Andrew Lownie: Entitled - The Rise and Fall of the House of York

Kansi: William Collins

As he left the room, the CEO of a major international search firm commented, "That was why we threw the tea in the harbour." 

 

Andrew Lownien elämäkerta Yorkin herttuasta ja herttuattaresta ilmestyi elokuussa 2025. Prinssi Andrew ja hänen ex-vaimonsa Sarah Ferguson ovat minullekin tuttuja hahmoja iltapäivälehtien ja naistenlehtien viihdesivuilta jo vuosikymmenien ajan. Kirjan ilmestymisen jälkeen on tapahtunut paljon: prinssi menetti tittelinsä ja palatsinsa ja hän on nykyään ihan tavallinen ihminen, herra Andrew Mountbatten-Windsor. Poliisikin kerkesi pidättää hänet. Reutersin kuvaajan Phil Noblen ottama pidätyskuva on jo julistettu historialliseksi, kuvaajan haastattelun voi lukea vaikkapa BBC:n sivuilta.

 

Luettuani Julie K. Brownin Epstein-kirjan Perversion of Justice päätin jatkaa saman teeman parissa. Lownien kirja oli erinomainen valinta. Siteeraan kirjailijan Substack-tilillään jakamaa anonyymia lukijapalautetta, jonka suomennan vapaasti näin: Pökerryttävä kertomus röyhkeydestä, typeryydestä, lahjonnasta ja vastenmielisyydestä, jota lukee kirvelevin silmin.

 

En ole mikään kuninkaallisten ykkösfani, vaan jonkinlaista keskikastia: luen mielelläni juorupalstoilta kuninkaallisten kuulumisia ja jos televisiosta tulee häitä tai kruunajaisia, vähintään silmäilen niitä, ellei parempaa tekemistä ole. Varhaisimpia muistikuvani Andrew'sta ja Sarahista on "varvaskohu", jota Lowniekin käsittelee. 1990-luvulla Sarahista otettiin salakuvia, joissa rakastaja suutelee hänen varpaitaan. Tämä oli siihen aikaan hirvittävä mediamylläkkä Buckinghamin palatsista katsottuna. Sarahin iskunkestokyvystä kertoo paljon, että hän on näihin päiviin asti jatkanut seurapiiripalstoilla poseeraamista, vaikka kohuja on tullut ja mennyt.

 

Tuntuu olevan yleismaailmallinen ilmiö, että kyvyttömiä ja lahjattomia miehiä oikein työnnetään johtaviin asemiin, mutta kyvykkäät ja lahjakkaat naiset jätetään samojen verkostojen piirissä jonnekin nurkkaan räpiköimään itsekseen. Andrew vaikuttaa kirjan perusteella juuri tällaiselta tapaukselta: hän ei ole erityisen älykäs vaan pikemminkin typerä, lisäksi hänet kuvataan itsekeskeisenä, huonokäytöksisenä ja yliseksuaalisena. Mutta koska hän syntyi kuningasperheeseen, hänelle pedattiin hyviä paikkoja ja puskettiin uralla eteenpäin monenlaisten apujoukkojen voimin. Tavallisuudesta poikkeavaa on kuitenkin se, että hän on ollut riittävän hölmö menettääkseen nämä hyvät asemat.

 

Sarahin osalta taas joudun pohdiskelemaan asenteitani enemmän. Naisilta tunnutaan odottavan hillittyä ja hallittua käytöstä, ja siksi minusta on virkistävää, kun joku nainen astuu esiin kovaäänisesti, jopa röyhkeästi, ja ottaa oman tilansa. Mutta Sarah Fergusonin röyhkeys sinkoaa kirjan perusteella niin käsittämättömille kierroksille, etten tohdi julistaa ihailuani häntä kohtaan. Miljoonavelkoja. Valehtelua, jopa varastamista. Puuttuva kyky tuntea häpeää. Uskomaton pokerinaama rahastamisessa ja oman tarinansa toistuvassa myymisessä. En myöskään ollut tiennyt, minkä määrän kirjoja Ferguson on julkaissut. Vähintään osassa, ellei kaikissa, tekijänä on ollut haamukirjoittaja, mutta esimerkiksi Goodreads listaa 114 kappaletta Fergusonin nimissä julkaistuja kirjoja. Pitäisiköhän lukea?

 

Lownien tyyli edustaa kuivakkaa brittihuumoria parhaimmillaan ja hän kiinnittää huomiota jatkuvasti siihen, paljonko Andrew ja Sarah ovat brittiläisille veronmaksajille tulleet maksamaan. Hulppeita asuntoja, matkoja, juhlia, puuttuvia veroja... Kirjassa ei lasketa yhteen kaikkia siinä mainittuja kuluja, mutta eiköhän summa nouse miljooniin puntiin. 

 

Maailmanpoliittisesti ja talouspoliittisesti kiinnostavaa on se, miten Andrew lyöttäytyi yksiin kehittyvien maiden raharikkaiden kanssa. Velkainen ja köyhä Suomi ei ole häntä kiinnostanut, sen sijaan vaikkapa Kazakstan ja muut Keski-Aasian maat, arabimaat ja Kiina ovat vetäneet häntä puoleensa. Vastalahjaksi näiden maiden upporikkaat vaikuttavat maksaneen Andrew'lle erilaisia provisioita. 

 

Kirjan julkaisun jälkeen Epstein-tiedostoista on paljastunut rutkasti uutta tietoa Andrew'n ja Sarahin kytköksistä Jeffrey Epsteiniin. Lownie onkin työstämässä kirjaansa täydennystä, jonka pitäisi ilmestyä keväällä. Pitänee lukea. 

 

Tätä kirjaa voi suositella luettavaksi monenlaisille lukijoille, erityisesti niille, jotka ovat sitä mieltä, että kuninkaalliset ovat jotain turhia julkkiksia. Lownien pointti - jota hän ei taitavana kirjoittajana sano suoraan - tuntuu olevan, että kuninkaalliset eivät ole turhia, he voivat olla jopa ylettömän kalliita ja vahingollisia paitsi omalle kansakunnalleen, myös koko maailmalle ja viattomille sivullisille.

 

Kirja on myös erittäin vetävää luettavaa ja siitä jää sellainen olo, että tekisi mieli paapattaa sen sisällöstä jokaiselle vastaantulijalle. Erinomainen teos! 

 

Lue myös nämä:
Julie K. Brown: Perversion of Justice - the Jeffrey Epstein story
Craig Unger: American Kompromat
Colin MacInnes: Absolute Beginners

Julie K. Brown: Perversion of Justice – the Jeffrey Epstein Story

Kansi: Dey Street Books.

“This is going to be a tough one,” I recall telling her. “I thought I should warn you.” 

She listened quietly. She asked a few questions. I told her why I believed the story was important, about how these girls had never found justice. 

Then she said, “Go for it.”

Joskus kirja ja tilanne, jossa kirjaa lukee, kytkeytyvät lukumuistoissa pysyvästi yhteen. Arvelen, että minulle saattaa käydä niin Julie K. Brownin teoksen Perversion of Justice kanssa.

Sairastuin, enkä jaksanut tehdä juuri mitään. Kun selailin kännykästä uutisia, ihmettelin taas kerran Epstein-uutisten vyöryä. Mietin, että kai Epsteinin tapauksesta on jo kirjoitettu kirjoja, ja etsin netistä muutamia vaihtoehtoja. Arvelin, että hyvin tehty kirja auttaisi minua ymmärtämään kokonaisuutta paremmin kuin peräkkäisten ja sekalaisten nettiuutisten klikkailu.

Päädyin Julie K. Brownin vuonna 2021 julkaistuun kirjaan ja ahmaisin yli 400-sivuisen kirjan parissa päivässä sairaspedillä. Brown on tutkiva toimittaja floridalaisessa Miami Herald -sanomalehdessä. Vuonna 2016 hän ryhtyi pohtimaan ihmiskauppaa Floridassa ja Epsteinia ja päätti selvittää, saisiko hänestä uuden jutun. Tuossa vaiheessa moni muu oli sitä mieltä, että Epstein oli jo kaluttu luu, hän oli ollut otsikoissa milloin minkäkin syyn vuoksi. 

Selvitys johti juttusarjaan, jonka Miami Herald julkaisi marraskuussa 2018. Jutut voi lukea ja videohaastattelut katsoa täällä. Artikkelisarja käynnisti melkoisen lumivyöryn – jos tätä vertauskuvaa voi Floridan auringon alla syntyneestä jutusta käyttää – ja Epsteinin tapaus nousi median kiinnostuksen kohteeksi uudelleen. FBI käynnisti tutkinnan ja pidätti Epsteinin kesällä 2019. Mutta jo muutaman viikon päästä Epstein kuoli vankilassa, väitetysti itsemurhan vuoksi. Itsemurha on kyseenalaistettu ja arveltu, että Epstein surmattiin.

Perversion of Justice -kirjassa Brown kuvaa toimittajan työtä ja artikkelisarjan vaatimaa taustatiedon hankkimista. Vaikka hän eräässä yhteydessä mainitsee, että toimittaja lähtökohtaisesti ei halua muuttua osaksi lehtijuttuaan, on hän kirjaansa valinnut henkilökohtaisen näkökulman. Yhdistelmä toimii, sillä Brown tulee samalla kertoneeksi paljon naisen roolista työelämässä. Hän on keski-ikäinen toimittajanainen niukkenevien resurssien sanomalehdessä, mutta arvelen, että todella moni työikäinen nainen tunnistaa Brownin kuvaamia työelämän ilmiöitä. Välillä tavallinen arki voi tuntua siltä, kuin yrittäisi kiivetä pystysuoraa jäävuorta ylös.

