L.M. Montgomery: Vihervaaran Anne

Kansi: Satu Kontinen / Art House.

"On ihanaa olla menossa kotiin ja tietää sen olevan koti", hän sanoi. "Rakastan jo nyt Vihervaaraa, enkä ole ikinä ennen rakastanut mitään paikkaa. Yksikään paikka ei ole koskaan tuntunut kodilta. Voi Marilla, olen niin onnellinen. Voisin rukoilla saman tien, eikä se olisi minusta yhtään vaikeaa."

L.M. Montgomery komeilee blogini kärkisijoilla - olen kirjoittanut tähän mennessä 16 blogipostausta, jotka käsittelevät joko hänen kirjojaan tai muuten liittyvät häneen. Kanadalainen tyttökirjaklassikko Vihervaaran Anne on uusi suomennos Montgomeryn esikoisteoksesta, joka on tähän asti tunnettu nimellä Annan nuoruusvuodet. Alkuteos Anne of Green Gables ilmestyi vuonnaa 1908. Osallistun kirjalla kirjabloggaajien kahdenteenkymmenenteen klassikkohaasteeseen.

Tunnetun hahmon nimen vaihtuminen suomennoksissa on tietenkin todella iso asia. Kustantamo Art Housen edustaja taustoittaa päätöstä Kotilieden haastattelussa. 

Minulle Annan muutos Anneksi oli hyväksyttävää ja ymmärrettävää, todennäköisesti siksi, että 2000-luvun puolella olen lukenut sarjaa englanniksi. Blogistani löytyy Anne of Green Gables -postaus vuodelta 2007, jossa kommentoin sitä, että vanhaa suomennosta on lyhennelty. Tässäkin on hyvä peruste uuden suomennoksen puolesta.

 

Muistelen lukeneeni, että kun Hilja Vesala suomensi Annan nuoruusvuodet vuonna 1920, olisi käännöksen pohjana ollut kirjan ruotsinnos, jota olisi lyhennelty ja muokattu käännöstyön yhteydessä. Etsin lisätietoa ja hakukone tarjosi Melissa Lambropouloksen pro gradu -tutkielman, jonka Turun yliopisto on julkaissut vuonna 2022. Tutkimuksen otsikko on Käännösvertailu Anne of Green Gables -romaanin suomennoksen alkuperäisestä (1920) ja uudistetusta (1961) versiosta käännösten uudelleenmuokkauksen näkökulmasta.

Tutkielman tiivistelmässä todetaan näin:

Tutkielmassa todetaan, että erot vuosien 1920 ja 1961 suomennosversioiden välillä johtuvat osittain suomen kielen normien muutoksesta, kielen modernisoinnista sekä lastenkirjallisuuden roolista opetuksen välineenä 1960-luvulla. Vuoden 1961 suomennosversio on enimmäkseen paranneltu versio vuoden 1920 suomennosversiosta, mutta paikoin vuoden 1961 suomennosversiossa esiintyy virheitä, joita vuoden 1920 suomennosversiossa ei ole. Tutkielman loppupäätelmänä on, että uudelleensuomennos Anne of Green Gables -teoksesta olisi erittäin tervetullut ja että se, mitä tulisi ottaa huomioon uudelleensuomennosta tehdessä olisi oiva jatkotutkimuksen aihe.

 

Minulla on omassa kirjahyllyssäni Annan nuoruusvuosien kuudestoista painos, joka on julkaistu vuonna 1992. Sen esilehdellä lukee, että kyseessä on Hilja Vesalan uudistettu ja tarkistettu suomennos. Mutta kuten Lambropouloksen gradusta voi lukea, tarkistajana ei ole toiminut Vesala itse, joka menehtyi vuonna 1929.

No, nyt huutoon on vastattu. Kiitos kustantamo Art Houselle toimeen tarttumisesta!

Vihervaaran Annen suomentaja on Terhi Leskinen, joka on palkittu mm. Tampereen kaupungin kääntäjäpalkinnolla vuonna 2002. Suomennos onkin todella hyvä. Kirjasta tuli kuin kiillotettu koru: teksti maistuu tuoreelta ja raikkaalta. Montgomeryn ihana huumori ja mainio silmä sosiaalisten yhteisöjen pienille ristiriidoille pääsee kukkimaan Leskisen käännöksessä.

Kirjasta löytyy myös sana, jolle en saa lainkaan osumia millään hakukoneella: lännenmannukki. Kyseessä on kukka, jonka kukkimista Anne erityisesti ihailee. Kukan olemus on askarrattanut myös englanninkielisiä lukijoita. Blogissa Tuscarora Lodge & Canoe Outfitters on hyvä kirjoitus, jossa selvitetään, mikä ihmeen kukka tämä mayflower oikein onkaan. Kukan latinankielinen nimi on Maianthemum canadense. Leskisellä lienee ollut melkoinen selvittäminen muidenkin kukkien ja kasvien nimissä, niitä Annen sivuilla riittää.

 

Tässä lyhyt käännösvertailuesimerkki. Alkuteksti on julkaistu e-kirjana Project Gutenbergissa. Vanhempi suomennos on vuoden 1992 painoksesta, viimeisimpänä Leskisen suomennos.

 

 “Jane’s mother is going to let her have a birthday party?”

Diana shook her head, her black eyes dancing with merriment.

“I can’t think what it can be,” said Anne in despair, “unless it’s that Moody Spurgeon MacPherson saw you home from prayer meeting last night. Did he?”

“I should think not,” exclaimed Diana indignantly. “I wouldn’t be likely to boast of it if he did, the horrid creature! I knew you couldn’t guess it." 

Vuoden 1992 versio:

 

- Jane Andrews saa kutsua vieraita syntymäpäivilleen?

 

Diana ravisti päätään, ja hänen mustat silmänsä tuikkivat veitikkamaisesti.

 

- En voi aavistaakaan mitä se on, sanoi Anna toivottomana. - Ehkä Joe MacPherson saattoi sinut kotiin kirkosta eilen iltapäivällä?

 

- Pyh, kaikkea vielä! puuskahti Diana närkästyneenä. - Se inhottava otus! Ei, et sinä koskaan voi arvata sitä. 

Vuonna 2024:

"Janen äiti antaa hänen järjestää syntymäpäiväjuhlat?"

 

Diana pudisti päätään, ja hänen mustat silmänsä tuikkivat vallattomasti.

 

"En keksi, mistä voi olla kyse", Anne sanoi epätoivoisena, "ellei sitten Moody Spurgeon MacPherson saattanut sinua kotiin rukousillasta eilen illalla. Saattoiko?"

"Ei todellakaan", Diana puuskahti närkästyneenä. "Enkä ikimaailmassa kehuskelisi asialla, jos hän olisi tehnyt niin, mokomakin puistattava hirvitys! Tiesinhän minä, ettet arvaisi sitä."

 

Itse romaanista totean samaa kuin vuoden 2007 postauksessani: kirjan rakenne on vähän outo, kun loppupäässä monen vuoden tapahtumat tuntuvat tulevan yhdessä rysäyksessä ja kirjan sivuhenkilöt alkavat kaikki ihailla Annea pikkuisen liikaa. Panen nämä esikoiskirjailijuuden piikkiin, monet Montgomeryn myöhemmät teokset ovat rakenteellisesti paljon jäntevämpiä.

Se, mikä näin vuonna 2025 oli kirjassa mahtavaa, oli siitä pursuava Annen elämänilo ja mielikuvituksen voima. Ei mikään ihme, että juuri tämä kirja on niin monelle lohtukirja, johon palataan vuodesta toiseen, kun maailmalla myrskyää. Avonlean tiivis ja lämmin kyläyhteisö on Annelle turvallinen paikka kasvaa. Hän kokee elämän ilot ja surut täysin sydämin, omasta sisäisestä kokemusmaailmastaan ja lähimmäisistään voimaa ammentaen. Voi miten virkistävää!

Vihervaaran Annea kelpaa siis lämpimästi suositella sekä niille, joille Anna/Anne on ennestään tuttu, että niille, jotka eivät aiemmin ole Vihervaarassa vierailleet.

Lue myös nämä:
J.D. Salinger: Sieppari ruispellossa - suomennosvertailua
Matteuksen evankeliumi
Mary Henley Rubio: Lucy Maud Montgomery - The Gift of Wings

Kun kustantamo kopioi

Edellisen kirjoitukseni kommenttiketjussa vinkkasin L.M. Montgomeryn mainiosta A Tangled Web -romaanista.  Muistelin, että uusia Montgomery-suomennoksia julkaissut Minerva on tuomassa syksyllä markkinoille kirjan suomennoksen. Löysinkin Perinnönjakajat-kirjan esittelytekstin Minervan sivuilta ja linkitin senkin.

Vasta kun luin Minervan sivun uudelleen, tuli sellainen olo että teksti tuntuu tutulta. Ihan kuin olisin lukenut tämän jostain aiemminkin. Sitten tajusin, että tekstihän muistuttaa minun omaa blogitekstiäni, jonka olen kirjoittanut kuusi vuotta sitten.

Tässäpä Minervan sivuilta löytyvää tekstiä:

Dark- ja Penhallow-sukujen muodostama klaani joutuu melkoiseen myllerrykseen, kun Becky-täti ilmoittaa, että hänen kuolemansa jälkeen arvokkaan perintökannun saa se suvun jäsen, joka on vuoden ajan käyttäytynyt hyvin ja hänen toiveidensa mukaisesti. Eripuraiset aviopuolisot, nuoret rakastavaiset, vanhatpiiat, lesket, haihattelevat tytöt ja huikentelevaiset miehet saavat eteensä ennenkuulumattomia haasteita omituisen vanhan matriarkan oikusta. Yhteisön asettamia sosiaalisia rajoja koetellaan välillä ankarasti, kun yksi ja toinen ryhtyy toimimaan normeista välittämättä.

Ja näin olen itse kirjoittanut:

Dark- ja Penhallow-sukujen muodostama klaani Prinssi Edvardin saarella joutuu melkomoiseen myllerrykseen, kun matriarkka Becky-täti kuolee ja jättää ohjeet perintömaljakon saajasta. Vihoissa olevat aviopuolisot, nuoret rakastavaiset, vanhatpiiat ja -pojat, surevat lesket ja monet muut hahmot joutuvat ennenkuulumattomien haasteiden eteen maljakon vuoksi. Toki itse maljakko on melko lailla sivuseikka, pääpaino on värikkäissä luonteenkuvauksissa, humoristisissa kohtauksissa ja henkilöiden ponnisteluissa yhteisön asettamia sosiaalisia rajoja vastaan. Näitä rajoja koetellaan välillä ankarasti, kun yksi ja toinen ryhtyy toimimaan normista poikkeavalla tavalla...

Ensimmäinen reaktioni oli harmistus. Kustantamojen perustyötä on lukeminen ja kirjoittaminen. Kai noin lyhyen tekstin olisi voinut tehdä ihan itse, ilman Googlen ja copypasten apua? Ajattelin ensin, että ihan sama, pitäkää tunkkinne.

Kysyin kuitenkin muilta ihmisiltä mielipidettä. Moni otti tämän vakavasti. Niinpä päädyin ottamaan yhteyttä Minervaan ja tein korvausvaatimuksenkin.

Älyttömältä tuntuu, että kun blogitekstien kopioinnista on jauhettu vaikka kuinka, niin jopa kirjakustantamon kanssa tällainen tilanne tulee eteen. Koululaisten kopioinnista on kannettu huolta pitkään. Tänä vuonna näitä kaupallisten toimijoiden kopiointeja on kuitenkin osunut vastaan yllättävän monta.

Helmikuussa toimittaja Hemi Malkki jätti kommentin Ohrana-juttuuni, ja kiitti plagiointiraportista. Malkki oli tehnyt jutun Luonto-Liitolle ja toinen toimittaja oli plagioinut tekstiä Ylen juttuun. Yle selvitti asian ja Malkki sai korvauksen sekä nimensä Ylen juttuun.

