Uusintaluvussa Sofi Oksasen Puhdistus

Kansi: Sanna Sorsa / WSOY.

Sisarusten isän palattua kotiin Hans alkaisi suunnitella tämän kanssa peltojen laajentamista. Jo nyt Hans osallistuisi tupakka- ja sokerijuurikaskampanjaan, ja sitten olisi sokerijuurikassiirappia kyllin eikä Ingelin suloisen suun tarvitsisi mutrustua sakkariinin takia. Eikä Aliidenkaan, Hans muisti lisätä.

Sofi Oksasen läpimurtoteoksen, Puhdistuksen, ilmestymisestä tulee kuluneeksi 15 vuotta. Olen lukenut kirjan tuoreeltaan, koska olen kirjoittanut siitä blogipostauksen toukokuussa 2008. Sittemmin kirjasta on tullut poikkeuksellinen ilmiö kotimaisen kirjallisuuden mittapuulla - se on myynyt maailmanlaajuisesti yli miljoona kappaletta ja se on käännetty useille kielille. Kannattaa lukea "Kirjaan liittyvää taustaa" -osio Oksasen kotisivuilta. 

Puhdistuksesta tuli ilmiö ja Oksasesta kirjallisuusmaailman säihkyvä tähti. Minulla uusintalukeminen juohtui mieleen, kun katselin joulun aikaan Yle Areenasta vuonna 2013 valmistuneen dokumentin Sofi Oksanen - syntynyt kirjailijaksi. Puhdistuksen yksityiskohdat olivat jo ehtineet haipua lukumuististani ja kun luen vanhaa bloggaustani ja sen kommenttikenttää, tuntuu että olen ensimmäisellä lukukerralla keskittynyt enemmän kirjan aiheeseen kuin tyyliin. Traagiselta tuntuu, että siinä missä 15 vuotta sitten Oksasen saattoi ajatella kuvaavan lähihistoriaa, nyt Puhdistuksen voi ajatella kertovan nykyisyydestä - Venäjän raa'an hyökkäyssodan jäljiltä Ukrainassa eletään monia samanlaisia hetkiä kuin Puhdistuksen tarinassa.

Puhdistus on niitä kirjoja, jonka olen hankkinut kahteen kertaan. Pyytämäni arvostelukappaleen laitoin jossain vaiheessa kiertoon, sitten alkoi kaihertaa ja ostin uuden kappaleen. Sepä olikin saanut olla hyllyssä niin kauan, että lukeminen alkoi hintalapun irrottamisella takakannesta.

Pikakelaus Puhdistuksen lähtöasetelmaan: iäkäs Aliide elää arkeaan 1990-luvun alun Virossa ja hänen pihalleen tupsahtaa tuntematon nuori nainen, Zara. Menneisyyteen sijoittuvissa ajanjaksoissa opitaan, mitä tapahtui Aliiden sisarelle Ingelille ja Ingelin miehelle Hansille. Kirjassa peilataan, miten neuvostomiehityksen aika ja silloin koetut raakuudet vaikuttivat ihmisten mieliin. Niille löytyy vastineensa myös 90-luvulla Zaran kohtalon kautta.

Ensimmäinen oivallukseni: en muistanut, enkä ehkä kunnolla ollut sisäistänytkään, miten järisyttävän hienosti päähenkilö Aliide on rakennettu. Häntä voi pitää tarinan pääpahiksena, mutta hänen voi tulkita olevan vain lastu laineilla, selviytymistaistelua käyvä tavallinen ihminen maailmanhistorian melskeissä. Häneen samastuu ja hänen tekojaan kauhistelee. Oksanen kääntää peilin lukijan kasvojen eteen: mitä itse tekisit vastaavassa tilanteessa? 

 

Toinen asia, jota makustelin, olivat arkiset naisten työt, jotka toistuivat, olipa Viron niskan päällä kuka tahansa. Aliide kokkaa, säilöö, siivoaa, hoitaa eläimiä, nikkaroi, tekee miehille eväitä ja paikkaa heidän vaatteitaan. No, saako hän tästä kiitosta tai ylistystä? Neuvostopropagandassa kenties kyllä, mutta arkielämässä ei. Miehet ottavat Aliiden työt itsestäänselvyytenä. En yleensä välitä siitä, että "naiseuden kokemus" typistetään ruumintoimintojen kuvailuiksi, mutta Puhdistuksessa Oksanen osaa todella herkästi ja taitavasti kuvata naiseutta kehollisuuden ja fyysisen työn kautta. 