Luin viime vuonna toimittaja Craig Ungerin kirjan American Kompromat, joka käsittelee sitä, miten venäläiset pyrkivät vaikuttamaan Donald Trumpiin. (Tiivistelmä: järjestelemällä Trumpille rahallisesti hyviä diilejä ja imartelemalla häntä.) Kirja käsitteli jonkin verran myös Jeffrey Epsteiniä, hänen naisystävänään ja alaikäisten tyttöjen värvääjänä toiminutta Ghislaine Maxwellia ja tämän isää, hämärissä oloissa kuollutta liikemies Robert Maxwellia. Myös Brown käsittelee Maxwellin kytköksiä, mutta lähtökohtaisesti kirja rajautuu Miamin seudun tapahtumiin. 

Epsteinilla oli Palm Beachilla talo, jonne hän ja hänen assistenttinsa houkuttelivat alaikäisiä tyttöjä seksuaalista hyväksikäyttöä varten. Brown selvitti, miten hän voisi löytää hyväksikäytön uhreja ja saada heiltä haastatteluja. Tämän lisäksi Brown analysoi vuoden 2008 oikeusjutun, jossa syyttäjä tarjoili Epsteinille erittäin lempeän ja sovittelevan sopuratkaisun seksuaalirikoksista. Brown halusi syyttäjänlaitokselta selvityksen, miksi Epsteinin rikoksia katsottiin sormien lomasta.

Kirjassa on valtava määrä henkilöitä ja sen aikajana paikoin poukkoilee tapahtumien runsauden vuoksi. Oikeudenkäyntikiemuroiden selvittelyissä ei ole aina helppo pysyä kärryillä. Mutta amerikkalaiskustantamoissa tietokirjojen toimittaminen sujuvalukuiseen muotoon osataan, ja Brownin letkautukset keventävät hetkittäin tekstiä. Vyyhtimäinen kokonaisuus on kirjoitettu napakan tarinalliseen tyyliin, jota lukee ahmien, vaikka itse teema onkin synkkä. Epstein ja hänen kaltaisensa vaanivat ja valikoivat erityisesti huono-osaisia tyttöjä, joilla oli jo valmiiksi riskejä elämässään.

Kirjasta sai paljon ajateltavaa. Koska on selvää, että Epstein-uutiset jatkuvat mediassa vielä pitkään, auttoi teos taustoittamaan sitä, mistä kaikki alkoi. Lisäksi teos pani pohtimaan, miten voisin omassa arjessani auttaa ja turvata lasten ja nuorten elämää. Ja vaikka kirjaa lukiessa tuli välillä voimaton olo ultrarikkaiden mahtimiesten tolkuttoman sikailun vuoksi, oli toimittaja-kirjailija Brownin kertojaääni varsin virkistävä vastapaino näille synkille ajatuksille. Kaikki ihmiset eivät lankea kritiikittömästi myötäilemään rikkaita, vaan ovat valmiita haastamaan heitä.

Kirjasta välittyy myös lehdistönvapauden merkitys ja tavallisten ihmisten joukkovoiman mahdollisuudet. Maailman mahtavimmat miehet liihottelevat omissa sfääreissään, mutta joskus, kun tarpeeksi monta rohkeaa tavallista ihmistä puhaltaa yhteen hiileen, saattaa paha saada palkkansa. 

Kirjalle luontevaa jatkolukemista olisi Virginia Giuffren muistelmateos Nobody's Girl, jossa Giuffre kertoo siitä, millaista oli joutua Epsteinin hyväksikäytön uhriksi. Lisäksi kannattaa seurata Julie K. Brownin Substack-tiliä, jonne hän päivittää tuoreita havaintoja uusista Epstein-tiedostoista. 

Perversion of Justice sai jo kesällä 2025 uuden myyntipiikin, kun yleisön kiinnostus Epsteinia kohtaan nousi. Kustantaja otti tuolloin paperikirjasta uuden painoksen, kertoo CNN:n juttu.  Itse hankin kirjani e-kirjana Kindleen Amazonista. Tosin tässä yhteydessä joudun mainitsemaan, että Amazonin omistaja Jeff Bezos esiintyy kyseenalaisessa valossa niin uusimmissa Epstein-julkaisuissa kuin perinteikkään Washington Post -sanomalehden tuoreissa irtisanomisissa.  

Lukeminen herätti samankaltaisia tunteita kuin Johanna Aatsalon Paljastus, vaikka kirjat kertovat näennäisesti ihan erilaisista aiheista. Yhteistä on, että molemmissa toimittajanainen haastaa vaikutusvaltaisia miehiä. Molemmissa tapauksissa mahtimiehet haluavat peitellä totuutta. Kummastakin keissistä sanomalehdet ovat uutisoineet vuosien, jopa vuosikymmenien ajan - Helsingin Sanomien arkisto kertoo, että ensimmäinen Epsteinin nimen mainitseva uutinen, "Prinssin parittajaystävä kuohuttaa brittejä", julkaistiin vuonna 2011. Nämä uutiset ovat olleet jonkinlaista oman arkisen elämäni taustakohinaa, mutta teot, joista ne kertovat, ovat järisyttäneet monien ihmisten elämää.

Lue myös nämä:
Craig Unger: American Kompromat
Johanna Aatsalo: Paljastus
Megan Rapinoe: Yksi elämä

Elly Griffiths: The Zig Zag Girl

Kansi: Mariner Books /
Amazon.

"Rich people are all very well", his mother had said once, "as long as they keep in their proper place."

 
Brittiläisen Elly Griffithsin Taikatemppumurhat oli täsmävinkki HelMet-lukuhaasteen kohtaan "Kirjassa tehdään taikoja". Liityin kirjaston varausjonoon, mutta sitten päätin ostaa englanninkielisen alkuteoksen e-kirjana Kindleeni, niin pääsin lukemaan kirjaa nopeasti. Alkukielellä The Zig Zag Girl on julkaistu vuonna 2014, suomennos on ilmestynyt tänä vuonna

Kuten olen usein todennut, en ole mikään dekkarien himolukija. Niinpä monet suositut, sarjoja kirjoittavat nykydekkaristit ovat minulle aika lailla vieraita. Elly Griffiths kuuluu näihin kirjailijanimiin - hänen nimensä on tullut vastaan siellä täällä, mutta ennen tätä minulla ei ole ollut sen suurempaa tarvetta etsiä hänen kirjojaan luettavaksi.

Pidän kuitenkin kovasti brittiläisen Dorothy L. Sayersin dekkareista. Mahtaisiko Griffiths yltää sinne päinkään samalle tasolle?

Kirja sijoittuu eteläenglantilaiseen Brightonin merenrantakaupunkiin, kesään 1950. Kaupungissa tapahtuu teatraalinen murha. Poliisi Edgar saa selvittelyavukseen vanhan armeijakaverinsa, Max Mephiston, joka on esiintyvä taikuri. Maxia huolettaa elävän esitystaiteen kohtalo, sillä Amerikasta päin kuuluu huhuja uuden keksinnön, television, kovasta suosiosta.

The Zig Zag Girl oli mainiota luettavaa joululomalle. Se oli riittävän pitkä, joten siihen pystyi uppoutumaan pitkiksi ajoiksi. Siinä oli mukavaa ihmisluonteen ja ihmissuhteiden tutkailua, mutta kirja oli lomamoodiaivoilleni tarpeeksi juonellinen ja viihdyttäva. Lisäksi se oli oikein klassinen arvoitusdekkari, jonka äärellä pystyi pohtimaan, kuka oikein mahtaisi olla murhaaja. Murhaajahan ei saisi mikään deux ex machina -hahmo, joka tipahtaa viime metreillä kirjaan mukaan, vaan murhaajan tulisi olla joku kirjassa pitkin matkaa esiintyvä hahmo.

 

Pidin teatteriympäristöstä ja sivuhahmoista erityisesti iäkäs Diablo oli mainio. Yleensä en välitä siitä, että kirja tuntuu liikaa "tv-käsikirjoituksen pohjalta", mutta tämä kirja oli sellainen, että jo lähes näin tämän BBC:n tv-sarjana. 

Viihdyttävälle dekkareille on aikansa ja paikkansa. Panenpa mieleen, että Elly Griffthsin dekkarien parissa saattaisin viihtyä myöhemminkin. Ihan Sayersin tasoon kirja ei yltänyt, mutta ehkä riman asettaminen niin korkealle oli minulta hieman epäreilua.

 

Lue myös nämä:
Dorothy L. Sayers: Murder Must Advertise
Agatha Christie: Paddingtonista 16.50
Margaret Yorke: Sovintouhri

Olli Säynäjäkangas (toim.) - Katariina Ryytty: Pohjoiset korttipelit

Kansi: OMS Kirjatuotanto.

Tupessa on tiettyjä pelistrategioita, joilla vasta-alkajakin pärjää tyydyttävästi. Ensimmäinen tärkeä vaihe tupessa on näyttö. Ramaajalla tulisi olla lähes kaikista maista kiinniottokortit.

