Hanna-Riikka Kuisma: Korvaushoito

"Hän ei koskaan olisi arvannut päiviensä päättyvän näin."

Like 2024. 348 s.

Hanna-Riikka Kuisman uusimman romaanin, Korvaushoidon, maailma on synkkä ja toisteinen. Romaanin nykyhetkessä päähenkilö on nelikymppinen, korvaushoidossa ja naimisissa oleva mies. Romaanin nykyhetken tarinan kesto on lyhyt, ehkä noin viikko. Nykyhetkestä käsin päähenkilö käy läpi lapsuuttaan, nuoruuttaan ja nuorta aikuisuuttaan, aikajännettä 1980-luvulta nykypäivään, ja samalla lukija pääsee seuraamaan hänen päihteidenkäyttönsä kehityskaarta ja tehtyjä elämänvalintoja (joista päähenkilö nykyhetkessä pohtii, kuinka paljon ne olivat valintoja).

Korvaushoito on realistinen, lähes naturalistinen romaani. Viime vuosina julkaistuista tietopuolen huumekirjoista Korvaushoidon maailma muistuttaa Laura Juntusen Raahessa asuvasta Henkasta kertovaa Subutex-kaupungin kasvatteja, Janne Huuskosen ja Miro Hildenin pääkaupunkiseudun huumepiirejä ja Maman elämää niissä vuoden verran seuraavaa teosta Koukussa tai Eve Hietamiehen kirjoittamaa toipuvasta addiktista, Riikka Tuomesta kertovaa elämäkertaa Palavaa lunta. Korvaushoidon vahvuus on kuitenkin se, että teos on romaani, fiktiota. Fiktio antaa vapauden keksiä juonen, tarinan ja jännitteitä, ja fiktion rakenteet taipuvat tässä teoksessa kuvaamaan hienosti addiktion ja addiktien maailmaa. "Itsepetos on addiktin rakkain ystävä ja pahin vihollinen."

Päähenkilö muistaa ensimmäisen pilvikokeilunsa uudenvuodenyöltä 1990-luvun alusta: "Katolla hän tunsi olevansa aidosti onnellinen ensimmäistä kertaa vuosikausiin. Ei muistanut kokeneensa sellaista huolettomuutta edes unessa. Raketit värjäsivät räjähdellessään koko taivaan hohtaviksi valoviiruiksi ja hehkuviksi palloiksi. Värit tanssivat rytmissä pamauksien kanssa. Ei mitään liian erikoista, mutta syvempiä kokemuksia kuin yleensä. Alhaalla kiljuva ja karjuva kännisten joukko sen sijaan vaikutti kuvottavalta kuonalta. Junteilta, jotka eivät ymmärtäneet elämästä mitään. Hän sylkäisi alas, joi vasta pitkän illan toista keskioluttaan ja ajatteli, että oli vihdoin löytänyt oman juttunsa. He päättivät illan puheisiin, että otetaan tämä uusiksi, mutta että kukaan ei koske mihinkään vahvempaan ikinä. Se uudenvuodenlupaus meni rikki jokaisella, viikon tai vuosien päästä, mutta meni kuitenkin." Retrospektiivinen kerrontaote toimii romaanissa hienosti: jännitettä ei luo kysymys siitä, mitä päähenkilölle tapahtuu, vaan miten sen tapahtuu. 

Nuoruuden huumeidenkäytön kuvauksen rinnalla romaanissa on toinenkin jännitettä luova taso, jonka keskiössä on mitä-kysymys. Päähenkilön pikkusisko Liisi on nimittäin huumevuosina menehtynyt epäselvissä olosuhteissa. Mitä on tapahtunut ja kuka on syyllinen?

Itsekeskeisyyden ja itsepetoksen tematiikkaa käsitellään uskottavasti ja monitasoisesti. Alussa päihteidenkäyttö näyttää ja tuntuu teinien nuoruussekoiluilta, mutta vuodet kulkevat eteenpäin. "Hän melkein onnistui uskottelemaan itselleen olevansa tavallinen, työssäkäyvä mies, joka katsoi leffoja ja söi sipsejä viikonloppuisin naisystävänsä kanssa. Se toimi aina hetken, kunnes jokin yksityiskohta särki kulissin. Kuten verinen räkä alustalla, josta hän veti pulverit nenään Saran jälkeen." Ja vuodet kulkevat eteenpäin. "Narkomania on etenevä sairaus, jonka erilaisia muunnelmia ja vaiheita tuli seurattua ja verrattua omiinsa. Päätepiste oli kaikilla tiedossa, eikä se ollut uskoontulo. - - Suurin osa heistä oli koko ajan lopettamassa ihan just. Huomenna, ensi viikolla, ensi kuussa, keväämmällä, sitten kun saan hoidettua sen kämpän, sen yhden keikan, duunijutun, koulun, ne sakot, no yhden jutun vaan. Oli iltoja tai viikonloppuja, jolloin he höpisivät piikit taipeissa siitä, miten olivat niin lähellä lopettamista, että olivat käytännössä lopettaneet jo."

Romaanin maailma ei ole mustavalkoinen. Päähenkilössä on sekä hyvää että pahaa niin aikana ennen päihteidenkäytön aloittamista, huumevuosina kuin korvaushoitovuosinakin. Korvaushoito ei näyttäydy antoisana tai selkeänä ratkaisuna, vaan siinäkin on ongelmansa. Hoitoon hakeutumisen kynnys on suuri, ja kun päähenkilö päättää pyrkiä korvaushoitoon, muut käyttäjät naureskelevat hänelle. Korvaushoitokutsua odottaessaan päähenkilö keskittyy odottamiseen:

"Hänellä oli vain - - yksi tavoite, joka läpäisi jokaisen sekunnin: pysy hengissä vielä hetki. Öisin hän makasi valveilla kuunnellen keuhkojensa rahinaa, nivelten narinaa, sydämensä kumahtelua, veren solinaa suonissa, vatsalaukun pulputusta, aivojen loisketta kalloa vasten, sähköimpulssien sihahduksia synapseissa, nieleskelyä ja kielen maiskahduksia rutikuivaan kitalakeen. Ne kaikki olivat merkkejä siitä, että hän eli vielä."

Romaanissa tuodaan monessa kohdin esille, kuinka päähenkilö kokee narkomaanin elämän olevan itse asiassa pääosin jonkin asian odottamista, joten korvaushoitokutsun odottamisessa ei sinänsä ole mitään uutta. Petos ja itsepetos eivät katoa kuin tuhka tuuleen hoidon aloittamisen myötä - joskus kykenee olemaan rehellisempi kuin joskus toiste: "Hän käytti kaikki manipulaatiotekniikkansa säälinhakemisesta anteeksipyytelyn, hämäämisen, heikkoihin kohtiin iskemisen, projisoinnin, moittimisen ja syyllistämisen kautta itseään tyhmemmän esittämiseen, mutta mikään ei auttanut [siihen, että korvaushoidosta vastaava päihdelääkäri olisi kirjoittanut enemmän lääkkeitä]."

Romaanissa todetaan, että päihteidenkäyttäjä jää emotionaalisesti sille tasolle, minkä ikäinen hän on käytön aloittaessaan. Tunteiden kokeminen, kohtaaminen tai itsessään edes tunteminen voi olla vaikeaa, jos ne on vuosikausia sammuttanut ja vaientanut erilaisilla aineilla. Nuoruuden ensimmäisen pilvikokeilun kepeys on aikanaan vaihtunut tilanteisiin, joissa päähenkilö lähinnä pyrkii sammuttamaan tajuntansa, jotta hän olisi tuntematta, kokematta tai muistamatta mitään. Silti myös nykyhetkessä ahdistaa: "Hänen ahdistuksensa alkaa usein niin, että kaiken alta vilahtelee toinen, kylmempi ja niljakkaampi todellisuus."

Yksi Korvaushoidon vahvuuksista on se, kuinka romaani tekee näkyvästi erilaisten todellisuuksien (käyttäjät ja ei-käyttäjät) ja erilaisten ajallisuuksien (1990-luvulla aloittaneet käyttäjäsukupolvet ja käyttäjäsukupolvi kahdenkymmenen vuoden jälkeen) päällekkäisyyden ja limittäisyyden. Taustalla näkyy myös kysymys yhteiskuntaluokasta ja elintasosta: lähiössä on erilaista kuin keskustan eliittikoulussa, ja vaikka huumeita liikkuisi molemmissa, piirit ovat osin aivan erilaiset. Päähenkilö on elänyt ja elää koko elämänsä samassa keskisuuressa teollisuuskaupungissa. Kaikki sekä pysyy, vaihtuu että muuttuu - on samanaikaisesti samaa ja silti erilaista, variaatioita, toistoa.

Putoavat linnut - Tavallisia ihmisiä katastrofin keskellä @ KOM-teatteri, Helsinki

KOM-teatterin näytelmä Putoavat linnut (ohjaus Riikka Oksanen) lähtee liikkeelle hieman hitaasti. Lähtöasetelmassa keski-ikäinen pariskunta (Vilma Melasniemi ja Juho Milonoff) makoilee makuuhuoneessaan parisängyssä. Jutustellaan ja harrastetaan seksiäkin. Sitten käy ilmi, että nainen on lukinnut heidät huoneeseen, jotta he voisivat keskustella. Näytelmä on määritelty tragikomediaksi, ja tässä kohdin komediaa haetaan toistolla: miehessä herääviä sisään lukitsemisen tunteita ja naisen oikeutusta lukita heidät huoneeseen käydään pitkään läpi. Katsojalla käy mielessä, tätäkö tämä on loppuun saakka.

Sitten kuitenkin näyttämö kääntyy ja aukeaa uusi lavastus. Ollaan ulkona, jonkun oven takana. Kun näyttämölle astelee nuori nainen (Ella Mettänen), tunnelma sähköistyy ensirepliikeistä alkaen. Mettäsen energia on ihan mieletön. Mettäsen vastanäyttelijänä on Paavo Kääriäinen. Ellan ja Paavon hahmojen välillä käydään tiivistunnelmainen dialogi, jossa paljastuu heidän yhteinen menneisyytensä ja Ellan hahmon nykyhetken ongelmat, viitteellisesti myös Paavon hahmon.

Väliajan jälkeen katsojille aukeaa kolmas lavastus, olohuone. Olemme Matleena Kuusniemen näyttelemän keski-ikäisen naisen kotona. Paljastuu uusia suhteita kaikkien hahmojen väliltä. Lopussa palataan vielä makuuhuoneeseen, josta alussa lähdettiin liikkeelle.

Putoavien lintujen miljöö on ilmastonmuutoksesta kärsivä maailma, Helsinki, jossa on aivan liian kuuma ja jossa lintuja putoilee taivaalta - joskus häiritsevinä tömähdyksinä tai jopa päin hahmoa sotkien hahmon vereen, joskus vain varjoina suljettujen verhojen takana tai takapihalla. 

Putoavat linnut ei ole selkeän juonivetoinen näytelmä, vaikka hahmojen kohtalot risteävätkin, vaan pikemminkin eri kohtaamisten kautta samaa tematiikkaa käsittelevä kokonaisuus. Kaikilla hahmoilla on ongelmansa, jokainen koettaa kohdata hallitsemattomia muutoksia omalla tavallaan. Näytelmän viesti vaikuttaa olevan se, että muutokset ja muuttuminen on niin kivuliasta, että päädymme jatkamaan entiseen malliin, vaikka tiedämme, ettei sekään ole mahdollista.

Miranda Cowley Heller: Paperipalatsi

"Muodot nousevat tyhjästä."

Tammi 2022. Alkuteos The Paper Palace, 2021. Suom. Tuulia Tipa. 453 s.

En ole koskaan aiemmin kuullutkaan Miranda Cowley Helleristä, mutta tartuin Paperipalatsiin, koska se vaikutti lupaavalta lomalukemiselta. Kannen pastellisävyt ja maisema, vanhanaikainen fontti teoksen nimessä, takakannen bestsellerille tyypillinen lupaus "intohimosta, rakkaudesta ja perheitä tuhoavista salaisuuksista". Tavallaan Paperipalatsi lunastaakin lupauksensa, mutta mikään unohtumaton lukukokemus romaani ei ole.

Paperipalatsi on yhdenpäivänromaani. Romaani alkaa "Klo 6.30" ja viimeinen luku tapahtuu 24 tunnin sisällä ensimmäisestä. Tavallaan romaanin nykyhetki siis etenee suunnilleen samassa tahdissa kuin aika lukijankin kellossa. Nykyhetkestä tehdään sitten takaumia päähenkilö Ellen lapsuuteen, nuoruuteen ja nuoreen aikuisuuteen, ja niiden avulla pyritään syventämään henkilökuvausta.

Romaanin tapahtumat lähtevät raflaavasti liikkeelle siitä, että päähenkilö Elle on kesänvietossa Paperipalatsi-nimisessä lomakylässä, jossa hän aina viettää kesänsä, ja on juuri paneskellut lapsuudenystävänsä/nuoruudenrakkautensa Jonasin kanssa edellisillan juhlissa. Ellellä on perhe ja myös Jonas seurustelee. Lukijalle luodaan kuva siitä, että Elle ja Jonas ovat tunteneet hyvin pitkään ja heitä yhdistää erityslaatuisen vahva side, jonka on tarkoitus luoda romaanin kertomuksen intohimoinen pohjavire. Jotenkaan romaani ei onnistu vakuuttamaan tässä, mikä syö romaanin jännitettä. 

Toinen romaanin jännitettä syövä tekijä on se, että hahmojen luonne ei piirry selvästi esiin. Elle paljastuu korkeasti koulutetuksi ranskalaista kirjallisuutta opiskelleeksi naiseksi, joka ilmeisesti on paraikaakin töissä yliopistolla, mutta silti hänestä piirtyy ajoittain white trash -henkinen vaikutelma esimerkiksi sen perusteella, kuinka hän puhuu muille ihmisille. Ajoittain jäin myös miettimään suomennosratkaisuja:

"Uimarannan pysäköintialue on kuin pätsi. Nousen autosta hiekkaiselle asfaltille ja kiljahdan. 'Perkeleen perseensuti.' Hyppään takaisin Saabiin. 'Jalkapohjista taisi palaa iho.'"

