Jung Chang: Villijoutsenet - Kolmen kiinattaren tarina

Alkuteos Wild Swans. Three Daughter of China. Otava 2023. Äänikirjana Storytelin kautta. Lukijana Johanna Kokko. 25 h 34 min.

Jung Changin kirjoittama elämäkerta Villijoutsenet - Kolemn kiinattaren tarina kertoo elämästä Kiinassa kolmen sukupolven naisten kautta: kirjailijan isoäidin, äidin ja hänen itsensä. Kiinasta vain pinnallisesti tietävälle lukijalle teos tarjoaa kulttuurishokkeja toisensa perään: kuinka voimakas on yhteisön paine, kuinka väkivaltaisia piirteitä kunkin sukupolven naisen elämään liittyy ja miten historia ravisuttelee ihmiskohtaloita.

Isoäidin tarina alkaa keisariajan Kiinasta ja hänen sukupolvikokemuksestaan voimakkaimmin mieleen jäi naisten jalkojen sitomisen traditiosta kertominen. Isoäiti kuului sukupolveen, jossa jalkojen sitominen oli vielä valtavirtaa, mutta kaikkien jalkoja ei kategorisesti sidottu, vaan ilmiö alkoi osoittaa murtumisen merkkejä. Isoäidin vanhemmat päättävät kuitenkin sitoa tämän jalat, koska silloin nainen näyttäytyy naimakelpoisena ja siveellisenä. Tuntuu järkyttävältä, että näin väkivaltaista, alistavaa ja kärsimystä aiheuttavaa tapaa on edes ikinä keksitty. No, tehokas kontrollin keino on naamioitu estetiikaksi. Mitä vastaavia tapoja nykyajassamme on? Ehkäpä niitä ihmetellään sadan vuoden päästä.

Äidin tarina kulkee käsi kädessä kommunistisen vallankumouksen (Kiinan kansantasavalta perustettiin vuonna 1949) ja kommunistisen yhteiskuntajärjestelmän eri vaiheiden kanssa, mikä osoittautuu hänen elämänsä tragediaksi - tai kenties vielä enemmän kirjailijan isän elämän tragediaksi, sillä tämä osoittautuu suoraselkäiseksi ja kunnolliseksi maolaiseksi, joka uskaltaa kritisoida jopa Maoa itseään ja todellakin saa maksaa siitä (ja sitä kautta myös hänen vaimonsa ja perheensä). Äidin vaiheissa kerrotaan valvontayhteiskunnan kehityksestä, pakkotyöleireistä, Mao-kultin rakentamisesta ja kulttuurivallankumouksen traagisista seurauksista.

Ehkä kaikkein ällistyttävintä kirjassa on se, kuinka vähäjärkisenä idioottina Mao näyttäytyy. Kun tykkejä piti tehdä, Mao laittoi kaikki kansalaisensa sulattamaan wokkipannunsa - mistä johtuen kotona ei voinut enää laittaa ruokaa. Kun Mao tuli valtaan, hän lupasi ruokaa kaikille, ja kaikki söivätkin yhteisruokaloissa. Maatyöläiset kuitenkin laiskottelivat pellolla päivät pitkät töidenteon sijaan, koska loputtomasti ruokaa oli luvattu - ja niinpä varastot oli pian syöty tyhjiksi ja koitti nälänhätä. Nälänhätään johtaneita muitakin yksityiskohtia kirjassa kerrotaan. Kaiken huippuna näyttäytyy kuitenkin Maon sivistystä kohtaan kokema viha, katkeruus ja kosto, joka tiivistyi kulttuurivallankumoukseen (1965-69). Oppilaat saatiin nousemaan opettajiaan vastaan, ja opettajia kidutettiin ja tapettiin. Ihanteena pidettiin lukutaidotonta maatyöläistä. Yliopistoon pääsi suhteilla, ei "porvarillisilla" pääsykokeilla. Ja niin edelleen ja niin edelleen. Ja hulluutta jatkui kiihtyvässä määrin Maon kuolemaan saakka (1976).  

Kirjailijan itsensä tarina limittyy hiljalleen mukaan isoäidin ja äidin näkökulmiin, ja teoksen loppupuolella keskitytään hänen näkökulmaansa. Erinäisten vaiheiden kautta Jung Chang pääsee yliopistoon opiskelemaan englannin kieltä, ja hiljalleen hänessä alkaa herätä vaarallinen ajatus siitä, että ehkäpä Mao ei olekaan sellainen jumala, jona häntä palvotaan. Aivopesu on ollut tehokasta ja siitä vapautuminen on vaarallista ja hidasta. Kielitaito avaa kirjailijan maailmankuvaa, kun hän pystyy ymmärtämään satunnaisesti kohtaamiaan ulkomaalaisia, englanninkielisiä lehtiä ja sitä, miten niissä kirjoitetaan Kiinasta. Lopussa kirjailija saa stipendin Britanniaan ja jää sille tielleen. Tiananmenin aukion tapahtumiin viitataan lyhyesti teoksen lopussa. 

Villijoutsenet on laaja elämäkerta, joka kattaa ihmiselämän mittakaavassa pitkän ajanjakson. Teoksen kerronta on tarinallista ja se tuntuu pikemminkin romaanilta kuin elämäkerralta.  

Anu Ojala: Jääsilkkitie

 

Like 2021. Äänikirjana Storytelin kautta. Lukijana Anna Saksman. 7 h 33 min.

Anu Ojalan Jääsilkkitien tapahtumat sijoittuvat Meri-Lappiin, Kemin ja Tornion alueelle sekä Ruotsin puolelle Haaparantaan. Dekkarissa päästään seuraamaan poliisin ja tullin arkea pohjoisiin rajakaupunkeihin, joiden huumepiireihin alkaa virrata fentanyyliä, jonka lähde on epäselvä. 

Jääsilkkitie keskittyy huumekaupan vaikutuksiin niin käyttäjäpiireihin kuin siihen, miten vaikutus leviää ympäriinsä, kun piirit ylipäätään ovat pienet. Keskushenkilöiden taustatarinoiden kautta käsitellään myös sellaisia teemoja kuin äidin muistisairaus ja lähdisuhdeväkivalta.

Jääsilkkitien vahvuus on poliisityön arjen kuvaus. 

Rachel Kushner: Mars Room

Tammi 2025. Suom. Arto Schroderus. Äänikirjana Storytelin kautta. Lukijana Ronja Keiramo. 11 h 46 min.

Mars Roomin tarina vie mukanaan. Kerronta suodattuu päähenkilö Romy Hallin näkökulmasta. Romy on vankikuljetuslinja-autossa matkalla kohti vankilaa. Romaanin nykyhetki on naisvankilassa. Nykyhetkestä käsin avautuu näkökulmia Romyn nuoruuteen ja aikuisuuteen sekä siihen, miksi hän on vankilaan joutunut. Kerrontaan tulee mukaan myös muita näkökulmahenkilöitä: vankilan opettaja, toinen naisvanki, mies, jonka kuoleman vuoksi Romy on vankilassa.

Kerronta on melko lakonista tai tunteetonta: vaikka asiat, joista kerrotaan, ovat järkyttäviäkin, niistä kerrotaan ikään kuin etäisyyden päästä. 

Rosanna Fellman: Pietarsaari, jota kukaan ei halua

 

Johnny Kniga 2025. Ruotsinkielinen alkuteos Det Jakobstad ingel vill ha. Suom. Jaana Nikula. Lukijana Rosanna Fellman. Äänikirjana Storytelin kautta. 1 h 32 min.  

Suomenruotsalaisen Rosanna Fellmanin runokokoelma Pietarsaari, jota kukaan ei halua on ensimmäinen häneltä suomennettu kokoelma, ja Pietarsaaren myötä itsekin kuulin hänestä ensimmäistä kertaa. Kustantamon nettisivut kuitenkin paljastavat Fellmanin esittäneen lavaruonoutta jo vuodesta 2013, ja hänen esikoisteoksensa on julkaistu vuonna 2019. Runouden kentällä Rosanna Fellmann ei siis ole uusi nimi.

Pietarsaari, jota kukaan ei halua on vaikuttava kokonaisteos. Teoksen teemoja ovat ulkopuolisuus, hyväksytyksi tuleminen tai tulemattomuus, perhe, lapsuus, nuoruus ja nuori aikuisuus, taiteilijuus, päihteet, suomenruotsalaisuus, naiseus, parisuhde, väkivalta ja ystävyys. Runoista löytyy samastumispintaa kenelle tahansa - varsinkin, jos tausta on pikkupaikkakunnan ahtaissa piireissä.

Pietarsaari, jota kukaan ei halua on myös ensimmäinen äänikirjana kuuntelemani runokirja. Kirjan lukee runoilija itse, ja luennassa kuuluu tausta lavarunoilijana. Varsinkin eräs teoksen loppupuolen runo on sellaista maanista vyörytystä, että kuulija tulee lähes jyrätyksi.

Pietarsaari, jota kukaan ei halua on hieno ja omaääninen teos.  

Muistopäivä @ Kansallisteatteri, Helsinki

Elli Salon kirjoittama ja Riikka Oksasen ohjaama Muistopäivä Kansallisteatterin pienellä näyttämöllä kertoo Stalinin vainoista ja tekee sen niin koskettavasti, että itkin useassa kohtauksessa niin ennen väliaikaa kuin väliajan jälkeenkin - ja vielä siinäkin kohdin, kun näytelmän päätyttyä poistuu salista ja koettaa koota itseään selviytyäkseen narikasta, saa kokea yhden tunteellisen yllätyksen. Senkin voi sanoa, etten ollut tunteineni yksin, vaan niiskutusta kuului muualtakin yleisöstä, joka muutoin oli aivan hiirenhiljaa. Muistopäivä osuu johonkin sellaiseen kohtaan kollektiivisessa muistissa, joka on kipeä ja herkkä.