Huhtikuussa kirjoitin bloggaajien suhteesta tekijänoikeuksiin ja ironista kyllä, keskusteluun osallistunut Kirjakko joutui lähes saman tien plagioinnin kohteeksi. Kirjakon ottama kirjakuva julkaistiin Vantaan Laurissa. Vantaan Lauri selvitti asian ja pyysi anteeksi. Kyseessä oli graafikon erehdys, ei mikään häikäilemätön varkaus, mutta lehden toimitus suhtautui asiaan joka tapauksessa vakavasti.

Fanitan Chocochili-ruokablogia, ja pari viikkoa sitten kävi ilmi, että blogin ruokaohjeita oli julkaistu sanasta sanaan samanlaisina toukokuun Hyvä terveys -lehdessä.  Tämä tapaus oli hieman erikoisempi - lehdessä haastateltu henkilö oli esitellyt reseptit toimittajalle. Lehden päätoimittaja pahoittelee blogin kommenttiketjussa asiaa. Suoraa kopiointia tämä oli joka tapauksessa.

Mietin ensin, hoidanko tämän Minerva-asian yksityisesti kustantamon kanssa, mutta päätin, että kopiointi on niin harmillinen ilmiö, että toteutuneet tapaukset on syytä tuoda julki, jotta ihmisten tietoisuus asiasta kasvaa. Sain myös palautetta, että jokuhan saattaa epäillä minun kopioineen Minervan tekstiä eikä toisin päin. Kirjojen esittelytekstejähän käytetään monissa yhteyksissä, nytkin Perinnönjakajien teksti löytyy jo ainakin Bookplus-verkkokaupan sivuilta.

Ekstraärsytys syntyy siitä, että olen ollut A Tangled Web -kirjan luettuani niin innoissani, että muistan meilailleeni kustantamoihin ja ehdotelleeni kirjan suomentamista. No nytpä on suomennos tulossa, mutta eipä juuri nyt tee mieli suomennoksen julkaisua hehkuttaa.

Katsotaan miten asia etenee!

L.M. Montgomery: Rilla of Ingleside

Rilla of Ingleside on ollut henkisellä lukulistallani jo pitkään, näköjään ainakin neljä vuotta, koska olen Anne of Green Gablesin kommenteissa moista todennyt. Sysäyksen kirjaan tarttumiselle sain Saran Kirjojen Tyttökirjakesä-keskustelusta, jossa Kaisa kommentoi että Rillan suomennosta on lyhennetty ja silvottu aika lailla. Vertailtuani Pientä runotyttöä alkukieliseen Emily of New Mooniin en ihmettele yhtään, harmittelen vain että suomennosten kustantajalla WSOY:lla ei ole kiinnostusta julkaista uusia, lyhentämättömiä suomennoksia.

Olen lukenut suomennoksen, Kotikunnaan Rillan, aiemmin, mutta muistikuvani ovat vähän ristiriitaisia. Anne of Green Gables -kommenteissa väitin lukeneeni Rillan ensi kerran vasta aikuisena. Kumminkin minulle on epämääräinen muistikuva, että olisin lapsena ainakin aloittanut tätä, mutten ollut tykännyt. En ihmettele sitä yhtään, sillä lapsena pidin eniten Anna-sarjan ensimmäisestä osasta, koska olisin halunnut päähenkilön pysyvän aina lapsena. Joten myöhemmät osat, joissa aikuinen Anna häipyy taka-alalle, eivät minulle kelvanneet. Aikuisena sarjan lukeminen on ollut paljon antoisampaa. 

Näistä kokemuksista huolimatta Rilla of Ingleside oli todella tuore lukukokemus. Kirja ei ole kovin pitkä mutta luin sitä melko pitkään (muiden kirjojen rinnalla). Fiilis on vähän samanlainen kuin Pride and Prejudicen kohdalla: kirja oli niin täysipainoista hengenravintoa, että pienikin annos riitti antamaan makusteltavaa pitkäksi aikaa. Lisäksi innostuin kaivamaan rinnalle Mary Henley Rubion Lucy Maud Montgomery - The Gift of Wings -elämäkertatutkimuksen, ja sieltähän löytyi vaikka mitä antoisaa tähän kirjaan liittyen. Melkoista ristiinlukemista Rilla muutenkin aiheutti. Välillä piti hakea hyllystä Maailmanhistorian pikkujättiläinen ja kerrata ensimmäisen maailmansodan tapahtumat, välillä Anne's House of Dreams ja lukea Annan ja Gilbertin häistä.

Alun perin vuonna 1921 ilmestynyt Rilla of Ingleside sijoittuu ensimmäisen maailmansodan aikaan. Tapahtumat alkavat sodan alla vuonna 1914, jolloin Annan ja Gilbertin kuopus Rilla Blythe on huoleton tyttö 15-vuotispäivänsä kynnyksellä. Rilla on kovin erilainen hahmo kuin nuori Anna. Hän on omasta viehätysvoimastaan tietoinen, itsevarma tyttö, jossa on paljon enemmän käytännöllisyyttä ja paljon vähemmän taipumusta mielikuvitukseen ja romantiikkaan kuin Annalla. Hän pääsee ensi kertaa tansseihin ja on niistä innoissaan, mutta tanssi-ilta päättyy tietoon sodan syttymisestä. Kanadalaiset pojat alkavat värväytyä emämaa Englannin sotajoukkoihin.

Joten kirjan varsinaisessa pääosassa ei ole edes Rilla, vaan ensimmäinen maailmansota. Kirjan alussa on kohtaus, jossa Blythen perheen taloudenhoitaja Susan Baker lukee lehdestä arkkiherttua Frans Ferdinandin murhasta, muttei kiinnitä siihen paljon huomiota. Kohtaus on kirjallisuudessa universaali - vastahan luin Täällä Pohjantähden alla, jossa pentinkulmalaisten korviin niin ikään kantautuu huhuja jostakin Vrans Veertinantista. Sotateema lienee yksi syy, miksei kovin nuori lukija välttämättä saa kaikkea irti Rilla of Inglesidesta. Kun sotaa kuvataan kanadalaiselta kotirintamalta käsin, lehtiuutisoinnin, rintamalta saapuvien kirjeiden ja kylällä vellovien huhujen kautta, täytyy osata asettaa tarina oikeisiin historiallisiin raameihin.

Montgomery kuvaa sota-aikaa melko ylevällä ja ihanteellisella tavalla, mutta onneksi hän on niin hyvä kirjailija, ettei ylevyys pilaa koko kirjaa. Mukana on paljon sivuhenkilöitä, jotka suhtautuvat sotaan joko käytännönläheisesti, pikkusieluisesti tai ymmärtämättömästi. Ja mielenkiintoista kyllä, Rillan veli Walter, joka on kaunosieluinen nuori runoilija viimeisen päälle, on ensimmäinen henkilöhahmo joka näkee sotimisen kauheana, tuhoisana ja synkkänä. Moni muu sotaan lähtevä nuori mies ottaa asian joko seikkailuna tai jalona isänmaallisena tehtävänä.

Rillan henkisen kasvun laukaisee sotaorvosta huolehtiminen. Sattumusten kautta hän ryhtyy hoitamaan pientä Jims-poikaa. Äitinsä ehdotuksesta hän ryhtyy myös järjestämään Punaiselle Ristille paikallista nuoriso-osastoa.

Rillan kasvukertomukseen on ympätty mukaan myös romanssi - tällä kertaa vieläkin päälleliimatumpi kuin monissa muissa Montgomeryn kirjoissa. Ihannemies Kenneth Ford on mukana vain kolmessa kohtauksessa, kerran kirjan alussa, kerran keskellä ja aivan lopussa. Toki Kennethin ja Rillan kirjeenvaihtoa kuvataan vähän. Rillan lisäksi eniten tilaa saa Susan, Anna itse on melko lailla taka-alalla. 

Rilla of Inglesidessa on monia mielenkiintoisia juonteita. Montgomeryn kirjoissa luokkatietoisuus ja sosiaalinen ylemmyydentunne välähtää aina siellä täällä, mutta tässä kirjassa se oli yllättävän näkyvästi esillä. Näin Rilla pohtii sotaorponsa tulevaisuutta:

"But to give Jims up to a roving, shiftless, irresponsible father, however kind and good-hearted he might be - and she knew Jim Anderson was kind and good-hearted enough - was a bitter prospect to Rilla. It was not even likely Anderson would stay in Glen; he had no ties there now; he might even go back to England. She might never see her dear, sunshiny, carefully brought-up little Jims again. With such a father what might his fate be? Rilla meant to beg Jim Anderson to leave him with her, but, from his letter, she had not much hope that he would."

Kylän inhotuin mies Whiskers-on-the-Moon (suomennoksessa Parta-Kuu) esittää sodanvastaisia mielipiteitä ja ilmoittautuu pasifistiksi. Tämä on pienelle herttaiselle Prinssi Edvardin saaren kylälle liikaa. Kirjassa kuvataan kuinka kylän pojat rikkovat Whiskers-on-the-Moonin talon ikkunat kivittämällä ja kaikenlaisia pienempiäkin hyökkäyksiä häntä vastaan tehdään. On myös mielenkiintoista, kuinka kyläläiset lähes demonisoivat saksalaiset ja Saksan keisarin. Kirkossa rukoillaan ahkerasti saksalaisia vastaan, koska kyläläiset uskovat vankkumattomasti Jumalan olevan ympärysvaltojen puolella.

Walter-veljestä tulee sodan aikana kuuluisa runonsa vuoksi. Montgomery kuvaa, kuinka Walterin rintamalla kirjoittama lyhyt runo leviää sanomalehdissä ympäri maailman. Runoa ei tässä kirjassa julkaista, mutta sen voi lukea Annan jäähyväisten ensilehdiltä. Sekä Mary Henley Rubio että Annan jäähyväisiin esipuheen kirjoittanut Montgomery-tutkija Benjamin Lefebvre mainitsevat yhtäläisyyden John McCraen runoon In Flanders Fields. Runosta ja sen suosiosta voi lukea vaikka täältä, kopioin runon tähän: 

"In Flanders fields the poppies blow
Between the crosses, row on row,
That mark our place; and in the sky
The larks, still bravely singing, fly
Scarce heard amid the guns below.
We are the Dead. Short days ago
We lived, felt dawn, saw sunset glow,
Loved, and were loved, and now we lie
In Flanders fields.

Take up our quarrel with the foe:
To you from failing hands we throw
The torch; be yours to hold it high.
If ye break faith with us who die
We shall not sleep, though poppies grow
In Flanders fields." 

Rilla of Ingleside on omistettu Montgomeryn hyvälle ystävälle "Fredelle": "To the memory of Frederica Campbell MacFarlane who went away from me when the dawn broke on January 25th, 1919 - a true friend, a rare personality, a loyal and courageous soul." Rubio kuvaa kirjassaan naisten syvää ystävyyttä ja Montgomeryn musertunutta masennusta ystävän kuoleman jälkeen. Elämäkerrassa korostuu muutenkin Montgomeryn arvostus syvällistä, sielunkumppanuutta tarjoavaa ystävyyttä. Ylevää ystävyyden kuvausta löytyy myös Rillasta, mutta löytyy sille vastapainoakin. Susanin ja hänen serkkunsa Sophian toveruus on lähinnä kilpanokittelua. Rilla taas saa tasapainotella henkilöjohtamisen haasteissa Punaisen Ristin aktiviteetteja pyörittäessään. Esimerkiksi kohtaus, jossa Rilla menee taivuttelemaan Irene Howardia esiintymään hyväntekeväisyyskonsertissa, kuvaa naisten välistä muodollisen kohteliasta piilovittuilua todella osuvasti.

Kuten Runotyttö-kirjoissakin, tässäkin kirjassa vilahtaa pieneltä osin yliluonnollisia tapahtumia. Blytheillä asuva opettaja Gertrude Oliver näkee enneunia, samoin Walter kokee näkevänsä enteitä. Rubio kuvaa unien merkitystä Montgomerylle itselleen näin (s. 174):

"All her life, Maud had had vivid dreams. She felt in them a psychic power, not uncommon in a Scottish culture that believed in "second sight". She mulled over her dreams, believing that they sometimes foretold the future." 