 

Tilasin Pohjoiset korttipelit -kirjan, kun etsin sopivaa teosta HelMet-lukuhaasteen kohtaan "Kirjassa pelataan". Tämän vuoden aikana lukemissani kirjoissa on pelaamista tullut vastaan siellä ja täällä, mutta mietin, minkä asian pelaamisesta minua kiinnostaisi lukea. Urheiluun liittyvä pelaaminen ei ole mikään ykkössuosikkini. Korttipelejä pelasin nuorena mielelläni - ja pelaisin mieluusti edelleen, jos käsillä olisi sopiva peliporukka ja aikaa pelaamiseen - joten googlasin, löytyisikö tupen pelaamiseen liittyviä kirjoja. Olli Säynäjäkankaan ja Katariina Ryytyn Pohjoiset korttipelit oli todellinen täsmäkirja tähän tarpeeseen. Kirja on ilmestynyt alun perin vuonna 2002 ja uudistettu toinen painos on julkaistu tänä vuonna.

 

Kirja on painettu kaksikielisenä, kenties Lapissa matkailevia turisteja ajatellen. Suomenkielinen osuus on 119 sivun pituinen. Kun kirjan kääntää ympäri, voisi aloittaa lukemisen englanninkielisestä kannesta ja lukea englanniksi. Kustantaja OMS Kirjatuotanto on Olli Säynäjäkankaan pyörittämä rovaniemeläinen pienkustantamo. Kirjan on kuvittanut Minna Säynäjäkangas.

 

Kirjassa esitellään nämä pelit: amerikkalainen, avopokeri eli sökö, katko, piitti, ramina, ristikontra, sinkki ja neljän tuppi. Muistelen joskus vähintään kokeilleeni ainakin sököä, katkoa ja raminaa, mutta neljän tuppi on minulle näistä ykkönen. Lukiomuistoista vahvimpia ovat muistot välitunneista, jolloin kokoonnuttiin oleskelutilaan, kasettimankasta soi Leevi and the Leavings ja porukalla lyötiin korttia. Myös ristiseiskaa pelattiin paljon, mutta kahden parin voimin pelattava neljän tuppi oli taktisempi ja jännittävämpi. Minulla ei ollut kirkonkylän lukiolaisena aavistustakaan siitä, että pelatessamme jatkoimme ja ylläpidimme pohjoissuomalaisten metsätyömiesten savottakulttuuria. Mutta huomasin etelämmäksi muutettuani, että moni uusi tuttavuus ei ollut koskaan kuullutkaan neljän tupesta.

 

Pohjoisten korttipelien ansioksi voi laskea, että jokaisesta pelistä esitellään säännöt riittävän selkeästi ja sen perään kuvataan pelitaktiikkaa ja erilaisia mahdollisuuksia voittaa peli. Sääntöluettelot voivat olla aika puuduttavia ja tylsiä, joten taktiikan lyhytkin kuvaaminen saa pelin kuulostamaan paljon ymmärrettävämmältä. Esimerkiksi tupen peluussa korostetaan muistamisen merkitystä, mikä toki on tärkeä taito korttipeleissä ylipäätään. Yhdessä korttipakassahan on yksi kappale kutakin korttia, joten jos muistaa pelatut kortit, siitä voi saada etua pakan vähetessä kun jäljellä on enää rajattu määrä vaihtoehtoja. 

Kirja lupaa esitellä myös sanontoja, pelitermejä ja pelaamiseen liittyviä tarinoita. Melko mukava määrä näitä onkin ja itselleni heräsi halu lähteä joskus katsomaan Sodankylän tuppimestaruuskisoja. Ne pelataan vuosittain toukokuussa. Sompio-lehden verkkosivut kertovat, että tänä vuonna voittajiin onkin ilahduttavasti kuulunut myös nainen, 23-vuotias Miia Vaarala. Onnittelut sinne!

Ilmeisesti peliin kuuluvat sanonnat ja letkautukset ovat kuitenkin melko paikallisia, sillä minulle tutuimpia lausahduksia ei kirjassa ollut. Ramissa oli tapana sanoa "kiinni ku leipään", kun iskettiin suurempi kortti pöytään. Erityisesti kuhmolaiset kaverini suosivat sanontaa "pelovaa ku pullopersesika", millä oli tarkoitus horjuttaa vastustajan henkistä tasapainoa. Itse puhuin myös nolosta nolona, kun kirjassa ramin vastakohtana on nulo, joka lienee Lapissa suosittu termi.

Pienkustantamojen helmasyntinä pidetään viimeistelemättömyyttä ja joitakin pieniä kauneusvirheitä Pohjoisista korttipeleistä voisi halutessaan nostaa esille. Mutta koska tällainen kulttuuriperinnön tallettaminen on todella arvokasta, en rupea nillittämään pikkuasioista tällä kertaa. Suosittelen Pohjoisia korttipelejä sekä pohjoissuomalaisesta kulttuurihistoriasta että korttipeleistä kiinnostuneille.

Lue myös nämä:
Saara Atula - Sonja Lassila: Retkiruokaa nuotiolla
Minna Rytisalo - Tommi Kinnunen: Huokauksia luokasta
Pekka Jurvelin: Vaiettu joki

Margaret Atwood: The Handmaid's Tale

Kansi: Ecco.

I once had a garden. I can remember the smell of the turned earth, the plump shapes of bulbs held in the hands, fullness, the dry rustle of seeds through the fingers. Time could pass more swiftly that way.

 

Palasin Margaret Atwoodin klassikon The Handmaid’s Talen pariin HelMet-lukuhaasteen vuoksi. Olen lukenut tämän muutama vuosi sitten, jolloin pidin blogikirjoittamisesta taukoa. Eräs lukuhaasteen kohta on ”kirjasta on tehty tv-sarja” ja päätin valita kirjan, johon perustuvaa tv-sarjaa olen itsekin katsellut. 

 

Elisabeth Mossin tähdittämän The Handmaid’s Tale -sarjan ensimmäinen tuotantokausi esitettiin vuonna 2017. Sarjaa on julkaistu viisi tuotantokautta ja ilmeisesti kuudes tuotantokausi jää sarjan päätöskaudeksi. Se on tarkoitus julkaista ensi vuonna.

Pidin ensimmäisestä tuotantokaudesta kovasti, mutta katseluni hyytyi jonnekin toisen tuotantokauden alkuun. Syytän tästä eniten omia ruuhkavuosiani – kaikkeen ei aika riitä ja minun kohdallani television katselu on se, jota olen karsinut.

Itse kirjahan on aivan loistava. Ensimmäisellä lukukerralla myötäelin naisten alistamisen synnytyskoneiksi niin vahvasti, että kirja tuntui lähes kauhukertomukselta. Pari vuotta sitten luin Atwoodin Testamentit, jossa hän palasi Gileadiin ja laajensi alkuperäisteoksen maailmaa.

Nyt toisella kerralla kirja oli edelleen erittäin vetävä, mutta maltoin myös tarkkailla sen yksityiskohtia hieman enemmän kuin ensimmäisellä kerralla. Tosin kun yrittää googlettaa selityksiä ja tulkintoja, joita muut ovat kirjasta tehneet, saa hakutuloksiin valtavan määrän erilaisia ”esseepankkeja”. Ilmeisesti englanninkieliset oppilaitokset luetuttavat tätä kirjaa paljon oppilaillaan ja jos oppilaat eivät jaksa lukea teosta, he voivat vähän pinnata ja poimia mallivastauksia näiltä apusivustoilta.

Kertaus juonesta: fanaattiset kristityt ovat tehneet vallankaappauksen Yhdysvalloissa. Hedelmälliset naiset pannaan aivopesua muistuttavaan koulutukseen ja heidät jaetaan valtaapitävien miesten orjattariksi. Heidän tehtävänsä on synnyttää isäntäpariskunnalleen lapsi. Jokaisella orjattarella on kolmen pestin verran aikaa onnistua. Jos lasta ei kuulu, orjatar lähetetään saastuneisiin siirtokuntiin.

The Handmaid’s Tale on minämuotoinen kertomus orjatar Offredin näkökulmasta. Offredin selviytymistaktiikka on varovaisuus: hän ei halua erottua liikaa joukosta, etteivät erikoisjoukot saavu pakettiautollaan vangitsemaan häntä. Offredilla on äärimmäisen vähän valinnanvapautta, mutta joitakin mahdollisuuksia tehdä pieniä päätöksiä hän pystyy tekemään.

Atwoodin kerrontatekniikka ansaitsisi pitkän ja perusteellisen analyysin – ja luultavasti juuri sellaisia moni minua parempi kirjoittaja on noihin esseepankkeihin jo tehtaillut. Minämuotoinen kerronta tuntuu enimmäkseen siltä, että kertoja kuvailee tapahtumia reaaliajassa ja pysähtyy välillä muistelemaan menneitä. Mutta jossakin kohtaa käy ilmi, että itse asiassa hän tuntuukin kertovan tarinaansa tulevaisuudesta käsin. Ensimmäinen kohta, jonka havaitsin tähän liittyen, on kohtaus jossa kertoja mainitsee, ettei hän tietyn tapaamisen jälkeen nähnyt erästä henkilöä enää koskaan. Kirjan edetessä Offred välillä kuvaa tapahtumia osin mielikuvituksensa kautta, kunnes tunnustaa kuvitelleensa kohtauksen ja kertoo sitten saman tapahtuman uudelleen, näennäisesti luotettavammin.

Offred on siis ehdottomasti epäluotettava kertoja. Tätä alleviivaa myös kirjan epilogi, jossa tulevaisuuden historiantutkija analysoi Offredin kertomusta.

