Petri Tamminen: Sinua sinua

 

Otava 2025. Lukija Antti Virmavirta. Äänikirjana Storytelin kautta, 2 h 50 min.

Petri Tammisen pienoisromaani Sinua sinua on rakkaustarina, jossa tunteet ja tarpeet eivät kohtaa ja ihmiset jäävät oman estyneen olemisensa vangeiksi. Päähenkilö, nuori mies, rakastuu Prahan-matkallaan tsekkoslovakialaiseen naiseen (eletään vielä rautaesiripun aikaa), eikä ymmärrä, että tunteet eivät ole molemminpuolisia. Elämä lipuu ohi miehen koettaessa tarrata johonkin, mikä pakenee hänen otteestaan.

Olen nauttinut Tammisen novellien absurdista maailmasta, mutta Sinua sinua -romaani tuntuu lipuvan otteestani kuin elämä sisältöineen romaanin päähenkilöltä.  

Matt Haig: Keskiyön kirjasto

 

Aula co, 2020. Englanninkielinen alkuteos The Midnight Library. Suom. Sarianna Silvonen. Äänikirjana Storytelin kautta. Lukija Krista Putkonen-Örn. 9 h 30 min.

Olen aiemmin lukenut Matt Haigilta esseemäisen tietokirjan Huomioita neuroottiselta planeetalta. Keskiyön kirjasto on ensimmäinen fiktiivinen teos, jonka häneltä kuuntelin, ja se onkin mitä parhainta kesäkuunneltavaa: kevyt hyvänmielen kirja, jossa lopussa on opetus - ja myöskin kirja, joka saa pohtimaan omia elämänvalintoja ja omaa elämääntyytyiväisyyttä.

Keskiyön kirjaston päähenkilö on varhaiskeski-ikäinen Nora, joka on kyllästynyt elämäänsä ja tekee itsemurhan. Noran itsemurhaa ei ole erityisen uskottavasti motivoitu, mutta lukijallekin välittyy, että hän on vähintäänkin masentunut ja tyytymätön. Kun Nora kuolee, hän ei kuolekaan, vaan joutuu jonkinlaiseen elämän ja kuoleman välitilaan, Keskiyön kirjastoon. Kirjastossa on kirjastonhoitajana vanha mummeli, Noralle nuoruudesta tuttu koulukirjaston hoitaja, joka opastaa Noraa kirjaston käytössä. Nora voi poimia hyllystä minkä tahansa kirjan, vaihtoehtoisen elämän, ja kokeilla sen elämän elämistä. Jos elämä tuntuu hyvältä, Nora voi jäädä elämään sitä. Jos taas ei, Nora palaa Keskiyön kirjastoon. Apuna elämän valisemisessa voi tutkia Katumuksen kirjaa, johon on koottu kaikki ne pienet ja suuret asiat, joita Nora "juurielämässään" katui.

Romaanin idea on toimiva ja konkreettisen Nora-esimerkin kautta lukija pääsee leikkimään ajatusleikkejä siitä, mihin erilaiset valinnat olisivat johtaneet ja millaiseksi omakin elämä olisi voinut muotoutua - tai toisaalta, voi koko ajan muotoutua valintojen myötä.

Jossain elämässä Nora on jäätikkötutkija, jossain maailmankuulu rocktähti, jossain maalaispubin omistajan vaimo, jossain olympiauimari, jossain taas eläinten löytötalossa töissä. Kaikissa elämissä on omat hyvät ja huonot puolensa - ja tehdyt valinnat tarkoittavat myös sitä, että joitain valintoja ei ole teht. Esimerkiksi paljon ajallisia uhrauksia vaatineet urat - musiikki ja urheilu - tarkoittavat toisaalta sitä, että filosofianopintoja yliopistossa ei ole tapahtunut. Ei ehkä siinäkään elämässä, jossa Nora on myötäillyt miehensä unelmaa perustaa maalaispubi ja jossa hän saa seurata miehensä alkoholinkäytön lisääntymistä. Joissain elämissä Noralla on avioliitto tai suhteita, joissain elämissä lapsi, joissain hän on sinkku.