Tapahtumakulku on historiasta tuttu ja jo alussa tiedetään, kuinka tässä oikein käy. Niille katsojille, jotka eivät tiedä historiallisesta kontekstista, asia kerrotaan näytelmän alussa. Katsoja pääsee seuraamaan Suomesta Neuvosto-Karjalaan loikkaavan pienen ryhmän matkaa ensin veneellä talvisen Suomenlahden yli Inkeriin, ja vainokoneiston rattaissa syvemmälle eri gulagien maailmaan. 

Lavastus on pienieleinen. Koko ajan on pimeää tai hämärää, jossain vaiheessa alkaa sataa lunta ja se ei vain lopu. Näytelmää, tunnelmaa ja juonta kannattelee musiikki. Lavalla on koko ajan kaksi muusikkoa, Eva Louhivuori ja Ilkka Tolonen. Musiikki maalaa tunnelmaa ja miljöötä voimakkaasti ja sen merkitys näytelmässä on valtava. 

Näytelmän alussa kerrotaan myös se, että näytelmän repliikit pohjautuvat vahvasti lukuisten arkistojen materiaaliin sekä kirjeisiin ja muistelmiin. Muistopäivän teemoja ovat yksilön pyrkimys kohti parempaa elämää, ponnistelut ja tulevaisuudenusko, toisaalta tuho, menetys ja kuolema. 

Vainokoneisto näyttää voimansa, ja vapauteen on vaikeaa uskoa, kun olosuhteet todellakin näyttävät enemmän vankeudelta kuin tavalliselta elämältä. Raskasta työntekoa kuvataan hionosti tanssillisilla koreografioilla, joiden toisteisuudesta välittyy pakkotyön ankaruus ja pyrkimys täyttää työnormeja, jotka ovat utopistisia tai tappavan raskaita. Neuvostotodellisuuden köyhyys ja puute alkavat hiljalleen paljastua, kyseessä ei olekaan se proletariaatin paratiisi, jota matkalaiset lähtivät tavoittelemaan. 

Mikään tästä ei tietenkään tule katsojalle yllätyksenä, mutta elämänuskon hajoamista on rankkaa katsoa. Suuret unelmat vaihtuvat aivan pieniksi toiveiksi, mutta yksilön elämällä ei todellakaan ole mitään arvoa neuvostojärjestelmässä, jossa kuolemienkin määrä on normitettu.

Muistopäivä kuvaa diktatuuria yksilön kokemuksen kautta ja saa kokemaan surua siitä, että jotkut ovat todella joutuneet kokemaan elämässään tyon kaiken - ja samalla ajattelemaan, että ei koskaan enää: tuollaista maailmaa ja pahuuden koneistoa en halua. 

Helsingin Sanomat antoi näytelmälle viisi tähteä. 

Joel Hohko: Volodjan pojat

WSOY 2025. Äänikirjana Storytelin kautta. Lukijana Toni Kamula. 19 h 20 min.

Joel Hohkon esikoisromaani Volodjan pojat on monella tapaa ristiriitainen teos - mikä on ehdottomasti tässä tapauksessa kehu. Romaanin päähenkilö on suomenvenäläinen Konstantin. Romaanin alussa Konstantin on itsekeskeinen, piittaamaton ja mustasukkainen nuori mies, joka yrittää saada avovaimonsa Tanjan kanssa lasta. Konstantin vahtii Tanjan menemisiä, mutta hänellä itsellään on samanaikaisesti sivusuhde. Konstantinilla on kaksoiskansalaisuus ja hän on isänmaallinen Venäjää kohtaan, mutta Venäjän asepalvelus on vielä suorittamatta. Suomesta Konstantinilla on rasistisia kokemuksia - koulukiusaamistausta ja arkipäiväistä ryssittelyä. Puheesta kuuluu venäläinen aksentti, ja se tuntuu asettavan ikuisen porttikiellon suomalaisen identiteetin suhteen. 

Arkipäivän suomalaisen rasismin ja ryssävihan kuvauksessa Volodjan pojat osuu maaliinsa tarkasti. Romaanin loppupuolella ajassa, jossa Venäjä on hyökännyt Ukrainaan ja Suomen presidentti Sauli Niinistö on sanonut kuuluisiksi nousseet sanansa naamioiden riisumisesta ja siitä, kuinka kasakka ottaa sen, mikä on löyhästi kiinni, suomalaisten Ukraina-tuki näyttäytyy yhä avoimempana vihamielisyytenä venäläisiä kohtaan ja myös hyvin ehdottomana - venäläisyyteen ei jää enää muita sävyjä kuin pahuus. Samaan aikaan Suomessa asuu kuitenkin edelleen merkittävä venäläisvähemmistö, joista kaikki eivät ole sodan tai Putinin puolella - kuinka ahtaaksi käy heidän elintilansa?

Volodjan pojat on kasvutarina. Konstantinin on suoritettava Venäjän asepalvelus tietyn aikarajan sisällä (vaihtoehtona olisi kaksoiskansalaisena ja Suomen asepalvelus suoritettuna anoa myös vapautusta, mutta se ajatus ei Konstantinin patrioottiseen ideologiaan mahdu), ja viime metreillä hän lähtee Pietariin ja ilmoittautuu asepalvelukseen. Kokemus kokemukselta - ei vielä asepalvelusvaiheessa, mutta hiljalleen siinä kohdin, kun hän varusmiehenä allekirjoittaa sopimussotilaan paperit ja päätyy sotimaan Ukrainaan - Kostjan ajatusmaailma alkaa muuttua mustavalkoisen ehdottomasta sellaiseksi, jossa on harmaan sävyjä.

Romaanin kerronta suodattuu Konstantinin kokemusmaailman läpi. Asioista kerrotaan lakonisesti: ei puhuta tunteista vaan tapahtumista ja teoista. Maailma sodassa ja rintamalla on menemistä ja menettämistä, odottamista, tappamista tai sen yrittämistä, huumeita, lääkkeitä, märkää, kylmää, suolia, verta ja savua. Rintaman kokemus välittyy sellaisena kuin se voisi olla. 

Läpi romaanin sekä Kostjassa että kerronnassa on toinenkin puoli, eräänlainen taideteoreettinen pohdinta. Konstantin on aina kirjoittanut, ja tarinan alkuouolella hän lähettää romaanikäsikirjoituksensa Venäjän suurimpiin kustantamoihin itsevarmana siitä, että julkaisemispäätös kolahtaa sähköpostiin hetkenä minä hyvänsä ja itse asiassa hänen pitää valita kustantamoiden väliltä, koska moni olisi kiinnostunut hänen esikoisensa julkaisemisesta. No eihän siinä odotusten mukaisesti käy, mutta kirjoittaminen ja ajatus kirjailijuudesta kulkee Kostjan mukana. Eri tilanteissa, kuten vaikkapa juhlissa tai rintamalla, hän päätyy taideteoreettisiin keskusteluihin siitä, millainen on hyvä romaani. Metataso on kirjoitettu sujuvasti romaaniin mukaan, eikä kirjallisuuspohdinta tunnu päälleliimatulta.

Kostja on ristiriitainen ja kehittyvä, ajoittain vastenmielinenkin hahmo, mikä tekee tarinasta kiinnostavan. Kostja tuntuu olevan eräänlainen oman elämänsä Mersault, sivustakatsoja - kaikkea tapahtuu, mutta tunteet pääsevät pintaan vain viiveellä ja silloinkin vain muutamasti. Kostja on myös ajelehtija, hän ei juurikaan ole oman elämänsä aktiivinen toimija. Kiinnostava on myös näkökulma, josta romaani pakottaa lukijansa maailmaa tarkastelemaan: näkökulma on suomenvenäläisen miehen, joka taistelee Ukrainassa Venäjän puolella. Konstantinin elämän pohjalta lukija joutuu tarkastelemaan myös sitä epämiellyttävää tilannetta, miten ihminen voi jatkaa elämäänsä, kun hän tajuaa toimineensa väärin ja tavalla, jota ei enää itsekään hyväksy, ja hänen täytyy jatkuvasti tehdä yhä uudestaan päätös siitä, salaileeko hän mennyttä (ja samalla pelkää jatkuvaa valheesta kiinni jäämistä) vai voiko hän tunnustaa virheensä ja jatkaa eteenpäin? 

Nino Haratishvili: Kahdeksas elämä (Brilkalle), osa I

Saksankielinen alkuteos Das achte Leben (Für Brilka). Suom. Raija Nylander. Lukija Katja Aakkula. Aula & co, 2024. Äänikirjana Storytelin kautta, 17 h 52 min.

Georgialaisyntyisen kirjailija Nino Haratishvilin romaani Kahdeksas elämä (Brilkalle) julkaistaan suomeksi kahdessa osassa. Ensimmäinen osa kattaa georgialaisen suvun saagan ja historian pyörteet1900-luvun alusta tsaarinajan Venäjältä Neuvostoliiton synnyn kautta Hruštševin aikaan saakka. Romaani yhdistää kiehtovalla tavalla yksilötason kerronnan ja suuret yhteiskunnalliset muutokset - sodat, vallankumoukset, vallanpitäjien oikut ja institutinalisoidun väkivallan.

Kerrontaratkaisu romaanissa on nykykirjallisuudessa poikkeuksellinen. Romaanissa on minäkertoja - mikä selittää myös romaanin nimessä olevan omistuksen "Brilkalle". Brilka on suvun nykyajassa elävä kaksitoistavuotias jäsen, joka asuu Euroopassa ja karkaa. Minäkertoja on Niza, Brilkan täti. Minäkertojan ääni tulee ajoittain näkyväksi kerronnassa, kun kertoja tiivistää jotain, osoittaa sanansa nimenomaan Brilkalle tai miettii tarinankerronnan lainalaisuuksia ylipäätään - millä periaatteella hän valitsee, mitä kertoo, tai missä kohdin hän on tietämykseltään rajoittunut kertoja ja arvailee. Pääosin kerronta kuitenkin suodattuu menneessä elävien suvun jäsenten kautta, ja kerronnan fokus siirtyy aina ajassa eteenpäin seuraavaan sukupolveen.