Perkeleen perseensuti? - Hieman erikoinen ratkaisu tässä kohdin. Jäin melko pitkäksi aikaa toisaalta miettimään, mitäköhän tämä on ollut alkukielellä, toisaalta miettimään, tulisiko tällaisessa tilanteessa huudahdettua tuolla yhdistelmällä (jos tyylivalinnan pohtiminen sivuutetaan).

Jotkin romaanin juonikuviot, kuten sukupolvissa toistuva insestikokemus, tulevat vähän yllättäen.

Paperipalatsissa on siis sinänsä perusteltuja elementtejä niin tyylin, sisältöjen kuin juonen ja miljöönkin kannalta, mutta kuuluvatko kaikki elementit samaan teokseen - siitä en niinkään vakuuttunut.

Jen Beagin: Viileä vaalea

Otava 2023. Alkuteos Big Swiss. Suom. Maria Lyytinen. Storytelin äänikirja, 14 h 34 min.

Lukukokemukseni ytimessä Jen Beaginin romaanista Viileä vaalea oli tunne siitä, että tämä on amerikkalainen tarina. Romaanin päähenkilö on Greta, varhaiskeski-ikäinen nainen, joka vaikuttaa elämän ajelehtijalta. Hän on muuttanut uuteen kaupunkiin, ystävänsä Samanthan taloon, ja aloittaa uudessa työssä Om-nimisen terapeutin terapiaistuntojen litteroijana. 

Terapiaistuntojen litteroiminen avaa Gretalle aivan uuden näkökulman kaupunkilaisiin - vaikka hän saa tietää terapiassa käyvästä vain nimikirjaimet, äänistä tulle hänelle tuttuja ja hän tunnistaa terapia-asiakkaita kaupungilla. 

Greta ihastuu terapia-asiakkaista naiseen, jota hän kutsuu Big Swissiksi. He tapaavat koirapuistossa ja aloittavat suhteen. Suhteen dynamiikka on outo ja rakentuu valheen varaan: Greta tietää terapiaistuntojen litterointien kautta Big Swissistä enemmän kuin mitä tämä kertoo Gretalle itsestään, ja Gretan on myös kehitettävä itsestään valeidentiteetti nimeä myöten Big Swissille, jottei jäisi kiinni siitä, että on terapiaistuntojen litteroija.

Romaanin kerronta koostuu toisaalta terapiaistunnoista (eli kuulostaa näytelmädialogilta: sanotaan, kuka puhuu, ja sen jälkeen repliikki; välissä saattaa olla litteroija-Gretan kommentteja), toisaalta tavanomaisesta kerronnasta. Juonessa on absurdin oloisia sisältöjä. Esimerkiksi Gretan ja Sabinan elämä Sabinan 1700-lukuisessa talossa on varsin boheemia: Sabina myy pilveä, keittiössä on mehiläispesä, jossain vaiheessa pihaan hankitaan miniaaseja. 

Romaanissa on joitakin oivalluksia nykykulttuurista ja -yhteiskunnasta, esimerkiksi terapiakulttuurista ja traumapuheesta. Gretan ja Sabinan boheemi elämä tuo mukaan humoristisia käänteitä. Amerikkalaisuuden kokemusta romaaniin mielestäni rakentaa se, että jostakin syystä olen viime aikoina alkanut kiinnittää tarinoissa huomiota siihen, jos ne kuvaavat elämää valtiossa, joka ei ole hyvinvointivaltio. Viileä vaalea on ehdottomasti tällainen romaani. 

Greta on omillaan tai ystäviensä ja satunnaisesti muiden ihmisten varassa. Raha on ansaittava elantonsa eteen itse. Kun Gretan koira tarvitsee lääkäriä, eläinlääkärin voi tilata kotiin, mutta lasku on suuri. Greta ei itse tajua sitä: kun hänen ystävänsä eläinlääkärin lähtiessä sujauttaa tälle shekin, Greta luulee kyseessä olevan puhelinnumeron antamisen ja treffien sopimisen. Jos ihminen joutuu sairaalaan, se maksaa. Sabinan ja Gretan talo on tavallaan vahna ja hieno, mutta sen tarkempi kuvaus välittää kuvan lähes asuinkelvottomasta rötisköstä: keskuslämmitystä tai eristystä ei ole, joten talvella ollaan kaminan ja hiustenkuivaajan varassa. Verhoissa talvehtii luteita. Keittiön mehiläispesän valtaavat toukat. Valtavassa maassa voi kyllä muuttaa sen äärestä toiseen ihan milloin huvittaa eikä sitä kukaan vahtaa, mutta kukaan tai mikään taho ei myöskään auta. Gretakin tuntuu saapuneen uuteen kaupunkiin suunnilleen reppu selässä ja siinäpä se. 

Viileä vaalea on ristiriitainen ja kiinnostavakin romaani, mutta erityistä klassikkoainesta en romaanissa aisti.

The Pimpsons @ Q-teatteri, Helsinki

Lauri Maijalan Q-teatteriin kirjoittama ja ohjaama näytelmä The Pimpsons on puhutteleva ja vaikuttava teos perheestä, esittelytekstin mukaan "räävitön pop-tragedia perheestä", "keltamusta familycomedy". Näytelmä saa sekä itkemään että nauramaan, ja näyttelijätyö (Lotta Kaihua, Satu Tuuli Karhu, Ria Kataja, Eero Ritala) kaikissa rooleissa on aivan timanttista. 

Näytelmä lähtee liikkeelle siitä, kun isä Homre ja äiti Magre odottavat nelikymppisiä lapsiaan Brtiä ja Ilsaa kotiin jouluksi. Tunnelma on odottava ja jo tässä vaiheessa jännitteinen: Homre istuu tylsistyneenä sohvalla kalsareissa katsomassa tv:tä ja Magre häsää ympäriinsä, paistaa kalkkunaa ja tuo kukkia kotiin. Kun Brt ja Ilsa saapuvat, se mitä perheestä on jäljellä on koolla, ja tapahtumat lähtevät käyntiin. Vaikuttaa siltä, että sekä Ilsasta että Brtistä on tullut menestyjiä omalla tavallaan: Brt on miljonääri, jolla on perhe, Ilsa puolestaan on Lontoossa asuva menestyvä huippuyliopistoissa uraansa tekevä nuori nainen, joka on naimisissa rikkaan miehen kanssa. 

Äiti Magren hahmossa on alussa mielestäni eniten traagisia elementtejä: hänen suhteensa Homreen on myrkyllinen ja heidän välillään on selvästikin käsittelemättömiä asioita, jotka ovat muhineet jo kauan. Magresta huokuu yksinäisyys: hän ilahtuu lasten saapumisesta, ja molempien lasten kanssa käydään kohtaus kalenterin kanssa. Magre haluaa kyläilemään Brtin perheen luokse, ja kun Brt sanoo, että pitää kalenteroida, äiti hakee heti kalenterin ja ehdottaa kesäkuuta; Brtin on todettava, että hän tarkoitti kalenteroimista pikemminkin kuvaannollisesti, ja äiti perääntyy. Sama keskustelu käydään Ilsan kutsuessa perheen Lontooseen, mutta nyt äiti osaa jo ehdottaa kalenterointia pikemminkin alustavan ajan haarukoimiseksi, kuitenkin kalenteri konkreettisesti kädessään, mutta Ilsakin siirtää kalenteroinnin joulunjälkeiseen aikaan vedoten kalenterin aiheuttavan hänessä ihan hirveästi stressiä, kun töissä on ollut nyt niin hektistä.

Katsoja aistii jännitteet perhesuhteissa heti näytelmän alusta asti, ja ennen väliaikaa totuudenpuhujan roolissa on Ilsa. Hän kokee tarvetta olla rehellinen ja puhua perheen ongelmista, joita riittää. Suurimpana elefanttina huoneessa on kuitenkin se syy, miksi Ilsa ei ole käynyt perheensä luona seitsemään vuoteen: Maddy on kuollut, ja Maddyn itsemurhasta ei puhuta. Muitakin puhumattomia asioita on: Homren väkivaltaisuus, perheenjäsenten terveydentila ja kaikkien hahmojen jonkinasteinen alkoholismi. 

Näytelmän ensimmäisellä puoliskolla minuun vaikutuksen teki eritoten Magren välttelevä olemus: kuinka hän koettaa rakentaa perhejoulua ja kuinka hän mukautuu muoiden henkilöiden odotuksiin mutta hänestä kuitenkin ajoittain pilkahtaa myrkyllinen rehellisyys, kun hän ei kykene pitämään kulisseja yllä. Esimerkiksi alussa lasten saavuttua muut kuin Homre leikkivät tyynysotaa, minkä päätteeksi Magre toteaa, ettei hän vuosiin ole nauranut niin paljon - ja osoittaa sanansa Homrelle samalla mulkaisten tätä pahasti.

The Pimpsonsien ensimmäinen puolisko on täynnänsä hyvin traagisia elementtejä ja vasrmasti kaikille katsojille tuttuja perheongelmien sävyjä, vaikka ongelmat Pimpsoneilla eivät olisikaan identtisiä kaikkien katsojien perhekokemusten kanssa. Ratkaisu laittaa lavalle kuvitteellinen, parodinen Pimpsons-perhe toimii hienosti etäännyttämisen keinona, koska näytelmän sisällöt ovat lähes sietämättömiä. Jos lavalla nähtäisiin "tavallinen suomalainen perhe" ja juoni olisi sama, näytelmä olisi vain kauheaa katsottavaa.

Näytelmän huippukohdan jälkeen jokainen perheenjäsen kokee oivalluksia ja jokainen pääsee kertomaan rehellisesti oman kokemuksensa. Homre on päätynyt baariin, missä hän oivaltaa elämän rajallisuuden ja sen, että rakastaa perhettään ja haluaa sanoa sen heille. Homre lähtee kotiin, mutta hänen matkatessaan kotiin kotona on ehtinyt ja ehtii käydä monenlaista. 

Ensimmäinen, joka kotona sanoo suorat sanat, on Magre. Siinä missä hän ennen väliaikaa on pyytänyt lapsiltaan, ettei halua kuulla olohuoneessaan v-sanaa, hän väliajan jälkeisessä monologissaan toteaa, että "nyt äiti sanoo vittu", ja antaa palaa. Kun Homre saapuu kotiin, saapuminen on Magren kannalta myöhäistä: Magre on kuollut sohvalle, ja Homre on kahteen kertaan kuolemaisillaan ja toisella kerralla kuoleekin.

Kun vanhemmat makaavat kuolleina, on lasten aika olla rehellisiä. Ilsa tunnustaa, että hänen miehensä on jättänyt hänet jo vuosia sitten, hän on lopettanut opinnot yliopistossa, koska ei vain jaksanut, ja itse asiassa asuu vuokralla slummissa ja siivoaa työkseen teattereita, ja vuokrarästit painavat päälle. Brt puolestaan tunnustaa, etteivät hänen miljoonansa bitcoinkaupasta ole tulleet, vaan pitkällisestä huumekaupasta, ja kun se paljastui hänen vaimolleen, hänen piti jättää perheensä ja hän oli hyvin lähellä tehdä itsemurhan - mutta tulikin sitten jouluksi kotiin. 

Kaikkien kulissit siis kaatuvat ja kaikki saavat vuoronsa tarkastella itseään rehellisesti. Siinä missä alkupuolen syytökset ja rehellisyydenpuhumisenhalu kohdistuvat itsestä toisiin, toisella puoliajalla hahmot pyrkivät olemaan itsestään toisille rehellisiä. Se onnistuu, mutta kuulijakunta ei aina ole enää tavoitettavissa, koska hahmot kuolevat kukin vuorollaan.

Kun Ilsa ja Brt saavat tietää olevansa umpikujassa paitsi itse myös molemmat, pääsevät kunnon itsetuhobileet käyntin. Ilsan aloitteesta he vetävät överit Brtin kokaiinilla ja kodin kaapeista löytyneellä viinalla.

Väliajan jälkeinen puolisko näytelmästä on överifarssimaista sähellystä, mikä tuo onnistuneen kontrastin alkupuoliskon traagisuudelle - vaikka farssimaisuutta alkupuolellakin on.

Antti Isokangas, Jani Niipola, Riku Vassinen: Viherpesuopas - Miten merkitys muuttuu markkinoinniksi

 

Nemo 2022. Nextoryn äänikirja, 7 h 43 min.

Antti Isokankaan, Jani Niipolan ja Riku Vassisen kirjoittama Viherpesuopas - Miten merkitys muuttuu markkinoinniksi on yleistajuinen ja kiinnostavasti kirjoitettu kirja markkinoinnista. Teos käsittelee markkinointia ja sen onnistumisia ja epäonnistumisia niin yritysten kuin kuluttajankin näkökulmasta. Teos tekee näkyväksi erilaisia markkinoinnissa käytettäviä "pesuohjelmia", kuten viherpesun, pinkkipesun ja ruskeapesun. Teos kommentoi selkeästi myös sitä, että yrityksen markkinoinnissa voi olla myös ihan oikeaa pyrkimystä eettiseksi toiminnaksi, eikä kaikessa aina ole kyse erilaisista pesuohjelmista.

Teos sopii hyvin luettavaksi tavallisille ihmisille, joita markkinoinnin ja yritysten vallankäytön sekä kuluttajan vaikuttamisen mahdollisuuksien ilmiöt kiinnostavat.

Pierre Lemaitre: Silmukka

 

"Joulukuun lopulla vuonna 1999 Beauvalia kohtasi yllättävä sarja traagisia tapahtumia, joista merkittävin oli luonnollisesti pienen Rémi Desmedtin katoaminen."

Minerva 2017. Suom. Susanna Hirvikorpi. Ranskankielinen alkuteos Trois jours et une vie, 2016. Nextoryn e-kirja. 277 s.