Haig onnistuu konkretisoimaan elämänvalintojen merkitystä tarinallisella tavalla. On varmasti lukijoita, joiden mielestä Keskiyön kirjasto on kevyttä itseapukirjallisuuden kaltaista hömppää, mutta mielestäni se on toivoa luova romaani, joka saa lukijan ottamaan vastuuta omasta elämästään.

Hanna Ryti: Kaatuminen

WSOY 2025. Äänikirjana Storytelin kautta, lukijana kirjailija itse. 9 h 51 min.

Kaatuminen on ensimmäinen romaani, jonka luen Hanna Rydiltä. Kaatuminen käsittelee 1990-luvun lamaa ja sen seurauksia ja hyödyntää näkökulmatekniikkaa. Romaanissa on kolme keskushenkilöä, Eme, Heljä ja Timppa. Eme on työväenluokkainen tyttö, joka pysyy omassa yhteiskuntaluokassaan. Heljän tausta on ylemmässä keskiluokassa: hänen vanhempansa hyötyvät lamasta ja Heljä häpeää heitä ja taustaansa. Timpan tausta on työväenluokassa kuten Emellä, mutta Timppa kouluttautuu korkeammalle.

Fokalisaatio vaihtelee näiden kolmen henkilöhahmon välillä ja kerrontaa rytmitetään ja taustoitetaan lehtijutuilla, jotka käsittelevät lamaa.

Romaanin ensimmäisessä osassa ollaan henkilöhahmojen lapsuudessa ja nuoruudessa, ja ensimmäinen osa on mielestäni romaanin toimivin. Lamakuvaukset ovat uskottavia sekä tunnetasolla että konkreettisesti. Ajan vaikutuksia perheisiin ja lasten ja nuorten kokemuksia kuvataan hienosti.

Romaanin toisessa osassa ollaan 2020-luvulla. Eme, Heljä ja Timppa ovat kukin tahoillaan kasvaneet aikuisiksi niillä eväillä, joita heillä on ollut, ja niillä valinnoilla, joita he ovat tehneet. Koska kyse on näkökulmatekniikasta, toki henkilöhahmojen tarinat hipovat toisiaan. Toinen osa jää jotenkin etäisemmäksi: kaikilla on tragediansa ja ne myös liittyvät yhteen - mutta kuulijana jäin hiukan etäälle tarinasta. Mikään kerronnassa ei sinänsä muutu, mutta intensiteetti ei ole yhtä vahva kuin ensimmäisessä osassa.

Kolmas osa on lyhyt, epilogimainen summaus: "Kirjat päättyvät, mutta historia ei koskaan lopu. Se jatkuu tulevaisuutena, joka ensin kuviteltiin, ja sitten luotiin. Tai joka jätettiin kuvittelematta, ja vain tapahtui. Kuin onnettomuus." Kaatumisessa tärkeintä on ajankuva, henkilöt vain osuvat siihen aikaan, johon heidän elämänsä ajoittuu, ja elävät siinä parhaansa mukaan.

Terhi Törmälehto: He ovat suolaa ja valoa

Otava 2024. Storytelin äänikirja, 9 h 35 min.

Terhi Törmälehdon romaani He ovat suolaa ja valoa on hienovarainen romaani, joka kertoo vaikeasta aiheesta. Romaanin keskiössä on kahden kehityslinjan seuraaminen. Toisen päähenkilön kautta tarkastellaan kysymystä, kuinka fundamentalistisesti ajatteleva henkilö radikalisoituu. Toisen päähenkilön muutostarina on erilainen: voiko rakastuminen muuttaa ihmistä?

Romaanin kerronta fokalisoituu kahden päähenkilönaisen, Anun ja Susannan kautta. Molemmat ovat uskovaisia suomalaisia naisia, kristittyjä. Anu on rovaniemeläinen yläkoulun saksanopettaja, joka on keski-ikäinen sinkku. Susannakin on keski-ikäinen nainen, mutta hän on naimisissa liberaaliuskovaisen pappi Villen kanssa, johon hän on tutustunut opiskeluaikana, ja heillä on teini-ikäinen lapsi Emppu. Susanna on uskossaan fundamentalistinen konservatiivikristitty, eikä Anukaan mitään laimean tapakritistyn hahmoa edusta. Lisäksi romaanissa on minäkertoja, enkeli, jonka tehtävänä on seurata tai vartioida Anua ja Susannaa.

