Suvi Ratinen: Pakolainen

"Hän istuu laivan kannella Turun satamassa ja puuskuttaa, häntä vilkuillaan, hän huomaa sen kyllä."

Otava 2025. 332 s.

Suvi Ratisen Pakolaisen päähenkilönä on kirjailija Aino Kallas, ja paitsi että romaani kertoo päähenkilöstään, se kertoo myös Itämeren alueen kosmopoliittisuudesta ja kansainvälisyydestä 1900-luvun alkuvuosikymmeninä, kuin myös siitä, kuinka Neuvostoliitto onnistui tuhoamaan sen ja luomaan sekasortoa, sotaa ja pelkoa.

Aino Kallas (os. Krohn) syntyi kosmopoliittiperheeseen. Kallaksen isä Julius Krohn oli tunnettu runoilija, kielitieteilijä ja fennomaani, ja perheen lapset olivat kirjallisesti lahjakkaita. Krohnien perhe asui Helsingissä, mutta kesät vietettiin Kiiskilän kartanossa Viipurinlahden rannalla - ja Viipurihan oli tuohon aikaan Suomen kansainvälisin kaupunki. Krohnin perheen sukujuuret olivat osin baltiansaksalaiset ja inkeriläiset. Aino meni naimisiin vuonna 1900 virolaisen kielen- ja kansanrunoudentutkijan Oskar Kallaksen kanssa. Pariskunta asui ensin Pietarissa, mutta asettui sitten Viroon; sittemmin Oskar Kallas toimi Viron suurlähettiläänä, ensin Helsingissä ja sitten Lontoossa, ja perhe eli diplomaattielämää Suomessa ja Britanniassa, kunnes palasi Viroon vuonna 1934.

Aino Kallas eli siis hyvin kansainvälisen elämän, ja siinäkö on syy siihen, että hänen asemansa kirjallisuushistoriassa on jotenkin hähmäinen: voidaanko sanoa, että hän oli suomalainen kirjailija? voidaanko sanoa, että hän oli virolainen kirjailija? miten hänet voidaan nimetä ja asemoida kaanoniin? Lisäksi Kallaksen tunnetuin romaani Sudenmorsian ei realismin ylittävine piirteineen oikein asetu selkeästi minkään tyylikauden pirtaan eikä Kallas itse kuulu mihinkään kirjailijaryhmittymään - kuinka siis asemoida teos ja kirjailija?

Ratisen Pakolainen kuvaa hienosti pakolaisuuden, ulkopuolisuuden ja vanhenemisen teemoja. Romaani alkaa siitä, kun Aino Kallas on laivassa matkalla Turusta Tukholmaan, ja hänen Ruotsin-pakolaisuutensa on alkamassa. Talo, omaisuus, huonekalut, kirjat, ystävät... kaikki (aviomiestä ja tytärtä sekä tyttären perhettä lukuun ottamatta) jää taakse, kun ensin elämä Virossa muuttuu turvattomaksi, ja sitten Suomessa virolaisena eli neuvostokansalaisena ei enää ole turvallista. Jälkimmäistä seikkaa eivät kaikki näe ja käsitä - koska siitä ei Suomessa aikanaan puhuttu avoimesti, siis siitä, että Suomi "luovutti neuvostokansalaisia" Neuvostoliittoon, missä he puolestaan päätyivät esimerkiksi leireille.

Pakolainen on kirjoitettu runoproosan muotoon, mikä mahdollistaa tajunnanvirtamaisen assosiaation. Toisin sanoen tekstiä ei ole asemoitu proosalle tyypillisin kappalejaoin, joissa rivit kirjoitetaan täyteen ja tasataan molemmista reunoista. Tyylivalinta palvelee hienosti sisältöä: teksti tuntuu ajatuksilta. Kirjan sivuilta välittyy voimakkaasti niitä tunnelmia, joita pakolaisuuteen ja jatkuviin menetyksiin voi liittyä. Vanheneva kirjailija on kerros kerrokselta enemmän yksin, ja omakin kuolema lähestyy raihnaisuuden hiljalleen edetessä. Pääseekö Aino kuolemaan Suomeen? Uskaltaako Otava, hänen kustantamonsa, ottaa hänet vastaan? Aino editoi päiväkirjojaan julkaisukuntoon, ja niitä julkaistaan yksi kerrallaan. Päiväkirjoissa hän näyttäytyy paljaana, ja niissä paljastuu myös salasuhde Eino Leinon kanssa.

Pakolainen on tärkeä romaani paitsi kulttuurihistoriallisesti, myös inhimillisesti. Romaani suttaa ymmärtämään pakolaisuuden kokemusta, jonka ydin ei vuosikymmenien kuluessa ole muuttunut miksikään. Olen kuunnellut Ratisen Matkaystävän, josta myös pidin paljon, mutta Pakolainen on temaattisesti ja konteksteiltaan aivan omalla tasollaan. Hieno kirja!

Solvej Balle: Tilavuuden laskemisesta II

Kosmos 2024. Suom. Sanna Manninen. Storytelin äänikirja, 6 h 49 min.

Solvej Ballen romaani Tilavuuden laskemisesta II jatkuu sitä, mihin Tilavuuden laskemisesta I päättyy. Tara Selter lähtee pois miehensä Thomasin luota: on aika selvittää marraskuun 18. päivän mysteeriä yksin. 

Kirjan alkupuoli keskittyy vuodenaikoihin: Tara huomaa kaipaavansa vuodenaikoja ja vuodenkiertoa ylipäätään, ja hän päätyy rakentamaan itselleen vuodenajat matkustamalla Euroopassa sellaisiin paikkoihin, missä sää vastaisi sitä vuodenaikaa, jossa Tara marraskuun 18. päiviensä lukumäärän mukaisesti elää. Hän aloittaa lapsuudenperheensä luota ja joulun viettämisestä. 

Vuodenaikojen tärkeydestä kirjoittamisella on yhteys myös aikaan, jota elämme. Ilmastonmuutoksen myötä on puhuttu siitä, kuinka vuodenajat eri puolilla maailmaa voivat muuttua - tai tavallaan jopa kadota. Suomen osalta on puhuttu lumettomien talvien lisääntymisestä ja toisaalta sateiden, tuulien ja pilvisyyden lisääntymisestä talvisaikaan. Tämä ennuste saa Suomen tulevat talvet kuulostamaan ikuiselta marraskuun 18. päivältä. Toisaalta edelliset pari talvea ovat olleet kovinkin kylmiä ja runsaslumisia Etelä-Suomea myöten. 

Kun vuodenajat on koettu, Taran valtaa jonkinlainen tyhjyys. Keinotekoinen maailma on kuitenkin aina simulaatio, ei totta, vaikka voimmekin leikkiä erilaisia roolileikkejä halutessamme. Romaanisarjan alusta alkaen keskeisenä esinemotiivina on ollut roomalainen sestertius, siis kolikko. Tilavuuden laskemisesta II:ssa vuodenaikojen käsittelemisen jälkeen luvassa on Rooman valtakunnan historiaa ja Rooman valtakunnan olemuksen pohtimista, sekä kiinnostava teoria siitä, mihin Rooman valtakunnan kasvu lopulta tyssäsi. 

Romaanisarjan toinen osa päättyy täydelliseen cliffhangeriin, joka pohjustaa kolmannen osan juonenkäänteitä ja tematiikkaa.

Solvej Balle: Tilavuuden laskemisesta I

 

Kosmos 2024. Suom. Sanna Manninen. Storytelin äänikirja, 5 h 25 min.

Tanskalaisen Solvej Ballen romaani (tai romaanitrilogian ensimmäinen osa?) Tilavuuden laskemisesta I on viehättävä, hidastempoinen ja filosofinen romaani. 

Päähenkilö Tara Selter pitää vanhojen kirjojen kauppaa miehensä kanssa. Hän on Pariisissa aivan tavallisella kirjojenostomatkalla, kun hän herää hotellihuoneessaan marraskuun kahdeksanteentoista päivään. Ja uudelleen, ja uudelleen. Tara on pudonnut ajan ulkopuolelle: hänelle jokainen aamu on marraskuun 18., vaikka kerrat toistuvat. Koko muu maailma sen sijaan tuntuu elävän samaa päivää kuin se olisi päivä muiden joukossa. 

Tara koettaa ymmärtää, mistä on kyse, mutta se on vaikeaa. Romaanin kerronta on yksityiskohtaista ja toisteista (mikä tekeekin siitä niin hypnoottista). Tara kuvailee päivän yksityiskohtia ja koettaa löytää marraskuun kahdeksannentoista kaavan, koettaa ymmärtää, kuinka hän on joutunut luuppiin ja kuinka sen voisi murtaa. Muiden muisti pyyhkiytyy aina yön aikana, ja jokainen aamu on heille aivan tavanomainen, ensimmäistä kertaa tapahtuva marraskuun 18. 

Tara on Pariisissa, mutta hän päättää palata kotikaupunkiinsa ja kotitaloonsa miehensä luo. Tilavuuden laskemisesta I koettaa kuvailla hienosti sitä, kuinka eri ajallisissa todellisuuksissa eläminen lopulta kasvattaa kuilun pariskunnan väliin: Taran elämässä on satojen marraskuun kahdeksantoistien kokemus, kun taas Thomas on joka aamu tabula rasa marraskuun kahdeksannentoista suhteen, hänen eilisensä on aina marraskuun seitsemästoista.

Ballen tyylissä kertoa henkilöhahmoistaan on jotakin samaa kuin Milan Kunderalla, kirjoittamisen tyylissä on samaa esseemäisyyttä ja analyyttisyyttä. Tara ei millään tavalla ole samastuttava hahmo, jo ihan siitäkin syystä, että hän viettää marraskuun kahdeksannentoista yhä useammin yksin ja irrallaan muista ihmisistä, eikä tällainen ulkopuolisen pohtijan tai tarkkailijan rooli tuota hänelle minkäänlaisia ongelmia. Pikemminkin kuin inhimillinen päähenkilö, Tara tuntuu olevan kirjailijalle väline tarkastella ihmisten muodostamaa yhteiskuntaa, järjestelmiä ja toimintaa.

Tilavuuden laskemisesta I on viehkeä (pienois)romaani, jonka jatkoksi tekee mieli tarttua toiseen osaan.

Tytöille, jotka ajattelevat olevansa yksin @ Kansallisteatteri, Helsinki

Ujuni Ahmedin ja Elina Hirvosen samannnimiseen kirjaan pohjautuva Kansallisteatterin Suurella näyttämöllä esitettävä, Satu Linnapuomin ohjaama Tytöille, jotka ajattelevat olevansa yksin on vaikuttava näytelmä. Kestoltaan Tytöille, jotka ajattelevat olevansa yksin on melko massiiviset kaksi tuntia ja neljäkymmentä minuuttia, ja hiukan tiivistämisen varaa siinä olisi ollut. Näytännössä, jota olin katsomassa, aplodit olivat runsaat ja yleisöstä välittyi voimakkaan vaikuttunut tunnelma.

Ennen väliaikaa näytelmässä ollaan 1990-luvulla ja lapsi-Ujunin elämässä. Koko näytelmän ajan näyttämöllä nähdään sekä Ujuni lapsena (Safiya Mikander) että nuorena aikuisena (Emilia Neuvonen), ja aikuis-Ujuni tuo tunnelmaan retrospektiivisyyttä: hän toisaalta toimii lapsuudenkohtauksissa kommentoivana kertojanäänenä, toisaalta tekee näkyväksi sitä, millaiseksi Ujuni on kasvamassa. 

Alkupuolisko koostuu lähinnä kohtauksista, jotka kuvaavat somaliperheen tyttären arkea 1990-luvun Kontulassa: nähdään muun muassa Spice Girls, pihaleikit, lauantai koraanikoulussa, koulun käsityötunti, tanssikoulukohtaus ja syntymäpäiväjuhla. Episodit tekevät näkyväksi kulttuurien yhteentörmäyksiä, ulkopuolisuutta ja tilanteita, joissa Ujuni kokee olevansa jotenkin vääränlainen. Alkupuoliskon keskeisenä teemana on häpeä: että tytöt aiheuttavat perheille häpeää, ja häpeältä on pyrittävä kaikin keinoin välttymään. Häpeän syy on aina tytöissä ja heidän käytöksessään - tällä oikeutetaan esimerkiksi koraanikoulun tunneilla tapahtuva fyysinen kuritus eli väkivalta.

