Michelle Obama: Minun tarinani

Kuva: Otava.

Tämä oli minun uusi maailmani. Kaikki koulussani eivät suinkaan olleet rikkaita tai hienostuneita. Koulussa oli paljon lapsia samanlaisista kaupunginosista kuin minä, ja osa kamppaili huomattavasti isompien vaikeuksien kanssa kuin minä. Mutta ensimmäisinä kuukausina Whitney Youngissa näin vilauksen jostain, mikä oli siihen asti ollut näkymätöntä - varakkuuden ja suhteiden koneiston, joka oli kuin ilmassa riippuvien puoliksi piilotettujen tikkaiden ja köysien verkosto, valmiina yhdistämään jotkut meistä mutta ei meitä kaikkia.

 

Michelle Obaman Minun tarinani ei meikäläisen hehkutuksia kaipaa - kirja ilmestyi vuonna 2018 ja sitä on myyty sen jälkeen ilmeisesti jo 11 miljoonaa kappaletta ympäri maailman. Mutta itse olen yhtä vaikuttunut kuin suurin osa muistakin lukijoista - uskon tämän olevan kirjan, joka muuttaa maailmaa. Monella tavalla.

Ensinnäkin Minun tarinani on kouriintuntuva kuvaus rakenteellisesta rasismista. Eikä Obama edes mitenkään alleviivaa kokemaansa rasismia - hänestä riippumatta ihmiset hierovat rotukysymyksiä vasten hänen kasvojaan. Lukijana minulle tuli suorastaan nurkkaan ahdistettu olo sitä mukaa, kun kirjan maailma laajeni. Lapsuuskuvauksissa chicagolaisessa vähävaraisessa kaupunginosassa rotu ei vielä ole kovin merkittävä asia, sillä naapurustossa on paljon etnistä kirjoa. Mutta kun Obama etenee opintojen ja työelämän kautta urallaan eteenpäin ja astuu lopulta koko maailman huomion keskipisteeksi, tulee rotukysymys koko ajan näkyvämmäksi - koska vallan kamarit ovat edelleen niin vahvasti valkoisten miesten hallussa.

Viime viikonlopun aikana Minun tarinani oli suorastaan terapeuttista luettavaa, sillä kukaan uutisia seuraileva ei voinut välttyä Yhdysvaltojen presidentinvaalikamppailun vaiheista. Tähän mennessä Joe Biden on jo todettu äänestyksen voittajaksi, mutta Donald Trump ei ole vieläkään suostunut myöntämänä tappiotaan. Minun tarinassani kuvattu Barack Obaman tapa tehdä politiikkaa näyttäytyy monin tavoin täytenä vastakohtana Trumpin populismille.

Michelle Obama onnistui myös voittamaan ennakkoluuloni eräässä asiassa: olen feministinä ajatellut, että on typerää, että media kiinnostuu jostakin naisesta vain siksi, että tämä on kuuluisan miehen vaimo. Miksi ei nosteta ennemmin esiin sellaisia naisia, jotka ovat kuuluisia omien ansioidensa vuoksi? Minun tarinaani lukiessani ryhdyin kuitenkin pohtimaan tätä ennakkoluuloani - ainakin Michelle Obama on käyttänyt presidentin vaimon asemaa hyödyllisten tavoitteiden edistämiseen ja suhtautunut tehtävään kuten työhön. Hän kuvaa esimerkiksi kampanjointia lasten lihavuusepidemian taltuttamiseksi.

Lisäksi Minun tarinassani tulee hyvin esille kuuluisuuden hinta. Nykyään julkkiksena oleminen on monelle nuorelle valtavan suuri haave. Obama ei ole julkisuuteen omasta tavoitteestaan pyrkinyt - hän päätyi valokeilaan miehensä poliittisen nousukiidon myötä. Hän kuvaa kirjassaan kattavasti yksityisyyden kaventumista ja hyökyaaltojen lailla iskevää julkista kritiikkiä. Hyvä esimerkki pienten asioiden saamasta huomiosta on se, miten Michelle Obama tietoisesti päätti olla hymyilemättä Donald Trumpin virkaanastujaisissa. Sekin nousi otsikoihin.

 

Kirjaa on eittämättä hiottu ison porukan voimin, mutta hinkkaaminen näkyy vain muutamassa kohdassa lievän kaunistelun fiiliksenä. Ylivoimaisesti suurin osa tekstistä on rehellisen ja suorasanaisen, sydämestä tulevan tuntuista. En yhtään ihmettele, että kirja on voittanut lukijoita puolelleen ympäri maailman. Minäkin ryhdyin lukemisen ohella katsomaan YouTubesta Michelle Obaman puheita ja haastatteluita - ihaillen hänestä välittyvää älyä, karismaa, päättäväisyyttä ja arvojen pitämistä kunniassa. Maailma on sellaisessa hullunmyllyssä, että ihmiset tarvitsevat ja kaipaavat esikuvia ja minä löysin sellaisen Michelle Obamasta.

Henkilökohtainen on poliittista, sanotaan. Michelle Obama korostaa, että pitää yhdysvaltalaista politiikkaa raadollisena ja repivänä ja että hän ei itse koe mitään kutsumusta politiikkaan. Silti hänen omaelämäkertansa on poliittinen mielenilmaisu monilla tavoilla. Siinä nousevat näkyviin tuloerojen vaikutus lasten ja nuorten mahdollisuuksiin, rakenteellisen rasismin luoma epätasa-arvo ja median vaikutusvalta. Vuoden 2020 vaaleissa Obama kampanjoi näyttävästi ja suorasanaisesti Joe Bidenin puolesta, Donald Trumpia vastaan. On vaikea kuvitella, että kukaan hänen kirjansa lukenut ja hänen tarinaansa eläytynyt voisi uskoa Trumpin viestiä. Viikonlopun tulosten jälkeen myös Minun tarinani -kirjan loppupuolella oleva kuvaus vallanvaihdoksesta demokratiassa tuntuu kertovan paitsi Obaman perheestä, myös Trumpista:

Vallanvaihdos merkitsee siirtymistä johonkin uuteen. Käsi viedään Raamatulle ja vannotaan vala. Toisen presidentin huonekalut kannetaan ulos ja toisen huonekalut tuodaan sisään. Komerot tyhjennetään ja täytetään. Yhtäkkiä uudet päät lepäävät uusilla tyynyillä - ja uusi mielenlaatu ja uudet unelmat saavat vallan. Ja kun edeltäjän virkakausi päättyy, kun hän on lähtee Valkoisesta talosta tuona viimeisenä päivänä, hän joutuu monelta osin etsimään itsensä uudelleen.

