Karvapitoinen visiitti Kemiöön

Ystävä on lomittamassa kauniilla tilalla Kemiössä, lähdimme sinne poikien kanssa minilomalle.

Tilalla on monenlaisia tuotantoeläimiä, muun muassa highland-karjaa. 

Pari sonnivasikkaa oli hieman aranpuoleisia ja sain tehtäväksi kouluttaa niitä kohtaamaan ihmisiä rohkeammin. Porkkanana oli näkkileipää, haikkujen herkkua.

Kuvamateriaalia touhuistani ei valitettavasti ole, teidän on nyt vain uskottava, että nyt pikkusonneista rohkeampi tulee kuulemma jo juoksujalkaa katsomaan, kun ihminen tulee navettaan.

On muuten tosi söpöä, että nämä hurjan näköiset otukset ottavat pikkuisen palan näkkileipää sormista oikein hirmu varovasti käyttäen pelkästään huuliaan ja kieltä. Siinä ei ole mitään pelkoa sormien tai muunkaan ruumiinosan menettämisestä.

Hommiin kuului myös auttaa muutaman juottokaritsan ruokinnassa.

Ne osaavat heti tulla sanomaan, keitä kuuluu juottaa pullosta.

Karitsoilla on omat pienet aitausalueensa, joihin ne mahtuvat kapeasta raosta lämpölamppujen alle niin halutessaan.

Ja sitten taas takaisin emon luokse maitoa nauttimaan. Paitsi ne muutama, joiden emolta ei tipu maitoa.

Enpä tiedä, oliko minusta oikeasti mitään apua, mutta oli hirveän mukavaa työskennellä eläinten parissa pitkästä aikaa. Levittelin olkia herefordeille, estin niitä karkaamasta traktorille avatusta aitauksen osasta ja sen sellaista. Ei tullut yhtään hankalaa karitsointiakaan. Joissakin sellaisissa olen ollut aikoinaan mukana, kun minulla on meistä pienemmät kädet. 

Hurjin homma, johon olen osallistunut, oli letkun työntäminen äkkiä reikään, jonka ystäväni teki puukolla kaasusta paisuneen lampaan kylkeen. Hyvin sekin meni. Puhdasta letkua saimme silloin paikallisesta vanhainkodista, se oli jotakin katetriletkua :-D

Vähän jäin kyllä haaveilemaan omasta pikku highland-sonnista (ja myöhemmin vähän isommasta). Olisihan sellainen aika komea näky pihalla seistessään. Voisi karkottaa pölynimurikauppiaat.

Ympäristö oli todella kaunista, vanhan kartanon hienoja rakennuksia ja vanhoja jalopuita. Ihailen aina näitä yksityiskohtia, vanhat tuotantorakennuksetkin on tehty kauneutta ajatellen.

Laulujoutsenia pellolla. Lapinporokoira Lávvi pääsi taas esittelyn makuun.

Tammia kasvaa kaikkialla, mutta tuossa tienmutkassa on erityinen ryhmä tammia.

Lávvi esittelee. Neljä tammea on istutettu neliöksi matalan kivikummun ympärille Suomen sodassa 1808 tässä kuolleiden upseerien muistolle. 

Muistomerkki on kaunis ja vaikuttava.

Matka jatkuu takaisin kortteeriimme, joka sijaitsi kartanon sivurakennuksessa. 

Jännästi tuo lumi ei tahdo millään luovuttaa tänä keväänä! Illalla, lumihiutaleiden hiljakseen putoillessa ja vähän joka rakennuksen ikkunoista tuikkivien valojen kimmellyksessä, olo oli suorastaan jouluinen.

Pojat pääsivät reippailemaan valitettavan vähän. Päästin heidät vain lyhyiksi hetkiksi ulos ja silloin seisoin niiden mukana pihalla. Musti ja Ransu ovat nimittäin sellaisia poikia, jotka eivät häviä mihinkään kauemmas, vaan pysyvät lähellä ja etenkin Musti pitää jatkuvaa kontaktia minuun äänellään. 

He pääsivät tutustumaan myös navettaan, mutta se ei oikein innostanut ja etenkin Musti ilmaisi, että tämä ei nyt ole panttereiden juttu. Ransu kyllä tuli kohteliaasti hetkeksi katsomaan vastasyntyneitä vasikoita.