Kun luin Oksaselta Kun kyyhkyset katosivat ja Koirapuiston, muistan että jotkut kielikuvat ja sanavalinnat tuntuivat töksähteleviltä, jopa kömpelöiltä. Niihin verrattuna Puhdistuksessa kieli on sulavaa. Ihailin myös huikeaa dramaturgista taitoa: tapahtumat linkittyvät toisiinsa sekä ennakkovihjeiden että jälkitulkintojen kanssa, jännite kehkeytyy vahvasti, palikat loksahtelevat kohdalleen.

Puhdistusta pidetään jo modernina klassikkona. 15 vuotta sitten, ensi lukemisen jälkeen arvelin, että "ei se nyt mikään maata mullistavan ihmeellinen kuitenkaan ole". Nyt tohdin olla eri mieltä, sillä lukeminenkin asettuu aina kontekstiin: arvostettua ja tunnettua kirjaa kannattaa lähestyä jo siitä syystä, että pääsee pohtimaan, miksi tämä kirja on noussut arvoonsa. Puhdistuksen tarinassa tärkeää ei olekaan ensisijaisesti aihe, vaan se, miten siinä luodataan ihmismielen pimeitä puolia ja muistutetaan, että moraali ja valinnanvapaus eivät ovat helppoja termejä silloin, kun asiat ympärillä ovat huonosti.

 

Arvelen palaavani Puhdistukseen myöhemminkin ja veikkaan, että löydän siitä silläkin kertaa uusia asioita. Mieluusti myös kuulisin, onko Oksaselta tulossa uutta romaania jossakin vaiheessa - nyt osaan jo odottaa kovaa laatua.

 

Lue myös nämä:
Sofi Oksasta lukemassa: Kun kyyhkyset katosivat ja Norma
Svetlana Aleksijevitš: Sinkkipojat
Svetlana Aleksijevitš: Neuvostoihmisen loppu

Sofi Oksasta lukemassa: Kun kyyhkyset katosivat ja Norma

Kansi: Like.

Sofi Oksasen romaanin Kun kyyhkyset katosivat vastenmielinen päähenkilö Edgar Parts oli jäänyt takaraivooni kummittelemaan ja päätin palata kirjan pariin - ensimmäisestä lukukerrasta on nelisen vuotta aikaa. Kirjan monitahoinen rakenne tarjosi pureskeltavaa myös uusintalukukerralla ja muutama asia loksahti kohdalleen kunnolla vasta nyt uudelleenluettuna.

Kun kyyhkyset katosivat herätti myös hieman kriittisiä mietteitä. Historialliset romaanit parhaimmillaan ovat sellaisia, että niiden uskottavuutta ei kyseenalaista, vaan lukijana solahtaa täydestä sydämestään kirjan maailmaan. Esimerkiksi Sirpa Kähkösen Kuopio-sarjan kirjat ovat tuntuneet tällaisilta. Kun kyyhkyset katosivat tuntui paikoin hieman rakennetun tuntuiselta - aivan kuin romaania varten hankittu valtava tietomäärä ei olisi ihan täysin ehtinyt sulaa, vaan "infodumppauksen" sivumaku tuntui välillä. Myös Oksasen kielikuvat tuntuivat välillä kaunopuheisuudessaan suorastaan harrastelijamaisilta.

Edgar Partsin uskottavuus ja karmea lumovoima sen sijaan pitivät otteessaan. Epäilen, että Parts jää entistä tiukemmin alitajuntani asukiksi. Historian verisissä käänteissä omaa etuaan ajava Parts on täydellinen opportunisti, jolla ei ole moraalia oikeastaan ollenkaan. Hän laskelmoi, käyttää ihmisiä hyväksi, pelaa pelejä kuin shakkimestari - ja olettaa kaikkien muidenkin tekevän samoin. Hän ihmettelee ja suorastaan halveksii ihmisiä, jotka eivät yritä kääntää asioita omaksi edukseen.

