Flamingonpunainen unelma @ Teatteri Jurkka, Helsinki

Flamingonpunainen unelma on popkulttuurin kuvastolla leikkivä unenomainen näytelmä, jossa tapahtumasarja kerrotaan kolmen henkilön näkökulmasta. Tapahtumasarjakaan ei välttämättä ole aivan sama, mutta ehkä joskus kokemuksemme ja tulkintamme ovat niin erilaisia, että vain sirpaleet tai välähdykset viittaavat siihen, että jotain yhteistä jaetussa maailmassa on. Näytelmän on kirjoittanut Otto Sandqvist ja näyttelijöinä ovat Saga Sarkola, Mimosa Willamo ja Tobias Zilliacus.

Triptyykkiä rytmittää seinällä oleva valoteksti "live love death", ja kunkin kolmen näkökulman juoneen liittyy varastettu kilpikonna. Jokainen hahmo kokee jotain samanlaista: kukin oman näytöksensä päähenkilö havatuu tunteeseen, että juhlissa odotetaan puhetta juuri häneltä - ja siitä se sitten lähtee. 

Flamingonpunaisessa unelmassa on hetkensä, paikoin parodia osuu ja uppoaa. Näin käy esimerkiksi kolmannessa näytöksessä, kun palkkamurhaajat päätyvät jonnekin Amerikan maaseudulle jumalan selän taakse galleria-kahvilaan ("uuden ja vähän vanhemmankin taiteen..."). Jurkan pientä näyttämöä käytetään jälleen oivaltavasti, tällä kertaa tila avautuu lämpiön puolelle (mikä ei tosin toimi kaikille istumapaikoille). Kokonaisuus on toisteinen ja huuruinen, ja noin tunnin mitta (ei väliaikaa) on näytelmälle sopiva.

 

Ani Kellomäki ja Tiia Koivusalo: V*itun vaihdevuodet - Suorapuheinen selviytymisopas muutokseen

 

Otava 2025. Äänikirjana Storytelin kautta. Lukijoina Ella Pyhältö, Ani Kellomäki ja Tiia Koivusalo. 7 h 32 min.

Ani Kellomäen ja Tiia Koivusalon yhdessä kirjoittama V*tun vaihdevuodet - Suorapuheinen selviytymisopas muutokseen on alaotsikkonsa mukainen teos, jollaista kotimaisen tietokirjallisuuden kenttään onkin kaivattu. V*tun vaihdevuodet tunnustaa suoraan olevansa oirekeskeinen, mistä teokseen syntyykin selkeä rakenne. Luvuissa kuuluu kirjoittajiensa ääni, ja niihin on koottu myös muiden kokemuksia vaihdevuosista, mikä piirtääkin aiheesta moninaisen kuvan: tällaisia kokemuksia voi olla, ja tällaiset asiat voivat auttaa niistä selviytymiseen. 

Poikkeuksena on jokin teoksen loppupuolen luku, joka käsittelee jotain lääketieteellistä, melko teoreettista aihetta - sitä kuunnellessani havaihduin yhtäkkiä miettimään, mikä teos luureissani oikein pyörii, niin kuivakka ja geneerinen se oli tyyliltään. Muutoin täydet pointsit tälle teokselle - kannattanee hankkia kirjahyllyyn ihan vertaistuen vuoksi: kun kunnon vitutus osuu kohdalle, tästä teoksesta on apua.

Anneli Kanto: Pala palalta pois - Kirjoituksia Alzheimerin taudista

Gummerus 2013. Äänikirjana Storytelin kautta, 2024. Lukijana Erja Manto.

Anneli Kannon kirjoittama tekstikokoelma Pala palalta pois - Kirjoituksia Alzheimerin taudista antaa karun, groteskin ja surullisen kuvan Alzheimerin tautia sairastavien ja heidän läheistensä elämästä sekä suomalaisen terveydenhuollon tilasta.

Kirjailijalla on omakohtainen kokemus läheisen roolista, sillä hänen äitinsä sairastui Alzheimerin tautiin. Teokseen on koottu kertomuksia myös muiden sairastuneiden omaisilta. Ihmiselämä näyttäytyy absurdina ja groteskina, ja hetkittäin myös äärimmäisen surullisena. 

Taudin etenemistä kuvataan omaisen kokemuksen kautta.Muistin menettäminen ei ole vain järjen ja toimintakyvyn, kielen ja tekemisen menettämistä, vaan myös tunteiden ja persoonan poispyyhkiytymistä. 

Fotografiska, Tallinna

Bruce Gilden: Why These? 

 

Tallinnan Fotografiskan kesän 2025 näyttelyistä pysäyttävin on Bruce Gildenin Why These?. Näyttelyssä on valokuvia koko Gildenin uran ajalta ja se kieltämättä antaa katsauksen siihen, mikä valokuvaajan teoksia yhdistää ja toisaalta kuinka sekä valokuvaustekniikka että kuvaajan tapa katsoa maailmaa on muuttunut.

1990-luvulla ja aiemmin otetut kuvat ovat mustavalkoisia ja usein tilanteita, joissa on useampia kuin yksi henkilö. Katsojan huomio kiinnittyy ilmeisiin ja ihmisten välisiin suhteisiin. Suosikkini tämän kauden kuvista on New Yorkissa vuonna 1990 otettu kuva, jossa on kaksi menevää mummoa - kuin tosielämän Thelma ja Louise tai Patsy ja Edina.

2000-luvulta tähän päivään olevat kuvat ovat värikuvia ja niissä on uskomattoman voimakas tunnelma. Kuviin on usein rajattu vain kasvot, toisinaan kuvat ovat puolikuvia. Henkilöt katsovat suoraan kameraan ja katsetta ei voi välttää. Kohtaamista ei voi välttää. Kuvat ovat samanaikaisesti rujoja ja kauniita. Kuvia on eri mantereilta ja kaupungeista, ja niissä on eri ikäisiä ja eri sukupuolia edustavia henkilöitä. Kuvattavat edustavat yhteiskunnan marginaaleja, jonkinlainen laitapuolenkulkijuus yhdistää heitä.  

Henriette Sabroe Ebbesen: Kaleidoscope

Henriette Sabroe Ebbesenin Kaleidoscope-näyttelyn kuvat ja videot tarkastelevat ruumiillisuutta erilaisten kuvausteknisten heijastumien, vääristymien ja peilautumien avulla. Idea on hauska, ja osa teoksista (kuten videoteos, jossa kuvataan rakastavaisten kohtaamista vedessä ja joka on kuvattu pinnan alla ja alta) on vaikuttavia. Osassa puolestaan keinosta tuntuu tulleen itsetarkoitus, ja prosessi on ehkä ollut hauskempi tai puhuttelevampi kuin siitä lopputuloksena oleva kuva tai video. Toisaalta kuten näyttelyteksti kuvaa, teoksista välittyy unen- tai muistonomainen tunnelma. 

 

Elliott Erwitt: Through the Playful Eyes of Elliott Erwitt

Kolmas näyttely keventää kokonaisuuden tunnelmaa. Through the Playful Eyes of Elliott Erwitt koostuu mustavalkokuvista, joissa jokaiseen on tallentunut jokin humoristinen oivallus. Näyttelyssä on kuvia esimerkiksi parisuhteista, lapsista ja koirista. Koirakuvista on myös videokollaasi, jonka äärelle ei voi olla pysähtymättä nauramaan.

Alla on taidetta kuvaavasta sarjasta kaksi teosta: ylempänä vuodelta 1963 ja alempana vuodelta 1995. Molemmissa tiivistyy jotakin olennaista näyttelyn hengestä.

 

Han Kang: Ihmisen teot

Gummerus 2018. Alkuteos Human Acts. Suom. Sari Karhulahti. Äänikirjana Storytelin kautta. Lukija Vuokko Hovatta. 6 h 41 min.

Nobel-voittaja Han Kangin romaani Ihmisen teot pitäisi lukea, ei kuunnella. Kuuntelemiskokemus on vaikea ja vääränlainen suhteessa siihen, millainen Ihmiset teot on rakenteeltaan ja ratkaisuiltaan. Romaanin kerrontaratkaisu (eri näkökulmahenkilöt, joista yhteen viitataan pronominilla sinä) yhdistettynä kulttuuriseen etäisyyteen (oma kompetenssini ei riittänyt päättelemään erisnimen perusteella, onko kukakin henkilöhahmo nainen vai mies, enkä pystynyt päättelemään sitä myöskään heidän toimintansa tai asemansa kautta, koska en tunne korealaista kulttuuria - romaanin loppupuolella sukupuolista puhutaan suoraan) sai minut miltei luovuttamaan kesken. 