Musti arvostaa enemmän lehmän sydäntä, jonka se saa syödä lähes kokonaan yksin.

Retki naapurisaarelle

Käväisin vierailulla naapurisaarella pihasuunnittelun merkeissä. Samalla oli mukava katsoa, miten maisema on muuttunut 11 vuodessa, sitten edellisen visiittini. Rannat ovat merkittävästi siistiytyneet ensin raivauksen ja sittemmin myös laidunnuksen myötä.
Maisemanhoitotyöläiset järjestyivät jonoon tutustuakseen vieraaseen.

A Trip to the Neighbouring Island
I visited a small island where I'd last been 11 years ago to see the beginning of clearing the landscape. The shores were overgrown, full of reed and thicket. After beginning the clearing themselves the owners took some sheep for summer pasture and what a difference one could now see!

Tältä näytti syksyllä 2007, kun pusikkoa oli raivattu jo jonkin verran. Järviruokoa (eli kaislaa) ei vielä ollut niitetty.

Suunnilleen sama kohta nyt. Toisin kuin lehmät, lampaat eivät valitettavasti kahlaa veteen syömään ruokoa, vaan se on edelleen niitettävä itse. Mutta muuten rantaniitty pysyy todella kauniina lampaiden ansiosta.

Risusavottaa 11 vuotta sitten...

... ja mahdottoman kaunista rantalaidunta nyt.

Saarella kasvaa pieniä omenapuita, menemme vielä uudestaan syksyllä pienellä porukalla tutkimaan, onko joukossa oikeita metsäomenapuita. Vaikkapa tämä.

Lampailla on laidunnettavana iso osa saarta pitkin rantoja ja niittyjä. Kaikki muut, yhtä isoa valkoista Möhkö-suomenlammasta lukuun ottamatta (joka kuvassa on taas kerran karannut väärälle puolelle aitaa), ovat kainuunharmaksia.

Kainuunharmaksilla on kivat ilmeikkäät naamat ja kauniit värit.

Iso kiitos isäntäväelle, kun sain nähdä tämän!


Metsäomenapuu – Malus sylvestris

Karitsointi alkoi

Matkani oli ajoitettu niin, että pystyin auttamaan karitsoinnissakin. Oikeastaan ajoitus ei olisi voinut olla parempi. Kun olin saanut metsän istutettua, alkoi karitsoja putkahtaa maailmaan.

Lambing Time
My trip could not have been better timed – after planting the Forest of Midgarth I got to help with lambing. Helping turned out to be a bit more that I'd anticipated: of course it started as Marion was away in Kirkwall so I had a crash course in quad bike driving. We had to get little lambs away from the field as soon as possible, since there was a lamb-stealing ewe about...

Ensin lampaat olivat laitumella rannan tuntumassa, mutta kun karitsoinnin oli määrä alkaa (lampailla tiineysajan voi laskea lähes päivän tarkkuudella), ne siirrettiin ylemmäs lähelle taloa, jotta niitä saatiin vahdittua paremmin.

Eräänä päivänä tilan emäntä Marion joutui lähtemään vuorokaudeksi Kirkwalliin. Karitsoinnin oli määrä alkaa vasta parin päivän päästä.
Rakensimme kuitenkin isännän kanssa karsinoita valmiiksi.
Niinhän siinä kävi, että puoli tuntia karsinoiden valmistumisen jälkeen tuli isäntä kysymään, jos voisin auttaa. Pitäisi ajaa mönkijällä hakemaan vastasyntyneet karitsat emonsa kanssa, sillä toinen uuhi yrittää omia karitsat. Tällöin on tosi ja kiire kyseessä: toisen uuhen hajuiset karitsat eivät enää kelpaa emolle, eikä se imetä niitä. Silloin niistä tulee pulloruokittavia, sillä varas-uuhen omien karitsojen synnyttyä ei maitoa riitä niin monelle. Noin sadan uuhen tilalla ei pulloruokittavia hirveästi kaivata.

Sain puolen minuutin pikakurssin mönkijällä ajoon, sen jälkeen menimme laitumelle. Isäntä nappasi uuhen peräkärryyn, poimin karitsat ja laitoin ne mukaan, ja isäntä sekä elikot peräkärryssä ajoin navettaan karsinoiden luo. Varas-uuhi pinkoi perässä minkä pystyi, joten jouduin vähän kaasuttelemaan, jotta se jäi jälkeen. Huh. Tämän jälkeen taisinkin tehdä peribrittiläiset eli keitin rauhoittavan kupin teetä. Pian sai jo lähteä seuraavia karitsoja hakemaan.

