Lehmät metsässä

 Lukijan toivejuttu

Tämä pieni kertomus tapahtui heinäkuussa, kun ystäväni Matti oli kylässä. Hän kysyi, mikä on lempipaikkani saarella ja keksin yhden ihanan paikan. Lähdimme tarpomaan kohti etelää pitkin laitumen reunaa. Lehmien kesäinen laidunalue on valtava. 

Saavuimme eteläniitylle. Sieltä sukelsimme sähköpaimenen ali metsälaitumelle. Lehmät ovat uteliaita ja lähtivät seuraamaan meitä. Ensin hitaammin, sitten nopeammin, jopa hölkäten.

Vaikka ne ovat sympaattisia, ovat lehmät aika isoja ja kun perään lähtee juoksemaan lauma, jossa on mukana sonnikin, menee minulta pupu äkkiä pöksyyn. Ystäväni – hänen lapsuudenkodissaan oli lehmiä – vitsaili Seitsemän veljeksen kohtauksesta, jossa veljekset menevät isolle kivelle pakoon sonnilaumaa.

Niinhän siinä kävi, että pian pinkaisin korkealle kallionnyppylälle. Lehmät, vasikat ja sonni jäivät alas ihmeissään. Ei se hirveästi auttanut, kun ystävä kertoi, miten sympaattisia ja ystävällisiä lehmät ovat ja kun niillä on niin söpöt korvatkin.

Pattitilanne. Lehmät jäivät odottamaan, että laskeudumme. Minä odotin, että ne menevät loitommas. 

Lopulta hipsimme hiljaa kallion toista puolta alas ja pakenimme vähin äänin. Puhe saa selvästi lehmälauman seuraamaan. Herkkujahan ne tietysti toivovat.

Lempipaikkani, tai yksi niistä, on entisen pikkuisen torpan kivijalka kalliolla, niityn äärellä ja lähellä merenlahtea. Täällä on aina rauhallista, eikä lehmien lisäksi täällä liiku juuri kukaan. Pyysin Mattia esittämään kuvassa paikan isäntää. Muovipussissa on muutama löytämämme kantarelli.

Rantalepikon läpi pääsee lahdelle.

Lehmät ovat syöneet lahden rannasta korkean kaislikon pois ja nykyään tämä on kaunis ja avoin matalarantainen poukama.

Seuraava lahti on isompi ja siellä on asutusta. 

Sitten palasimme kylään. Lenkki ei ollut kovin pitkä, korkeintaan pari tuntia, ja etenimme hyvin hitaasti, pysähdellen.

Kylätien varressa on lampi tulipalojen varalta, jotta pystymme tarpeen tullen hoitamaan alkusammutusta itse ennen kuin palokunta pääsee paikalle. Meillä on täällä oma palokalusto letkuineen. 

Lammessa on ihana vihreä kuorrute pikkulimaskaa. Lapsena ajattelin, että se on keijukaisten kasvi, kun se on niin pienilehtinen ja heleä.

Kyläniittymme on samaa laidunaluetta metsän ja rannan kanssa. Lehmälauma on usein kylässä näkösällä. Onhan se hassua katsoa noita rauhallisesti liikkuvia eläimiä ja miettiä, miten niitä voi pelätä. 

Pikkulimaska Lemna minor

Retkeilyä kotisaarella

 Ystävä oli muutaman päivän kylässä. Menimme retkelle joka päivä. Tähän kokosin paloja kotisaaren retkistä. 

Yhden veneretkenkin teimme, mutta sinne en ottanut kameraa. Ehkä teen vielä blogijutun siitäkin, vaikka onkin vain surkeita puhelinkuvia.

Matkalla kohti entisiä kalkkilouhoksia on kaunista rantalepikkoa.

Pähkinälehtoja riittää. Lehdet ovat kuin lasimaalaus. Suunnilleen tässä kohdassa näimme kaksi sarvipöllöä, jotka lähtivät lentoon. 

Palasimme vielä eilen samaan paikkaan, tarkkailimme ja lähdimme hitaasti siirtymään kohti jonkin linnun hälytysääntä. Jonkin ajan kuluttua näimme, kun mustarastas ajoi pöllöä takaa. 

Upeat pöllöhetket!

Rannan polulla kasvaa täydellisen muotoinen kataja.

Saavuimme entiselle kalkinpolttouunille.

Tällä niemellä osa louhoksesta on luolassa, joka on täyttynyt vedellä.

Luonto valtaa kaivannot takaisin.

Kipusimme ylös louhoksista kallion päälle. Osa kiviaineksesta on rapautunut aikojen saatossa, kovempi aines on jäänyt koholle raidoiksi.

Pikkuinen tummaraunioinen kasvaa kallion laella, kuolleen katajan syleilyssä. Tänä kesänä ei edes kallion päällä ole paljoakaan kuivaa kasvillisuutta.

Seinäraunioinen on harvinainen, sillä se kasvaa vain kalkkikalloilla ja muilla kalkkipitoisilla pinnoilla. Kotisaareni esiintymät ovat Varsinais-Suomen runsaimmat. Tämäkin raunioinen on aivan mini.

