| Kansi: Rasmus Snabb / Muotohiomo / Otava. |
Niinpä kirjan juoni onkin kai monelle ainakin kuulopuheista tuttu: suomalainen Mikko Virtanen vihaa Suomea ja suomalaisuutta ja haluaa kaikin keinoin tulla ruotsalaiseksi. Ymmärtämättömät ruotsalaiset maahanmuuttoviranomaiset eivät suostu noin vain vaihtamaan hänen kansallisuuttaan, joten Mikko - tai kohta puoliin jo Mikael - alkaa etsiä tehokkaampia keinoja. Tämän seurauksena hän päätyy valheiden ja rikosten polulle, mutta onnistuu selittelemään tekosensa itselleen parhain päin.
Kirja oli virkistävän kevyttä ja helppolukuista luettavaa - juuri sopivaa pimeään, lumettomaan arkeen. En ehkä nauranut ihan niin paljon kuin suurimmista kehuista olisin voinut odottaa, mutta hörähtelin kuitenkin useaan otteeseen ja viihdyin kirjan parissa. Ensi alkuun epäilin kirjan olevan vain pitkitetty vitsi, mutta tämä tunne hävisi kun Nousiainen vetäisi peliin kerrassaan yllättäviä juonenkäänteitä. Aina kun Mikko/Mikael tuntui joutuneen toivottomaan umpikujaan, hän pelastautui jollakin äkkinäisellä ja usein myös brutaalilla toimenpiteellä.
Aika raikkaasti Nousiainen onnistuu myös käsittelemään suomalaisia ja ruotsalaisia stereotypioita. Nauroin muun muassa kohdalle, jossa Mikko/Mikael ruotsalaisuuskoulutuksessaan oppii, että oikea ruotsalainen aina iloitsee Suomen menestyksestä.
Kirjan loppukäänne tuli hieman yllättäen ja tuntui vähän latistavalta, mutta käännettä seurasi vielä pieni jälkiseikkailu, jonka aikana Mikko/Mikael oppi taas uusia puolia itsestään.
Kirja toimi omassa lajissaan mainiosti: se oli vetävä ja sai minut tyrskähtelemään. Ei tämä minään kaunokirjallisuuden mestariteoksena mieleen jää, mutta eipä kai ollut tarkoituskaan. Jos johonkin pitäisi verrata tätä, niin ehkä Arto Paasilinnan varhaistuotannon miesseikkailut sopisivat verrokiksi, ja jotain huovismaistakin Nousiainen paikoin väläyttää. Lukupiirissä kirjaa verrattiin Torgrim Eggenin Sisustajaan ja kieltämättä ainakin temaattista yhteyttä löytyi päähenkilön kaikenkattavan elämänvalheen kautta.