Raisa Omaheimo: Ratkaisuja läskeille

 

S&S 2022. Nextoryn äänikirja, 5 h 5 min.

Kävin katsomassa talvella 2016 Raisa Omaheimon kirjoittaman ja esittämän monologin Läski Teatteri Takomossa, ja se jäi mieleen vaikuttavana esityksenä. Teos Ratkaisuja läskeille jatkaa samassa tematiikassa. Teos koostuu läskiyttä eri näkökulmista käsittelevistä teksteistä ja siinäkin on samalla tavalla omakohtaisuutta mukana kuten myös monologissa oli. Ratkaisuja läskeille -kirjasta jäi enemmän mieleen myös akateemisen maailman ja popkulttuurin esimerkkejä. 

Kirja muistuttaa hyvällä tavalla toiseuden kokemuksesta: jos joutuu jatkuvasti asetetuksi katseen ja huomion alaiseksi jostakin ominaisuudestaan johtuen, jossain vaiheessa palaa pinna.

Sara Osman: Kaikki mikä jäi sanomatta

 

Like 2022. Alkuteos Allt vi inte sa. Suom. Sirje Niitepõld. Nextoryn äänikirja, 10 h 13 min.

Sara Osmanin romaani Kaikki mikä jäi sanomatta on täysmittainen tragedia. Henkilöhahmot ovat kaikki tavalla tai toisella etuoikeutettuja ja menestyviä ruotsalaisia nuoria aikuisia, ja jokainen heistä kokee olevansa väärinymmärretty ja väärinkohdeltu, joskin eri syistä. Amandalla on taustallaan perhetragedia: hänen pikkuveljensä on tehnyt itsemurhan, ja se on rikkonut jäljelle jääneet perheenjäsenet. Carolin on rikkaan perheen tytär, jota kukaan ei ota vakavasti. Sofia on somalitaustainen toisen polven maahanmuuttaja, joka kipuilee kahden kulttuurin välissä ja tulkitsee todellisuutta rasististen odotusten läpi. Jokaisella hahmolla on perusteet kokea asia niin kuin kokee, mutta jokainen on myös täysin kiinni omassa kokemuksessaan ja kykenemätön irrottautumaan omasta kokemuksestaan. 

Amanda, Carolin ja Sofia ovat ystävyksiä. Tavallaan näin voisi sanoa. Jokin kuitenkin nakertaa suhteita, eikä yksikään hahmoista oikein saa kiinni siitä, mikä se on. Romaanissa käytetään näkökulmatekniikkaa, ja jokaisen hahmon kerronnassa korostuu sisäinen puhe, joka on täysin ristiriidassa sen kanssa, kuinka he toimivat. Kateus ja viha jäytävät heidän välisiään suhteita ja sisäinen puhe on myrkyllistä. Henkilöhahmoja syvennetään kiinnostavasti teoksen edetessä, eikä yksikään heistä ole niin pinnallinen kuin miltä aluksi tai toisten hahmojen tulkitsemana vaikuttaa.

Romaanissa on kaksi aikatasoa: nykyhetki (joka on nimetty jälkeen-tasoksi ja jonka kertojanäkökulmana on mieleisairaalassa oleva Amanda) ja se aika, jonka nykyhetkeen kulminoituva tapahtumaketju tarvitsee tullakseen kuvatuksi. Juoni huipentuu Carolinin järjestämiin Instagram-täydellisiin ruotsalaisiin juhannusjuhliin saaristossa - kaikki se, mitä juhlissa tapahtuu, muuttaa kaiken peruuttamattomasti, ja romaanin epilogi avaa myös romaanin nimen.

Kaikki mikä jäi sanomatta on hienosävyinen romaani nuorten naisten maailmasta, paineista ja ystävyydestä, jonka ihminen voi itse tuhota.

Judith Schalansky: Kaukaisten saarten atlas

 

"Vietin lapsuuteni karttakirjan parissa."

Poesia, 2020. Suom. Marko Niemi. Saksankielinen alkuteos Atlas der abgelegenen Inseln, 2009. 143 s.