Rilla of Inglesiden kirjoitusprosessia Rubio kuvaa näin (s. 283):

"She was feeling constrained by the popularity of her former books, knowing that readers expected more of the same. Although she would have use the old containers of domestic romance, she determined to pour into these some serious new themes, written from a female perspective, including women's suffering and grieving, as well as their learning to perform a public forum."

Montgomery on siis ollut samalla asialla kuvatessaan ensimmäisen maailmansodan vaikutusta naisen rooliin kuin Suomessa ovat olleet toisen maailmansodan kohdalla Sirpa Kähkönen sekä Onerva Hintikka ja Kirsti Häppölä.

Moni Montgomerysta viime aikoina blogannut on kiinnittänyt huomiota siihen, että vaikka hänen kirjansa usein luokitellaan lasten- ja nuortenkirjoiksi, ne eivät aikuislukijasta sellaisilta useinkaan tunnu. Rubio tarjoaa tähänkin selityksen kuvatessaan Montgomerya vuonna 1920 (s. 289):

"In addition, Maud noticed that all her books were now being marketed only for children, including Anne of Green Gables. The rapidly increasing literacy rate in North America was creating a huge marketplace for "children's literature", and there were not enough books to fill the demand. Many books with a child protagonist were now being moved down into the children's literature shelves, with altered cover arts and illustrations. The pictures on the covers of all Maud's books show how the heroines grew ever younger as time advanced.

Maud had not written her books specifically for children; they had been written for general popular audience."

Mielenkiintoinen lukukokemus, erityisesti kun lähdin seuraamaan näitä kaikenlaisia historiallisia ja omaelämäkerrallisia langanpätkiä, joita kirjasta löytyi.

Lue myös nämä:

L.M. Montgomery: Anne of the Island

L.M. Montgomery: Emily's Quest

Hugo Pratt: Corto Maltese etelämerellä

L.M. Montgomery: Sara Tarinatyttö

Olen blogini neljännessä kirjoituksessa, L.M. Montgomeryn Mistress Patista kirjoittaessani ihmetellyt mikseivät suomalaiset kustantamot ole kääntäneet Montgomeryn laajaa tuotantoa suomeksi. Hip hurraa, enää ei tarvitse ihmetellä, sillä Minerva Kustannus on kääntänyt jo neljä kirjaa. Anna ja runotyttö Emilia ovat olleet suomalaisten suosikkeja iät ajat, mutta Montgomery kirjoitti paljon muutakin. Minervan suomennoksista löytyy jo Marigoldin lumottu maailma (Magic for Marigold), Vanhan kartanon Pat (Pat of Silver Bush), Pat - vanhan kartanon valtiatar (Mistress Pat) ja nyt uusimpana Sara Tarinatyttö (The Story Girl). Kaikissa on ollut suomentajana ansioitunut Montgomery-tutkija Sisko Ylimartimo.

Minerva Sara-suomennos ei kuitenkaan ole ensimmäinen laatuaan, sillä olen lukenut kirjan suomeksi kerran aiemmin nimellä Sara Stanleyn tarinat. Colombina-niminen kustantamo suomensi tämän ja pari muuta Montgomerya 1990-luvulla, mutta mikäli jossain tulee vastaan noita Colombinan suomennoksia, ne kannattaa sivuuttaa. Muistikuvieni mukaan ne olivat melko huolimattomia tuotoksia.

Sara Tarinatytöstä ovat ehtineet kirjoittaa jo ainakin marjis ja Sara, molemmat varsin myönteiseen sävyyn. Niinpä hämmästyinkin itseäni, kun lukiessani suhtauduin kirjaan aika kriittisesti. Ehkä osasyynä oli se, että kontrasti hiljattain lukemani Annan jäähyväisten kanssa on todella suuri. Sara Tarinatyttö on Montgomeryn varhaistuotantoa, ilmestynyt vuonna 1911. Siinä näkyvät melko selvästi ne puolet, jotka ovat Montgomeryn heikkouksia: episodimaisuus, runsaat romanttiset luonnonkuvaukset ja ihanteellisuus. Myöhemmin Montgomeryn tyyli terävöityi huomattavasti. Olisiko toinen syy hetkellinen tyttökirjayliannostus - vaikka todennäköisesti blogiini tulee tyttökirjapäivityksiä vielä lisääkin tämän vuoden puolella. ;) Joka tapauksessa lukaisin Sara Tarinatytön melko nopeasti ja eläytymättä, vaikka innokas Montgomery-fani olenkin.

Kirjan minäkertoja on Beverley King, keski-ikäinen mies joka muistelee lapsuuttaan Prinssi Edvardin saarella. Eräänä kesänä hänet lähetetään Felix-veljensä kanssa kesänviettoon Kingin vanhaan sukutaloon. Siellä he tutustuvat serkkuihinsa ja muihin lähiseudun lapsiin. Lapsijoukko viettää leikkien täyteistä elämää. Nimihenkilö Sara on 14-vuotias tyttö, innokas tarinankertoja, jonka lumoava ääni ja kertojantaidot alkavat saavuttaa mainetta. Kirjassa kerrotaankin, että Sarasta tulee aikuisena kuuluisa näyttelijä.

Kirjassa siis kuullaan lyhyitä pieniä tarinoita Saran kertomana aika paljon. Tarinat ovatkin kiinnostavia, ne saattavat olla arkisia sattumuksia, muisteloita sukulaisten vaiheista tai jumaltarustojen myyttejä. Mutta varsinainen juoni jää hyvin köykäiseksi. Lapsijoukon jäsenet jäävät melko stereotyyppisiksi ja ohuiksi. Kiinnostava piirre on, että Montgomery käyttää paljon aikaa ajan tapakristillisyyden kuvaamiseen - lasten leikkeihin kuuluu muun muassa rukoilu, papin saarnojen esittäminen ja muu kirkon vaikutuspiiristä saatu aiheisto.

Erityisesti renkipoika Peterin kuvaaminen on melko osoittelevaa. Toisaalta tehdään selväksi, että Peter on oppimaton renki - toisaalta Peter kuvataan hyvin opinhaluisena, kunnianhimoisena ja muutenkin jaloluonteisena. "Jalon köyhälistön" kuvaukset ovat aina vähän kyllästyttäviä. Hämmästyttävää myös on, miten lapsellisina päähenkilöt esitetään. Sara on 14-vuotiaana joukon vanhin, mutta käyttäytyy kuin puolta nuorempi. Lukuisa-blogin Lauren luki hiljattain Anna ystävämme -kirjan, ja kiinnitti huomiota aivan päinvastaiseen asiaan: kuinka Anna toimii 16-vuotiaana jo opettajan työssä.

Epäuskottavin lukemani Montgomeryn kirja on tähän mennessä ollut Kilmeny of the Orchard, ja ihan sen tasolle Sara Tarinatyttö ei onneksi ajaudu. Kummallista on, että muistikuvani ensimmäisestä Saran lukukerrasta ovat ihan mukavat, en silloin muistaakseni ollut ollenkaan näin kriittinen.

Toiveeni Minervalle: ottakaahan suomennosten listalle hauska ja vauhdikas sukukomedia A Tangled Web. Siinä Montgomery on hauskimmillaan ja viihdyttävimmillään.

Lue myös nämä:
L.M. Montgomery: Annan jäähyväiset
L.M. Montgomery: Kilmeny of the Orchard
L.M. Montgomery: A Tangled Web

L.M. Montgomery: Annan jäähyväiset

L.M. Montgomeryn Annan jäähyväiset on alkuperäisnimeltään The Blythes are Quoted. Kirja on Montgomeryn viimeinen käsikirjoitus, joka näki päivänvalon Kanadassa vasta vuonna 2009, Montgomery-tutkija Benjamin Lefebvren toimitettua käsikirjoituksen julkaisukuntoon. Käsikirjoitus oli jätetty Montgomeryn kustantajalle vuonna 1942, vain päivää ennen kirjailijan kuolemaa. Kirjasta muokattiin reippaasti lyhennelty novellikokoelma vuonna 1974 nimellä The Road to Yesterday, joka on suomennettukin vuonna 1976 nimellä Tie eiliseen. Lefebvre valottaa Annan jäähyväisissä käsikirjoituksen toimitus- ja tutkimustyötä.

Kirja poikkeaa rakenteeltaan aiemmista Anna-kirjoista. Annan ja Gilbertin perhe esiintyy kehyskertomuksessa, jossa Anna lukee omia runojaan ja Walter-pojan kirjoittamia runoja ja muut perheenjäsenet kommentoivat niitä. Runosikermien välissä on novelleja, osa lyhyempiä, osa aika pitkiäkin kertomuksia. Nämä novellit on sijoitettu Glen St. Maryn kylään ja niissä Anna, Gilbert ja muu Blythen väki esiintyvät sivuhahmoina. Kylän väki tuntee hyvin arvostetun tohtori Blythen ja tämän vaimon, ja Blythen perheen tekemisiä kommentoidaan ahkerasti. Lefebvre kertoo, että Montgomery kokosi kirjaa varten omia runojaan ja novellejaan ja muokkasi niitä siten, että yhteinen side - Blythen perhe - kulkee punaisena lankana tarinoiden mukana.

Kirjaa on mainostettu etukäteen muita Montgomeryn teoksia synkempänä, mutta ei kirja minun mielestäni mitenkään synkkä ollut. Sanoisin, että siinä on nostettu päälauseisiin ne synkkyydet, jotka Montgomeryn romaanituotannossa vilahtavat sivulauseissa. Olen Magic for Marigoldista kirjoittaessani maininnut, kuinka viehättävän lapsuuskuvauksen taka-alalla häälyvät elämän nurjat puolet. Annan jäähyväisissä näitä nurjia puolia on nostettu näkyvämpään rooliin, mutta Montgomeryn tyylin peruspilarit ovat tallella: lämpö, huumori, romantiikka, tarkkanäköinen ihmisyhteisön dynamiikan analysointi ja tietenkin ihana Prinssi Edvardin saaren lumoava miljöö.

En lue kovin usein novelleja, mutta mikäli kaikki novellistit olisivat yhtä taitavia kuin Montgomery, voisin lukea lyhytproosaa useamminkin. Nämä "kertomukset" ovat juuri sellaisia, joita Pienen runotytön ja Annan kuvattiin kirjoittaneen. Montgomeryn hieno tekniikka vakuuttaa: hän saa lyhyeenkin tilaan täysipainoisen pohjustuksen, elävät henkilöhahmot, hienon draaman kaaren. Täyttä elämää siis. Tarinoissa katkeroitunut vanhapiika menee tapaamaan vanhaa vihollistaan, halveksittu vanha sukulaistäti muistelee elämäänsä kuolinvuoteellaan, railakas nuori kaunotar käy autoajeluilla ja kuutamouinneilla naapurin puutarhuripojan kanssa, huolimatta ympäristön paheksunnasta. Kokoelman avaustarina on oikea kummitusjuttu.

Parhaat juonenkäänteet ovat lennokkaita. Hurmaavan humoristinen on Unelma toteutuu, joka kuvaa tasaiseen elämäänsä tyytymättömän kirkonvanhimman, Anthony Fingoldin yllättävää kohtaamista nuoruuden ihastuksensa kanssa. Paikoin Montgomery kääntää hanat farssin asentoon yhtä lennokkaasti kuin A Tangled Webissä. Täysipainoista romantiikkaa on joka tarinassa, mutta ei liian imelänä, vaan sopivasti huumorilla maustettuna. Yllättävät kohtalonoikut, sattumukset, kaksoisroolit ja muut klassiset ainekset kuuluvat kuvioihin.

Mainittuna "synkkyytenä" voisi pitää sitä, että kerrankin Montgomery kirjoittaa tarinan päähenkilöksi naisen, joka saa nuoruudenromanssistaan aviottoman lapsen.