Jollakin lailla Kahdeksannesta elämästä tulee mieleen Gabriel García Marquézin Sadan vuoden yksinäisyys. Vaikka Kahdeksannessa elämässä ei ruusunlehtiä sadakaan taivaalta, suku kollektiivisena keskushenkilönä muistuttaa Marquézin tyylistä - ja toisaalta vaikka Kahdeksas elämä ei maagista realismia varsinaisesti olekaan, siinäkin on ainakin suomennoksen ensimmäisen osan perusteella selittämättömäksi jäävä, maagisen viittaava elementti, nimittäin suklaa. 

Romaanin alussa,tsaarinajan Venäjän aikatasolla suvun patriarkka palaa Georgiaan Euroopasta ja tuo mukanaan kehittelemänsä suklaareseptin. Patriarkalla on unelma avata eurooppalaistyylinen kahvila, joka myy kuumaa suklaata. Näin tapahtuukin, joskin neuvostovallankumouksen jälkeen kahvila kansallistetaan ja siitä riisutaan kaikki porvarilliseen dekadenssiin viittaavat ilmiöt. Suklaaresepti kuitenkin jää sukuun ja siirtyy suvun salaisuutena sukupolvelta toiselle. Patriarkka kertoo salaisen reseptin tyttärelleen Anastasialle, joka on yksi romaanin keskeisistä henkilöhahmoista - minäkertoja on Anastasian lapsenlapsenlapsi. Anastasia (eli Stasia eli Tasa) suhtautuu suklaareseptiin varoen, sillä isä on kertonut hänelle, että suklaan nauttimisesta seuraa onnettomuuksia. Suklaa on siis vastustamattoman hyvää, mutta sen nauttimiseen liittyy vaara.

Suvussa sekä onnea että onnettomuutta piisaa. Historialliset käänteet näkyvät elinoloissa. Sotiin joudutaan, kun maailmansotia on, ja ne muuttavat niin yksilöitä kuin perheitäkin. Gulagiin joudutaan, ja päästäänkö sieltä pois? Jos joku valtiorakenteessa valtaa saava jotain haluaa, hän myös sen ottaa - ja mitä siitä seuraa? Neuvostojärjestelmä kiduttaa, ja naisiin voi soveltaa erityisiä kidutus- ja uhkailumenetelmiä, joissa uhreja ovat sekä varsinaiset uhrit että kidutusta toimeenpaneva, siihen uhkailtu ja pakotettu porras. Millainen side tällaisia yhteisiä kokemuksia kohtalon oikusta kokeneiden välille syntyy? Ja lopulta Georgiassa piirit ovat aika pienet - vastakkain menneisyydessä kohdattujen henkilöiden kanssa voi osua yllättävissä paikoissa. Millaista on asua maassa, jossa jokainen on joko vallankäyttäjä tai vallankäytön kohde - ja asetelmat voivat kääntyä ympäri yhdessä yössä? Neuvostoliitosta ei myöskään noin vain matkusteta pois, vaan se vaatii erityisiä järjestelyjä. Miltä tuntuu elää uuden, salatun identiteetin kanssa vieraassa maassa, kulttuurissa ja kielessä ilman yhteyttä perheeseen ja sukuun?

Esimerkiksi edellä esitettyjä kysymymyksiä Kahdeksannen elämän tarina käsittelee eri henkilöhahmojen kautta. Tarina on runsas ja rikas, ja myös äänikirjan virkkeet ovat pitkiä ja polveilevia. Kuunteleminen - vaikka kyseessä onkin juonivetoinen romaani - vaatii siis keskittymistä, ja aluksi virkerakenne tuntui suorastaan vieraannuttavalta. Kun romaanin kuunneltuani huomasin, että alkuteos on saksankielinen, virkerakenne tuntui saavan jonkinlaista selitystä. Olisiko Thomas Mannilla ollut jotain samankaltaista polveilevuutta? Suomentajalla ei kyllä ole ollut helppoa tämän teoksen kanssa - ja äänikirjan kuuntelijakin saa olla paikoin tarkkana omistusliitteiden ja lauseenvastikkeiden kanssa.

Haratishvilin romaanin maailma on samanaikaisesti värikäs ja synkkä. Kuunteluun menee saman tien romaanin toinen osa - josko siinä selviäisi, onko romaani realismia vai maagista realismia, eli mikä on suklaan salaisuus. 

Laura Juntunen ja Tii Judén: Koti kadulla

 

Into 2025. Äänikirjana Storytelin kautta. Lukijana Hannamaija Nikander. 5 h 19 min.

Tii Judénin elämäkerta Koti kadulla avaa yhden näkökulman päihdemaailmaan, suomalaiseen asunnottomuuteen ja levottomaan nuoruuteen. Tytön tai naisen osa päihdekuvioissa valottuu hienosti - kun rahaa ei ole, seksillä saa. Hyväksikäyttö on karkeaa ja arkista. Päihdemaailmassa myös väkivalta on karkeaa ja arkista, ja sitä on käytettävä myös itse. 

Judénin tie päihderiippuvuuteen ja asunnottomuuteen lähtee lapsuuden sairauskokemusten kautta: epilepsialääkitys, leikkaukset, psyykkinen sairastelu, laitokset, alidiagnosoitu tai sivuutettu ADHD. 

Koti kadulla onnistuu tekemään näkyväksi sen, kuinka monia rinnakkaisia arkitodellisuuksia maailmassa on olemassa yhtä aikaa ja aivan erillään toisistaan - ja lopulta, kuinka todellisuudesta toiseen on myös mahdollista vaihtaa, mutta vaikeaa se on.  

Jenny Erpenbeck: Kairos

 

Tammi 2025. Suom. Jukka-Pekka Pajunen. Lukija Mirjami Heikkinen. 12 h 55 min. 

Jenny Erpenbeckin romaanin  Kairos tarina sijoittuu 1980- ja 1990-lukujen Berliiniin, Itä-Saksaan. Keskushenkilöt ovat nuori, tarinan alussa 19-vuotias Katharina, ja Hans, joka puolestaan on huomattavasti Katharinaa vanhempi. Katharina on opiskelija, Hans tunnustettu kirjailija, joka lisäksi on töissä radiossa ja naimisissa. He salamarakastuvat, ja rakkaussuhde on heti hyvin intensiivinen ja intohimoinen. 

Alkupuoleltaan Kairos keskittyy kuvaamaan Katharinan ja Hansin suhdetta, ja taustana on Itä-Berliini. Yhteiskunnallisen kuohunnan voimistuessa ja lopulta muurin murtuessa pääosaan nousee Itä-Saksa ja itäsaksalaisuus, Hans ja Katharina muuttuvat puolestaan kulissiksi.

Tämä kaksinaisuus - mikä on miljöötä ja mikä puolestaan elää ja hengittää - tekee Kairoksesta kiehtovan romaanin. Hansin ja Katharinan rakkaustarinaa on välillä raskasta seurata: alussa intensiteetti on niin totaalinen, että toisiinsa rakastuneet eivät näe mitään muuta kuin toisensa (tai itsensä toisissaan?), mutta sitten suhde muuttuu sadistiseksi, masokistiseksi ja sairaaksi - omalla tavallaan molempien kokijoiden puolelta. Ikäero, valta-asema, avioliitto, sivusuhteet, seksi, hallitseminen, alistuminen... kaikki elämän osa-alueet kieroutuvat. Siltikin suhde jatkuu, vaikka eroja tai uhkailua niillä on. 

Romaanin loppupuolella pääosassa on yhteiskunnallinen murros ja henkilöhahmot ovat sen, eivät vain toistensa tai itsensä, armoilla. Tässä kohdin Kairos onnistuu tavoittamaan jotain hyvin osuvasti. Jos se maailma, jossa ja jonka säännöillä on tottunut elämään, yhtäkkiä katoaa ja muuttuu menneisyydeksi tai jopa naurettavaksi ja arvot kääntyvät ylösalaisin yhdessä yössä, sillä väistämättä on vaikutuksensa identiteettiin. Näiden kysymysten pohdinta romaanin loppupuolella on todella kiinnostavaa ja ajankohtaista aina, kun murros arvoissa ja ideologioissa tapahtuu.

Barbara Kingsolver: Demon Copperhead

 

Alkuteos Demon Copperhead. Suom. Antero Tiittula. Äänikirjana Storytelin kautta, lukijana Valtteri Turunen. Gummerus 2025. 24 h 52 min.

En ole lukenut Charles Dickensin David Copperfieldiä, mutta joskus intertekstuaalisuus toimii niin päin, että uudelleenversiointi herättää mielenkiinnon alkuteosta kohtaan - ja Barbara Kingsolverin Demon Copperheadin suhteen kävi näin. Kuulin Kinsolverin romaanista luettuani hänen haastattelunsa Hesarista. Aiheena Yhdysvaltain opioidikriisi ja miljöönä seudut, jotka eivät ole täältä päin katsottuna sitä, mitä "Amerikalla" tyypillisesti tarkoitetaan, herättivät kiinnostuksen. Samoin myös kirjailijan idea tuoda nykyajan ongelmakohtia esille uudelleenkirjoittamalla realismin tyylinkauden klassikkoteos.

Jos haluaa lukea opioidikriisin taustaa, kannattaa tutustua esimerkiksi Patrick Radden Keefen Kivun valtakuntaan. Demon Copperhead sen sijaan kuvaa samaista ilmiötä fiktion keinoin sekä yksilön että yhteisön tasolla, ja saa ymmärtämään sen tuhoisuutta ja traagisuutta aivan uudella tasolla.