Lieneekö brutaalia verrata toista maailmansotaa ja neuvostomiehitystä 2010-luvun suomalaiseen työelämään? Rohkenen näin kuitenkin tehdä, sillä historiallisten romaanien sanotaan heijastelevan aina jotain kirjoitusajankohdastaan. Parts elää epävarmassa ja ennakoimattomassa maailmassa, jossa tärkeintä on, miltä asiat näyttävät. Pitää osata tuoda itseään esille edullisessa valossa, painaa omat näkemykset sivuun jotta voi maksimoida oman hyötynsä ja parhaimmillaan pompata kuin korkki pintaan. Myös nykyisessä työelämässä eletään jatkuvan epävarmuuden aikaa ja pelataan upporikasta ja rutiköyhää. Isännät voivat vaihtua silmänräpäyksessä ja niin pitää vaihtua vakaumustenkin.

Oksasen uusin romaani, parin vuoden takainen Norma taas tarttui matkaan kirjastosta. Verrattuna hieman jähmeästi käynnistelevään Kyyhkysiin oli Norma todella vetävää luettavaa. Suorastaan ahmaisin kirjan loppuun.

Norman keskeiset henkilöt liikuskelevat bisneksen teossa ympäri maailmaa, mutta nimihenkilö Norma pysyttelee kirjan aikana melko tiiviisti Sörnäisten metroaseman liepeillä. Hän asustelee jossakin Piritorin liepeillä, saa työpaikan kampaamosta ja selvittelee äitinsä kuolemaa. Pikku hiljaa selviää, että äiti on sekaantunut isojen poikien laittomuksiin, velkaantunut ja vetänyt mukaan Normankin tavalla, josta ei voi olla kuin haittaa tyttärelle.

Norman isoja aiheita ovat hiuskauppa ja lapsikauppa. Hiustenpidennyksiin janotaan taipuisaa ja laadukasta aitohiusta, ja yleensä sitä saa kehitysmaiden naisten päästä ostamalla, vieläpä pikkurahalla. Lapsia taas hingutaan mitä erilaisimpiin tarkoituksiin. Välillä lapsettomuutta sureva pariskunta päätyy pimeille markkinoille, mutta kehitysmaiden "lapsitehtaat" tuottavat ihmisvauvoja myös rikollisiin tarkoituksiin. Googletin kirjan innoittamana "nigerian child factory" ja hakutuloksiin tutustuminen yökötti.

Mutta tässä kenties Oksasen kansainvälisen suursuosion salaisuus onkin. Hän kirjoittaa ihmismielen rumuudesta ja pahuudesta - mutta toisin kuin vaikkapa monissa dekkareissa, julmuus ei Oksasen kirjoissa tunnu itsetarkoitukselliselta mässäilyltä. Se tuntuu todelta, sellaiselta todelta jota ei tee mieli ajatella, mutta josta tietää että sitä on pakko katsoa silmästä silmään, ellei halua pettää itseään.

Lueskelin kirjan luettuani netistä Norman arvioita ja yllätyin, kun monet arviot tuntuivat vähän nihkeiltä. Minulle Norma kolahti kolmesta lukemastani Oksasen kirjoista kaikkein kovimmin - se oli todella mukaansatempaava, miljöökuvaus oli uskottavaa ja kiehtovaa ja kirjan yhteiskunnallisista teemoista otettiin kaikki irti.

Epäilen, että tämänkin kirjat henkilöhahmot loppuratkaisuineen jäävät mieleeni pitkäksi aikaa. Loppukäänne on samaan aikaan toivoa herättävä että surullinen. Valta turmelee, vallankumous syö lapsensa, jos antaa pirulle pikkusormen niin se vie koko käden... Voi vain arvailla, miten Normalle kirjan jälkeen loppujen lopuksi käy.
 

Lue myös nämä:
Sofi Oksanen: Puhdistus
Sofi Oksanen: Kun kyyhkyset katosivat 
Anja Snellman: Lemmikkikaupan tytöt

Sofi Oksanen: Kun kyyhkyset katosivat

Sofi Oksasen Kun kyyhkyset katosivat on kirja, jonka taatusti tietävät kaikki sellaisetkin suomalaiset, joita kirjat eivät kiinnosta pätkääkään. Viime vuosien aikana Oksasen ympärillä on pyörinyt melkoinen mediamylläkkä, joka huipentui viime kesän lopulla Kyyhkysten markkinointirumbaan. Vaikutti siltä, että ilmiö lähti elämään omaa, hallitsematonta elämäänsä - erityisesti iltapäivälehdet kehittelivät mitä erikoisimpia uutisia kirjan ja Oksasen ympärille.