Luulen, että tästä kirjasta nauttivat eniten sellaiset lukijat, jotka joko ovat lukeneet Montgomerya aika laajalti eivätkä pety siihen, että Anna ei ole kovin näkyvässä roolissa, tai ne, joilla ei ole kovin vahvoja tunnesiteitä Anna-kirjoihin ja jotka sen takia voivat lukea Montgomerya vailla ennakkoluuloja. Ne lukijat, jotka ovat lukeneet vain Annan nuoruusvuodet moneen kertaan ja pitäneet siitä ja nyt tarttuvat tähän kirjaan luullen saavansa lapsi-Annan tarinoille jatkoa, pettyvät varmaan. Mutta tästä kirjasta saa paljon osviittaa Annan ja Gilbertin vanhuuden vuosiin ja heidän jälkeläistensä kohtaloon.

Kirjan on suomentanut Marja Helanen-Ahtola, pääsääntöisesti ihan sujuvasti. Joitakin pieniä kömpelyyksiä tekstiin on jäänyt, mutta ei kohtuuttomasti. Huomasin vain itsestäni, että kun olen viime vuosina lukenut Montgomerya ahkerasti englanniksi, niin nytkin "kuulostelin" suomenkielisten ilmaisujen takaa alkuperäistä englanninkielistä sanamuotoa. Ehkä minun olisi kannattanut lukea suoraan The Blythes are Quoted. Mutta mikäpä minua estää lukemasta sitä joskus myöhemmin. Eräs yksityiskohta jäi häiritsemään: kirjassa viitattiin Gilbertin opiskeluaikaiseen ihastukseen Christine Stuartiin. Minulla ei ole Annan unelmavuosia nyt käsillä, mutta hämärä mielikuva on, että hahmo olisi suomennoksessa saanut nimen Helena Stuart. Olikohan näin vai muistanko ihan omiani? Nykylukijaa pikkaisen häiritsee muutenkin, että englanninkieliseen ympäristöön sijoittuvassa kirjassa osa nimistöstä, esimerkiksi talojen nimet, on suomennettu. Mutta kun Ingleside on ollut suomeksi Kotikunnas jo 1920-luvulta alkaen, niin eihän sitä enää käy muuttaminen - paitsi suomentamalla koko sarja uudestaan. Silloin taas pitäisi ottaa kantaa siihen, voisiko Anna olla myös suomeksi Anne vai pitäisikö hänen edelleen olla Anna. Vaikka tuskinpa Annasta Annea tehtäisiin, onhan hän Suomessa melkoinen ikoni.

Plussaa tälle kirjalle siitä, että lopussa on hyvä bibliografia Montgomeryn tuotannosta. Se toivottavasti johdattaa suomalaiset fanit etsimään käsiinsä muitakin kirjoja kuin Annoja ja Runotyttöjä. Jatkotoive WSOY:lle: ottakaa suomennosvalikoimaan tuo Mary Henley Rubion upea Montgomery-elämäkerta.

Edit 16.12.2010: Kävin kirjastossa kurkkaamassa Annan unelmavuosia ja neiti Stuart oli tosiaan siellä etunimeltään Helena. Ennen vanhaan on ollut trendinä suomentaa etunimiä, jos on pelätty että suomalaiset eivät ymmärtäisi liian "vaikeita" nimiä - onhan Neiti Etsiväkin alkutekstissä Nancy Drew, suomennoksessa Paula Drew.

Lue myös nämä:
Mary Henley Rubio: Lucy Maud Montgomery - The Gift of Wings
L.M. Montgomery: Anne of Green Gables (Annan nuoruusvuodet)
L.M. Montgomery: Anne of the Island (Annan unelmavuodet)

Mary Henley Rubio: Lucy Maud Montgomery - The Gift of Wings

Viimeiset pari viikkoa on mennyt L.M. Montgomeryn maailmassa. Tai pitäisikö sanoa Maud Macdonaldin, sillä Rubion erinomainen kirja sekä pisti pääni pyörälle että avarsi näkemyksiäni niin paljon, etten tiedä osaanko enää kutsua "Maudia" hänen julkaisijanimellään "L.M. Montgomery". Pastorin rouvana Maud Macdonaldinahan hänet näköjään tunnettiin yli puolet elämästään.

Kirja on loistavasti tehty ja suosittelen tätä lämpimästi kaikille Montgomerya lukeneille - jotka osaavat englantia. Kysyin WSOY:n tiedottajalta aikovatko he suomentaa kirjan, ja sain vastaukseksi ettei se ole nyt julkaisuohjelmassa. Harmillista, sillä asiatekstin lukeminen englanniksi vaatii kuitenkin hieman kielitaitoa, jotta lukemisesta voi nauttia ja ymmärtää lukemaansa.

Kirjan voi tilata Amazonista, Suomalaisen kirjakaupan verkkopalvelusta en kirjaa löytänyt. Kirjassa on hyvä kuvamateriaali, lisäksi neuvotaan tutustumaan Guelphin yliopiston kuva-arkistoon, joka löytyy täältä. Kun katsoo vaikkapa tätä kuvaa Montgomerysta 8-vuotiaana, tulee väkisinkin mieleen kuvaus runotyttö Emilystä: suipot korvat, tumma tukka, korkea otsa, vakava ilme. Kuva-arkiston selailu oli erityisen antoisaa kirjan lukemisen jälkeen, kun osasi jonkin verran tunnistaa tapahtumia ja henkilöitä.

Lukukokemus oli niin pökerryttävä, etten oikein tiedä mistä aloittaisin. Aloitetaan vaikka siitä että professori Mary Henley Rubio on minun vaatimattoman arviointikykyni perusteella erinomainen tutkija ja kirjoittaja. Kirjalliset ansiot ovat siinä, että teksti on sujuvalukuista, järkevästi jaksoteltua ja analyyttista. Tutkimukselliset ansiot ovat siinä, että tulee semmoinen vaikutelma että kiveäkään ei ole jätetty kääntämättä, että saataisiin pienimmistäkin yksityiskohdista uskottava lähdetieto: kirjasta löytyy maininta että Skotlannin rekistereistä on kaivettu tieto, millä laivalla ja minä vuonna Montgomeryn esi-isät saapuivat 1700-luvun lopulla Prinssi Edvardin Saarelle. Toisaalta epäolennaiset asiat on osattu rajata pois. Kirjoitussävy on koko ajan hienotunteinen ja kohdetta kunnioittava, vaikka välillä kaivetaan esille sellaisia asioita, joita Montgomery on selvästi yrittänyt peitellä esimerkiksi omissa päiväkirjateksteissään.

Rubio lukee ja kommentoi Montgomeryn teoksia ja löytää niistä useita yhtäläisyyksiä kirjailijan elämään. Hänellä on kuitenkin erittäin tarkka ja taitava ote: vaikka hän näkee ja tunnistaa, milloin kirjailija on laittanut fiktiivisiin hahmoihin ja tapahtumiin oman elämänsä aineksia, hän ei ryhdy tekemään fiktion pohjalta johtopäätöksiä Maudista. Kehaisin Panu Rajalaa tästä samasta asiasta Waltari-elämäkerran yhteydessä, mutta kyllä Rajala tarkkuudessa ja objektiivisuudessa häviää Rubiolle.

Toinen pökerrytyksen aihe on Montgomeryn oma elämä. Se, mitä Montgomery-suomennoksissa kerrotaan hänestä, noudattaa tätä Wikipediaankin päätynyttä liturgiaa:

"L. M. Montgomery syntyi Cliftonissa, Prinssi Edwardin saarella. Hänen äitinsä Clara Woolner MacNeill Montgomery kuoli tuberkuloosiin Montgomeryn ollessa 21 kuukautta vanha ja hänen isänsä, Hugh John Montgomery, jätti hänet hänen äidinpuoleisten isovanhempiensa huostaan. Hugh Montgomery matkusti länteen ja asettui Prince Albertin kaupunkiin Saskatchewanissa. Hugh Montgomery avioitui myöhemmin uudelleen ja Mary Anne McCraesta tuli Montgomeryn äitipuoli. Maud asui vuoden 1890 isänsä ja äitipuolensa luona, mutta palasi isovanhempiensa luo Cavendishiin.

L. M. Montgomery luki paljon nuoruudessaan ja sai ensimmäisen runonsa julkaistuksi jo viisitoistavuotiaana. Hän hankki ensin opettajantodistuksen vuonna 1895 ja opiskeli sen jälkeen kirjallisuutta Dalhousen yliopistossa Halifaxissa. Hän toimi opettajana Prinssi Edwardin saaren kouluissa. Maud työskenteli myös halifaxilaisissa sanomalehdissä vuosina 1901 ja 1902 ennen kuin hänen isoäitinsä heikkenevä terveys pakotti hänet palaamaan Cavendishiin. Tällöin syntyi myös ensimmäinen Anna-kirja, joka julkaistiin vuonna 1908 Montgomeryn ollessa 34-vuotias.

Montgomery ehti olla kihloissa pariin otteeseen ennen kuin vuonna 1906 hän kihlautui salaa pastori Ewan McDonaldin kanssa ja pari meni naimisiin vuonna 1911, Maudin isoäidin kuoltua. Aviopari McDonald muutti pois Maudin rakastamalta Prinssi Edwardin saarelta Ontarioon, josta pastori oli saanut työpaikan. Montgomery oli 36-vuotias avioituessaan."

Tämänhän me kaikki tiedämme. Ja tätä linjaa pitkin Rubionkin kirja etenee, faktojen osalta. Pinnan alla on jotain ihan muuta. Isoäidin heikkenevä terveys mahdollisti tuon ajan "uranaiselle" oman kirjallisen työskentelyn. Opettajana vietetyt vuodet toivat mukanaan romansseja, joissa mielialanvaihteluista kärsinyt Maud sai monenlaisia sydämentykytyksiä. Isän luona vietetty aika oli käytännössä palkattomana lapsenvahtina olemista sisarpuolille.

Tarinan tämä osuus muistuttaakin monelta osin varsinkin Emilyn tarinaa, jonka kirjailija itsekin myönsi "semi-autobiografiseksi". Varsinkin kuvaus Cavendishista hämmästyttää. Kyseessä todella on ollut sellainen Maudin kirjoista tuttu maailma: staattinen maanviljelijäyhteisö, jossa perheillä on ollut tiukka nokkimisjärjestys ja stereotyypitellyt sukuominaisuudet. Maudin onneksi hänessä virtasi "hyvien" perheiden, Montgomeryjen, Macneillien ja Woolnerien veri. Huomattava osa siirtolaisista oli skotlantilaista syntyperää, ja skotlantilainen kulttuuriperimä vaikutti arkielämässä näkyvästi mm. uskonnollisten tapojen, koulutuksen ja sivistyksen osalta.

Mutta vasta kun päästään hieman tuntemattomammille vesille, avioitumisen jälkeiseen aikaan, rupeaa iso pyörä pyörimään. Lukiessa muisti taas, että totuus on tarua ihmeellisempää. Kukapa Vihervaaran Annan parissa viihtynyt olisi arvannut, että kirjan kiero kustantaja L.C. Page oli Bostonin kustannusalan värikkäin hahmo, huijari ja naistenmies joka nettosi Maudin kirjalla huikean omaisuuden mutta maksoi mitättömän pientä tekijänoikeusmaksua kirjailijalle. Lopulta kirjailija ja kustantaja riitelivät erittäin kalliisti oikeudessa kymmenen vuoden ajan - mikä oli Pagelle helppoa, sillä Maudin kirjat jauhoivat koko ajan lisää rahaa hänen tililleen. Maud ehti myydä varhaisimpien kirjojensa oikeudet kokonaan hänelle 1910-luvun lopussa. Tästä huolimatta hän sai huippusuosituista kirjoistaan niin paljon tuloja, että Rubio laskee Maudin tienanneen 95 % kaikista Macdonaldin perheen tuloista, vaikka Maudin aviomies Ewan Macdonald papin palkkaa työuransa aikana nauttikin.