Romaani lähtee mielestäni liikkeelle hieman ulkokohtaisesti ja ei erityisen vetävästi. En tiedä, johtuuko kokemukseni siitä, että en erityisesti ole kiinnostunut lapsuudenkuvauksista tai kerronnasta, joka fokalisoituu lapsihenkilöhahmon kautta. Tarina alkaa Demon Copperheadin syntymästä narkkariäidin yksinhuoltajaperheeseen. Isä on kuollut ennen Demonin syntymää ja muuta sukua ei juuri ole. Isäpuoli on väkivaltainen. Kun äiti kuolee yliannostukseen, alkaa Demonin odysseia lastensuojelun maailmassa. Lapsuudesta kertominen on olennaista romaanin myöhempien jonenkäänteiden ja henkilösuhteiden kehittymisen kannalta, mutta kuten sanottua, kerronta tuntuu ulkokohtaiselta. Tunne jää puuttumaan ja samastuminen Demoniin ja hänen kohtaloonsa jää pinnalliseksi. 

Siinä kohdin, kun Demon 11-vuotiaana pyrkii ottamaan kohtalonsa ohjat omiin käsiinsä, tarina lähtee lentoon ja saa ilmaa siipiensä alle. Kohtaaminen huoran kanssa moottoritienvarren seisakkeen huoltoasemalla kuvaa maailman epäreiluutta viiltävästi ja herättää kysymyksen, onko Demonille varattuna tässä maailmassa mitään hyvää. 

Kun tarina kunnolla lähtee liikkeelle, se todellakin pitää otteessaan. Leen piirikunnan opioidikriisi kasvaa samaa tahtia kuin romaanin päähenkilö, ja lukija pääsee kokemaan sen vaikutuksia eri henkilöhahmojen näkökulmista. Huumeongelmaksi kasvava lääkkeidenkäyttö ei jää romaanissa irralliseksi ilmiöksi, vaan lävistää koko yhteisön ja ohjaa yksilöiden valinnanmahdollisuuksia. Raadolliset ja toiveikkaat käänteet vuorottelevat Demonin tarinassa. Vaikka Demon Copperhead noudattelee David Copperfieldin juonta, lukijalla säilyy mielenkiinto tarinaa kohtaan, koska toisaalta ei voi tietää, miten 1800-luvun yksityskohdat on tuotu nykypäivään, ja toisaalta ei voi tietää, missä kohdin Kingsolver aikoo olla Dickensille uskollinen ja missä kohdin uudelleenkirjoittaa asioita eri tavoin.

Demon Copperhead on hieno romaani ja tärkeä puheenvuoro, jossa tehdään näkyväksi niiden näkökulmaa, jotka eivät välttämättä pääse ääneen vaan joiden pään yli kommentoidaan heidän elämäänsä ja sen kurjuutta tai kauheutta. Romaanista tulee jollakin lailla mieleen myös Tara Westoverin omaelämäkerrallinen Opintiellä, joka kertoo sivistymättömyydestä, kurjuudesta ja köyhyydestä, mutta oman kokemuksen kautta ja moralisoimatta.

Han Kang: Ihmisen teot

Gummerus 2018. Alkuteos Human Acts. Suom. Sari Karhulahti. Äänikirjana Storytelin kautta. Lukija Vuokko Hovatta. 6 h 41 min.

Nobel-voittaja Han Kangin romaani Ihmisen teot pitäisi lukea, ei kuunnella. Kuuntelemiskokemus on vaikea ja vääränlainen suhteessa siihen, millainen Ihmiset teot on rakenteeltaan ja ratkaisuiltaan. Romaanin kerrontaratkaisu (eri näkökulmahenkilöt, joista yhteen viitataan pronominilla sinä) yhdistettynä kulttuuriseen etäisyyteen (oma kompetenssini ei riittänyt päättelemään erisnimen perusteella, onko kukakin henkilöhahmo nainen vai mies, enkä pystynyt päättelemään sitä myöskään heidän toimintansa tai asemansa kautta, koska en tunne korealaista kulttuuria - romaanin loppupuolella sukupuolista puhutaan suoraan) sai minut miltei luovuttamaan kesken. 

Ihmisen teot on kuitenkin hieno ja vaikuttava romaani, ja loppupuolella sain tarinan eri tasoista itsekin jollakin lailla kiinni. Romaanin avaintapahtuma on Gwangjun kansannousu (joksi sitä ei romaanissa nimetä; suomenkielisestä Wikipediasta löytyy artikkeli nimellä Gwangjun verilöyly). Tapahtumaa kuvataan eri näkökulmista ja sekä elävien että kuolleiden kokemuksen kautta. Romaanin tapahtumat tapahtuvat vuonna 1980, nykyajassa ja ehkä jossain sillä välilläkin. Ihmiset teot asettuu mielestäni länsimaisen vastaanoton näkökulmasta jollakin lailla holokausti- tai vankileirikirjallisuuden traditioon.

Romaanin kuuntelemiskokemuksen perusteella Han Kang jää mieleen kiinnostavana kirjailijana, mutta jatkossa ehdottomasti luettuna. Lukeminen sallii pysähtelemisen, takaisinpäin palaamisen, ihmettelemisen ja tekstin prosessoimisen aivan eri tavoin kuin kuunteleminen.

Marja Kyllönen: Vainajaiset

"Yö oli kuolonmusta ja vaiti, taajama paljas kuin karrelle palanut maa."

Teos 2022. 349 s.

Marja Kyllösen romaani Vainajaiset on aiheeltaan synkkä ja tyyliltään hyvin omaääninen romaani. Olen viime aikoina lukenut tai kuunnellut melko juonivetoisia tai muulla tapaa helposti lähestyttäviä romaaneja, ja alussa Vainajaiset tuntui vaikealta. Mietin jopa lukemisen luovuttamista heti alkuunsa - tätä harkitsemaan sai eritoten romaanin synkkääkin synkempi maailma. Kaikki on jotenkin masentavaa ja kielikuvat ovat groteskeja (esimerkiksi kaalilaatikkoa kuvataan "ulonruskeaksi", "märännönlämpimäksi ja limaiseksi", "kuin palaksi hukkuneen ruumista", jonka "nahalla suonet muljuavat" ja "lihasattumat livahtelevat kuin kielet" sekä lisäksi "imeläksi kuin siitä puhkeava pieru"). Sitten kuitenkin päätin, että pidinpä romaanista lopulta tai en, välillä tekee hyvää haastaa itseään lukijana. Sillä haasteelta Vainajaiset tuntui.

Kun romaaniin päätti sitoutua, jossain vaiheessa sen maailma ja kerrontaratkaisu imi mukaansa. Tematiikka on synkkää. Eletään jossain korpimailla ja köyhyydessä, aikajänne on pitkä (1900-luvun alkupuolelta 1990-luvulle) ja kerronta keskittyy aika ajoin eri henkilöihin. Kaikkia henkilöistä - Raunoa, Inari-Laimia, Herttaa, Nuuttia ja Veikkoa - yhdistää menetys. Jotakin puuttuu, jotakin olisi voinut olla mutta sitä ei koskaan saanut tai sen sai liian myöhään tai vääränlaisena - ja tyhjyyden kantaminen on raskas taakka. 

Edellä listattujen henkilöhahmojen lisäksi romaanissa on minäkertoja, jonka kerronta aika ajoin puhkeaa jostain tuonpuoleisesta romaanin todellisuuteen ja sekoittuu henkilöhahmojen ajatuksiin ja kokemuksiin - minä on joku, joka voisi olla mutta ei ole. Ääni on koodattu kerrontaan lihavoidulla, tummalla fontilla, ja ratkaisu toimii hienosti. Minän viestit ovat synkkiä, väkivaltaisia, groteskeja ja pahoja. 

Kollaasitrekniikkaa kerrontaan tuovat "lehtileikkeet", jotka piirtävät näkyviin ajankuvaa ja ankkuroivat tapahtumia aikaan, vuosiin, vuosikymmeniin.

Ehkä Vainajaisissa voi tunnistaa myös groteskia huumoria kerronnan ja kielikuvien ylitsepursuavuudessa. Esimerkiksi Hertta on tyttö, joka ei ole penaalin terävin kynä ja jota kiusaavat sekä siskot että koulutoverit. Hertta on hymyileväinen ja koettaa miellyttämisellä saavuttaa hyväksyntää, mutta hän on loputtoman yksinäinen ja masentunut tyttö. Hän on altis hyväksikäytölle, minkä mahdollisuuteen romaanissa toisaalla vihjataan ja toisaalla taas kuvataan ankaraa seksuaaliväkivaltaa. Tässä näyte Hertan henkilökuvan luomisesta:

"Toukokuun vetinen valo liritti sintuna sisään ikkunoista ja läikkyi laihana laseissa, lusikoissa. Hertta lysötti väärällä puolen pöytää - aina vain väärällä, vaikka hän alati vaihtoi paikkaa ja valtasi muitten tuoleja - ja pälyi perhettään, vieraita kasvoja ja kilpistyneitä silmiä. Siskot kakottivat pöydässä naamat polleina ja puunattuina kuin uutisperunat ja äidin silmänluonti heidän rinnallaan oli väsähtänyt, läntässä siemenperunan lailla, ja isä tuhnotti paikallaan pösäkkänä ja päättömänä kuin paistinpotka. Hertta olisi mielinyt olla heistä kuka tahansa muu kuin oma inha itsensä." 

Henkilökuvaus romaanissa ylipäätään on tarkkanäköistä, menetyksen ja tyhjyyden vaikutusta kuvataan realismin ylittävillä keinoilla, mikä tekee kokemuksista itse asiassa uskottavampia. 

Vainajaiset ei ole helppo romaani, mutta eivätpä ole sen käsittelemät aiheetkaan helppoja.

Jari Tervo: Eeva ja Aatami

 

Otava 2024. Storytelin äänikirja, 19 h.

Kiinnostuin Jari Tervon uutuusromaanista oltuani kuuntelemassa häntä Helsingin kirjamessuilla. Tuolloin Tervo kertoi olleensa kiinnostunut kirjoittamaan Ukrainan sodasta mutta huomanneensa, että hänellä ei ole siitä riittävästi taustatietoa. Suomen historiasta hänellä sitävastoin tietoa on, ja tästä oli lähtenyt idea kirjoittaa kuvitteellinen historiallinen romaani - entä jos toisen maailmansodan lopputulema olisikin ollut sellainen, jossa Neuvostoliitto olisi voittanut sodan Suomea vastaan? Ja tällainen historiallinen romaani Eeva ja Aatami siis on.