Pierre Lemaitren Silmukka on Rikos ja rangaistus -tyyppinen dekkari, jossa päähenkilönä on murhaaja Antoine, jonka syyllisyydentunnon ja kiinni jäämisen pelon kuvaus on teoksen keskeisintä antia. Murha tapahtuu Antoinen ollessa 12-vuotias: naapurin 6-vuotias pikkupoika Rémi seuraa usein yksin leikkivää  Antoinea aina silloin tällöin metsään, ja erään kerran käy niin, että Antoine mielenkuohussa ja raivostuneena lyö Rémiä kepillä päähän. Rémi kuolee, ja Antoine päättää kätkeä ruumiin.

Rémin katoaminen saa pikkukylän suunniltaan, ja romaanin ensimmäinen osa keskittyy kuvaamaan Rémin katoamisen jälkeisten päivien tapahtumia. Romaanin toinen osa sijoittuu vuoteen 2011, kun Antoine on jo nuori aikuinen.

Lemaitremaiseen tapaan Silmukkakin sisältää monia juonenkäänteitä, mutta kerronta on yksilöpsykologisesti kiinni päähenkilö Antoinessa. Rikos ja rangaistus ovat romaanin keskeisiä teemoja: millä tavoin syyllisyys ilmenee, millä tavoin siihen voi koettaa sopeutua, miten teon kanssa voi elää? 

Antoinen äiti tuntuu aavistavan poikansa liittyvän jollakin tavoin pikku-Rénen katoamiseen, ja hänen defenssejään dekkarissa kuvataan näin:

"- - rouva Courtinilla oli metodinsa. Hän rakensi häiritsevien tosiseikkojen ja mielikuvituksensa välille lujan ja korkean muurin, jonka läpi pääsi tihkumaan vain hienosta ahdistusta. Sitä hän lievitti lukuisilla rutiineilla ja rituaaleilla, joista mikään maailmassa ei saanut häntä luopumaan. Elämän oli jatkuttava, miten hän rakastikaan tuota sanontaa. Se tarkoitti, että elämän täytyi antaa vain jatkaa kulkuaan, ei entisenlaisena vaan sellaisena kuin sen halusi antaa jatkuvan. Todellisuuden olemus riippui tahdonvoimasta, miksi antautua turhien huolten valtaan, kun ne saattoi välttää sulkemalla niiltä silmänsä. Metodi ei pettänyt koskaan, koko hänen elämänsä todisti sen erinomaisesta tehosta."

Pikkukylän henkilöhahmojen välisistä suhteista paljastuu pinnan alta monenlaista, ja Antoine ei koskaan ole oikein tuntenut kuuluvansa kylään; murha saa hänet haaveilemaan erilaisista pakenemisen mahdollisuuksista vielä konkreettisemmin. Pikkukylän ilmapiiriä kuvataan homogeenisenä ja normittavana, ja seesteisen pinnan alla tapahtuukin monenlaista - mistä pienin asia ei luonnollisestikaan ole Antoinen salaama murha.

Tuula Malin: Putinin pihapiirissa - Venäjän suurvaltaoperaatiot Suomessa

 

Docendo 2020. 286 s.

Toimittaja Tuula Malinin tietokirja Putinin pihapiirissä - Venäjän suurvaltaoperaatiot Suomessa on kiinnostavaa luettavaa. Teoksen keskiössä on venäläisten maa- ja kiinteistökaupat Suomessa, joita tutkitaan turvallisuuspoliittisesta näkökulmasta. Teos perustelee kattavasti, miksi ilmiössä ei ole kyse yksityisihmisten mökkikaupoista vaan miksi ilmiötä on syytä tarkastella Suomen turvallisuus- ja puolustuspolitiikan - jopa itsenäisyyden - kontekstissa. Putinin pihapiirissä laajenee kuitenkin yksittäistä ilmiötä laajemmaksi katsaukseksi siitä, miten Venäjän suurvaltaoperaatiot näkyvät niin Suomen, Euroopan kuin maailmanpolitiikankin tasolla.

Teos perustuu pitkäaikaiselle journalistiselle tutkimustyölle ja tekee näkyväksi myös toimittajien työn ja aseman muutokset muutaman vuosikymmenen aikana; Malininkin työssä näkyy nykyään valitettavan tyypilliseltä vaikuttava toimittajien maalittaminen ja vaientamisyritykset, ja teoksen lukeminen saa arvostamaan journalistien työtä ja demokratian kulmakiveä, sananvapautta. 

Teoksessa on runsaasti kiinnostavia yksityiskohtia Suomesta, ja niistä piirtyvä kokonaiskuva on havahduttava. Vaikuttaa siltä, että Ukrainan tapahtumat  - Krim ja Itä-Ukraina - vuonna 2014 tekivät näkyväksi sen, mitä hybridisodankäynti käytännössä voi olla, ja Malinin Suomesta keräämä aineisto asettuu suurvaltaoperaatiokehyksiinsä uskottavasti esimerkiksi Ukrainan tapahtumia vasten. Suomalaiset näyttäytyvät teoksessa kovin sinisilmäisinä.

Siinä missä sotatieteen tohtori Saara Jantusen teos Infosota (Otava 2015) käsittelee hybridisodan keinovalikoimaa ja keskittyy eritoten propagandaan ja sensuuriin (tai mis- ja disinformaatioon), toimittaja Malinin Putinin pihapiirissä on konkreettisempi tapaustutkimus lähihistoriastamme. Molemmat teokset ovat mielenkiintoista luettavaa aihepiiristä kiinnostuneille.

Usko, toivo, huijaus @ Ryhmäteatteri, Helsinki

Ryhmäteatterin näytelmä Usko, toivo, huijaus käsittelee manipulaation ja huijaamisen tematiikkaa yhden perheen näkökulmasta. Myös perhedynamiikka - teinin yksinäisyys, äidin työlämäorientoituneisuus ja kiire, isän elämäntaiteilijuus ja downshiftausasenne - on näytelmän keskiössä.

Usko, toivo, huijaus valottaa sitä psykologista mekanismia, joka saa ihmisen uskomaan puppukonsulttipuheeseen ja visioon jostakin suuremmasta, paremmasta unelmasta, joka on saavutettavissa ihan kulman takana, kunhan ihminen ensin maksaa konsultille tuhansia ja tuhansia euroja. Näytelmä tekee näkyväksi sitä, kuinka manipulaatio toimii - ja jos manipulaattori kohtaa sellaisen henkilön, johon hänen konstinsa eivät toimikaan (jota näytelmässä edustaa vankilapsykiatri), kuvioihin astuu imartelun lisäksi painostaminen ja uhkailu.

Näytelmän opetus tuntuu olevan se, että manipulaattorin voi voittaa (vain) olemalla itse parempi vedättäjä.

Sofi Oksanen: Koirapuisto

"Ehkä kaikki olisi mennyt toisin, jos olisin tunnistanut hänet heti ja ymmärtänyt paeta."

Like 2019. 405 s.

Sofi Oksasen romaani Koirapuisto on koskettava, jännittävä ja silmiäavaava lukukokemus - teos, jota on vaikea laskea käsistään. Tarina sijoittuu entisen Neuvostoliiton vaikutuspiirin alueelle, lähinnä Ukrainaan ja Suomeen, mutta osin myös Viroon, ja Länsi-Euroopassakin käydään. Romaani liikkuu kahdessa aikatasossa: lähimenneisyydessä 2000-luvulla ja romaanin nykyajassa, vuodessa 2016. Päähenkilö on ukrainalainen nainen, Olenka tai Aljonka (riippuen siitä, ollaanko ukrainan- vai venäjänkielisessä todellisuudessa).

Koirapuiston aihe on lapsitehtailu. Aihe on ajankohtainen - lisääntymisestä tai pikemminkin sen puutteesta on puhuttu suomalaismedioissakin koko syksy, joskaan ei siitä näkökulmasta, josta romaani aihetta käsittelee. Kaikkein kiinnostavinta ja koskettavinta romaanissa on kuitenkin sen tematiikka: menestymisen ja selviytymisen rajamailla kamppaileminen maailmassa, joka tänään toimii näillä ehdoilla ja huomenna noilla. Jos tematiikka pitäisi tiivistää yhteen sanaan, se sana voisi olla korruptio. Koirapuisto käsittelee korruptiota ja korruptuneisuutta yksilön näkökulmasta ja valaisee entisen itäblokin nykyaikaan saakka lankeavia pitkiä varjoja oivaltavasti sellaiselle länsilukijalle, jolla ei omakohtaista kokemusta itätodellisuudesta ole.

Romaanin rakenne on retrospektiivinen ja ote tunnustusromaanin kaltainen. Päähenkilö Olenka tarkastelee menneisyyttään ja tekemiään virheitä romaanin nykyajan hetkestä, vuodesta 2016 käsin, kun kaikki virheet on jo tehty. Menneisyyden tapahtumia keritään auki trillerin otteella ja romaani onnistuu yllättämään lukijan useaan otteeseen.

Koirapuisto kuvaa hienosti päähenkilönsä Olenkan avulla niitä mahdollisuuksia, joita nuorella, köyhistä oloista olevalla naisella 2000-luvun Ukrainassa on. Jos naisella ei ole rahaa tai koulutusta mutta hän on nuori ja kaunis, kauneutta voi aina koettaa myydä tavalla tai toisella. Olenkakin suuntautuu mallin uralle, jonka onnistumisten ja epäonnistumisten kautta hän törmää toisenlaiseen bisnesmahdollisuuteen: munasolujen myymiseen. 2000-luvun Ukrainan lainsäädäntö ja yhteiskunnallinen tilanne ovat paljon löyhempiä kuin länsimaissa, mikä tarjoaa lukuisia bisnesmahdollisuuksia Länsi-Euroopan suuntaan. Lapsettomuudesta kärsivät rikkaat länsipariskunnat ovat valmiita tekemään paljon ongelmansa ratkaisemiseksi - varsinkin kun ukrainalainen geeniperimä on riittävän samankaltaista kuin heidän omansa ja kun ukrainalainen bisnes osaa sopeuttaa itsensä länsimaalaisittain myyvään muotoon häivyttämällä ihmiskauppamaiset piirteet ja käärimällä kokonaisuuden hyväntekeväisyyden kaapuun.

Olenka ylenee organisaatiossa ja saa valtaa, jonka hybriksessä hän alkaa toimia varsin kaikkivoipaisesti. Kuten antiikin opeista tiedämme, hybristä seuraa nemesis, ja niin käy myös Olenkalle. Olenkan tragediaa korostaa hänen kokemansa rakkaustarina, jota myös puretaan pikkuhiljaa auki. 

Koirapuiston todellisuus rakentuu Orwellin opein: historiaa kirjoitetaan jatkuvasti uudelleen. Jos jonkun hahmon menneisyydessä on jotain epäsopivaa, sen tilalle keksitään jotain parempaa. Niinpä henkilöhahmoista paljastuu jatkuvasti jotain uutta, ja sitä kautta neuvostotodellisuuden jatkuvalle valehtelulle perustuva olemus tehdään näkyväksi lukijalle. Koirapuisto esittää kaunokirjallisin keinoin kuvan samasta todellisuudesta kuin mitä Aleksandr Solženitsyn valottaa järkälemäisessä Neuvostoliiton vankileireistä kertovassa teoksessaan Gulag - Vankileirien saaristo. Gulagin skitsofreniseksi tekevä vaikutus näkyy sen vaikutuspiirissä olleen yhteiskunnan todellisuudessa edelleen - korruption ja valehtelemisen juuret ovat niin syvät, etteivät ne muutamassa sukupolvessa minnekään katoa. Tämän näyttäminen on Koirapuiston taidonnäyte, etenkin kun romaanin tarina sijoittuu lähimenneisyyteen, ei vuosikymmenten taakse.

Vallitseva tunnetila Koirapuistossa on pelko. Olisiko mikään muu mahdollistakaan sellaisessa yhteiskunnassa ja sellaisessa maailmassa, jota romaani kuvaa? Päähenkilö Olenkasta rakentuu kuitenkin monitahoinen ja ristiriitainen kuva. Miten voi pyrkiä elämään hyvän elämän sellaisessa yhteiskunnassa, joka ei ole hyvä tai kannusta yhteiseen hyvään? Olenka tuntuu tekevän parhaansa, vaikka hänen keinonsa eivät aina erityisen paljon hyvää henkisikään. On vaikeaa kuitenkaan sanoa, olisiko itse pystynyt samassa tilanteessa yhtään sen parempaan kuin Olenka. Ihminen toimii kuitenkin aina jossakin todellisuudessa, joka puolestaan toimii omilla ehdoillaan.

Koirapuiston tarina on vangitseva. Teoksen lukemisen jälkeen jää miettimään niin vauvabisneksen eettisiä kysymyksiä, länsimaisen ja itäblokin todellisuuksien ja ihmistyyppien (joita käsittelee myös Svetlana Aleksijevitš teoksessaan Neuvostoihmisen loppu) eroja kuin myös rakkauden merkitystä.

Laura Manninen: Kaikki anteeksi

"Miten tässä näin kävi?"

WSOY 2018. 321 s.

Laura Mannisen esikoisromaani Kaikki anteeksi on hieno kuvaus parisuhteesta narsistin kanssa. Romaani on taiten rakennettu - suhteen alussa on uskomaton rakastumisen huuma, lopussa helvetti:

"Tiedän mitä siinä tapahtuu: luisut kaltevalla pinnalla vähitellen tavallisesta hieman outoon, oudosta huolestuttavaan, huolestuttavasta vaaralliseen ja vaarallisesta hengenvaaralliseen. - - Et enää tiedä, mikä on normaalia ja turvallista. Epänormaalista tulee uusi normaali. Tämä tapahtuu ihan tavallisille naisille, miehillekin."

Kaikki anteeksi on ahdistavaa luettavaa, vaikka lopussa on valoakin. Romaanin päähenkilö on neljääkymmentä lähestyvä helsinkiläissinkku Laura, joka elää sinkkuelämää puu-Vallilassa. Laura rakastuu hurmaavaan ja ihastuttavaan Mikkoon, joka asuu Pohjanmaalla mutta käy työmatkoilla Helsingissä ja jolla on kolme lasta edellisestä liitostaan sekä koira. Lauran ja Mikon suhde etenee nopeasti ja Mikko hurmaa käytöksellään, olemuksellaan ja ulkonäöllään hetimiten myös Lauran ystävät ja sukulaiset. Suhteen alussakin on joitakin etenemisen merkkejä "tavallisesta hieman outoon", mutta rakastumisen huuma jättää nämä merkit varjoonsa.