Ensimmäisen puoliajan lopulla tapahtuu käänne: Ujuni ystävineen löytää Tyttöjen taloon. Tyttöjen talossa voi hengittää vapaasti, paikalla ei ole suvun kontrolloivia miehiä, opeitaan puhumaan tunteista ja silmät avautuvat esimerkiksi sille, että tyttöjen ympärileikkaus on Suomessa itse asiassa rikos. Ujunin yhteiskunnallinen vaikuttajuus saa lisäpontta. Ennen väliaikaa nähdään vielä kohtaus, jossa Ujuni ja hänen ystävänsä menevät Uniikin keikalle ja väittävät olevansa toimittajia. Tämä kohtaus tuo näytelmään energiaa ja voimauttavuutta, ja lopulta nuori Ujuni on perheensä silmissä villiintynyt niin pahasti, että hänet lähetetään sukulaisten hoiviin Lontooseen, pois Helsingistä.

Väliajan jälkeen ollaan Lontoossa. Ujuni näkee, että maailmassa on paljon muunkinlaisia muslimeja, muodikkaita, kauniisti pukeutuvia - ja heitä on paljon. Myös moskeijoita on erilaisia: siinä missä Helsingin moskeijoissa varsinkin naisten puoli voi olla komeromainen ja epäesteettinen, Lontoossa tilat ovat kauniit ja avarat. Uskonto näyttääkin kauniit kasvonsa ja Ujunin uskonnollisuus syvenee uudelle tasolle.

Toinen puoliaika syventää ensimmäisellä puoliskolla episodien kautta toiminnallisesti näkyväksi tehtyjen teemojen käsittelyä: nyt teemoista puhutaan teoretisoiden, osin esitelmöidenkin. Konkreettinenkin esitelmä väliajan jälkeen nähdään, ja se toimii hienosti: lapsi-Ujuni pitää kerrankin esitelmän Somaliasta - koulussa hän on pitänyt esitelmän Irlannista ja maitovalaista, opettajakaan ei pyytänyt häntä esitelmöimään Somaliasta. Esitelmässä saadaan kompaktisti jaettua yleisölle taustatietoa maasta ja kulttuurista, joista tiedämme yllättävän vähän.

Toinen puoliaika on ajoittain suorastaan dokumentaarista teatteria. Mukana on tv:n keskusteluohjelma, lakialoite ja Voima-lehti. Ajallisesti tullaan vuoteen 2023 saakka ja puhutaan kesän poliittisesta tilanteesta ja Orpon hallituksen ulostuloista. Myös nuorison ongelmia nostetaan esiin: käsitellään niin hatkaamista kuin jengiytymistäkin.

Kevennystä toiselle puoliajalle tuo antiikin Kreikan näytelmistä tuttu kuoro, joka tässä näytelmässä on samanmielisten valkoisten feministien hymistelykuoro: kuorolaisilla on jalot tavoitteet tasa-arvosta ja sukupuolineutraaliudesta, mutta niiden arvopohja on jotenkin niin erilainen kuin ruskeiden tyttöjen oikeuksia esiin tuovan Ujunin, että ymmärrystä ja kommunikaatiota Ujunin ja kuoron välille ei oikein synny. Ujuni ajaa lakiehdotusta, joka kieltäisi tyttöjen sukuelinten silpomisen Suomessa - mutta lakiesitys jumittuu ministeriöön, koska sitä pidetään ongelmallisena, että laki ei ole sukupuolineutraali (ks. esim. Ylen uutinen). Silpomisesta ei synny Suomessa kunnon keskustelua tai keskustelu harhautuu lillukanvarsiin, eikä asia etene. Ilmiötä havainnollistetaan aktivisti-Ujunin näkökulmasta osuvasti valaistuksen keinoin: valokeila ei pysykään paikallaan. 

Toisella puoliajalla tuodaan ylipäätään hienosti näkyviin sitä, kuinka Suomessa on vaikeuksia puhua ongelmista, jotka koskettavat maahanmuuttaja- tai vähemmistöyhteisöjä: enemmistö pelkää loukkaavansa, yleistävänsä tai vain lisäävänsä rasismia, jos ongelmista, kuten väkivallasta, puhutaan - ja niin ogelmia esiin nostavien ja ratkaisuja etsivien keskustelukumppaniksi jää itse asiassa vain rasisitinen huutokuoro, joka ei pelkää puhua asioista, koska heillä on oma agendansa, maahanmuuton ja maahanmuuttajien vähentäminen. Näytelmä onnistuu tuomaan etuoikeutettuun ryhmään kuulumisen etuoikeudellisuutta näkyviin ilman, että asiasta paasataan tai sitä alleviivataan.

Tytöille, jotka ajattelevat olevansa yksin -näytelmän loppukohtaus on hieno. Se on esteettisesti kaunis ja lämmin ja sisällöllisesti toivoa antava. Somalian kuningatar, oletko sinä totta? Voisin olla. Naisilla on mahdollisuus. Voisimme olla.

Hanna-Riikka Kuisma: Korvaushoito

"Hän ei koskaan olisi arvannut päiviensä päättyvän näin."

Like 2024. 348 s.

Hanna-Riikka Kuisman uusimman romaanin, Korvaushoidon, maailma on synkkä ja toisteinen. Romaanin nykyhetkessä päähenkilö on nelikymppinen, korvaushoidossa ja naimisissa oleva mies. Romaanin nykyhetken tarinan kesto on lyhyt, ehkä noin viikko. Nykyhetkestä käsin päähenkilö käy läpi lapsuuttaan, nuoruuttaan ja nuorta aikuisuuttaan, aikajännettä 1980-luvulta nykypäivään, ja samalla lukija pääsee seuraamaan hänen päihteidenkäyttönsä kehityskaarta ja tehtyjä elämänvalintoja (joista päähenkilö nykyhetkessä pohtii, kuinka paljon ne olivat valintoja).

Korvaushoito on realistinen, lähes naturalistinen romaani. Viime vuosina julkaistuista tietopuolen huumekirjoista Korvaushoidon maailma muistuttaa Laura Juntusen Raahessa asuvasta Henkasta kertovaa Subutex-kaupungin kasvatteja, Janne Huuskosen ja Miro Hildenin pääkaupunkiseudun huumepiirejä ja Maman elämää niissä vuoden verran seuraavaa teosta Koukussa tai Eve Hietamiehen kirjoittamaa toipuvasta addiktista, Riikka Tuomesta kertovaa elämäkertaa Palavaa lunta. Korvaushoidon vahvuus on kuitenkin se, että teos on romaani, fiktiota. Fiktio antaa vapauden keksiä juonen, tarinan ja jännitteitä, ja fiktion rakenteet taipuvat tässä teoksessa kuvaamaan hienosti addiktion ja addiktien maailmaa. "Itsepetos on addiktin rakkain ystävä ja pahin vihollinen."

Päähenkilö muistaa ensimmäisen pilvikokeilunsa uudenvuodenyöltä 1990-luvun alusta: "Katolla hän tunsi olevansa aidosti onnellinen ensimmäistä kertaa vuosikausiin. Ei muistanut kokeneensa sellaista huolettomuutta edes unessa. Raketit värjäsivät räjähdellessään koko taivaan hohtaviksi valoviiruiksi ja hehkuviksi palloiksi. Värit tanssivat rytmissä pamauksien kanssa. Ei mitään liian erikoista, mutta syvempiä kokemuksia kuin yleensä. Alhaalla kiljuva ja karjuva kännisten joukko sen sijaan vaikutti kuvottavalta kuonalta. Junteilta, jotka eivät ymmärtäneet elämästä mitään. Hän sylkäisi alas, joi vasta pitkän illan toista keskioluttaan ja ajatteli, että oli vihdoin löytänyt oman juttunsa. He päättivät illan puheisiin, että otetaan tämä uusiksi, mutta että kukaan ei koske mihinkään vahvempaan ikinä. Se uudenvuodenlupaus meni rikki jokaisella, viikon tai vuosien päästä, mutta meni kuitenkin." Retrospektiivinen kerrontaote toimii romaanissa hienosti: jännitettä ei luo kysymys siitä, mitä päähenkilölle tapahtuu, vaan miten sen tapahtuu. 

Nuoruuden huumeidenkäytön kuvauksen rinnalla romaanissa on toinenkin jännitettä luova taso, jonka keskiössä on mitä-kysymys. Päähenkilön pikkusisko Liisi on nimittäin huumevuosina menehtynyt epäselvissä olosuhteissa. Mitä on tapahtunut ja kuka on syyllinen?

Itsekeskeisyyden ja itsepetoksen tematiikkaa käsitellään uskottavasti ja monitasoisesti. Alussa päihteidenkäyttö näyttää ja tuntuu teinien nuoruussekoiluilta, mutta vuodet kulkevat eteenpäin. "Hän melkein onnistui uskottelemaan itselleen olevansa tavallinen, työssäkäyvä mies, joka katsoi leffoja ja söi sipsejä viikonloppuisin naisystävänsä kanssa. Se toimi aina hetken, kunnes jokin yksityiskohta särki kulissin. Kuten verinen räkä alustalla, josta hän veti pulverit nenään Saran jälkeen." Ja vuodet kulkevat eteenpäin. "Narkomania on etenevä sairaus, jonka erilaisia muunnelmia ja vaiheita tuli seurattua ja verrattua omiinsa. Päätepiste oli kaikilla tiedossa, eikä se ollut uskoontulo. - - Suurin osa heistä oli koko ajan lopettamassa ihan just. Huomenna, ensi viikolla, ensi kuussa, keväämmällä, sitten kun saan hoidettua sen kämpän, sen yhden keikan, duunijutun, koulun, ne sakot, no yhden jutun vaan. Oli iltoja tai viikonloppuja, jolloin he höpisivät piikit taipeissa siitä, miten olivat niin lähellä lopettamista, että olivat käytännössä lopettaneet jo."

Romaanin maailma ei ole mustavalkoinen. Päähenkilössä on sekä hyvää että pahaa niin aikana ennen päihteidenkäytön aloittamista, huumevuosina kuin korvaushoitovuosinakin. Korvaushoito ei näyttäydy antoisana tai selkeänä ratkaisuna, vaan siinäkin on ongelmansa. Hoitoon hakeutumisen kynnys on suuri, ja kun päähenkilö päättää pyrkiä korvaushoitoon, muut käyttäjät naureskelevat hänelle. Korvaushoitokutsua odottaessaan päähenkilö keskittyy odottamiseen:

"Hänellä oli vain - - yksi tavoite, joka läpäisi jokaisen sekunnin: pysy hengissä vielä hetki. Öisin hän makasi valveilla kuunnellen keuhkojensa rahinaa, nivelten narinaa, sydämensä kumahtelua, veren solinaa suonissa, vatsalaukun pulputusta, aivojen loisketta kalloa vasten, sähköimpulssien sihahduksia synapseissa, nieleskelyä ja kielen maiskahduksia rutikuivaan kitalakeen. Ne kaikki olivat merkkejä siitä, että hän eli vielä."

Romaanissa tuodaan monessa kohdin esille, kuinka päähenkilö kokee narkomaanin elämän olevan itse asiassa pääosin jonkin asian odottamista, joten korvaushoitokutsun odottamisessa ei sinänsä ole mitään uutta. Petos ja itsepetos eivät katoa kuin tuhka tuuleen hoidon aloittamisen myötä - joskus kykenee olemaan rehellisempi kuin joskus toiste: "Hän käytti kaikki manipulaatiotekniikkansa säälinhakemisesta anteeksipyytelyn, hämäämisen, heikkoihin kohtiin iskemisen, projisoinnin, moittimisen ja syyllistämisen kautta itseään tyhmemmän esittämiseen, mutta mikään ei auttanut [siihen, että korvaushoidosta vastaava päihdelääkäri olisi kirjoittanut enemmän lääkkeitä]."