Romaani alkaa, kun naiset - jotka eivät tunne toisiaan ja joita yhdistää romaanin tarinan ajan lähinnä maantiede - istuvat lentokoneessa matkalla kohti Israelia kevättalvella 2023. Anu on ensimmäsitä kertaa matkalla pyhälle maalle, mutta hänen vanhempansa ovat käyneet Israelissa useasti. Anu etsii elämälleen jotain uutta suuntaa, jotain sisältöä ja merkitystä, joka olisi enemmän kuin mitä elämä tähän mennessä on tarjonnut. Susannan Israelin-matkalla sen sijaan on selkeä tarkoitus: hän on Israelin ystävä ja matkustaa Israeliin toimiakseen Israelin puolesta - tai sillä tavoin hän itse asian käsittää. 

Romaanin kerronnassa käytetään paljon uskonnollista kieltä, mikä auttaa pääsemään romaanihahmojen tajuntaan ja tapaan hahmottaa maailmaa. Tällainen uskonnollinen kieli (maailmallisuus, henkivallat ja niin edelleen) ei kuulu siihen kuplaan, jossa itse elän, ja siksi osin romaani onkin niin kiehtovaa kuunneltavaa. Se todella avaa sellaisia todellisuuksia, jotka eivät ole minulle tuttuja. Molemmat päähenkilöt näkevät, pyytävät ja lukevat merkkejä, ja molemmille heistä todellisuus on muutakin kuin vain se, mitä konkreettisesti näemme. Sekä Jumala että Saatana tekevät jatkuvasti töitään.

Sinkku-Anu kohtaa Jerusalemissa miehen, ja Jerusalemin-matka muuttaa Anun ajattelua Israelista hitaasti mutta peruuttamattomasti. Anu pohtii useasti, onko muutos peräisin Saatanasta vai onko ajattelun muuttaminen perusteltua. Jos on oppinut uskomaan totuuteen, joka on muuttumaton - saako silloin muuttua? 

Myös Susanna muuttuu. Hänkin kohtaa Israelissa asioita, jotka eivät tunnu aivan siltä kuin mitä hän oli niiltä odottanut. Susanna on aina elämässään, lapsuudenperheestään asti, tuntenut vierautta. Ja vaikka hänellä on mies ja lapsi, hänestä usein tuntuu, kuin hän ei vieläkään tulisi täysin nähdyksi ja ymmärretyksi. 

Susannan hahmossa Törmälehto kuvaa harvinaisen hienovaraisesti ja uskottavasti sitä, kuinka ihminen voi radikalisoitua. Nyt kyseessä on vain radikaali kristinusko, ei radikaali islam, jota olemme tottuneet tarkastelemaan tuomitsevasti nykyajassa. Susanna on keski-ikäinen, perheellinen, valkoinen lääkäri - ja hän radikalisoituu. Hän on uskoontulemisestaan alkaen ollut konservatiivi ja fundamentalistikristitty, mutta pandemian aikana hän löysi internetistä kanavia ja materiaaleja, joiden kautta hän löysi vielä äärimmäisempää ajattelua kuin mitä suomalaisissa herätysliikkeissä harjoitettiin. 

Susannan hahmon kautta tulee näkyväksi ääriliikkeiden rahankeruumetodit ja ihmiskauppaan tai -salakuljetukseen rinnastuva toiminta, jota ääriliikkeet rahoittavat. Israelin siirtokuntapolitiikkaa päästään tarkastelemaan ruohonjuuritasolla. Susannan kehitys on huima: näinkö nopeasti kalteva pinta vie mennessään, jos ympärillä on ihmisiä, jotka pitävät toimintaa ja ajattelua normaalina?

He ovat suolaa ja valoa on ajankohtainen ja tarkkanäköisesti kirjoitettu romaani, joka näyttää asioita, tekoja ja ajatuksia, mutta jättää tulkintojen tekemisen lukijalle. Wau, hieno kirja. Uskaltaisikohan raati nostaa tällaista romaania mukaan Finlandia-kuusikkoon?