Ihmisen teot on kuitenkin hieno ja vaikuttava romaani, ja loppupuolella sain tarinan eri tasoista itsekin jollakin lailla kiinni. Romaanin avaintapahtuma on Gwangjun kansannousu (joksi sitä ei romaanissa nimetä; suomenkielisestä Wikipediasta löytyy artikkeli nimellä Gwangjun verilöyly). Tapahtumaa kuvataan eri näkökulmista ja sekä elävien että kuolleiden kokemuksen kautta. Romaanin tapahtumat tapahtuvat vuonna 1980, nykyajassa ja ehkä jossain sillä välilläkin. Ihmiset teot asettuu mielestäni länsimaisen vastaanoton näkökulmasta jollakin lailla holokausti- tai vankileirikirjallisuuden traditioon.

Romaanin kuuntelemiskokemuksen perusteella Han Kang jää mieleen kiinnostavana kirjailijana, mutta jatkossa ehdottomasti luettuna. Lukeminen sallii pysähtelemisen, takaisinpäin palaamisen, ihmettelemisen ja tekstin prosessoimisen aivan eri tavoin kuin kuunteleminen.

Katy Hessel: Taiteen historia ilman miehiä

 

Nemo 2024. Alkuteos The Story of Art Without Men, 2022. Suom. Sini Linteri. 512 s.

Katy Hesselin taidehistoriajärkäle Taiteen historia ilman miehiä kattaa ajanjakson 1500-luvulta nykypäivään. Ajanjakso 1500-luvulta 1900-luvulle käsitellään teoksen ensimmäisessä osassa "Tienviitoittajat", ja teoksen neljä seuraavaa osaa keskittyvät käsittelemään taidehistoriaa 1870-luvulta 2020-luvulle.

Taiteen historiassa ilman miehiä Hessel esittelee taiteilijoita, kontekstualisoi heitä aikakausiin ja tyylisuuntiin, esittelee joitain heidän teoksiaan ja analysoi teoksia sillä tavoin, että ainakin ns. tavallinen lukija saa niihin uusia tulkintakulmia ja taiteenlukutaito syvenee.

Patrik Radden Keefe: Kivun valtakunta - Suku, joka rikastui lääkeriippuvuudella

 

Gummerus 2023. Alkuteos Empire of Pain. Suom. Maija Heikinheimo. Storytelin äänikirja, 21 h 11 min.

Toimittaja Patrik Radden Keefen kirjoittama Kivun valtakunta - Suku, joka rikastui lääkeriippuvuudella on Yhdysvaltain (ja sieltä maailmanlaajuiseksi levinneestä tai leviävästä) opioidikriisistä kertova teos. Teoksen aikajänne on paljon pidempi kuin opioidikriisin, ja teos onkin 1900-luvun kattava Sacklerien suvusta kertova sukusaaga, joka samalla on kuvaus yritysmaailmasta ja sen lainalaisuuksista.

Sukusaagamainen taustoituksen kaltainen osuus on teoksessa pitkä. Sillä on kuitenkin oma merkityksensä, sillä se antaa syvyyttä ja kenties joitakin selityksiä siinä vaiheessa, kun teos keskittyy käsittelemään opioidikriisiä ja Sacklerin omistaman Purdue Pharman keskeistä osuutta kriisin luomisessa. 

Taustoitusosuudessa kuvataan 1900-luvulla lääkebisneksessä toimineita Sacklerin veljeksiä, eritoten Arthur Sackleria, joka kehitti lääkkeiden markkinointia ja mainontaa varsin lennokkaasti ja vapauksia ottaen ja möi 1900-luvulla muun muassa Valiumia - lääkettä, jonka senkin käyttö aiheutti ongelmia. 

Kivun valtakunta ei tavallaan sisällä sellaista tietoa opioidikriisistä itsestään, jota ei olisi jo tähän mennessä ollut saatavilla, mutta se törkeys, jolla Purdue Pharma ja Sacklerien suku toimivat myydessään ja markkinoidessaan vahvaa opioidilääkettä, näyttäytyy niin häikäilemättömänä ja sumeilemattomana, ettei lukijana tai kuuntelijana voi oikeastaan muuta kuin haukkoa henkeään. 

Lääkeyhtiöiden toiminnasta on ollut muutakin epäeettisyyteen liittyvää uutisointia, mutta Kivun valtakunta näyttää Purdue Pharman toiminnan bisneksenä, jossa tärkeintä on maksimoitu tuotto - sillä ei ole merkitystä, kuinka valheellisia markkinointiväitteet ovat, kuinka löyhällä moraalilla lääkettä jaellaan tai kun väärinkäyttö räjähtää käsiin eri puolilla Amerikkaa, kyse onkin vain yksilöistä, jotka ovat alttiita riippuvuuskäyttäytymiselle eikä lääkkeellä ole siihen mitään roolia. Huh huh! 

Myös se seikka, kuinka Sacklerit ovat halunneet profiloitua hyväntekeväisyyslahjoittajina ja taidemesenaatteina, kerrassaan hyviksinä - tarkasteltuna vasten sitä toimintaa, jota suku on harjoittanut bisnesrintamalla, niin huh huh sillekin.

Varsin huokailuttava teos siis, Kivun valtakunta. Ja saa olemaan kriittisempi sen suhteen, että siellä, missä kyse voi olla oman edun tavoittelemisesta - kuten bisneksessä - ei kannata olla itse liian sinisilmäisenä ja luottavaisena liikkeellä.

Hanna-Riikka Kuisma: Korvaushoito

"Hän ei koskaan olisi arvannut päiviensä päättyvän näin."

Like 2024. 348 s.

Hanna-Riikka Kuisman uusimman romaanin, Korvaushoidon, maailma on synkkä ja toisteinen. Romaanin nykyhetkessä päähenkilö on nelikymppinen, korvaushoidossa ja naimisissa oleva mies. Romaanin nykyhetken tarinan kesto on lyhyt, ehkä noin viikko. Nykyhetkestä käsin päähenkilö käy läpi lapsuuttaan, nuoruuttaan ja nuorta aikuisuuttaan, aikajännettä 1980-luvulta nykypäivään, ja samalla lukija pääsee seuraamaan hänen päihteidenkäyttönsä kehityskaarta ja tehtyjä elämänvalintoja (joista päähenkilö nykyhetkessä pohtii, kuinka paljon ne olivat valintoja).

Korvaushoito on realistinen, lähes naturalistinen romaani. Viime vuosina julkaistuista tietopuolen huumekirjoista Korvaushoidon maailma muistuttaa Laura Juntusen Raahessa asuvasta Henkasta kertovaa Subutex-kaupungin kasvatteja, Janne Huuskosen ja Miro Hildenin pääkaupunkiseudun huumepiirejä ja Maman elämää niissä vuoden verran seuraavaa teosta Koukussa tai Eve Hietamiehen kirjoittamaa toipuvasta addiktista, Riikka Tuomesta kertovaa elämäkertaa Palavaa lunta. Korvaushoidon vahvuus on kuitenkin se, että teos on romaani, fiktiota. Fiktio antaa vapauden keksiä juonen, tarinan ja jännitteitä, ja fiktion rakenteet taipuvat tässä teoksessa kuvaamaan hienosti addiktion ja addiktien maailmaa. "Itsepetos on addiktin rakkain ystävä ja pahin vihollinen."

Päähenkilö muistaa ensimmäisen pilvikokeilunsa uudenvuodenyöltä 1990-luvun alusta: "Katolla hän tunsi olevansa aidosti onnellinen ensimmäistä kertaa vuosikausiin. Ei muistanut kokeneensa sellaista huolettomuutta edes unessa. Raketit värjäsivät räjähdellessään koko taivaan hohtaviksi valoviiruiksi ja hehkuviksi palloiksi. Värit tanssivat rytmissä pamauksien kanssa. Ei mitään liian erikoista, mutta syvempiä kokemuksia kuin yleensä. Alhaalla kiljuva ja karjuva kännisten joukko sen sijaan vaikutti kuvottavalta kuonalta. Junteilta, jotka eivät ymmärtäneet elämästä mitään. Hän sylkäisi alas, joi vasta pitkän illan toista keskioluttaan ja ajatteli, että oli vihdoin löytänyt oman juttunsa. He päättivät illan puheisiin, että otetaan tämä uusiksi, mutta että kukaan ei koske mihinkään vahvempaan ikinä. Se uudenvuodenlupaus meni rikki jokaisella, viikon tai vuosien päästä, mutta meni kuitenkin." Retrospektiivinen kerrontaote toimii romaanissa hienosti: jännitettä ei luo kysymys siitä, mitä päähenkilölle tapahtuu, vaan miten sen tapahtuu. 

Nuoruuden huumeidenkäytön kuvauksen rinnalla romaanissa on toinenkin jännitettä luova taso, jonka keskiössä on mitä-kysymys. Päähenkilön pikkusisko Liisi on nimittäin huumevuosina menehtynyt epäselvissä olosuhteissa. Mitä on tapahtunut ja kuka on syyllinen?