Romaanissa todetaan, että päihteidenkäyttäjä jää emotionaalisesti sille tasolle, minkä ikäinen hän on käytön aloittaessaan. Tunteiden kokeminen, kohtaaminen tai itsessään edes tunteminen voi olla vaikeaa, jos ne on vuosikausia sammuttanut ja vaientanut erilaisilla aineilla. Nuoruuden ensimmäisen pilvikokeilun kepeys on aikanaan vaihtunut tilanteisiin, joissa päähenkilö lähinnä pyrkii sammuttamaan tajuntansa, jotta hän olisi tuntematta, kokematta tai muistamatta mitään. Silti myös nykyhetkessä ahdistaa: "Hänen ahdistuksensa alkaa usein niin, että kaiken alta vilahtelee toinen, kylmempi ja niljakkaampi todellisuus."

Yksi Korvaushoidon vahvuuksista on se, kuinka romaani tekee näkyvästi erilaisten todellisuuksien (käyttäjät ja ei-käyttäjät) ja erilaisten ajallisuuksien (1990-luvulla aloittaneet käyttäjäsukupolvet ja käyttäjäsukupolvi kahdenkymmenen vuoden jälkeen) päällekkäisyyden ja limittäisyyden. Taustalla näkyy myös kysymys yhteiskuntaluokasta ja elintasosta: lähiössä on erilaista kuin keskustan eliittikoulussa, ja vaikka huumeita liikkuisi molemmissa, piirit ovat osin aivan erilaiset. Päähenkilö on elänyt ja elää koko elämänsä samassa keskisuuressa teollisuuskaupungissa. Kaikki sekä pysyy, vaihtuu että muuttuu - on samanaikaisesti samaa ja silti erilaista, variaatioita, toistoa.

Emma Cline: Vieras

 

"Oli elokuu."

Otava 2023. Englanninkielinen alkuteos The Guest. Suom. Cristina Sandu. BookBeatin e-kirja. Editiossa ei kerrota sivumäärää.

Emma Clinen romaani Tytöt on koukuttavaa luettavaa, ja niin on myös Vieras. Molemmissa on painostava tunnelma. Koska Vieras on täysin fiktiivinen, sen juonenkäänteet eivät ole lukijalle ikään kuin ennalta tiedossa, mutta tarinan yllä leijuu katastrofi, jota kohti tunnutaan koko ajan olevan menossa.

Romaanin päähenkilö on 22-vuotias nuori nainen Alex, jonkinlainen ajelehtija, onnenonkija. Romaanissa on samaan tapaan amerikkalainen tunnelma kuin Emily St John Mandelin Lasihotellissa - hyvinvointivaltiosta ei ole läsnäolon vivahdettakaan, vaan henkilöt ovat omillaan. Molemmissa romaaneissa liikutaan rikkaiden ihmisten yltäkylläisessä ja tyhjässä maailmassa. 

Vieras-romaanin Alexin elämä tapahtuu lyhyellä aikajänteellä, koko ajan nyt-hetkessä tai minuuttien, tuntien, korkeintaan päivien mittaisessa viitekehyksessä. Kun ongelmia tulee, hän odottaa jonkin hetken avaavan ratkaisun tai toisaalta seikkailun tai riskin mahdollisuuksia. 

Toisaalta Alex elää jatkuvaa tätä hetkeä, toisaalta hänen tulkintansa maailmasta on niin hasardi, sairas ja vieras, että hän tuntuu romaanin nimenkin mukaisesti olevan ulkopuolella kaikesta ja kaikkea, koko ajan.

Siitä, kuka Alex on, mihin hän on menossa ja mitä hänelle on tapahtunut, paljastetaan lukijallekin vasta pikkuhiljaa tarinan edetessä. Alex on hahmo, joka on samanaikaisesti kuin ilmaa ja peili. Hän mukautuu ihmisiin, joita hän kohtaa, koettaa liimautua ja liueta heidän elämäänsä ja alkaa elää siinä mukana. Itse Alex havainnoi itseään näin:

"Eikö sitä paitsi kannattanutkin antaa ihmisille mitä he tahtoivat? Keskustelun, joka soljui kuin kaupankäynti - sulava edestakainen liike, jota tosiseikat eivät keskeyttäneet. Useimmat valitsivat mieluiten tarinan. Alex oli oppinut tarjoilemaan sen, vetämään ihmisiä puoleensa esittelemällä heille ihannekuvan heistä itsestään, tunnistettavan mutta kymmenen astetta todellista vaikuttavamman, kaunistellun version. Alex oli oppinut viittaamaan omiin haluihinsa kuin ne olisivat yhteisiä haluja."

Alex elää harhassa, pelkässä petoksessa ja itsepetoksessa. Hän koettaa olla antamatta itsestään mitään, edes tiedonmurusia, kenellekään - ja koettaa pitää oman mielensä irti todellisuudesta lääkkeiden, huumeiden ja alkoholin avulla. 

Vaikka Alex on hyvin äärimmäiseksi kirjoitettu hahmo, hänen itsepetokseksi äärimmäistyneessä maailmantulkinnassaan on kuitenkin häiritseviä yhteneväisyyksiä kenen tahansa ihmisen maailmantulkintaan. Mistä me kukaan tiedämme, mitä tapahtuu todella, keitä itse olemme, keitä ovat muut, mitä kohti kukakin pyrkii ja kuinka puhtaat jauhot pussissaan? Alex koettaa jatkuvasti rauhoitella itseään olemaan siinä hetkessä, jossa kulloinkin on, ja rauhoittelupuhe on samastuttavan universaalia:

"Kaikki oli hyvin, Alex uskotteli itselleen, hän voisi vain rentoutua ja nauttia vauhdista. Sadekin oli lakannut. Ilmassa oli enää kevyttä utua, aurinko pilkahteli jo pilvien lomasta. Merkit olivat suotuisia." 

Samaan aikaan lukija kuitenkin pääsee seuraamaan Alexin ratkaisuja, jotka vievät häntä ongelmasta toiseen ja syventävät hänen elämänsä katastrofia. Jos Alexilla vaikuttaisi olevan mahdollisuus tehdä ikään kuin hyvä ratkaisu, hän tuskin sitä tekee. 

Vieras on hieno, ahdistava ja koukuttava teos, ja Alex hahmo, josta ei voi pitää, mutta jota on vaikeaa inhotakaan.

Frída Ísberg: Merkintä

 

WSOY 2023. Islanninkielinen alkuteos Merking, 2021. Suom. Tapio Koivukari. Nextoryn e-kirja. Sivumäärää ei mainittu editiossa.

Frída Ísbergin romaani Merkintä sijoittuu Islantiin, ja siitä voidaan varmastikin kiistellä, onko romaani utopia vai dystopia. Romaanin maailmassa nimittäin psykologit ovat kehittäneet empatiakokeen, jolla on tarkoitus selvittää, onko henkilö normaalitason empaattinen vai ei, ja jos henkilö ei läpäise koetta, häneen voidaan ennaltaehkäisevästi kohdentaa erilaisia tukitoimia, sillä tutkitusti esimerkiksi vankiloissa istuu huomattavasti enemmän ihmisiä, joiden empatiakyky ei ole erityisen korkea.

Empatiakoe alkaa kuitenkin ottaa yhteiskunnassa normin roolin ja se johtaa asetelmiin, joita ei osattu ennakoida. Romaanin nimi Merkintä tulee tästä: ihmiset, jotka ovat läpäisseet empatiakokeen, hankkivat itselleen Merkinnän, poliitikot ja muut valtaapitävät tuovat esille olevansa Merkittyjä aivan kuin se olisi tae heidän hyvyydestään, asuinalueita aletaan merkitä ja merkityille asuinalueille pääsevät vain merkityt henkilöt... ja niin edelleen. Merkintä etenee dekkarimaisesti ja seuraa kehitystä, joka kulkee kohti kansanäänestystä siitä, ottaisiko yhteikunta käyttöön merkintäpakon - toistaiseksi itsensä merkitseminen on vapaaehtoista, vaikka merkittyjen ja merkitsemättömien mahdollisuudet yhteiskunnassa ovatkin jo alkaneet eriytyä alkaen siitä, myönnetäänkö henkilölle pankkilainaa ja millä ehdoilla.

Merkintä tuo mieleen myös esimerkkejä kauempaa historiasta (juutalaisten merkitseminen tähdellä) kuin lähihistoriastakin (koronapassi ja sillä saatavat oikeudet), ja tekee oivallisesti näkyväksi sen, että tie helvettiin voi olla kivetty hyvin aikein.

Romaanissa on useita keskushenkilöitä, joiden todellisuuksien kautta merkitseminen tulee tulkituksi erilaisten hahmojen kautta. On psykologi, joka on ollut kehittelemässä empatiakoetta alusta alkaen ja hänen vaimonsa; on opettaja, jolla on vainoava ex-mies (tai sitten opettaja vain kuvittelee); on yritysmaailmassa uraa tekevä sekopäänainen; on köyhä empatiakokeen reputtanut yh-äiti ja hänen rikoksen poluille eksyneet aikuiset poikansa ja tytär, jolla on edessään ensimmäinen empatiakoe.

Eri henkilöhahmojen maailma erotetaan romaanissa erilaisin tavoin käyttää kieltä. Yh-äidin kerronta on katkeamatonta monologia, jossa kielikuvat ovat hyvinkin arkisia. Koska yh-äiti ei ole läpäissyt empatiakoetta, hänen tulisi hankkia itselleen uusi psykologi, mitä kuvaillaan näin: 

“- - mutta aina kun hän aikoo etsiä itselleen uuden psykologin hän lamaantuu, asia roikkuu hänen yllään kuin simahtanut kattovalaisin - -.”

En tiedä, onko kyse suomennosratkaisusta, vai vaivaako islannin puhekieltä sama anglismien tulva kuin suomea, mutta yh-äidin pikkurikolliselämää viettävän Tristan-pojan puhe vilisee englanninkielisiä sanoja. Koomiseen tilanteeseen Tristan joutuu tutkintavankeudessa, jossa hän käy poliisien kanssa seuraavan dialogin:

“‘Tutkintavankeudessa??’ oli Tristan sanonut.
‘Se tarkoittaa, että joudut istumaan putkassa muutaman päivän, jos psykologi luokittelee sinut vaaralliseksi.’
‘Vaaralliseksi??’
‘Mitä se onkaan englanniksi? Dangerous’, sanoi tukallinen poliisi.
‘Minä tiedän mitä fucking vaarallinen merkitsee!’
‘Hyvä. Silloin ei ehkä tarvita tulkkia.’
‘Tulkkaamaan mitä?’
‘Pitkiä sanoja. Minä olen ihan toivoton selittämään pitkiä sanoja.’
‘Minä en tartte mitään fucking tulkkia! Minä olen islantilainen!’
‘Niin, kaveri’, hän sanoi. ‘Niin ovat muutkin.’”

Kieli heijastelee yhteiskuntaluokkaa.

Merkinnässä on useita kiinnostavia teemoja, ja se on hyvin tässä ajassa kiinni oleva ja vetävä lukuromaani.

Raisa Omaheimo: Ratkaisuja läskeille

 

S&S 2022. Nextoryn äänikirja, 5 h 5 min.

Kävin katsomassa talvella 2016 Raisa Omaheimon kirjoittaman ja esittämän monologin Läski Teatteri Takomossa, ja se jäi mieleen vaikuttavana esityksenä. Teos Ratkaisuja läskeille jatkaa samassa tematiikassa. Teos koostuu läskiyttä eri näkökulmista käsittelevistä teksteistä ja siinäkin on samalla tavalla omakohtaisuutta mukana kuten myös monologissa oli. Ratkaisuja läskeille -kirjasta jäi enemmän mieleen myös akateemisen maailman ja popkulttuurin esimerkkejä. 

Kirja muistuttaa hyvällä tavalla toiseuden kokemuksesta: jos joutuu jatkuvasti asetetuksi katseen ja huomion alaiseksi jostakin ominaisuudestaan johtuen, jossain vaiheessa palaa pinna.

Anna Soudakova: Varjele varjoani

 

Atena 2022. Nextoryn äänikirja, 7 h 47 min.