Vielä kiintoisampaa on perhe-elämän kuvaus. Ensinnäkin, Maudin kirjojen "happyend" loput ärsyttivät välillä kirjailijaa itseäänkin. Varsinkin Emily-sarjaa kirjoittaessaan hän pohti päiväkirjassaan, että on harmillista kun nuorten naisten kuvaaminen on rajoitettua (kuten se siihen maailman aikaan kirjallisissa kaavoissa varmasti olikin): tunne-elämästä ja sen fyysisistä ulottuvuuksista ei voinut kirjoittaa totuudenmukaisesti ja lopussa piti aina hääkellojen kilistä. Sain tästä tukea omille havainnoilleni, joita Montgomeryn kirjat ovat aikuisiällä herättäneet: romanssikuviot ovat usein olleet päälleliimatun tuntuisia. Lisäksi Maud omassa elämässään oli jo aika klassinen vanhapiikatapaus: jos 36-vuotias nainen on nykypäivänä "iäkäs" naimisiinmenijä, oli 1900-luvun alussa tämmöinen vielä merkillisempää. Maud sai vielä oman perheen: avioliittoon syntyi kaksi poikaa. Unelmien prinssi ei pappi-Ewan silti tuntunut olevan, Maud vuodatti päiväkirjoihinsa paljon Ewanin masennuksesta ja sen aiheuttamista kärsimyksistä. Rubion tutkimusten perusteella Macdonaldien lähipiiri ei kuitenkaan kokenut Ewanin oireita yhtä voimakkaasti.

Kaksi poikaa, Chester ja Stuart, muistuttavat että lapsi ei suinkaan aina tuo onnea. Hartaasti toivottu esikoispoika osoittautui jo nuorena haasteelliseksi tapaukseksi: hän oli yksinäinen poika joka ajautui vaikeuksiin niin koulussa kuin kotona eikä saanut kavereita. Noloja tilanteita aiheutti esimerkiksi pojan taipumus julkiseen itsetyydytykseen! Kasvaessa ongelmat vain pahenivat: hän varasteli palvelusväeltä ja myöhemmin opiskelukavereiltaan, teki tyttöystävänsä raskaaksi muttei huolehtinut perheestään ja päätyi rikosten polulla. Rubio analysoi hänet klassiseksi psykopaattitapaukseksi.

Stuart sen sijaan valmistui lääkäriksi ja oli kaikin puolin kunnon mies. Hänen kanssaan Rubio ehti tehdä paljon yhteistyötä päiväkirjojen toimittamisen ja elämäkerran valmistelujen osalta.

Elämänsä loppupuolella Maudin vaiheet muistuttavat toisen 1900-luvun populaarikulttuurin voimanaisen kohtaloa. Nimittäin Marilyn Monroen. Kuten Marilynista, Maudistakin tuli lääkeriippuvainen, sillä ajan tapa oli määrätä barbituraatteja ja bromideja lääkkeeksi mielialaongelmiin. Ylipäätään kunnollista mielenterveysongelmien tunnistamista ja hoitoa ei vielä ollut. Maud ja hänen miehensä söivät viimeisinä vuosina hurjia määriä näitä lääkkeitä, joiden aiheuttamista ongelmista alettiin keskustella vasta 1970-luvulla. Maudin kuolemasta ei voi antaa tyhjentävää selitystä kuten ei Marilyninkaan: Maud löytyi kuolleena kotoaan hurjan lääkeannoksen ottaneena. Oliko kyseessä tahaton yliannostus vai itsemurha, se jää avoimeksi.

Lue myös nämä:
Sarah Churchwell: Marilyn Monroen monta elämää
Panu Rajala: Unio mystica
L.M. Montgomery: Emily of New Moon

L.M. Montgomery: Emily's Quest

Näinhän tässä kävi, että piti ahmaista Runotytön kolmaskin osa englanniksi melkein heti edellisen lopettamisen jälkeen. Se kyky Montgomeryllä ainakin kirjailijana oli, että hän osasi koukuttaa lukijan - minäkin, joka olen lukenut tämänkin kirjan suomeksi jo vaikka kuinka monesti, jouduin ahmimaan kirjaa eteenpäin, jotta "saisin tietää mitä siinä tapahtuu" - vaikka perusjuoni sinänsä oli hyvin muistissa.

Mietin viimeksi, miksei Jane Austeniin viitata missään Emily-kirjoissa, ja tässä kolmososassahan Austen tulikin vastaan. Näin keskustelevat Dean Priest ja Emily:

"- But I'd hate to have you dream of being Brontë or Austen - and wake to find you'd wastes your youth on a dream.

- I don't fancy myself a Brontë or an Austen, said Emily. - But you didn't talk like that long ago, Dean. You used to think then I could do something some day."

Kirjan juoni menee lyhyesti näin: high schoolin käytyään Emily palaa kotitilalleen New Mooniin asumaan Laura-tädin, Elizabeth-tädin ja Jimmy-serkun kanssa. Vanhat ystävät lähtevät opiskelemaan, Emilyn tavoitteena on tehdä töitä kotona käsin, eli kirjoittaa ja kehittyä kirjoittajana. Kirjan aikana hän ehtii olla kihloissa Dean Priestin kanssa, kihlaus kuitenkin purkautuu ja Emily viettää loppukirjan haikaillen naapurin Teddyn perään. Kuinkas sitten käykään?

Lukiessa mieleen nousi hämäriä tunnelmia niistä kerroista, kun olen kirjan aiemmin lukenut. Rakkaustarinan kaava lienee todella, todella syvällä nais- ja tyttölukijoiden päässä ohjenuorana silloin, kun luetaan mitä tahansa kirjaa jonka pääosassa on nuori nainen. Ainakin minä muistelen lukeneeni tätä kirjaa nimenomaan rakkaustarinan valossa. Ihmettelin, miksi Teddy luuhasi niin paljon taustalla, miksei enemmän kuvattu heidän yhdessäoloaan, kun Emilyn tunteista Teddyä kohtaan kuitenkin kerrotaan niin paljon. Vasta nyt, 31-vuotiaana, minulle tuntui menevän jakeluun se perussyy, mitä Montgomery lienee hakenut takaa tällä kirjalla. Kirjan keskiössä ei suinkaan ole se, saako Emily Teddyn vai ei, vaan se tapa millä Emily keskittää kaikki voimansa kirjoittamiseen ja "kiipeää alppipolkuaan", eli pyrkii tekemään kirjoittamisesta oikean elämäntyönsä. Ura etenee vaiheittain: vähitellen lehtiin lähetetyt tarinat ryhtyvät pääsemään läpi yhä helpommin, kirjoituspalkkiot alkavat vähitellen tuoda todellista tuloa ja oman kirjan julkaistuksi saaminen huipentaa läpimurron. Todennäköistä on, että tämän kirjan jälkeen Emily voi tunnustettuna esikoiskirjailijana keskittyä kirjoittamaan uusia kirjoja ja saakin ne läpi.

Mutta toki tämän sisäsyntyisen, työhön ja kutsumukseen suuntautuvan kunnianhimon lisäksi rakkaus on ainakin jossain muodossa tärkeässä osassa. Nykylukijan silmiin hauskaa tietysti on, että kirjassa on valtavasti kosintoja ja kihlautumista, mutta sen sijaan ikinä ei esimerkiksi kuvata, pääseekö Emily edes pussaamaan Teddyn kanssa (selväksi tulee, että kenenkään muun kosijan tai edes kihlattunsa Deanin kanssa moista fyysistä irstailua ei harrasteta).

Kirjan alkupuolelle sijoittuva kihlaus Deanin kanssa onkin mielenkiintoinen jakso. Dean minun silmiini loppujen lopuksi aika epäilyttävä hahmo: hän on kytännyt Emilyä siitä saakka kun tämä ollut 12-vuotias, ja kun tämä on tarpeeksi vanha (hieman alle 20-vuotias) niin kosimaan vaan ja kihloihin. Deanin rakkaus on kuitenkin omistamis- ja tuhoamishaluista, ja hänellä on merkillinen valtaside Emilyyn. Kertoohan tästä jo Deanin väite, että hänellä on ollut Emilyn elämä "hallussaan" siitä saakka kun hän pelasti Emilyn hengen, ja hänellä on myös valta antaa se Emilylle takaisin niin halutessaan.

Montgomery on taitava kuvaamaan ihmisiä siten, että rivien välit kertovat välillä paljon. Deania kuvataan "liikaa nähneeksi", ja jää lukijan mielikuvituksen varaan, mitkä turmiolliset vaiheet ovatkaan tehneet Deanista niin kyynisen.

Ihannepoika Teddy ei loppujen lopuksi kovinkaan monessa kohtauksessa esiinny, vaan olennaiseksi jää, että Emily oppii tunnistamaan ja myöntämään omat tunteensa, olipa niiden kohde kuka tahansa. Emily ja Ilse muodostavat eräänlaisen peilikuvaparin: kumpikin on rakastunut mieheen - Emily Teddyyn ja Ilse Perryyn - joka ei tunnu tietävän saatikka välittävän näistä tunteista. Sekä Emily että Ilse joutuvat pohtimaan, kuinka aloitteellinen nainen voi olla rakkaudessa. Olisiko nöyryyttävää tunnustaa tunteensa itse - tai edes vastata liian näkyvästi miehen aloitteisiin? Onko parempi suostua epäkiinnostavankin miehen kosintaan mieluummin? Tällaiset kysymykset tuntuvat vanhanaikaisilta, mutta näitä samoja aiheitahan veivataan edelleen naistenlehtien sivuilla vielä 2000-luvullakin: voiko nainen tehdä aloitteen?

Ilse on ihana ja kiinnostava hahmo, ja vaikka melko vähän pelitilaa hänkin tässä kirjassa saa, lukijalle tulee hänestä ehjä ja rikas kuva. Olisipa mielenkiintoista, jos Montgomery olisi kirjoittanut Ilsestä oman kirjan. Kun Emily on sisäänpäinkääntynyt, hillitty, elää aikuisenakin hiljaisessa Blair Waterin kylässä Prinssi Edvardin saarella, on Ilse riehakas, räiskyvä, avoin, opiskelee Montrealin urbaanissa sykkeessä. Kirja villistä Ilsestä olisi ollut taatusti mukavaa luettavaa.

Talven kiinnostavin lukuvinkki aiheeseen liittyen tulee tässä: Mary Rubion kirjoittama L.M. Montgomeryn elämäkerta "The Gift of Wings". Linkin takaa löytyy Amazonin asiakkaitten kommentteja kirjasta myös. Olisipa hienoa saada tämä suomeksi, saa nähdä kuinka käy. Kyselin WSOY:ltä olisiko tämä kirja käännöslistalla, WSOY kun on suurimman osan Montgomeryista suomeksi julkaissut, mutta ei sieltä kukaan vastannut. Kirjaa ei myöskään löytynyt ainakaan vielä Suomalaisen kirjakaupan nettikaupasta, joten tilasin kirjan Amazonista. Yleensä sieltä on muutamassa viikossa saanut tilauksen kotiin. Kyllä Internetissä on paljon hyviä puolia!

Lue myös nämä:
L.M. Montgomery: Emily of New Moon
L.M. Montgomery: Emily Climbs
Margaret Mitchell: Gone With The Wind

L.M. Montgomery: Emily Climbs

Runotyttö Emilyn tarina tempaisi taas niin mukaansa, että piti lukea englanniksi myös sarjan kakkososa, Emily Climbs, suomeksi julkaistu nimellä Runotyttö maineen polulla. Varmasti tulee haettua kirjastosta myös kolmonen, Emily's Quest, jossain vaiheessa. Tässä osassa seurataan Emilyn vaiheita kolmivuotisen lukion (vai mikä nyt onkaan sopiva käännös tuolle 1900-luvun alun kanadalaiselle high schoolille) Shrewsburyssa. Kirjan aikana Emily varttuu tytöstä nuoreksi naiseksi, ja pari kosijaakin ilmaantuu jo tarjolle. Ensisuudelmaa sen sijaan tietenkään ei vielä koeta, kosimisista huolimatta. Pari kertaa ollaan aika lähellä, mutta ihan ei vielä tärppää.