 

Käännöksestä  

 

Suomentaja Ilkka Rekiaro lienee ollut tiukassa aikataulupaineessa kääntäessään hittikirjaa Suomen markkinoille, mutta suomennoksen taso on silti ilahduttava. Teksti on pääosin huoliteltua ja vaivatonta kieltä, jota oli ilo lukea. Tulkitsen, että kustantaja Otava on ymmärtänyt panostaa riittävästi suomennoksen huolelliseen toimittamiseen. Pokkaripainoksen fontti tosin oli niin pienikokoinen, että lukeminen tuntui välillä sen vuoksi raskaalta - mutta tämä lienee henkilökohtainen ongelmani, sillä en ole ostanut tai lukenut pokkareita pitkään aikaan ennen tätä kirjaa, ja jouduin totuttelemaan siihen, ettei fonttia pystykään halutessaan suurentamaan, toisin kuin vaikka lukulaitteessa.

Lue myös nämä:
Max Brooks - Caanan White: The Harlem Hellfighters
Chimamanda Ngozi Adichie: Puolikas keltaista aurinkoa
Jennifer Weiner -putki päällä

Lewis Carroll: Liisan seikkailut ihmemaassa & Liisan seikkailut peilimaailmassa

Kansi: John Tenniel -
Jenni Noponen / Gummerus.

Gummeruksen julkaiseman tyylikkään kovakantisen Liisan seikkailut ihmemaassa & Liisan seikkailut peilimaailmassa olen ostanut hetken mielijohteesta joki aika sitten. Tarkemman ajan sain tarkastettua Aamuvirkku yksisarvisen Liisa-postauksen kommenteista: kirja on odottanut lukemistaan syksystä 2010 asti. No, Liisa-kirjathan on julkaistu 1800-luvun jälkipuoliskolla, joten mitäpä pikku odotuksesta. Liisa pongahtaa blogeihin aika ajoin, ainakin Luru ja Satu ovat  myös Liisan matkassa seikkailleet.

Carrollin klassikkokirjat on suomennettu useaan kertaan, uusimmasta suomennoksesta voi lukea Hesarin arvion. Minun painoksessani suomentajina ovat Eeva-Liisa Manner ja Kirsi Kunnas - mainio yhdistelmä, onhan Kunnas pistämätön runoilija ja sanoilla leikittelijä ja Manner kovan luokan kirjailija, runoilija ja suomentaja.

Olen lukenut Liisa-kirjat joskus lapsena, mutta kovin epämääräinen muistikuva niistä oli. Muistelen kuitenkin, että löysin peilimaailma-seikkailut kirjaston hyllystä vasta melko myöhään, ja että kirja tuntui jotenkin painajaismaiselta. Pakko muuten sanoa, että vaikka Gummeruksen sivuilta löytyvässä kansikuvassa lukee "peilimaassa", on painetussa kirjassa kannen teksti nimenomaan "peilimaailmassa". Olisiko Gummerukselta jäänyt verkkoon vanha versio kuvasta.

Klassikkokirjojen kohdalla ei ehkä samalla tavalla tarvitse varoittaa spoilaamisesta kuin uudempien kirjojen, ovathan klassikkojen juonet usein laajalti tiedossa. Varoitan nyt kaiken varalta kumminkin, että aion käsitellä kirjan juonta tavalla, joka spoilaa. Lopeta siis lukeminen tähän, jos et jostain syystä halua tietää mitään Liisa-kirjoista.

John Tennielin kuvitusta. Wikimedia Commons.

Painajaismaiset muistikuvani liittyvät erityisesti peilimaailmasta löytyviin Mursuun ja Nikkarin. Runo osterien syönnistä oli jäänyt mieleen tunnelmaltaan kamalana. No, jotenkin outo se on vieläkin, mutta yllättävän outo tunnelma Liisa-kirjoissa oli koko ajan. Erityisesti ällistyin kuitenkin, kun kumpikin kirja loppui "ja se olikin vain unta" -päätökseen. Muistan, että ala-asteen ainekirjoituksessa tämä oli todella suosittu keino - sillä sai äkkiä aineen kätevästi loppuun eikä tarvinnut ratkaista ylittämättömän vaikeiksi muuttuneita juonenkäänteitä. Ovat keinoa muutkin käyttäneet - esimerkiksi tv-sarja Dallasin kymmenennellä tuotantokaudella selitettiin yhdeksännen tuotantokauden tapahtumien olevan vain unta. Muita "se olikin vain unta" -teoksia löytyy Wikipediasta.

Uni kirjallisena ratkaisuna herättää paljon kysymyksiä, mutta kylläpä Liisat ovat muutenkin sellaisia kirjoja, että tekisi mieli ryhtyä heti lukemaan itseään fiksumpien analyyseja kirjoista. Vaikka kirjat ovat lastenkirjojen maineessa, eivät ne tunnu lastenkirjoilta. Unimainen logiikka aiheuttaa painajaismaisen tuntuisia tilanteita, vaikka enää ei varsinaisesti pelottanut lukiessa. Tapahtumat ovat ennalta-arvaamattomia, logiikan sääntöjä rikotaan monin tavoin ja hahmot ovat monin paikoin epämiellyttäviä ja omituisia.

Onneksi painoksen lopussa oli Kirsi Kunnaksen jälkisanat, joissa hän kertoo suomentamistyössä tehdyistä valinnoista. Carroll ammensi aineksia lastenloruista ja satirisoi viktoriaanisia kasvatusihanteita. Runojen nonsense vaatii osaavaa kääntäjää, ja minä nautiskelin Kunnaksen kielipelistä. Tulipa oivalluskin: kertoessaan Jabberwocky-runon suomentamisesta Pekoraaliksi, Kunnas viittaa alkutekstin vorpal sword -miekkaan. Ping! Fables-sarjakuvassa esiintyvä vorpal sword on siis Carrollin kynästä lähtöisin. Kiva hoksata tällaisia, vaikka kai tällainen jollekin muulle on ollut yleistietoa jo aikoja sitten...

John Tennielin alkuperäiskuvitus on lumoavaa ja painos on muutenkin ulkoasultaan huoliteltu: jämäkät kannet, paksu paperi, tyylikäs taitto. Tätä kelpaa säilyttää omassa hyllyssä, tosin tuntuu siltä että joskus voisin kokeilla Liisan lukemista alkukielelläkin.

Liisojen lukeminen aiheutti samankaltaisia mietteitä kuin J.M. Barrien Peter Pan: miten ihmeessä näin sekopäisiä ja ahdistavia kirjoja pidetään lastenkulttuurin kivijalkoina? Ei mahda mitään, täytynee lueskella jotain fiksuja Liisa-analyysejä jos sellaisia sattuu kohdalle. Saa myös vinkata hyvistä kirjoista tai artikkeleista, jotka tähän tarkoitukseen sopivat.

Lue myös nämä:
J.M. Barrie: Peter Pan
Grimmin sadut III: Lumikki
Bryan Talbot: Grandville

Jane Austen: Pride and Prejudice

Jane Austenin nimi on vilahdellut blogeissa viime kuukausien aikana usein. Ylpeyttä ja ennakkoluuloa ovat lukeneet viime aikoina ainakin Hanna, Paula ja Raisa, viimeksi mainittu luki hiljan myös Järjen ja tunteet. Mutta Booksyn Pride and Prejudice -kirjoitus rohkaisi minuakin lukemaan Austenia alkukielellä. Työmatkalla tuli napattua lentokentän kahvilasta halpa Pride and Prejudice -pokkariversio.