Anna Soudakovan romaani Varjele varjoani on viipyilevästi kirjoitettu tarina eri sukupolvien naisista, identiteetistä ja elämästä. Tarina lähtee liikkeelle Leningradista, jossa Vera asuu kommunalkassa. Neuvostoliittolaisen arjen kuvaus on yksityiskohtaista. Kun valtio alkaa natista liitoksissaan ja Veralle ja hänelle syntyneelle tyttärelle Ninalle paljastuu, että heillä on inkeriläisiä juuria, vaikka Veran äiti niistä ei olekaan koskaan puhunut, koska äidille asia on aiheuttanut enemmän tuskaa kuin mahdollisuuksia. Kun Suomi avaa keskustelun inkeriläisten paluumuutosta, Vera näkee siinä mahdollisuuden elää elämäänsä jossakin muualla kuin Leningradissa, jonka ilmapiiri on alkanut muuttua yhä ahdistavammaksi. Vera, hänen miehensä Georgi ja heidän tyttärensä Nina muuttavat Suomeen ja päätyvät Turkuun Varissuolle. 

Romaanissa varsinkin maahanmuuttajuuden, identiteetin ja sopeutumisen kysymyksiä käsitellään oivaltavasti ja maahanmuuttajan arjen kautta. Suomen-jaksossa keskushenkilöksi vaihtuu piakkoin tytär Nina, jonka kasvamista aikuiseksi seurataan. Romaanin keskeinen teema on myös äitiys, joka ei näyttäydy helppona tai ruusuisena. Myös maahanmuuttajamiesten identiteettiongelmia kuvataan osuvasti: Georgi on Neuvostoliitossa ollut arvossaan oleva tiedemies, mutta Suomessa hän ei kelpaa mihinkään. Oman paikan löytäminen uudessa maassa näyttäytyy kivuliaana prosessina. 

Kerronta etenee aina nykyaikaan ja Venäjän vuonna 2022 aloittamaan Ukrainan sotaan saakka.

Tibor Noé Kiss: Inkognito

 

"Astun kynnyksen yli."

S&S, 2021. Suom. Saarni Laitinen. 157 s.

Tibor Noé Kissin pienoisromaani Inkognito on omaelämäkerrallinen teos, jonka päähenkilö on Tibor/Noémi. Romaanin keskiössä on vieraus, jota päähenkilö kokee sukupuolessaan - mutta ennen kuin tähän keskeiseen teemaan päästään, lukija saa tietää päähenkilön lapsuudesta ja lapsuudenperheestä. 

Aluksi syntyy onnellinen vaikutelma: Tibor pelaa jalkapalloa, ja hänen isänsä kannustaa ja tukee häntä siinä (toisaalta voisi myös sanoa, että painostaa). Hiljalleen esiin alkaa tulla säröjä: perheväkivaltaa, alkoholismia, mielenterveysongelmia, rahaongelmia. Lopulta Tibor lopettaa jalkapallon pelaamisen, ja koettaa alkaa käsitellä ahdistustaan kuljeskelemalla kaupungilla ja kirjoittamalla.

Ahdistus on romaanin läpäisevä tunnelma, ja sitä kuvataan osuvasti:

"On kuin juuttuisin nojatuoliin, kuin juuttuisin täydellisesti jousitettuun nojatuoliin, sekunneissa mitattuun aikaan. Ahdistuksen jokainen hetki on sietämätön. Ahdistuksen aikayksikkö on sekunti, seinäkellon kuuden asteen kulma, näytön pikseleiden rytmikäs uudelleenjärjestäytyminen."

Romaanissa on myös paljon listaamista, laskemista ja ympäristön yksityiskohtien huomioimista, jotka liittyvät päähenkilön ahdistuksen kuvaamiseen. Päähenkilö on jatkuvasti kaiken tarkkailija ja tuntuu pyrkivän kontrolloimaan elämäänsä tarkkailemisella, tai toisaalta pakenemaan ahdistustaan irrottautumalla tarkkailijaksi: 

"Hiushalkeamia rappauksessa. Siperian joet, Ob, Jenisei, Lena. Maaliläikkäkuvioita. Romanian jälki, Saksan jälki, jäljissä pikkuruisia muhkuroita. Brașov, Turda, Cluj-Napoca, Craiova, Dresden, Dortmund, Nürnberg, Bremen. Muhkuroiden mielivaltainen verkosto, kuvitteellisten viivojen yhteensitoma, kolmio, neliö, kahdeksankulmio, pyramidi, hökkeli, linnoitus, kruunu, yhä mutkikkaampia kuvioita katossa."

Paikoin tarkkaileminen saa myös symbolisia merkityksiä, kuten eräässä erityisen ahdistavassa tilanteessa, jossa päähenkilö on kylpyhuoneessa ja kiinnittää huomionsa kylpyhuoneen laatoitukseen:

"Tuijotin laattoja. Valkoisia laattoja yksi toisensa jälkeen, tämä laatta juuri samanlainen kuin tuokin, muttei sittenkään. Yhdessä oli maalitahra, toiseen oli takertunut kuivunut karva. Laatat muistuttivat toisiaan vain kaukaa, läheltä katsottuna edessäni avautui laattojen monimuotoinen maailma. Laattojen ihmeellinen maailma." 

Päähenkilön ahdistuksen keskeinen syy liittyy sukupuoleen. Tibor on syntynyt pojaksi, mutta jo lapsena hän tykkäsi pukeutua salaa äitinsä vaatteisiin. Aikuisena hän on nimennyt itsensä naisena Noémiksi, ja joskus on mies-Tibor, joskus nais-Noémi. Hänessä tuntuu ikään kuin elävän kaksi ihmistä, ja hän ei itsekään tiedä, kuka tai mikä on tai haluaisi olla. Mielestäni romaani käsittelee erityisen onnistuneesti juuri kysymystä siitä, jos itselläkään ei ole tietoa tai lopullista vastausta siihen, kuka tai mikä on.

Se, mitä mahdollisuuksia Noémilla on ja miten häneen suhtaudutaan, ahdistaa häntä erityisen paljon. Hän liikkuu Noémina lähinnä vain pimeän tullen ja toivoo, ettei rappukäytävässä törmää kehenkään; toivoo, ettei "jäisi kiinni", eli ettei kukaan kiinnittäisi huomiota siihen, että hän ei ole nainen vaan naiseksi pukeutunut mies.

Tavallisuuden ja ikään kuin näkymättömyyden kaipuu on päähenkilössä vahva:

"Haluaisin vain istuutua pöydän ääreen. Tilata lasin viiniä, juustolla täytettyä kalkkunanrintaa ja paistettuja perunoita, jälkiruoaksi vaniljajäätelöä. Sytyttää tupakan, puhaltaa sen savua keuhkoistani. Haluaisin vain muuttua näkymättömäksi, sulautua tuntemattomiin ilman että minun tarvitsee kohdata heidän katseitaan ja heidän kasvoilleen kirjoitettuja kysymyksiä. Mutta tätä kukaan heistä ei ole vielä koskaan tullut ajatelleeksi, ajattelen."

Edellä kuvattu sai itseni havahtumaan siihen, kuinka raskasta on olla sellainen ihminen, jota syystä tai toisesta tuijotetaan ja jonka olemuksen kommentoimista pidetään ikään kuin oikeutena, ellei jopa velvollisuutena. Ymmärrän, että sellainen, joka poikkeaa oman elämän normaalista - olipa kyseessä sitten toinen ihminen, jokin elämäntapa tai vaikkapa jokin arkkitehtoninen tyyli tai niinkin banaali asia kuin liikennemerkki - näyttäytyy erikoisena, kiinnostavana, outona tai pelottavana, mistä johtuen huomio kiinnittyy siihen, mikä puolestaan voi ilmetä vaikkapa tuijottamisena tai kommentoimisena. Mutta ehkäpä kaikkea ei tarvitse tuijottaa tai ainakaan kommentoida - ehkäpä voisi muistaa myös kohteliaisuuden ja hienotunteisuuden ja ajatella sitä, kuinka pahalta tuntuu olla jatkuvasti sirkuseläimen roolissa. 

Tiborin irrallisuutta kuvaa osuvasti myös lyhyt monologi Tiborin ja hänen äitinsä välillä. Tibor on katsomassa äitiään mielisairaalassa:

"Minun pitää mennä, tänään on paljon töitä, hyvästelen, kaikki järjestyy, poikakulta, äiti halaa minua kyynelehtien, mutta tiedämme molemmat ettei kumpikaan puhu totta."

Kuinka vaikeaa onkaan kohtaaminen ja rehellisyys, ja kuinka tunnistettavaa valehteleminen.

Inkognito on romaani, joka ei anna erityisesti vastauksia, mutta on juuri siksi niin onnistunut: voidakseen olla olemassa ei tarvitse tietää kaikkea, edes itsestään. Tämän Tibor/Noémi ymmärtää niinä hetkinä, joina hänen neuroottisuutensa vähenee ja joina hän kykenee olemaan paremmin hetkessä läsnä:

"En laske, en etsi esineiden symmetriaa, en käännä katsettani jos joku katsoo minua, elän. En kuule omia sydämenlyöntejäni, en tunne tärinää, käsivarteni ei puudu, en hikoile, en huohota, elän. En tunne ruumiini taakkaa, voin olla mies, voin olla nainen, ei väliä, elän. En tiedä kuka olen, mutta olen vihdoin se joka haluan olla. Elän."

Heidi Backström & Laura Hakanen: Kyyry - Kirja kotiseutuvieraudesta

 

Avain 2021. Nextoryn äänikirja, 3 h 13 min.

Heidi Backströmin ja Laura Hakasen kirjoittama Kyyry - Kirja kotiseutuvieraudesta perustuu haastatteluille ja tutkimustiedolle, ja kirjan kirjoittaminen on lähtenyt tekijöiden omista havainnoista ja kokemuksista siitä, että kotiseutu tuntui aiheuttavan heissä tunteen "kyyrystä", ei suinkaa ylpeyttä tai siitä juontavaa juurevuuden kokemusta.

Kyyry tekee näkyväksi nurkkakuntaista ja ahdasmielistä tai -muottista suomalaisuutta ja käsittelee kiinnostavalla tavalla myös häpeän kokemusta. Kirjassa haastatellut tuovat esiin erilaisia syitä kotiseutuvierauden kokemukselleen: joillakuilla se liittyy ahdasmielisiin käsityksiin seksuaalisuudesta, jotkut ovat puolestaan kokeneet ulkopuolisuutta perheessään, jotkut puolestaan eivät ole kokeneet ylipäätään sopivansa siihen aikuiseksi kasvamisen muottiin ja malliin, joka heidän kotiseudullaan on esitetty normaalina ja tavanomaisena.

Karla Malm: Lux

"Viimeiset juhlat juhlitaan Barcelonassa."

Like 2022. 332 s.

Karla Malmin esikoisromaani Lux kertoo nuoruudesta, valinnoista, ystävyydestä ja rakastumisesta. Romaanin päähenkilö on Iiris, yksinhuoltajaäidin espoolaistyttö, joka aloittaa lukion Kallion lukiossa. Iiris ei tunne uudesta koulustaan ketään, mutta heti ensimmäisenä koulupäivänä, ennen koulun alkua tupakkakallioilla koulun edessä, hän tutustuu Ässään. Ässä on räväkkä punkkarityttö, joka tarttuu heti Iiriksen kädestä kiinni, ja käsi kädessä he astelevat kouluun.

Romaanin kerronta suodattuu Iiriksen läpi. Ässä saa äänen päiväkirjamerkintöjensä kautta. Lukiovuodet sijoittuvat vuosiin 2006-2009, ja lisäksi romaanissa on aikuisuuden aikataso, vuosi 2017. Lux kuvaa nuoruutta aidosti: Iiris on epävarma ja etsii paikkaansa, Ässä vaikuttaa itsevarmalta ja jännittävältä hahmolta. Lukionaloitussyksy kuluu pitkälti juhliessa ja lintsatessa, ei lainkaan siten, kuin Iiris olisi ajatellut lukion aloittavansa. Iiriksen ja Ässän suhde kääntyy ystävyydestä seurustelusuhteeksi, ja sen käänteen myötä asiat monimutkaistuvat - ei ehkäpä itse seurustelemisen vuoksi, vaan sen, millaisesta seurustelusuhteesta on kyse ja mikä kaikki siihen heijastuu. 