Lisäksi sain osallistua lääkintää tarvitsevan uuhen kiinniottamiseen, se onkin paljon haastavampaa kuin karitsojen nappaus, jotka pysyttelevät aina emonsa lähellä. Onneksi onnistuin, vieläpä kertaheitolla. On mukavaa huomata, ettei ole ihan ruosteessa (meillä oli lampaita entisen poikaystävän kanssa).

Uuhi ja vastasyntyneet karsinassa. Seuraavana päivänä ne pääsivät jo laitumelle, mutta ihan pienet saavat erikoistarkkailua ja oman rauhan.
Tilalla syntyi yhdet nelosetkin, se on liian monta yhdelle uuhelle ruokittavaksi. Onneksi vähän ajan päästä toinen uuhi synnytti kuolleen karitsan, niin sen sai nyljettyä. Oman karitsan hajun hyväksyvä emo adoptoi tulokkaan, jonka selkään pikku talja on laitettu.
Karitsoinnin kanssa saa olla nopea, että asiat sujuvat. Näinä kuukausina isäntä ei nuku, vaan valvoo ja torkahtelee olohuoneen nojatuolissa monitorien ääressä: monitorit näyttävät kohta vasikoivia lehmiä navetassa. Parin tunnin välein hän käy tarkistamassa navetan ja sisälle öiden ajaksi otetut uuhet.

Lehmät vasikoineen omissa karsinoissaan.

Shetlanninlampaat ovat hauskoja. Sekin on vanha rotu, mutta eroaa hieman suomenlampaasta pyöreämmän olemuksensa ansiosta. Käytöskin on hieman erilainen. Uuhet ovat erittäin suojelevia pienokaisiaan kohtaan. Jos niitä lähestyy, alkaa uuhi kiertää karitsojaan ja katsoo tuimana tulijaa sekä polkee kiukkuisena jalkaa!

Koko saari tuntui olevan täynnä karitsoja, mää ja bää kuului joka puolelta. Tässä toisen tilan lampaita, taustalla saaren satamakylä Whitehall.

Tässä taas kuvankaunis St Catherine's Bay.

Loppu hyvin, kaikki hyvin. Kriisejä ei tullut, mitä nyt melkoinen kiire välillä. Eläinten kanssa on niin suuri vastuu niiden hyvinvoinnista, toisaalta eläinten kanssa työskentely on melkeinpä kaikkein motivoivinta ja mukavinta työtä, mitä kuvitella saattaa.

Levää syövät lampaat ja noin sata hyljettä

Haaveissani on päästä käymään kaikilla Orkneyn saarilla, sillä niissä on jokaisessa kiinnostavaa nähtävää. Yksi haave oli kuitenkin ylitse muiden (pääsaaren kivikehien lisäksi): North Ronaldsay ja sen levää syövät lampaat.
Matka alkaa Stronsayn lentokentältä pienkoneella. Hämmästyttävää kyllä, lähes joka saarella on oma lentokenttä ja meno-paluulippu pikku saarten välillä kustantaa ainoastaan £14,50 (noin 16,50 €).

Trip to North Ronaldsay
All Orkney islands have their magic but North Ronaldsay is a must to me: must see the seaweed-eating little sheep. The trip started with flights from Stronsay to Kirkwall and then Kirkwall to North Ron. What a fantastic way to travel, in an 8-seater with these views! And what a treat North Ronaldsay is for a sheep & sea-lover.

Stronsayn lentokenttä jää taakse, tai oikeastaan tässä lennetään sen yli, sillä kone poikkesi toisellakin saarella ja jatkoi sitten takaisin päin.

Saavutaan North Ronaldsaylle, joka on Orkneyn saarista pohjoisin. Sen eteläkärjessä on reilut 2000 vuotta vanha linnatornin jäänne, joka näkyy pyöreänä rakennelmana.
Saarta kiertää kivimuuri, jonka ulkopuolella laiduntavat lampaat lähinnä merilevää ja jonkin verran ruohoa. Ne otetaan saaren sisäosien vihreille laitumille karitsoinnin aikaan muutamaksi kuukaudeksi vuodessa. Tapa on vanha: lähes koko saaren lampaat kulkevat vapaasti rannoilla ja ne kerätään yhteen keritsemistä varten, joka hoidetaan yhteisesti sitä varten rakennetuissa aitauksissa. Vain parilla asukkaalla on lampaat erikseen omissa aitauksissaan.