Välillä kirjan rakenne hieman onnahtelee, sillä Montgomery ei aina rakenna kirjoihinsa mitään selkeitä juonikaaria, vaan lähinnä seurailee päähenkilöiden kohdalle osuvia peräkkäisiä sattumuksia. Huonoimmillaan tästä tulee läpijuoksu-efekti, ja välillä tällaisia notkahduksia tulee, kun kirja kulkee eteenpäin Emilyn yksittäisten päiväkirjamerkintöjen varassa. Lisäksi ihmettelin kirjan luettuani, että miksihän näitä ylempien oppiasteiden koulukokemuksia ei juuri valoteta, vaikka lapsi-Emilyn koulunkäyntiä seurattiin hyvinkin tarkkaan ja osuvasti. Vaikka Shrewsburyn sattumuksia ja seurapiirejä kuvataan paljon, kirjassa ei ole yhtään kohtausta, jossa kuvattaisiin vaikka oppitunteja kovinkaan tarkasti. Montgomery itse kuitenkin kävi kouluja tuon ajan naiseksi poikkeuksellisen paljon, joten oman kokemuksen puutteeseen tämän ei periaatteessa pitäisi kaatua.

Samoin melko vähälle huomiolle jäävät Emilyn läheiset ystävät Ilse, Perry ja Teddy. Varsinkin Ilse on hurmaava hahmo, ja onneksi Ilse melko paljon tilaa saakin välillä, mutta mielestäni hän olisi voinut olla mukana enemmänkin. Samoin Perry on uskottava ja hauska hahmo. Emilyn romanttisten tunteiden kohde Teddy sen sijaan saa huomiota eniten kirjan alussa ja lopussa. Sinänsä selitys ystäväpiirin ajoittaiselle näkymättömyydelle löytyy siitä, että kirjassa kuvataan paljon Emilyn rikasta sisäistä maailmaa ja hänen itsenäistä luonnettaan. Emilylle on tärkeää on riippumaton ja tuntea olevansa vapaa. Myös ensimmäiset todelliset romanttiset kokemukset saavat Emilyn usein pitämään vapauden tunteestaan kiinni entistä enemmän. Tosin sen jälkeen, kun sain päähäni ajatuksen että Montgomery olisi kirjoittanut sinkkukirjoja jos olisi elänyt nykyaikaina, olen ehkä vähän liikaakin suodattanut lukukokemuksiani tämän näkökulman kautta. Esimerkiksi kirjan lopussa nähtävä hahmo, Janet Royal, on mielestäni sellainen henkilö, johon Montgomery lienee ammentanut aika lailla omia kokemuksiaan. Janet on nelikymppinen Shrewburysta lähtöisin oleva nainen, joka työskentelee New Yorkissa toimittajana. Hän on menestynyt urallaan, mutta kotikaupungissaan häntä edelleen pidetään ensisijaisesti vanhanapiikana:

"Miss Royal flushed slightly. She knew that in Blair Water and Shrewsbury she was regarded as an old maid, and therefore a failure, no matter what her income and her standing might be in New York. But she kept her temper and tried another line of attack."

Montgomery itsehän meni verrattain myöhään naimisiin. Toisaalta, vanhaksipiiaksi leimautuminen tuntuu olevan väistämätöntä tietynikäisen naimattoman naisen kohdalla nykypäivänäkin, vaikka työelämä on Montgomeryn ajoista muuttunut tasa-arvoisempaan suuntaan. Siitä todisti tämä mielenkiintoinen lukemani uusi kirja, Arja Mäkisen Vanhojapiikoja ja vapaita naisia.

Muistaakseni kolmososassa Emilykin uhkaa joutua "Uuden Kuun vanhojenpiikojen" joukkoon laskettavaksi, mutta lopussa happyend koittaa Teddyn kanssa. Nuoren Emilyn ajatusmaailmaa ei kuitenkaan määrittele rakkaudesta haaveileminen, vaan oma kunnianhimo kirjoittamisen suhteen. Emilyn kirjoitusharrastuksen parista löytää Montgomeryn omasta tyylistä tuttuja juttuja. Emily kirjoittaa paljon romanttisia ja kauniita luontokuvauksia, toisaalta hänellä on silmää ihmisluonteelle ja hän kirjoittaa kanssaihmisistään humoristisia ja sarkastisiakin kuvauksia.

Luulenpa, että yksi syy näiden kirjojen aina vain jatkuvaan viehätysvoimaan lienee siinä, että Montgomery puhuttelee lukijan tunnemuistoja nuoren ihmisen ajatusmaailmasta ja kokemuksista. Montgomeryn taito kuvata uskottavasti lapsen ja nuoren kokemuksia on jotain, johon jokainen lukija pystyy samaistumaan. Idyllinen luonnonympäristö, vanhanaikainen tapakulttuuri ja seurapiirielämän kuvaus toki antavat myös vetoavat raamit tarinalle.

Janet Royalin tapauksen yhteydessä Montgomery käyttää seuraavaa lausetta: "The Murray pride - and prejudice - would be an impassable barrier." Tulkitsen tämän hienoiseksi viitteeksi Jane Austenin Ylpeyden ja ennakkoluulon suuntaan ja ihmettelenkin, miksihän Austeniin ei juurikaan viitata Emily-sarjan kirjallisissa keskusteluissa, vaikka monia muita kirjailijoita niissä mainitaankin. Montgomery kun on monella tapaa Austenin henkinen perillinen: molemmat kuvaavat nuorten naisten sielunmaisemaa, ammentavat huumoria tiukasti säänneltyjen yhteisöjen tapakulttuurin törmäyksistä, käsittelevät naisen mahdollisuuksia omaan elämään sekä avioliiton tarjoamia etuja ja uhkia nuoren naimattoman naisen näkökannalta katsottuna.

Lue myös nämä:
L.M. Montgomery: Emily of New Moon
L.M. Montgomery: Emily's Quest
Kaari Utrio: Ilkeät sisarpuolet

L.M. Montgomery: Emily of New Moon

L.M. Montgomerya englanniksi -projektini jatkui Pienellä runotytöllä, alkukielellä siis Emily of New Moon. Mikäli kirja suomennettaisiin nyt, en näkisi mitään ongelmaa kääntää kirjan nimeä suoraan. Siispä Uuden Kuun Emily olkoon 2000-luvun nimi Pienelle runotytölle. Vanha käännös puoltaa tosin paikkaansa, sillä käsitteenä "pieni runotyttö" on ehtinyt juurtua syvälle suomen kieleen. Herkkiä, kirjallisuudesta pitäviä nuoria naisia kutsutaan usein runotytöiksi, välillä positiivisessa, välillä negatiivisessa mielessä.

Inspiraatio kirjan (uusinta)lukemiseen tuli Sokeripala-blogin riemastuttavan anarkistisesta Runotyttö-analyysista. Suomeksi Runotytöt olen minäkin lukenut monesti, englanniksi kerta oli ensimmäinen. Taas kerran nautin siitä, että ensinnäkin lukeminen kesti kauemmin alkukielellä ja lisäksi Montgomeryn englanti on hienovaraista, kaunista ja ymmärrettävää. Lukemisen aikana mieleen muistui myös tuore uutinen: L.M. Montgomeryn pojantytär Kate Macdonald Butler kertoi, että kirjailijan kuolema 67-vuotiaana ei johtunutkaan sairaudesta, vaan hän teki itsemurhan lääkkeillä. Asiasta voi lukea vaikka täältä. Uutinen herätti monenlaisia mietteitä. Muistan lukeneeni aiemminkin, että Montgomeryn viimeiset vuodet olivat raskaita, mutta itsemurha tuntuu kovin suurelta kontrastilta verrattuna siihen elämäniloon, positiivisuuteen, elämän ymmärtämiseen ja lämpöön, joita hänen kirjoistaan lukijalle välittyy. Juuri siksi hänen kirjojaan edelleen luetaan ja niistä pidetään. Mutta elämä ja fiktio ovat kaksi eri asiaa - tämän vuoksi pitäisi entistä suuremmalla syyllä tarttua jonakin päivänä The Selected Journals of L.M. Montgomery -teoksiin, että ymmärtäisi, mitä kaikkea kirjojen taustalla, kirjailijan omassa elämässä tapahtui.

Takaisin Emilyyn, josta suomennoksissa käytetään nimeä Emilia. Nimien vaihtelun ja muunkin vuoksi voin painokkaasti suositella, että Emilyn ystävät lukevat lempikirjansa myös englanniksi. Nyt jaksoin välillä kurkkia joitakin kohtauksia suomennoksesta, ja löysinpä monta kohtaa joissa tekstiä oli saksittu melkoisesti. Esimerkiksi käy kohtaus, jossa vanha Nancy-täti arvioi Emilyn ulkomuotoa:

"- Emily, you're not a beauty but if you learn to use your eyes and hands and feet properly you'll pass for one. The men are easily fooled and if the women say you're not 'twill be held for jealousy.

Emily decided that this was a good opportunity to find out something that had puzzled her.

- Old Mr. Kelly said I had come-hither eyes, Aunt Nancy. Have I? And what are come-hither eyes?

- Jock Kelly's an old ass. You haven't come-hither eyes - it wouldn't be a Murray tradish. Aunt Nancy laughed. - The Murrays have keep-your-distance eyes - and so have you - though your lashes contradict them a bit. But sometimes eyes like that - combined with certain other points - are quite as effective as come-hither eyes. Men go by contraries oftener that not - if you tell them to keep off they'll come on. My own Nathaniel now - the only way to get him to do anything was to coax him to do the opposite. Remember, Caroline? Have another cooky, Emily."

Ja sama suomeksi:

"- Emilia, sinä et ole kaunotar, mutta jos opit käyttämään silmiäsi ja käsiäsi ja jalkojasi niin kuin pitää, niin käyt kaunottaresta. Ota toinen munkki, Emilia".

Hups heijaa, sinne hävisi pitkät pätkät! Tuntuu kuin suomennoksessa olisi muutenkin pudotettu pois "lapsille sopimattomia" aineksia - vaikka juuri ne maustavat kirjaa mainiosti ja antavat välähdyksiä Emilyn näkemästä aikuisten maailmasta ja Emilyn itsensä hurjemmasta puolesta.

Olen käsitellyt aiemminkin nuortenkirjojen vs. aikuisten kirjojen asetelmia - useimmat Montgomeryn kirjat esimerkiksi mielletään nuortenkirjoiksi. Sinänsä en keksi siihen hyvää perustetta, sillä vaikka tässäkin kirjassa Emily on alussa kymmenvuotias ja vanhenee loppuun mennessä kolmetoistavuotiaaksi, sopii kirja erinomaisesti aikuisenkin luettavaksi. Itse asiassa yksi syy siihen, että päähenkilö on näin nuori, lienee siinä että näin Montgomery voi vapaasti käsitellä naispuolista päähenkilöä ilman, että mukaan tarvitsee ympätä väkisin romanssikuvioita. Kun kirjoitetaan parikymppisistä naisista, on keskiössä aina naisen suhde mieheen - onnistuuko nainen löytämään Sen Oikean ja pääseekö hän naimisiin. Nuori tyttö saa olla vielä itsenäinen yksilö, ja hienosti Montgomery kuvaakin Emilyn rikasta sisäistä maailmaa, voimakasta itsetiedostamista ja elämänkokemuksen janoa. Emilyn tulevaisuudenhaaveet keskittyvät omaan kirjoittamiseen, itse asiassa kirjassa viitataan yllättävänkin monta kertaa siihen, miten Emily aikoo tulla kuuluisaksi ja lisäksi ansaita kirjoittamisella paljon rahaa. Naimisiinmeno tai lasten hankkiminen ei samalla lailla kuulu Emilyn toivelistan kärkeen.