Ässä asuu 16-vuotiaana itsenäisesti Piritorin laidalla yksiössä, Iiris puolestaan kaksin äitinsä kanssa melko alkeellisessa omakotitalossa Espoossa. Iiris rakastuu Ässään hullulla ja hurmaantuvalla tavalla - ja samanaikaisesti hän ripustautuu Ässään, on riippuvainen tästä ja kokee tarvetta pelastaa Ässän. Ässä puolestaan reagoi Iirikseen vuoroin lähentyen, vuoroin välttelevästi. 

Luxista välittyy nuoruuden kokemus ja se, kuinka vähän ehkä osaamme katsoa itsemme ulkopuolelle, muita, muiden kokemuksia ja elämää, tai kuinka vähän näemme, vaikka luulisimmekin katsovamme. Iiris ja Ässä ovat hahmoja, joita ei selitetä tyhjiin, vaan he elävät elämäänsä ja tekevät sellaisia ratkaisuja kuin tekevät. Heillä on erilaiset lähtökohdat ja heihin kohdistuu erilaisia odotuksia. 

Luxista tulee toisaalta Kallion päihdesekoiluineen mieleen Silja Liukkosen Vippi-ihmisiä, toisaalta nykyaikaan uudelleenkirjoitettu Anja Kaurasen Sonja O. kävi täällä, joka mainitaan myös romaanin lopussa Sitaatit ja viittaukset -osiossa. Vahvimpina pohjateksteinä romaanille ovat Marguerite Durasin romaanit Rakastaja ja Pohjoiskiinalainen rakastaja (joista itse en jälkimmäisen olemassaoloa edes tiennyt), ja Ässän hahmolle tärkeä elokuva Virgin Suicides.

Lux saa miettimään elämänvalintoja ja sitä, kuinka vähän ja kuinka paljon niihin vaikuttaa ihmisen oma tahto.

Iida Rauma: Hävitys: tapauskertomus

 

"A sanoi, että niihin aikoihin hänen tavakseen oli tullut juosta öisin."

Siltala 2022. 370 s. Nextoryn e-kirja.

Iida Rauman romaani Hävitys on kauhea romaani. Alaotsikko "Tapauskertomus" vain lisää romaanin kauheutta. Hävitys on todella raskas lukukokemus, mikä liittyy sekä romaanin aiheeseen että tapaan, jolla romaani on kirjoitettu. Hävitys on ikään kuin päättymätön päähenkilö A:n monologi, jota katkotaan lähinnä johtolauseella "A sanoi", tai paikoin dialogilla.

Kaikesta edellä sanotusta huolimatta Hävitys on äärimmäisen tärkeä ja upeasti kirjoitettu romaani.

Hävitys kertoo koulukiusaamisesta - tai kuten romaani itsekin kommentoi, koulukiusaaminen on vähättelevä sana, ja osuvampaa olisi puhua esimerkiksi (koulu)väkivallasta. Romaanin päähenkilö on A. Romaanin ensimmäinen osa sijoittuu nykyaikaan, jossa A on historianopettajana turkulaisella yläasteella. Myös Turku ja sen historia ovat tärkeässä roolissa romaanissa. A:n elämä on ankeaa ja onttoa. Hän lähinnä käy töissä (missä hän vaikuttaa vihaavan kollegojaan lukuun ottamatta erästä vanhaa historianopettajaa, joka on romaanin ainut lämmin hahmo; vihaavan koulua laitoksena ja vihaavan itseään, sillä hän ei jaksa lainkaan pitää huolta itsestään, mikäli neuroottista juoksemista ei tällaiseksi lasketa).

Yllättäen eräällä yöllisellä juoksulenkillään hän kohtaa lapsuuden luokkatoverinsa Iran, ja kohtaaminen Iran kanssa alkaa vainota häntä: hänelle syntyy pakkomielle etsiä Ira käsiinsä. Tähän saakka romaanin kerronta säilyy realistisena.

A:n löydettyä Iran kerronta etääntyy realismista, ja täytyy sanoa, että tämä on upeasti toteutettu romaanissa. Kohtaaminen Iran kanssa johtaa lapsuuden rajun koulukiusaamishistorian muistojen läpikäymiseen. Tässä kohdin romaanin juoni saa trillerimäistä intensiteettiä, enkä ole koskaan lukenut yhtä todenmukaista kuvausta kiusaamisen dynamiikasta ja kokemuksesta kuin mitä Hävitys pitää sisällään. 

Hävitys tekee näkyväksi sen, kuinka institutionaalisesta ilmiöstä oikein on kysymys ja kuinka kiusattu itsekin sisäistää häneen kohdistuvan vihan itsevihaksi. Tämä tehdään mielestäni hienosti näkyväksi Iran hahmossa. A vihaa ja halveksuu Iraa, mutta kuitenkin kokee pakkomielteisen tarpeen löytää Ira törmättyään tähän sattumalta. 

Ensimmäisessä osassa lukijalle jää mielikuva, että Ira on todellinen menneisyyden luokkatoveri, mutta toisessa osassa lukijalle herää epäily siitä, mikä Ira oikein on. Lopulta nimenomaan kerronnan realismista etääntymisen ansiosta syntyy pikemminkin vaikutelma, että Hävityksessä on kyse siitä, että päähenkilö käy läpi elämäänsä eniten ja traumaattisimmin vaikuttaneen elämänvaiheensa, peruskoulun, ja muistot läpi käymällä on valmis kohtaamaan itsensä eri puolet - myös ne, joita häpeää eniten tai joita on itsekin oppinut vihaamaan - ja sitä kautta olemaan valmis rakentamaan itsestään hiljalleen eheän, kokonaisen ihmisen, millaisista ikinä rakennuspalikoista tuo ihminen sitten koostuisikaan.

Kun raskaan romaanin on lopulta saanut luettua, teos vetää lukijaansa vielä kerran nyrkillä päin näköä. Lopussa on nimittäin kuvaliite. Mustavalkokuva 1990-lukulaisesta ala-asteen kuorosta (kuorolaisten silmien edessä huomaavainen musta palkki), jonka luokkaretki Hiidenmaalle on kiusaamisen draaman kaaren huippu (vaikka ei kiusaaminen tietenkään siihen loppunut), mustavalkokuvia lapsen käsialalla kirjoitetuista päiväkirjan sivuista, joiden sisältö on lukijalle jo tuttu romaanin tapahtumista... 

Että huh huh. En tiedä, kuinka jaksoin lukea Hävityksen näin pandemian ja Ukrainan sodan keskellä, mutta eipä tällaiselle romaanille varmaan koskaan ole sopivaa hetkeä tulla luetuksi. Ja lukijan rooli on kuitenkin niin paljon helpompi kuin kirjailijan - en voi muuta kuin kunnioittaa Iida Raumaa kirjan kirjoittamisesta, ja kirjan luettuani ymmärrän hänen haastatteluissaan antamiaan kommentteja Hävityksestä - että aiemmat romaanit olivat vain sormiharjoituksia. En pitänyt tästä kirjasta yhtään, mutta toisaalta tuntuu kummalliselta ajatella, että joku voisi pitää. Hävitys saa ajattelemaan sitäkin, että erinomaisen kirjan kriteerinä ei voi olla se, että lukija pitää teoksesta.

Romaanissa Ira on kirjailija (henkilöhahmon nimellä tunnutaan viitattavan itse asiassa aika suoraankin sekä omaelämäkerrallisuuteen että siihen, että kyseessä on A:n minuuden osa, ei oma, itsenäinen henkilöhahmonsa), joka kärsii writer's blockista kirjoittaessaan omaelämäkerrallista kirjaa, jota hän itse kommentoi näin:

"Ja sit sitä alkaa tietty miettii et mitä muutakaan se mun romaaniviritelmä on ku joku ylimittane vihakirje, et pitäiskö seki ehkä polttaa ja voiskoha olla et just siks mun kustantamoo ei nii hirveesti kiinnosta."

A on vihainen Iralle kirjoittamisesta ja kieltää tätä ehdottomasti kirjoittamasta yhtään mitään hänestä itsestään tai hänen (kiusaamis)muistoistaan, mihin Ira ei tietenkään suostu. Ira on itsekin tietoinen oman tekstinsä raskaslukuisuudesta:

 "Ja tajuunhan mä et on se vähä raskasta lukee semmosta toivotonta suossa tarpomista ku mikään ei mee paremmaks vaa ain vaa pahemmaks, et myötätunto on työläs tunne eikä kukaan sitä loputtomiin jaksa pinnistää... Mut jos on meijä kouluajoist vähä raskasta lukee nii on niit kans vähä raskasta elääki ja väkisin sitä alkaa miettii et onks kirjallisuuden tehtävä sit kirjottaa vaa niist joil on toivoo. Et mitä vitun onnenhetkii on jollai tuotantoeläimellä? Et iha varmaan jonku labrarotan tunnelin päässä pilkistää valo. Et onkse sit niinku siäl luokkikses et koskaan ei oo oikee hetki ku ain saattaa Anskul tulla vähä paha mielieikä Anskul saa tulla vähä paha mieli niinku jolleki keskiluokkasen turvallista elämä viettäneel lukijal ei saa tulla vähä paha mieli tai jos tulee niin ainaski sen pitäis olla semmosta ylentävää Romeo ja Julia tyyppistä pahaa mieltä et vaiks kaikki päättyiski kuolemaan niin sitä ennen koettiin kummiski rakkaus ja sankaruus ja oltiin nuorii ja kauniita, semmosta kunnon itkupornoo et pääsis lukija hirvitteleen et oi voi ku oli outo ja onneton tyhmä koulukiusattu raukkaparka mut kiva et se sit kummiski reipastus ja sai apuu." 

Yllä lainattu katkelma mielestäni on Hävityksen poetiikan perustelu, ja kuten aiemminkin toin esiin, kuvatun ilmiön ja sen vaikutusten esittämisessä erittäin toimiva ratkaisu. Menneisyyden hirveyksien kohtaaminen ei ole A:lle helppoa, ja ihmistä sitovaa ajallisuutta kommentoidaan merleaupontymaisesti:

"Näytön hohteen pistellessä silmiään hän olisi halunnut painaa naisen takaisin sinne, mistä tämä oli tullut, vuosituhannen vaihteen takaiseen hämärään, mutta vuodet, kuten sanottu, olivat huijausta, sen A oli oppinut työssään historianopettajana, juuri puhe vuosista sai ihmiset uskomaan, että asiat tapahtuivat tiettynä hetkenä ja olivat sitten ohi."

Kaikki ajat tuntuvat siis olevan yhtäaikaisesti läsnä, menneisyys ei jää menneisyyteen vaan on koko ajan tässä, ja tulevaisuuskin romahtaa jatkuvasti nykyhetkeen, mikä näkyy ei niinkään yllä olevassa sitaatissa, vaan koko siinä tapahtumasarjassa, joka alkaa siitä, kun A astuu Iran ovesta sisään.

Koska Hävitys on "tapauskertomus", näkökulma on tiukasti kiinni päähenkilön kokemusmaailmassa. Koulua instituutiona kritisoidaan rajusti, ja syystäkin. Romaanissa on hyödynnetty paljon lähteitä (lopussa on myös lähdeluettelo), mikä tuo mukaan moniäänisyyttä. Koulun metodeja puuttua kiusaamiseen (tai väittää puuttuvansa kiusaamiseen) ivataan avoimesti:

"Kiusatuksi joutumisen riskiä lisäävät esimerkiksi ulkoinen olemus (poikkeava ruumiinrakenne kuten lihavuus tai laihuus, motorinen kömpelyys), tai tietynlainen temperamentti (arkuus, vetäytyvä käyttäytyminen tai toisaalta "räjähtämisherkkyys" provosoitaessa). Kaikkein selkeimmin kiusatuksi joutumista ennustavat arkuus, epävarmuus ja huono itsetunto, kirjoitti KiVa-kouluhanketta johtava psykologian professori kirjassaan Koulukiusaamiseen puuttuminen: Kohti tehokkaita toimintamalleja vaivautumatta kertomaan, miten tämä oli erottanut väkivallan syyt seurauksista, ja olisi voinut kuvitella, ettei häpeä voisi käydä pahemmaksi, A sanoi, mutta se kävi, sillä 2010-luvulla ne todellakin tarttuisivat perinnöllisyystieteisiin, KiVa-professorille myönnettäisiin 2,5 miljoonan rahoitus haastavien koulukiusaamistapausten tutkimiseksi muun muassa molekyyligenetiikan keinoin - -."