Laura Juntunen: Tyttö joka en

 

Into 2024. Storytelin äänikirja, 6 h 18 min.

Tyttö joka en on ahdistava kirja. Se kertoo pakko-oireista, vakavasta syömishäiriöstä, seksuaalisesta ahdistelusta, väkivallasta, päihteistä ja ulkopuolisuudesta. Tyttö joka en tuntuu olevan eräänlainen sisarteos Juntusen kirjoittamalle Subutex-kaupungin kasvateille, joka keskittyy kertomaan Raahen opioidiongelmasta Henkan kautta. Muistan ajatelleeni (nyt on helppoa sanoa: naiivisti) Subutex-kaupungin kasvatit luettuani, että onpa hienoa, että teoksen kirjoittaja on aikanaan ja ikään kuin ajoissa päässyt irti tai lähtenyt muualle siitä maailmasta, josta teos keskushenkilönsä kautta kertoo. Tyttö joka enin luettuani en voi kuin todeta, että olinpa väärässä. Yritystä on kyllä ollut, mutta päihdemaailma tarjoaa myös tuttuutta ja ratkaisuja - eikä uusi alku ole niin helppoa toteuttaa kuin se on sanoa.

Saatuani Tyttö joka en -teoksen kuunneltua jäin ensimmäiseksi miettimään, mistä päähenkilön ongelmat oikein alkoivat. Varhaisunuoruudessa, ehkä lapsuudessa, oli ahdistelukokemuksia. Mutta kukapa ei olisi vähintäänkin nähnyt itsensäpaljastajaa tai tullut kourituksi julkisissa liikennevälineissä? Me too teki näkyväksi sen, kuinka normalisoituja tällaiset tilanteet ja kokemukset aiemmin olivat olleet (toivottavasti eivät enää nykyään). Kouluun meneminen ahdisti ja oli koulukiusaamista, väkivaltaa - no, sekin on aika jaettu tai yleinen kokemus, ikävä kyllä. (Helsingin Sanomissa oli juuri amerikkalaisen tutkijan Peter Grayn haastattelu: haastattelussa Gray, psykologian emeritusprofessori, kritisoi koulua järjestelmänä ja laitoksena erittäin voimakkaasti ja mielestäni paikoin yvin ansiokkaastikin.) Päihteistä? Huonosta seurasta? Syömishäiriöstä? Kaikki selitykset tuntuvat liian suoraviivaisilta. Mitään yksittäistä syytä ei tunnu olevan - ikään kuin asiat eivät olisi voineet mennä mitenkään muutoin kuin ne menivät, niin fatalistiselta tai kyyniseltä kuin se kuulostaakaan. Tulee mieleen Deborah Spungenin kirjoittama romaani Nancy: myös Nancyllä oli vaikeaa pikkulapsesta saakka, ja hän vaikutti hakevan vaikeaan oloonsa ratkaisua ja lääkettä samantapaisilla keinoilla kuin Laura Tyttö joka enissä. Tyttö joka en muistuttaa siitä, kuinka erilaisia lähtökohtia meillä onkaan. Sen kun muistaisi vielä arjessakin.

Kehollisuutta, seksuaalista väkivaltaa, itsetuhoisuutta ja tyttöyttä käsitellessään Tyttö joka en liikkuu vahvasti samoilla vesillä kuin Susanna Hastin romaani Ruumis/huoneet. 

Tyttö joka en on tärkeä puheenvuoro ajassamme. Se ottaa osaa moniin keskusteluihin ja käsittelee useita suuria teemoja: tyttöyttä ja naiseutta, valtaa, väkivaltaa, itsetuhoisuutta, sairautta, lääkintää, yhteiskunnassa olevia eri maailmoja ja luokkia, identiteettiä, itsensä etsimistä... Teos ei tyhjenny kerralla vaan jättää pohtimaan.

Uuteen nousuun - laman lasten elämä ja teot @ Q-teatteri, Helsinki

Anna Brotkinin ja Juho Mantereen käsikirjoittama ja Juho Mantereen ohjaama Uuteen nousuun - lama-ajan lasten elämä ja teot -näytelmä Q-teatterissa sai Hesarissa neljän tähden arvion mutta onnistuimme saamaan siihen liput. Lähes kolmituntisessa näytelmässä olisi hieman tiivistämisen varaa, mutta kokonaisuudesta rakentuu vaikuttava. Osuvia oivalluksia ysäristä lapsuuden ja nuoruuden ajankohtana tarjoillaan runsaasti.