Onko siis ihme, jos näin voimakas rummutus herättää myös vastareaktioita? Kirsin kirjanurkassa oli viime elokuussa hyvää keskustelua aiheesta Kun hypetys alkaa tökkiä. Samaan aikaan Koko lailla kirjallisesti -blogissa käytiin mielenkiintoista keskustelua Fifty Shades of Greyn luomasta kirjailmiöstä ja on todella kiintoisaa havaita, että monet kommentoijat rinnastivat Fifty Shadesin ja Kyyhkyset juuri hurjan kohuamisen vuoksi. En ole lukenut Fifty Shadesia mutta arvioin silti, että Kun kyyhkyset katosivat painii ihan eri sarjassa.

Myönnän, että itsekin päätin antaa kirjan olla ja laineiden asettua. Tähän vaikutti sekin, että kuljen paljon metrolla ja alkusyksystä metroasemilla oli valtavasti mainoksia kirjasta. Jokaisella metromatkalla näin varmaan kymmeniä kertoja sekä valtavan kasvokuvan Sofi Oksasesta että vähintään yhtä suuren kuvan kirjan kannesta. Hienoa, että kerrankin voi käyttää johonkin kirjaan kunnolla markkinointipaukkuja, mutta pieni tuputtamisen tunne pääsi jossain vaiheessa syntymään.

Mikä siis sai minut tarttumaan kirjan nyt? Tadaa - tietenkin kanssabloggaajien punnitut mielipiteet! Kun kyyhkyset katosivat äänestettiin Blogistanian Finlandiassa kuuden parhaan joukkoon ja muun muassa Norkku ja Reeta nostivat kirjan listalleen. Käytin Kyyhkysten lukemisen hyväkseni myös Lue ja syö -blogihaasteessa, kokkasin eilen päähenkilö Edgarin lempiruokaa frikadellikeittoa.

Hurjan markkinointivyörytyksen jälkeen kiinnitin kirjassa huomiota pariin seikkaan. Ensinnäkin tekstiin on jäänyt jonkun verran lyöntivirheitä - olisi voinut luulla, että teksti kannattaa kammata pilkuntarkasti läpi ennen painatusta, otettiinhan kirjasta 100 000 kappaleen ensipainos. Toiseksi huomasin, etten tiennyt kirjan sisällöstä kovin paljon ennakkoon. Arvioista mieleen oli jäänyt, että päähenkilö Edgar Parts on Viron historian myllerryksissä sinnittelevä takinkääntäjä, joka vaihtaa aatteita vallanpitäjien vaihtumisen myötä.

Jälkimmäinen seikka oli tavallaan helpotuskin. Sekoilkoot iltapäivälehdet kirjan kimpussa miten älyttömällä tavalla tahansa - lukunautintoa sellainen ei silti pystynyt minulta pilaamaan. Kun kyyhkyset katosivat pitää sisällään monta asiaa, joista kirjoissa pidän. Siinä on uskottavaa ja hyvin taustoitettua historiallista kuvausta, vaihtuvia aikatasoja ja näkökulman vaihdoksia, moniulotteisia henkilöhahmoja ja ovelia käänteitä. Itse asiassa kirja on jossain määrin Jari Tervon mestarillisen Myyrän henkinen sukulainen, vaikka Oksanen ei harrasta samanlaista kielellistä ilotulittamista kuin Tervo. Lisäksi yhtäläisyyksiä Katja Ketun Kätilöön voi nähdä jonkun verran - myös tässä kirjassa komea saksalaisupseeri saa naispäähenkilöltä sukat pyörimään jaloissa.