Judith Schalanskyn Kaukaisten saarten atlas on hurmaava ja mykistävä kirja. Kirjan genreä on hankalaa määrittää. Sille on annettu kirjastoluokitus 4, maantiede. Poesian internetsivuille poimituissa kritiikkikatkelmissa esimerkiksi Suomen Kuvalehti nimeää kirjan "kokonaistaideteokseksi". Markkinointitekstissä luvataan teoksen "vievän lukijansa huimalle nojatuolimatkalle". Ja kyllä! Kaukaisten saarten atlas on huima teos.

Teos näyttää perinteiseltä karttakirjalta niin kokonsa kuin karttojenkin puolesta. Teos esittelee "viisikymmentä saarta, joilla en ole koskaan käynyt enkä tule käymään", kuten alaotsikko lupaa ja minkä lukijakin voinee pitkälti allekirjoittaa - jos ei saarten kaukaisuuden ja vaikeapääsyisyyden vuoksi, niin viimeistään luettuaan kuhunkin saareen liittyvän esittelytekstin.

Kaukainen saari -sanayhdistelmästä tulee kenties ensimmäisenä mieleen jokin trooppinen paratiisisaari, saari kaukana kaikesta, ennen kaikkea velvollisuuksista tai stressistä. Saari, jolla ei ole vaatimuksia, vain vapauksia. Kaukaisten saarten atlas ottaa lakonisesti kantaa tällaisiin ennakko-odotuksiin jo ennen esipuhetta sitaatilla "Paratiisi on saari, samoin Helvetti". 

Kaukaisten saarten atlas tekee kiehtovalla tavalla näkyväksi sitä, kuinka ihminen alkaa toimia paikassa, joka on syrjässä kaikesta ja jossa ei ole lakeja ja järjestystä. Yritetään rakentaa utopioita, syntyy dystopioita; tehdään ydinkokeita, perustetaan vankiloita; luonnonolot ovat niin karut, että yhteisö itse rajoittaa populaationsa kokoa niillä keinoilla, jotka käytössä on.

Kaukaisten saarten atlas on hidasta ja nautiskeltavaa luettavaa siitä, mitä kaikkea maapallolle mahtuukin ja on vuosisatojen aikana mahtunut. Ja kuinka kaukana voi olla kaukana! Kukin saari on piirretty samassa mittakaavassa ja kunkin esittelyekstin kohdalla on havainnollistava jana siitä, kuinka monen (sadan tai tuhannen) kilometrin päässä on jotakin muuta.

Kaukaisten saarten atlas on täydellistä korona-ajan luettavaa: se samalla mahdollistaa matkat kauas niin ajassa kuin paikassa kuin myös saa iloitsemaan siitä, että itse on paraikaa siellä, missä on.

JP Koskinen: Tulisiipi

"Matka kohti taivaanrantaa oli kestänyt kauan mutta en ollut valittanut kertaakaan."

Like 2019. 351 s.

JP Koskisen romaani Tulisiipi kertoo tarinan amerikansuomalaisesta perheestä, johon iskee palo lähteä Neuvosto-Karjalaan rakentamaan työläisten unelmaa. Perhe on muuttanut Suomesta Amerikkaan paremman tulevaisuuden perässä, ja vielä parempaa työlaistulevaisuutta ja vapautta se lähtee etsimään Neuvosto-Karjalasta.

Amerikassa on työläisagitaattoreita, jotka levittävät tietoa Neuvosto-Karjalasta. Osa romaanihenkilöistä innostuu mahdollisuudesta heti, osa, kuten perheen isä, lämpenee ajatukselle hitaammin, ja osa suhtautuu siihen täysin skeptisesti. Esimerkiksi isoäiti kommentoi lapsensa perheen lähtöajatuksia tuhahtamalla "Vapaus, veljeys, tasa-arvo ja typeryys! Ei maailmassa ole mitään tasa-arvoa, jokaisella on paikkansa ja jos ei sitä tajua, käy huonosti". Historiallisesta perspektiivistä on helppoa nyökytellä isoäidin sanojen tahdissa, mutta romaanissa kuvataan elävästi sitä intoa, joka ihmisissä herää, kun heille vihdoinkin tarjotaan mahdollisuutta paitsi itse luotsata omaa elämäänsä kohti parempaa myös rakentaa maailmasta parempi paikka.