Itsekeskeisyyden ja itsepetoksen tematiikkaa käsitellään uskottavasti ja monitasoisesti. Alussa päihteidenkäyttö näyttää ja tuntuu teinien nuoruussekoiluilta, mutta vuodet kulkevat eteenpäin. "Hän melkein onnistui uskottelemaan itselleen olevansa tavallinen, työssäkäyvä mies, joka katsoi leffoja ja söi sipsejä viikonloppuisin naisystävänsä kanssa. Se toimi aina hetken, kunnes jokin yksityiskohta särki kulissin. Kuten verinen räkä alustalla, josta hän veti pulverit nenään Saran jälkeen." Ja vuodet kulkevat eteenpäin. "Narkomania on etenevä sairaus, jonka erilaisia muunnelmia ja vaiheita tuli seurattua ja verrattua omiinsa. Päätepiste oli kaikilla tiedossa, eikä se ollut uskoontulo. - - Suurin osa heistä oli koko ajan lopettamassa ihan just. Huomenna, ensi viikolla, ensi kuussa, keväämmällä, sitten kun saan hoidettua sen kämpän, sen yhden keikan, duunijutun, koulun, ne sakot, no yhden jutun vaan. Oli iltoja tai viikonloppuja, jolloin he höpisivät piikit taipeissa siitä, miten olivat niin lähellä lopettamista, että olivat käytännössä lopettaneet jo."

Romaanin maailma ei ole mustavalkoinen. Päähenkilössä on sekä hyvää että pahaa niin aikana ennen päihteidenkäytön aloittamista, huumevuosina kuin korvaushoitovuosinakin. Korvaushoito ei näyttäydy antoisana tai selkeänä ratkaisuna, vaan siinäkin on ongelmansa. Hoitoon hakeutumisen kynnys on suuri, ja kun päähenkilö päättää pyrkiä korvaushoitoon, muut käyttäjät naureskelevat hänelle. Korvaushoitokutsua odottaessaan päähenkilö keskittyy odottamiseen:

"Hänellä oli vain - - yksi tavoite, joka läpäisi jokaisen sekunnin: pysy hengissä vielä hetki. Öisin hän makasi valveilla kuunnellen keuhkojensa rahinaa, nivelten narinaa, sydämensä kumahtelua, veren solinaa suonissa, vatsalaukun pulputusta, aivojen loisketta kalloa vasten, sähköimpulssien sihahduksia synapseissa, nieleskelyä ja kielen maiskahduksia rutikuivaan kitalakeen. Ne kaikki olivat merkkejä siitä, että hän eli vielä."

Romaanissa tuodaan monessa kohdin esille, kuinka päähenkilö kokee narkomaanin elämän olevan itse asiassa pääosin jonkin asian odottamista, joten korvaushoitokutsun odottamisessa ei sinänsä ole mitään uutta. Petos ja itsepetos eivät katoa kuin tuhka tuuleen hoidon aloittamisen myötä - joskus kykenee olemaan rehellisempi kuin joskus toiste: "Hän käytti kaikki manipulaatiotekniikkansa säälinhakemisesta anteeksipyytelyn, hämäämisen, heikkoihin kohtiin iskemisen, projisoinnin, moittimisen ja syyllistämisen kautta itseään tyhmemmän esittämiseen, mutta mikään ei auttanut [siihen, että korvaushoidosta vastaava päihdelääkäri olisi kirjoittanut enemmän lääkkeitä]."

Romaanissa todetaan, että päihteidenkäyttäjä jää emotionaalisesti sille tasolle, minkä ikäinen hän on käytön aloittaessaan. Tunteiden kokeminen, kohtaaminen tai itsessään edes tunteminen voi olla vaikeaa, jos ne on vuosikausia sammuttanut ja vaientanut erilaisilla aineilla. Nuoruuden ensimmäisen pilvikokeilun kepeys on aikanaan vaihtunut tilanteisiin, joissa päähenkilö lähinnä pyrkii sammuttamaan tajuntansa, jotta hän olisi tuntematta, kokematta tai muistamatta mitään. Silti myös nykyhetkessä ahdistaa: "Hänen ahdistuksensa alkaa usein niin, että kaiken alta vilahtelee toinen, kylmempi ja niljakkaampi todellisuus."

Yksi Korvaushoidon vahvuuksista on se, kuinka romaani tekee näkyvästi erilaisten todellisuuksien (käyttäjät ja ei-käyttäjät) ja erilaisten ajallisuuksien (1990-luvulla aloittaneet käyttäjäsukupolvet ja käyttäjäsukupolvi kahdenkymmenen vuoden jälkeen) päällekkäisyyden ja limittäisyyden. Taustalla näkyy myös kysymys yhteiskuntaluokasta ja elintasosta: lähiössä on erilaista kuin keskustan eliittikoulussa, ja vaikka huumeita liikkuisi molemmissa, piirit ovat osin aivan erilaiset. Päähenkilö on elänyt ja elää koko elämänsä samassa keskisuuressa teollisuuskaupungissa. Kaikki sekä pysyy, vaihtuu että muuttuu - on samanaikaisesti samaa ja silti erilaista, variaatioita, toistoa.

Nathan Hill: Wellness

 

Gummerus 2024. Suom. Antero Tiittula. Storytelin äänikirja, 24 h 21 min.

Nathan Hillin romaani Wellness sopii hyvin sekä kuunneltavaksi että luettavaksi. Hillin tyylissä kertoa tarinaa ja etenkin kontekstualisoida henkilöhahmojaan on mielestäni jotakin samaa kuin Milan Kunderan esseistisessä tavassa kirjoittaa romaaneja. Nautin todella paljon Wellnessin maailmasta: siinä oli sekä inhimillistä että yhteiskunnallista syvyyttä, ja vakavuuden vastapainoksi myös (tragi)komiikkaa.

Wellnessin päähenkilöt ovat Jack ja Elizabeth. Romaanin keskiössä on heidän suhteensa: kaikki lähtee liikkeelle Jackin ja Elizabethin kohtaamisesta parikymppisinä yliopisto-opiskelijoina 1990-luvun alun Chicagossa. Romaanin nykyhetkessä he ovat 40+-ikäinen pariskunta, jolla on yksi lapsi, Toby. Keski-ikä näyttäytyy jämähtämisen aikakautena: tavallaan kaikki on hyvin, mutta ei sitten kuitenkaan. 

Tästä kehyksestä käsin romaani lähtee syventämään sekä keskilännen maaseudulta kotoisin olevan Jackin kuin rikkaan teollisuussuvun tyttären Elizabethin henkilökuvaa kertomalla avainkohtauksia molempien lapsuudesta ja nuoruudesta ja lähtökohdista. Sekä menneisyyttä kuvaavissa jaksoissa että romaanin nykyhetkessä liikuttaessa kerrontaa laajentaa yhteiskunnallisten teemojen käsitteleminen. Nykyhetkessä tällaisia teemoja ovat muun muassa sosiaalinen media algoritmeineen, hyvinvointipuhe ja manifestoiminen, oikeuden ottaminen omiin käsiin, kuplautuminen ja asumisjärjestelyt.  Kaikkia teemoja käsitellään ymmärtävän empaattisesti, eikä kirjoittaja sorru missään kohdin paasaamaan tai luennoimaan, vaikka romaanin kirjoittaminen varmasti on vaatinut myös paljon lähteiden tutkimista. 

Wellness onnistuu kertomaan jotakin olennaista toisaalta ihmisyydestä universaalisti ja ajattomasti, toisaalta ajasta, jossa elämme. Hieno ja vaikuttava romaani!

Elizabeth Strout: Olive Kitteridge

 

Tammi 2020. Suom. Kristiina Rikman. Storytelin äänikirja, 11 h 7 min.

Olive Kitteridge on romaani, jonka suosiota tai klassikkoutta on hankalaa hahmottaa - tai sitten se edustaa jotakin sellaista kyläyhteisöä kuvaavaa romaanigenreä, joka ei vain ole oma suosikkinin. 

Romaanin nimihenkilö Olive Kitteridge on itsessään kiinnostava: kiukkuinen, eläköitynyt rouva, jolla on mies ja aikuinen poika. Hahmossa on särmää ja myös haavoittuvuutta. Parhaimmillaan ja koukuttavimmillaan romaani onkin silloin, kun se kuvaa Oliven elämänpettymyksiin liittyviä hankalia tunteita, joista ei ole trendikästä tai ehkä edes mahdollista keskustella kahvipöydässä.

Romaanissa kuitenkin kuvataan milloin ketäkin kyläläistä ja mahdollisesti kuvauksen fokuksessa olevalla hahmolla on jokin suhde tai mielipide Olivesta tai tämän miehestä. Näissä osioissa romaani kuitenkin maalaa niin laajaa panoramaa, että olin moneen otteeseen luovuttaa kuuntelemisen kesken.