Pilkotun aikarakenteen käyttäminen on kirjallisuudessa jossain määrin jo maneeri, mutta Kyyhkysissä aikajanalla hyppiminen toimii, koska toisiaan seuraavat jaksot onnistuvat aina näyttämään päähenkilöistä jotain uutta tietoa. Olen kohtalaisen huono arvaamaan kirjoissa esiintyviä vihjeitä, mutta Kyyhkysissä vihjailu toimi minulle loistavasti. Jotkut asiat olin arvannut pienten vihjausten ansiosta, toisia osasin ounastella. Ja pakko sanoa, että kirjan nimi sopii tarinalle loistavasti: nimen ymmärtää vasta, kun on lukenut kirjaa jonkun matkaa ja huomaa nimeen viittaavat pikkuseikat siellä täällä.

En kuitenkaan pääse vihjeiden tulkitsemisessa lähellekään samalle tasolle kuin päähenkilö Edgar Parts, joka haistelee, uumoilee ja arvailee kanssaihmistensä tekemisiä todella taitavasti. Oksanen tekee loistavaa työtä Edgarin kanssa. Hahmo on historiallisen henkilön inspiroima - esikuvana toimineesta Edgar Meosista on esittely Kyyhkysten virallisella kotisivulla. Suosittelen kuitenkin lähestymään kirjaa kirjana ja lukemaan taustatietoja vasta romaanin lukemisen jälkeen.

2010-luvun vinkkelistä Edgar Parts on osuva hahmo juuri takinkääntötaitojensa vuoksi. Nykylukijan voisi olla vaikea samastua kovin puhdasotsaiseen, jaloon ja uhrautuvaan sankariin. Sellainenhan tuntuu pikkuisen vanhanaikaiselta... Edgar on vienyt kaksinaismoralisminsa niin pitkälle, että loppujen lopuksi hänen toimintansa on täysin yksiselitteistä: hän haluaa aina toimia omaksi parhaakseen. Välillä se tarkoittaa virolaisten sotilaskoulutukseen osallistumista Suomessa, välillä saksalaisena esiintymistä kun saksalaiset miehittäjät sanelevat Viron asioista, välillä taas intomielisen neuvostokommunistin hahmon omaksumista. 1940-luvun jaksoissa Edgar käyttää sukunimeä Fürst tullakseen saksalaisten kanssa juttuun, 1960-luvun jaksoissa hän kirjoittaa neuvostopropangan tarkoituksiin kirjaa fasististen hitleristien sodanaikaisista vääryyksistä.

Silti veikkaan, että paatuneinkin kyynikko löytää sisältään pienen idealistin erityisesti kirjan loppujakson kohdalla. Saatuani kirjan loppuun kihisin kiukusta ja olisin halunnut kirjoittaa lopun uudestaan. Sille on kuitenkin syynsä, miksi loppu on sellainen kuin on. Toisille käy hyvin, toisille kehnommin. Kuuteen jaksoon jaettu kirja ansaitsee muutenkin viimeisestä jaksostaan kiitosta: Oksanen solmii taidokkaasti yhteen matkan varrella auki jääneet asiat ja rakentaa loppuhuipennukseen trillerimäisen jännitteen.

Kirjasta näkee, että taustatyötä on tehty paljon. Välillä historiallista uskottavuutta rakentavien detaljien vyörytys uhkaa käydä hieman itsetarkoitukselliseksi, mutta kokonaisuus toimii.

Kirjan muut keskeiset hahmot ovat Edgarin serkku Roland, joka tekee kaikkensa taistelussa itsenäisen Viron puolesta sekä Edgarin vaimo Juudit. Myös Juudit on tosi mielenkiintoinen hahmo kaikessa inhimillisessä heikkoudessaan. Kirjan viimeisessä osassa esitellään vielä aivan uusi hahmo, naiivi opiskelijatyttö Evelin. Hänen kauttaan peilataan 1960-luvun arkea varsin kiinnostavasti. Evelinin pään täyttää hieman yksipuolinen ihastuminen komeaan Reiniin, mutta opiskelutoverien kansallismieliset kuiskailut säikäyttävät hänet.

Kun kyyhkyset katosivat oli siis ehdottomasti lukemisen arvoinen. Ihan erityisesti voisin tätäkin kirjaa suositella niille, jotka ramppaavat Tallinnassa hakemassa halpaa kaljaa ja vielä marmattavat, että on se hirveää kun siellä hinnatkin kallistuvat. Saattaisi maailma hieman avartua lukemalla.