Tulisiiven päähenkilönä on perheen poika, Kaarle, joka on pienestä saakka haaveillut lentämisestä. Kun hän kohtaa Charles Lindberghin lentonäytöksessä Amerikassa, hänen unelmansa on sinetöity. Hän haluaa ennen kaikkea lentää.

Lentämisessä kiteytyy niin Koskisen romaanin aihe kuin teemakin. Kaarlelle lentäminen tarkoittaa vapautta, mutta vapauden saavuttaminen ei ole ihmiselle helppoa - tai onko se edes mahdollista? missään olosuhteissa? toisissa helpommin kuin toisissa? Jälleen historiaperspektiivistä katsottuna perhe lähtee paradoksaalisesti vapauden luvatusta maasta, Amerikasta, kohti suurempaa vapautta - Neuvostoliittoon. Neuvosto-Karjalan unelman särkymistä kuvataan romaanissa havahduttavasti: kuinka pienet sävyt ja muutokset johtavat lopulta vyöryyn, jota ei voi pysäyttää ja joka johtaa henkilöhahmot helvetillisiin olosuhteisiin.

Tulisiipi on historiallinen romaani, joka kertoo historian suurista käänteistä mutta yhden perheen ja eritoten Kaarlen näkökulmasta, mikrohistorian tasolla. Historia herää henkiin. Konteksti näkyy hienosti romaanin kielestä. Amerikansuomalaisessa perheessä puhutaan fingelskaa. Kun isoäiti kysyy Kaarlelta "Vai aikoo isäsi viedä sinut ja koko perheen ryssien maahan?", Kaarle vastaa "Ei kun Karjalaan. Se on se fiiveri, joka parantaa eikä tee ketään kipeäksi".

Tulisiivessä on samankaltaista takinkääntämisen tematiikkaa kuin Sofi Oksasen romaanissa Kun kyyhkyset katosivat. Tulisiipi tarkastelee kieltä ja kielen valtaa, nimeämisen merkitystä. Pintatasolta kenties viattomalta vaikuttaa se, että päähenkilö Kaarlen nimi suomeksi on Kaarle, Amerikassa Charles ja Neuvostoliitossa hänestä tulee Gennadi. Nimen vaihtuminen kuitenkin asettaa identiteetin kyseenalaiseksi: Kuka Kaarle oikein on? Minkä maalainen hän on - vai onko sillä väliä? Ovatko Kaarle, Charles ja Gennadi yksi ja sama ihminen, yhden ihmisen eri puolia vai aivan eri ihmisiä? Määritetäänkö ihminen aina ulkopuolelta, antamalla tälle nimi? Onko minuus pysyvä? Lentämisen halu Kaarlessa ainakin pysyy, vaikka nimi muuttuukin.

Nimen muuttuminen kätkee itseensä myös naamioleikin ja kysymyksen siitä, mikä on menestymisen tai sen toisen ääripään, hengissä selviytymisen, hinta. Linda on Kaarlen ystävä lapsuudesta saakka, ja myös Lindan perhe muuttaa Amerikasta Karjalaan. Lindasta tulee Kaarlelle hyvin tärkeä ihminen, jonkinlainen pysyvä piste maailmassa, jossa kaikki jatkuvasti muuttuu, merkitykset muuttavat paikkaansa ja se mikä eilen oli totta ja oikein, onkin tänään rikos. Erään kerran Kaarle kysyy Karjalassa Lindalta, mitä hänen oikein pitäisi tehdä, jos haluaa lentää. Linda vastaa:

"Sanot että haluat palvella työläisten asiaa parhaalla mahdollisella tavalla. Sano, että tahdot opiskella lentämistä, että se on sinun velvollisuutesi taistelussa kapitalismia ja imperialismia vastaan. - - Älä mieti liikoja. Jos haluat jotain, kaikki keinot ovat sallittuja. Ei kenenkään tarvitse tietää, mitä oikeasti ajattelet. Niin minäkin teen."