Break! @ Kansallisteatterin Maalaamosali, Helsinki

Antti Haikkalan käsikirjoittama (yhdessä työryhmän kanssa) ja ohjaama näytelmä Break! esitettiin Kansallisteatterin uudella Maalaamo-näyttämöllä, ja ennen kuin kirjoitan näytelmästä, on sanottava muutama sana Kansallisteatterin remontista, jonka tuotteena uusi näyttämökin on syntynyt. 

Remontin tulos on kerrassaan viehättävä! Pienen näyttämön puolen kahvila-ravintola on tunnelmaltaan aivan ihana, sekä valaistus että kalustus ovat freesillä tavalla vanhanaikaiset, tunnelmassa on samaa kuin Babylon Berlin -tv-sarjassa. Kahvila-ravintolaan tulisi mielellään käymään silloinkin, kun ei ole menossa teatteriin. Ikkunoista näkee Kaisaniemen puistoon, ja kun puistonäkymä joskus selviytyy omasta remontistaan, näkymäkin sen kuin paranee.

Mutta sitten näytelmään itseensä. Break! sijoittuu koulumaailmaan, itse asiassa katsojat pääsevät oppilaiden asemaan, kun he saapuvat hissillä kerrokseen, jossa Maalaamosali on. Aulassa on tarjolla purkkaa, vettä ja näkkileipää, sekä ohjeistavia julisteita ja kuvataidenäyttely. Näytelmä itsessään on interaktiivinen oppitunti, jonka pitävät opettaja Jukka ja kouluavustaja Dina, ja 9F:n oppilaina ovat yleisö ja oppilaita näyttelevät näyttelijät. Oppilas-näyttelijöistä keskeisessä roolissa ovat yksi tyttö (Lempi Kivinen) ja yksi poika (Tuure Alanne), ja molempien näyttelijäsuoritukset ovat hienoja, näytelmän parasta antia.

Näytelmän keskeisenä teemana on uupuminen, joka koskettaa niin oppilaita kuin opettajaakin. Kouluavustaja on töissä ensimmäistä päivää, joten hän on vielä nuori, freesi ja pirtsakka.

Break! sisältää joitakin osuvia oivalluksia. Omassa katsojakokemuksessani tällaisia olivat ennen muuta teknologian kanssa sählääminen ja etäpalaverin esittäminen, joka johtaa näytelmän kliimaksiin. Näytelmän ongelmana oli kuitenkin mielestäni se, ettei siinä ehkä ollut osattu päättää, mille kohderyhmälle (opettajille? oppilaille? opiskelijoille? kaikille koulumaailman kokemusasiantuntijoille?) se on ensisijaisesti suunnattu, mistä johtuen sisällössä on jonkin verran selviöitä, latteutta ja tyhjäkäyntiä. Näytelmän kesto on kuitenkin kompakti ja tähän formaattiin väliajattomuus sopi hyvin.

Frída Ísberg: Merkintä

 

WSOY 2023. Islanninkielinen alkuteos Merking, 2021. Suom. Tapio Koivukari. Nextoryn e-kirja. Sivumäärää ei mainittu editiossa.

Frída Ísbergin romaani Merkintä sijoittuu Islantiin, ja siitä voidaan varmastikin kiistellä, onko romaani utopia vai dystopia. Romaanin maailmassa nimittäin psykologit ovat kehittäneet empatiakokeen, jolla on tarkoitus selvittää, onko henkilö normaalitason empaattinen vai ei, ja jos henkilö ei läpäise koetta, häneen voidaan ennaltaehkäisevästi kohdentaa erilaisia tukitoimia, sillä tutkitusti esimerkiksi vankiloissa istuu huomattavasti enemmän ihmisiä, joiden empatiakyky ei ole erityisen korkea.

Empatiakoe alkaa kuitenkin ottaa yhteiskunnassa normin roolin ja se johtaa asetelmiin, joita ei osattu ennakoida. Romaanin nimi Merkintä tulee tästä: ihmiset, jotka ovat läpäisseet empatiakokeen, hankkivat itselleen Merkinnän, poliitikot ja muut valtaapitävät tuovat esille olevansa Merkittyjä aivan kuin se olisi tae heidän hyvyydestään, asuinalueita aletaan merkitä ja merkityille asuinalueille pääsevät vain merkityt henkilöt... ja niin edelleen. Merkintä etenee dekkarimaisesti ja seuraa kehitystä, joka kulkee kohti kansanäänestystä siitä, ottaisiko yhteikunta käyttöön merkintäpakon - toistaiseksi itsensä merkitseminen on vapaaehtoista, vaikka merkittyjen ja merkitsemättömien mahdollisuudet yhteiskunnassa ovatkin jo alkaneet eriytyä alkaen siitä, myönnetäänkö henkilölle pankkilainaa ja millä ehdoilla.

Merkintä tuo mieleen myös esimerkkejä kauempaa historiasta (juutalaisten merkitseminen tähdellä) kuin lähihistoriastakin (koronapassi ja sillä saatavat oikeudet), ja tekee oivallisesti näkyväksi sen, että tie helvettiin voi olla kivetty hyvin aikein.

Romaanissa on useita keskushenkilöitä, joiden todellisuuksien kautta merkitseminen tulee tulkituksi erilaisten hahmojen kautta. On psykologi, joka on ollut kehittelemässä empatiakoetta alusta alkaen ja hänen vaimonsa; on opettaja, jolla on vainoava ex-mies (tai sitten opettaja vain kuvittelee); on yritysmaailmassa uraa tekevä sekopäänainen; on köyhä empatiakokeen reputtanut yh-äiti ja hänen rikoksen poluille eksyneet aikuiset poikansa ja tytär, jolla on edessään ensimmäinen empatiakoe.

Eri henkilöhahmojen maailma erotetaan romaanissa erilaisin tavoin käyttää kieltä. Yh-äidin kerronta on katkeamatonta monologia, jossa kielikuvat ovat hyvinkin arkisia. Koska yh-äiti ei ole läpäissyt empatiakoetta, hänen tulisi hankkia itselleen uusi psykologi, mitä kuvaillaan näin: 

“- - mutta aina kun hän aikoo etsiä itselleen uuden psykologin hän lamaantuu, asia roikkuu hänen yllään kuin simahtanut kattovalaisin - -.”

En tiedä, onko kyse suomennosratkaisusta, vai vaivaako islannin puhekieltä sama anglismien tulva kuin suomea, mutta yh-äidin pikkurikolliselämää viettävän Tristan-pojan puhe vilisee englanninkielisiä sanoja. Koomiseen tilanteeseen Tristan joutuu tutkintavankeudessa, jossa hän käy poliisien kanssa seuraavan dialogin:

“‘Tutkintavankeudessa??’ oli Tristan sanonut.
‘Se tarkoittaa, että joudut istumaan putkassa muutaman päivän, jos psykologi luokittelee sinut vaaralliseksi.’
‘Vaaralliseksi??’
‘Mitä se onkaan englanniksi? Dangerous’, sanoi tukallinen poliisi.
‘Minä tiedän mitä fucking vaarallinen merkitsee!’
‘Hyvä. Silloin ei ehkä tarvita tulkkia.’
‘Tulkkaamaan mitä?’
‘Pitkiä sanoja. Minä olen ihan toivoton selittämään pitkiä sanoja.’
‘Minä en tartte mitään fucking tulkkia! Minä olen islantilainen!’
‘Niin, kaveri’, hän sanoi. ‘Niin ovat muutkin.’”

Kieli heijastelee yhteiskuntaluokkaa.

Merkinnässä on useita kiinnostavia teemoja, ja se on hyvin tässä ajassa kiinni oleva ja vetävä lukuromaani.

Ville Ropponen & Ville-Juhani Sutinen: Sorretut sanat - Vainottujen neuvostokirjailijoiden jäljillä

 

SKS 2022. 684 s. Nextoryn e-kirja.

Ville Ropposen ja Ville-Juhani Sutisen kirjoittama Neuvostoliiton kirjallisuutta käsittelevä tietokirja Sorretut sanat on rajaukseltaan onnistunut ja sisällöltään kiinnostava teos. Teos keskittyy kertomaan neuvostokirjallisuudesta, sen tendensseistä ja yhteiskunnan vaikutuksesta siihen, millaista kirjallisuutta tuli kirjoittaa ja millaista kirjallisuutta oli mahdollista kirjoittaa - mikäli sen halusi julkaistavaksi virallisia kanavia pitkin. Sorretut sanat on siis myös oiva opas yhteiskuntaan, jonka läpäisee orwellilainen kaksoisajattelu. 