Oksasella on suunnitteilla vielä neljäs Viron lähihistoriaa käsittelevä romaani. Minä voisin sitä odotellessa lukea vaikka Oksasen esikoisromaanin Stalinin lehmät. Siitä ovat bloganneet ainakin Zephyr ja Sanna.

Lue myös nämä:
Harri Sirola: Kaksi kaupunkia
Sofi Oksanen: Puhdistus
Jari Tervo: Myyrä

Lue ja syö -haaste: Frikadellikeitto

Lurun luvuissa kutsuttiin tammikuun alussa kirjabloggaajia Lue ja syö -haasteeseen. Olen tarkkaillut lukemiani kirjoja haasteeseen osallistumista silmällä pitäen ja nyt tuli oiva tilaisuus osallistua, sillä minulla on meneillään Sofi Oksasen Kun kyyhkyset katosivat.

Mainiossa haasteessa on siis tehtävänä kokata jossakin kirjassa esiintyvää ruokaa. Luru teki itse haasteen tiimoilta runebergintorttuja, Minna on tehnyt Haruki Murakamin innoittamana kuumia udon-nuudeleita ja Linnea on ehtinyt tehdä kahtakin haasteruokaa: Muriel Barberyn innoittamaa glutoffeeta ja Elizabeth Bardin inspiroimaa jogurttikakkua.

Kun kyyhkyset katosivat liikkuu useissa eri aikatasoissa, enimmäkseen tapahtumat sijoittuvat Viron 1940-luvun sotavuosiin ja 1960-luvun neuvostovuosiin. Päähenkilö Edgar Parts haaveilee toistuvasti mamman frikadellikeitosta ja harmittelee, ettei Juudit-vaimo vaivaudu keittoa laittamaan. Tosin Edgar toteaa 1960-luvun jaksossa, ettei frikadelleja kannata edes tehdä ellei pysty hankkimaan lihaa luotettavalta ystävältä - valmiiseen jauhelihaan sekoitetaan hänen mukaansa rotatkin joukkoon.

Frikadellikeiton reseptin löysin Lautasellesi - Sinu taldrikule -ruokablogista. Blogia kirjoitetaan sekä suomeksi että viroksi. Ilmeisesti frikadellikeitto on siitä tyypillinen peruskotiruoka, että sitä voi varioida monella tavalla. Noudatin blogin ohjetta muuten tunnollisesti, mutta kokonaisten mustapippurien sijaan panin keittoon maustepippureita.

Lihapullilla höystetyt keitot ovat minulle sinänsä tuttuja, sillä olen tehnyt itse muun muassa kaalikeittoa, johon tulee lihapullia. Olen kuitenkin aina paistanut lihapullat ennen niiden lisäämistä keittoon. Tässä keitossa pienet frikadellit eli jauhelihapullerot pannaan keiton joukkoon raakana ja ne kypsyvät keiton kiehuessa. No mikäs siinä, sinnehän pikku pallerot upposivat ja kypsyivät ripeästi.

Keitosta tuli varsin maukasta. Lisäksi keitto oli suorastaan talouskoulun oppien mukaista ihanneruokaa: siinä on runsaasti juureksia, jotka ovat terveellisiä, hyvän makuisia, näin talvisaikaan sesongin mukaisia ja kaiken hyvän lisäksi vielä edullisia. Lisättyä rasvaa ei tarvinnut käyttää, toki frikadelleihin käyttämässäni sika-nautajauhelihassa on makoisa määrä rasvaa mukana. Sikanaudan dissaajia muistuttaisin siitä, että lihapulliin kannattaa minun mielestäni käyttää nimenomaan sikanautaa, jotta pullista tulisi meheviä.

Jälkiruoaksi nautin appelsiinin, sillä eräässä Kun kyyhkyset katosivat -kirjan 1960-luvun kohtauksessa Juudit on onnistunut jonottamaan kaupasta pussillisen appelsiineja, mutta Edgarin kanssa riidellessä appelsiinipussi hajoaa ja hedelmät vierivät minne sattuu.

Kiitos Lurulle kivasta haasteesta!