Linda on kehittänyt itselleen selviytymistaktiikan neuvosto-oloihin, ja samaa taktiikkaa hän suosittelee myös Kaarlelle. Romaanissa kuvataan yksilön olosuhteita ja selviytymiskeinoja neuvostojärjestelmässä, ja samaa Neuvostoliitossa vallinnutta orwellilaista kaksoisajattelua tuo esille Aleksandr Solžsenitsynin  Gulag - Vankileirien saaristo. Vankileirien saaristossa on monia konkreettisia esimerkkejä niin yksilöiden selviytymisstrategioista, tuhoutumisesta, sopeutumisesta kuin kapinoinnistakin. Tulisiipi käsittelee aivan samoja ilmiöitä, mutta fiktion keinoin. Tarinan historiallinen todellisuuspohja tekee siitä erityisen koskettavan. Ollaan myös suomalaisen historiankirjoituksen kipukohtien äärellä, niiden tarinoiden äärellä, joita ei koskaan ole kerrottu, koska kertojat ovat kuolleet leireillä ja heidän olemassaolonsa yksilöinä on hävitetty myös virallisen historiankirjoituksen sivuilta. Neuvostojärjestelmän järjetön logiikka tulee kommentoiduksi myös päähenkilö Kaarlen ajatuksissa: "Järkeä oli turha hakea sieltä, missä sitä ei ollut." Loogiset perustelut ja totuus eivät päde yhteiskunnassa, joka ei toimi niiden ehdoilla eikä edes tunnusta niiden olemassaoloa.

Tulisiipi kytkeytyy historiallisiin tapahtumiin mutta sen juoni myös yllättää monta kertaa. Siksi romaanista on myös hankalaa kirjoittaa niin yksityiskohtaisesti kuin haluaisi, koska se johtaisi juonipaljastuksiin ja söisi lukunautintoa, jota romaani alusta loppuun saakka on.

Juha Itkonen: Anna minun rakastaa enemmän

 "Keittiöstä puuttuu ikkuna."

Teos, 2005. 398 s.

Olen aiemmin lukenut Juha Itkoselta vain novelleja (Huolimattomia unelmia), ja Anna minun rakastaa enemmän on ensimmäinen häneltä lukemani romaani. Romaanin henkilökuvaus on monikerroksista ja teemat koskettavia: yksinäisyys, iän mukanaan tuomat muutokset, unelmat ja elämänpettymys sekä itsepetos.

Anna minun rakastaa enemmän -romaanissa on kaksi kertojaa ja kärjistetysti sanottuna yksi päähenkilö. Romaanin päähenkilö on Suvi Vaahtera, josta kehittyy maailmankuulu rocktähti Summer Maple. Suville itselleen kertojaääntä ei kuitenkaan anneta. Romaanin kerronta suodattuu toisaalta Suvin äidin, Leenan, kautta, toisaalta Antin, joka on tuntenut Suvin nuoruudestaan asti. Romaanissa kerrotaan siis Leenan ja Antin elämästä, mutta kummankin elämän keskipisteessä on Suvi Vaahtera, Summer Maple.

Suvi Vaahtera on vanhempiensa, Leenen ja Riston, ainoa lapsi. Ainoana lapsena hän on vanhempiensa silmäterä ja suuren rakkauden kohde ja rocktähdeksi ja Summer Mapleksi muututtuaan hän määrittelee ja hallitsee pitkälti myös vanhempiensa elämää, tai pikemminkin hänen brändinsä ja sen mukanaan tuoma julkisuus, jolta vanhemmatkaan eivät voi säästyä. Antti ja Suvi puolestaan tutustuvat teini-ikäisinä, soittavat samassa bändissä ja elävät teinirakkautta, ja suhde muodostuu Antin elämää vahvasti määritteleväksi ja ohjaavaksi seikaksi. Periaatteessa romaani siis kertoo Leenasta ja Antista, mutta kaikki kiertyy Suvi Vaahteran ympärille.