Romaanin keskushenkilöitä ovat nimihenkilöt Eeva ja Aatami. He tulevat aivat erilaisista suvuista: Eeva on Kyyhkysten sukua, ja romaanin tapahtumat alkavat Elisenvaaran pommituksista, joissa myös Kyyhkysten kotitalo pommitetaan maan tasalle. Aatami on puolestaan Rautapartojen sukua, joka on rikas ja vaikutusvaltainen suku. 

Tervon kerronta on rikasta: virkerakenne on pitkä ja polveileva, henkilöhahmoja on runsaasti (ja sodan ja sepitehistorian pyörteissä osa heistä osoittautuu opportunisteiksi, takinkääntäjiksi tai muutoin vain identiteetinvaihtajiksi) ja maantieteellisestikin ollaan monissa miljöissä. 

Olen lukenut aiemmin Tervoa vain vähän - ja kun tarkemmin miettii, en juuri ollenkaan. Muistan aloittaneeni joitakin romaaneja, mutta ne ovat jääneet kesken. Eeva ja Aatami lienee ensimmäinen, jossa olen päässyt loppuun saakka. Tervon tyylin runsaus ja maneerit, kuten seksikohtaukset, eivät aivan osu kirjalliseen makuuni. Runsautensa vuoksi romaani todennäköisesti toimii paremmin luettuna kuin kuunneltuna, vaikka äänikirjassa kerronnan näkökulman vaihtumisen seuraamista helpotetaankin lukijan vaihtumisella.

Markus Nummi: Käräjät

Otava 2024. Storytelin äänikirja, 17 h 58 min.

Nyt ei voi kuin huokaista, että wau mikä romaani. 

Markus Nummen edellinen romaani Karkkipäivä (2010) teki minuun vaikutuksen ja kävin myös katsomassa siitä tehdyn näytelmäsovituksen KOM-teatterissa (2012). Käräjien ihmiskuvauksessa on samaa tarkkanäköisyyttä kuin Karkkipäivässä, vaikka tarina onkin hyvin erilainen.

Romaania kerrotaan kahden henkilöhahmon näkökulmasta: on lääninetsivä Juho Iivonen, joka on saapunut pohjanmaalaiselle pikkupaikkakunnalle selvittelemään rikoksia, ja on Vilja-täti, kansakoulun yläkerrassa huoneessaan asuva mieleltään särkynyt nainen. Käräjät on historiallinen romaani, jonka päähenkilönä toimii paikkakunnan, "Luoman paikan" kyläyhteisö. Tapahtumien kannalta tärkein ajanjakso on 1930-luvun loppupuoli, kun paikkakuntalaisten rikokset alkavat tulle ilmi ja Iivonen saapuu niitä tutkimaan. 1930-luvun lopulta kurotetaan sekä aikaan Viljan nuoruudessa, kun hän ei ollut vielä Vilja-täti vaan Vilja-tyttö, ja romaanin lopupuolella myös 1930-luvun lopun jälkeen koittaviin vuosiin, kun rikostutkinta ja käräjät ovat jo mennnyttä aikaa.

Romaani luo upeasti ja hienovireisesti kuvan 1930-luvun asenneilmapiiristä, arvoista ja pikkukylän elämästä. Rikokset, joita lääninetsivä Iivonen saapuu selvittelemään, liittyvät sikiönlähdetysepäilyihin, eli laittomiin abortteihin (mikä käsitteenä on anakronismi; ei ollut olemassa mitään "laillisia abortteja"). Tutkinta ja kuulustelut piirtävät näkyviin ajankohdan dynamiikkaa ja kyläelämää - ja tavallaan hyvin samankaltaisia ilmiöitä, joita nykyajassammekin on; vaikka arvomme ja ideologiamme ovat muuttuneet vuosikymmenten varrella, kenties toimintamme on muuttunut yllättävänkin vähän.

Romaanin kerrontaratkaisu on onnistunut. Iivonen ja Vilja-täti ovat hyvin erilaisia hahmoja ja heidän suhteensa kyläläisiin ja kylän tapahtumiin on täysin erilainen. 

Iivonen on ulkopuolinen, ja hänen roolinsa on kuulustella ja saada esiin niin sanottu totuus, jotta rikoksia voidaan käsitellä käräjillä ja jotta niistä voidaan langettaa asianmukaiset tuomiot. Iivosen hahmossa on mukana nykyajan mansplainaajaa, mutta viihdyttävällä ja lämminhenkisellä tavalla. Iivosen osuudet ovat muistelevaa tekstiä: vaikuttaa siltä, kuin hän olisi itse kuulusteltavana, ja romaanin lopussa ratkeaakin, mistä on kyse. Yksi Iivoselle tutuista fraaseista on "en muista, mikä oli kysymys, mutta...", mikä luo hänestäkin tarinoitsijan vaikutelmaa, vaikka hän luotettavaksi kertojaksi pyrkiikin kaikin voimin asettumaan ja toteaa usein myös, että "voitaisiin edetä muistikirjan mukaan", eli sen mukaan, mitä hän on aikanaan kirjannut ylös. Niin kuin tällainen tekisi tarinasta luotettavamman, heheh. Iivonen on myös ajoittain muistelmissaan värikäs kielenkäyttäjä, hänen suustaan kuullaan usein myös "jos tällainen ilmaisu tässä yhteydessä sallitaan" -tyyppinen fraasi.

Vilja-täti on puolestaan selkeästi epäluotettava kertoja. Hän on mieleltään järkkynyt eikä saa mielessään sanoja ja asioita järjestykseen. Järkkyneen mielen läpi suodattunut kerronta on romaanissa toteutettu upeasti. Lukijalle luodaan vaikutelma, että Vilja-täti tietää ja näkee enemmän kuin osaa kertoa, ja tästä tiedosta vihjaillaan lukijalle, jolle jää nautittava määrä aukkoja täytettäväksi. Tässä kohdin kerronnassa käytetään oivaltavasti appelsiinin motiivia: kun Vilja-tädillä ei ole sanaa jollekin ilmiölle - mikä ei välttämättä johdu pelkästään hänen hajonneesta mielestään vaan myös siitä, että 1930-luvun maaseutuyhteisössä ei välttämättä ollut sanoja esimerkiksi homoseksuaaliselle kiinnostukselle - hän kutsuu sitä "appelsiiniksi". Appelsiini on jotain uutta ja outoa, hallitematonta, vierasta - mutta ei pahaa. Appelsiini-motiivi tulee esiin myös juonenkuljetuksessa esinemotiivina muutamaan otteeseen - on kenties liioittelua nostaa sitä romaanin johtomotiiviksi, mutta kerronnan kannalta keskeinen ja oivaltava se on.

Äänikirjaversio on toteutettu kahdella lukijalla. Vilja-tädin osuudet lukee Eeva Soivio, Juho Iivonen vastaa -osuudet Kristo Salminen. Aluksi ratkaisu ärsytti minua, koska olen varsin konservatiivinen kuuntelija: minulle äänikirja on nimenomaan ääneen luettu kirja, en kaipaa mitään kuunnelmaelementtejä tai pimpelipompeliääniä. Pidemmän päälle ratkaisu alkoi kuitenkin vaikuttaa perustellulta: luvut ovat melko pitkiä, ja jos kuuntelemista ei katkaise juuri luvun vaihtuessa, on kuuntelemista jatkaessaan helppoa päätellä lukijan äänestä, kumman hahmon näkökulmasta nyt kerrotaan.

Käräjät-romaanin tarina on rakennettu monitasoiseksi jännäriksi, jota puretaan verkkaisesti auki. Kerronnassa, joka on tapahtuma-ajankohtaan nähden joko retrospektiivistä (Iivonen) tai epäluotettavaa (Vilja-täti), käytetään koukuttavalla tavalla ennakointeja vihjeinä siitä, että kyse on tragediasta. Romaani kuvaa kyläyhteisön yksilöiden elämää ja toisaalta elämän reunaehtoja suomalaisessa pikkukylässä sata vuotta sitten. Myös identiteettikysymyksiä käsitellään: jos joku on totuttu yhteisön silmissä näkemään tietynlaisena tai laitettu tiettyyn rooliin, onko roolista mahdollista astua ulos ilman, että koko yhteisö järkkyy? Kannattaako se? Mitä on minuuden ja identiteetin olemassaolo - kuinka monen se täytyy nähdä, jotta se olisi olemassa?

Käräjät on todella vaikuttava teos, jonka tematiikka on ajatonta ja henkilökuvaus moniulotteista. Kerrontaratkaisut ovat hiottuja ja romaanin kompositio tarkka. Täytyypä sanoa tästäkin romaanista, että ihmettelen syvästi, mikäli romaani ei ole mukana Finlandia-ehdokkaiden joukossa. Upea, ajatuksiin jäävä kirja!

Terhi Törmälehto: He ovat suolaa ja valoa

Otava 2024. Storytelin äänikirja, 9 h 35 min.

Terhi Törmälehdon romaani He ovat suolaa ja valoa on hienovarainen romaani, joka kertoo vaikeasta aiheesta. Romaanin keskiössä on kahden kehityslinjan seuraaminen. Toisen päähenkilön kautta tarkastellaan kysymystä, kuinka fundamentalistisesti ajatteleva henkilö radikalisoituu. Toisen päähenkilön muutostarina on erilainen: voiko rakastuminen muuttaa ihmistä?

Romaanin kerronta fokalisoituu kahden päähenkilönaisen, Anun ja Susannan kautta. Molemmat ovat uskovaisia suomalaisia naisia, kristittyjä. Anu on rovaniemeläinen yläkoulun saksanopettaja, joka on keski-ikäinen sinkku. Susannakin on keski-ikäinen nainen, mutta hän on naimisissa liberaaliuskovaisen pappi Villen kanssa, johon hän on tutustunut opiskeluaikana, ja heillä on teini-ikäinen lapsi Emppu. Susanna on uskossaan fundamentalistinen konservatiivikristitty, eikä Anukaan mitään laimean tapakritistyn hahmoa edusta. Lisäksi romaanissa on minäkertoja, enkeli, jonka tehtävänä on seurata tai vartioida Anua ja Susannaa.