Teoksen alkupuolella käsitellään kirjailijan aseman historiaa suhteessa vapauteen ja yhteiskunnan kontrolliin ja todetaan, että "Antiikissa, keskiajalla ja vielä uudella ajalla Euroopassa oli tavallista, että taide ja kirjallisuus olivat sidoksissa niin valtiovaltaan kuin yksityisiin rahoittajiin eli mesenaatteihin. Vasta Ranskan vallankumouksen myötä romantiikan kaudella muodostui ajatus vapaasta taiteilijasta, yksilöllisestä nerosta, joka oli vastuussa vain omille luoville voimilleen". 

Sorretuissa sanoissa neuvostokirjallisuuden historiaa tarkastellaan nykyajasta käsin, ja siinä missä Ukrainan sota on saanut lännen tulkitsemaan varsin perustellusti tämänhetkistä maailmanpoliittista tilannetta siten, että kyse on pitkittyneestä Neuvostoliiton hajoamisprosessista, joka mahdollisesti vasta kohta on tulossa tiensä päähän, myös tämänhetkinen venäläinen kirjallisuus näyttäytyy teoksessa neuvostokirjallisuuden jatkeena. Siinä missä neuvostoaikanakin oli oma suojasäänsä, näyttäytyy Venäjän kirjallisuus ennen Putinin valtaannousua olleen vain oma suojasään kautensa, ja nykyinen tilanne pikemminkin paluuta totuttuun sensuurin ja ohjailevuuden aikaan. Nykykirjallisuuden liikkumatilaa kuvailee nykykirjailija Lev Oborin:

"Arveluttavaa sisältöä ei haluta päästää julki, ja jos sellaista kaikesta huolimatta painetaan, kirjat varustetaan +18-merkinnällä ja teksteillä, joissa esimerkiksi varoitetaan, että teoksen henkilöt käyttävät huumausaineita, mutta se tapahtuu kriittisessä valossa, eikä kustantamo kannusta lukijaa samaan. Jos tällaista merkintää ei olisi, julkaisijaa voitaisiin syyttää alaikäisten yllyttämisestä huumeiden käyttöön. Kustantamot eivät mielellään halua näitä merkintöjä kansiin, koska se saattaa laskea myyntiä. Siksi kirjojen sisältö pyritään saamaan sopivaksi kustannustoimittamalla niistä arkaluontoiset kohdat pois. - - Kuten neuvostoaikana, kirjailijat tietävät nykyäänkin hyvin, mitä voi ja ei voi sanoa, ja jotkut kirjoittavat sen mukaan."

Neuvostokirjallisuudesta tuodaan kiinnostavalla tavalla esille sen tyypillinen ilmiö  uudelleenkirjoittaa teoksia vallitsevien ihanteiden mukaisiksi. Esimerkkitapauksena käsitellään muun muassa Fjodor Gladkovin romaania Sementti (1925):

"Gorki piti Gladkovin varhaista tyyliä liian korusanaisena, joten Gladkov kirjoitti Sementin toistamiseen 1934 saadakseen teoksen vastaamaan tuoreita sosialistisen realismin normeja. Tämäkään ei riittänyt, vaan Galdkov teki vielä kolmannen uudelleenkirjoituskierroksen vuonna 1941, jälleen päivittääkseen teoksen ajan vaatimuksia vastaavaksi. Puhdasoppisen neuvostokirjallisuuden ja koko Neuvostoliiton historiattomuus näkyi hyvin siinä, kuinka kirjallisuutta ei haluttu lukea sen syntytaustaa vasten vaan teosta päivitettiin jatkuvasti vallitsevien käsitysten mukaiseksi."

Kirjallisuuden sensuurista, editoimisesta ja vastaanotosta kertoo puolestaan osuvasti esimerkkitapaus Vasili Grossman ja hänen Staliningradista kertova romaaninsa Oikean asian puolesta:

"Grossman sai 1950-luvun taitteessa hankalan kirjailijan maineen juuri Oikean asian puolesta -romaanin vuoksi. Hän suostui kyllä tekemään teokseen muutoksia ja poistoja, mutta esimerkiksi juutalaisesta keskushenkilöstä Strumista hän piti tiukasti kiinni, vaikka hahmo haluttiin vaihtaa toiseen. Kompromissina editorit keksivät, että Strum saa olla romaanissa, kunhan hän ei johda fysiikan instituuttia, kuten alkuperäisessä käsikirjoituksessa, vaan työskentelee siellä maineikkaan venäläisen fyysikon alaisuudessa, kuten ajan henkeen sopi. Sensorien asennoitumista kuvaa hyvin se, että heidän mielestään Grossman takertui pikkuseikkoihin, kun ei suostunut tekemään kaikkia vaadittuja muutoksia.  

Oikean asian puolesta kiersi ideologisessa tarkastuksessa monessa paikassa, sensorien ja kirjallisuuslehtien toimittajien ohella jopa Marx-Engels-Lenin-instituutissa. Sitä luetutettiin myös useilla henkilöillä, jotka esiintyivät kirjassa. - - Kirjan toinen editori Fadejev tasoitteli tietä romaanille, tosin vain kulissien takana. Hän oli niinkin lupsakka, että laati esimerkkikappaleen sujautettavaksi tekstin lomaan. Se kuului: 

'Puolue ja bolševikit johdattivat miljoonat ihmiset tavoittamaan puolustustarvikkeiden tuotannon suursaavutuksen. Puolue innoitti kansaa uskollaan, sanallaan ja esimerkillään. Puolue oli järjestävä voima taistelevien pataljoonien ja työläisten kollektiivin taustalla: jättimäisissä tehtaissa ja pienissä pajoissa; yhteistiloilla ja valtiontiloilla.' 

Monet pakolliset lisäykset, myös Grossmanin itsensä ideoimat, kuten sankarilliset työläishahmot, joita ei ollut alkuperäisessä käsikirjoituksessa, olivat mukana Oikean asian puolesta -kirjan ensimmäisissä painoksissa. 

Grossmanin sinnikkyys tekstinsä puolustamisessa sai joka tapauksessa aikaan sen, että kun romaani viimein julkaistiin tavallista vähemmän muokattuna, lukijat pitivät teosta ensimmäisenä aitona kuvauksena sodasta. Monet olivat jo oppineet lukemaan rivien välistä ja sivuuttamaan pakolliset rutiinikappaleet, joita Fadejev ja muut sensorit olivat saaneet ujutettua romaaniin."

Sorretut sanat kertoo paitsi virallisen kirjallisuuden historiasta Neuvostoliitossa, myös samizdat- ja tamizdat-kirjallisuudesta. Teoksessa sivutaan myös samojen kirjoittajien aiemman Neuvostoliitosta kertovan teoksen, Luiden tien, aihepiiriä - siis neuvostoliittolaista rankaisemiskulttuuria ja leirejä. Kokemuksellisuutta Sorrettuihin sanoihin tuo samanlainen tekemisen ote, kuin mikä tekijöillä oli edellisessäkin teoksessaan - he matkustavat paikan päälle aistimaan tunnelmia. Sorreituissa sanoissa käydään muun muassa Peredelkinossa Moskovan ulkopuolella, missä sijaitsi kirjailijoiden suosima datša-alue.

Luiden tie ja Sorretut sanat ovat elävästi kirjoitettua historiaa selkein rajauksin. Ne saavat odottamaan, mistä Ropponen ja Sutinen seuraavaksi keksivät kirjoittaa.

Cristian Mungiu: R.M.N. - Kylmä talvi

Paljoa kryptisempää ja mieleenpainumattomampaa nimeä elokuvalle on kyllä vaikea äkkiseltään keksiä. Mutta siinäpä jotakuinkin kaikki kriittinen, mitä haluan Cristian Mungiun elokuvasta sanoa - ja nimenkin merkitys aukeaa, jos lukee yhtäkään elokuvasta kirjoitettua arvioita. 

Elokuvan tarina sijoittuu monikieliseen Transilvaniaan. Keskushenkilö Matthias on töissä teurastamolla Saksassa, mutta kohdatessaan rasismia hän vastaa siihen väkivallalla ja lähtee takaisin Romaniaan. Kamera seuraa Matthiasta, joka hahmona on ikään kuin ulkopuolisena sivustaseuraajana vähän kaikessa, koettaa mukautua mielipiteineen vallitseviin tilanteisiin ja jos mahdollista olla sanomatta juuta tai jaata siihen tai tuohon. Ja asioita, joista sanottavaa ja mielipide muilla on, elokuvassa riittää. 