Mikon Pohjanmaan-todellisuus on täysin erilainen kuin Lauran helsinkiläisarki, ja Lauraa jännittäkin suhteen alussa se, olisiko hänestä uusperhekuvioon. Miten hän tulisi toimeen Mikon lasten kanssa? Hyväksyisivätkö lapset hänet? Haluaako hän ylipäätään lapsiperhearkea, joka on hänelle itselleen lähtökohtaisesti täysin vierasta?

Laura päättää kuitenkin heittäytyä ja kokeilla. Romaanissa kuvataan uskottavasti ja hienovaraisesti uusperhekuvion mahdollisuuksia ja luottamuksen syntymistä alkujaan toisilleen vieraiden ihmisten välille. Alussa Lauralla ja Mikolla menee hyvin, ja Lauraa jännittää lähinnä lasten suhtautuminen häneen. Loppua kohden tilanne alkaa kääntyä toisin päin: Lauralla ja lapsilla menee hyvin, mutta Lauran pitää jatkuvasti jännittää Mikkoa ja Mikon tekemisiä ja mielialoja.

Romaanissa on heti alun alkaen paljon ennakointeja suhteen ja perhekuvion muuttumisesta, joten olennainen kysymys ei niinkään ole se, mitä juonessa tapahtuu, vaan se, miten kaikki tapahtuu. Kaikki anteeksi kuvaa hienosti parisuhteen kieroonkasvamista ja suhteen sairasta dynamiikkaa, jossa "epänormaalista tulee uusi normaali".

Romaani on vetävästi kirjoitettu: lukija pääsee kokemaan rakastumisen ja onnen tunteen ja sen jälkeen parisuhde- ja perhearjen rapistumisen ja romahtamisen. Romaania ei malta laskea käsistään, mutta loppua kohden ahdistus ja paha olo vyöryy koko ajan voimakkaammin teoksen sivuilta.

Laura tekee tarkkanäköisiä havaintoja suhdedynamiikasta ja niin Mikon kuin omastaankin käytöksestä:

"Mikko tuntui heittäytyvän varaani lapsen lailla ja ulkoistavan vastuun itsestään minulle. Toisinaan mietin, teinkö Mikolle karhunpalveluksen, olisiko minun pitänyt antaa hänen vastata enemmän itsestään, mutta ajattelin että hän oli kerta kaikkiaan käyttänyt omat voimavaransa loppuun, ettei hänellä ollut mitään mistä ammentaa.
        - -
        Silloin syntyi perusta sairaalle kuviolle, jossa Mikko saattoi tehdä mitä tahansa ja minä ymmärsin mitä tahansa. Välillä tunsin olevani Mikon äiti, ainoa aikuinen koko perheessä, enkä antanut itseni nähdä sellaista vaihtoehtoa, että olisin väsynyt tai karannut - -.
        Mikossa minä näin ensin sadunhohtoisena kiiltelevän pinnan ja siinä paljon itseäni. Myöhemmin ymmärsin, että Mikko tarvitsi minua peilikseen. Mikolle oli kaikkein eniten väliä sillä, mitä muut hänestä ajattelivat. Kasvoistani hän luki itseään, mietti oliko hyväksytty, saattoiko häntä rakastaa. Jos siihen tuli mitätönkin särö, se hajotti Mikon. Hän pelkäsi ettei kelpaa, että hän jäisi yksin ilman peiliä, jota ilman hänen oli niin vaikea elää.
        Kun kuulin lisää Mikon elämästä ja yhdistelin palasia, kaikki aukot täyttyivät naisilla. Sen tajuaminen varasti minulta myöhemmin ainutlaatuisuuden tunteen. Olin vain yksi palanen peilitalossa, jossa Mikko kulki kuvajaiselta toiselle."

Laura joutuu siis sekä parisuhteessa että perheessä kannattelijan rooliin. Onneksi hän (kuin myös osin paradoksaalisesti Mikkokin) uskaltaa hakea apua - mutta avunsaamista ei ole tehty helpoksi, eikä yhtään helpompaa ole tehdä muutosta omassa ajattelussaan ja käyttäytymisessään, kun haluaa uskoa suhteen onnistumiseen eikä halua luovuttaa.

Kaikki anteeksi on vaikuttava romaani nykyajasta.

Aleksandr Solženitsyn: Gulag - Vankileirien saaristo. 1918-1956 Taiteellisen tutkimuksen kokeilu.

 

Silberfeldt, 2012. Suom. Esa Adrian. Venäjänkielinen alkuteos Arhipelag Gulag I, II, III, 1973. 1 303 s.

Kesällä päätin tarttua tähän yli tuhatsivuiseen järkäleeseen, ensimmäiseen Aleksandr Solženitsynin teokseen, jonka olen koskaan lukenut, Gulag - Vankileirien saaristoon. Teos julkaistiin venäjän kielellä Pariisissa vuonna 1973. Teos koostuu seitsemästä osasta. Suomeksi kaksi ensimmäistä osaa julkaistiin aikanaan ruotsalaisen kustantamon kautta, ja loput osat tamperelaisen pienkustantamon kautta, nimellä Vankileirien saaristo. Vuonna 2012 teos julkaistiin Suomessa yhtenä niteenä nimellä Gulag - Vankileirien saaristo.

Aiemmin oletin (naiivisti), että teos kuvaa konkreettisesti vankileirien saaristoa, mutta kyseessä onkin metafora, jolla Solženitsyn kuvaa Neuvostoliiton vankila- ja leirijärjestelmää ja sen levittäytymistä saariston kaltaisena rinnakkaistodellisuutena yli ja läpi koko valtion. Teos nojaa Solženitsynin omaan vangitsemis- ja leirikokemukseen, runsaaseen määrään muiden vankien ja omaisten kertomuksia sekä historiallisiin lähteisiin.

Teoksessa nautittavaa on sen kieli: Solženitsyn on mestarillinen kielikuvien käyttäjä. Gulag - Vankileirien saaristo ei siis ole lainkaan puiseva teos, kuten kuvitella saattaisi, vaan päinvastoin. Esipuheen mukaan uuden laitoksen kieltä on jonkin verran korjattu, niin venäläisten nimien kirjoitusasun kuin näppäilyvirheidenkin osalta, mutta näppäilyvirheitä tähänkin laitokseen on jäänyt varsin paljon. Se annettakoon kuitenkin anteeksi, sillä teos on sekä todistusvoimaltaan että kaunokirjallisesti mullistava.

Teos koostuu siis seitsemästä osasta. Tekijän jälkisanoissa kerrotaan, että salaisen, maanalaisen kirjoitusprosessin aikana Neuvostoliitossa tekijän piti noudattaa äärimmäistä varovaisuutta:

"On tehtävä selväksi: kertaakaan tämä kirja kokonaisuudessaan sen kaikki osat yhdessä eivät ole sijainneet samalla pöydällä! 'Saariston' tekemisen ollessa kiivaimmillaan, vuoden 1965 syyskuussa, jouduin kokemaan arkistoni tuhoamisen ja romaanini takavarikoinnin. Siihen mennessä kirjoitetut 'Saariston' osat sekä myöhempien osien aineistot sinkoutuivat eri suuntiin eivätkä koskaan enää kertyneet yhteen: en uskaltanut ottaa riskiä, varsinkin kun tekstissä oli kaikkien oikeat nimet. Kirjoitin kaiken muistiin - mistä oli mitäkin tarkistettava, mistä oli mitäkin poistettava - ja nuo laput mukanani matkustelin paikasta toiseen. - - Tällaisena siis ojennan teille kirjan.
        En lopettanut työtä siksi, että katson kirjan olevan siihen valmis, vaan siksi, että elinaikaani ei siihen enää liikene. (27.4.1958 - 22.6.1967, Rjazan - Ukryvištše)"

Teoksen julkaiseminen (mikä ei luonnollisestikaan tapahtunut Neuvostoliitossa vaan Länsi-Euroopassa) johtikin sitten tekijän karkoittamiseen maanpakoon. Ottaen huomioon yllä kuvatun kirjoittamisen prosessin teos on yllättävän eheä ja taiten rakennettu. Solženitsyn ryhtyi varsinaisesti kirjoittamaan kokonaisuutta vapauduttuaan vankileiriltä, mutta teoksessa kerrotaan yksityiskohtaisesti myös siitä, miten vankilassa tai leirillä voi "kirjoittaa":

"Muisti on ainoa kätköpaikka, jossa voi säilyttää kirjoitettua ja jossa sen saa viedyksi etsintöjen ja kuljetusten lävitse. Alussa en suurestikaan uskonut muistin mahdollisuuksiin - - . Turhien joutavien tietojen taakasta vapautettu vangin muisti hämmästyttää vetoisuudellaan ja kykenee aina vain laajenemaan.
        Mutta ennen kuin tallettaa jotakin muistiinsa, tekee mieli kirjoittaa ja viimeistellä paperille. Kynän ja puhdasta paperia saa leirissä omistaa mutta kirjoitettua ei - - . Ja ellet ole lääkintäosastossa etkä ole kulttuuri- ja kasvatusosasto KVTš:n hännystelijöitä, joudut aamulla ja illalla tarkastukseen vartiotuvan luona. Minä päätin kirjoittaa pienille lapuille 12-20 riviä kullekin ja viimeisteltyäni opetella ulkoa ja polttaa. Päätin lujasti olla luottamatta pelkkään paperin repimiseen.
        Vankiloissa taas säkeiden sepittäminen ja hiominen oli tehtävä kokonaan mielen sisällä. Niinpä taitoin tulitikunpätkiä ja asettelin savukekotelolle kahteen riviin - kymmenen yksikköä ja kymmenen kymmenyksikköä - ja mielessäni runoa lausuen siirsin yhden kymmenyksikön. (Mutta sekin oli tehtävä varoen: tuollainenkin viaton siirteleminen, jos siihen liittyi huulten liikuttelu tai poikkeuksellinen kasvojen ilme, olisi herättänyt epäilyksiä koputtelijoissa. Minä yritin siirrellä ikään kuin täysin hajamielisesti.) Joka viidennenkymmenennen ja sadannen painoin erityisesti mieleeni - tarkistussäkeiksi. Kerran kuussa toistin kaiken kirjoittamani. Jos tuolloin viidennenkymmenennen tai sadannen kohdalle osui väärä säe, minä toistin yhä uudelleen, kunnen sain välistä livahtaneen karkulaisen kiinni.
        Kuibyševin kauttakulkuvankilassa näin katolilaisten (liettualaisten) valmistavan omatekoisia vangin rukousnauhoja. - - Minä liityin heidän seuraansa ja sanoin, että minäkin halusin rukoilla rukousnauhan avulla mutta että minun erikoislaatuinen uskontoni mukaan rukousnauhassa oli oltava sata helmeä - -, joista joka kymmenennen oli oltava pallon sijasta kuutio ja lisäksi viideskymmenes ja sadas piti voida erottaa tunnustelemalla. Liettualaiset hämmästyivät uskonnollista pikkutarkkuuttani (kaikkein hurskaimmillakaan ei ollut kuin neljäkymmentä helmeä) mutta sydämellisen myötämielisesti auttoivat valmistamaan sellaisen rukousnauhan - ja sadanneksi panivat pienen tummanpunaisen sydämen. Tuosta heidän suurenmoisesta lahjasta en sitten ikinä luopunutkaan vaan mittailin ja hypistelin sitä väljässä talvirukkasessani - katselmuksessa, marssilla, aina joutuessani odottamaan, seisaallani, eikä pakkanenkaan haitannut. Tarkastusten lävitse kuljetin sen niin ikään topparukkasen sisässä, josta sitä ei tuntenut. Muutamia kertoja vartijat löysivät sen mutta arvattuaan, että se oli rukoilemista varten, antoivat takaisin. Tuomioni loppuun saakka (kun minulla oli koossa 12000 riviä) ja sen jälkeen vielä karkotuksessakin tuo helminauha auttoi minua kirjoittamaan ja muistamaan."

Yllä kuvattuja olosuhteita vasten "tyhjän paperin kammo" tai muut nykyhetkessä kirjoittamista estävät seikat tuntuvat sievistelyltä. Jos on kirjoittamisen tarve, on myös keinot. Olen aiemmin lukenut toista nobelistia, valkovenäläistä Svetlana Aleksijevitšiä (Tšernobylistä nousee rukous, Sodalla ei ole naisen kasvoja, Neuvostoihmisen loppu), ja luettuani Solžsenitsyniä huomaan selvästi, että Aleksijevitš on hänen perillisensä: dokumentaaristen teosten moniäänisyystekniikka on sama, ja tyylillisestikin Aleksijevitš on Solžsenitsynille velkaa. Vaikutuin todella Aleksijevitšin teoksista, joten ei ihme, että myös Solženitsyn teki minuun suuren vaikutuksen.