Romaani alkaa, kun naiset - jotka eivät tunne toisiaan ja joita yhdistää romaanin tarinan ajan lähinnä maantiede - istuvat lentokoneessa matkalla kohti Israelia kevättalvella 2023. Anu on ensimmäsitä kertaa matkalla pyhälle maalle, mutta hänen vanhempansa ovat käyneet Israelissa useasti. Anu etsii elämälleen jotain uutta suuntaa, jotain sisältöä ja merkitystä, joka olisi enemmän kuin mitä elämä tähän mennessä on tarjonnut. Susannan Israelin-matkalla sen sijaan on selkeä tarkoitus: hän on Israelin ystävä ja matkustaa Israeliin toimiakseen Israelin puolesta - tai sillä tavoin hän itse asian käsittää. 

Romaanin kerronnassa käytetään paljon uskonnollista kieltä, mikä auttaa pääsemään romaanihahmojen tajuntaan ja tapaan hahmottaa maailmaa. Tällainen uskonnollinen kieli (maailmallisuus, henkivallat ja niin edelleen) ei kuulu siihen kuplaan, jossa itse elän, ja siksi osin romaani onkin niin kiehtovaa kuunneltavaa. Se todella avaa sellaisia todellisuuksia, jotka eivät ole minulle tuttuja. Molemmat päähenkilöt näkevät, pyytävät ja lukevat merkkejä, ja molemmille heistä todellisuus on muutakin kuin vain se, mitä konkreettisesti näemme. Sekä Jumala että Saatana tekevät jatkuvasti töitään.

Sinkku-Anu kohtaa Jerusalemissa miehen, ja Jerusalemin-matka muuttaa Anun ajattelua Israelista hitaasti mutta peruuttamattomasti. Anu pohtii useasti, onko muutos peräisin Saatanasta vai onko ajattelun muuttaminen perusteltua. Jos on oppinut uskomaan totuuteen, joka on muuttumaton - saako silloin muuttua? 

Myös Susanna muuttuu. Hänkin kohtaa Israelissa asioita, jotka eivät tunnu aivan siltä kuin mitä hän oli niiltä odottanut. Susanna on aina elämässään, lapsuudenperheestään asti, tuntenut vierautta. Ja vaikka hänellä on mies ja lapsi, hänestä usein tuntuu, kuin hän ei vieläkään tulisi täysin nähdyksi ja ymmärretyksi. 

Susannan hahmossa Törmälehto kuvaa harvinaisen hienovaraisesti ja uskottavasti sitä, kuinka ihminen voi radikalisoitua. Nyt kyseessä on vain radikaali kristinusko, ei radikaali islam, jota olemme tottuneet tarkastelemaan tuomitsevasti nykyajassa. Susanna on keski-ikäinen, perheellinen, valkoinen lääkäri - ja hän radikalisoituu. Hän on uskoontulemisestaan alkaen ollut konservatiivi ja fundamentalistikristitty, mutta pandemian aikana hän löysi internetistä kanavia ja materiaaleja, joiden kautta hän löysi vielä äärimmäisempää ajattelua kuin mitä suomalaisissa herätysliikkeissä harjoitettiin. 

Susannan hahmon kautta tulee näkyväksi ääriliikkeiden rahankeruumetodit ja ihmiskauppaan tai -salakuljetukseen rinnastuva toiminta, jota ääriliikkeet rahoittavat. Israelin siirtokuntapolitiikkaa päästään tarkastelemaan ruohonjuuritasolla. Susannan kehitys on huima: näinkö nopeasti kalteva pinta vie mennessään, jos ympärillä on ihmisiä, jotka pitävät toimintaa ja ajattelua normaalina?

He ovat suolaa ja valoa on ajankohtainen ja tarkkanäköisesti kirjoitettu romaani, joka näyttää asioita, tekoja ja ajatuksia, mutta jättää tulkintojen tekemisen lukijalle. Wau, hieno kirja. Uskaltaisikohan raati nostaa tällaista romaania mukaan Finlandia-kuusikkoon?

Laura Juntunen: Tyttö joka en

 

Into 2024. Storytelin äänikirja, 6 h 18 min.

Tyttö joka en on ahdistava kirja. Se kertoo pakko-oireista, vakavasta syömishäiriöstä, seksuaalisesta ahdistelusta, väkivallasta, päihteistä ja ulkopuolisuudesta. Tyttö joka en tuntuu olevan eräänlainen sisarteos Juntusen kirjoittamalle Subutex-kaupungin kasvateille, joka keskittyy kertomaan Raahen opioidiongelmasta Henkan kautta. Muistan ajatelleeni (nyt on helppoa sanoa: naiivisti) Subutex-kaupungin kasvatit luettuani, että onpa hienoa, että teoksen kirjoittaja on aikanaan ja ikään kuin ajoissa päässyt irti tai lähtenyt muualle siitä maailmasta, josta teos keskushenkilönsä kautta kertoo. Tyttö joka enin luettuani en voi kuin todeta, että olinpa väärässä. Yritystä on kyllä ollut, mutta päihdemaailma tarjoaa myös tuttuutta ja ratkaisuja - eikä uusi alku ole niin helppoa toteuttaa kuin se on sanoa.

Saatuani Tyttö joka en -teoksen kuunneltua jäin ensimmäiseksi miettimään, mistä päähenkilön ongelmat oikein alkoivat. Varhaisunuoruudessa, ehkä lapsuudessa, oli ahdistelukokemuksia. Mutta kukapa ei olisi vähintäänkin nähnyt itsensäpaljastajaa tai tullut kourituksi julkisissa liikennevälineissä? Me too teki näkyväksi sen, kuinka normalisoituja tällaiset tilanteet ja kokemukset aiemmin olivat olleet (toivottavasti eivät enää nykyään). Kouluun meneminen ahdisti ja oli koulukiusaamista, väkivaltaa - no, sekin on aika jaettu tai yleinen kokemus, ikävä kyllä. (Helsingin Sanomissa oli juuri amerikkalaisen tutkijan Peter Grayn haastattelu: haastattelussa Gray, psykologian emeritusprofessori, kritisoi koulua järjestelmänä ja laitoksena erittäin voimakkaasti ja mielestäni paikoin yvin ansiokkaastikin.) Päihteistä? Huonosta seurasta? Syömishäiriöstä? Kaikki selitykset tuntuvat liian suoraviivaisilta. Mitään yksittäistä syytä ei tunnu olevan - ikään kuin asiat eivät olisi voineet mennä mitenkään muutoin kuin ne menivät, niin fatalistiselta tai kyyniseltä kuin se kuulostaakaan. Tulee mieleen Deborah Spungenin kirjoittama romaani Nancy: myös Nancyllä oli vaikeaa pikkulapsesta saakka, ja hän vaikutti hakevan vaikeaan oloonsa ratkaisua ja lääkettä samantapaisilla keinoilla kuin Laura Tyttö joka enissä. Tyttö joka en muistuttaa siitä, kuinka erilaisia lähtökohtia meillä onkaan. Sen kun muistaisi vielä arjessakin.

Kehollisuutta, seksuaalista väkivaltaa, itsetuhoisuutta ja tyttöyttä käsitellessään Tyttö joka en liikkuu vahvasti samoilla vesillä kuin Susanna Hastin romaani Ruumis/huoneet. 

Tyttö joka en on tärkeä puheenvuoro ajassamme. Se ottaa osaa moniin keskusteluihin ja käsittelee useita suuria teemoja: tyttöyttä ja naiseutta, valtaa, väkivaltaa, itsetuhoisuutta, sairautta, lääkintää, yhteiskunnassa olevia eri maailmoja ja luokkia, identiteettiä, itsensä etsimistä... Teos ei tyhjenny kerralla vaan jättää pohtimaan.

Tytöille, jotka ajattelevat olevansa yksin @ Kansallisteatteri, Helsinki

Ujuni Ahmedin ja Elina Hirvosen samannnimiseen kirjaan pohjautuva Kansallisteatterin Suurella näyttämöllä esitettävä, Satu Linnapuomin ohjaama Tytöille, jotka ajattelevat olevansa yksin on vaikuttava näytelmä. Kestoltaan Tytöille, jotka ajattelevat olevansa yksin on melko massiiviset kaksi tuntia ja neljäkymmentä minuuttia, ja hiukan tiivistämisen varaa siinä olisi ollut. Näytännössä, jota olin katsomassa, aplodit olivat runsaat ja yleisöstä välittyi voimakkaan vaikuttunut tunnelma.

Ennen väliaikaa näytelmässä ollaan 1990-luvulla ja lapsi-Ujunin elämässä. Koko näytelmän ajan näyttämöllä nähdään sekä Ujuni lapsena (Safiya Mikander) että nuorena aikuisena (Emilia Neuvonen), ja aikuis-Ujuni tuo tunnelmaan retrospektiivisyyttä: hän toisaalta toimii lapsuudenkohtauksissa kommentoivana kertojanäänenä, toisaalta tekee näkyväksi sitä, millaiseksi Ujuni on kasvamassa. 

Alkupuolisko koostuu lähinnä kohtauksista, jotka kuvaavat somaliperheen tyttären arkea 1990-luvun Kontulassa: nähdään muun muassa Spice Girls, pihaleikit, lauantai koraanikoulussa, koulun käsityötunti, tanssikoulukohtaus ja syntymäpäiväjuhla. Episodit tekevät näkyväksi kulttuurien yhteentörmäyksiä, ulkopuolisuutta ja tilanteita, joissa Ujuni kokee olevansa jotenkin vääränlainen. Alkupuoliskon keskeisenä teemana on häpeä: että tytöt aiheuttavat perheille häpeää, ja häpeältä on pyrittävä kaikin keinoin välttymään. Häpeän syy on aina tytöissä ja heidän käytöksessään - tällä oikeutetaan esimerkiksi koraanikoulun tunneilla tapahtuva fyysinen kuritus eli väkivalta.