Täältä ylhäältä näkee kauas, sillä ollaan saaren korkeimmalla kohdalla. Kauimpana siintävät Iniön saaret.

Kapean lahden ylittävää siltaa pitkin pääsee seuraavalle niemelle.

Kohtasimme oravan, joka meistä hämmästyneenä pudotti käpynsä. Toivottavasti se löysi sen myöhemmin.

Kaikki on hurmaavan vihreää. Tämän pähkinä-kuusimetsän aluskasvina on mm. ketunleipää ja sinivuokkoa. Katso kuusen sammaloituneita varpaita! Onko kauniimpaa.

Tämän niemen kalkkilouhos on yhtenäinen, kymmeniä metrejä syvä kuoppa ja se on täyttynyt makealla vedellä. 

Keltamaksaruoho kukkii joka kivenkolossa kuin viimeistä päivää. En ole toista näin runsasta kukkimisvuotta nähnyt.

Verikurjenpolvi on kalkkikallioiden ja -louhikoiden kasvi.

Polku vie merenrantaan.

Täältäkin löytyy uurteiseksi kulunutta kalliota, ohutta kuin kirjan sivut.

Kaivoksen laiturista on jäljellä enää muisto. Olen tietääkseni ollut tuossa yötä ehkä puolivuotiaana silloin, kun se oli vielä laituri. Tai ei siis laiturilla yötä, vaan purjeveneessä.

Entiset kaivosteollisuusrakennelmat ovat kiehtovia, kun luonto ottaa niitä takaisin itselleen.

Lähdimme takaisin kotiinpäin kiertotietä saaren ympäri. Poikkesimme vielä metsään, sillä siellä on upea rämeikkö. Juuri sellainen, jossa alligaattorit vaanivat pinnan alla. 

Alligaattorit eivät ole saaneet syötyä kaikkia kauriita, niitäkin näimme.

Lehmät laiduntavat rauhassa rantaniityllä.

Saapuminen kotiin. Taloni keltainen harja näkyy.

Kävimme myös suojellulla metsäpalstallani eli Mustin metsässä. Sieltä ei ole montaa kuvaa, sillä olin unohtanut, että minulla oli kamera matkassa. Vaikka se roikkui kaulassa.

Osa metsästäni on kuivaa kallionlaen männikköä, osa kosteampaa kuusikkoa kohti notkelmaa, jossa on entinen niitty tai pelto. Kuusten seassa kasvaa myös pähkinäpensasta.

Mustin metsän eteläpäässä on kostea metsätilkku tervaleppää ja haapaa. Syksyn hirmumyrsky kaatoi pitkän männyn.

Metsäni ohi kulkee ikivanha kärrytie, joka yhdisti saaren kaksi kylää vuosisatojen ajan. Vaikka sitä ei enää paljoa käytetä, se ei ole kasvanut umpeen ja sitä pitkin pääsee kulkemaan kodin ja metsäpalstan väliä. Tien varrella on hieno suo.

Keltamaksaruoho Sedum acre

Seinäraunioinen Asplenium ruta-muraria

Tummaraunioinen Asplenium trichomanes

Verikurjenpolvi Geranium sanguineum

Tammikuun kalenteripoika

 Metsänomistaja

Isäntäpantterilla on ilo ilmoittaa, että...

... hän on nykyään luonnonsuojelualueenkin isäntä. 

1,1 hehtaarin kokoinen metsäplänttimme on pieni, mutta se luokiteltiin kokonaisuudessaan parhaaseen Metso I -luokkaan.

Mustin metsä ei vielä näy Kansalaisen karttapaikassa, mutta toivottavasti pian.

Mustilla on juuri nyt hieman kiireitä, mutta lupaamme tehdä metsäjutun ainakin sitten, kun lumi sulaa!

Retki metsään ja louhoksille

Kun ystävä oli täällä viime viikolla, teimme toisenkin metsäretken. Tällä kertaa ei minun metsääni, vaan saaren pohjoisosiin, joissa on vanhoja kalkkikaivoksia.

Ensin matkamme vei metsän läpi ja aukealle, jossa kasvaa kaunis orapaatsama. Poikkesimme tästä oikealle katsomaan, jos toinen ystävä olisi ollut kotona, valitettavasti ei juuri silloin ollut. Hänen pihallaan kasvaa kaikkea erikoista ja lisäksi hän tietää kaikenmaailman kasvupaikat harvinaisille kasveille tällä saarella.

Jatkoimme ylös entisille kalkkilouhoksille. Siinä sai kivuta kallioille. Jossain vaiheessa huomasin katajassa kauniit marjat. 

Ylhäältä kallion laelta, saaren korkeimmalta kohdalta, on komeat näkymät. Kaikki oli tosin rutikuivaa, tämä retki tehtiin ennen sadetta, jota saatiin torstain-perjantain kuluessa 10 mm. Ja huomenna pitäisi tulla lisää! Jospa kuivuus hellittäisi.