...ja ivaaminen on myös perusteltua. Kuitenkin romaanin raskaslukuisuutta lisää se, että päähenkilön kiusaamiskokemuksesta käsin näytetään, kuinka mätä ja toimimaton systeemi on, ja niin systeemi kuin (aikatason nykyisyydessä olevaa historianopettajakollegaa lukuun ottamatta) sen edustajatkin, käytännössä opettajat, näytetään läpeensä huonoina tai pahoina. Tästä esimerkkinä sitaatti opettajien perverssistä mielivaltaisuudesta:

"A oli kyllä nähnyt, miten opettajat kiihtyivät ja kiihottuivat, kun tuli aika jaella arvosanoja, ja mitä täydellisemmin ne projisoivat omat mieltymyksensä ja ennakkoluulonsa oppilaiden todistuksiin, sitä raivoisammin ne puolustivat erehtymättömyyttään, ikään kuin niillä olisi ollut jumalainen valta määrätä hyvästä ja pahasta, todistusten totalitariteetti, luokanopettajain hirmuhallinto, A sanoi."

...ja kaksi sitaattia opettajaopiskelijoiden naiivista, omahyväisestä ulkokultaisuudesta:

"Mutta yliopisto oli osoittautunut uudeksi yläasteeksi. Kaikki ne keskenkasvuiset ja kilpailuhenkiset poliittisen historian opiskelijat, jotka oli yllättäen sysätty aikuiselämään pois vanhempiensa valvonnasta, äkillisestä itsenäisyydestään kiihdyksissä ja sekopäisinä kuin joukko turkistarhasta vapautettuja minkkejä, A sanoi, täynnä hirvittävää tuhovoimaa ja kauhua, kasvatustieteilijöistä puhumattakaan, A sanoi, Luoja paratkoon kasvatustieteilijöitä..."

"Koko opiskeluaikansa hän oli käynyt samassa ruokalassa ja kurssikirjastossa tulevien opettajien kanssa, oli salakuunnellut niiden keskusteluja, tarkkaillut niiden eleitä, argumentoinut mielessään pedagogisista periaatteista silloin harvoin, kun ne sattuivat sellaisista puhumaan. Läpikotaisin kuuliaisia, läpikotaisin heteroseksuaaleja, lähes poikkeuksetta vailla oppimis- tai keskittymisvaikeuksia tai muitakaan ominaisuuksia, jotka niin monesti tekevät koulunkäynnistä tuskaa, juuri sellaisia keskiluokkaisia ja keskinkertaisia olentoja, jotka kuvittelevat keskiluokkaisuuden ja keskinkertaisuuden olevan hyveitä sinänsä, homogenisoidun kevytmaidon ihmisvastine, A sanoi, tasalaatuista ja taipuvaista aiheuttamaan ilmavaivoja. Aina valmiina vahtaamaan toisiaan ja sanktioimaan niitä, jotka luokittelivat poikkeaviksi. Siististi meikattuja naamoja, huomiota herättämättömän värisiä puseroita, farkkuja ja polvipituisia hameita. Kuin joku Sokoksen kuvasto vuodelta 2007, A sanoi."

Ja kyllä, ymmärrän, että kritiikkini romaanin näkökulmarajauksesta, siitä, että se on niin kiinni päähenkilön kokemusmaailmassa, voidaan argumentaatioltaan laittaa suoraan samaan laariin kuin "not all white", "not all russians", "not all male" ja niin edelleen (toisin sanoen se voi näyttäytyä kommenttina, joka esittää sumutushankisen vaatimuksen siitä, että joo, kiusaaminen on hirveen tärkee asia mutta eikö pitäisi puhua näistä muistakin tärkeistä asioista tässä samassa...), ja sinne se sikäli kuuluukin, kun tarkastellaan romaanin kompositiota. Mutta paitsi että Hävitys on raskas lukukokemuksena, siitä (päähenkilön katharsiksesta huolimatta) jäi lannistunut ja paska olo (minkä romaani itse olikin jo ennakoinut: "niinku jolleki keskiluokkasen turvallista elämä viettäneel lukijal ei saa tulla vähä paha mieli..."): Koulu on paska, yhteiskunta on paska ja tälle paskalle ei ole tehtävissä yhtään mitään. 

Jos kaipaa elämäänsä toivoa siitä, että maailman pahuuksiin voi vaikuttaa, tai uskoa siihen, että ihmisessä kenties on hyvyyttä, on luettava jokin muu kirja kuin Hävitys. Sillä "Ei hän pelännyt olevansa huono opettaja, A sanoi, hän tiesi olevansa aivan yhtä keskinkertainen ja kyllästynyt kuin suurin osa muista". (Ja tämänkin toivoon liittyvän päätelmän romaani itse on jo ennakoinut ja esittää sille myös pätevän vastaväitteen: "Mut jos on meijä kouluajoist vähä raskasta lukee nii on niit kans vähä raskasta elääki ja väkisin sitä alkaa miettii et onks kirjallisuuden tehtävä sit kirjottaa vaa niist joil on toivoo.")

Ehkäpä tällainen institutionaalinen väkivalta, jota Hävitys kuvaa, syntyy nimenomaan suljetuissa yhteisöissä, joita esimerkiksi peruskoulun luokat edustavat, sillä suljetuissa yhteisöissä kerran muodostunutta ryhmädynamiikkaa voi olla vaikeaa, kenties mahdotontakin purkaa. Voidaan pohtia, onko samanlaisia suljettuja yhteisöjä yhteiskunnassamme muualla kuin peruskoulun luokkajärjestelmässä - vankilaakaan en laskisi aivan tämänkaltaiseksi yhteisöksi, sillä vankilassa vankeusajat kuitenkin vaihtelevat, peruskoulussa jokainen on 6 + 3 vuotta. 

Luokatonta lukiota on kritisoitu siitä, että siellä "luokkahenkeä" tai "ryhmähenkeä" ei pääse syntymään, kun ryhmien kokoonpanot vaihtelevat jatkuvasti. Ehkä luokattomuuden hyvänä puolena on kuitenkin se, että yhtä betonotuneita sosiaalisia asetelmiakaan ei pääse syntymään, vaan kokoonpanojen muuttuminen tuo mukanaan myös jossain määrin vapautta ja tilaa hengittää. Yliopistossa tämä liikkuvuus oman kokemukseni mukaan lisääntyi entisestään, ja työelämän yhteisötkin ovat mielestäni vähemmän jähmeitä kuin luokat peruskoulussa. Työelämässäkin toki on aivan samanlaisia kiusaamiskuvioita kuin Hävityksen kuvaamassa peruskoulussa, mutta toisaalta ihmiset ovat aikuisia ja vapaita vaihtamaan työpaikkaa - peruskoulua ei noin vain vaihdeta, ja sitä on aikansa lusittava paikassa tai toisessa, tavalla tai toisella.

Ja ehkäpä siksi "kiusaamiseen on niin vaikeaa puuttua" koulussa, että kyse ei ole yksilötason ilmiöstä (minkä Hävityskin näyttää kritisoidessaan esimerkiksi KiVa-koulua) eikä edes ryhmäilmiöstä, vaan institutionaalisesta ilmiöstä, järjestelmän ongelmasta. Pitäisikö nykyisen muotoinen koululaitos siis purkaa kokonaan, jos oikeasti haluaisimme yhteiskuntana "puuttua kiusaamiseen"? Hävitys osoittaa koko sen retoriikan ja diskurssin onttouden, jolla kiusaamisesta ja siihen liittyvistä ilmiöistä koetetaan edes keskustella, mikä tulee esiin esimerkiksi A:n pohdinnassa "Hänestä erilaisuuden ymmärtäminen kuulosti siltä kuin ymmärtäjät itse olisivat jollain mystisellä tavalla samanlaisia ja normaaleja - -", joka tekee toiseuttamisen mekanismia näkyväksi.

Kaiken kaikkiaan Hävitys on vaikea ja järkyttävä romaani, ja samalla erittäin vaikuttava, vahva ja äärimmäisen hienosti kirjoitettu. 

Noora Vallinkoski: Perno Mega City. Lähiöromaani.

"Äidin viimeinen ateria oli Fazerin sininen maitosuklaalevy."

Atena 2018. Nextoryn e-kirja. 331 s.

Noora Vallinkosken esikoisromaani Perno Mega City on omaääninen ja vetävä romaani 1990-luvun lähiöperhe-elämästä. Romaanin perhedynamiikka jää mietityttämään pitkäksi aikaa, mutta toisaalta mukana on niin paljon absurdia, mustaa huumoria, että romaani ei ole lainkaan raskas lukukokemus.

Romaanin kerronta suodattuu perheen tyttären näkökulmasta, mutta kertoja on vapaa liikkumaan ajassa ja paikassa kuin myös henkilöhahmosta toiseen. Keskiössä on pitkälti äiti-tytärsuhde, mistä kertoo esimerkiksi romaanin aloitusvirke, jonka olen nostanut esiin postaukseni alussa. Romaanin prologi kertoo hetkestä, jolloin (vielä syntymättömän) tyttären äiti harkitsee itsemurhaa. Äidin elämä ja elossa pysymisen tarkkaileminen määrittääkin pitkälti tyttären omaa elämää: "Äiti oli itsekin unta. Liukeneva ja katoavainen. Olin huolissani äidistä silloin kun se ei ollut lähettyvilläni, kun en kuullut kevyesti nikottelevaa hengitystä tai syviä huokauksia, enkä ollut varma, löytääkö äiti enää kotiin."

Äiti on samanaikaisesti sekä dominoiva että poissaoleva hahmo. Tyttären sanoin poissaolevuus tulee kuvatuksi osuvasti monessa kohdin romaania: "Äiti ei osannut olla kenenkään ystävä, koska äidin pää oli ontto. Äiti epäili aivokasvainta. Heinosen Ritvan veljellä oli todettu se - -", "Hereillä, mutta poissa. Sellaista oli, kun ihminen tyhjeni" ja "Äiti kuunteli, kun Sirpa puhui. Äidistä tuntui kuin Sirpan ääni olisi ainoa elävä asia koko maailmassa. Sirpan sanat tulivat kaukaa avaruudesta, sieltä mistä äiti oli pudonnut."

Äiti ei näyttäydy kuitenkaan pelkästään "avaruudesta pudonneena" vaan myös ankarana ja hallitsevana: "- Mitä siitä tulisi, jos me majoitettaisiin kaikki lapset, joiden vanhemmat juo viinaa, äiti kysyi. - Meillä olisi kohta lastenkoti täällä pystyssä. - Maya vaan. - Ei käy. - Mutku... - Top tykkänään. Äidin leuat alkoivat jähmettyä. Äiti kääntyi pois. Minä haihduin ilmanvaihtokanavaan."

Perno Mega Cityn keskeiseen tematiikkaan tuntuu kuuluvan tasapainottelu elämän realiteettien, unelmien tavoittelemisen ja elämän aiheuttamien pettymysten välillä, mitä kuvaavat myös äidin ajatukset - tai tyttären tulkinta niistä - äidin harkitessa itsemurhaa:

"Pienen hetken äiti ikävöi elämää, jonka oli jättämässä. Äiti ikävöi pikkukiinalaisia ja ambulanssin sireeniä, tahraa Salosen autokaupan kahvihuoneen seinässä ja karvoja miehensä kämmenselässä. Lopuksi äiti ikävöi itseään sellaisena äitinä kuin olisi halunnut olla ja poikiaan sellaisina lapsina kuin he olisivat ansainneet olla."

Äidin ailahteleva (mielen)terveys värittää koko perheen elämää. Isä näyttäytyy perheessä turvallisena hahmona, joka kannattelee todellisuutta paitsi töissäkäyntinsä ansiosta, myös silloin, kun äiti ei ole läsnä. Elintapojensa, työnsä, sosioekonomisen asemansa tai siis ylipäätään elämänsä vuoksi isä kärsii (fyysisistä) terveysongelmista, ja vaikka ne ovat vakavia, äiti tuntuu syövän kaiken tilan perheessä sen suhteen, kenen ongelmat ovat olennaisia.