Ensimmäisen puoliajan lopulla tapahtuu käänne: Ujuni ystävineen löytää Tyttöjen taloon. Tyttöjen talossa voi hengittää vapaasti, paikalla ei ole suvun kontrolloivia miehiä, opeitaan puhumaan tunteista ja silmät avautuvat esimerkiksi sille, että tyttöjen ympärileikkaus on Suomessa itse asiassa rikos. Ujunin yhteiskunnallinen vaikuttajuus saa lisäpontta. Ennen väliaikaa nähdään vielä kohtaus, jossa Ujuni ja hänen ystävänsä menevät Uniikin keikalle ja väittävät olevansa toimittajia. Tämä kohtaus tuo näytelmään energiaa ja voimauttavuutta, ja lopulta nuori Ujuni on perheensä silmissä villiintynyt niin pahasti, että hänet lähetetään sukulaisten hoiviin Lontooseen, pois Helsingistä.

Väliajan jälkeen ollaan Lontoossa. Ujuni näkee, että maailmassa on paljon muunkinlaisia muslimeja, muodikkaita, kauniisti pukeutuvia - ja heitä on paljon. Myös moskeijoita on erilaisia: siinä missä Helsingin moskeijoissa varsinkin naisten puoli voi olla komeromainen ja epäesteettinen, Lontoossa tilat ovat kauniit ja avarat. Uskonto näyttääkin kauniit kasvonsa ja Ujunin uskonnollisuus syvenee uudelle tasolle.

Toinen puoliaika syventää ensimmäisellä puoliskolla episodien kautta toiminnallisesti näkyväksi tehtyjen teemojen käsittelyä: nyt teemoista puhutaan teoretisoiden, osin esitelmöidenkin. Konkreettinenkin esitelmä väliajan jälkeen nähdään, ja se toimii hienosti: lapsi-Ujuni pitää kerrankin esitelmän Somaliasta - koulussa hän on pitänyt esitelmän Irlannista ja maitovalaista, opettajakaan ei pyytänyt häntä esitelmöimään Somaliasta. Esitelmässä saadaan kompaktisti jaettua yleisölle taustatietoa maasta ja kulttuurista, joista tiedämme yllättävän vähän.

Toinen puoliaika on ajoittain suorastaan dokumentaarista teatteria. Mukana on tv:n keskusteluohjelma, lakialoite ja Voima-lehti. Ajallisesti tullaan vuoteen 2023 saakka ja puhutaan kesän poliittisesta tilanteesta ja Orpon hallituksen ulostuloista. Myös nuorison ongelmia nostetaan esiin: käsitellään niin hatkaamista kuin jengiytymistäkin.

Kevennystä toiselle puoliajalle tuo antiikin Kreikan näytelmistä tuttu kuoro, joka tässä näytelmässä on samanmielisten valkoisten feministien hymistelykuoro: kuorolaisilla on jalot tavoitteet tasa-arvosta ja sukupuolineutraaliudesta, mutta niiden arvopohja on jotenkin niin erilainen kuin ruskeiden tyttöjen oikeuksia esiin tuovan Ujunin, että ymmärrystä ja kommunikaatiota Ujunin ja kuoron välille ei oikein synny. Ujuni ajaa lakiehdotusta, joka kieltäisi tyttöjen sukuelinten silpomisen Suomessa - mutta lakiesitys jumittuu ministeriöön, koska sitä pidetään ongelmallisena, että laki ei ole sukupuolineutraali (ks. esim. Ylen uutinen). Silpomisesta ei synny Suomessa kunnon keskustelua tai keskustelu harhautuu lillukanvarsiin, eikä asia etene. Ilmiötä havainnollistetaan aktivisti-Ujunin näkökulmasta osuvasti valaistuksen keinoin: valokeila ei pysykään paikallaan. 

Toisella puoliajalla tuodaan ylipäätään hienosti näkyviin sitä, kuinka Suomessa on vaikeuksia puhua ongelmista, jotka koskettavat maahanmuuttaja- tai vähemmistöyhteisöjä: enemmistö pelkää loukkaavansa, yleistävänsä tai vain lisäävänsä rasismia, jos ongelmista, kuten väkivallasta, puhutaan - ja niin ogelmia esiin nostavien ja ratkaisuja etsivien keskustelukumppaniksi jää itse asiassa vain rasisitinen huutokuoro, joka ei pelkää puhua asioista, koska heillä on oma agendansa, maahanmuuton ja maahanmuuttajien vähentäminen. Näytelmä onnistuu tuomaan etuoikeutettuun ryhmään kuulumisen etuoikeudellisuutta näkyviin ilman, että asiasta paasataan tai sitä alleviivataan.

Tytöille, jotka ajattelevat olevansa yksin -näytelmän loppukohtaus on hieno. Se on esteettisesti kaunis ja lämmin ja sisällöllisesti toivoa antava. Somalian kuningatar, oletko sinä totta? Voisin olla. Naisilla on mahdollisuus. Voisimme olla.

Uuteen nousuun - laman lasten elämä ja teot @ Q-teatteri, Helsinki

Anna Brotkinin ja Juho Mantereen käsikirjoittama ja Juho Mantereen ohjaama Uuteen nousuun - lama-ajan lasten elämä ja teot -näytelmä Q-teatterissa sai Hesarissa neljän tähden arvion mutta onnistuimme saamaan siihen liput. Lähes kolmituntisessa näytelmässä olisi hieman tiivistämisen varaa, mutta kokonaisuudesta rakentuu vaikuttava. Osuvia oivalluksia ysäristä lapsuuden ja nuoruuden ajankohtana tarjoillaan runsaasti.

Tarinan kehyksenä toimii nelihenkisen nuoren aikuisen kokoontuminen entiselle koululle muistelemaan nuoruutta ja lapsuutta. Siitä luiskahdetaan ysäritakaumaan tai muistojen episodimaiseen kavalkadiin, ja lopussa palataan taas kehyskertomuksen tasolle nykyhetkeen. Näytelmän toteutuksessa yllätti videokerronnan runsas käyttö. Ensimmäisellä puoliajalla havahduin välillä ajatukseen siitä, olenko tullut teatteriin vai immersiiviseen elokuvanäytökseen. Väliajan jälkeisellä puoliskolla videokerronta ja perinteinen livenäyttelijätyö lomittuvat hienosti ja saumattomasti. Toisen puoliajan videokerronta mahdollistaa katsojan pääsemisen hyvin lähelle intiimejä tilanteita ja näyttelijöiden mikroilmeitä (esityksessä on aivan loistavat näyttelijät!) - tämä ei ehkä perinteistä näyttelijäntyötä käyttäen olisi samalla tavalla mahdollista.

Uuteen nousuun onnistuu välittämään hienosti ysärin arvomaailman ja tekemään näkyväksi muutoksia, joita arvoissa ja asenteissa on tapahtunut ysäritä nykyaikaan tultaessa. Puhe vartalomalleista ja vartaloiden ongelmakohdista ei ole enää normaalia, ja epäilen, että virrenveisuulla ei enää ole samanlaista roolia koulupäivässä kuin tuolloin. Seksuaalisuuteen herääminen ja ensimmäiset fyysisen lähentymisen kokeilut haparointeineen ja herkkyyksineen kuvataan hienosti. Ysäri näytetään myös moniulotteisena ja ristiriitaisena aikana: oli niitä, jotka menettivät omaisuutensa ja sitä kautta perheet ja mielenterveys olivat kovilla tai hajosivat, ja oli niitä, jotka näkivät tilaisuutensa tulleen ja napsivat asunto-osakkeita kerrankin halvoilta markkinoilta. Laman kääntyessä "uuteen nousuun" näiden perheiden jälkikasvu oli keskenään aivan eri tilanteissa. 

Näytelmän kotibilekohtaus on uskottavinta ja energisintä teatteria, jota olen vähään aikaan nähnyt. Kohtausta katsotaan samaan aikaan lavalla ja kotivideona, ollaan samaan aikaan hetkessä ja nostalgisen etäisyyden päässä siitä. Tässä perinteistä näyttelemistä ja videotekniikkaa käytetään päällekkäin ja rinnakkain, oivaltavasti, siten, että se luo lisää merkitys- ja tulkintatasoja näytelmän maailmaan. Musiikki soi niin huumaavan kovaa, että juhlissa pitää huutaa, ja kaikki tuntuu rintalastassa saakka.

Raakel Lignell: Älä sano että rakastat

Siltala 2019. Storytelin äänikirja, 8 h 33 min.

Raakel Lignellin Älä sano että rakastat on luokiteltu kustantamon sivulla tietokirjallisuuteen ja elämäkerraksi - kuunnellessani ajattelin kuuntelevani elämäkerrallista romaania. Asialla ei ole suuresti väliä, sillä nämä lajityypit ovat limittäisiä ja lähekkäisiä, mutta jollakin lailla lajin nimeäminen eri tavoin kuin miksi sen itse tulkitsin kuitenkin pakottaa pohtimaan myös kuuntelemiskokemusta uudella tavalla. Kuunnellessani teosta kiinnitin esimerkiksi huomiota siihen, mistä teoksen intensiivisyys oikein syntyy - ja jossain vaiheessa havahduin kerronnan olevan romaanille epätyypillisesti preesensissä, mutta samaa huomiota voinee soveltaa elämäkertojen genreen.

Niin tai näin, Älä sano että rakastat on vaikuttava teos. Se kertoo nuoruuden kääntymisestä yllättäen ja väkivaltaisesti aikuisuudeksi ja naiseudeksi. Raakel asuu ja opiskelee vielunsoittoa Berliinissä ja viettää villiä opiskelijaelämää: bilettää yöt klubeilla, käyttää runsaasti alkoholia ja harrastaa irtosuhteita. Eräänä yönä hän kohtaa klubilla komean beniniläismiehen, jonka olemus, käytöstavat ja ammatti tekevät Raakeliin vaikutuksen. Se, mikä näytti olevan vain yksi yhdenillanjuttu muiden joukossa, onkin tulinen äkkirakastuminen. 