Ylpeys ja ennakkoluulo on majaillut kirjahyllyssäni jo pitkään - painoksen kannesta näkeekin, mitä kautta minä olen tutustunut Austeniin. Kuten lukuisat muutkin, minutkin lumosi BBC:n ihana tv-sarjaversio 1990-luvulla. Asuin tuolloin vielä kotona ja sunnuntai-illan BBC-laatusarjat olivat tärkeitä sekä minulle että äidille. Uusintojakin on tullut katsottua. Kirjana Ylpeys ja ennakkoluulo päätyi hyllyyni niin ikään 1990-luvulla kirjakerhon kautta, ja kerran pari muistan kirjan lukeneeni, tosin edellisestä lukukerrasta on melko pitkä aika.

Olen kokeillut Austenia englanniksi kerran aiemmin, Northanger Abbeyn parissa. Tästä kokeilusta on vuosia, ja silloin tuntui siltä että Austenin kieli on liian koukeroista minulle, eikä tarinakaan ihan yhtä vetävä ollut kuin Austenin parhaat. Mutta olisiko kielitaitoni tai kärsivällisyyteni kehittynyt, sillä nyt pystyin lukemaan Austenia oikein sujuvasti, vain muutamassa kohdassa olisi pitänyt jaksaa kaivaa sanakirjaa apuun, mutten viitsinyt. Englanniksi lukukokemus oli siinäkin mielessä nautinnollinen, että kohteliaan ja koukeroisen 1800-luvun säätyläiskielen rekisteri oli herkullinen. Suomen ja englannin kielierot näkyvät siinä, että suomeksi ole samanlaista sosiaalista kielirekisteriä päässyt koskaan syntymään. Austenin aikaan Suomen harvalukuiset säätyläiset puhuivat ruotsia, ja siinä vaiheessa kun suomen kieli alkoi yleistyä herrasväen parissa, oli maailmakin jo muuttunut. Eikä englantilaisen kaltaista laajaa ja monikerroksista luokkakulttuuria ole Suomessa koskaan ollutkaan.

"- Miss Elizabeth Bennet! repeated Miss Bingley. - I am all astonishment. How long has she been such a favourite?  - and pray when I am to wish you joy?"

Tai ehkä painoksellakin on osuutta asiaan. Kirjan alkulehdillä lukee näin: "This edition is based on the 1813 edition. Punctuation and spelling have been brought into conformity with modern English usage."

Luonnon keskellä kävely oli Elizabethille rakas harrastus.

Lisäksi tämä oli oivaa luettavaa juuri tähän hetkeen. Muutto ja sitä seuraavat siivous- ja sisustusprojektit ovat pitäneet kiireisenä, joten lukemisaika on ollut melko pätkittäistä. Tämä kirja antoi hengenravintoa vaikkei olisi ehtinyt lukea kuin muutaman sivun päivässä: makustelua ja pohdiskelua riitti pitkäksi aikaa lukukertojen välissäkin, mietin kirjan hahmoja ja maailmaa. Rakenteeltaan ja rytmitykseltään kirja on jokseenkin täydellinen.

Juoni lienee kaikille tuttu: Bennetin perheessä on viisi tytärtä, muttei kovin paljon rahaa. Kaksi vanhinta, Jane ja Elizabeth, ovat seurapiirikelpoisia, muiden tytärten laita on vähän niin ja näin. Kun naapuriin muuttaa miellyttävä herra Bingley, alkavat punnan kuvat jo vilistä rouva Bennetin silmissä, hänen haaveillessaan tytärtensä naittamisesta. Herra Bingleyn ystävä, yrmeä herra Darcy, on vielä rikkaampi, mutta hän halveksii itseään alempiarvoista väkeä, myös Elizabethia.

Austenin maailmaa pidetään usein romanttisena pukudraamana, mutta tällä lukukerralla minua suorastaan karmi. Olisi ihan hirveää, jos aikakone heittäisi minut Bennetin tytärten joukkoon. Nuoren naisen valinnanmahdollisuudet olivat hyvin vähäiset. Piti olla nätti ja käyttäytyä hyvin, osata soittaa pianoa tai laulaa tai koruommella tai piirtää. Muiden käytöstä seurattiin herkeämättä. Rakkaudesta ja rahasta piti muodostaa sopiva kombinaatio: rahattomien piti koettaa löytää riittävän varakas puoliso ja varakkaiden kannatti tietenkin vältellä köyhiä. Joten aviomiehen löytäminen ei ollut naiselle pelkkä romanttinen kysymys, vaan käytännössä elämänura. Mutta muita keinoja ei ollut käytössä kuin kainot silmänluonnit tanssiaisissa ja hillitty keskustelu säästä. Kamalaa!

Joten ehkä olisin ollut tässä maailmassa kuin Bennetin kolmas tytär Mary, kirjan hahmoista ainoa, jolla kuvataan olevan kunnianhimoa teoreettiseen opiskeluun. Mary esitetään naurettavana ja teennäisenä, joka koettaa oppineisuudella kompensoida vaatimatonta ulkonäköään. Pragmaattisia valintoja tekee myös Elizabethin ystävä Charlotte, joka menee mieluummin naimisiin hirveän herra Collinsin kanssa kuin jää vanhaksipiiaksi.

Herra Darcyn kotikartano Pemberleyn upea puistoalue herätti Elizabethissa monenlaisia tunteita.

Mutta kun tämä fiilis hälveni, nautin täysin Austenin hauskasta ja terävästä otteesta. "Jane Austen's radiant wit sparkles as her characters dance a delicate quadrille of flirtation and intrigue, making this book the most superb comedy of manners of Regency England", sanotaan takakannessa ja oikeassa ovat. Kirja ei ole hömppää, vaikka kirjan juonta ja asetelmia onkin ryöstöviljelty lukuisissa nykyajan hömppäkirjoissa. Austen on terävä ja rehellinen. Elizabeth on analyyttinen ja humoristinen, ja vaikka Jane-sisko onkin hyväsydäminen ja herttainen, ovat rouva Bennet ja nuorin sisar Lydia aivan kamalia ihmisiä. Samoin sivuhenkilöistä tehdään herkullisia, vaikkapa herra Collins herättää melkoista myötähäpeää.

Romantiikan saralla lukija saa kyllä tyydytystä, kun ylpeän Darcyn ja älykkään Elizabethin suhde muotoutuu. Ja vaikka tv-sarja onkin todella ihana, kirjassa oli se etu, että Elizabethin päänsisäistä maailmaa pääsee seuraamaan ihan eri lailla.

Booksyn blogista kävikin ilmi, että Pride and Prejudice on poikinut huomattavan määrän myöhempien kirjailijoiden tuottamia jatko-osia ja uudelleentulkintoja. Listaan voi tutustua täällä. Booksy on lukenut pari: Mr. Darcy's Diary vaikuttaa kehnolta, The Confessions of Fitzwilliam Darcy paremmalta, joskaan ei alkuperäisen veroiselta.