Ilmaisunsa ja oivalluksiensa puolesta Perno Mega Citystä tulee paikoitellen mieleen Saara Turusen tyyli sikäli, kuin Turunen kuvaa suomalaisuutta romaanissaan Rakkaudenhirviö. Tällainen kohta Perno Mega Cityssä on esimerkiksi, kun kuvataan tavallisuutta ja tavallista perhettä:

"Me ei oltu porhoja vaan tavallisia. Tavallinen oli semmoista, että eteisessä oli kupristuneita sanomalehtiä toppakenkien alla. Että lattialla oli jumppamattoja tavallisina mattoina. Ja että kirjahylly seisoi erillisinä paloina ympäri olohuonetta kunnes isä vaivautuisi nostamaan perseensä nojatuolista ja tekemään asialle jotain. Äiti yritti laittaa vähän kauniimpaa ripustamalla jouluverhot ikkunaan, mutta ei sekään mikään ihmeidentekijä ollut. Lopulta äiti ja isä tottuivat siihen, että meillä oli tavallista ja sanoivat että sellaista se sitten on kun ollaan tavallisia. Ettei se siitä sen kummemmaksi muutu."

Vaikka itselläni ei juuri ole kokemusta 1990-luvun lähiöelämästä, Perno Mega Cityssä on erinäisiä kohtia, joissa on itsellenikin runsaasti samastumispintaa. Yksi tällaisista kohdista on kuvaus soutulaitteesta:

"Meillä pidettiin soutulaitetta tyttöjen huoneessa keskellä sinistä mattoa. - - meistä alkoi tuntua, että se oli koko ajan tiellä. - - Soutulaitteen päälle kerrostui harmaata pölyä. - - Kerran löin isovarpaani kipeästi soutulaitteeseen noustessani sängystä. Silloin äiti sanoi, että nyt saa riittää. Joko soutulaite lähtee tai sitten lähden minä. Soutulaite vietiin häkkikellariin."

1990-luku taisi olla aikaa, kun kotikuntoilulaitteet yliestyivät, ja harvassapa kodissa niille oikeasti taisi olla tilaa... Toinen kuvaus, joka erityisesti resonoi kohdallani, kertoo paperista:

"Otan punaisen väriliidun ja Valmetin piirustuspaperia, jonka arkit ovat kiinni toisissaan. Arkkien reunassa kulki rivi ympyränmuotoisia reikiä. Paperi kuului johonkin koneeseen, mutta ei hätää, sitä oli Valmetilla niin korkeat pinot, että siitä riitti piirustuspaperiksi lapsille."

Samaiselle paperille olen piirrellyt itsekin! Ja koska arkit tosiaan olivat kiinni toisissaan, paperit itsessään muodostivat ikään kuin pieniä kirjoja tai vihkoja. Tämä oli kätevää erilaisten kokoelmien nivomiseksi yksiin kansiin: muistan esimerkiksi leikanneeni karkkiaskien etu- ja takakansia talteen ja liimanneeni kokoelmani tällaiseen paperivihkoon. O tempore, o mores! Ehkä vielä jossakin kaapin perällä kummittelee tämä vesivärein koristeltu komeus...

Romaani kommentoi myös yhtenäiskulttuurin jäänteitä ja suomalaisia statusesineitä. Eliitti ja keskiluokka kuluttaa Arabiaa, Iittalaa, Pentikiä, Marimekkoa, Aaltoa ja niin edelleen, ja samoja statusesineitä tavoitellaan myös lähiökodissa: Perno Mega Cityssä tämä näkyy Oiva Toikan lasilintuina, joista kerrottaessa myös keräilemisen konsepti määritellään herkullisesti:

"Posliinieläimiin ja lasilintuihin ei saanut missään nimessä koskea. Ne olivat äidin aarteita. Äiti keräili niitä. Keräilyä harrastettiin niin, että ostettiin jotain eikä sitten enää ikinä koskettu siihen. Puhallettiin vain kevyesti." 

Isä on ottanut lasilintuihin pragmaattisemman lähestymistavan: "Isän mukaan linnuissa oli se hyvä puoli, että ne saattoi rahapulassa myydä. Niiden arvo ei laskenut. Äiti suuttui sellaisista puheista. Se oli lässyttämistä, ja isä lässytti tahallaan."

1990-lukulaisia (vaiko sittenkin alaluokkaisia?) puhetapoja, kuten yllä "lässyttämistä" tai alla "jankuttamista", kommentoidaan osuvasti:

"Se [sukuvalokuva] oli otettu Valmetinkadulla Laurin ristiäisissä. Eturivissä seisoivat äiti ja Erkki ja Vuokko. Vuokko näytti nuorelta, se piti sylissään valkoiseen mekkoon puettua vauvaa. Vanhat ihmiset oli pantu takariviin. Siellä musta mieskin oli, keltatukkaisen naisen kyljessä. Lauri irrotti valokuvan albumista ja sanoi, ettei tiennyt kuka mies oli ja miten se oli joutunut perhekuvaan. Asiaa ei voinut kysyä äidiltä, koska se oli sitä turhanpäiväistä jankutusta jolle oli saatava loppu. Otin paperia askartelukaapista ja piirsin kuvan meidän perheestä. Isä, äiti ja lapset kastemekoissaan. Taustalle ilmestyi tumma hahmo, jonka yläpuolelle kirjoitin: mustalainen."

Vastakkaiset, ärsyttävät ja epämiellyttävät mielipiteet ovat siis "lässyttämistä" ja epäsopivia kysymyksiä ei tule nostaa esiin ikinä ja sekin on jo "jankuttamista", "jolle oli saatava loppu". Ah, keskustelukulttuuria!

Yhteiskunnan lapsuuteen ja nuoruuteen liittyviä instituutioita sivutaan osana arkielämää. Lastentarhanopettaja näyttäytyy lapsen silmin yksinkertaisena tolvanana: "Lastentarhanopettaja kumartui viereeni. - Hieno, se kehui. - Tuleeko siitä aurinko? Keltainen ympyrä oli aikuisten mielikuvituksessa harvoin muuta." Kun tytär menee kouluun, hän on aivan haltioissaan: "Koulussa oli ihanaa. Vihdoin oli paikka, jossa kysymyksiin sai vastauksia. Siellä oli erityinen henkilö niitä antamaan. Sen nimi oli opettaja." Hyvin pian kuitenkin tehdään näkyväksi, että yhteiskunnassa onkin erilaisia kerroksia, ja ne ovat arvoasteikossa eri kohdissa: "Sillä [opettajalla] oli itselläkin kauheasti kysymyksiä. Se halusi tietää mitkä meidän nimet on ja miksi me halutaan isona. Omalla vuorollani sanoin Hanna ja levyseppä-hitsaaja. Petri tirskui luokan perällä. Olin sanonut jotain hassua."

Romaanin tarina kattaa Hannan elämän ajasta ennen hänen syntymäänsä hänen kierroksille kasvavaan nuoruuteensa saakka. Nuoruuden kuvauksessa jotenkin konkretisoituu se, kuinka äidin varjossa kasvaneen tyttären on hankalaa piirtää omia rajojaan ja kuinka tämä voi lopulta johtaa megalomaaniseen katastrofiin.

Perno Mega City on hieno romaani, jonka jälkeen jää odottamaan Vallinkosken tuotannon jatkumista.

Anni Ihlberg: Ilonpilaaja

 

"Alkukesän taivas on virheetön: haalean pastellinen, valoltaan lempeä."

Tammi 2021. Nextoryn e-kirja. 432 s.

Anni Ihlbergin esikoisromaani Ilonpilaaja on vahva romaani lapsuudesta ja nuoruudesta, naiseksi kasvamisesta. Ihlberg tekee osuvia ja kirkasnäköisiä havaintoja ihmisten välisistä sosiaalisista suhteista ja romaani sanoittaa hienosti aiheita, joita on hankalaa sanoittaa, kuten ulkopuolisuutta, erilaisuutta ja halua kuulua johonkin ja tulla hyväksytyksi.

Ilonpilaajan päähenkilö on Lotta, ja romaanissa seurataan hänen elämäänsä lapsuudesta nuoreen aikuisuuteen. Romaanin ajallisuus hahmottuu pitkälti koulunkäynnin kautta: ala-aste, yläaste, lukio, korkeakoulu. Suora Lotan reitti eri kouluasteiden läpi ei kylläkään ole, vaan tarinassa käsitellään hienosti erilaisia murroksia ja valintoja (tai ajautumisia ja sattumia), joita nuoruuteen osuu.

Läpi romaanin Lottaa hahmona määrittää se, että muut eivät useinkaan halua hyväksyä häntä joukkoonsa. Tuntuu, kuin hänessä olisi jokin stigma tai epäsopivuus, joka näyttäytyy muille luotaantyöntävänä. Ala-asteella Lotta saa raivokohtauksia eikä kykene hillitsemään tunteitaan. Tämä on varmastikin yksi seikka, joka saa muut lapset ottamaan etäisyyttä Lottaan. Lukioikäisenä työskennellessään koulunkäyntiavustajana erityislasten kanssa Lotta saa itselleen ikään kuin peilin, josta hän näkee itsensä lapsena: Lotta vaikuttaa sijoittuvan jonnekin neurokirjolle, joskaan tätä ei diagnostisesti varsinaisesti käsitellä missään kohdin romaania, vaan Lottaa kuvataan toiminnan ja ajatusten kautta. Tämä on yksi romaanin ehdottomista vahvuuksista. 

Lotalla on paitsi vaikeuksia tunteiden säätelemisessä, myös vaikeuksia lukea toisten käytöstä tai sosiaalisia normeja. Koululais-Lottaa kuvataan muun muassa näin:

"Lotta oli toisella luokalla ja piti koulunkäynnistä sillä tavalla kuin sellaiset lapset pitävät, jotka rakastavat kynien järjestämistä värijärjestykseen, ja hän piti siitä että joka viikko samalla kellonlyömällä tapahtui sama asia, siitä että aina tiesi mitä oli tulossa."

Lotta käy ala-asteen ensimmäiset luokat lähikouluaan Vantaalla, mutta kolmannelle luokalle äiti laittaa Lotan hakemaan "Hienoon Kouluun". Kohta, jossa hakutuloksia mennään katsomaan koulun seinältä, kuvaa osuvasti vanhempien ja lasten eri kokemusta ja tulkintaa koulun valintaan liittyen: 

"Äiti meni etsimään hänen nimeään listasta samalla kun Lotta tutki istutuksia ikkunan alla, levitteli pitkällä tikulla soraa nähdäkseen niiden alla kuhisevat muurahaiset ja siirat. Sä pääsit, äiti sanoi. Vähän matkan päässä joku purskahti itkuun. Lotta nosti katseensa, yritti nähdä minkä näköinen lapsi itki. No, etkö sä oo iloinen, äiti kysyi. Häh, Lotta sanoi. Et sano häh, se kuulostaa juntilta. Haluatko sä tänne? äitikysyi. Joo, kai, Lotta vastasi, lisäsi että piti luokastaan Vantaalla, Millasta, opettajastaan. Mutta tässä on se että voi oppia muun kielen vieraana kielenä kuin enkun, se on kuule iso valtti oikeassa elämässä, kun kaikki muut oppivat enkkua, äiti sanoi. Okei, Lotta sanoi."