Veikkaisinkin, että mikäli Montgomery olisi elänyt 2000-luvulla, hän olisi kirjoittanut sinkkukirjoja. Muistelen, että kahdessa myöhemmässä Emily-kirjassa Teddy (vastine Gilbertille, Hilarylle, ja monelle muulle Montgomeryn mieshahmolle, jotka ovat olemassa lähinnä taatakseen lopussa kunniallisen happyendin sankarittarelle) jää oudosti taka-alalle. Jo nuorena lukijana minua hieman ihmetytti, miksi kuvaukset Emilian tai Annan rakkaussuhteista tuntuivat pinnallistuvan juuri siinä vaiheessa kun niiden olisi pitänyt muuttua intensiivisemmiksi, ja etualalle nousivat taas vain sankarittaren omat ajatukset ja tunteet. 2000-luvulla Montgomeryn sankarittaret olisivat ehkä saaneet olla sinkkuja kaikessa rauhassa, tai käsitellä epäonnistuneita suhteitaankin ilman pakkoa uuteen suhteeseen syöksymisestä.

Erittäin mielenkiintoinen asetelma kirjassa on Dean "Jarback" Priestin mukaan tulo. Jarback - suomennoksissa Pönttöselkä - on 36-vuotias ja Emily 12, kun he tutustuvat. Kuten kaikki tiedämme, myöhemmissä osissa Dean kihlautuu Emilyn kanssa. "L.M. Montgomery ja pedofilia" kuulostaa hieman hurjalta titteliltä kirjallisuusaiheiseen tutkimukseen, mutta erikoiselta tuntuu näin epäsuhtaisen parin toisilleen naittaminen, vaikka tässä osassa Emily ei vielä ymmärräkään Deanin puheita, kun mies kertoo "aikovansa odottaa Emilyä" ja "opettavansa tälle rakkauskohtausten keskusteluja".

Joten kyllähän tuota voisi lukea myös jatko-osat englanniksi, Emily Climbs ja Emily's Quest. Rakenteellisesti tämä kirja toimii paljon paremmin kuin Anne of Green Gables, sillä läpijuoksumaisia kohtauksia ei ole ja Montgomery malttaa sijoittaa tapahtumat kohtuullisen lyhyelle aikavälillä, mikä parantaa intensiteettiä. Kiehtovat sivuhahmot, osuvat luonnekuvaukset, pienen kylän yhteisöllisyys, tapauskonnollisuuden kahleet ja sukusidonnaisuus ja hierarkia ovat omalta osaltaan takaamassa mielenkiintoista luettavaa.

Edit 27.1.2010: Mielenkiintoinen Emily-suomennosprojekti täällä.

Lue myös nämä:
L.M. Montgomery: Emily Climbs
L.M. Montgomery: Emily's Quest
Mary Henley Rubio: Lucy Maud Montgomery - The Gift of Wings

L.M. Montgomery: Anne of the Island

Anne of the Island on Anna-sarjan kolmas osa, suomeksi Annan unelmavuodet. Kirjassa Anna vihdoin pääsee Redmondiin opiskelemaan ja valmistuu B.A:ksi, humanististen tieteiden kandidaatiksi. Tämä on tärkeä jakso Annan elämässä, mutta vielä enemmän kuin opiskelu häneen vaikuttaa elämänkokemuksen karttuminen.

Kirjassa Annaa kositaan noin viisi kertaa. Kosinnat eroavat jyrkästi siitä, mitä Anna on romanttisissa haaveissaan kuvitellut: välillä ne ovat koomisia, välillä tragikoomisia, välillä ahdistavia. Kosintojen raadollisuus symbolisoi Annan aikuistumista ylipäätään: romanttiset haihattelut vaihtuvat todellisuuspohjaisiin mielipiteisiin. Kokonaan Anna ei onneksi romantiikkaa unohda ikinä, eihän hän muuten olisi se ihana sankaritar jonkalaisena me lukijat hänet tunnemme.

Nuoruudenhaaveet huipentuvat, kun Anna tapaa komean, sankarillisen ja yltiöromanttisen Royal "Roy" Gardnerin. Tätä ennen hän on joutunut torjumaan lapsuudenystävänsä Gilbertin lemmenhaaveet ja on pettynyt, kun ystävyys Gilbertin kanssa ei ole enää entisellään. Mutta Roy näyttäytyy todellisena haaveitten prinssinä, ja sellaisena Anna häntä pitääkin, kunnes todellisuus tekee jälleen kerran vastaiskunsa.

Kirjassa kuvataan hienosti nuoren, parikymppisen naisen irtaantumista lapsuudestaan. Anna elää sellaista ikää, jossa ensi kertaa joutuu katsomaan taakseen ja huomaamaan, että jotain on jo jäänyt peruuttamattomasti taakse. Tätä kuvataan erityisesti Avonlean ystäväpiirin kautta: Anna, Diana, Jane Andrews ja Ruby Gillis ovat viettäneet vuosikausia lapsuudenystävien tiiviinä piirinä, mutta nyt asiat muuttuvat. Ruby sairastuu parantumattomasti ja kuolee, Diana menee naimisiin ja saa ensimmäisen lapsensa, Jane muuttaa länteen ja palaa sieltä rikkaan miehen morsiamena. Kirjan lopussa kuvataan, kuinka monien kosintojen jälkeen yksin jäänyt Anna tuntee jo pientä haikeuttakin tilanteen vuoksi. Mutta kirjan lopussahan onneksi on vihdoin se oikea, romanttinen kosinta, ja Gilbert ja Anna päätyvät vihdoin yhteen. ;)

Redmondin opiskelijaelämän ja -piirien kuvaaminen on kiintoisaa. Anna asuu yhdessä kolmen ystävättärensä, Priscillan, Stellan ja Philippan kanssa sievässä vuokratalossa. Taloutta hoitaa Jamesina-täti ja lemmikkikissojakin tietysti mahtuu mukaan. Muistelin vanhastaan, että Priscilla ja Stella jäävät oudon paljon taka-alalle. Etualalle nousee Philippa, joka onkin kiinnostava hahmo, ja Anna-sarjan naishahmoista aivan erilainen kuin kukaan aiemmin tavattu. Phil on rikkaasta säätyläisperheestä, kaunis, älykäs, sanavalmis ja lahjakas. Hän on elänyt turvattua elämää vilkkaana seurapiirikaunottarena, ja hänellä on itsevarmuutta, jonkalaista Avonlean tytöistä kukaan ei ole osoittanut. Kuitenkaan Phil ei ole ärsyttävä, vaan avomielinen, hyväsydäminen tyttö, josta kaikki pitävät.

Montgomery on jälleen kerran melkeinpä parhaimmillaan sivuhenkilöjen kuvauksissa. Pienet, värikkäät episodit Annan kohtaamista ihmisistä ovat elämänmakuisia ja mieliinpainuvia, vailla sievistelyä. Tällainen tapaus on nelikymppisen Janetin rakkaustarina. Hän on yhden kesän ajan Annan vuokraemäntänä Annan ollessa kesätöissä opettajana. Montgomeryllä on silmää ihmisluonteelle, ja tällaiset pienet kiehtovat tarinat maustavat Annan tarinaa todella mukavasti.

Pohdin jo Nonoon kirjoittamassani Montgomery-tekstissä, että Montgomeryn oman elämän ja hänen kirjojensa sankarittarien välillä on yksi ero. Niin Anna kuin runotyttö Emiliakin ja Silver Bushin Pat torjuvat useita kosintoja ja elävät ajan mittapuun mukaan huomiotaherättävän pitkään yksin. Myös Sinisen linnan Valancy elää yksin, mutta häntä ei kosita. Tarinan lopussa kuitenkin jostakin putkahtaa sopiva mies, lähes aina sankarittaren ihailema komea ja miellyttävä lapsuudenystävä kosimaan ja sankaritar purjehtii avioliiton satamaan. Valancy on poikkeus tässäkin, hänhän järjestää avioliittonsa itse. Lucy Maud Montgomery itsehän ehti myös kokea kihlauksia ja rakastumisia useampiakin, mutta hänen 36-vuotiaana solmimansa avioliitto oli elämäkertatietojen perusteella järkiavioliitto. Ehkä olisi kuitenkin ollut liian epäkirjallista ja lukijoiden pettämistä jättää Anna ilman Gilbertiään.

Lue myös nämä:
L.M. Montgomery: Anne of the Island
L.M. Montgomery: Mistress Pat
L.M. Montgomery: A Tangled Web

L.M. Montgomery: Anne of Green Gables

Montgomery-luku-urakan parissa olen päässyt erääseen etappiin: Annan nuoruusvuodet alkukielellä. Tämä kirja löytyi ihan kirjastosta. Lappeenrannan kirjaston lastenosaston virkailija oikein ilahtui, kun lainasin kirjan. "Kyllä minä aina välillä näitä kirjoja tilatessani mietin, että lukeekohan näitä edes kukaan." Sanoin että minä ainakin meinasin lukea koko sarjan. Saa nyt nähdä, kuinka reippaasti näitä tulee luettua uusiksi, mutta ainakin Anne of the Island (Annan unelmavuodet) lähti jo seuraavaksi mukaan. Kakkososan, Anna ystävämme eli Anne of Avonlea hyppään tällä kertaa yli, koska muistaakseni Annan romanttiset seikkailut Redmondissa ovat paljon kiinnostavampia kuin tylsähkö välivuosi opettajana Avonleassa.

Yksi kiinnostava aspekti tämän kirjan lukemisessa oli, että osaisinko bongata niitä kohtia, joita suomennoksista on leikelty pois. Kirjathan on suomennettu jo joskus 1920-luvulla, ja ajan käytäntö on kai ollut, että saksia on käytelty reippaasti kirjojen suomennoksissa. En nyt mitään kovin pitkiä pätkiä ollut huomaavinani, toisaalta en kyllä jaksanut pitää käännöstä rinnalla, joten muistinvaraiseksi jäi vertailu. Mutta kieliasun puolesta suosittelen ehdottomasti kaikille englantia vähänkin osaaville Annan ystäville tätä kirjaa luettavaksi alkukielellä. Kieli on helpohkoa, arvelisin että esimerkiksi lukiolaiset lukisivat tätä kirjaa jo oikein sujuvasti. Ja kun juonenkäänteet osaa ulkoa, niin helppo on pysyä kärryillä juonessa. Montgomeryn hienovarainen ja kaunis kieli kun on niin tyylikästä, että siitä nautiskelee jopa tämmöinen tavan tallaaja peruskielitaidollaan.

Lapsena muistan kirjan lopun tuntuneen edenneen oudon nopeasti. Aikuislukijana en voi olla eri mieltä: kyllähän kirjan jälkipuolisko on melkoista läpijuoksua. Ensimmäinen puolikas on mitä riemukkainta komediaa ja lapsen tunnemaailman upeaa kuvausta. Anna on ihanan yltiöromanttinen lapsi ja hankkiutuu milloin minkäkinlaisiin kommelluksiin. Jälkipuolella hypätään yhdessä luvussa aina monta kuukautta kerrallaan eteenpäin. Että kyllä Montgomery myöhemmässä tuotannossaan on kirjallisesti jo paljon kehittyneempi. Runotyttö-trilogiassa maltetaan ajan kulku pitää hieman paremmin hanskassa, ja tuo kehumani A Tangled Web ei kärsi moisesta lainkaan, ollen sijoitettu kohtalaisen lyhyelle ajanjaksolle. Toki "elämäkerrallisuuden" ominainen kuvaus on leimallista Montgomerylle myöhemminkin. Eli päähenkilön elämää ja kehitystä ja seurataan yhden kirjan aikana jopa useiden vuosien osalta. Juonenkulun rakenteeksi riittää ajan kuluminen ja päähenkilön muuttuminen.