Teoksen ensimmäisen osan nimi on Vankeusteollisuus. Osassa kerrotaan toisaalta omakohtaisesta vangitsemiskokemuksesta ja toisaalta Gulagin synnystä. Osan viidennessä luvussa Ensimmäinen selli - ensi rakkaus (jonka nimestä huomaa mahtavan ironian, jota kirjoittaja käyttää; toisaalta teoksen ironiset osat ovat mielestäni luettavissa myös ilman ironiaa, sillä teos kuvaa myös muutosta, jonka vankila- ja leirikokemus sai aikaan kirjailijassa, hänen maailmankatsomuksessaan ja kirjoittamisessaan) kirjailija kertoo kokemuksestaan selliin saapumisesta ja ihmisten välisistä kohtaamisista - joita joko tapahtuu aidosti ja syvästi, tai joilta ihminen sulkeutuu täysin:

"Mutta niin avoin kuin sieluni olikin näille uusille ystävilleni ja vaikka niin harvoja sanoja lausuttiin muutaman ensi minuutin aikana, tästä ikätoveristani ja rintamamiehestä huokui jotakin vierasta, ja minä sulkeuduin häneltä heti ja lopullisesti.
        (En tuntenut vielä sanaa "hautova" enkä tiennyt, että jokaisessa sellissä varmasti oli yksi hautova, enkä yleensäkään vielä ehtinyt harkita enkä olisi osannut sanoa, että tuo ihminen - Georgi Kramarenko - tuntui minusta epämiellyttävältä, vaan sielussani oli jo käynnistynyt rele - tunnistajarele - joka ikiajoiksi lukitsi minut tuolta ihmiseltä. En mainitsisi tätä tapausta, jos se olisi ollut ainoa. Mutta pian huomasin hämmästyksekseni, riemukseni ja pelokseni tuon tunnistajareleen työskentelyn sisässäni - se oli kuin pysyvä luonnolta saatu ominaisuus. Vuodet kuluivat, minä makasin samalla laverilla ja marssin samassa rivissä ja tein työtä samassa prikaatissa useiden satojen ihmisten kanssa, ja aina tuo salaperäinen tunnistajarele, jonka muotoutuminen ei ollut hiukkaakaan minun ansiotani, käynnistyi jo ennen kuin muistin sen olemassaolon, käynnistyi nähdessäni ihmisen kasvot ja silmät, kuullessani ensimmäiset puheenäänet, se avasi minut tuolle ihmiselle joko apposen auki tai vain raolleen tai sulki tiukasti. Sen toiminta oli aina niin erehtymätöntä, että operatiivivaltuutettujen koko ilmiantajien sijoittelemistouhu alkoi näyttää minusta joutavalta: sillä kavaltajaksi ryhtyneenhän tunnistaa aina ilmeestä ja äänestä, heidän käytöksensä on viekkaan teennäistä ja valheellista. Ja päinvastoin taas tunnistaja auttoi minua huomaamaan ne, joille tuttavuuden ensi hetkistä voi paljastaa kaikkein salaisimmatkin syöverit ja salaisuudet - nekin joiden takia listitään päitä. Näin elin kahdeksan vankeuden vuotta, kolme karkotuksen vuotta ja vielä kuusi vuotta maanalaisena kirjailijana - ne eivät olleet suinkaan vaarattomampia - ja näinä seitsemänätoista vuotena uskouduin rohkeasti kymmenille ihmisille - enkä kertaakaan astunut harhaan! En ole lukenut tällaisesta ja panen tämän tähän psykologian harrastajia varten. Luulen, että tällaisia sielun mekanismeja on monissa meistä, mutta olemme liiaksi tekniikan ja järjen aikakauden ihmisiä ja väheksymme tätä ihmettä, emme anna sen kehittyä meissä.)"

Yhdeksännessä luvussa, Laki miehistyy, pohditaan oikeuden, oikeutuksen ja oikeudenmukaisuuden käsitteitä suhteessa valtaan. Pohdinta tulee esille kohdassa, jossa kirjoittaja käsittelee eserrien (jotka olivat vallankumouksellisia sosialisteja, jotka menestyivät hyvin vuoden 1917 vaaleissa, mutta jotka bolševikkivallankumouksen jälkeen syrjäytettiin; niteen lopussa on "sanasto", joka auttaa asioiden hahmottamisessa, sillä neuvostolyhenteitä ja -käsitteitä vilisee tekstissä) oikeudenkäyntiä (8.6.-7.8.1922):

"Muutamien harvaa parlamentaarista demokratiaa ja niiden muutamia laskettavissa olevia vuosikymmeniä lukuun ottamatta valtioiden koko historia on kumousten ja vallankaappausten historiaa. Joka osaa järjestää näppärimmän ja lujimman keikauksen, hän saa samalla hetkellä kasvoilleen Oikeuden vaalean riisan, ja hänen jokainen aikaisempi ja jokainen tuleva tekonsa on laillinen, ja sille omistetaan oodeja, kun taas hänen kovaonnisten vihollistensa jokainen aikaisempi ja jokainen tuleva teko on rikollinen ja ansaitsee tuomion ja laillisen rangaistuksen."

Kuolemasta, kuolemantuomiosta ja muistamisesta kirjoitetaan luvussa yksitoista, Korkeimpaan toimenpiteeseen. Katkelmasta tulee ilmi myös tehokeino, jota kirjailija käyttää teoksessaan paikka paikoin, nimittäin lukijan puhuttelu:

"Tiedän erään kodin, jossa on entisiä vankeja, ja heillä on tällainen rituaali: maaliskuun 5:ntenä - Päämurhaajan kuolinpäivänä - pöydille asetellaan ammuttujen ja leirissä kuolleiden valokuvia, muutama kymmenen kuvaa, mitä nyt ovat onnistuneet keräämään. Ja koko päivän huoneistossa vallitsee juhlallinen - puoleksi kirkkomainen ja puoleksi museomainen - tunnelma. Surumusiikki soi. Ystäviä käy, katsellaan valokuvia, ollaan vaiti, kuunnellaan, puhellaan hiljaa. Lähdetään hyvästelemättä.
        Niin pitäisi tehdä kaikkialla... Edes jonkin pienen arven sydämeemme olisimme saaneet noista kuolemista.
        Ettei sentään aivan TURHAAN!...
        Minullakin sattuu olemaan muutamia. Katselkaapa edes niitä.
        Kuinka se kaikki tapahtuu? Miten ihmiset odottavat? Mitä he tuntevat? Mitä ajattelevat? Millaisiin ratkaisuihin he päätyvät? Ja kuinka heidät viedään? JA mitä he tuntevat viimeisillä hetkillä? Ja kuinka... juuri... se... heidät.
        Ihmisten tuskaisa himo nähdä verhon taakse on luonnollinen (vaikka kenellekään MEISTÄ se ei tietenkään tule milloinkaan onnistumaan). Luonnollista on sekin, että hengissä selviytyneet eivät kerro kaikkein viimeisimmästä, - heidäthän on armahdettu.
        Jatkon tietävät pyövelit. Mutta he eivät puhu. (Vaikkapa Krestyn kuuluisa Ljoša-setä, joka väänsi kädet selän taakse ja pani käsiraudat ja mätti suuhun möykyn, jos pois kuljetettava huusi öisessä käytävässä "hyvästi, veljet!" - miksi hän kertoisi teille? Varmaankin hän yhä käyskentelee ympäri Leningradia ja on hyvin pukeutunut. Jos kohtaatte hänet kaljakapakassa tai jalkapallostadionin katsomossa - kysykääpä!)
        Mutta pyövelikään ei tiedä kaikkea loppuun asti. Kuulumattomasti lähettäessään jonkin koneen jyrinän lävitse luoteja pistoolistaan takaraivoihin hän ei voi ymmärtää tapahtumaa. Hänkään ei tiedä loppuun asti! Loppuun asti tietävät vain tapetut - eli siis ei kukaan."

Siis: "Katselkaapa edes niitä", "Kysykääpä!" Yllä olevasta on hyvin myös nähtävissä Solženitsyniä ja Aleksijevitšiä yhdistävä tyyli suuria teemoja ja välimerkkien käyttöä myöten.

Teoksen toinen osa on nimeltään Ikuinen liike, ja siinä kerrotaan vankikuljetuksista ja vankien siirroista, uusista vangeista, joita jatkuvasti tulvii vankiloista kauttakulkupisteiden kautta leireihin leireissä kuolleiden tilalle.

Toisen osan ensimmäisen luvun nimi on Arkkipelagin laivat. Eräässä kohtauksessa kuvataan vankia, joka on saanut yllättävän siirron paikasta toiseen. Kuinka välittää tieto siirrosta omaisille? Kuvatun stolypinissa eli vankijunavaunukuljetuksessa tapahtuvan kirjeen kirjoittamis- ja lähettämisprosessin rinnalla Suomen posti alkaa vaikuttaa lähes luotettavalta organisaatiolta:

"Ja kuinka, kuinka ette lähtökiireissänne lähettänyt sanaa omaisillenne, hehän luulevat teidän yhä olevan Stalinogorskin leirissä Tulan lähistöllä? Jos olette kovin hermostunut ja erittäin kekseliäs, teidän kenties onnistuu ratkaista tämäkin pulma: joltakin löytyy senttimetrin pätkä lyijykynän lyijyä ja joltakulta toiselta ryppyinen paperilappu. Varovasti, ettei käytävässä oleva vartija huomaisi (jalat käytävään päin on kielletty asettumasta, vain pää käytävää kohti saa maata), te käppyrässä kyljellänne vaunun huojahdusten lomassa kirjoitatte omaisillenne, että teidät on odottamatta lähetetty vanhasta paikastanne jonnekin ja että olette nyt matkalla ja että uudesta paikasta ehkä saa kirjoittaa vain yhden kirjeen vuodessa, joten kotiväki valmistautukoon. Kolmioksi taitettu kirje on otettava mukaan käymälään ja toivottava parasta: ehkä teidät viedään käymälään junan lähestyessä asemaa tai loitotessa siitä, ehkä vaunun sillalla seisoskelevan vartijan valppaus hetkeksi hellittää, - polkaiskaa silloin nopeasti poljinta niin, että käymälän pöntön alaluukku avautuu, ja pudottakaa ruumiinne suojassa kirje aukkoon! Kirje kastuu ja likaantuu, mutta se saattaa pudota ulos ja raiteiden väliin. Tai sitten junan alla puhalteleva kuiva puuska pyöräyttää sitä, se kieppuu ilmassa ja jää pyörien alle tai sujahtaa niiden välistä ja loivassa kaaressa laskeutuu ratavallille. Siinä se ehkä viruu sateiden tai lumen tuloon asti ja tuhoutuu, tai sitten ihmisen käsi saattaa poimia sen. Ja ellei tuo ihminen satu olemaan aatteellisesti tietoinen, hän korjailee osoitetta, parantelee kirjaimia tai panee paperin toiseen kuoreen, ja - kas kas, kirje saattaa tulla perille. Välistä sellainen kirje tulee perille - repeillyt, kulunut, lionnut, ryppyinen lappu. Mutta tuntuva surun roiskahdus..."

Samaisessa luvussa ohjeistetaan, millaista asennetta vanki tarvitsee ja kuinka siihen kannattaa alkaa opetella. Sillä kaipaako kukaan tuota kirjettä, joka kenties saapuu perille tai sitten katoaa maailman tuuliin? Onko vangille enää olemassa entistä elämäänsä? Onko mitään, mihin palata tai mihin paluusta edes unelmoida?

"Mutta vielä parempi neuvo: lakatkaa mahdollisimman nopeasti olemasta vihreä - naurettava uusi tulokas, saalis ja uhri. Yhdeksässäkymmenessäviidessä tapauksessa sadasta kirjeenne ei tule perille. Ja jos se tuleekin perille, se ei tuo iloa taloon. Ja miski huokailla tunneista ja vuorokausista, kun olette astuneet eepoksen valtakuntaan? Saapumisen ja lähdön erottavat täällä toisistaan vuosikymmenet, neljännesvuosisata. TE ETTE MILLOINKAAN PALAA vanhaan maailmaan! Mitä nopeammin unohdatte kotiväkenne ja mitä nopeammin kotiväkennen unohtaa teidät, sitä parempi. Sitä helpompi.
        Ja mitä vähemmän teillä on tavaraa, sitä parempi - sitä vähemmän tärisette niiden takia! Älkää käyttäkö matkalaukkua, jottei vartiosto rikkoisi sitä vaunuun nostaessa. (Kun hytissä on kaksikymmentäviisikin ihmistä, minkä paremman ratkaisun vartijoiden asemassa keksisistte?) Älkää pitäkö uusia saappaita älkääkä villakankaasta tehtyä pukua: joka tapauksessa ne varastetaan tai takavarikoidaan tai viedään tai vaihdetaan - joko stolypinissa tai maijassa tai kauttakulkuvankilassa. Josa annatte panematta vastaan, nöyryytys raatelee sydäntänne. Jos tavarat otetaan teiltä väkisin, teille jää omaisuudestanne veren maku suuhun. Nuo röyhkeät naamat, nuo loukkaavat otteet, tuo kaksijalkainen kuona inhottavat teitä, mutta jos teillä on omaisuutta, jonka takia täristä, ettekö menetäkin harvinaisen tilaisuuden tarkkailla ja oivaltaa? Ja mitä arvelette: eivätkö Kiplingin ja Gumiljovin värikkäästi kuvaamat seikkailijat ja merirosvot ja suuret kapteenit olleetkin juuri näitä samoja kriminaaleja? Juuri tätä samaa lajia he olivat... Romanttisissa kuvissa he olivat niin viehättäviä - miksi he nyt inhottavat teitä?
        - - Yhteen aikaan meillä vapaudessakin kitkettiin omistusoikeutta niin menestyksekkäästi (myöhemmin kitkijöiden itsensä alkoi tehdä mieli omistaa) - miksi siis sitä pitäisi sietää vankeudessa? Sinä tunaroit, et ajoissa syönyt ihraasi etkä jakanut sokeria etkä tupakkaa ystäviesi kanssa, nyt sitten kriminaalit penkovat pussisi korjatakseen moraalisen virheesi. He [kriminaalit] antavat sinulle vaihtokaupassa kurjat risat muodikkaista kengistäsi, nuhruisen takin villapaidastasi, eivätkä nuo tavarat heillä pitkään pysy: kenkäsi riittävät viiteen häviöön korttipelissä, ja villapaitasi heivataan huomenna votkalitrasta ja makkaralenkistä. Vuorokauden kuluttua heillä ei ole mitään - niin kuin ei sinullakaan. Tämä on termodynamiikan toinen lähtökohta: tasojen täytyy tasaantua, tasaantua.
        Älkää omistako! Älkää omistako mitään! Näin opettivat meitä Buddha ja Kristus, stoalaiset ja kyynikot. Miksi me, ahneet, emme millään ota noudattaaksemme tuota yksinkertaista julistusta? Kuinka emme ymmärrä, että omaisuudella tuhoamme sielumme?
        Silli korkeintaan lämmitelköön taskussasi kauttakulkupaikkaan saakka, jottet täällä mankuisi juotavaa. Mutta jos leipää ja sokeria annetaan kahdeksi päiväksi kerralla, syö kaikki heti. Silloin ei kukaan varasta niitä, eikä sinulla ole huolia. Ole kuin taivaan lintu!
        Hanki sellaista omaisuutta, jonka voit aina kuljettaa mukanasi: opettele kieliä, perehdy maihin, tutustu ihmisiin. Muistisi olkoon vaeltajan pussisi. Paina mieleesi! Paina mieleesi! Vain nämä katkerat siemenet saattavat kerran alkaakin kasvaa.
        Katsele - ympärilläsi on ihmisiä. Jotakuta heistä muistelet ehkä myöhemmin koko elämäsi ajan ja järsit rystysiäsi, kun et tullut kysyneeksi. Ja mitä vähemmän puhut, sitä enemmän kuulet. Arkkipelagin saarelta toiselle kulkee ihmiselämän ohuita säikeitä. Ne kietoutuvat toisiinsa, koskettavat toisiaan jonakin yönä juuri tällaisessa kolkkuvassa puolipimeässä vaunussa, sitten ne erkanevat ikiajoiksi. Paina korvasi kuuntelemaan niiden hiljaista huminaa ja vaunun alta kohoavaa tasaista kolketta. Se on elämän värttinän ääni."