Lue myös nämä:
J.D. Salinger: The Catcher In The Rye
Harper Lee: To Kill A Mockingbird
Margaret Mitchell: Gone With The Wind

Rachel Vincent: Kissatyttö

Kuva: Harlequin.

Kissatyttö on hyvä esimerkki siitä, miksi minun ei kannata pitää näkyvissä mitään "luen nyt" -listaa, koska aina jotain kiilaa väliin. Parikin kirjaa on kesken, mutta Kissatyttö tarttui ex tempore matkaan Alepan kassajonossa, sillä marjiksen Harlequin Nocturne -kokemukset ovat saaneet minutkin vilkuilemaan lähikaupan pokkaritelinettä.

True Blood -tv-sarjan ja supersankarisarjakuvien ystävänä erilaisten kissanaisten seikkailut ovat tulleet tutuksi. Muistan myös Dark Angel -nimisen tv-sarjan, jota vilkuilin joskus telkkarista. Kissatyttö on alun perin ilmestynyt vuonna 2007, pokkarissa ei ole alkuperäistä nimeä, mutta netistähän se löytyy. Rachel Vincentin Shifters-sarjassa on yhteensä kuusi osaa.

Välipalalukemiseksi kirja oli ihan ok, ja vaikka pokkarissa on melkein 500 sivua, oli kirja todella nopealukuinen. Alkukäynnistelyt tuntuivat hieman hidastempoisilta, melkein olin jättämäisilläni kirjan kesken, mutta sitten päätin lukea sen nopeasti loppuun, koska tällaiseen kirjaan tuskin tulee palattua uudestaan jos se jää kesken. Niinpä tuli tehtyä selvää ihmiskissojen laumaan kuuluvan Faythe Sandersin seikkailuista.

Harlekiinikirjoilta odottaa hekumallisia seksikohtauksia, mutta tässä kirjassa ei ollut kuin yksi kunnon seksikohtaus ja sekin oli melko lyhyt ja tapahtui vasta sivun 250 paikkeilla. Seksin sijaan kirjassa tarjoiltiin runsaasti väkivaltaa. Varsinkin kirjan jälkimmäinen puolisko oli melkoista verilöylyä, eikä Faythe jäänyt väkivaltaa mitenkään moralisoimaan, vaan oli erittäin aktiivinen tappelija itsekin. No tavallaan hyvä, jos sankarittaren ei tarvitse enää olla hento pyörtyilijä, joka katsoo sivusta miesten metakointia, mutta jos väkivaltaa käytetään tarinassa oikeutettuna ratkaisukeinona, jota ei kyseenalaisteta mitenkään, niin onko sekään nyt kovin kannatettava maailmankuva. Samanlaista väkivaltaviihdettä amerikkalaiset toki tuputtavat elokuvissa ja tv-sarjoissa, mutta minä kaipaan raa'an väkivallan kuvauksiin mukaan eettistä pohdiskelua, kuten Oz-tv-sarjassa.

Ihmiskissoja kuvatessaan Vincent on onneksi nähnyt hieman vaivaa eikä ole mennyt sieltä, mistä aita on matalin. Ihmiskissat elävät ihmisen hahmossa, mutta heillä on kyky muuttua jättimäisiksi kissoiksi, ja myös ihmishahmoissa he ovat voimakkaita ja herkkäaistisia. Laumoilla on tarkkaan rajatut reviirit, Faythen isä on oman alueensa alfa. Ihmiskissaperheisiin syntyy huomattavasti enemmän poika- kuin tyttölapsia ja siksi naaraskissat ovat erittäin arvokkaita, koska heillä on keskeinen rooli suvun jatkamisessa. Niinpä 23-vuotias Faythe onkin poikkeuksellisen kapinallinen, kun hän haluaisi opiskella kirjallisuutta yliopistossa ja elää vapaata elämää, eikä alistua perheen miesten vahdittavaksi tai päätyä avioliittoon synnytyskoneeksi.

Asetelma tarjoaa siis kaikenlaista pohdittavaa naisen roolista yhteiskunnassa. Kirja oli kuitenkin kokonaisuudessaan minusta "ihan kiva", eli kyllähän tämän luki mutta ei minussa herännyt mitään pakottavaa tarvetta lukea jatko-osia.

Suomentaja Virpi Kuusela tekee hyvää työtä, ei tarvitse hävetä käännöksen vuoksi. Englanninkielistä viihdekirjallisuutta lukiessa minua vain nykyään vaivaa tuttujen fraasien käyttö, joista "kuulee" että ne ovat tyypillisiä alkukielessä mutta suomeksi vähän töksähtäviä. Esimerkiksi "Tervetuloa minun elämääni", jota Faythe viljelee. Ei suomeksi kukaan sano näin, amerikkalaisissa tv-sarjoissa taas fraasi toistuu usein. Pientä mukauttamista siis kääntäjiltä edellyttäisi, jotta käännöskirja toimisi suomeksi hyvin. Minä- ja sinä-sanojen liialliselta käytöltä ei Kuuselakaan ole välttynyt. Englanniksihan näitä sanoja on pakko toistella, suomen kielessä sama hoituisi verbin taivutuksella, niin kielen rytmi ei menisi liian töksähteleväksi persoonapronominien paljouden vuoksi.

Plussaa siitä että kirjassa syötiin todella paljon, koska ihmiskissoilla on nopean aineenvaihdunnan vuoksi koko ajan nälkä. Pieni miinus taas kansikuvatytön silikonirinnoista.

Lue myös nämä:
Barbara Cartland: Kreivin uusi onni
Kaari Utrio: Uhritulet
Jude Deveraux: Ensimmäinen kosketus

Agatha Christie: Helmeilevä kuolema

Tämä kirja oli heräteostos. Suurin syy ostokseen oli sopiva esillepano myymälässä. Olin ruokakaupassa, ja kassan lähellä oli pokkariteline. Heräteostokseen vaikuttavia positiivisia seikkoja olivat myös houkuttelevan tyylikäs retrohenkinen kansi, Agatha Christien tunnettu nimi ja kohtuullinen hinta. Milloinkahan kovakantisetkin kirjat saataisiin ruokakauppoihin? Isoissa marketeissahan niitä jo on.

En ole hirveän innokas dekkarien lukija, mutta pienen alkutahmaamisen jälkeen Dame Agathan teksti tempaisi mukaansa. Kirja on alun perin ilmestynyt vuonna 1945 nimellä Sparkling Cyanide. Suomeksi Helmeilevä kuolema on julkaistu ensimmäisen kerran vuonna 1959 ja tämä pokkaripainos on jo seitsemäs painos. Eero Ahmavaaran suomennos on nostalginen, mutta joitakin hassutuksia käännöksestä bongasin. Kustantajan kannattaisi tarkistuttaa ja oikolukea käännös, mutta eipä näihin pokkaripainoksiin yleensä sellaista vaivaa viitsitä nähdä.