Sofi Oksanen: Puhdistus

Tämä on jo todella harvinaista, luin uuden kirjan! Sofi Oksasen Puhdistus herätti kiinnostukseni aihepiirinsä puolesta: se kertoo virolaisnaisten kohtaloista neuvostovallan miehityksen aikana. Oksasen tuotanto on muuten jäänyt kaupassa plarailun varaan. Bulimikkolesbojen seikkailut eivät jostain syystä ole niin kovasti kolahtaneet.

Tätä kirjaa on kehuttu paljon eri lehdissä viime aikoina. Kirjahan perustuu Oksasen kirjoittamaan näytelmään, jota esitettiin Kansallisteatterissa. Siellä se ei kai enää pyöri, mutta jospa joskus myöhemmin minulla olisi tilaisuus mennä katsomaan. Kirjaa on hehkutettu nerokkaana luomuksena. En ihan täysin alleviivaa näitä kehuja, sillä vaikka kirja on hyvä, ilman muuta lukemisen arvoinen, ei se nyt mikään maata mullistavan ihmeellinen kuitenkaan ole. Tärkeäksi kirjan tekee sen aihepiiri: puoliksi virolaisella Oksasella on edellytykset kirjoittaa tunnetasolla koskettavaa ja historiallisesti uskottavaa tekstiä Viron miehityksestä.

Puhdistus on tällä hetkellä Mitä Suomi lukee -listan ykkösenä, mikä on helevetin hyvä juttu, sillä mitä useampi suomalainen laajentaa käsityksiään Virosta, sitä parempi. Minua ihmetyttää kovasti se asenne, millä ihan fiksutkin ihmiset tuntuvat usein suhtautuvan Viroon. Heille Viro on Tallinnan sataman marketit, ja maa tuntuu olevan olemassa vain siksi, että suomalaiset voisivat käydä tekemässä siellä halpoja ostoksia. Hintojen epäreilusta noususta valitetaan, ihan kuin semmoinen kansantaloustieteen perusasia ei saisi koskea Viroa, että kun elintaso nousee, on hintatasollakin tapana nousta. Ylipäätään matkailevien ihmisten käsitys siitä, että kohdemaan pitää olla mahdollisimman halpa, tuntuu välillä ahdistavalta. Suomalaismatkailijalle jotkut maat ovat halpoja siksi, että siellä ollaan köyhempiä. Pitäisikö muiden maiden pysyä köyhinä vain siksi, että turistit voisivat nauttia halvalta tuntuvasta hintatasosta?

Viron historiaa ja kulttuuria, saati kohtaloita milloin minkäkin vieraan vallan, viimeksi Neuvostoliiton alla ei siis oikein tunneta, vaikka yhtymäkohtia Suomen historiaan olisi vaikka kuinka. Ylimielisyyttä mielestäni on sekin, että jopa ns. intellektuellit jaksavat toitottaa että suomen kieli on niin ihmeellinen, kun se ei muistuta mitään muuta kieltä maailmassa. No haloo, entäs tuo viron kieli? Mitä olen Virossa pyörähtänyt, niin mielestäni kieli siellä muistuttaa suomen kieltä aika lailla.

Oksasen lisäksi Viro-rintamalla on onneksi viime aikoina kunnostautunut Seppo Zetterberg palkitulla Viron historiallaan. Olisihan tuokin varmasti mielenkiintoista lukea, mutta lupailisin liikoja jos uskottelisin itselleni lukaisevani tuon kirjan kohtapuoliin. Sen jälkeen kun sain historian opintoni valmiiksi (monta vuotta sitten...), olen meinannut ruveta lukemaan historiallisia tietoteoksia harrastuksen vuoksi, mutta täytyy sanoa että eipä ole tullut paljon luettua. Fiktion lukeminen on kivempaa. Nyt sentään katsoin Yle Teemalta kolmiosaisen sarjan Tykit, taudit ja teräs, joka tiivisti samannimisen, kiinnostavanoloisen kirjan tärkeimmät teesit.