Toisen osan viimeisessä, neljännessä luvussa Saarelta saarelle, puhutellaan myös vapaudessa eläviä. Vangitseminen avaa silmät sille, mikä elämässä lopulta voi olla tärkeää, ja saa vapaudessa elävien murheet näyttämään kovin mitattömiltä:

"Miten saada heidät [vapaudessa elävät] käsittämään - heidän silmänsä avautumaan? näkemään? unessa? - veljet! ihmiset! Miksi elämä on annettu teille?! Hiljaisessa sydänyössä kuolemansellien ovet lennähtävät auki - ja sielultaan suuria ihmisiä raahataan ammuttavaksi. Maan kaikilla rautateillä tälläkin hetkellä - nyt - ihmiset nuoleskelevat sillin jäljiltä kitkerällä kielellään kuivia huuliaan, he haaveilevat jalkansa suoristamisen onnesta, käymälässä käynnin jälkeisestä rauhoittumisesta. Orotukanissa maa on kesällä roudassa vain metrin syvyydeltä - ja vasta silloin talven aikana kuolleiden luut haudataan siihen. Mutta teillä on sinisen taivaan alla, kuuman auringon alla oikeus määrätä kohtalostanne, mennä juomaan vettä, venytellä, matkustaa minne tahansa saattovartiotta - mitä silloin jalkojen pyyhkimisestä? mikä ihmeen anoppi? Haluatteko, että varistan eteenne elämän kaikkein tärkeimmän, sen kaikki arvoitukset? Älkää tavoitelko näennäistä - omaisuutta, mainetta: se hankitaan hermojen kustannuksella vuosikymmenten aikana mutta takavarikoidaan yhdessä yössä. Eläkää tyynessä ylemmyydessä elämään nähden - älkää säikkykö onnettomuutta, älkää riutuko onnen kaipuusta, sillä yhtä kaikki: katkeraa ei kestä ikuisesti, eikä makeaa riitä piripintaan. Olkaa tyytyväinen, jos ette jäädy eikä jano ja nälkä raasta kynsillään sisikuntaanne. Jos selkärankaanne ei ole hakattu poikki, jos molemmat jalkanne liikkuvat, molemmat kätenne taipuvat, molemmat silmänne näkevät ja kumpikin korvanne kuulee - ketä te kadehtisitte? Miksi? Toisten kadehtiminenhan syövyttää kaikkein eniten meitä itseämme. Hieraiskaa silmiänne, huuhtokaa sydämenne - ja arvostakaa kaikkein korkeimmalle heidät, jotka rakastavat teitä ja ovat teille myötämielisiä. Älkää loukatko heitä, älkää moittiko heitä, älkää erotko kenestäkään heistä riidoissa: sillä tehän ette tiedä, tämä saattaa olla viimeinen tekonne ennen vangitsemista, ja tällaisena jäätte heidän muistoihinsa!..."

Teoksen kolmas osa, Tappotyöleirit, keskittyy kuvaamaan leirejä ja työn tekemistä leireissä. Luvussa kaksi, Arkkipelagi kohoaa merestä, kuvataan leirin työolosuhteita "parhaalla valoisalla kaksikymmentäluvulla, jo ennen 'yksilön palvontaa', aikana jolloin Maan valkoinen, keltainen, musta ja ruskea rotu katsoivat meidän maahamme kuin vapauden soihtuun. Se tapahtui vuosina, joina näyttämöillä laulettiin hauskoja pikku lauluja Solovetskista". Työnteon kuvauksen kohta on moniääninen; Solžsenitsyn lainaa kohtia aikakauslehden artikkelista vuodelta 1930 ja kommentoi niitä:

"'Suuria vaikeuksia kohdaten rakennettiin soratie Belajajoen laaksoon Vudjarv-järven rantaan Kukisvumtšorr-vuorelle (Apatit) asti, yhteensä 27 kilometriä, ja suot täytettiin' - millä luulette täytetyn? sehän tunkee itsestään kielelle, eikö totta? mutta ei paperille... - 'hirsillä ja hiekkakivimöhkäleillä, niin että vuorten oikukkaat reliefit tasoittuivat.' Sitten USLON rakensi sinne myös rautatien - '11 kilometriä yhden talvikuukauden aikana'... - (Miksi kuukaudessa? Miksei voitu lykätä kesään?) 'Tehtävä näytti mahdottomalta toteuttaa. Maansiirtotöitä 300000 kuution edestä (napapiirin takana! talvella! ja onko se muka maata? pahempaa kuin graniitti!) oli määrä tehdä yksinomaan käsivoimin - hakulla, kangella ja lapiolla. (Mahtoiko olla rukkasiakaan?...) Lukuisat sillat viivyttivät töiden edistymistä. Vuorokaudet ympäri, kolmessa vuorossa, petrolilamppujen valo lävistämässä napapiirin yötä, yhä kauemmaksi kuusimetsään etenevä hakkuu, kantojen vääntämistä, pyryssä joka tukkii tien lumella yli miehen korkeudelle."

Työnteon kuvauksen jälkeen kirjailija siirtyy puhuttelemaan lukijaa: "Lukekaapa uudelleen. Sulkekaa silmänne. Kuvitelkaapa nyt: te, avuton kaupunkilainen, Tšehovin myötähuokailija, tuossa jäisessä helvetissä! Te, kalottipäinen turkmeni, tuossa yöllisessä lumituiskussa! Ja alkakaa vääntää kantoja!" Ainakin itse kykenen samastumaan tähän kuvailtuun positioon, "avuttomaksi kaupunkilaiseksi", "Tšehovin myötähuokailijaksi" (! mikä mahtava kielikuva), joka ei kyllä kovinkaan pitkälle noissa olosuhteissa selviytyisi. Ja kyllä: leireihin vietiin myös naisia. Eikä vain miehiä ja naisia, vaan myös lapsia, joiden vangitsemisesta ja vangitsemisen syistä kerrotaan seitsemännessätoista luvussa, Alaikäiset:

"- - silmät kirkkaina he [puolueen tuomarit] tuomitsivat lapsia kolmeksi, viideksi, kahdeksaksi ja kymmeneksi vuodeksi yleisiin leireihin!
        Eikä noille ipanoille annettu tähkäpäiden keritsemisestä vähempää kuin 8 vuotta!
        Ja taskuntäydestä perunoita - yhdestä pikkupojan taskullisesta perunoita - niin ikään kahdeksan vuotta!
        Kurkkuja ei noteerattu niin korkealle. Kolhoosin vihannestarhasta ottamistaan kymmenkunnasta kurkusta Saša Blohin sai viisi vuotta.
        Ja Kustanain alueen Tšingirlausin rajonikeskuksessa nälkäinen 14-vuotias tyttö Lida meni poimimaan kadulta kuorma-autosta valunutta kapeaa jyväviivaa roskineen päivineen (jyväthän olisivat kuitenkin menneet hukkaan). Niinpä hänet tuomittiin vain kolmeksi vuodeksi, koska otettiin huomioon lieventävä asianhaara, että hän ei ollut anastanut sosialistista omaisuutta suoraan pellolta eikä aitasta."

Työskentelyolosuhteet leireillä näytetään erittäin alkeellisina ja vaadittavat työmäärät, "normi", utopistisina. Seuraava katkelma on kolmennen osan kolmannesta luvusta, Arkkipelagi lähettää etäpesäkkeitä. Katkelmassa kerrotaan Vienan kanavan rakentamisesta Belomorsko-Baltiiski kanal -kirjaa siteeraten ja kommentoiden:

"Meillä on niin kova kiire, että työmaalle viimein saapuneilla insinööreillä ei ole piirustuspaperia eikä viivottimia eikä nastoja (!) eikä edes valaistusta työskentelyparakissa. He tekevät työtä öljytuikkujen valossa, mikä tuo mieleen kansalaissodan! - kirjoittajamme riemuitsevat.
        - - Täällä on normina louhia kaksi kuutiometriä graniittikalliota ja kuljettaa kottikärryillä sadan metrin päähän! Ja sataa lunta, joka peittää kaiken, ja kottikärryt suistuvat silloilta lumeen. - -
        Mutta kirjoittajat puhukoot: 'kottikärryt mutkittelivat märillä laudoilla ja kaatuilivat', 'tällaisia kottikärryjä tuuppaileva ihminen näytti aisojen väliin valjastetulta hevoselta', silloinkin kun kuljetettiin kalliomurskan asemesta jäätynyttä maata, 'kottikärryjen kuormaaminen kestää tunnin'. Tai yleisempi näky: 'Lumen peittämä rujo syvänne oli täynnä ihmisiä ja kiviä. Ihmiset harhailivat ja kompastuivat kiviin. Kaksissa tai kolmissa miehin he kumartuivat, tarttuivat järkäleeseen ja yrittivät nostaa. Järkäle ei liikahtanutkaan. Silloin kutsuttiin avuksi neljäs, viides... .' Mutta tässä tulee avuksi mainion vuosisatamme tekniikka: 'järkäleet vedetään montuista verkoilla', ja verkkoa kiskoo touvi, joka kiertyy 'hevosen pyörittämälle rummulle'! Tai toinen menetelmä: puukurjet kivien nostamiseen. Tai vaikkapa Vienan kanavatyömaan ensimmäiset mekanismit.
        Ja nämäkö [pakkotyöläiset] muka ovat tuholaisia? Nämähän ovat nerokkaita insinöörejä! Heidät on paiskattu 20. vuosisadalta luolakauteen - ja katsokaa, he suoriutuvat!
        Vienan kanavatyömaan pääasiallinen kuljetusväline? - työntörattaat, saamme tietää kirjasta. Lisäksi on Vienan fordeja! Ja ne ovat tällaisia: neljälle pyöreälle puupöllille (telalle) on asetettu painava puulava. Kaksi hevosta hetää tällaista fordia ja kuljettaa kivet pois. Kun taas kottikärryjä kuljetetaan kahteen pekkaan - ylämäissä auttaa koukkaaja. Entä miten kaataa puut, ellei ole sahoja eikä kirveitä? Siitäkin meikäläiset hoksottimet suoriutuvat: puihin sidotaan köysiä, ja prikaatit kiskovat vuorotellen eri suuntiin - huojuttavat puut kumoon! Meikäläiset hoksottimet suoriutuvat vaikka mistä! Miksikö? Siksi että KANAVAA RAKENNETAAN TOVERI STALININ ALOITTEESTA JA MÄÄRÄYKSESTÄ! kirjoitetaan sanomalehdissä ja toistellaan radiossa joka päivä.
        - -
        Tämän rakennushankkeen suurenmoisuus onkin juuri siinä, että se toteutetaan ilman nykyaikaista tekniikkaa ja aivan ilman toimituksia! 'Tämä ei olekaan kuihtuvan eurooppalais-amerikkalaisen kapitalismin vauhtia. Tämä on sosialismin vauhtia!' kirjoittajat ylpeilevät. (1960-luvulla saamme tietää, että sitä nimitetään suureksi harppaukseksi.) Kirjassa ylistetään nimenomaan tekniikan jälkeenjääneisyyttä ja käsityötä. Eikö ole nostureita? Tehdään omasta takaa! Ja niin valmistetaan 'derriekejä', puisia nostureita, joihin vain kitkaiset osat valetaan metallista itse. 'Kanavalla on oma teollisuutensa!' kirjoittajamme riemuitsevat. Kottikärryjen pyörätkin valetaan omatekoisessa kupoliuunissa!
        Maa tarvitsi kanavan niin nopeasti, että rakennustyömaalle ei löytynyt kottikärrynpyöriä! Leningradin tehtaille se olisi ollut ylivoimainen tilaus!
        Ei, epäoikeudenmukaista ja väärin olisi verrata tätä 20. vuosisadan hurjinta rakennushanketta, 'kottikärryillä ja hakuilla' rakennettua mannerkanavaa, Egyptin pyramideihin: sillä pyramideja rakennettaessahan käytettiin nykyaikaista tekniikkaa!! Meidän tekniikkamme oli neljänkymmenen vuosisadan takaa!
        Siinä tappokone olikin! Meillä ei ollut kaasua kaasukammioihin."

Vienan kanava on edelleen olemassa. Tosin alun perinkin siitä kaivettiin liian matala, joten sitä ei ole juurikaan käytetty. Mutta kuten yllä olevasta katkelmastakin huomaa, leireillä olosuhteet olivat kamalat ja pulaa oli kaikesta: ruoasta, lämmöstä, asuinrakennuksista, vaatteista, työvälineistä ja -koneista... Ja näistä olosuhteista on johdettavissa kiinnostavia ja perusteltuja havaintoja, jotka liittyvät työskentelymoraaliin, kannattavuuteen ja työn jälkeen.