Kirjassa selvitellään kauniin nuoren aviovaimon, Rosemary Bartonin itsemurhalta vaikuttanutta kuolemaa. Sureva leski George päättää järjestää kopion kohtalokkaista syntymäpäiväillallisista. Mutta näidenkin juhlien lopputuloksena on ruumis, ja kaksoismurhaaja ei voi olla kukaan muu kuin joku pöytäseurueen jäsenistä.

Perinteinen salapoliisiromaani siis. Agatha Christien taidot näkyvät siinä, että hän kuljettaa kertomusta vuoroin kunkin avainhenkilön näkökulmasta ja osaa heitellä lukijalle täkyjä niin, että lukija arvuuttelee ja epäilee vuoroin jokaista henkilöä murhaajaksi. Loppuratkaisu yllätti ainakin minut, tosin olen melko helposti yllätettävä lukija.

BBC:n pukudraamasarjoja telkkarista ahmineena pidin kirjan rivien välistä välittyvästä tunnelmasta. Christie on tässä kirjassa melko taloudellinen kielenkäyttäjä. Hän on taitava: yläluokkainen elämänmeno käy ilmi pienistä sivuseikoista, eikä dekkarijuoneen keskittyvän lukijan tarvitse häiriintyä liioista kuvauksista. Rosemaryn perheen ja lähipiirin elämä on vanhan ajan brittiyläluokan säänneltyä elämää: herrat luovat uraa, mutta naisen elämänkaareen kuuluu kutsuilla käyminen ja myöhemmin aviomiehen uran tukemiselle omistautuminen. Kaikki ulkomaalaiset ovat epäilyttäviä. Palvelusväki on huonoimmillaan epäilyttävää ja epäluotettavaa ja parhaimmillaan näkymätöntä väkeä joka ei ansaitse huomiota. Avioliitto voi olla kulissi, mutta kulissien takana eletään rakkausseikkailuja, mutta ne eivät saa sotkea vakiintuneita puitteita.

Nostalgiseen tunnelmaan vei jo kirjan fonttikin, tällainen klassinen Sapo-sarjasta tuttu fontti:

Jotenkin lohdulliselta tuntuu sekin ajatus, että vuonna 1945, toisen maailmansodan loppumetreillä, Agatha Christie on keskittynyt punomaan dekkarijuonia. Melkoisen moni ihminen noina vuosina ja paljon niiden jälkeen on etsinyt hetken helpotusta arjen askareisiin upottautumalla Christien dekkareihin.

Palaan vielä Blogistaniassa kiihkeänä velloneeseen kirjastokeskusteluun (ks. tämän jutun loppu ja kommentit). Lisää mielipiteitä on kertynyt, asiaan ovat ottaneet kantaa mm. Aamuvirkku yksisarvinen ja kirjailija Laura Saari alias Muskeli-Netta. Minuun iski huono omatunto, kun Muskeli-Netta kertoi itkeneensä keskustelun tahon vuoksi ja haastoi keskustelijat pohtimaan asioita oman lokeronsa ulkopuolelta. Koska pidän itseäni ihmisenä, joka kykenee ajattelemaan asioita eri puolilta, esitän tässä pari pohtimaani mallia kirjastojen ilmaisuuteen ja kirjailijoiden lainauskorvauksiin.

Lähtötilanne: Kirjojen lainaaminen kirjastoista on ilmaista. Kirjailija saa lainauskorvausta 0,01 euroa per lainaus. On esitetty, että kohtuullisempi korvaus olisi 0,2 - 1,0 euroa per lainaus. Kirjailija Pasi Ilmari Jääskeläinen on ehdottanut Amerikan mallin mukaista sponsorointia: halukkaat voisivat ostaa vapaaehtoisen "kirjaston kultakortin", josta rahat menisivät sitten kirjailijoille lainauskorvaukseksi. Otetaan tämä ehdotus tarkasteluun. Pohdin asiaa ja mietin, että minulle kätevin malli olisi se, että esimerkiksi vuoden lopussa maksaisin seuraavalle kalenterivuodelle tällaisen sponsorisumman. Kertamaksu riittäisi ja kirjaston käyttö tuntuisi edelleen ilmaiselta, kun lainaustapahtumassa ei tarvitsisi miettiä rahaa.

Blogi on siitä kätevä, että lukuhistoriani on hyvin tallessa. Luen keskimäärin 50 kirjaa vuodessa, eli noin kirjan per viikko. Arvioin näppituntumalta, että puolet lukemistani kirjoista on kirjastolainoja. Jos olisin vuoden 2009 alussa maksanut vaikkapa 25 euron sponsoriosuuden kirjastolle, kenelle rahat olisivat menneet?

Vuoden 2009 lukemisistani kirjastolainoja ovat olleet Amélie Nothombin, Jude Deverauxin (2 kpl), Mika Waltarin (2 kpl), Anssi Kelan, Mauri Kunnaksen, Hintikka - Häppölän, Aapeli - Kimmo Taskisen, Orvokki Aution, Toni Morrisonin, Charlotte Brontën ja Raija Orasen kirjat. Elossa olevia suomalaisia kirjailijoita näistä ovat Kela, Kunnas, Hintikka ja Häppölä, Taskinen, Autio ja Oranen. 25 / 6 = 4,17 euroa. Tämähän on 417-kertainen korvaus siihen normaalin 1 sentin korvaukseen verrattuna. Taitaa vastata 1-2 kirjan myyntituloa, kirjailijan osuus kirjakauppahintaan myydystä kirjasta lienee parista eurosta muutamaan euroon.

Minusta olisi mukava lisä, jos vuoden lopussa voisi valita, missä suhteessa rahat haluaisi jakaa. Tietty voisi olla joku minimi, että ketään ei voisi aivan ilman korvausta jättää. Mutta jos vuoden lopussa on sitä mieltä, että Hintikka - Häppölän kirja oli mahtava ja sille kannattaa antaa enemmän rahaa kuin Kunnakselle, joka tienaa hyvin jo myynnillään, voisi päättää että annankin toiselle kirjalle 7,17 euroa ja toiselle vain 1,17 euron. Tällä lailla lukija voisi palkita suosikkejaan mieltymystensä mukaisesti.

Mikäli säännökset eivät sallisi elävien kotimaisten kirjailijoiden suosimista ulkomaisten kirjailijoiden ja kuolleiden kirjailijoiden kustannuksella, rahat pitäisi jakaa kaikkien kesken. Tällöin sponsoritulo tasan jaettuna olisi 1,92 euroa per kirja. Olisihan tämäkin jo 192-kertainen tulo suomalaisille.

Vaan entäpä jos joku elossa olevien suomalaisten kirjailijoiden himofani lainaisi kauhean paljon, mutta ei osallistuisi sponsorointiin? Silloin tulot ja menot kannattaisi järjestää toisella tavalla.