Kerrontaratkaisu on kiehtova, sillä se toisaalta havainnollistaa ihmisten välistä yhteyttä eli sitä, kuinka tulkitsemme toisiamme ja kuinka paljon kuvittelemme ymmärtävämme toisiamme ja kuinka lopulta jokainen meistä kuitenkin elää omaa elämäänsä eikä voi määritellä toisen elämän suuntaa tai valintoja; toisaalta kerrontaratkaisu laittaa lukijankin julkkiksen, tässä tapauksessa Summer Maplen, ulkopuoliseksi tarkastelijaksi, vaikkakin päästääkin lukijan julkkiksen sisäpiiriin.

Anna minun rakastaa enemmän -romaanin kerronnassa on paljon kaihoa. Kohtauksessa Suvi Vaahteran varhaislapsuudesta kuvataan hidasta ajankulua, kuinka aika tuntui olevan erilaista ennen, menneisyydessä: "Hae kamera. Risto hakee. Kohta Risto on lattialla polvillaan ja kääntelee linssiä. Aikaa ennen digitaalia, hidasta, kaunista aikaa. Kaitafilmi palaa, kamera surisee - -."

Yksi romaanin keskeisistä teemoista on ihmiselämän ajankulu ja vanheneminen, nuoruudesta luopuminen. Äiti Leena pohtii elävästi nuoruuden hybristä, voittamattomuuden ja kuolemattomuuden tuntua:

"Ennemmin tai myöhemmin - - hulahtaa vartalon läpi viileä varmuus maailman rajattomuudesta, siitä että tämän kevään jälkeen tulee toinen kevät ja toisen jälkeen kolmas, että keväitä kaiken järjen mukaan on edessä vielä kymmeniä, kuusikymmentä, hyvänen aika, melkein sata, joka tapauksessa enemmän kuin yksi ihminen tarvitsee, enemmän kuin saattaa käsittää, ja näiden keväiden kuluessa, jonakin näistä keväistä voi vielä itsekin muuttua vaikka miksi, ihmiseksi jota ei vielä osaa edes kuvitella. - - se ajatus, se siunattu tunne saattaa tulla missä tahansa ja milloin vain, aamulla raitiovaunussa, yöllä omassa sängyssä, juhlissa parveketupakalla, eikä sitä osaa nimetä eikä arvostaa, ei edes tunnistaa tunteeksi ennen kuin se lakkaa tulemasta: vasta silloin tajuaa että se kuului  nuoruuteen eikä elämään."

Sama teema tulee esiin myös Antin kerrontajaksossa, se kuinka "voi itsekin vielä muuttua vaikka miksi, ihmiseksi jota ei vielä osaa edes kuvitella", mutta näkökulmasta, jolloin "tajuaa että se kuului nuoruuteen eikä elämään":

"Minä en koskaan saa tietää mitä muuta minusta olisi voinut tulla, ei kukaan ihminen koskaan saa. Ehkä todella on niin, ehkä kaikki ihmiset näissä viidessä metsänlaitaan kloonatussa talossa hautovat toteutumattomia elämiään, ja jos näin on, minua tosiaankin pelottaa asua täällä: pelottaa törmätä pysäköintikatoksessa naapurin ilmeettömään insinööriin, pelottaa istua taloyhtiön kokouksessa riitelemässä vastikkeesta, pelottaa juoda isännöitsijän tarjoamaa marjamehua pihan hilpeiden isien kanssa huhtikuussa kun taas järjestetään kevättalkoot ja narsissit istutetaan kukkapenkkeihin ja kyljykset ja grillimakkarat ja kananrinnat tirisevät yhteisillä rahoilla hankitussa kaasugrillissä. - - Täällä kaikkien espoolaisten kaikki järjettömät haaveet paisuvat paisumistaan, nehän tässä talossa vinkuvat, eivät suinkaan patterit, mikä hirveä ulina, ei pelkästään tik tak tik tak, uiuiuiuiviuuuuu myös, ja kun ikuisesti toteutumattomat unelmat jonain kauniina päivänä räjähtävät silmille, niiden riekaleita kerätään kuin koiranpaskoja pihamaalta: kuralätäköistä, likaisista lumikasoista, koivujen orvoilta oksilta."

Kohtaus on paitsi oivallinen elämänvalheen kuvaus, toisaalta sijoitettu mitä ilmeisimpään ylemmän keskiluokkaisuuden kritiikin kärjistettyyn miljööseen, Espooseen.

