Flamingonpunainen unelma @ Teatteri Jurkka, Helsinki

Flamingonpunainen unelma on popkulttuurin kuvastolla leikkivä unenomainen näytelmä, jossa tapahtumasarja kerrotaan kolmen henkilön näkökulmasta. Tapahtumasarjakaan ei välttämättä ole aivan sama, mutta ehkä joskus kokemuksemme ja tulkintamme ovat niin erilaisia, että vain sirpaleet tai välähdykset viittaavat siihen, että jotain yhteistä jaetussa maailmassa on. Näytelmän on kirjoittanut Otto Sandqvist ja näyttelijöinä ovat Saga Sarkola, Mimosa Willamo ja Tobias Zilliacus.

Triptyykkiä rytmittää seinällä oleva valoteksti "live love death", ja kunkin kolmen näkökulman juoneen liittyy varastettu kilpikonna. Jokainen hahmo kokee jotain samanlaista: kukin oman näytöksensä päähenkilö havatuu tunteeseen, että juhlissa odotetaan puhetta juuri häneltä - ja siitä se sitten lähtee. 

Flamingonpunaisessa unelmassa on hetkensä, paikoin parodia osuu ja uppoaa. Näin käy esimerkiksi kolmannessa näytöksessä, kun palkkamurhaajat päätyvät jonnekin Amerikan maaseudulle jumalan selän taakse galleria-kahvilaan ("uuden ja vähän vanhemmankin taiteen..."). Jurkan pientä näyttämöä käytetään jälleen oivaltavasti, tällä kertaa tila avautuu lämpiön puolelle (mikä ei tosin toimi kaikille istumapaikoille). Kokonaisuus on toisteinen ja huuruinen, ja noin tunnin mitta (ei väliaikaa) on näytelmälle sopiva.

 

Die Tote Stadt @ Kansallisooppera, Helsinki

Saksalaista patetiaa syksyyn! Die Tote Stadt -ooppera kertoo päähenkilönsä Paulin rakkaudentuskasta: Paulin vaimo on kuollut eikä mies ole päässyt asiasta yli, vaan hän elää elämäänsä Brüggen kaupungissa, "die tote stadtissa", muistojensa keskellä, kuolleen vaimonsa mausoleumiksi muuttamassaan kodissa, jossa menneisyys on vahvasti läsnä. Paul "keskustelee" vaimonsa Marien kanssa päivittäin, eikä saa elävästä elämästä enää kiinni.

Kunnes eräänä päivänä Paul kohtaa säkenöivän taiteilijattaren, Marietan. Paul näkee Marietassa kuolleen vaimonsa ja hurmaantuu täysin. Marietta kuitenkin on boheemi, elämäniloinen ja hurvitteleva nuori nainen, ei mikään siveä madonna niin kuin edesmennyt Marie (tai se, millaisena Paul Marien näkee ja muistaa). Ja tästä Die Tote Stadtin tapahtumat lähtevät vyörymään.

Upeinta oopperassa on lavastus. Mausoleum-huone on rakennettu koko näyttämön kokoiseksi, massiiviseksi ja kolmiulotteiseksi - ja kun se lopulta aukeaa ympäröivään maailmaan, Brüggen kaupunki tulee uskomattomalla tavalla eläväksi.

Die Tote Stadtin juoni on läpeensä pateettinen mutta varsin viihdyttävä (joskin ensimmäinen kolmesta näytöksestä vain taustoittaa Paulin tilannetta ja on sikäli melko pysähtynyttä kerronnaltaan), mutta visuaalisesti ooppera on todella hieno.

Jonathan Coe: Unen talo

"Tämä oli heidän viimeinen riitansa, se ainakin oli selvää."

Tammi 1998. Alkuteos The House of Sleep, 1997. Suomentanut Arto Virtanen. 361 s.

Jonathan Coen romaani Unen talo on osin viihdyttävä lukuromaani, osin siinä on tyhjäkäyntiä ja tiivistämisen varaa sekä raskaita, paasaavanoloisia sivupolkuja.