Lainauskorvausten maksua valvoo käsittääkseni Sanasto. Vaihtoehtoinen mallini numero 2 keskittyykin Sanasto-järjestöön. Sanasto voisi tehdä saman tempun kuin kotimaiset yliopistot nykyään, eli avata lahjoitustilin, jonne halukkaat yksityiset ja yritykset voisivat lahjoittaa rahaa. Näin Sanasto voisi tilittää tulot kaikille kirjailijoille lainausmäärien perusteella. Näin kirjailijat olisivat tasa-arvoisessa asemassa lainausmäärien ja saatujen sponsorirahojen suhteen. Sanastoon suuntautuvalla lahjoitusrahalla olisi sekin hyvä puoli, että siinä pidettäisiin kirjastot täysin erillään tästä lahjoitusrahamallista. Se alleviivaisi kirjastojen maksuttomuutta käyttäjälle, kenenkään ei tarvitsisi tuntea huonoa omatuntoa, vaikka kävisikin kirjastossa eikä "kultakortteja" ostelisi.

Kun pahin kiukkuni oli laantunut, suodatin Henna Helmi Heinosen blogitekstistä niitä hyviä puolia esiin. HHH ihmettelee, eivätkö kirjailijat ole järjestäytyneet tehokkaasti valvomaan etujaan ja ehdottaa Jouko Ahosen palkkaamista kirjailijaliiton johtoon. Hyvä idea, tosin epäilen että jos Ahoselle ehdottaisi vaikkapa 1 vuoden määräaikaista pestiä kirjailijaliiton johtajaksi vuodelle 2011, hän pyytäisi niin kovaa palkkiota ettei kirjailijoilla olisi varaa sitä maksaa. Mutta oletetaan, että Ahonen on innokas lukuharrastaja ja hänelle riittäisi muodollinen palkkio, vaikka se, että jokainen liiton jäsen lupaisi hänelle vapaakappaleen uusimmasta kirjastaan. Ahonenhan saisi metreittäin hyllyntäytettä ja luettavaa moneksi kuukaudeksi. Silloin Ahonen saattaisi jyrähtää ja ryhtyä ajamaan rahavirtoja kirjailijoiden tilille.

HHH rinnasti osuvasti musiikin ja kirjat: radiosoitossa kappaleista maksetaan teostokorvaus soittomäärien mukaan, ja niistä muusikot voivat saada huomattavia tuloja. Kai korvaus enemmän on kuin 1 sentti per soittokerta. Tämänhän voisi laajentaa kuvataiteenkin puoleen. Vaikka Mannerheim-patsaan veistäjä olisi voinut vaatia sopimukseensa pykälän, että hänelle pitää maksaa vuosittaista provisiota sen perusteella, kuinka monta ihmistä kulkee patsaan ohi näköetäisyydeltä ja saa näin nauttia patsaasta. Hyvät fyffet tulisi perikunnallekin. Ajatus ei ole kaukaa haettu, sillä käsittääkseni teiden rakentajat saavat nykyään provisiotuloa sen perusteella, paljonko valmiilla tiellä kulkee tien käyttäjiä.

Mahtavatko kirjailijat olla niin individualistisia, etteivät ole saaneet joukkovoimaa järjestäytymään edunvalvonnassaan? En paljon tiedä kirjailijaliiton tekemisistä, mutta jotenkin riitaisa ja wannabe-elitistinen mielikuva minulla siitä on. Saatan tietty väärässäkin. Onneksi siellä toimii puheenjohtajana arvostamani Tuula-Liina Varis, josta minulla on mielikuva jämptinä naisena.

Mutta pallo on teillä, kirjailijat. Mikäli keskustelu jatkuu, katsotaan tapahtuuko joskus jotain.

Lue myös nämä:
Agatha Christie: Eikä yksikään pelastunut
Jane Stanton Hitchcock: Seurapiirimurhia
Jennifer Weiner: Rikoksia ja hiekkakakkuja

Jari Tervo: Pyhiesi yhteyteen

Pyhiesi yhteyteen löytyi omasta kirjahyllystäni. Leffakantinen painos on vuodelta 1999. Tarvitsin eräänä päivänä viihdyttävää lukemista puistoon, ja olin kirjastosta lainannut kasan kaikenlaista, mutta mikään ei tuntunut käynnistyvän kovin vetävästi. Pikakelaus omien kirjojen parissa ja tämä Jari Tervon kolmas, alunperin vuonna 1995 ilmestynyt romaani lähti mukaan. Ja hyvä kirjahan tämä olikin, taas kerran. Ehkä kolmas tai neljäs lukukerta oli minun kohdallani kyseessä, tosin edelliskerrasta on varmasti 5-10 vuotta aikaa.

Kirja on huipputaidonnäyte vaihtuvien kertojannäkökulmien käytöstä. Moni suomalainenkin nykykirjailija tätä tekniikkaa suosii (Hannu Raittila, Juha Itkonen muun muassa) ja usein olen blogissani antanut sapiskaa heille, jotka pistävät lukijan pään sekaisin kirjoittamalla eri kertojille liian samanlaiset äänet. Olenpa tainnut juuri tähän kirjaan viitata ja käskeä ottamaan tästä oppia. Mahtavasti Tervo hanskaakin erilaisten henkilöhahmojen äänenpainot. Loppua kohti tahti sen kun kiihtyy. Huiman hyviä jaksoja ovat vaikkapa eläkeläinen Manta Solsken tuonpuoleisten näkyjen loihtiminen, kieroon poliisikuulusteluun joutuvan Aurora Arhipovan katukieli tai ylihoitaja Lahja Kaakkurin muodollisuus ja kireys.

Kirjan tapahtumat kestävät vapusta juhannukseen, hieman kuin Jere Karalahden ryyppyputki. Aloituslausetta on siteerattu eri paikoissa: "Minut tapettiin vappuviikolla." Kirjan alussa piintynyt taparikollinen Marsipaani Räikkönen kertoo elämänsä viimeisen päivän vaiheet Rovaniemellä, mutta sitä hän ei osaa lukijalle kertoa, kuka hänet tappoi. Koska Marsipaanilla oli epämääräisiä pimeän viinan kauppoja venäläisen rikollisliigan kanssa sekä ystäviä, sukulaisia ja vihollisia ympäri Rovaniemen, käynnistää hänen kuolemansa melkoisen show'n.

Tervo irrottelee sanataituruudellaan sekä tyylilajien vaihdoksilla: hän tavoittaa kotirouvan, puliukon, lasten, hyvien ja pahojen poliisien äänet. Melkein kaikki liittyy kaikkeen: koska olin kirjan aiemminkin lukenut, tunnistin nyt vanhasta muistista hieman paremmin kaikki nokkelat pikku yksityiskohdat, joita kirjaan on siteeksi henkilöiden välille ripoteltu.

En ole kaikkia Tervon Rovaniemi-kirjoja lukenut, mutta lukemistani Pyhiesi yhteyteen on mielestäni paras. Siinä nokkeluus ei ole vielä kääntynyt itsetarkoitukseksi, vaan tarinalla on sielu. 14 vuotta vanha kirja tuntuu tuoreelta edelleen. Minun veikkaukseni on, että tämä kirja tulee kestämään aikaa hyvin.