Kadonnut nuoruus ja sen menetyksen luoma nostalgia ja suru ilmenevät hienosti kohtauksessa, jossa Leena on saapnut Lontooseen tapaamaan tytärtään, Summer Maplea:

"Sama kaupunki kuin 30 vuotta sitten: samat kadut, samat talot, sama taivas. Lautalla Norjasta Newcastleen ja bussilla alas Lontooseen, minä ja Helena - norjalaisten perässä homeiseen retkeilymajaan Tottenham Court Roadille ja sieltä päivisin Charing Cross Roadille levykauppoihin. Green Parkissa yhtenä yönä me joimme päämme sekaisin ja melkein irtaannuimme ruumiistamme, niin kaukana se oli solukämpästä ja sihteeriopistosta. Pitkätukkaisia poikia, arvoituksellisia tyttöjä, yksi joka luki Ginsbergiä ääneen, Grateful Dead, eikä siitä niin kovin kauan ole, kasvot muistaa, jonkun nimenkin, missä he ovat nyt, missä, yksin orpo piru kävelen Piccadilly Streetiä puiston ohi ja joudun lopulta aukiolle, missä ihmiset ovat nuoria ja kiireisiä ja kaupungin kovettamia. Mitä sinä täällä, vanha nainen neonvalojen keskellä; mene museoon niin kuin muut ikäisesi, katso maalausta ja huokaa sen kauneutta, kanna muistosi kotiin ja näe siitä hillittyjä unia. Kamala tunne, pimeä kuoppa keskellä kirkasta päivää, ja minun on paettava pubiin odottamaan kunnes sieluni saapuu."

Kerrontaratkaisustaan johtuen Anna minun rakastaa enemmän -romaanin keskiöön nousee myös muistamisen tematiikka. Muistot voivat hallita ihmisen elämää näin, miten Antti ilmiön kokee:

"Minussa on jokin vika, minä en kerta kaikkiaan osaa unohtaa. Että voi maata vuosikausia vierekkäin jonkun ihmisen kanssa, jakaa pelkonsa ja toiveensa suunnitelmansa: että tämä ihminen sitten yhtäkkiä vain lähtee ja kantaa kaiken tämän mukanaan. Että voi läpikotaisesti tuntea toisen ihmisen ruumiin, todella tuntea niin kuin omistaisi; että tämä kyseinen ruumis nyt on tuhansien kilometrien päässä, ikuisesti kosketukseni ulottumattomissa. Käsittämätöntä, käsittämätöntä pelkästään se, että paikat eivät muista ihmisiä: miten jokin minulle merkityksellinen kadunkulma voi jatkaa olemistaan tavallisena typeärnä risteyksenä, jossa lyhtypylväät särisevät ja liikkeet vaihtuvat toisiin ja minä olen vain yksi miljoonista, nimetön sielu kirkuvissa liikennevaloissa."

Paikkojen "muistista" on kirjoittanut hienosti filosofi Maurice Merleau-Ponty, jonka näkemyksen jaan pikemminkin kuin Antin kokemuksen. Vaikka ihmisestä saattaa tuntua siltä, että elämä jatkuu hänen ympärillään ja hän itse elää menneessä, kuten Antti yllä kuvatussa tilanteessa, fenomenologi Merleau-Pontyn mukaan paikat itse asiassa kantavat mukanaan kaikkia aikoja, kaikki ajat ikään kuin romahtavat nykyhetkeen. Se voi tapahtua paitsi ihmisen kokemusten ja muistojen kautta, kuten Antille yllä, toisaalta myös siten, että menneisyys myös konkreettisesti näkyy ja on läsnä tässä hetkessä, vaikkapa kaiverruksena pulpetin kannessa tai kolhuna sängyn jalassa. Antti kokee ahdistusta menetetystä menneisyydestä, jonka hän uskoo ainoastaan itse muistavansa ja siksi ahdistuu, mutta merleaupontymäinen tulkinta on sävyltään kaikenkattavampi ja mielestäni sikäli lohdullisempi - kaikki on tässä.