Tarinan kehyksenä toimii nelihenkisen nuoren aikuisen kokoontuminen entiselle koululle muistelemaan nuoruutta ja lapsuutta. Siitä luiskahdetaan ysäritakaumaan tai muistojen episodimaiseen kavalkadiin, ja lopussa palataan taas kehyskertomuksen tasolle nykyhetkeen. Näytelmän toteutuksessa yllätti videokerronnan runsas käyttö. Ensimmäisellä puoliajalla havahduin välillä ajatukseen siitä, olenko tullut teatteriin vai immersiiviseen elokuvanäytökseen. Väliajan jälkeisellä puoliskolla videokerronta ja perinteinen livenäyttelijätyö lomittuvat hienosti ja saumattomasti. Toisen puoliajan videokerronta mahdollistaa katsojan pääsemisen hyvin lähelle intiimejä tilanteita ja näyttelijöiden mikroilmeitä (esityksessä on aivan loistavat näyttelijät!) - tämä ei ehkä perinteistä näyttelijäntyötä käyttäen olisi samalla tavalla mahdollista.

Uuteen nousuun onnistuu välittämään hienosti ysärin arvomaailman ja tekemään näkyväksi muutoksia, joita arvoissa ja asenteissa on tapahtunut ysäritä nykyaikaan tultaessa. Puhe vartalomalleista ja vartaloiden ongelmakohdista ei ole enää normaalia, ja epäilen, että virrenveisuulla ei enää ole samanlaista roolia koulupäivässä kuin tuolloin. Seksuaalisuuteen herääminen ja ensimmäiset fyysisen lähentymisen kokeilut haparointeineen ja herkkyyksineen kuvataan hienosti. Ysäri näytetään myös moniulotteisena ja ristiriitaisena aikana: oli niitä, jotka menettivät omaisuutensa ja sitä kautta perheet ja mielenterveys olivat kovilla tai hajosivat, ja oli niitä, jotka näkivät tilaisuutensa tulleen ja napsivat asunto-osakkeita kerrankin halvoilta markkinoilta. Laman kääntyessä "uuteen nousuun" näiden perheiden jälkikasvu oli keskenään aivan eri tilanteissa. 

Näytelmän kotibilekohtaus on uskottavinta ja energisintä teatteria, jota olen vähään aikaan nähnyt. Kohtausta katsotaan samaan aikaan lavalla ja kotivideona, ollaan samaan aikaan hetkessä ja nostalgisen etäisyyden päässä siitä. Tässä perinteistä näyttelemistä ja videotekniikkaa käytetään päällekkäin ja rinnakkain, oivaltavasti, siten, että se luo lisää merkitys- ja tulkintatasoja näytelmän maailmaan. Musiikki soi niin huumaavan kovaa, että juhlissa pitää huutaa, ja kaikki tuntuu rintalastassa saakka.

Miranda Cowley Heller: Paperipalatsi

"Muodot nousevat tyhjästä."

Tammi 2022. Alkuteos The Paper Palace, 2021. Suom. Tuulia Tipa. 453 s.

En ole koskaan aiemmin kuullutkaan Miranda Cowley Helleristä, mutta tartuin Paperipalatsiin, koska se vaikutti lupaavalta lomalukemiselta. Kannen pastellisävyt ja maisema, vanhanaikainen fontti teoksen nimessä, takakannen bestsellerille tyypillinen lupaus "intohimosta, rakkaudesta ja perheitä tuhoavista salaisuuksista". Tavallaan Paperipalatsi lunastaakin lupauksensa, mutta mikään unohtumaton lukukokemus romaani ei ole.

Paperipalatsi on yhdenpäivänromaani. Romaani alkaa "Klo 6.30" ja viimeinen luku tapahtuu 24 tunnin sisällä ensimmäisestä. Tavallaan romaanin nykyhetki siis etenee suunnilleen samassa tahdissa kuin aika lukijankin kellossa. Nykyhetkestä tehdään sitten takaumia päähenkilö Ellen lapsuuteen, nuoruuteen ja nuoreen aikuisuuteen, ja niiden avulla pyritään syventämään henkilökuvausta.