Juonessa on kaksi aikatasoa: 80-luvun opiskelijaelämä ja romaanin nykyhetki 90-luvulla. Tapahtumien keskiössä on Ashdown: 80-luvulla opiskelija-asuntola, 90-luvulla uniklinikka. Romaani keskittyy unen ja todellisuuden kompleksiseen suhteeseen: onko kahden edellä mainitun raja ollenkaan niin selvä, kuin saatamme kuvitella? Toisaalta kysymystä käsitellään henkilöhahmojen kokemuksen kautta, toisaalta uniklinikan kontekstissa tieteellisin termein. "Kukaan ei valehtele unissaan." Onko uni enemmän totta kuin tietoinen todellisuus?

Unen talon keskushenkilö on Sarah. 80-luvun aikatason tapahtumat kuvaavat opiskelijaelämää ja ihmissuhteita asuntolassa asuvien henkilöiden välillä. 90-luvulla Sarah on opettajana työskentelevä aikuinen nainen, jota piinaavat 80-luvun tapahtumat. Aikatasot romaanissa on eroteltu selvästi: joka toinen luku sijoittuu menneisyyteen, joka toinen nykyisyyteen.

Opiskelijaelämäkuvauksessa on hetkensä: "'Objektiivisuus', sanoin Veronica sytyttäen uuden savukkeen, 'ei ole mitään muuta kuin miesten subjektiivisuutta.'" Nykyisyyden aikatasolla Sarah tiivistää silloisen asenneilmapiirin näin:

"Kaikilla on väärä käsitys 80-luvusta, vai mitä? Luullaan että raha oli silloin tärkeintä, ja ehkä se joillekuille oli, mutta niissä piireissä joissa minä liikuin, opiskelijoiden ja muiden sellaisten joukossa, pätivät ihan toiset arvot, vaikka ne olivatkin yhtä ankaria ja suvaitsemattomia. Politiikka oli meille suorastaan pakkomielle: seksuaalipolitiikka, kirjallisuuspolitiikka, elokuvapolitiikka..."

Eniten tyhjäkäyntiä romaanin kerrontaan luo nimenomaan esitelmöivään sävyyn henkilöhahmojen elämään kirjoitettu politiikka - esisijaisesti elokuvapolitiikka. Terry-niminen henkilöhahmo tutkii elokuvaa ja kirjoittaa elokuvista. Sillä on merkityksensä myös juonen kannalta, sillä eräs toisaalta elokuviin, toisaalta unen ja valveen suhteeseen liittyvä valokuva toimii romaanissa keskeisenä motiivina. Ja onpa romaanissa myös mise en abyme: romaanin nimi on Unen talo, ja romaanissa on romaani nimeltä Unen talo.

Ihmisuuhdekeskeisenä lukuromaanina Unen talo on parhaimmillaan. Sen heikkoudet liittyvät paitsi päälleliimatuntuntuisiin asiantuntijuuskohtauksiin (niin elokuvan kuin psykologiankin saralta; tässä romaanissa pyrkimys kollaasitekniikanomaiseen kerrontaan ei toimi), myös nykytason juoneen, jossa Ashdown on uniklinikka, jonka toiminta ei välttämättä kestäkään päivänvaloa. Tämä jonkseenkin Frankenstein-tyyppinen juonikuvio on lattea.

Romaanin kerronta tuntuu paikoin kömpelöltä. Mietin, mistä se johtuu. Onko 90-luvusta jo niin kauan, että silloin kirjoitettu romaani ei enää tunnu tuoreelta? Onko suomennos kökkö? Paikoin kerronta kuitenkin toimii - näin käy mielestäni esimerkiksi tässä kohdassa, jossa kuvataan Terrylle epätyypillistä kokemusta:

"Seuraavana aamuna Terry heräsi. Useimpien ihmisten elämässä se oli mitä tavallisin asia; hänelle se ei ollut. - - Kello oli viisi. Hänen aivoissaan oli energiaa kuin uudelleenladatuissa pattereissa ja hänen jäsenensä tuntuivat voimakkailta ja notkeilta. Kaikki hänen viisi aistiaan olivat terävät ja valppaat. Elämä ei ollut koskaan tuntunut olevan niin kukkuroillaan mahdollisuuksia."

Romaanilla on hetkensä, mutta sen voisi yhtä hyvin jättää lukemattakin.