Solženitsyn käyttää teoksessaan paljon käsitettä "tuhta" (oikeasti ilmeisesti "tufta", mutta kirjoittaja tuo eksplisiittisesti esille sen, että hän haluaa käyttää juuri tätä vankipuhekielistä versiota termistä). "Tuhta"-käsitettä, käsitteen merkitystä ja "tuhtan" itsensä merkitystä koko leirijärjestelmälle avataan yksityiskohtaisesti kolmannen osan viidennessä luvussa, Arkkipelagin perusta. "Tuhta" on teeskenneltyä työtä, täydellistä epätyötä olemassaolemattomine tuloksineen, jotka kuitenkin kirjataan ja jotka näkymättömästi siirtyvät paikasta toiseen, koska se hyödyttää niin vankeja kuin vartijoitakin. Solženitsyn kuvailee, kuinka leireillä ensimmäisinä menehtyvät työtäpelkäämättömät, riuskat kulakit, kun he yrittävät tosissaan täyttää ylisuuria työnormeja mitättömällä ravinnolla, huonolla levolla ja muutoinkin epäinhimillisissä oloissa. Niinpä leirillä ja mahdollisesti leiriltä selviytyäkseen on parasta oppia "tuhtaamaan": näyttämään siltä, kuin tekisi työtä, vaikka oikeasti ei teekään.

Vienan kanavan rakennustöissä "tuhta" konkretisoitui esimerkiksi kanavan sulkuporttien rakentamisessa. Koska alun alkaenkaan ei ollut kunnollisia materiaaleja jykevien sulkuporttien (tai minkään muunkaan) rakentamiseksi, insinöörit kehittivät puuportit, jotka oli tarkoitus täyttää kivillä ja maa-aineksella. Työskentely tapahtuu talvella ja on äärimmäisen raskasta. Vangit keksivät laittaa sulkuporttien täytteeksi paitsi sitä, mitä piti, myös jäälohkareita. "Tuhta" ei paljastu, niin pitkään kuin on talvi, mutta kevään tullen...

Kolmannen osan kahdennessakymmenennessätoisessa luvussa Me rakennamme "tuhtaaminen" tulee esiin myös työn kannattavuutta kuvaavassa katkelmassa:

"Tiesihän GULAG, mistä tuuli puhalsi! Heti perään ropisivat Toveri Stalinin kuolemattomat historialliset Kuusi Ehtoa, ja niiden joukossahan oli kannattavuus - ja meillä on jo! meillä on jo! - - Ja tuleehan vanki-insinööri halvemmaksi kuin vapaa: hänellehän ei tarvitse maksaa palkkaa! Taas kannattavuutta! - -
         Niin että tätä linjaa - Arkkipelagi tehtävä ilmaisiksi! - vedettiin jo kaukaa, sitä vedettiin vääjäämättömästi.
        Mutta vaikka kuinka yritettiin, vaikka kuinka reuhdottiin ja katkottiin kynnet kallioon, korjailtiin suunnitelmien täyttämisraportteja, kaksikymmentäkin kertaa ja kumilla raaputettiin puhki, ei ollut Arkkipelagissa kannattavuutta - eikä milloinkaan tulekaan! - -
        Ja syyt ovat nämä. Ensimmäinen ja tärkein on vankien kehno tietoisuus, noiden tylsien orjien tolkuttomuus. Paitsi että heistä ei irtoa sosialistista uhrautuvuutta, he eivät osoita edes tavallista kapitalistista ahkeruutta. Koko ajan he odottavat sopivaa tilaisuutta raunioittaa jalkineensa - ettei tarvitsisi mennä työhön - tai rikkoa vinssin, irrottaa pyörän, rikkoa lapion, upottaa ämpärin, vain saadakseen verukkeen istuskella ja tupakoida. Kaikki minkä leirivangit tekevät rakkaalle valtiolleen on avointa ja äärimmäistä hutilointia: heidän tekemänsä tiilet hajoavat käsiin, maali hilseilee paneeleista, laasti lohkeilee, pylväät kaatuilevat, pöydät heiluvat, jalat putoilevat ja kädensijat irtoilevat. Kaikkialla on vikoja ja virheitä. Yhtenään on jo kiinni naulattu kansi raastettava auki, jo täytetty kaivanto avattava, jo valmiiksi muuratut seinät rikottava kangella ja poralla. Steplagiin tuotiin 1950-luvulla upouusi ruotsalainen turbiini. Se saapui hirsistä tehdyssä kehikossa - kuin mökissä. Oli talvi ja kylmä, ja niinpä vanginpenteleet kiipesivät salvokseen hirsien ja turbiinin väliin ja sytyttivät nuotion lämmitelläkseen. Siipien hopeajuotos suli ja - turbiini heitettiin menemään. Se oli maksanut kolme miljoonaa seitsemänsataa tuhatta. Siinä sinulle kannattavuutta!"

Samaisessa luvussa oleva kohta, jossa kuvaillaan rakentamisen laatua, on yllättävän ajankohtaisesti sovellettavissa nykyaikaan:

"Kun Moskovassa Ogarjovin kadulta purettiin uusien talojen tieltä vanhoja, yli vuosisadan ikäisiä, välikattojen palkkeja ei suinkaan heitetty menemään eikä niitä pantu edes polttopuuksi vaan - lähetettiin raaka-aineeksi puusepänverstaaseen! Ne olivat HELÄHTELEVÄÄ puhdasta puuta. Sillä lailla meidän isoisämme osasivat kuivata.
        Kun taas meillä on aina kiire, meillä on aina hoppu. Pitäisikö vielä ruveta odottelemaan, kunnes palkit kuivuvat? Kalužkaja Zastavalla me sivelimme palkit kaikkein uusimmilla antiseptisillä aineilla, mutta silti palkit lahosivat, ja niihin ilmaantui sientä ja päälle päätteksi niin nopeasti, että jo ennen talon luovuttamista oli pakko repiä lattiat auki ja vaihtaa palkit uusiin."

Niinpä niin, "meillä on aina kiire, meillä on aina hoppu", ja jälki sen mukaista. 

Gulag - Vankileirien saariston neljännen osan nimi on Sielu ja piikkilanka. Tämän osan kolmannessa luvussa Kurmotettu vapaus havainnoidaan viiltävästi skitsofrenisen valvonta- ja väkivaltayhteiskunnan vaikutusta kansalaisiinsa. Tässä luvussa esitetään historiallinen esimerkki orwellilaisesta kaksoisajattelusta, ja kaksoisajattelu näyttäytyy henkiinjäämisen keinona, elinehtona:

 "Jokaisen edes sivun verran tekstiä julkaisseen ihmisen on täytynyt valehdella. Jokaisen puhujalavalle nousseen ihmisen on täytynyt valehdella. Jokaisen mikrofoniin puhuneen ihmisen on täytynyt valehdella.
        Mutta jos se edes rajoittuisi siihen! Sen lisäksihän: jokainen keskustelu esimiesten kanssa, jokainen keskustelu kaaderiosastossa, yleensä jokainen keskustelu toisen neuvostoihmisen kanssa edellyttää valehtelemista - välistä ylenpalttista, välistä varovaa, välistä alentuvasti vahvistavaa. Ja jos hölmö keskustelukumppani kahden kesken sanoo sinulle, että me peräännymme Volgalle saakka houkutellaksemme Hitlerin syvemmälle tai että amerikkalaiset tiputtelevat meille koloradonkuoriaisia, on oltava samaa mieltä! on ehdottomasti oltava samaa mieltä! Ja pään ravistus nyökkäyksen asemesta voi maksaa sinulle muuton Arkkipelagiin - - .
        Mutta ei tässäkään vielä kaikki: lapsesi varttuvat! Jos he ovat jo kyllin isoja, te ja vaimonne ette saa lasten kuullen puhua avoimesti, mitä ajattelette - -. Mutta jos lapsenne ovat vielä pieniä, silloin on ratkaistava, miten heitä on viisainta kasvattaa: heti alusta alkaenko tarjoilla heille valhe totuutena (jotta heidän elämänsä olisi helpompaa) ja siinä tapauksessa ikuisesti valehdella vielä heillekin, vai puhuako heille totta - ja ottaa se riski, että heille sattuu lipsahdus, että he puhuvat sivu suunsa. Ja jälkimmäisessä tapauksessa on siis heti opetettava lapsille, että totuus on tuhoisa, että kodin ulkopuolella pitää valehdella, aina vain valehdella, niin kuin äiti ja isä valehtelevat."

Onko yllä kuvatussa tilanteessa mahdollista sekä säilyä hengissä että pysyä järjissään? Entä säilyttää sielunsa?

Teoksen viides osa on nimeltään Pakkotyö. Osassa kuvataan oloja pakkötöissä, vankeja, karkaamisyrityksiä ja Kengirin leirin kapinaa. Karkaamisia ja karkaamisyrityksiä kuvailevissa kertomuksissa on niin intensiivinen jännite, että niitä lukiessa kirjaa on mahdotonta laskea käsistään. Ja olosuhteet ovat niin hirvittävät, ettei voi kuin todeta, että ihminen voi säilyä hengissä yllättävän pitkään ja yllättävän vähällä. Olosuhteet tosin ovat hirvittävät jotakuinkin kaikkialla, minne teoksessa olevat kuvailut ja kertomukset yltävät.

Pakkotyö-osassa tulee ilmi kapinan tai vallankumousen yrittämiseen liittyvä kuvainnollinen, lähes aforistinen lausahdus: "Tilanne oli hieman samantapainen, kuin jos juna kuljettaisi teitä toiseen suuntaan kuin haluatte, ja te päättäisitte hypätä junasta: teidän olisi hypättävä menosuuntaan, ei junan kulkua vastaan." Siinäpä vinkki kaikille vallankumouksellisille.

Teoksen kuudes osa on nimeltään Karkotus. Nimen lukiessaan kuvittelee jo, että nyt kuvataan kenties suhteellisesti onnekkaampien osaa, mutta karkotus näytetään suorastaan pahempana kuin leirille joutuminen. Leirillä kuitenkin tarjotaan jonkinlainen asuinsija (vaikka se olisi itse rakennettava keskellä talvella keskelle erämaata ilman välineitä ja materiaaleja) ja jonkinlainen ravinto (vaikka se koostuisi vain "litkusta", jostakin leipää etäisesti muistuttavasta ja kuivatuista sillinpäistä), mutta karkotuksessa yksilö joutuu vastaamaan näistä itse. Eikä henkiinjääminen aina ole taattu. Kuudennessakin osassa on aforisminomaiseksi kiteytynyt ajatus: "Sanokaamme yleistävästi: jos järjestelmä on moraaliton, alamainen on vapaa kaikista velvollisuuksista sitä kohtaan."

Gulag - Vankileirien saariston seitsemännen ja viimeisen osan nimi on Stalinia ei enää ole. Nimensä mukaisesti osa kuvaa Stalinin jälkeistä aikaa Neuvostoliitossa.

Aleksandr Solženitsynin laaja novelli Ivan Denisovitšin päivä, joka sijoittuu leiriin ja kuvaa leiriä vangin näkökulmasta, sai julkaisuluvan Neuvostoliitossa Nikita Hruštšovin kaudella, vuonna 1962. Gulag - Vankileirien saariston seitsemännen osan ensimmäisessä luvussa Miten se kuitataan nyt Solženitsyn kirjoittaa Ivan Denisovitšin päivälle julkaisuluvan myöntäneestä Hruštšovista, että tämä "oli aivan varma siitä, että se oli Stalinin leireistä, että h ä n e l l ä ei sellaisia ollut". Kiinnostavampaa on kuitenkin se, kuinka Solženitsyn kuvaa omaa etääntymistään leirikokemuksista, omaa henkistä sulautumistaan neuvostoyhteiskuntaan, ja havahtumistaan:

"Mutta että minäkin, minä [vilpittömästi uskoin, että Arkkipelagi oli menneisyyttä]! - sillä myös minä antauduin vietäväksi, ja minulta se oli anteekstiantamatonta. - - Minäkin luulin vilpittömästi tuoneeni kertomuksen [Ivan Denisovitšin päivä] menneisyydestä! Minunko kieleni oli unohtanut leirilitkun maun? - olinhan vannonut, etten unohda. Minäkö en ollut oppinut tuntemaan koirantaluttajien luonnetta? Enkö minä hankkiutuessani Arkkipelagin kronikoitsijaksi tiedostanut, miten rakas ja tarpeellinen se oli valtiolle? - -
        - - Vaan meninpä lankaan... Vaan uskoinpa... Uskoin emämaan hyväntahtoisuuteen. Uuden elämäni hyvinvointiin. Ja sieltä tulleiden viimeisten ystävien kertomuksia: on käynyt helpommaksi! kuri on lieventynyt! päästävät, päästävät! kokonaisia vyöhykkeitä suljetaan! vartiointihenkilökuntaa erotetaan...
        Ei - me olemme tomua! Ja tomun lakien alaisia. - -
        Niinpä vielä kolmas kirjeiden virta n y k y i s i l t ä vangeilta yllätti minut, vaikka juuri se oli kaikkein luonnollisin, vaikka juuri sitä minun olisikin pitänyt ensi sijassa odottaa.
        Ryppyisillä paperilapuilla, pois pyyhkiytyvillä lyijykynillä, sitten tilapäiskuorissa, usein vapaiden osoitteella varustamissa ja postittamissa - siis vasemmalla kädellä - lähetteli minulle vastalauseitaan ja jopa vihansa ilmauksia - tämän päivän Arkkipelagi.
        Nekin kirjeet olivat yhteen sulautuvaa huutoa. Mutta ne huusivat: 'Entä me!!??'
        Sillä teokseni vaiheilla noussut lehdistökohu, joka kääntyi vapauden ja ulkomaiden tarpeiden mukaiseksi, toitotti siihen suuntaan että 'tämä oli mutta ei ikinä toistu'.
        Ja vangit parkaisivat: kuinka niin ei toistu, kun me istumme parastaikaa ja samanlaisissa olosuhteissa?!"

Katkelman lopussa oleva vankien parkaisu "kuinka niin ei toistu", "me istumme parastaikaa" saa miettimään myös meidän aikaamme ja jokaisen henkilökohtaisesti omaa tekopyhyyttä: Eurooppa Saksan johdolla on tehnyt tiliä holokaustista, ettei historia enää toistuisi. Miltä kaikelta maailmassa kuitenkin suljemme silmämme, mikä kaikki tapahtuu parastaikaa, mutta me vain emme katso kohti? Gulag - Vankileirien saaristo ei siis ole kirja vain eräästä historiallisesta ajanjaksosta, vaan se havahduttaa miettimään myös nykyaikaa.