Lisäksi tietyt yksityiskohdat pistivät silmään. Montgomeryn päähenkilöistä Emilia, Silver Bushin Pat kirjassa Mistress Pat ja Marigold kirjassa Magic for Marigold ovat tietyssä suhteessa yhtäläisiä. He ovat kaikki "pikkuisen parempata sukua", pienen kylän aristokratiaa, joka hiuksenhienosti erottuu muusta kylän väestä hyvällä sukutaustallaan ja tyylikkyydellään. Anna ja Vihervaaran väki on aivan erilaista. Marilla ja Matthew ovat suorastaan kylän silmätikkuja, vanhapiika ja vanhapoika, jotka asuttavat syrjäistä, hiljaista Vihervaaraa. Anna puolestaan on orpolapsi, joka tietysti antaa koko kylälle syyn katsoa häntä ylhäältä alaspäin. Lisäksi kolme edellämainittua sankaritarta ovat keskenään hämmästyttävän yhtäläisiä verrattuna Annaan. Anna on avoin ja puhelias, muut sisäänpäinkääntyneempiä.

Tällä kertaa luin kirjaa melkein enemmän Marillan kuin Annan näkökulmasta. Lapsilukijan silmiinhän Marilla on suorastaan pelottavan ankara ja jopa julma. Nyt kiinnitin huomiota Marillan lempeyteen, huumorintajuun ja henkiseen kehitykseen, jota hän Annaa holhotessaan kokee. Marillahan on mitä sympaattisin hahmo!

Kirjan jälkipuoliskolla kävi myös hivenen tylsäksi, kun kaikki kirjan henkilöhahmot ylistelivät Annaa tämän hyvien ominaisuuksien vuoksi. Montgomery on vielä tässä vaiheessa ollut hieman liian ihastunut henkilöhahmoonsa ja maalannut hieman liikaa sitä romantiikkaa ihmisluonteisiin mukaan. Myöhemmin tällainen karisi, vaihtuen huomattavasti realistisempaan, mutta ei yhtään vähemmän tyylikkääseen ja huumorintajuiseen kuvaukseen.

Huomasin lukiessani, että tietyt kohtaukset nostivat silmien eteen tosi elävät muistot Suomessakin useaan kertaan nähdystä Anna-tv-sarjasta, pääosassa Megan Follows. Kaipa sitäkin on tullut katsottua melko moneen kertaan. :)

Mutta sille ei voi mitään, että olipa ikää 12 tai 29, niin tiettyjä varmoja itketyskohtauksia tässä kirjassa on. Ei kukaan voi lukea esimerkiksi Matthew'n kuolinjaksoa ilman itkun tirautusta.

Lue myös nämä:
L.M. Montgomery: Anne of the Island
Mary Marck: Eevan luokka
L.M. Montgomery: Emily of New Moon

L.M. Montgomery: Magic for Marigold

Kirjahyllyssä pitkään säästelty Magic for Marigold pääsi lukuvuoroon, kun tuli taas ikävä L.M. Montgomeryn nostalgista, viehättävää, turvallista, huumorintajuista ja silti tarkkanäköistä maailmaa. Kirja ehtikin kulkea repussa viikon verran Romanian maisemissa, tosin matkalukemisena se palveli vain Helsinki-Vantaan lentokentälle asti. Onneksi matkakumppani Tiina pelasti ja sain matkan varrella pikalukea Anna Gavaldan pokkarin Kunpa joku odottaisi minua jossain, lisäksi plarailin hieman Katja Kallion Tyyppejä, joka ei kyllä edennyt, koska en jostain syystä pidä Katja Kallion tyylistä lainkaan. Niistä en taida voida merkintää kirjoittaa, sen verran supernopeasta silmäilystä oli kyse.

Mutta takaisin aiheeseen. Magic for Marigold on hyvin tyypillistä Montgomeryn tekstiä, ollen lapsuuskuvaus pikkutytön elämästä Prinssi Edvardin saarella 1900-luvun alkupuolella. Vakiokamaa on sekin, että Marigold Lesley syntyy pienen kylän hyvään perheeseen, ylpeään Lesleyn klaaniin. Sukujuuret ulottuvat Skotlantiin, josta on muutettu Kanadaan muutamia sukupolvia aiemmin. Tiivis sukuyhteys, vahva ja valvova matriarkka ja omat perinnetavat leimaavat Lesleyn suvun arkielämää.

Ei siis mitään uutta Montgomery-faneille, mutta rakkaudella kirjoitettua tekstiä tämäkin on. Montgomeryn viehtymys kuvata lapsen mielenliikkeitä ja lapsuuden kokemuksia pistää miettimään, että hänellä on itsellään täytynyt olla todella mieleenpainunut lapsuus, tai ainakin kyky ja halu muistaa, miltä maailma on lapsen silmin näyttänyt. Tämän kyvyn olen yrittänyt itsellänikin säilyttää, että muistaisin lapsen omalaatuisen logiikan, voimakkaan kokemusmaailman ja mielikuvituksen voiman näin aikuisenakin, kun moni asia näyttäytyy aivan erilaisena. Erityisesti tuo mielikuvitus... voi mikä menetys onkaan, kun aikuisena ei kuvittelun ja eläytymisen kyky ole lähellekään samaa luokkaa kuin lapsena. Montgomery on nämä asiat muistanut ja halunnut muistuttaa muillekin, näin ainakin itse tulkitsen hänen kirjojensa sanomaa.

Toinen syy kertoa tarinoita lapsen näkökulmasta lienee vapaus säätyrajojen ja sukupuoliroolien ylityksessä. Montgomeryn kirjoja pidetään yleensä kiltteinä tyttökirjoina, mutta kyllä niissä rivien välissä tapahtuu yhtä sun toista. Herttaiset kanadalaiset maalaiskylät ja pikkukaupungit sata vuotta sitten tuntuvat olleen melkoisen värikkäitä paikkoja, joissa on elänyt juoppoja, hulluja, väkivaltaisia vaimonhakkaajia ja salamurhaajia. Pääosassa tällainen väki ei Montgomeryn kirjoissa ole, mutta päähenkilöt, kuten tässä tapauksessa pikku Marigold, saavat kyllä heihin kosketuspintaa kyläyhteisön, sukujuorujen ja aikuisten varomattomien puheiden kautta. Lisäksi lapset ovat suhteellisen tasa-arvoisia leikkikavereita keskenään perhetaustasta riippumatta, ja pääsevät näkemään erilaisia elämäntyylejä ystäviensä perheiden kautta. Marigold ehtii kirjassa tutustua niin eurooppalaiseen pikkuprinsessaan kuin kilahtaneen hurmoshenkisen saarnaajan köyhään tyttäreen - ja arvatkaa vain, kummalla on villimmät ja vastuuttomammat leikit. Sivuhenkilöt ovat muutenkin usein persoonallisia ja moniulotteisia Montgomeryn kirjoissa. Maininnan arvoisia tässä teoksessa ovat esimerkiksi "vanhanapiikana" naimisiin mennyt, lääkärin koulutuksen saanut ja lapsettomaksi jäävä Marigold-täti, ovela pikku hurmuri Hip ja köyhä naimaton sukulaisnainen Salome, joka työskentelee Lesleyn perheessä taloudenhoitajana.

Ylipäätään kirjan suloiset pikkutytöt irrottelevat ja riehuvat omissa leikeissään aikuisten silmän välttäessä sellaisella tavalla, että veikkaan, että Montgomery olisi viihtynyt kovasti myös sata vuotta myöhemmässä maailmassa. Hänen oman aikansa naisen melko ahdas rooli tulee hyvin näkyviin kirjan lopussa, kun 12-vuotias Marigold joutuu pohtimaan käytöstään ja suhdettaan miessukupuoleen ihastuttuaan naapurin poikaan. Harmi, että kirjan loppu on siis vähän lälly, kyllä persoonallinen, herkkä ja mielikuvitukseltaan voimakas Marigold olisi ansainnut vähän kiinnostavammat tulevaisuudennäkymät. Varsinkin kun koko kirjan ajan korostetaan, että hänen johtotähtenään elämässä on sen kiinnostavien puolten tarkkaileminen.

Jonkun verran samojen teemojen kierrätystä näkyy tässäkin kirjassa, esimerkiksi kohtaus, jossa Marigold joutuu leipomaan kakun yllätysvieraille, on mielestäni pääpiirteissään samanlainen kuin Runotyttö-kirjoissa ollut vastaava tapaus. Eräs erikoinen teema kirjassa on lapsen uskoontulo. Marigold kokee melkoisen uskonnollisen heräämisen vierailevan lähetyssaarnaajan esiintymisen vuoksi, ja pohtii pikkutytön logiikallaan paljon syntiä, hurskautta ja muuta hengellistä asiaa. En muista vastaavaa ihan äkkiä lukeneeni, ja Montgomery kuvaa hienolla ja tarkkanäköisellä tyylillään lapsen mielenliikkeitä ja asian etenemistä tässäkin asiassa. Muutenhan kirjassa ei varsinaista juonta erikseen ole, vaan se on pikemminkin sarja toisiaan seuraavia tapahtumia, pääjuonen ollessa lähinnä Marigoldin varttuminen ja vuosien vieriminen. Näinhän Montgomeryn kirjoissa hyvin usein on. Kumma kyllä, tämä ei tunnu mitenkään pitkästyttävältä, vaan tarinaa ahmii mielellään ja jopa kiirehtien eteenpäin. Montgomeryn rakastamia luontokuvauksia viljellään tässä kirjassa ahkerasti, itse olen sen verran laiska että niissä kohdissa useimmiten hypin yli. Jossakin on pidetty tätä luontorakkautta jopa panteistisena ja animistisena maailmankuvana, eikä siinä välttämättä hirveän kauas osutakaan, vaikka ajan hengen mukaisesti henkilöiden arjessa näkyy ja tuntuu konservatiivinen ja melko kaikenkattava kristillinen uskonnollisuus.

Ylipäätään Lucy Maud lienee ollut niitä ihmisiä, jotka hihittelevät itsekseen kanssaihmisten tahalliselle tai tahattomalla typeryydelle ja naurettavalle käytökselle. Hienovarainen, joskin yleensä hyväsydäminen kritiikki esittää ihmiset koomisessa valossa, esimerkiksi kohtauksessa, jossa surustaan suuren numeron tehnyt iäkäs rouva pimahtaa sukujuhlissa, ja saa Marigoldin räväkän Gwen-serkun suuttumaan:

"Mrs. Lawrence yooped more wildly than ever. - - - Gwen, who had hitherto been rather dazed and soberred by the suddenness of the catastrophe, now wrenched her shoulder from Uncle Klon's restraining hand and sprang forward.

"Shut your face, you old screech-owl", she said furiously. "You've been told Aunt Lorraine had nothing to do with it. Neither had Marigold. It was me found that mouldy old dress and made Marigold put it on. Now, get that through your dippy old head and stop making a fuss over nothing. Oh, glare - glare! You'd like to boil me in oil and pick my bones, but I don't care that that for you, you fat old cow."

And Gwen snapped her fingers under outraged Queen Victoria's very nose."

Jaksaisikohan kukaan polkaista kasaan addressia, jossa vaadittaisiin suomalaisia kustantamoita suomennuttamaan Montgomeryt uudelleen, Annat ja Runotytöt lyhentämättöminä ja nämä suomentamattomat niiden päälle? Vai olisikohan sellainen jossain jo olemassa, Suomessakin lienee olemassa jonkinlainen Montgomeryn fanikerho? No, itse nostan tässä blogissa käsitellyistä Montgomeryistä ylitse muiden tuon Blue Castlen, jossa tosiaankin on oikea juoni peräkkäisen tapahtumasarjan sijaan, ja A Tangled Webin, jossa lapsi- ja luontokuvaukset jäävät vähemmälle värikkäiden, aikuisten ihmissuhdekiemuroiden ja nopeiden juonenkäänteiden vuoksi. Mutta yhteenkään Montgomeryyn en ole joutunut pettymään, tämä luku-urakka tulee taatusti jatkumaan, hitaasti mutta varmasti.

Lue myös nämä:
Marjatta Kurenniemi: Onneli ja Anneli
Tove Jansson: Muumipapan urotyöt
SF Said: Varjak Käpälä