Romaanin tapahtumat lähtevät raflaavasti liikkeelle siitä, että päähenkilö Elle on kesänvietossa Paperipalatsi-nimisessä lomakylässä, jossa hän aina viettää kesänsä, ja on juuri paneskellut lapsuudenystävänsä/nuoruudenrakkautensa Jonasin kanssa edellisillan juhlissa. Ellellä on perhe ja myös Jonas seurustelee. Lukijalle luodaan kuva siitä, että Elle ja Jonas ovat tunteneet hyvin pitkään ja heitä yhdistää erityslaatuisen vahva side, jonka on tarkoitus luoda romaanin kertomuksen intohimoinen pohjavire. Jotenkaan romaani ei onnistu vakuuttamaan tässä, mikä syö romaanin jännitettä. 

Toinen romaanin jännitettä syövä tekijä on se, että hahmojen luonne ei piirry selvästi esiin. Elle paljastuu korkeasti koulutetuksi ranskalaista kirjallisuutta opiskelleeksi naiseksi, joka ilmeisesti on paraikaakin töissä yliopistolla, mutta silti hänestä piirtyy ajoittain white trash -henkinen vaikutelma esimerkiksi sen perusteella, kuinka hän puhuu muille ihmisille. Ajoittain jäin myös miettimään suomennosratkaisuja:

"Uimarannan pysäköintialue on kuin pätsi. Nousen autosta hiekkaiselle asfaltille ja kiljahdan. 'Perkeleen perseensuti.' Hyppään takaisin Saabiin. 'Jalkapohjista taisi palaa iho.'"

Perkeleen perseensuti? - Hieman erikoinen ratkaisu tässä kohdin. Jäin melko pitkäksi aikaa toisaalta miettimään, mitäköhän tämä on ollut alkukielellä, toisaalta miettimään, tulisiko tällaisessa tilanteessa huudahdettua tuolla yhdistelmällä (jos tyylivalinnan pohtiminen sivuutetaan).

Jotkin romaanin juonikuviot, kuten sukupolvissa toistuva insestikokemus, tulevat vähän yllättäen.

Paperipalatsissa on siis sinänsä perusteltuja elementtejä niin tyylin, sisältöjen kuin juonen ja miljöönkin kannalta, mutta kuuluvatko kaikki elementit samaan teokseen - siitä en niinkään vakuuttunut.

Pierre Lemaitre: Silmukka

 

"Joulukuun lopulla vuonna 1999 Beauvalia kohtasi yllättävä sarja traagisia tapahtumia, joista merkittävin oli luonnollisesti pienen Rémi Desmedtin katoaminen."

Minerva 2017. Suom. Susanna Hirvikorpi. Ranskankielinen alkuteos Trois jours et une vie, 2016. Nextoryn e-kirja. 277 s.

Pierre Lemaitren Silmukka on Rikos ja rangaistus -tyyppinen dekkari, jossa päähenkilönä on murhaaja Antoine, jonka syyllisyydentunnon ja kiinni jäämisen pelon kuvaus on teoksen keskeisintä antia. Murha tapahtuu Antoinen ollessa 12-vuotias: naapurin 6-vuotias pikkupoika Rémi seuraa usein yksin leikkivää  Antoinea aina silloin tällöin metsään, ja erään kerran käy niin, että Antoine mielenkuohussa ja raivostuneena lyö Rémiä kepillä päähän. Rémi kuolee, ja Antoine päättää kätkeä ruumiin.

Rémin katoaminen saa pikkukylän suunniltaan, ja romaanin ensimmäinen osa keskittyy kuvaamaan Rémin katoamisen jälkeisten päivien tapahtumia. Romaanin toinen osa sijoittuu vuoteen 2011, kun Antoine on jo nuori aikuinen.

Lemaitremaiseen tapaan Silmukkakin sisältää monia juonenkäänteitä, mutta kerronta on yksilöpsykologisesti kiinni päähenkilö Antoinessa. Rikos ja rangaistus ovat romaanin keskeisiä teemoja: millä tavoin syyllisyys ilmenee, millä tavoin siihen voi koettaa sopeutua, miten teon kanssa voi elää? 