Anna minun rakastaa enemmän -romaanissa on paljon melankoliaa. Se tulee ilmi muun muassa Leenan kerrontajaksossa olevista yöllisistä keskusteluista, joita Leena käy miehensä Riston kanssa:

"Perhe on lähtökohtaisesti surullinen yksikkö, Risto sanoo. Jos mihinkään, se perustuu väärinymmärrykseen.
        Väärinymmärrys koskee kaikkia, jokaista perheenjäsentä, Risto sanoo. Perheenjäsenet eivät ikinä näe toisiaan ihmisinä: he näkevät toisensa vanhempina ja lapsina, eivätkä nämä ole mitään muuta kuin rooleja jotka ikuisesti kätkevät todellisen minän."

Leenan ja Riston keskustelut tekevät näkyväksi yhden romaanin pääteemoista, ihmisten väliset suhteet, niiden tulkinnallisuuden ja ihmisten yksinäisyyden. Aivan kuten romaanissa Leena ja Antti tulkitsevat Suvi Vaahteraa, niin me kaikki tulkitsemme elämässämme muita. Tulkintamme ovat erilaisia ja henkilökohtaisia, ja onko niistä lopulta mikään "oikea". Ihmisen olemus tuntuu pakenevan määrittelyjä, olevan postmodernisti aina jotakin muuta tai jossakin muualla.

Kissani Jugoslavia @ Kansallisteatteri, Helsinki

Johanna Freundlichin Kansallisteatterin Willensauna-näyttämölle ohjaama Pajtim Statovcin Kissani Jugoslavia on todella onnistunut näytelmä. Siinä missä romaani paikoin tuntui vaikeaselkoiselta tai hankalastikin tulkittavalta, näytelmä on huomattavasti vastaanottajaystävällisempi.

Kissani Jugoslavia kertoo Bekimin tarinan, joka kietoutuu pitkälti identiteettikamppailun ympärille. Bekim on Suomeen lapsena muuttanut homoseksuaali Kosovon albaani, jolla ei ole kaikkein helpoin isäsuhde - tässä riittääkin ihan kylliksi identiteettityötä tehtäväksi. Onko Bekim suomalainen vain albaani? Kuinka häneen suhtaudutaan Suomessa, entä Kosovossa? Kuinka hän itse itsensä kokee? Ja miten suhtautua omaan seksuaalisuuteensa?

Bekimin tarinan rinnalla kerrotaan hänen perheensä tarinaa, jossa keskitytään äidin kasvuun tytöstä naiseksi, naimisiin menemiseen ja perheen perustamiseen sekä muutoksiin perheessä. Kaiken taustalla on myös sota ja pakolaisuus. Myös isän tarina valottuu näytelmän aikana useammastakin perspektiivistä.

Kissa- ja käärmesymboliikka (joka on tuotu näyttämölle mitä oivaltavimmin!) on näytelmäversiossa valmiiksitulkitumpaa kuin romaanissa, mistä pidin paljon. Näytelmä ei kuitenkaan missään nimessä ole valmiiksipureskeltu tarina, vaan jättää katsojan miettimään monia asioita. Romaanin lukukokemuksen pohjalta odotukseni näytelmäversiota kohtaan olivat varsin skeptiset, mutta yllätyin todella positiivisesti. Näytelmä on tematiikaltaan sekä ajaton että hyvin ajankohtainen - ja vaikka teemat ovat suuria ja raskaitakin, näytelmä myös viihdyttää ja naurattaa. Kannattaa käydä katsomassa, mikäli Hesarin kehuvan kritiikin jäljiltä lippuja on vielä saatavissa.

2081 - Isoveli valvoo @ Ryhmäteatteri, Helsinki

 
2081 - Isoveli valvoo on sovitus George Orwellin klassikkoromaanista Vuonna 1984, ja juonensa kannalta yllättävän uskollinenkin sellainen. RyhmisNuorten versiossa on kuitenkin oma sanomansa ja näytelmä on ehdottomasti katsomisen arvoinen.