Solženitsyn käsittelee useassa kohdin massiivista teostaan kieltä, kulttuuria ja kirjoittamista. Nimistä, nimeämisen voimasta ja nimien jatkuvasta muutoksesta hän kirjoittaa eräässä kolmannen osan toisen luvun, Hallitsijat vaihtuvat, Arkkipelagi pysyy, alaviitteessä (joita teoksessa muuten on rutkasti):

"- - pyrin selostamaan tärkeimmän, minkä tiedän nykyleireissä vallitsevasta tilanteesta.
        Missä 'leireissä'? Leirejähän ei ole - siinä Hrutštšovin vuosien tärkeä uutuus! Olemme päässeet tuosta Stalinin painajaismaisesta perinnöstä! Porsas ristittiin sorsaksi, ja leirien sijasta meillä onkin nykyään - siirtoloita. Emämaa - siirtomaa, alkuasukkaat elävät siirtomaissa, niinhän kuuluukin olla? Ja niinpä ei ole enää GULAGiakaan vaan GUITK (ja hyvämuistinen lukija hoksasikin jo että tämäkin nimi sillä on aikoinaan ollut, kaikki on ollut ennenkin.) Jos vihdoin lisätään, että MVD:täkään meillä ei enää ole, vaan on MOOP, niin myönnämme, että laillisuuden kaikki periaatteet ovat olemassa ja ettei metelöimiseen ole syytä.
        [--> Alaviite:] Mielenkiintoista miten tämän instituution toiminnan julkisista ja vakiomuotoisista kehumisista huolimatta se jonkin sisäisen etsimisen pakosta ei millään jaksa kauan pysyä saman nimityksen nahoissa, vaan jokin painaa sitä, ja sen on koko ajan pakko pyrkiä ryömimään uudistettuun nahkaan. Tällä tavalla me olemme MOOPinkin saaneet. Kuulostaa erittäin uudelta, todellakin, tuoreelta korvalle? Mutta pisteliäs kieli kuitenkin pettää ja paljastaa. Tuloksena on suojelemisen (ven. o h r a n a) ministeriö eli siis - o h r a n a? Noin kohtalokkaita nimet ovat! Minne niitä pääsisi pakenemaan?"

Yhtä alleviivaavan ironista uusnimi-esimerkkiä ei tule mieleen, mutta jatkuva kikyjen, sotejen ynnä muiden mitääntarkoittamattomien uuslyhenteiden kanssa painiminen tulee mieleen kohtaa lukiessa; tai Orwellinkin mieleen tuova terveyskeskusten uudelleennimeäminen hyvinvointikeskuksiksi - sairaalat sentään taitavat vielä olla sairaaloita.

Kolmannen osan kolmannessa luvussa, koko teoksen viimeisessä luvussa Laki tänään, muistutetaan vangitsemisten ja oikeudenkäyntien - tuomitsemisen - logiikasta, jota teoksessa käsitellään aiemminkin:

"Juridisia epidemioita puhkeaa entiseen tapaan, helpottamaan oikeustyöntekijöiden aivotyötä, ja jopa lehdetkin vihjaavat niille, jotka osaavat lehtiä lukea: jos on alettu kirjoitella huliganismista, tiedä - huliganismipykälän perusteella pannaan rutosti istumaan; jos kirjoitetaan valtiolta varastamisesta, tiedä - kavaltajia pannaan istumaan."

Uutisia piti siis osata lukea ja tulkita rivien välistä. Gulagin historiaa ei ole kohdattu ja käsitelty samalla tavalla kuin holokaustin, joten on merkittävää, että siitä on kirjoitettu tämä teos, vaikka Solženitsyn jo siteeramissani jälkisanoissaan toteaakin "En lopettanut työtä siksi, että katson kirjan olevan siihen valmis, vaan siksi, että elinaikaani ei siihen enää liikene".

Iloitsen siitä, että käytin omaa elinaikaani tämän teoksen lukemiseen. Paitsi että Gulag - Vankileirien saaristo kertoi minulle sellaisesta historiasta, josta tiesin aiemmin hyvin pintapuolisesti, se on myös maailmankuvaa muuttava kirja. Ken teoksen lukee, ei enää ole entisensä.

Juha Siro: Yllämme kaartuva taivas

"Mies tarpoo tomussa kuolleen kengillä."

Like, 2019. 321 s.

Juha Siron romaani Yllämme kaartuva taivas on hieno romaani ihmisyydestä - valheesta, totuudesta ja propagandasta, hyvästä ja pahasta. Romaanissa on kaksi aikatasoa, 1900-luku ja vuosi 2026. Kielellisesti romaani on nautittava ja siinä on useita hienoja kiteytyksiä. Tyylissä on jotakin samaa kuin Raamatun Saarnaajan kirjassa.

1900-luvun aikatason tarinassa päähenkilö on 1920-luvun Berliinissä koulua käyvä poika, joka toisen maailmansodan alkaessa päätyy rintamalle, kuten kaikki nuoret miehet, ja rintamalla hänen tehtävänsä on valokuvata tapahtumia, eli tuottaa propagandaa Saksalle:

"Mitä enemmän valheita toistetaan, mitä enemmän niistä keskustellaan ja niitä puolustetaan, sitä enemmän ne ovat esillä ja alkavat muuttua ihmisten mielissä totuudeksi. Aivan kuin väärennetty taideteos, joka museossa miljoonia kertoja katsottuna muuttuu aidoksi."

Mitä pidemmälle sota etenee, sitä mielipuolisemmaksi ja kaoottisemmaksi sekä todellisuus että propaganda muuttuvat:

"Valtakunnan johtaja kuollut - hän on hengissä. Länsirintama luhistuu - se on murtumaton. Armeijakunta etenee idässä - se perääntyy. Katkeria suurtappioita - loistavia voittoja. Häviöstä tulee väistämätön - lopullinen voitto on käden ulottuvilla. Asetehdasta pommitettu - salainen ihmease kääntää sodan kulun.
        Totuutta ei ole.
        Ja jos onkin, se ei ole totta."

Vuosikymmeniä sodan jälkeen pojasta mieheksi varttuneen päähenkilön mieli toimii samalla tavalla kuin sotaa käyvän valtion propagandakoneisto - ihmisellä on taipumus yrittää muodostaa asioista kokonaiskuva ja toisaalta tehdä kaikesta itselleen miellyttävämpää, tai edes siedettävää:

"Mieleni oli ryhtynyt valehtelemaan minulle: tajusin miten se halusi muuttaa tapahtumia mieleisekseen, muokkasi palapelin paloja parhain päin, että ne sopisivat vaivattomammin yhteen. Ajattelin, etten ollut elämäni aikana tehnyt mitään tärkeää. En ainoatakaan asiaa, jolla olisi ollut merkitystä kenenkään toisen ihmisen kannalta. Minun vuokseni, tai minusta huolimatta, mikään maailmassa ei ollut toisin. Kaikki mitä olin tarkoittanut tai tahtonut olikin vaihtunut johonkin toiseen - muuttunut aivan muuksi."

Sodassa ihmiset ovat kestämisensä ja sietämisensä rajoilla, ja tätä pohtii myös poika: "Miten helvetin kauan tätä voi kestää, poika kysyy. Meidän osaltamme tämä kestää juuri sen minkä mekin, kapteeni sanoo." Kapteenin vastaus pojan pohdintaan avaa aikaikkunan, joka osoittautuukin pojan osalta loppuelämän mittaiseksi. Sota ja kauheudet eivät pääty viimeisiin tykinlaukauksiin, vaan kauhu ja syyllisyys seuraavat ihmistä koko elämän - ja sitä kestää juuri niin kauan kuin minkä ihminenkin.

Millaisia vaihtoehtoja kaiken kestämisessä siis on? Sodan jälkeen poika kohtaa Berliinissä entisen opettajansa, herra Spahlin, ja heidän keskustelussaan herra Spahl toteaa pojalle, että sodanjälkeisessä tilanteessa, kaikkien kauhujen kokemisen ja niihin osallistumisen jälkeen ihmiselle ei ole jätetty kuin yksi ainoa mahdollisuus, "Kuolla tai muuttua aivan eri ihmisiksi". Ihmisellä ei ole velvoitetta olla se, joka hän on ollut. Joskus se ei enää ole edes mahdollisuus.

Romaanin toisella aikatasolla, vuodessa 2026, eletään jonkinlaisessa tulevaisuusdystopiassa. Tapahtumat sijoittuvat aavikolle, ei-minnekään tai minne tahansa, maisemaan, joka vaikuttaa Lähi-idältä. Sota on runnellut maiseman. Nykyhetkestä katsottuna aika voisi olla jokin isisinjälkeinen hetki - aavikolla elää irrallisia ihmisiä pakolaisina tai matkalla ei-minnekään, ja matkalla voi kohdata erilaisia ideologioita edustavia yksilöitä tai ryhmittymiä, valtaa ja väkivaltaa.

Vuoden 2026 päähenkilö on Aviel, joka omalla tavallaan pyrkii yllä kuvatussa todellisuudessa kohti päämääräänsä, kohti hyvää, mutta "Miten helposti kaikki käy, joku saattaa tuhota elämänsä ja tulevaisuutensa vuosien mittaan - joskus siihen riittää väärä paikka ja aika, muutama piinaava minuutti". Aivan kuten 1900-luvun aikatasolla on sotaa ja propagandaa, samat ilmiöt toistuvat vuonna 2026, mutta vain aikansa versioina. Kun 1900-luvun poika kysyy, "miten helvetin kauan tätä voi kestää", yhtä lailla Aviel pohtii samaa asiaa vuonna 2026. Aika kiertää, mikään ei syvimmiltään muutu. Ja kun pahaa tapahtuu, "Hänen oma mielensä on kuin atomeksi räjähtänyt peili, josta ei voi enää koskaan katsoa kuvaansa" - siis mahdollisuus on "Kuolla tai muuttua aivan eri ihmisiksi".

"Puskutraktorit ja lapiomiesten ryhmät liikkuvat raivaustöissä. Auto ohittaa raunioista kaivetun naisen ruumiin, joka makaa kadulla tuhkan ja mustaksi kuivuneen veren peitossa. Aviel ajattelee miten helvetissä maailmanlopun saattaa ikinä siivota."

Vaikka Yllämme kaartuva taivas kertoo pahuudesta, yhtä lailla se kertoo hyvyydestä. Tulevaisuuden aikatasolla Caberl-niminen henkilöhahmo pohtii Jumalasta näin: "Ei häntä voi vapauttaa pahasta, hänessä on läsnä kaikki mikä meissäkin. Jumalassa yhdistyy tuomio ja armo, hän pitää ne yhdessä, muuten maailma jakautuisi valon ja pimeyden valtakunniksi. Paholainen on Jumalan varjo, ja Jumala paholaisen. Toista ei ole ilman toista." Romaanissa kuvaus pätee myös henkilöhahmojen kohdalla. Kaikissa hahmoissa on syvyyttä, läsnä niin hyvä kuin pahakin.

Mahdollisuuksiksi pahuuden kokemuksista ja teoista selviämiseen, tai pikemminkin kykyyn jatkaa elämää, romaani antaa siis ihmiselle yhdeksi vaihtoehdoksi muuksi muuttumisen. Menneisyys tekoineeen ja kokemuksineen on mikä on. Myös arjen rooli nostetaan esiin: "Olipa se hyvä tai huono asia, arkielämä lakaisee maton alle asiat, jotka eivät enää muuksi muutu." Yksi tapa on myös kirjoittaminen: "Alkuperäiseen ei voi palata, Maria sanoi. Mutta kirjoittaa voi kuten haluaa, tulos on aina yhtä oikea." Kirjoittaminenkin siis näyttäytyy yhtenä muuttumisen ja suhtautumisen tienä: asiat itsessään ovat mitä ovat, mutta väärin ei voi kirjoittaa.

Kuitenkin romaanissa on vahvasti läsnä toivo ja mahdollisuus hyvään. Eräs henkilöhahmoista toteaa: "Kaikki hyvä ihmisten kesken alkaa tuntemattomille puhumisesta." Ajatuksiaherättävä lausahdus. Ja
miksi ihminen tekee pyyteettömiä hyviä tekoja? "Tarvitsen toivoa - -. Aivan yhtä lailla kuin sinäkin. Näinä aikoina maailma pysyy pystyssä vain pienten ja katoavien tekojen varassa."

Yllämme kaartuva taivas on romaani, jonka syvyys jää vaikuttamaan pitkään lukemisen jälkeenkin.

Harriet @ Ryhmäteatteri, Helsinki

Milja Sarkolan ohjaama ja käsikirjoittama Harriet-näytelmä Ryhmäteatterissa ei niinkään kerro nimihenkilöstään Harrietista tai hänen elämästään vaan muistamisesta ja historiankirjoituksesta.

Näytelmä keskittyy yhteen huhtikuiseen päivään vuonna 1918. Sama kohtaus, joka johtaa traagisesti Harrietin rakastajan Olof Laguksen kuolemaan, toistuu näytelmässä. Yleisölle näytetään kohtauksesta eri versioita - niin tapahtumassa osallisina olleiden kuin myöhemmän ajan historiankirjoittajien. Näytelmä tekee näkyväksi sen, kuinka historiankirjoitus on aina tarinankerrontaa, eikä kertoja pääse irti omasta subjektiudestaan. Tarinoissa voidaan pyrkiä totuuteen tai kerrottuja asioita voidaan tahallisesti vääristellä. Fiktio saattaa lopulta osua lähemmäs olennaista kuin fakta.

Harrietissa on onnistuttu luomaan vahva tunnelma pianonsoiton ja laulujen sekä kynttilänvalon käyttämisen avulla. Menneisyys herää eloon näyttämöllä.

Syvimmiltään näytelmä mielestäni kertoo Harrietin hahmon kautta eksistentiaalisesta yksinäisyydestä.