Huomioni kiinnittyi myös runsaaseen kukkasymboliikkaan. Tähän Offred itsekin viittaa: hän mainitsee halunneensa kertoa paljon kukista. Kukat ovat monimuotoinen symboli: ne symboloivat ainakin rakkautta ja lukuisia muita tunteita ja naiseutta. Tässä kirjassa kukat ovat myös suorasukainen hedelmällisyyden symboli.

Ensimmäisellä lukukerralla kauhistelin eniten yhteiskunnallista sortoa ja naisten alistamista. Tällä kertaa pidin vielä pahempana sitä tapaa, jolla Offredin oma tahto murenee – ei aivan kokonaan, mutta sitä nakerretaan pala palalta. Erityisesti tavat, joilla Offred joutuu mielistelemään isäntäänsä, komentajaa, tuntuvat inhottavilta. Offred tietää olevansa miehen päätöksistä riippuvainen, joten hän joutuu tulkitsemaan ja puntaroimaan tämän käytöstä jatkuvasti. Tehoa taitaa vain lisätä se, että Atwood on valinnut komentajalle melko arkipäiväisiä tapoja, joilla hän osoittaa valtaansa Offrediin. 

Pian The Handmaid’s Tale täyttää neljäkymmentä vuotta - ensipainos julkaistiin vuonna 1985. On surullista todeta, että näiden vuosien aikana länsimaat ovat kulkeneet jo jonkin verran Gileadin suuntaan. Olisipa mukavaa todeta, että kirja on dystopiaa. Mutta monet sen elementit ovat arkea ympäri maailmaa ja myös läntisissä hyvinvointivaltioissa sen sisältämiä aineksia on näkösällä alati enemmän.

Kirja on saatavilla myös suomeksi, nimellä Orjattaresi. Suomennosta on tarkistettu uusintapainoksia varten, eli lienee parempi valita suomennoksista mahdollisimman tuore painos.

Lue myös nämä:
Margaret Atwood: Testamentit
Patricia Highsmith: Lahjakas herra Ripley
Stephen King: 22.11.63

Peter Kimani (toim.): Nairobi Noir

Kansi: Akashic Books.

In the time she has been here, she has learned to block out the monotonous chant of the hawkers, the hooting of the buses, the loud Afrobeat music seeping from the stores that sell not-so-original designer jeans and misspelled Timberland boots, and she roams inside her head. An uncaged animal running free in the wild.

 

Luin toissa vuonna Akashic Noir -sarjaan kuuluvan Addis Ababa Noirin ja sen innoittamana hankin luettavakseni Nairobi Noirin. Yhdysvaltalaisen Akashic Noir -konseptin ideana on synkkäsävyinen novelliantologia, joka on kustannustoimitettu laadukkaasti ja joka sijoittuu yhteen kaupunkiin. Homma toimii: kirjailijoiden kotiseuturakkauden ansiosta tapahtumapaikka herää eloon. Ja vaikka ainakin itselleni kenialainen kirjallisuus on jokseenkin vierasta, on tämä novellikokoelma helposti lähestyttävää luettavaa - arvelen konseptiin kuuluvan, että (yhdysvaltalainen) keskivertolukija pitää ottaa huomioon ja tarjoilla tarinat kohtuullisen sulavassa muodossa.

Eksotiikkaa ja erikoisuuksia riittää joka tapauksessa. Nairobi Noirin tarinat maalaavat kuvan kuohuvasta ja kaoottisesta suurkaupungista, jossa köyhyys tulee iholle ja rikkaat elävät muurien takana. Rikkaiden elämästäkin on kokoelmassa välähdyksiä, mutta suurin osa kirjoittajista kuvaa köyhiä nairobilaisia. On ahtaita slummeja ilman viemäröintiä, laittomia baareja, väkivaltaisia ja lahjuksia vailla olevia poliiseja, katulapsia, kulkukoiria...

Näin suomalaisesta näkökulmasta tarinat pursusivat yhteisöllisyyttä. Tarinoiden jännite rakennettiin usein tiiviin yhteisön ympärille. Ristiriitojakin oli: useammassakin tarinassa sivuttiin Keniaan suunnanneiden somalipakolaisten huonoa asemaa ja heidän kohtaamaansa syrjintää. Siirtomaa-ajan menneisyyttä käsiteltiin joissakin tarinoissa, mutta enimmäkseen huomio oli nykyajassa. Kirjan lukeminen oli kuin nojatuolimatkailua, niin elävä ja monipuolinen kuva nairobilaisista syntyi.

Antologia oli tasalaatuinen ja kovatasoinen. Minuun kolahtivat eniten Troy Onyangon A Song from a Forgotten Place, josta ylläoleva sitaattikin oli sekä Caroline Mosen Plot Ten. Siinä ratkotaan suljetun paikan murhaa. 

Tunnetasolla huomioni kiinnittyi tarinoista pursuavaan yhteisöllisyyteen ja elämäniloon, vaikka pohdin että tulkitsenko tällaista liikaa Afrikka-stereotypioiden kautta. Toivottavasti en: tarinoiden henkilöillä piisaa energiaa, elämäniloa, toiveikkuutta ja tulevaisuudenuskoa, vaikka elinolot olisivat kuinka karmaisevat näin suomalaisesta näkökulmasta katsottuna. No, ehkä nairobilaislukijoille perisuomalaiset tarinat yksinäisyydestä, ahdistuksesta ja pessimismistä olisivat eksoottista luettavaa.

Kirjan lopputeksteissä esitellään kirjailijat ja sieltähän löytyikin myös linkki Suomeen: Wanjikũ wa Ngũgĩ on kirjoittanut mm. Maailman Kuvalehteen.

Akashic Noir -sarjassa on ilmestynyt pitkälti yli sata teosta, joten tiedän mistä etsin luettavaa, kun seuraavan kerran haluan lähteä kovatasoiselle nojatuolimatkalle suurkaupunkien sykkeeseen.

 

Lue myös nämä:
Maaza Mengiste (toim.): Addis Ababa Noir
Petina Gappah: Pimeydestä loistaa valo
Petina Gappah: Muistojen kirja

Marjo T. Nurminen: Itämeren tarina

Kansi: John Nurmisen säätiö.

Ekebomin yksityinen karttahanke oli uskalias, sillä rannikoiden kartoitus katsottiin Venäjällä sotilaalliseksi toiminnaksi, joka oli luvallista vain Venäjän keisarikunnan laivastolle. Kaikki Suomenlahden rannikon tarkat merikartat oli määritelty salaisiksi. 

 

Marjo T. Nurmisen tietokirja Itämeren tarina - karttojen matkassa keskiajalta nykyaikaan on ilmestynyt vuonna 2020. Kustantaja John Nurmisen säätiö on keskittynyt Itämeren suojeluun. Tuhti ja näyttävä tietokirja on seissyt hyllyssäni jo jonkin aikaa - muistelen tilanneeni sen verkkokaupasta koronarajoitusten aikana.

 

Tällaisen kirjan lukeminen sujuu parhaiten, jos saa rauhassa keskittyä ja uppoutua kirjaan yhtäjaksoisesti pitkäksi aikaa kerrallaan. Valitettavasti ruuhkavuosilukijalla tällaisia pitkiä lukutuokioita on melko vähän, yleensä tulee luettua lyhyissä pätkissä ennen nukkumaanmenoa. Kesäloma-aikana onnistuin kuitenkin löytämään tarpeeksi hetkiä päästäkseni kirjan loppuun asti.

 

Itämeren tarina on populääri tietoteos parhaimmillaan. Marjo T. Nurmisen vankka tutkijatausta näkyy siinä, että kirja on perusteellisesti lähteytetty ja lähdeaineisto on ilahduttavan monipuolinen, vaikka - suomalaisittain ymmärrettävästi - Ruotsin valtakunnan historia painottuu. Lähdeaineistosta ei tehdä mitään liian tulkinnanvaraisia ja pitkälle meneviä johtopäätöksiä. Värikkyyttä ei silti puutu, sillä historiallinen aineisto tarjoaa jo itsessään kiehtovia tarinoita ja upeaa silmänruokaa. Kuvitukseen on todella panostettu - karttoja, maalauksia, julisteita ja valokuvia ja on runsaasti, kirja on painettu laadukkaalle paperille ja teos on niin suurikokoinen, että karttoja voi tutkiskella mukavasti. 

 

John Nurmisen säätiön kontekstissa Itämeren tarinaa voi lukea ensisijaisesti luonnonsuojelun ja kulttuurihistorian kannalta, mutta vuonna 2023 reaalimaailma on siinä asennossa, että Itämeren sotilaallinen merkitys on väistämättä mielessä. Toki Itämeri on koko historiansa aikana ollut sodankäynnin näyttämö ja strateginen taistelukenttä. Mutta erityisesti nykyään, kun Venäjä hyökkäsi Ukrainaan, Suomi liittyi Natoon ja EU miettii yhtä Venäjä-pakotteiden kiristämisestä, näyttäytyy Itämeri Venäjän reittinä länteen. Aivan kuten se on ollut sitä viimeistään Pietarin kaupungin perustamisesta asti.