Elokuvan keskeisiä teemoja ovat rasismi, muukalaisviha ja yhteiskunnallinen murros. R.M.N. tarkastelee näitä teemoja keskittymällä kuvaamaan transilvanialaisen pikkukylän yhteisön elämää. Parasta elokuvassa on se, kuinka elokuva ristivalottaa monikulttuurisen kylän (joka tosin ei tiedosta olevansa monikulttuurinen ja olleensa sitä jo vähintäänkin vuosisatoja: tiedostamattomuus tehdään näkyväksi, kun kylän leipomolle tulee srilankalaisia työntekijöitä - monikulttuurisuus sen sijaan tehdään katsojalle näkyväksi jo elokuvan alussa, kun kerrotaan, että eri kielten tekstitykset on koodattu eri värein) eritasoisia ristiriitoja ja ongelmia. Helppoja vastauksia ei ole, ja ne jotka ovat helppoja vastauksia, ovat idioottimaisia.

Elokuva on kerronnaltaan pitkälti realistinen ja vahvasti kiinni tämän ajan ongelmissa. Elokuvassa keskisenä motiivina on karhu, minkä käsittelemisessä elokuvasta kirjoittaneet kriitikot eivät tuntuneet pääsevän kovin pitkälle. Olisiko ollut The Guardianin kriitikko, joka käsitteli tekstissään karhua jollakin lailla romanialaisessa kontekstissa ja huomioi karhun nousseen myös nykyisen sikäläisen äärioikeiston tunnukseksi, mikä vaikuttaa relevantilta tulkinnalta. Googlaamalla löytyy myös tietoa karhun merkityksestä romanialaisessa kansanperinteessä ja -uskossa, ja sitä kautta motiivi saa mielestäni syvempiäkin merkityksiä.

Elokuvan loppukohtaus löi ällikällä ja vaati purkukeskustelua lasin äärellä katsomiskokemuksen jälkeen. Väitän meidän päässeen tulkinnassamme sen suhteen vähintään yhtä syvälle kuin katsomispäivän iltaan mennessä lukemieni elokuva-arvostelujen kirjoittajatskin. Toki arvioissa täytyy  varoa juonipaljastuksia, mikä vaikeuttaa lopetuksen analysoimista.

Summa summarum: R.M.N. on vaikuttava elokuva, josta löytyy huomattavan monia tasoja.

Raisa Omaheimo: Ratkaisuja läskeille

 

S&S 2022. Nextoryn äänikirja, 5 h 5 min.

Kävin katsomassa talvella 2016 Raisa Omaheimon kirjoittaman ja esittämän monologin Läski Teatteri Takomossa, ja se jäi mieleen vaikuttavana esityksenä. Teos Ratkaisuja läskeille jatkaa samassa tematiikassa. Teos koostuu läskiyttä eri näkökulmista käsittelevistä teksteistä ja siinäkin on samalla tavalla omakohtaisuutta mukana kuten myös monologissa oli. Ratkaisuja läskeille -kirjasta jäi enemmän mieleen myös akateemisen maailman ja popkulttuurin esimerkkejä. 

Kirja muistuttaa hyvällä tavalla toiseuden kokemuksesta: jos joutuu jatkuvasti asetetuksi katseen ja huomion alaiseksi jostakin ominaisuudestaan johtuen, jossain vaiheessa palaa pinna.

Ricardas Gavelis: Vilnan pokeri

 

Siltala 2022. Suom. Urte Liepuoniute ja Per Länsmans. Nextoryn äänikirja, 22 h 48 min.

Vilnan pokeri on erikoinen romaani: sekä kiehtova että ällöttävä, yhteiskuntakriittinen että epätodellinen. Eniten nautin Gaveliksen tavasta kuvata Vilnan kaupunkia ja neuvostojärjestelmän absurdiutta. Vilna todella elää ja hengittää tässä kirjassa, niin kliseistä kuin näin onkin sanoa. 

Romaani koostuu neljästä osasta, joissa kussakin on eri kertoja. Ensimmäisen osan kertojana on Vitautas Vargaliis (kuten se kirjassa luetaan - kirjoitusasuksi kustantamon sivulla paljastuu Vytautas Vargalys), ja tämä on osista pisin. Teoksen alussa on (kääntäjän?) esipuhe, joka taustoittaa romaania hyvin ja joka antaa sisua romaanin lukemiseen. 

Sisua nimittäin eritoten Vargaliisin toimiessa kertojana tarvitaan, sillä hän on hahmo, joka vaikuttaa psykopaatilta. Vargaliis on ollut vangittuna ja kokenut vankileirin, nyt hän on taas Vilnassa. Hän on erittäin epäluotettava kertoja ja hänen osuudessaan kuvataan muun muassa myös kidutusta, jota hän on vankina kokenut. Romaanin nykyhetki sijoittuu 1970-luvun Vilnaan.

Toisena kertojana on Martti, joka koettaa omalla tavallaan saada kiinni todellisuudesta keräämällä esineitä museoon, jota ei ole tai joka sijaitsee hänen omassa olohuoneessaan, sekä kirjoittamalla ei aikakirjaa vaan marttikirjaa, jossa hän koettaa saada kiinni Vargaliisin tarinasta. Martin osio on osioista suoriten yhteiskunnallinen.

Kolmas kertoja on nainen, jonka Vargaliis on nimennyt "vanhankaupungin Kirkeksi" ja jonka nimi on Stefania. Kaikki kertojat ovat paitsi subjektiivisia, myös epäluotettavia ja tiedostavat sen itsekin. Neljäs kerrontanäkökulma zoomaa omalla tavallaan kauemmas - kertojana on aiemmin tarinassa kuollut matemaatikko-jazzmuusikko, joka on valinnut uudelleensyntyä Vilnaan koiraksi (siinä missä moni Vilnan puista paljastuu kuolleiksi uudelleensyntyneiksi hinduiksi). 

Postmodernismi näkyy romaanissa siis varsinkin epäluotettavien kertojien käyttämisenä, mutta kertojien epäluotettavuus korostaa osuvasti myös neuvostotodellisuuden epäluotettavuutta ja absurdiutta. Ensimmäisessä osassa kerrotaan myös Vargaliisin lapsuudenperheestä, ja taisi olla hänen isoisänsä, josta romaanin paska-kielikuvallisuus lähtee liikkeelle. Mies vie huussiin kaukalon ja rakentaa siihen paskasta valtavan tornin ja toteaa, että se on "kaikkien paskojen paska" - siis paikka, jossa he ovat, elämä, jota he elävät, neuvostotodellisuus. Mies olisi halunnut paskaämpärin myös hautajaisiinsa, mutta tätä ei voitu toteuttaa. Kielikuva "universumin perse" puolestaan nousee esiin Martin kuvaillessa Vilnaa. Martin osiossa taisi olla myös mainio kielikuva "yksin kuin sormi jumalan perseessä". Koska kyseessä on äänikirja, myönnän itsenikin tässä epäluotettavaksi referoijaksi. Koiran toimiessa kertojana puolestaan pohditaan, mikä kaikkivoipa jumala se sellainen olisi, joka ei voisi tehdä itsemurhaa.

Neuvostojärjestelmän absurdia hulluutta kuvaa loistavasti kohtaus kaupassa: Vargaliis ja hänen ystävänsä päätyvät vahingossa kaupungille, kun kaupunki on tyhjennetty, siivottu ja lavastettu neuvostopampun vierailua varten. Kadulla on äitejä työntelemässä päämäärättömästi lastenvaunuja - valeäitejä, liekö vaunuissakaan mitään. Kaikki on pysähtynyttä, jännittynyttä, näyteltyä kulissia. Kauppa on kerrankin täynnä tavaraa. Siellä on valeasiakkaita, ja Vargaliis ystävineen päätyy kauppaan. Kauppareissustakin saadaan romaanissa kuulla kaksi toisistaan poikkeavaa versiota.

Romaanissa on paljon groteskia kuvausta ja ruumiillisuutta. Tämä tekee romaanista ajoittain vastenmielisen ja raskaan lukea. Toisaalta, kun kuvauksen kohteena on järjetön, yksilöä alistava diktatuuri, siihen liittyvä vallan- ja väkivallan käyttäminen sekä kidutus ja ihmiset, jotka elävät tai koettavat elää kaiken sen keskellä elämäänsä, ratkaisua ei voi oikein moittiakaan.

Janne Huuskonen & Miro Hilden: Koukussa - Vuosi narkomaanien elämää

 

"Rintamamiestalon keittiön kattoa peittää harmaankeltainen savu."

Johnny Kniga 2022. Nextoryn e-kirja. 276 s.

Janne Huuskosen ja Miro Hildenin teoksen Koukussa syntyhistoria lähtee siitä, kun Hilden (Huuskosen poika) saa ajatuksen osana opintojaan kuvata narkomaanien arkea. Huuskonen on entinen narkomaani, ja hän johdattaa Hildenin entisten tuttujensa maailmaan. Valokuvausprojektista kasvaa kirjaprojekti, ja Huuskonen ja Hilden päättävät seurata vuoden ajan narkomaanien elämää Helsingissä. Teoksen keskushenkilöä kutsutaan Mamaksi. Hän on Hildenin (s. 1975) ikäluokkaa. 