Lue myös nämä:
Kauko Röyhkä: Miss Farkku-Suomi
Arto Salminen: Kalavale
Juha Itkonen: Anna minun rakastaa enemmän

Hilkka Ravilo: Kuin kansanlaulu

Johannes Angeloksesta jäi niin vahva jälkimaku, että sitä piti tasapainottaa toisella yhtä väkevällä elämyksellä: Hilkka Ravilon esikoisteoksella Kuin kansanlaulu. Tämä kirja on ollut suosikkejani jo pitkään. Olen lukenut sen useampaan kertaan, ja nyt oli taas nautinnollisen uusintalukemisen vuoro.

Kuin kansanlaulu on ollut minulle sosiaalihistorian oppikirja, väkevä kannanotto naisen itsemääräämisoikeuden puolesta, itäsuomalaisen identiteetin täsmentäjä ja vaikka mitä. Rakenteellisesti kirja on jokseenkin tyypillinen kasvutarina: päähenkilö Eevan vaiheita seurataan lapsuudesta varhaiseen aikuisuuteen. Sisällön puolesta tarina iskee kuin miljoona volttia. Kärkkäisen Eeva on syntynyt yläsavolaiselle asutustilalle sotien jälkeen, torpan yhdeksänneksi tyttäreksi. Hänellä sattuu olemaan kiero silmä, jota ei hoideta kuntoon, osittain sen vuoksi että lääkärissä käyminen on torpan väelle käsittämätöntä luksusta. Syrjäinen pieni savolaiskylä elää ankaran körttiuskon varjossa, naisen osa on nääntyä kovan työn ja jatkuvien synnytysten paineeseen. Eeva pääsee lähtemään Helsinkiin piiaksi, mutta jatkuvalla työnteolla häntä sielläkin kuritetaan. Avioliitto tansseissa tavatun Jaakon kanssa osoittautuu jatkuvaksi perheväkivallan alla elämisen peloksi.

Savolaista naturalismia luukutetaan siis olan takaa, ja millä raivolla. Eevan tarina tempaa mukaansa eikä jätä rauhaan. Ravilo maalaa tekstiään väkevin vedoin. Kirjaa voi lukea esimerkiksi romanttisen sinkkukirjallisuuden kääntöpuolena: siinä missä nykypäivän kolmekymppiset citysinkut haikailevat miehen ja lasten perään, joutuivat savolaistytöt nääntymään hampaattomina akkoina köyhyyteen kymmenpäisen lapsilauman kanssa. Helsinkiin muuttaneet kanssasisaret taas joutuivat hakemaan laittomia abortteja, kun ehkäisyvälineitä ei ollut saatavilla tai ei osattu hankkia. Mies oli pakko saada ja naimisiin piti päästä jotta kunniallisesta naisesta kävisi, mutta miehet olivat usein väkivaltaisia alistajia, joista ei päässyt eroon, eivätkä tyhmimmät aina halunneetkaan. Kotiapulaiseksi lähteneen Eevan maailmankuva on käsittämättömän rajattu: hän ei tiedä mitä vaikkapa kinkku tai silakka tarkoittavat. Kansakoulun sai käydä, oppikouluun ei torpan tyttöä ollut varaa lähettää.

Surullisinta on, että asetelma ei ole paljonkaan muuttunut: perheväkivaltaa esiintyy edelleen vaikka kuinka paljon, muistan nähneeni vastikään lehdissä tilaston että Suomessa kuolee vuosittain 20 naista perheväkivallan uhreina - siis melkein kaksi naista kuukaudessa. Ja onhan uutisoitu että myös miehet ilmiöstä kärsivät.

Eevan tarinassa viehättää se, että se kertoo siitä, mitä kaikkea suomalaiseen lähihistoriaan on aivan hetki sitten kuulunut: kova työ, ruoan puute, luokkaerot, ankara uskonto, tietämättömyys. Ravilon pistämätön tyyli vyöryttää tämän kaiken hurjana hyökynä lukijan päälle. Jos työskentelisin kustannusalalla, toimisin näin: ostaisin kustannusoikeudet Ravilon tuotantoon, brändäisin nimen, teettäisin yhdenmukaiset kannet ja tuuppaisin pokkaripainoksina markkinoille. Kyllä näitä ostaisi ja lukisi vaikka kuka.

Lue myös nämä:
Hilkka Ravilo: Kuolleet lehdet
Mika Waltari: Johannes Angelos
Heikki Turunen: Maan veri

Hilkka Ravilo: Yö yllä viljan

Hilkka Ravilon Yö yllä viljan on niitä kirjoja, jollaisen vuoksi moni kirjailija itkee, rukoilee ja hakkaa sormensa verille koneen näppäimistöä vasten. Eikä pysty samaan. Tämä kirja pistää lukijassaan liikkelle vahvoja tunteita, nostaa ihon pintaan niin eläimellisimmät vaistot kuin älyä kutkuttelevat pohdinnat. Lisäksi arvostan todella paljon sitä realistista ja tarkkaan piirrettyä kuvaa, mitä parhaat kirjailijat onnistuvat lukijalleen omasta aihepiiristään välittämään. Tässä tapauksessa lihana luun ympärillä on mm. yläsavolainen maaseutukulttuuri, suomalainen köyhyys jälleenrakennuksen ja maaltamuuton aikana sekä hyvinvoinnin karttuminen nykypäivää kohti tultaessa ja tietysti naisen asema, milloin seniorien välisessä rakkauselämässä, milloin työtätekevän naisen taloustilanteessa.

Olen tämänkin Ravilon lukenut jo kahteen tai kolmeen kertaan aiemmin. Niinpä maltoin tällä kertaa edetä kirjassa rauhalliseen tahtiin, nauttien joka lauseesta. Puolivälissä kirjaa hyöky kuitenkin vei mukanaan, ja vaikka hyvin tiesin, mitä kirjassa tapahtuu, harpoin eteenpäin kauheaa vauhtia ahmien tekstiä. Loppuun päästyäni olo olikin yhtä puulla päähän lyöty kuin aina ennenkin. Sillä vaikka Ravilo ei muutenkaan ole tavannut antaa ihmisten välisistä suhteista erityisen idealistista kuvaa, niin tässä kirjassa hän paukuttaa lukijaa päähän raskaalla lekalla ennenkuulumattoman lujaa. En spoilaa, lukekaa itse.

Kirjassa on yksi käännekohta, jota kohti mennään pohjustaen ensin tarinaa takautumien avulla vuosikymmenien ajalta. Se on päähenkilö Vapun entisen miniäkokelaan Minnan kohtalo. Vappu on hahmona samaa maata kuin Älä itke äitini -kirjan Laila, keski-iän ylittänyt, raskasta ruumiillista työtä ikänsä tehnyt työläisnainen. Vapun hahmon kautta Ravilo kritisoi armotta nykypäivän työelämää: lihamyyjänä työskentelevä Vappu joutuu kyttämään työnantajan puhelinsoittoja vapaa-ajallakin, mutta valittamisen varaa ei ole, kun kansakoulun käyneelle, eläkeikää lähestyvälle naiselle yksinomaan työpaikkakin on jo lottovoitto.