 

Itämeren merkitys suomalaisille vaihtelee. Rannikkokaupunkien, kuten Turun, Helsingin tai Pietarsaaren asukkaille Itämeri on tärkeä elinkeinon, virkistyksen ja mielenmaiseman kohde. Purjehtijoille Itämeri on seikkailujen ja loman näyttämö. Saaristolaisille Itämeri on koko elämän kehys. Sisäsuomalaisille Itämeri näyttäytyy useimmiten ruotsinlaivan tai Tallinnan-laivan kannelta - useimmiten helppona ja vähän sameana väylänä lomamatkalle.  Itämeren tarina muistuttaa siitä, miten paljon koko suomalainen kulttuuri ja yhteiskunta on rakentunut nimenomaan meren yli tulleille vaikutteille. Ruotsalaiset ja saksalaiset rakensivat vaikutusvaltaansa meren kautta, samoin Venäjä halusi Pietarin kautta tänne Pohjois-Euroopan keskeiselle merireitille.

Suosittelen lämpimästi Itämeren tarinan lukemista kaikille meren ja kulttuurihistorian ystäville. Ja jos sitä intensiivistä lukuaikaa ei tahdo löytyä, sopii näin näyttävä kirja mainiosti myös sieltä täältä selailtavaksi ja pala kerrallaan lueskeltavaksi.

Lue myös nämä:
Max Engman: Pietarinsuomalaiset
Harri Sirola: Kaksi kaupunkia
Maarit Verronen: Varjonainen

Texas Cattleman's Club: The Wedding 1-2

Kansi: Harlequin Desire.

Just the thought of his handsome face, broad smile and those mesmerizing golden-brown eyes sent a shiver down her spine.

Do no fall for the trap, girl.

 

Kaipasin luettavakseni viihdettä ja käännyin tutun kirjailijan pariin. Reese Ryanilta olikin sopivasti ilmestynyt uutuus, A Cowboy Kind of Thing. Latasin sen Kindleeni ja Dionnan ja Trippin romanssia ahmiessani tutkin Amazonista kirjan taustoja. Kuten kansikuva kertoo, kirja on osa Texas Cattleman's Club -sarjaa. Oli hieman työlästä löytää tietoja siitä, paljonko kirjoja sarjassa on julkaistu. Sanahaku Harlequin Desiren sivuilla antaa 269 tulosta ja tiukemman suodattamisen jälkeen sain 109 tulosta. Veikkaan siis, että jossain sadan ja kahdensadan välillä sarjan nimikkeiden määrä tällä hetkellä on.

Sarja sisältää minisarjoja ja The Wedding sisältää kuusi osaa, jokainen eri kirjailijan kirjoittama. Reese Ryan avaa pelin. Juoneen kuuluu häitä suunnittelevat Ariana ja Xavier, jotka värväävät ystävänsä avuksi valmistelemaan häitä Royal-nimisessä pikkukaupungissa Texasissa. Morsiamen paras ystävä Dionna on hieman tiukkapipoinen Hollywood-roolittaja, sulhasen paras ystävä Tripp rennonletkeä karjatilan omistaja.

 

Kansi: Harlequin Desire.

Kun sarjan jatkuvajuonisuus selvisi minulle, rohkaistuin lataamaan myös seuraavan osan. Siinä morsiamen hääpuvun suunnittelija, newyorkilainen Keely saapuu Royaliin ompelemaan luomusta. Hän joutuu olosuhteiden pakosta muuttamaan äreän cowboyn, Jacobin, vierastaloon. Kirjailija on minulle uusi, LaQuette. 

 

Huokasin helpotuksesta kirjan alussa, sillä LaQuette kirjoittaa yhtä tasokkaasti kuin Ryankin. LaQuette tuo kirjaan mukaan hieman näkyvämmin afroamerikkalaisen kulttuurin erityispiirteitä. Hauska piirre on myös Keelyn brooklyniläisyys - suurkaupungin kasvatin kuvataan olevan terveen epäluuloinen kaikkea ja kaikkia kohtaan tavalla, joka pikkukaupungissa on välillä tarpeetonta.

 

En pääse jatkamaan sarjaa vielä, sillä kaksi seuraavaa osaa ilmestyvät vasta maaliskuun lopussa ja kaksi viimeistä toukokuussa. Ennakkotiedot ja kansikuvat ovat kuitenkin jo saatavilla: kirjojen päähenkilöinä ovat morsiamen floristi, häävieras, morsiamen sisko, morsiamen hääsuunnittelija. Miespääosan esittäjät eivät kaikki ole karjatilallisia, vaan mukaan mahtuu useamman ammattiryhmän edustajia.

Harlekiinipokkarien on perinteisesti ajateltu olevan pahimman luokan roskaa. Olen usein puhunut romanttisen viihteen puolesta, sillä hyvää viihdettä ei ole helppo kirjoittaa. Genrekirjallisuutta kannattaa arvostella genrerajojen puitteissa. Romanttisessa viihteessä tärkeää on osata luoda kemiaa pääparin välille, kuljettaa juonta eteenpäin, herättää tunteita - sanalla sanoen saada lukija viihtymään. Siksihän viihdettä luetaan.

Tässä valossa näiden kahden kirjan voi todeta olevan osoitus todella kovasta ammattitaidosta. Jotta voi kirjoittaa jatkuvasti kirjoja, joiden juoni on hyvin toisteinen - mies ja nainen kohtaavat, tuntevat vetoa toisiinsa, mutta vasta kirjan päätteeksi tunnustavat tunteensa toisilleen molemminpuolisesti - pitää kyetä sekä olemaan nopea ja tuottelias että taikomaan jokaiseen kirjaan persoonallisen tunnun. Sellaisen, että kirjan henkilöt tuntuvat lukijasta samastuttavilta, kokonaisilta ihmisiltä, joiden puolesta myötäelää ja jännittää.

Lisäksi Harlequin Desiren kustannustoimittajat ovat varmasti vähintään yhtä suuria taikureita. Jos pitää kätilöidä parisataa kirjaa, jotka kertovat Texasin karjapaimenten intohimoisista rakastumisista ja pitää jokaikinen kirja tuoreena ja houkuttelevana, täytyy olla jämpti ammattilainen. Jotkut The Wedding -sarjan kirjoittajista esitellään yli sadan julkaistun teoksen kirjoittajiksi - siinä pitää olla sekä kirjailijalla, kustannustoimittajalla ja kustantajalla koneisto kunnossa.

Väitän myös, että Harlekiini-kirjoilla on yhteiskunnallista vaikutusvaltaa. Esimerkiksi tapa, jolla sekä Reese Ryan että LaQuette käsittelevät seksuaalista vuorovaikutusta ja diversiteettiä, on suorastaan tervehdyttävää.

 

Kirjoihin on huolellisesti kirjoitettu seksuaalisen suostumuksen näkökulma. Ennen intohimoista seksiä osapuolet ottavat selvää, että toinen on aidosti halukas. Ketään ei painosteta ylittämään rajojaan. Toiveista ja tarpeista kysellään ja keskustellaan. Ehkä oikeassa elämässä äreä ja vetäytyvät cowboy ei ilmaisisi itseään aivan niin monisanaisesti kuin rakastunut Jacob - mutta tämähän on viihdettä.

 

Erityisesti cowboy-teeman kontekstissa afroamerikkalaiset päähenkilöt tekivät terää ainakin minulle. Myönnän, että ensimmäinen ajatukseni kansikuvista oli, että "mutta cowboythan ovat valkoihoisia". No eivät kaikki olleet! Kirjoissa viitataan Texasin afroamerikkalaiseen historiaan. Siiihen voi tutustua vaikka Texas State Historical Associationin sivuilla, josta löytyy myös upeita kuvia mustista karjapaimenista ja tilanomistajista. Arvioin, että olen 1900-luvulla luodun populäärikulttuurin mielikuvien vanki: vanhoissa Hollywood-elokuvissa tai villiin länteen sijoittuvissa sarjakuvissa näkökulmaksi on tietoisesti valittu valkoihoinen mies ja naisten ja vähemmistöjen tarinat on sysätty pois näkösältä.

Erityisesti LaQuettea voi pitää myös kehopositiivisuuden puolestapuhujana, sillä päähenkilö Keely on pitkä ja roteva nainen, joka käyttää vaatekokoa 16 (vastaa osapuilleen XL-kokoa). Visualisoin Keelyn näyttämään Beyoncén ja Queen Latifahin sekoitukselta. Virkistävää!

LaQuetten kotisivuilla on verkkokauppa, joista voisi tilata vaikka näyttäviä T-paitoja harlekiinipainatuksilla. En vielä tohdi panna tilausta vetämään, mutta huomiotaherättäviä arkiasusteita kaupasta kyllä saisi.

Lue myös nämä:
Reese Ryan: Second Chance on Cypress Lane
Reese Ryan: A Reunion of Rivals (The Bourbon Brothers Book 4)
Katsaus afroamerikkalaisiin gangsteriromansseihin

Suonna Kononen - Kimmo Kirves: Itä on itä

Kansi: Samu Aarnio /
Pohjois-Karjalan historiallinen yhdistys.

"Koko maailmassa ihmiskunnalla on tietty valikoima hyveitä, jotka voivat olla keskenään ristiriitaisia. Lännessä tärkeimmäksi hyveeksi priorisoidaan totuudenpuhuminen. Idässä prioriteetti on vieraanvaraisuus. Tämä on yksi elämässä oppimistani oivalluksista."

Savonlinnalainen muusikko Joose Keskitalo kiteyttää näin Itä- ja Länsi-Suomen eron Suonna Konosen ja Kimmo Kirveen kirjassa Itä on itä. Sattuvasti sanottu!