Koukussa on rehellinen ja ajankohtainen kirja. Kirjoittajana on pääosin Huuskonen, joskin myös Hildeniltä on joitakin lyhyitä kirjallisia osioita teoksessa kuvien lisäksi. Näkökulma huumemaailmaan on sivustakatsojan, joka kuitenkin pääsee (tai otetaan ja joutuu) mukaan arkisiin tilanteisiin. Teoksesta välittyy hienosti huumemaailman kaoottisuus. Maailma on omalakinen rinnakkaistodellisuutensa, jossa aikajänne on lyhyt. Kaikki tapahtuu tässä hetkessä, tai toisaalta kuljetaan huumeiden ja huumekämppien perässä sinne-tänne-tonne, missä sitten meneekin koko päivä-viikko-kuukausi-elämä. Koukussa luo myös kuvaa siitä, mitä aineita tällä hetkellä on liikkeellä, ja syntyvä kuva on hyvinkin erilainen verrattuna siihen kuvaan huumeista, jonka muistan esimerkiksi omalta koulu-uraltani huumevalistuksen yhteydestä. Ainoa tuttu aine on oikeastaan amfetamiini.

Ulkopuolisen katsojan näkökulman näkyväksi tekeminen kerronnassa on teoksen parasta antia. Kirjan loppupuolella Huuskonen peilaa omia käsityksiään addiktiosta ja omaa käyttäytymistään suhteessa Mamaan, jonka maailmaan hän seurantavuoden aikana lipeää yhä enemmän:

"Olin alkanut ymmärtää Maman todellisuutta siinä määrin, ettei tehnyt mieli ruveta kiukuttelemaan hänelle. Muutama kuukausi sitten mietin vielä, oliko Mama koukussa vai oliko kyseessä vain elämäntapa. Ajatus nauratti nyt mutta veti myös vakavaksi. Läheisriippuvuuteni oli aktivoitunut kirjanteon aikana. Se sai minut ummistamaan silmäni tosiasioilta, kusettamaan itseäni. Olin aina ymmärtämässä Mamaa, selittämässä asioita parhain päin ja uskomassa seuraavaan kertaan, jolloin hän vihdoin tekisi järkeviä valintoja."

Se, että Koukussa-teoksen tekijät seuraavat Maman elämää vuoden verran, on onnistunut ratkaisu. Eräänä päivänä Maman tarina vain alkaa tulla näkyväksi, ja eräänä päivänä siitä kertominen lopetetaan. Tarinassa ei varsinaisesti ole juonta, kuten ei elämässä itsessään ole ellei sitä erikseen juonellisteta. Kuvaako Koukussa Maman alamäkeä, jää lukijan tulkittavaksi. Elämä vaikuttaa olevan niin sekavaa, että alamäen ja ylämäen käsitteetkin hämärtyvät.

Rebecca Solnit: Miehet selittävät minulle asioita

 

Suom. Pauliina Vanhatalo. S&S, 2019. Nextoryn äänikirja, 3 h 39 min.

Rebecca Solnitin Miehet selittävät minulle asioita on hyvää jatkoluettavaa tai -kuunneltavaa Caroline Criado Perezin kattavalle tietokirjalle Näkymättömät naiset. Molemmat ovat feministisiä teoksia, jotka tekevät näkyväksi yhteiskunnassa vallitsevaa epätasa-arvoa. Miehet selittävät minulle asioita on kokoelma esseitä, joita yhdistää feminismin tematiikka. Kiinnostavimpia teoksen esseistä ovat konkreettisimpia esimerkkejä sisältävät tekstit, joissa käsitellään muun muassa raiskauskulttuuria tai kirjan nimeenkin nostettua miesselittämistä. Simone de Beauvoiria ja Virginia Woolfiakin käsittelevät tekstit puolustavat paikkaansa, mutta eivät heidän tuotannostaan tietävälle lukijalle tuo juuri uutta tietoa.

Solnit on kirjailija, historioitsija ja aktivisti, joka on kirjoittanut yli kaksikymmentä teosta.

Noora Vallinkoski: Koneen pelko

 

"Koneen rikkoutuessa joudumme vastatusten oman osaamattomuutemme kanssa."

Atena, 2022. Nextoryn e-kirja, 268 s.

Pidin todella paljon Noora Vallinkosken esikoisromaanista Perno Mega City, ja niinpä tartuin Koneen pelkoon heti, kun huomasin sen ilmestyneen e-kirjapalveluun - enkä taida olla ainoa innostunut, sillä muistan lukeneeni romaanin olleen ilmestymisensä hetkellä Helsingin Helmet-kirjastojen jonotetuin teos.

Koneen pelko on teemoiltaan, henkilöhahmoasetelmaltaan ja miljööltään hyvin samantyyppinen kuin Perno Mega City. Päähenkilö on lähiössä (jota tässä romaanissa kutsutaan Aukoksi) kasvanut tyttö, romaanin nykyhetkessä nuori nainen, joka haluaa elää erilaista elämää kuin mikä Aukossa on mahdollista. Päähenkilö asuu isänsä ja veljensä Jeren kanssa lapsuudenkodissaan, kerrostaloasunnossa. Äiti on muuttanut vanhempien eron myötä kotoa pois, mutta asuu jossakin lähellä. Isä on rakennusmies, veli työtön (ja ainakin ajoittain) huumeidenkäyttäjä, jolla on Jaxon-niminen lapsi ex-tyttöystävänsä Suskin kanssa.

Romaani teemat - yhteiskunnan muutos teollisuusyhteiskunnasta palveluyhteiskunnaksi, köyhyys ja näköalattomuus - ovat tuttuja Perno Mega Citystä. Samoin jokin päähenkilön havaintokulmassa: vaikka päähenkilö on tyttö, maailma, jossa hän elää, on hyvin miehinen. Miehisyyttä ja sen murrosta katsotaan päähenkilön silmin. Katsoessaan isäänsä ja veljeään hän tulkitsee näkemäänsä näin: "- - he ovat kehossaan kuin vieraalla maalla, ensi kertaa ulkomailla, tyhjätaskuina suurkaupungin linja-autoasemalla iltakymmeneltä, vailla majapaikkaa ja suunnitelmia."

Isä alkaa olla työuransa loppupäässä ja tarkastelee sitä taaksepäin katsovasta positiosta: "Eniten isää kismitti petos. Jotain oli luvattu hänelle. Hallitukset olivat vaihtuneet, lupaus oli pysynyt. Ääneenlausumaton lupaus. Jos hoidat hommasi, saat... Sellainen oli lupaus, niin se alkoi, noilla sanoilla, ne sanottiin ääneen, lupauksen alkuosa. Loppuosa piti jokaisen täydentää itse. Isä täydensi: arvostuksen. Hän ei ollut rakentanut kattoa tämän kansakunnan pään päälle tullakseen naurunalaiseksi. Työmiehen karikatyyri. Sellaista heistä luotiin, ryhmää jolle naureskella." Isän pohdinta tuo hienosti näkyviin viime vuosikymmenten aikana tapahtuneen yhteiskunnallisen muutoksen ja sen, kuinka se vaikuttaa ihmisiin, joihin sillä eniten on vaikutusta. Jos on odottanut arvostusta ja sen sijaan saakin naurua osakseen, ei ole ihme, jos kauniisti sanottuna kismittää.

Päähenkilön veli Jere on romaanissa isään verrattuna vasta nuori aikuinen, jolla siis pitäisi olla elämä edessään. Jere vaikuttaa kuitenkin tehneen ja tekevän sellaisia valintoja, jotka lähiössä ovat odotuksenmukaisia - eikä kaikessa ole kyse valinnoista. Esimerkiksi Jeren kirjoitustaito ei ole häävi, mikä paljastuu eräässä kohdin romaania yllättäen ja yllätyksenä päähenkilöllekin:

 "Surkeat raapustukset olivat Jeren ponnistelujen tulosta. Hän oli yrittänyt - - itse, mutta hän ei ollut osannut. Hän verhosi osaamattomuutensa välinpitämättömyydeksi, vaikka hän ei ollut välinpitämätön. - - Sivistystä koskeva halveksunta, johon Jereä oli aina kannustettu, josta hänet oli palkittu ja johon kuului huono koulumenestys, manifestoitui nyt vihon sivuilla. Hänen osaamattomuuttaan käytettäisiin tulevaisuudessa häntä vastaan, se kääntyisi päälaelleen. Huonosta koulumenestyksestä ei ollut luvassa palkintoja aikuisena. Jere ei ollut tiennyt, että näin voi käydä, hän ei ollut nähnyt miten asiat kääntyvät. Hänen vahvuuksistaan oli tullut heikkouksia."

Jos Jerekin on odottanut arvostusta, kuten isänsä, sitä ei ole siis luvassa. 