Kaikki tapahtuu nopeasti: Raakel tulee raskaaksi, ja vaikka Isacista alkaa tulla esiin outoja yksityiskohtia, Raakel sivuuttaa ne. Teos kertoo inhimillisesti kaikista ristiriitaisuuksista, joita elämässä on, ja kuinka ihminen toisaalta on rationaalinen ja toisaalta yllättävän manipuloitavissa ja tunteidensa vietävissä. Raakel joutuu niin äärimmäisiin tilanteisiin, että niistä selviytyminen hengissä vaikuttaa olevan kiinni sattumasta ja tuntemattomien ihmisten hyvyydestä.

Älä sano että rakastat on voimakas, koukuttava ja raskas kuuntelukokemus, jonka äärellä ei voi ajoittain olla itkemättä. Teos tekee maailman ristiriitaisuuksia näkyväksi ja palauttaa mieleen sen, että kulissien takana ihmisten elämässä voi tapahtua monenlaista.

Hanna-Riikka Kuisma: Korvaushoito

"Hän ei koskaan olisi arvannut päiviensä päättyvän näin."

Like 2024. 348 s.

Hanna-Riikka Kuisman uusimman romaanin, Korvaushoidon, maailma on synkkä ja toisteinen. Romaanin nykyhetkessä päähenkilö on nelikymppinen, korvaushoidossa ja naimisissa oleva mies. Romaanin nykyhetken tarinan kesto on lyhyt, ehkä noin viikko. Nykyhetkestä käsin päähenkilö käy läpi lapsuuttaan, nuoruuttaan ja nuorta aikuisuuttaan, aikajännettä 1980-luvulta nykypäivään, ja samalla lukija pääsee seuraamaan hänen päihteidenkäyttönsä kehityskaarta ja tehtyjä elämänvalintoja (joista päähenkilö nykyhetkessä pohtii, kuinka paljon ne olivat valintoja).

Korvaushoito on realistinen, lähes naturalistinen romaani. Viime vuosina julkaistuista tietopuolen huumekirjoista Korvaushoidon maailma muistuttaa Laura Juntusen Raahessa asuvasta Henkasta kertovaa Subutex-kaupungin kasvatteja, Janne Huuskosen ja Miro Hildenin pääkaupunkiseudun huumepiirejä ja Maman elämää niissä vuoden verran seuraavaa teosta Koukussa tai Eve Hietamiehen kirjoittamaa toipuvasta addiktista, Riikka Tuomesta kertovaa elämäkertaa Palavaa lunta. Korvaushoidon vahvuus on kuitenkin se, että teos on romaani, fiktiota. Fiktio antaa vapauden keksiä juonen, tarinan ja jännitteitä, ja fiktion rakenteet taipuvat tässä teoksessa kuvaamaan hienosti addiktion ja addiktien maailmaa. "Itsepetos on addiktin rakkain ystävä ja pahin vihollinen."

Päähenkilö muistaa ensimmäisen pilvikokeilunsa uudenvuodenyöltä 1990-luvun alusta: "Katolla hän tunsi olevansa aidosti onnellinen ensimmäistä kertaa vuosikausiin. Ei muistanut kokeneensa sellaista huolettomuutta edes unessa. Raketit värjäsivät räjähdellessään koko taivaan hohtaviksi valoviiruiksi ja hehkuviksi palloiksi. Värit tanssivat rytmissä pamauksien kanssa. Ei mitään liian erikoista, mutta syvempiä kokemuksia kuin yleensä. Alhaalla kiljuva ja karjuva kännisten joukko sen sijaan vaikutti kuvottavalta kuonalta. Junteilta, jotka eivät ymmärtäneet elämästä mitään. Hän sylkäisi alas, joi vasta pitkän illan toista keskioluttaan ja ajatteli, että oli vihdoin löytänyt oman juttunsa. He päättivät illan puheisiin, että otetaan tämä uusiksi, mutta että kukaan ei koske mihinkään vahvempaan ikinä. Se uudenvuodenlupaus meni rikki jokaisella, viikon tai vuosien päästä, mutta meni kuitenkin." Retrospektiivinen kerrontaote toimii romaanissa hienosti: jännitettä ei luo kysymys siitä, mitä päähenkilölle tapahtuu, vaan miten sen tapahtuu. 

Nuoruuden huumeidenkäytön kuvauksen rinnalla romaanissa on toinenkin jännitettä luova taso, jonka keskiössä on mitä-kysymys. Päähenkilön pikkusisko Liisi on nimittäin huumevuosina menehtynyt epäselvissä olosuhteissa. Mitä on tapahtunut ja kuka on syyllinen?

Itsekeskeisyyden ja itsepetoksen tematiikkaa käsitellään uskottavasti ja monitasoisesti. Alussa päihteidenkäyttö näyttää ja tuntuu teinien nuoruussekoiluilta, mutta vuodet kulkevat eteenpäin. "Hän melkein onnistui uskottelemaan itselleen olevansa tavallinen, työssäkäyvä mies, joka katsoi leffoja ja söi sipsejä viikonloppuisin naisystävänsä kanssa. Se toimi aina hetken, kunnes jokin yksityiskohta särki kulissin. Kuten verinen räkä alustalla, josta hän veti pulverit nenään Saran jälkeen." Ja vuodet kulkevat eteenpäin. "Narkomania on etenevä sairaus, jonka erilaisia muunnelmia ja vaiheita tuli seurattua ja verrattua omiinsa. Päätepiste oli kaikilla tiedossa, eikä se ollut uskoontulo. - - Suurin osa heistä oli koko ajan lopettamassa ihan just. Huomenna, ensi viikolla, ensi kuussa, keväämmällä, sitten kun saan hoidettua sen kämpän, sen yhden keikan, duunijutun, koulun, ne sakot, no yhden jutun vaan. Oli iltoja tai viikonloppuja, jolloin he höpisivät piikit taipeissa siitä, miten olivat niin lähellä lopettamista, että olivat käytännössä lopettaneet jo."

Romaanin maailma ei ole mustavalkoinen. Päähenkilössä on sekä hyvää että pahaa niin aikana ennen päihteidenkäytön aloittamista, huumevuosina kuin korvaushoitovuosinakin. Korvaushoito ei näyttäydy antoisana tai selkeänä ratkaisuna, vaan siinäkin on ongelmansa. Hoitoon hakeutumisen kynnys on suuri, ja kun päähenkilö päättää pyrkiä korvaushoitoon, muut käyttäjät naureskelevat hänelle. Korvaushoitokutsua odottaessaan päähenkilö keskittyy odottamiseen:

"Hänellä oli vain - - yksi tavoite, joka läpäisi jokaisen sekunnin: pysy hengissä vielä hetki. Öisin hän makasi valveilla kuunnellen keuhkojensa rahinaa, nivelten narinaa, sydämensä kumahtelua, veren solinaa suonissa, vatsalaukun pulputusta, aivojen loisketta kalloa vasten, sähköimpulssien sihahduksia synapseissa, nieleskelyä ja kielen maiskahduksia rutikuivaan kitalakeen. Ne kaikki olivat merkkejä siitä, että hän eli vielä."

Romaanissa tuodaan monessa kohdin esille, kuinka päähenkilö kokee narkomaanin elämän olevan itse asiassa pääosin jonkin asian odottamista, joten korvaushoitokutsun odottamisessa ei sinänsä ole mitään uutta. Petos ja itsepetos eivät katoa kuin tuhka tuuleen hoidon aloittamisen myötä - joskus kykenee olemaan rehellisempi kuin joskus toiste: "Hän käytti kaikki manipulaatiotekniikkansa säälinhakemisesta anteeksipyytelyn, hämäämisen, heikkoihin kohtiin iskemisen, projisoinnin, moittimisen ja syyllistämisen kautta itseään tyhmemmän esittämiseen, mutta mikään ei auttanut [siihen, että korvaushoidosta vastaava päihdelääkäri olisi kirjoittanut enemmän lääkkeitä]."

Romaanissa todetaan, että päihteidenkäyttäjä jää emotionaalisesti sille tasolle, minkä ikäinen hän on käytön aloittaessaan. Tunteiden kokeminen, kohtaaminen tai itsessään edes tunteminen voi olla vaikeaa, jos ne on vuosikausia sammuttanut ja vaientanut erilaisilla aineilla. Nuoruuden ensimmäisen pilvikokeilun kepeys on aikanaan vaihtunut tilanteisiin, joissa päähenkilö lähinnä pyrkii sammuttamaan tajuntansa, jotta hän olisi tuntematta, kokematta tai muistamatta mitään. Silti myös nykyhetkessä ahdistaa: "Hänen ahdistuksensa alkaa usein niin, että kaiken alta vilahtelee toinen, kylmempi ja niljakkaampi todellisuus."

Yksi Korvaushoidon vahvuuksista on se, kuinka romaani tekee näkyvästi erilaisten todellisuuksien (käyttäjät ja ei-käyttäjät) ja erilaisten ajallisuuksien (1990-luvulla aloittaneet käyttäjäsukupolvet ja käyttäjäsukupolvi kahdenkymmenen vuoden jälkeen) päällekkäisyyden ja limittäisyyden. Taustalla näkyy myös kysymys yhteiskuntaluokasta ja elintasosta: lähiössä on erilaista kuin keskustan eliittikoulussa, ja vaikka huumeita liikkuisi molemmissa, piirit ovat osin aivan erilaiset. Päähenkilö on elänyt ja elää koko elämänsä samassa keskisuuressa teollisuuskaupungissa. Kaikki sekä pysyy, vaihtuu että muuttuu - on samanaikaisesti samaa ja silti erilaista, variaatioita, toistoa.