Tilasin tämän Itä-Suomea käsittelevän tietokirjan netistä pian sen jälkeen, kun olin lukenut Amman bloggauksen. Pikaluin tämän heti tuoreeltaan, mutta päätin lukea kirjan keskittyneesti kunnolla, että kehtaisin merkitä teoksen HelMet-lukuhaasteen kohtaan "Kirjan nimessä on ilmansuunta".

Suonna Kononen on pohjoiskarjalainen kulttuuritoimittaja, kirjailija ja muusikko ja Kimmo Kirves valokuvaaja, joka jäi eläkkeellä sanomalehti Karjalaisen leivistä tämän kirjan ilmestymisen aikoihin. Kirja perustuu Karjalaisessa ja Savon Sanomissa vuosina 2020-2021 julkaistuun juttusarjaan. Haastateltaviksi on löytynyt mukavan monipuolinen joukko pohjoiskarjalaisia, eteläkarjalaisia ja savolaisia: mm. kirjailija Mari Mörö, tutkija Helka Riionheimo, muusikko Jouni Hynynen ja sarjakuvataiteilija Petteri Tikkanen. Lisäksi kirjasta löytyy teemaosioita, joissa käsitellään mm. itäsuomalaista arkkitehtuuria, ruokakulttuuria ja maakuntalauluja.

 

Vaikka Kononen lukee myös Kainuun itäsuomalaiseen kulttuuripiiriin, ei Kainuuseen asti ole lähdetty ketään haastattelemaan, mutta onneksi haastateltavien joukossa on kainuulaiskytköksillä varustettuja henkilöitä. Eteläkarjalaisilla on läheiset siteet kymenlaaksolaisten kanssa, mutta Kymenlaaksokin on rajattu tästä kirjasta pois, toki sen itäisyydellä asiankuuluvasti spekuloidaan. 

Vaan ihmekös tuo, sillä useampaan otteeseen kirja toteaa, että Itä-Suomen tarkkoja rajoja niin fyysisesti kuin psyykkisesti on vaikea määritellä, vaikka itäsuomalaisuus ja Itä-Suomi ovat ehdottomasti olemassa. Amma kommentoi bloggauksessaan, että kirja haastaa lukijan miettimään omaa (itäistä) identiteettiään ja juuri näin minullekin kävi. Muutama sana omasta itäsuomalaisuudestani siis alkuun:

Olen syntynyt ja kasvanut Kainuussa, sukujuureni ovat pääosin savolaisia, olen opiskellut sekä Pohjois- että Etelä-Karjalassa. En kuitenkaan ole koskaan tuntenut itseäni "oikeaksi" kainuulaiseksi, savolaiseksi, pohjoiskarjalaiseksi tai eteläkarjalaiseksi, koska joka ikisessä paikassa oletetaan, että oikea maakunnan edustaja on vähintään toisen, mielellään kolmannen polven asukas samassa paikassa. Sen sijaan olen vankkumattomasti tuntenut itseni itäsuomalaiseksi ja tämä tunne on jopa vahvistunut, vaikka olen poistunut idän rajojen etelä- ja länsipuolelle jo vuosia sitten. Käytän puheessani kaksoiskonsonantteja kirjakielen vastaisella tavalla ("puhhuu", "näkkee", "lukkee"), rakastan Jaakko Tepon ja Eläkeläisten musiikkia, luen itkien ja nauraen niin Sirpa Kähkösen kuin Heikki Turusen teoksia, tyrkytän vierailleni itse leivottuja korvapuusteja ja karjalanpiirakoita.

 

Olin niin tottunut silmissä siintävään aavaan järvenselkään että Helsinkiin muutettuani en meinannut tajuta, miksi Helsingin "merellisyyttä" hehkutetaan: merenrannat Itä-Helsingissä näyttivät ruskeilta kapeilta lutakoilta verrattuna Oulujärveen, Pieliseen tai Saimaaseen. Samoin horisontissa näkyvät metsäiset vaaramaisemat ovat niin kiinteästi osa sielunmaisemaani, että en koskaan oppinut kunnolla arvostamaan Uudenmaan merenpohjamaista lattanuutta. (No, ehkä sitä ei kukaan muukaan nosta Uudenmaan ykkösvahvuudeksi  - siellä on muita etuja.) 

 

Nykyään Hämeen maisemissa tunnen itseni välillä oikein itäsuomalaisuuden stereotypiaksi - olen kuin suulas kylämummo tai sodanjälkeinen evakko, joka ei oikein osaa sopeuttaa rytmiään hämäläiseen harkitsevaisuuteen. Itse asiassa tunnen välillä olevani kuin Bomppiduu-lastenohjelman piirakkaleipuri - ärsyttävin ja kenties myös osuvin itäsuomalaisstereotypia aikoihin. Tämä tunne saa kontrastia siitä, että vieraillessani Itä-Suomessa vaikka sukuloinnin merkeissä tunnen itseni usein "ulkoitäsuomalaiseksi", aivan kuin olisin muuttunut eri suuntaan kuin ne, jotka ovat jääneet kotikonnuilleen. Esimerkiksi erilaiset "hyvää päivää" - "no ei kai se yökään ole, hahahaa" -tyyppiset savolaissutkautukset menevät nykyään välillä yli hilseen.

Olen joskus kohdannut myös itäsuomalaisten ominaisuuksieni herättämiä ennakkoluuloja. Näistä ennakkoluuloista ja negatiivisista stereotypioista Itä on itä kertoo myös - ja samalla purkaa niitä. En tiedä, pitääkö syyttää Suomi-filmeissä esiintyneitä nokinaamaisia savolaisukkoja vai sitä, että Suomen kirjakieltä rakentaneet ottivat niin paljon aineksia länsimurteista itämurteiden sijaan - yhtä kaikki, meistä useimmat tunnistavat varmasti ne oletukset, että itämurteet kuulostavat junttimaisilta, Itä-Suomessa ja varsinkin sen pienemmillä paikkakunnilla ollaan nurkkakuntaisia ja itäsuomalaiset pihapiiritkin ovat epäsiistejä ja hoitamattomia verrattuna hyvinhoidettuun länteen.

 

Toisaalta monet Suomeen ja suomalaisuuteen liitetyt stereotypiat eivät useinkaan ole totta itäsuomalaisten kohdalla. Esimerkiksi oletus siitä, että suomalaiset ovat hiljaisia jurottajia, tuntuu epäuskottavalta, jos on osallistunut vaikkapa itäsuomalaisiin sukujuhliin, jossa ihmiset puhuvat toistensa päälle ja nauravat hereästi.

 

Tarkkailin Itä on itää lukiessani haastateltavien sukupuolijakaumaa. Ilahduttavan moni kirjaan haastatelluista on nainen - mukana on tieteen ja taiteen edustajia ja löytyypä yksi pappilan emäntäkin. Sukupuoleen katsomatta haastatellut lähestyivät itäsuomalaisuutta erityisesti ihmisluonnon kautta. Väistämätöntä peilaamista Etelä-Suomeen oli aika lailla, mutta minua ilahdutti haastateltavien kansainvälisyys. Kuten Ammakin huomauttaa, maakunnista käsin tuntuu olevan helpompi rakentaa kansainvälisiä verkostoja kuin tehdä "maakuntasarjasta" salonkikelpoista Suomen pääkaupungissa. Pois lähteminen ei myöskään enää tarkoita siteiden pysyvää katkaisemista - moni haastatelluista elää monipaikkaista elämää, jossa työtilanteiden, elämäntilanteiden tai vuodenaikojen mukaan asutaan muuallakin kuin Itä-Suomessa.

 

Savokarjalaisuuden lisäksi huomioita saa rajantakainen Karjala. Vuonna 2022, Venäjän hyökättyä Ukrainaan, on Karjalan menetys ja evakoiden kokemukset nousseet taas kipeästi pintaan. Itä-Suomen maantieteessä ja kulttuurissa näkyy, että rajoja on siirrelty useasti ennen toista maailmansotaakin. Karjalaisuus elää monen suvussa evakoiden verenperinnön kautta, ja nekin joilla ei sukusiteitä Karjalaan ole, ovat kohdanneet karjalaisuuden muodossa tai toisessa.

Kimmo Kirveen kuvat ansaitsevat paljon kehuja. Hienoja henkilö-, tilanne- ja paikkakuvia. Erityisesti tykkäsin siitä, miten itäsuomalainen väljyys - elämänlaatuna ja mielenmaisemana - tulee kuvissa näkyviin. Ihmisiä näkyy suurissa tupakeittiöissä tai järvenselkien äärellä. Pukeutumisella ei tarvitse pröystäillä, hymy on herkässä, mutta vakavia asioita pohditaan syvällisesti ja vaikeiden asioiden äärellä ollaan tuntosarvet herkkinä. Itäsuomalaisuus ei siis missään nimessä ole tyhjännauramista, vaan kirja kunnioittaa sivistystä, taiteen tekoa ja tieteellistä tutkimustyötä.

Konosen ja Kirveen kirja on helppolukuinen ja konstailematon, mutta kasvoi jotenkin kokoaan suuremmaksi. Se onnistui kirkastamaan itäsuomalaista identiteettiä ja antamaan itäsuomalaisuudelle arvoa ja arvostusta. Itäsuomalaisuudesta ja Itä-Suomesta saa ja kannattaa olla rakastavan ylpeä.