Takaisin aiheeseen. Puhdistuksen tekstistä näkyy, että taustalla on näytelmä, vaikka teksti toimii hienosti itsenäisenä kokonaisuutena. Näytelmällisyys ei ole mitenkään paha asia, se vain näkyy siinä, että kuvausvyörytysten tai massiivisten kohtausten sijaan kirja rakentuu pitkälti arkielämän tasolle: kohtauksissa on mukana vain muutama ihminen kerrallaan, jännite perustuu usein dialogin tai pienten tekojen varaan. Historian voimia seurataan sammakkoperspektiivistä. Parin ensimmäisen luvun ajan kirja tuntui hieman hitaalta, mutta kun päästiin Aliiden muisteloihin, kerronta alkoi vetää lujaa. Aliide on neuvostomiehityksestä selvinnyt iäkäs nainen, joka ihmettelee Viron uutta alkua 1990-luvun itsenäistymisen jälkeen. Hänen pihalleen tupsahtaa Zara, josta käy pikkuhiljaa ilmi, että hän on sukua Aliidelle.

Aliiden kautta kuvataan vapaan Viron muuttumista pelon yhteiskunnaksi, jossa venäläissotilaat ja kiihkokommunisteiksi hurahtaneet virolaiset hallitsevat niitä, jotka eivät kommunismista välittäisi. Neuvostoajan vainoharhaisuus välittyy hyvin: yhtäkkiä perheenjäsenistä, kyläyhteisön tutuista ja turvallisista naapureista, kenestä tahansa voi tulla ilmiantaja. Ihmisten välinen luottamus romuttuu täysin, vaikka päälle päin sosiaaliset suhteet jollakin lailla jatkuvatkin. Asioita pitää peitellä, avoimesti ei uskallakaan yhtäkkiä puhua, kunnantalon kellarissa tapahtuvissa kuulusteluissa koetaan hirveitä asioita. Kirjan tuottamat tuntemukset muistuttivat niitä, joita koin Suvi-Anne Siimeksen Politiikan julkisivun neuvostoanalyysejä lukiessani.

Eipä Zaran kohtalo ole paljon Aliiden kohtaloa parempi. Hän on syntynyt Vladivostokissa, sinne karkoitettujen virolaisten jälkeläisenä. Paremman elämän toivossa hän lähtee länteen, mutta joutuukin pakotetuksi prostituoiduksi. Niin paljon kuin "itähuoria" Suomessakin on pilkattu ja vähätelty, toivoisin jo senkin puolesta lukijoita tälle kirjalle. Alistetun vangin asemassa elävän Zaran kohtalo on kamala. Toivoa kuitenkin on, kun hän pääsee pakenemaan ja löytää Aliiden.

Aliiden keittiössä nämä kaksi naista kiertävät ja kyräilevät toisiaan, löytäen vähitellen yhteisiä siteitä. Zara pelkää parittajansa löytävän hänet, ja jälleen kerran kohtaloita ratkaistaan ihmisten keskinäisen luottamuksen kautta.

Aliiden hahmo on kirjan keskiössä. Hänen muistojensa kautta tapaamme hänen siskonsa Ingelin, Ingelin miehen Hansin ja Aliiden miehen, virolaisen neuvostokiihkoilija Martinin. Aliide joutuu elämässään tekemään useita vaikeita valintoja, mutta Viron uuden itsenäisyyden koittaessa hän elää edelleen, säilöö oman talonsa puutarhan vihanneksia, pelottomana, valmiina kohtaamaan mitä tahansa, kun on tähänkin asti selvinnyt kaikesta.

Nuori Aliide pelkää kyllä, ja hänen tekojensa kautta lukijalle käy selväksi, etteivät hyvä ja paha suinkaan ole aina mustavalkoisia asioita. Ihminen voi liukua kohti pahoja tekoja pikkuhiljaa, ja joskus taas pahat teot voivat olla hyviä. Ja niin kuin usein käy, Aliidekin pelkää muiden ihmisten sijaan enemmän omia tunnonvaivojaan ja omien tekojensa kohtaamista.

Oksanen kirjoittaa eleetöntä ja sillä tavalla kaunista kieltä. Pisteet kansainvälisestä otteesta. Tunkkaisesta suomalaisesta nurkkakuntaisuudesta ei näy jälkeäkään, vaan hän pyörittää virolaiskohtaloita maailman melskeissä pikkuasioita myöten uskottavasti.

Lue myös nämä:
Harri Sirola: Kaksi kaupunkia
Rauni Paalanen: Agitaattorin morsian
Suvi-Anne Siimes: Politiikan julkisivu