Kalliossa näkyy siellä täällä kalkkikaivantoja, osa kymmenenkin metrin syvyisiä, pitää vähän katsoa, mihin astuu.

Jatkoimme tästä vielä vastapäiselle niemelle, joka näkyy purjeveneen takana. Siellä on toinen vanha louhos.

Laskeuduimme vähän omituista reittiä, mikä tiesi kalliota pitkin liukumista ja rämpimistä, mutta onnistui se niinkin. Näkymä saarta halkovalle lahdelle oli kaunis tällä reitillä.

Otin aika vähän kuvia, pitkät pätkät on ilman, mutta ehkä se on hyvä, tästä tuli maratoonipostaus muutenkin. Tässä ollaan jo menty sillan yli toiselle niemelle. Siellä etsimme hienon kosteikkometsän, tosin nyt siinä ei ole vettä isona rämeikkönä, keväällä oli. Silloin täällä pystyy kuvittelemaan alligaattorit ja kaikki.

Seuraavaksi haukoimme molemmat henkeämme. Justiin tätä kohtaa en ollut ikinä löytänyt. Mikä täydellinen sammalpuutarha! Olimme yhtäkkiä japanilaisessa puutarhassa. Pensaat ovat pähkinää.

Lapinporokoira Lávvi ei mitään haukkonut, jatkoi vain nuuskimuksiaan.

Puusto muuttui pian taas, enemmän kuusivaltaiseksi. Pähkinät kasvavat täälläkin kuusten seassa, aivan kuten minunkin metsäpalstallani.

En lakkaa ihastelemasta sammaleisen metsänpohjan kauneutta ja lahopuulla kasvavia lajeja. Ketunleipä yksi kauneimmista.

Yhdeltä lahopuulta löytyi hieno limasieni: paranvoi.

Niin täydellistä. Vai osaako joku laittaa paremmaksi?

Metsätyyppi muuttui taas, kosteaa tervaleppämetsää tässä kohdassa.

Näin mutkien kautta saavuttiin toiselle kalkkilouhokselle, joka on nykyään makealla vedellä täyttynyt syvä järvi.

Täälläkin saa kiivetä, tosin ei niin korkealle kuin sillä ensimmäisellä niemellä. Meri näkyy. Koivut ovat kellastuneet kuivuudessa.

Pidän erityisesti tästä kohdasta, josta näkyy makea vesi ja meri samaan aikaan.

Laskeuduimme alas louhosjärven päähän. Tästä on parinkymmenen metrin matka merenrantaan.

Ranta on kuonakivilouhikkoa. Pyysin Lávvia katsomaan haaveellisena merelle, mutta heti, kun ehdin tarkentaa, se oli jo matkalla muualle.

Rannan kalliokohdissa näkyy jännää kerroksellista eroosiota. Geologi osaisi selittää. Jotakin sen kanssa tekemistä, että kivilajit eivät ole täysin sulautuneet ja pehmeämpi on ajan saatossa kulunut pois.

Kallioiden kanssa aikajana on niin kiehtova: ehkä tässäkin katsomme miljardeja vuosia sitten sattuneita tapahtumia. 
 

Tässä rannassa on paljon tällaista raita-ura-kalliota. Orjanruusupuska esittelee, se poseerasi paikoillaan.

Täällä on jäänteitä kaivostoimintaan liittyvistä rakennuksista. Tämän sisällä on isoja rautarullia, kuin jättimäisiä kaulimia, varmaan kiven murskaamista varten.

Päivä alkoi jo kääntyä illaksi, kun muistin, että ystävä oli kerran vienyt minut läheiselle kalliolle, jossa kasvaa horkkakatkeroa. Sitä ei löytynyt, niin moni kasvi oli aivan surkastunut, mutta tälläkin, selvästi kalkkipitoisella kalliolla, oli muita kiinnostavia lajeja. Pikkuruiset raunioiset kuuluvat ihanimpiin saniaisiin.

Pikkuruinen keto-orvokki uhmasi kuivuutta. Sammalet lienevät nyt jo vihertyneet. Luonto joustaa.

Tämänkin retken lopetan kotoisaan lehmäkuvaan. Nämä eivät ole kyläniityllä, vaan saaren keskiosan lahden rantaniityllä, jonka lehmät ovat laiduntaneet kauniiksi kuin puisto. Vastaranta on aivan ruovikoitunut, ero on huomattava. 

Ilta jo laskee, joten toivotan tässä hyvää yötä ja tunnelmallista sadepäivää! Täällä sitä jo odotellaan kieli pitkällä, istutin tänään kiinanpunapuun.

Horkkakatkero – Gentianella amarella

Keto-orvokki – Viola tricolor

Ketunleipä – Oxalis acetosella

Kiinanpunapuu – Metasequoia glyptostroboides

Orapaatsama – Rhamnus cathartica

Orjanruusu – Rosa dumalis

Paranvoi – Fuligo septica

Pähkinä – Corylus avellana

Raunioinen – Asplenium