Päähenkilö on Winston Smith, joka työskentelee Totuusministeriössä. Winstonin hahmo on näytelty uskottavasti ja koskettavasti, siten, että hahmo todella tuntuu moniulotteiselta. Myös Julia, johon Winston rakastuu, on näytelty hyvin. Ensimmäisellä puoliajalla oleva kohtaus Totuusministeriön tavallisesta työpäivästä on oivaltava ja kiinni niin tässä ajassa kuin myös Vuonna 1984 -romaanin ytimessäkin: historia kirjoitetaan uudelleen ja uuskielellä, kun on tarve. Mitä on sote-uudistus? Mitä ovat päiväkotien säästöt? Entä ilmastonmuutos? No ilmastonmuutos nyt ainakin on PELKKÄÄ PASKAA JA PROPAGANDAA! Sen toteaa intiaanipäähineessään myös näytelmässä Isoveljen toimeenpanevaa tasoa edustava johtaja, Kekkosen ja Sipilän risteymä.

Kansa (eli romaanissa prolet) nousee kaduille osoittamaan mieltään, tuomaan esiin epäkohtia ja muutosehdotuksia. Inkkaripäähinejohtaja kuuntelee pokkana - ja toivoo kansan tulevan kertomaan mielipiteensä taas uudestaan, kehuu kansaa siitä, että se on saapunut paikalle. On kuitenkin ilmiselvää, että mitään muutosta ei ole tulossa, vaan johto uskoo tai toivoo pitävänsä kansan tyytyväisenä sillä, että sitä "kuullaan".

Eniten naurunpyrskähdyksiä yleisössä herättänyt hahmo on ehdottomasti Winstonin kaveri, jonka roolin näyttelijäsuoritus on äärimmilleen hiottu kokonaisuus juppimaneereja. Näytelmän rytmi on onnistunut, sillä kohtauksien tyyli vaihtelee sopivasti.

Toisen puoliajan alussa nähdään vastarintaliikkeen opetusvideo, joka selventää näytelmän teemoja varsin hyvin. Ja sitten alkaakin tapahtua. Mitä rakkaus kestää? Mikä kaikki on petosta? Missä tilanteessa ihminen on valmis myymään toisen?

Kohtaus, jossa Winston on kuulusteltavana, on toteutettu näytelmässä voimakkaasti, ja siinä tulee esiin myös näytelmän maanisin ja pelottavin sekä tässä kaikkeudessaan hienoin näyttelijäsuoritus, kun Totuusministeriön naiset lisäävät voltteja Winstonin sähkötuoliin. Toinen ministeriön naisista hihittelee niin sadistisesti, että kidutuskohtaus tuntuu todella karmivalta. Hahmon maanisuutta ei ole kuitenkaan viety komedian puolelle, vaan hahmosta välittyy täydellisesti hulluus ja nautinto.

2081 - Isoveli valvoo -näytelmässä noin puolet näyttelijöistä on maahanmuuttajia tai maahanmuuttajataustaisia. Näytelmä näyttää suomalaisuuden moniulotteisuuden - tämä kansa ymmärtää suomen kielen merkityksen ja jokaisella yksilöllä on oikeus puhua kieltä omalla tavallaan, omalla murteellaan tai omalla aksentillaan. Eräs näytelmän vahvuuksista on nimenomaan tämän asian näkyväksi tekeminen ja konkretisoiminen: Suomessa ei juuri olla totuttu kuulemaan tai kuuntelemaan eri tavoin puhuttua suomen kieltä (toisin kuin vaikkapa englanninkielisessä maailmassa on totuttu lukuisiin aksentteihin, joilla kieltä puhutaan, samoin kuin todennäköisesti siihen, että kielenpuhuja saattaa käyttää kummallista tai virheellistä sanavalintaa tai rakennetta), ja yleisössä ollessaan katsoja pääsee kuulemaan erilaisia suomen kieliä.

2081 - Isoveli valvoo on hienosti onnistunut kokonaisuus, joka onnistuu irvailemaan niin konsulttimaailmalle kuin ihmisen tyhmyydellekin, ja toisaalta kuitenkin suuntaamaan katseen kohti tulevaisuutta ja tulevaisuuteen kohdistuvia unelmia. Miten olisi maailmanrauha? Ja myös kesämökki ja Coca-Cola?