North Ronaldsay on pieni saari, minkä vuoksi saaren sisäosa on tärkeää tuotantoaluetta viljelykasveille ja laiduntaville lehmille. Vuosisatojen saatossa on North Ronaldsayn lampaan vatsa sopeutunut leväravintoon niin täydellisesti, että lammas sairastuu, jos se joutuu syömään hyvin erityyppistä ravintoa.

Lammas on hieman suomenlammasta pienempi ja edustaa samaa lyhythäntäistä pohjoiseurooppalaista vanhaa lammastyyppiä. Näissä lampaissa on todella kauniita värejä! Oikealla näkyy punaruskea moorit-väri. Osalla on sarvet.

On arveltu, että koska nämä lampaat muistuttavat joitakin Norjan rannikon vanhoja rotuja, olisivat viikingit tuoneet nämä Orkneylle, mutta rautakautisista asuinpaikoista tehtyjen löytöjen mukaan näitä oli Orkneyllä jo 5000 vuotta sitten. Viime vuosina lampaista tehdyt DNA-tutkimukset, jotka edelleen jatkuvat, valottanevat asiaa lisää. Joka tapauksessa nämä ovat mitä todennäköisimmin samaa ikivanhaa lammaslinjaa kuin suomenlampaat.

Rantaa kierrellessä näkyy muutakin mukavaa, kuten haukotteleva hylje.

Varpusia kivimuurilla.

North Ronaldsayn lampaat ovat niin nättejä, että mieluusti ottaisin pari kotiin, jos vain voisin tarjota niille oikeanlaista ravintoa.

Pohjois-Atlantin levät saattavat olla aika erilaisia kuin Itämeren, vaikka täälläkin näkyy rakkolevää. Mutta sitten on tällaisia jättileviä, yli metrin pituisia vonkaleita.

North Ronaldsayn saarelle pääsee myös yhteysaluksella, mutta se kulkee vain kahtena päivänä viikossa, kun lentokone kulkee useita kertoja päivässä. Yhteysaluslaiturilla on lokkikokous.

Laiturin vieressä, satamalahden suojassa, on täydelliset hyljekalliot. Nämä taitavat kaikki olla kirjohylkeitä, hallit ovat isompia. Niiden poikimisaika alkaakin jo kuukauden kuluttua, jolloin Orkneyn rannat ovat valkoisenaan hallinpoikasia.

Kirjohylkeet ovat poikineet keskikesällä. Tämä pieni on takuulla tämän kesän kuutti.

Aidassa keikkuu hemppo.

Saavun hiekkarannalle, jossa kaksi nuorta hyljettä pelehtii kuin lapset. Näistä tulee oma kuvasarjansa myöhemmin, tästä tulee maratonpostaus ilmankin...

Yksi hylje alkaa tarkkailla minua ja seuraa pitkän matkaa kulkuani vedestä käsin, pysyen noin 20 metrin päässä. Aina, kun pysähdyn, pysähtyy hyljekin jääden kellumaan minua tutkaillen.

Point of Burrian -niemelle saavuttaessa alkavat taas kallioisemmat maisemat.

Hylkeet lakisääteisillä.

Tässä kohdassa on hyvä leväranta ja lampaat ovatkin siinä herkuttelemassa. Talvella rannoille huuhtoutuu paljon levää ja lampaat ovat pulleimmillaan talvisin.

Kolme kärpästä yhdellä otoksella: lammas, hylje ja merimetsot.

Saavun linnatornille. Valitettavasti kamerassa on väärä objektiivi sen kuvaamiseen, mutta onneksi näimme sen jo ilmasta käsin kokonaisuutena. Sieltä pyöreä muoto taisikin erottua parhaiten.

Seuraavalla rannalla lähtee taas yksi utelias hylje seuraamaan matkaani ihan lyhyen välimatkan päässä.

Kivillä on merimetsoja ja pari harmaahaikaraa.

Saavun lopulta kosteikolle, jonka viereistä kiviröykkiötä vahtii komea musta pässi.

Pajusirkku.

Seuraavana päivänä suuntaan majakalle, mutta siitä tulee oma juttunsa!