Antoinen äiti tuntuu aavistavan poikansa liittyvän jollakin tavoin pikku-Rénen katoamiseen, ja hänen defenssejään dekkarissa kuvataan näin:

"- - rouva Courtinilla oli metodinsa. Hän rakensi häiritsevien tosiseikkojen ja mielikuvituksensa välille lujan ja korkean muurin, jonka läpi pääsi tihkumaan vain hienosta ahdistusta. Sitä hän lievitti lukuisilla rutiineilla ja rituaaleilla, joista mikään maailmassa ei saanut häntä luopumaan. Elämän oli jatkuttava, miten hän rakastikaan tuota sanontaa. Se tarkoitti, että elämän täytyi antaa vain jatkaa kulkuaan, ei entisenlaisena vaan sellaisena kuin sen halusi antaa jatkuvan. Todellisuuden olemus riippui tahdonvoimasta, miksi antautua turhien huolten valtaan, kun ne saattoi välttää sulkemalla niiltä silmänsä. Metodi ei pettänyt koskaan, koko hänen elämänsä todisti sen erinomaisesta tehosta."

Pikkukylän henkilöhahmojen välisistä suhteista paljastuu pinnan alta monenlaista, ja Antoine ei koskaan ole oikein tuntenut kuuluvansa kylään; murha saa hänet haaveilemaan erilaisista pakenemisen mahdollisuuksista vielä konkreettisemmin. Pikkukylän ilmapiiriä kuvataan homogeenisenä ja normittavana, ja seesteisen pinnan alla tapahtuukin monenlaista - mistä pienin asia ei luonnollisestikaan ole Antoinen salaama murha.

Oliver Burkeman: Neljätuhatta viikkoa - Miten käytät loppuelämäsi päivät?

 

Siltala 2022. Suom. Urpu Strellman. 330 s. Nextoryn äänikirja, 8 h 25 min.

Oliver Burkemanin Neljätuhatta viikkoa - Miten käytät loppuelämäsi päivät? on ajattelemaan saavaa kuunneltavaa. Teoksen aloitusta ja lopetusta en pitänyt erityisen onnistuneina. Ne kehystävät teoksen sisällön sinänsä perustellusti siihen, että ihmisen elämästä merkityksellistä tekee juuri rajallisuus (teoksen nimikin tulee siitä, että mikäli eläisi 80-vuotiaaksi, elämän kesto olisi noin neljätuhatta viikkoa), mutta omaan makuuni kuolemapuhetta on aloituksessa ja lopetuksessa liikaa. Teoksen varsinainen sisältö eli muut luvut sen sijaan ovat inspiroivaa kuunneltavaa - tämäkin teos on sellainen, johon tekisi mieli palata kirjoitetussa muodossa myöhemmin, kuunneltu kun tuntuu olevan kiinni kuuntelemisen hetkessä eikä ainakaan itselleni jää kertakuulemalla mieleen sen pidemmäksi aikaa. 

Teoksessa on näkökulmia, jotka saavat miettimään omaa ajankäyttöä. Siinä pohditaan esimerkiksi prokrastinaation ja välttelemisen merkitystä ja niiden suhdetta pelkoon, tai sitä ajatusta, kuinka paljon tärkeämpää on tehdä itselleen tärkeitä asioita (vaikkapa tutkijan työtä) päivittäin sopiva tai vähäinen määrä kuin maanisesti hurahtaa yhdeksi päiväksi työn imuun ja sen jälkeen olla niin uupunut suorituksestaan, että pitää taukoa ja sen jälkeen tekemisen aloittamisen kynnys on taas suuri.

Neljätuhatta viikkoa ei ehkä sisällä uutta tai mullistavaa tietoa sinänsä, mutta sen esitystapa on helposti lähestyttävä eikä se sisällä tyhjiä lupauksia, vaan se antaa lukijalle itselleen tilaa pohtia omaa elämäänsä ja valintojaan. Ehkäpä näistäkin syistä teos nousi esimerkiksi New York Timesin bestsellerlistalle ilmestyttyään.