Päähenkilö viettää ajoittain aikaa Jeren eksän Suskin ja heidän poikansa Jaxonin kanssa. Suskia kuvataan romaanissa stereotyyppiseksi nuoreksi lähiönaiseksi, mutta henkilökuvauksessa on kuitenkin syvyyttä: "Suski sohvan reunalla kännykkä kädessään. Ripset ovat päivä päivältä pidemmät ja raskaammat. Mustat, kaarevat katokset joiden alla hänen silmänsä pitävät sadetta. Ajattelen, että hän on määrännyt minulle elämässään suuremman osan kuin mitä olen valmis esittämään. Suskille asiat ovat konkreettisia. Hänen katseensa on kuin säkkipimeässä ajavan auton etuvalo." 

Jere kohtaa reiveissä Suvin, he ihastuvat ja alkavat seurustella. Suvikin käyttää huumeita, mutta vaikuttaa pikemminkin bilekäyttäjältä, toisin kuin Jere. Suvin tausta on erilaisessa yhteiskuntaluokassa, mikä luo jännitteitä suhteeseen. Yhteiskuntaluokkaerot tulevat näkyviksi muun muassa Jeren vieraillessa Suvin perheen luona illallisella tai vaikkapa seuraavassa dialogissa Jeren ja Suvin välillä:

"Suvin vanhemmat ostava Suville asunnon. 

Suvi kertoo Jerelle uutisen. 

Haluatko muuttaa mukana? hän kysyy. 

Olenko mä ruukkukasvi? Jere kysyy. 

Mä tarjoan mahdollisuutta asua ilmaiseksi. Moni olisi tyytyväinen. 

Pyysinkö almuja? Jere räjähtää."  

Elämää, lapsuudenkotia ja perheen välisiä suhteita Aukossa kuvataan kaunistelematta, samoin perheen puhumattomuuden kulttuuria: "Jeren hiljaisuus nostattaa minussa jännityksen. Toivon, että hän paljastaisi syynsä heti, että välillämme olisi kerrankin luottamusta, eikä aina näitä taukoja, joiden aikana asioita lajitellaan puhuttaviin ja vaiettaviin." Eräällä hetkellä, jolloin asiat menevät todella huonosti, päähenkilö kuvailee lapsuudenkotiaan sortumaksi, "jota kutsumme kodiksi ja joka sijaitsee kraaterin pohjalla jonne ei raainkaan keinovalo yllä". Kun kaikki on rumaa, haisevaa, riitaisaa ja groteskia, päähenkilö kuvailee pitkään ja yksityiskohtaisesti kaipuutaan toisenlaisuuteen:

 

"Kaipaan elämäämme kynttilälampettien patinoitunutta valoa ja korkeiden ikkunoiden eteen vedettyjä kultakirjailtuja verhoja. Haluaisin lennättää meidät kuninkaalliseen sviittiin silkkilakanoiden, koristetyynytjen ja antiikkihuonekalujen keskelle - -."

Päähenkilö pyrkiikin pois lähiöelämästä. Pyrkimys ei näyttäydy helppona. Oman vuokra-asunnon saaminen, vaikka kyseessä onkin karmiva luukku mutta sentään jossakin muualla kuin Aukossa, herättää valtavan vapaudentunteen. Päähenkilö menee töihin kauppahallin kahvilaan ja alkaa lukea yliopiston pääsykokeisiin. Rahasta on pulaa, kaluisteita omassa asunnossa ei juuri ole ja seurustelusuhde - jos sitä sellaiseksi voi kutsua - on erikoinen mutta ehkäpä tilanteeseen nähden tyypillinen. Kkuitenkin kaikkein vaikeinta toisenlaisen elämän tavoittelemisessa on nimenomaan sen toisenlaisuus.

Yhden luvun verran päähenkilö pohtii äidinkieltään - siis lähiön kieltä, sitä tapaa, jolla lähiössä puhutaan ja joka tulee päähenkilölle itselleen näkyväksi vain ajoittain. Arjessaanhan sitä ajattelee, että kaikki puhuvat samalla tavalla ja samaa kieltä:

"Olen ollut tarkka siitä, etten viljele puheessani kotoa opittuja ilmauksia sen jälkeen, kun käytin niistä yhtä lukion historian tunnilla ja opettaja korjasi minua kuin alakoululaista. Pidin historian opettajasta. En ollut ainoa jota hän ojensi, se oli hänen tapansa. Minuakin hän korjasi ystävällisesti kohdistaen sanansa kaikille luokassa, hän teki siitä opetustilanteen ja varoi tarkasti nöyryyttämästä ketään, mutta hänen huomionsa koskivat silti. - - sain kuulla että sanani olivat naurettavia tai ehkä vain pikkuisen hölmöjä, hieman liian alatyylisiä kelvatakseen historian kieleksi. Saan kuulla, että vieläkin puhun niin."

 

Siinä missä Jere pääsee kokemaan luokkaeroja tyttöystävänsä Suvin kanssa, päähenkilölle tulee näkyväksi oma ulkopuolisuutensa suhteessa muihin yliopiston pääsykokeisiin lukeviin: "En tunne heidän nokittelukisansa sääntöjä. Jään ulkopuoliseksi tietämättä, mikä heissä on niin erilaista. Se näkyy heidän kävelyssään, joka on askellusta turvallisessa maailmassa tuttujen asioiden ympäröimänä. He muodostavat hyvähampaisten ja kaunistapaisten ihmisten muurin, ovettoman ja ikkunattoman linnakkeen, jota minä kierrän etsien ilmastointiritilää tai roskakuilua, mitä tahansa maan pinnan lähellä olevaa aukkoa." 

Koneen pelon nykyhetki sijoittuu jonnekin 1990-luvun loppupuolelle. Romaanissa kuvataan herkullisesti sitä, kuinka päähenkilö opettelee käyttämään internetiä kirjastossa. Päähenkilö lähtee opetteluun takamatkalta, sillä jo lukiossa olisi pitänyt palauttaa tekstejä koneella kirjoitettuna, mutta hän ei voinut tehdä niin, koska heidän perheessään ei ollut tietokonetta.

"Olen varannut kirjaston tietokoneen tunniksi töiden jälkeen. Opettelen kymmensormijärjestelmää monisteesta. - - Opettelen myös käyttämään internetiä. Selaimen kuvake on sininen E, jolla on sädekehä. Avaan ja suljen ikkunoita. Joskus ruudulle ponnahtelee ikkunoita tyhjästä, enkä löydä enää kohtaa jota luin, vaan rullaan ja klikkailen, yhä uusia ikkunoita avautuu, pusken tuolin taaksepäin, nostan kädet ilmaan ja jätän ikkunasotkun seuraavalle. Kirjastonhoitaja kerää nimiä listaan. Haluatko suorittaa ATK-ajokortin? hän kysyy varatessani uutta aikaa. Ehkä myöhemmin, vastaan. Seuraavana päivänä kirjoitan koneeseen ATK-ajokortti. Sivulle latautuu lista hakutuloksista. Klikkaan niitä ja luen. Kuljen hyperlinkistä toiseen, kunnes alkuperäinen hakuni on hautautunut uuden informaation alle ja huomaan lukevani tiheään kirjoitettua kotisivua, jolla kerrotaan kasvien idättämisestä. Tunti hupenee hetkessä. En ole saanut koneelta tyydyttävää vastausta, olen unohtanut kysymykseni."

Kohtaukseen on kirjoitettu osuvaa ajankuvaa ajalta, jolloin internet oli hyvin erilainen kuin nykyään ja koko sen toimintalogiikka vaati opettelua. 

Koneen pelko on hieno, yhteiskunnallinen romaani maailmasta, joka muuttuu, ja ihmisistä, joista kukin reagoi muutokseen omalla tavallaan. Osa koettaa pysyä muutoksessa mukana ja tavoitella parempaa, osa huomaa muutoksen tapahtuneen vasta, kun on jo pudonnut sen kyydistä tai muuttunut itse sellaisella tavalla, joka ei uudenlaisessa maailmassa ole enää tavoiteltavaa, haluttavaa tai arvostettavaa.

Emilia Kujala: Suorittajan mieli - Vapaudu ylikontrollista

 

Otava 2022. Nextoryn äänikirja, 6 h 58 min.

Emilia Kujalan kirjoittama Suorittajan mieli - Vapaudu ylikontrollista on helposti lähestyttävä teos suorittamisesta ja tarpeesta kontrolloida elämää. Kirjoittajalla on paitsi asiantunteva myös omakohtainen lähestymistapa aiheeseen. Yksi keskeisistä asioista, joka teosta kuunnellessani jäi mieleeni, on se, että ylikontrollista tai suorittamisesta ei voi "parantua", vaan niiden kanssa voi oppia elämään. Teoksessa on myös harjoituksia esimerkiksi tunteiden käsittelemiseen kehollisesti.