Pidän Ravilon tavasta hahmottaa tapahtumien kulkua takautumien avulla. Vapun lapsuusmuistot vievät sotienjälkeiseen köyhään Helsinkiin. Varhaisen keski-iän työntäyteiset vuodet vievät Vapun poikineen Ylä-Savoon Hiekkamäen suurtilalle, arkisen onnen täyttämään aikaan, joka myöhemmin palautuu Vapun mieleen katkeruuden sekaisina muistoina. Idylli särkyy onnettomasti rakastuneen Tapani-pojan vuoksi, suru syöksee Vapun raiteiltaan ja Hiekkamäen emännyyden ottaakin haltuunsa Minna. Vanhoja tapahtumia ruvetaan kerimään auki, kun Vappu saa kutsun Hiekkamäen isännän hautajaisiin ja joutuu perinnönjaossa kohtaamaan Minnan taas kerran silmästä silmään.

Ravilolla on merkillinen taito kuvata ihmisen pahuutta. Hän ei demonisoi mustavalkoisesti tarinoidensa pahiksia, vaan tunnekylmä ja itsekäs Minnakin on täysin uskottava ja silti todella karmaiseva hahmo. Kirjaa lukiessani mieleeni nousi epämääräisiä muistikuvia John Steinbeckin Eedenistä itään -kirjan Cathystä. Siitä on aikaa kun olen sen lukenut, mutta jotain samaa muistelin tarinan tarjoavan. Muisti virkistyi kun pääsin kohtaan, jossa kirjassa viitataan suoraan samaiseen Cathyyn. Lukija joutuu kirjan jälkeen myös tekemään hankalaa perustason moraalista pohdintaa: saako pahan maksaa pahalla, miten ihminen viime kädessä vedetään teoistaan vastuuseen ja miten käy niiden, jotka tuntuvat onnistuvan pääsemään kaikesta kuin koira veräjästä...

Tässä maistiaisena kirjasta pätkä kohtausta, jossa Vappu on jäljittänyt Minnan äidin pientä juttutuokiota varten:

"Nainen näki katseeni suunnan. - En pidä tyttärestä kuvia esillä, siitä tulisi vain kysymyksiä. Että onko naimisissa, montako lasta, miksei häntä koskaan näy. Kaikkein raskainta on ollut se, että minut syyllistettiin, äidit aina syyllistetään.

Tiesin naisen puhuvan totta. Itse olin mielessäni syyttänyt äitiäni siitä, että minun piti lapsena kuunnella ääniä, joita olin liian nuori ymmärtämään. Että minun piti huolehtia naapurin vanhuksesta muutaman kolikon saadakseni ja juoksuttaa lihakauppiaan koiraa ansaitakseni maksanrepaleita, keuhkonpalasia ja luita ruokiin, jotka olisivat kuuluneet jonkun muun kuin toisen kymmenensä aloittaneen tytön kokattaviksi.

Vasta siinä, Minnan äitiä vastapäätä istuessani, sotaa ja puutetta käsitteleviä kirjoja luettuani tajusin, miten raskasta edellisen sukupolven elämä oli ollut. Ja sen, että äitini oli kaunis nainen, joka halusi elämäänsä pieniksi ylellisyyden ripauksiksi hajuvesipullon tai ravintolaillan ja käytti niiden saamiseen sitä ainoaa keinoa, joka sillä oli.

Tapani oli saanut elää lapsuutensa lapsena. Nyt kun kaikki olisi ollut hyvin, oli tullut Minna.

- Meillä on yhteinen suru, sanoin.

- Teidän surunne on vasta alussa, Aira Kettunen vastasi."

Ehdin kytätä Yö yllä viljan -kirjaa omaa hyllyyn kuukausitolkulla. Antikka.netissä sitä ei ole tullut vastaan viime kesän jälkeen, en silloin, pöljä, älynnyt tilata kirjaa heti. Muuallakaan nettipalstoilla tai eri divareissa ja Kirjatorien tyyppisissä jäännöseriä myyvissä kaupoissa tätä loppuunmyytyä kirjaa ei ole vastaan tullut. Lopulta päätin kysyä jopa kirjan kustantajalta Atenalta, mahtaisiko kirjaa löytyä. Yllätyksekseni kustantamosta vastattiin sähköpostiin todella nopeasti ja kerrottiin että kirjaa vielä heidän varastostaan löytyi ja voivat toimittaa sen minulle postiennakolla. Hieno juttu, yleensä kustantamojen vastaukset ovat olleet aika nuivia tai vastausta ei ole tullut ollenkaan, kun olen yrittänyt sähköpostilla kysellä milloin minkäkin kirjan perään. Pisteenä iin päälle tilasin vielä Ravilon kaksi uusinta kirjaa Myllylahti-kustantamolta, joten nyt olen paitsi lukenut, myös hankkinut oman kirjahyllyn kaunistukseksi kirjailijan koko romaanituotannon ja voin keskittyä odottelemaan kirjailijan mahdollista seuraavaa kirjaa.

Jos jotakuta toistakin kiinnostaa Ravilon kirjojen keräily, tässä lista paikoista, joista olen kirjat hommannut:

1. Kuin kansanlaulu. Loppuunmyyty, ei ole juuri tullut vastaan Antikka.netissä, divareissa eikä muuallakaan. Sain kirjan kun meilasin Ravilon nykyiselle kustantajalle Myllylahdelle ja ehdotin uutta painosta. Sitä ei luvattu, mutta sen sijaan kustantaja antoi yhteystietoni kirjailijalle itselleen, ja hänen omista varastoistaan löytyi kirjaa ja sain oman kappaleen sopuhintaan.

2. Mesimarjani, pulmuni, pääskyni. Loppuunmyyty. Tilasin Antikka.netistä, ja siellä näkyy tätä kirjaa olevan tällä hetkellä kaksi kappaletta myynnissä. Osta omasi pois kuleksimasta...

3. Älä itke äitini. Loppuunmyyty. Syksyllä Antikka.netiin ilmestyi yksi kappale, jonka tilasin haukkana itselleni.

4. Yö yllä viljan. Loppuunmyyty. Atena-kustantamo lähetti postiennakolla, vaikea sanoa onko kirjaa heidän varastoissaan vielä minkä verran jäljellä. Mahtaako löytyä myös kahta edellistä kirjaa, jotka myös ovat Atenan julkaisemia?

5. Pahan tytär ja 6. Kuolleet lehdet. Kustantaja Myllylahti, molempia saatavissa kustantamon kautta tai kirjakaupoista.

Lue myös nämä:
Hilkka Ravilo: Kuin kansanlaulu
Tv-sarja: Oz
Sisko Istanmäki: Yöntähti