 

Lue myös nämä:
Sirpa Kähkönen: Kuopion taivaan alla
Max Engman: Pietarinsuomalaiset
Heikki Turunen: Kivenpyörittäjän kylä

Maaza Mengiste (toim.): Addis Ababa Noir

Kansi: Akashic Books.

"I also had difficulty with English." It was the drunk. "I'm telling the truth; when it got too difficult for me, I hired a hopeless Indian guy to teach me for four hundred birr a month. A year later, the Indian had learned perfect Amharic and then we began to communicate really well."

 

- Sitaatti Bewketu Seyoumin novellista Under the Minibus Ceiling

 

HelMet-lukuhaasteen ratkominen eteni kohtaan 33: ”Kirjan tapahtumat sijoittuvat Afrikkaan”. Päätin, että haluan lukea jotain uutta, afrikkalaisen kirjailijan kirjoittamaa tekstiä. Googletin moderneja afrikkalaisia kirjoja ja jonkin listan kautta osuin Akashic Noir -sarjan kirjoihin. Sarjaa voi kuvata urbaaneiksi, tummasävyisiksi novellikokoelmiksi. Yksi teos sijoittuu yhteen suurkaupunkiin ja mukana on useiden tekijöiden novelleja. Afrikkaan sijoittuvia osia on jo viisi: Kenian pääkaupunkia kuvaava Nairobi Noir, Etiopian pääkaupunkia kuvaava Addis Ababa Noir, Nigerian pääkaupunkia kuvaava Lagos Noir, Marokon pääkaupunkia kuvaava Marrakech Noir ja Ghanan pääkaupunkia kuvaava Accra Noir.

Valitsin Addis Ababa Noirin sillä perusteella, että se oli ostohetkellä Amazonin edullisin vaihtoehto yllämainituista. Kokoelman toimittanut Maaza Mengiste on nimeltä tuttu kirjailija: hänen uusinta suomennettua romaaniaan Varjokuningas on arvioitu jonkin verran sekä mediassa että blogeissa.

En voi väittää olevani mikään Etiopian erityisasiantuntija – maasta tulee mieleen nälänhätäuutiset, muinaishistorian merkkihenkilöt ja erikoinen, pitkän historian aikana muotoutunut omaleimainen ortodoksikristillisyys. Toki arvelin, että kirjassa käsitellään jotain aivan muuta – afrikkalaisissa suurkaupungeissa on paljon väkeä, jotka elävät huoletonta ja urbaania arkea, aivan kuin länsimaissakin. Turistifiiliksiä Addis Abebaa kohtaan voi nostattaa vaikka tämän African Insider -kanavan videon "Discover Ethiopia's Addis Abeba - The Beautiful Capital City of Africa" avulla YouTubessa:

 

Lähes poikkeuksetta moitin novelli- ja esseekokoelmia epätasaisuudesta. Addis Ababa Noir kuuluu poikkeusten joukkoon - sitä voi kehua tasalaatuisuudesta. Kirjan jälkisanoissa kustantaja Johnny Temple kuvailee, että tiukka kustannustoimitus on pitkään jatkuneen Noir-sarjan laadun tae. Lukijana kiitän tätä johdonmukaista linjaa ja arvelen, että voisin lukea muitakin Akashic Noir -sarjan osia ja luottaa saavani laatua.

Kirja jakautuu neljään osaan. Ensimmäinen osa, Past Hauntings, tuntuu pehmeältä laskulta, sillä sen neljässä novellissa päähenkilö katsoo Etiopiaa osin ulkopuolisin silmin. Tarinoiden päähenkilöt ovat esimerkiksi Etiopiasta lähteneiden pakolaisten jälkeläisiä palaamassa juurilleen tai ulkomaalaisia. Muissa kolmessa osassa näkökulma syvenee tiukemmin paikalliseen ja Addis Abebaa katsotaan sisältäpäin.

Joitakin lähihistorian tapahtumia mainitaan siellä täällä. Vuoden 1974 sotilasvallankaappaus, joka käynnisti 30-vuotisen sisällissodan, on selvästi jättänyt jälkensä etiopialaisten kollektiiviseen tajuntaan. Dergiksi kutsuttu sotilasjuntta väkivaltakoneistoineen teki tuhoisaa jälkeä. Pakolaisuus on toinen teema ja näin suomalaisena oli tarpeen lukea syitä, miksi ihmiset lähtevät kotimaastaan pakolaisiksi. Etiopian kulttuurinen moninaisuus käy myös hyvin selväksi – maassa on useita kansallisuuksia ja kieliä ja ryhmien välillä on monenlaisia jännitteitä.

Monessa novellissa oli viehättävää absurdiutta. Tapahtumat irtoavat arkijärjen kahleista eikä tilanteita aina edes yritetä selittää. Toisaalta Acashic Booksin tiukahkon tuntuinen konsepti ja englanniksi julkaiseminen tekee sen, että etiopialaistarinat ovat länsimaalaisellekin helposti lähestyttäviä.

Kokoelman paras tarina oli mielestäni Sulaiman Addonian A Night in Bela Sefer. Siinä yhdistyy pari todella ajankohtaista teemaa: sukupuolen moninaisuus ja slummielämä. Hökkelislummin tunnelma on todella elävästi kuvattu ja arvelen Addonian pystyneen ammentamaan tosielämän kokemuksista. Internet kertoo Addonian hämmästyttävistä elämänvaiheista: pakolaislapsi päätyi Britanniaan ja siellä ammattikirjailijaksi. Nykyään Brysselissä asuvalta Addonialta on julkaistu kaksi romaania, joita voisin vähintään vilkaista, niin vaikuttava lukuelämys novelli oli.

Hyvänä kakkosena tulee Lelissa Girman Insomnia, jonka vaikuttavimmat kohtaukset iskevät polttoraudan tavoin. Unettomuudesta kärsivä mies vaeltaa kuppilasta toiseen ja muistelee elämäänsä, joka ei ole ollut kaunista. Lelissa Girmasta en löydä juuri lisätietoja netistä - kirjan esittelyosiossa hänet kuvataan Addis Abebassa asuvaksi toimittajaksi, joka on julkaissut amharan kielellä viisi kirjaa.

Synkistä aiheista huolimatta kokoelmassa on paljon piristävää ja hauskaa. Kirjan Addis Abebasta löytyy omakustannerunokokoelmia julkaisevia baristoja, bilettämiseen panostavia nuoria naisia, tunnollisia yliopisto-opiskelijoita ja huolehtivia sukulaisia.

Akashic Noir -sarjassa on ilmestynyt tähän mennessä 72 osaa ja löytyypä listalta myös Helsinki Noir. Se on ilmestynyt myös suomeksi Liken kustantamana.

Lue myös nämä:
Petina Gappah: Pimeydestä loistaa valo
Petina Gappah: Muistojen kirja
Ville Tietäväinen: Näkymättömät kädet

Jennifer Weiner: The Summer Place

Kansi: Simon & Schuster.

"We all summer together in the Hamptons." Ah, thought Veronica, feeling bitterness twisting in her heart. Of course he'd marry someone else who used "summer" as a verb.

 

Olen edellisen kerran kommentoinut Jennifer Weinerin kirjoja viime vuoden HelMet-lukuhaastetta paketoidessani. Kirjoitin That Summer -kirjasta näin: Jennifer Weinerin kirjat tuntuvat nykyään jakautuvan täysosumiin ja pakkopullaan. Tämä oli valitettavasti enemmän jälkimmäistä: hieman pitkitetyn ja keinotekoisen oloinen tarina naisesta, joka kantaa menneisyyden raskasta taakkaa.

 

Samoihin Cape Codin rannikkomaisemiin sijoittuva The Summer Place oli ilahduttavan paljon parempi, joskin aika puleeratun oloinen tämäkin kirja oli. Jennifer Weiner on jo niin iso nimi, että hänen kirjoihinsa panostetaan kovasti. Kenties suuri kustannustoimittajien armeija saa aikaan sen, että tarina hiotaan vähän liiankin särmättömäksi. 

Hyvänä ja mukaansatempaavana viihteenä kirja kuitenkin toimi ja parhaimmillaan juonessa oli vetävää imua ja huumoria. Tämä oli myös ensimmäinen lukemani fiktiivinen teos, jossa vuosien 2020-2021 korona-arki oli osa juonta. Siltä osin kirja toimi mainiona traumanpurkajana - tuskin liioittelen, jos sanon että jonkinlainen kollektiivinen trauma ajasta jäi, ainakin jos kuului siihen porukkaan, jonka piti samaan aikaan tehdä etätöitä, hoitaa lapsia ja asua kaupunkiasunnossa sellaiseen aikaan, kun kaikki kaupungin palvelut oli kielletty.

Sarah on varsin tyypillinen Weinerin päähenkilö - keskiluokkainen, elämässään päällisin puolin oikein hyvin menestyvä juutalaisnainen, jonka ihmissuhteita ja perhekuvioita kirja seuraa. Sarahin äiti Veronica on persoonallisempi hahmo, jolla on menneisyyden salaisuuksia ja avoin suhtautuminen elämään. Sarahin tytärpuoli Ruby ilmoittaa menevänsä naimisiin - Sarahin mielestä aivan liian nuorena ja harkitsemattomasti - ja Veronica tarjoutuu emännöimään hääjuhlaa Cape Codin rantatalossaan. Suku kokoontuu yhteen pitkästä aikaa ja salaisuudet, yllätykset ja äkkikäänteet seuraavat toistaan.

Weinerin tuoreimmissa kirjoissa toistuu hieman ärsyttävänä maneerina tapa kuvailla päähenkilöiden mennyttä elämää pitkinä luettelomaisina jaksoina. Ymmärrän taustoituksen tarpeen ja edut, mutta nämä muistelopätkät eivät oikein toimi draaman rakentajina. Kirjan loppupuolen juonenkäänteet tasapainottavat tilannetta mainiosti, sillä draamaa ja yllätyksiä todella riittää.

Weinerin kirjoja ovat suomeksi julkaisseet sekä Otava että WSOY. Kun kokeilin nimihakua kustantamojen sivuilta, ei kummankaan yhtiön sivuilta noussut mitään tuloksia. Ehkä Weinerin suosio Suomessa ei kasvanut niin suureksi, että kääntämistä olisi kannattanut jatkaa? Luulisin, että Weinerin tuoreimmatkin kirjat löytäisivät lukijoita suomeksi, sillä niiden viehätysvoima on monin tavoin samanlaista kuin huippusuosioon nousseen Liane Moriartyn kirjojen. On teräviä havaintoja naisen roolista nykyajan (keskiluokkaisessa ja länsimaisessa) arjessa, on kipeitä ja tunnistettavia ihmissuhteita ja perhesuhteita ja samastuttavia, uskottavia henkilöitä. Pinnan alla on vielä syvä pohjavirtaus, jossa elämän synkemmät sävyt tuntuvat.

Weinerin esseekokoelma Hungry Heart on jäänyt todella hyvänä mieleen. Sen ja The Summer Placen hyvien puolien vuoksi jatkan varmasti kirjailijan tulevankin tuotannon lukemista.

Lue myös nämä:
Jennifer Weiner -putki päällä
Liane Moriartya ahmimassa
Liane Moriarty: Apples Never Fall

Svetlana Aleksijevitš: Neuvostoihmisen loppu

Kansi: Markko Taina / Tammi.

Isä taas odotti kuolemaansa asti, että sosialismi tulee takaisin. Berliinin muuri murtui jo, Neuvostoliitto romahti, mutta hän odotti aina vain. Hän riitaantui pysyvästi parhaan ystävänsä kanssa, kun tämä nimitti lippua punaiseksi rätiksi. Meidän punalippuamme! Hehkuvan punaista! Isä oli mukana Suomen-sodassa; minkä takia sitä käytiin, sitä hän ei edes tajunnut, mutta lähteä piti. Siitä sodasta ei puhuttu, sitä ei edes sanottu sodaksi vaan Suomen-kampanjaksi. Mutta isä kertoi meille... Hiljaa. Kotona. Hän muisteli sitä, vaikka harvoin. Kun oli ryypännyt... Hänen sotansa maisema on talvinen: metsää ja metriset hanget.

 

Kun esittelin Ukrainaan liittyvää kirjallisuutta, mainitsin valkovenäläisen nobelistin Svetlana Aleksijevitšin. Päätin lukea hänen teoksensa Neuvostoihmisen loppu, koska arvelin sen auttavan ymmärtävän venäläistä mielenmaisemaa paremmin. Miksi valheellinen sotapropaganda uppoaa niin hyvin kohdeyleisöönsä? Millaisia kansallisia myyttejä Neuvostoliiton luhistumisen vuoksi kuoli - vai jäivätkö ne henkiin? Syntyikö uusia suuria kertomuksia?

 

Yli 700-sivuisen romaanin lukijalle suosittelen, että lukukestävyys on kunnossa. Jos tuntee 1900-luvun historian keskeiset tapahtumat ja Neuvostoliiton pääasialliset vaiheet, siitä on hyötyä.

 

Kollektiiviromaanista

 

Aleksijevitšin tekniikka on kollektiiviromaani. Kun ensimmäisen kerran kuulin tällaisesta tyylilajista, suhtauduin siihen epäluuloisesti. Että kirjailija vain kuuntelee muiden juttuja, tekee haastatteluja ja sitten kirjoittaa ne puhtaaksi? Onko se muka kaunokirjallisuutta?

 

Kaksi Aleksijevitšin teosta luettuani voin todeta, että epäluuloni oli tarpeetonta. Kollektiiviromaanin kirjoittajana Aleksijevitš on nerokas - todellakin Nobelin arvoinen kirjailija. Kirjan lukeminen tuntuu siltä, kuin istuisi tuntemattomien ihmisten keittiön pöydän ääressä kuuntelemassa puheensorinaa tai kuuntelisi joukkoliikenteessä katkelmia satunnaisten kanssamatkustajien keskusteluista. Kirja siis kuulostaa hyvin autenttiselta ja aidolta. Samalla voi huomata, että lukijan ei ole tarkoituskaan voida päätellä, mikä kaikki kirjassa on "oikeasti totta" ja mikä fiktiota. Ehkä Aleksijevitš on kirjoittanut kaiken omasta päästään. Kirjassa ei ole lähdeviitteitä, haastateltujen nimiä ei läheskään aina julkaista kokonaan. Tekstin ei ole tarkoitus olla journalismia tai tietokirjallisuutta, vaan kaunoa. Aleksijevitš sulauttaa eri kertojanäänet kokonaisuudeksi. 

Neuvostoliiton jälkikaiut

 

Kirjassa haastatellut kertovat, millaista elämä oli Neuvostoliitossa ja mikä muuttui, kun Neuvostoliitto hajosi. Kokemuksia on laidasta laitaan. Karmeimmat tarinat ovat niin hirveitä, että herkimpien lukijoiden kannattaa harkita valikoivaa lukemista. Tappamisen, vankileirien, propagandan, puutteen ja kidutusten vastapainoksi on paljon hyviäkin kokemuksia. Etuoikeutettua tai edes ihan tavallista arkea eläneet muistavat ja tunnistavat neuvostoarjessa paljon hyvää.

 

Muutama avainsana tuntuu toistuvan. Makkara. Zombi. Neukku. Kultaketju. Leiri. Stalin. Laaja valikoima hyviä makkaroita tuntui monelle neuvostoliittolaiselle olleen kaukainen haave. Ällistys on suuri, kun rajojen auettua selviää, että saksalaisilla on tavallisissa kaupoissa valtavat makkaravalikoimat, edulliseen hintaan kenen tahansa ostettavissa. Neuvostoliitossa - ja nykyään Venäjällä - kerrotaan suurta tarinaa siitä, miten Neuvostoliitto voitti Saksan toisessa maailmansodassa. Miksi häviäjät saivat makkaraa, mutta voittajat eivät?

 

Zombi taas on henkilö, joka uskoo virallisen totuuden eikä kyseenalaista sitä edes keittiön pöydän ääressä. Moni vanhempi neuvostoihminen kokee, että omat lapsetkin pilkkaavat heitä "neukuiksi", menneen maailman ihmisiksi. Maailma muuttui 1990-luvulla niin äkkiä ja suurin osa vanhoista opeista muuttui naurunalaisiksi. Brutaali kapitalismin vyöry jakoi äkkiä ihmiset kahteen kastiin: joko pystyi kahmimaan rahaa muutoksesta tai sitten ei. Kultaketjut kaulassa, värikkäät takit tai verryttelyhousut olivat uuden rahaihmisen merkki. Omakohtaisia leirikokemuksia on kirjassa useita ja vähintään yhtä paljon toisen käden tarinoita sukulaisten viemisestä vankileireille.

Stalinia käsitellään todella paljon. Stalin tuhosi omia kansalaisiaan - silti kansalaiset saatiin rakastamaan ja palvomaan häntä. Epäloogisuuden huipulta tuntuu, että vankileirissä elävä puoliorpo lapsi, joka on erotettu äidistään, rakastaa Stalinia yli kaiken. Neuvostoliitossa musta puhuttiin valkoiseksi ja tämä perinne jatkui Venäjällä myös. Totuudenpuhujia rangaistaan, valheen puhumisesta palkitaan. Tästä on saanut osansa myös kirjailija Aleksijevitš itse, joka on joutunut kotimaassaan Valko-Venäjällä kokemaan viranomaisten uhkailua ja painostusta.

 

Kirja täytti erinomaisesti ennakkotavoitteeni: sain sen kautta uskottavia näkökulmia siihen, miltä Neuvostoliiton hajoaminen tuntui, miltä uuden Venäjän vaiheet 1990-luvulla ja 2000-luvulla ovat tuntuneet, millaisia kaikuja menneisyydestä edelleen elää. Vaikka kirja oli täynnä kidutusta, kuolemaa, epäoikeudenmukaisuutta ja järjettömyyttä, se oli ennen kaikkea inhimillinen, katse tavallisen ihmisen  elämässä.

Käännöksestä

 

Suomentaja Vappu Orlov on kotimaisen kirjallisuuskentän pitkäaikaisia voimahahmoja. Tämä käännös ansaitsee hatunnoston. Kirja pursuaa tunteita ja tietoa, liikkuu maantieteellisesti todella laajalla alueella, viittailee historian tapahtumiin, siteeraa runoja ja lauluja. Suomennos on värikästä, kaunista kieltä ja kuulostaa "venäläiseltä sielulta". Upeaa työtä.

Lue myös nämä:
Ljudmila Ulitskaja: Naisten valheet
Max Engman: Pietarinsuomalaiset
Veikko Huovinen: Matikanopettaja ja Joe-setä