Ilonpilaajassa tehdään tarkkanäköisesti näkyväksi erilaisia syrjinnän ja torjunnan mekanismeja, joita pidetään tyypillisempinä nimenomaan silloin, kun puhutaan tyttöjen välisestä kiusaamisesta, johon epäsuoruutensa ja tavallaan näkymättömyytensä vuoksi on myöskään hyvin hankalaa puuttua. Lotalla on kyllä kavereita enemmän tai vähemmän läpi koko romaanin kattaman ajanjakson, mutta suhteissa on aina ongelmia ja Lotta tuntuu olevan koko ajan kaveripiirien ulkokehällä. Peruskouluaikana hänen kavereitaan ovat Essi ja Emma, mutta Lotta on aina kolmas pyörä. Toisinaan hänen onnistuu roikkua riittävästi kaveruudessa mukana, toisinaan Essi ja Emma ottavat etäisyyttä Lottaan. Lotan lähestymisyritykset Essiä ja Emmaa kohtaan on kuvattu realistisesti:

"- - hän otti puhelimen ja soitti kun ei enää osannut olla soittamatta, hän soitti Essille ja toisinaan Emmalle ja sanoi: Mä en halua syyttää sua mistään niin Lotta sanoi: hän oli oppinut ettei kukaan halunnut tuntea oloaan syytetyksi - -."

Lotta siis kyllä tajuaa tulleensa jätetyksi ulkopuolelle ja koettaa selvittää tilanteita, mutta asetelma ei muutu. Tällaisissa kohdin Ilonpilaaja mielestäni ristivalottaa sosiaalisia suhteita taitavasti. Lotan yksinäisyys välittyy lukijalle, mutta myöskään Essiä ja Emmaa ei näytetä huonossa valossa. Heidänkin tilanteensa on hankala: Entä jos ei syystä tai toisesta halua olla jonkun ystävä ja viettää tämän kanssa vastentahtoisesti aikaa? Kuinka silloin tulee toimia?

Kerronta onnistuu kuvaamaan hienosti Lotan sisäistä puhetta, johon on tallentunut hänen elämänsä varrella varmaankin turhan monta kertaa kuulemiaan kommentteja. Daniela on tyttö, johon Lotta ihastuu lukiossa. Kerran he kohtaavat yökerhossa: "Saat sit kans luvan tanssia mun kanssa, Daniela sanoo. En mä osaa, Lotta mutisee ja lisää, että menee hakemaan juotavaa, menee istumaan. Tuletko itse, vai pistänkö mä sut tulemaan, Daniela kysyy." Näin kuvataan tilanne. Ja näin jatkuu Lotan sisäinen puhe: "Tuletko itse vai pistänkö sut tulemaan? Annatko sen mulle, vai pitääkö mun ottaa? Teetkö niin kuin pyydän vai laitanko viestiä kotiin? Teenkö tehtävät nyt vai koulun jälkeen? Alkaako se homma sujua vai tulenko mä viereen istumaan?"

Lotta myös fantasioi Danielasta:

"- - ja sitten hän keskittyi tuijottamaan Danielaa joka seisoi tuuli hiuksissaan villakangastakissaan kirkon pihalla, mäennyppylällä, ja katsoi seitsemänvuotiasta joka tarpoi hautausmaan rinnettä alas, pysähtyi, jatkoi taas matkaansa ja äkkiä muisto nytkähtää uuteen asentoon, sellaiseen jossa lapsi onkin Danielan ja hänen yhteinen ja Daniela antaa lapsen leikkiä hautausmaalla koska Danielalla on mielipiteitä kuolemantabusta ja suomalaisen hautakulttuurin luonnottomuudesta eikä hän välitä ihmisten paheksuvista katseista. Ja Lotta jää itselleen kiinni hän on eksynyt liian syvälle kaikessa on hyvin vähän järkeä varsinkin sängystä nousemisessa on hyvin vähän järkeä - -."

Edeltäväkin sitaatti on oiva esimerkki romaanin taidokkaasta kerronnasta. Kohtaus alkaa sillä, kun Lotta hellii mielessään oikeaa muistoa Danielasta, mutta sitten elämäntilanteessa, jossa hän on hukassa itsensä ja elämänsä kanssa ja on varmastikin jossain määrin masentunut, hän kääntää muiston tulevaisuusfantasiaksi ja lopulta havahtuu siihen itsekin.

Tyttöjen välisen ystävyyden ongelmallisuus ei jää lapsuuteen, sen muodot vain muuttuvat toisiksi:

"- - Lotta - - huomaa Instagramissa kuvan Flow-festivaaleilta, kuvan jota ei ole ennen nähnyt, siinä luokan muut tytöt poseeraavat kyykyssä kämmen leukaa vasten, kyynärpää polvea vasten, viekkaat hymyt huulillaan, voittajina. Upeat naiset, upeat kollegat. Sanoja siitä, miten tyttöjen pitäisi opetella olemaan toisten tyttöjen puolella. Hän selaa kuvavirtaa eteenpäin, luokkatoverit nostavat ystäviään esille, toisia tyttöjä, voimanaisia, he ovat kaikki luonnottoman kauniita ja tuntevat kaikki oikeat ihmiset ja se kaikki näyttäytyy Lotalle samanlaisena kuin teini-iän paine sementoida omat ihmissuhteet IRC-Gallerian ihkuboksiin, näyttää muille keiden kanssa on, keitä vetää luokseen, tämä kaikki tuntuu siltä yhdeltä ja samalta sosiaaliselta kilvoittelulta, nyt se on vain kuorrutettu ajan hengen mukaisella feminismillä."

Ilonpilaajan keskiössä on ajattomia teemoja: nuoruus, valinnat, erilaisuuden ja ulkopuolisuuden kokemus sekä halu kuulua joukkoon ja tulla hyväksytyksi. Romaani käsittelee myös muita, enemmän tässä hetkessä kiinni olevia teemoja. Esimerkiksi metoo-tyyppinen kokemus on kirjoitettu Danielan puheeseen Lotalle:

"Eikä se ollut mikään että sitten - se ei varsinaisesti mitenkään käynyt käsiksi muhun tai pakottanut mua tai - enkä mä oikeastaan osaa sanoa missä kohdassa mä lakkasin tekemästä päätöksiä, mä muistan että oli joku kohta missä mä lakkasin tekemästä päätöksiä. Sillä oli sellanen katse ja nyt kun mä puhun tätä ääneen niin musta tuntuu jotenki tyhmältä. Ihan siis tosi tyhmältä. - - mä ajattelin, että nyt kun mä oon antanut tän mennä näin pitkälle, niin miksen mä nyt hoitais loppuun asti sitä minkä aloitin." 

Kerrottuaan kokemuksestaan Daniela pohtii, miten tilanne oli mahdollinen: "- - mä luulen että nuoren mun ongelma on paljolti ollut just se, ettei ole sanoja puhua harmaan alueen asioista ja siks sillä alueella muuttuu vaikeaksi hahmottaa, että miten toimis tietoisesti tavalla tai toisella tilanteessa jossa ei oo oikein käsitteitä millä jäsentää sitä mitä siinä tilanteessa tapahtuu - mikä mun vastuu itsestäni oli ja mikä vastuu sillä toisella oli. Mulla on kuitenkin jonkinlainen toimijuus ja jostain syystä mä menin passiiviseen moodiin vaan, siinä oli varmaan paljon sitä että torjuminen ja kieltäminen on työlästä ja periaatteessa mutkin on kuitenkin kasvatettu kohteliaaksi ja miellyttäväksi ja sitten sitä ollaan ihan kädettömiä kun kohteliaisuus ja miellyttävyys ei riitäkään..."

Ilonpilaajan puhekieli on sujuvaa luettavaa, ja tarinan psykologinen syvyys on kirjoitettu luontevasti romaanin muotoon. Ilonpilaaja ei teoretisoi, saarnaa tai moralisoi missään vaiheessa. Hieno romaani.

Jonas T. Bengtsson: Ehdonalainen

 

"Ennen vankilaan joutumista Danny ei treenannut pohjelihaksia."

Like 2022. Nextoryn e-kirja. Suom. Päivi Kivelä. Alkuteos Fra blokken. 315 s.

Jonas T. Bengtssonin Ehdonalainen on aivan loistava romaani. Ihastuin Bengtssonin kirjoitustyyliin lukiessani hänen romaaniaan Olipa kerran. Ehdonalaisen maailma on hyvin samantyyppinen kuin romaanissa Olipa kerran: kummassakin kuvataan yhteiskunnan varjoissa eläviä ihmisiä. Ehdonalaisen miljöitä ovat vankila, Kööpenhaminan lähiöt, alamaailma, kadut, ravintolat ja miesten asuntola.

Ehdonalaisessa käytetään näkökulmatekniikkaa: tarinaa kerrotaan kolmen tornitalossa lapsuutensa viettäneen ystävyksen, Dannyn, Christianin ja Malikin näkökulmasta. Danny on romaanin päähenkilö. Alussa hän on vankilassa:

"Hänellä on niukasti tavaraa seitsemän neliön kopissaan. Vanha televisio, jonka hän harvoin avaa. Joitakin vaatteita. Hammastahna ja hammasharja. Lumisadepallo, jonka sisällä on Pieni merenneito. Se oli sellissä jo hänen tullessaan. Tehty Kiinassa. Halpa ja ruma, jonkun ylirasittuneen lapsen maalaama, merenneidon silmät ovat vinot ja suttuiset. Aivan kuin hänellä olisi Downin syndrooma."

Lumisadepallo on romaanissa motiivi, joka syventää Dannyn henkilökuvaa ja kuvastaa hänen elämäntilannettaan.

Itselleenkin yllättäen Danny vapautuu vankilasta: "Danny katselee kaupunkia. Kaikki on ennallaan muttei kuitenkaan. Kuin kopio, melkein tarkka kopio kaupungista josta hän lähti, melkein täydellinen, mutta tiettyjä asioita puuttuu tai ne näyttävät vähän vääriltä. Pienet yksityiskohdat. Niitä on sen verran, että hänellä on koko ajan epätodellinen olo."

Vapaudessa hän haluaa tavata Christianin ja Malikin. Vankilan muurien ulkopuolella elämä on mennyt eteenpäin. Christian on nykyään poliisi, Malik puolestaan opiskelee hammaslääkäriksi. Malik on kuitenkin kadonnut, eikä häntä tunnu löytyvän mistään. Danny päättää löytää Malikin, koska tulee luvanneeksi niin Malikin siskollekin.

Pidän äärimmäisen paljon Bengtssonin kielestä. Hän käyttää lähinnä päälauseita, ja tuntuu siltä, että ilmaisussa ei ole mitään turhaa. Myös romaanin juoni on rakennettu napakaksi, ja juonenkäänteet pääsevät yllättämään. Ehdonalaista ei voi laskea käsistään.

Dannyn henkilökuva luodaan herkullisesti. Danny ei todellakaan ole penaalin terävin kynä ja hän tietää sen itsekin: "Danny istuu penkillä vielä hetken, ei tiedä mitä ajatella tai tuntea. Hän ei ole hyvä kummassakaan." Danny on tottunut ratkomaan tilanteet väkivallalla, mutta hän "on kehittynyt melko hyväksi ilmeiden tulkitsijaksi jouduttuaan kestämään pitkän terapiajakson vankilassa".

Terapiassa opetellut taidot näkyvät Dannyssä, kun hän harjoittelee itsehillintää, sillä hän tiedostaa selvästi, että väkivalta veisi hänet tuota pikaa ehdonalaisesta takaisin vankilaan: "Hän on kuitenkin päättänyt pitää mielialaa korkealla. Ei epätoivoa, ei ylireagointia ennen kuin hän tietää vähän enemmän." Niinpä Dannyn sisäisessä puheessa lomittuvat hänen omat ajatuksensa ja opetellut tunteidenhallinta- ja itsetuntemustaidot: "Danny raivostuu. Juuri niin hän tekee. Rikkoo kaiken. Tuhoaa. Mutta ei nyt, ei tänään. Hän ei tiedä miksi. Tuntuu kuin hänellä ei olisi enää tunteita jäljellä. Ei niitä paljon ollut alun perinkään, ja ne kaikki on käytetty. Valitse väri, Danny. Se olisi varmaan beige."

Varsinkin Dannyn henkilökuvauksessa Ehdonalaisessa on siis myös huumoria, vaikka romaanin maailma, tarina ja henkilöhahmot ovat synkkiä. Bengtssonista on tulossa kuin varkain yksi suosikkikirjailijoistani. 

Hanna-Riikka Kuisma: #Syyllinen

 

"Minä ei ole kenenkään ensimmäinen sana."

Like 2021. 287 s.

Hanna-Riikka Kuisman romaani #Syyllinen on koukuttava, trillerimäinen romaani nuoresta suomalaisesta naisesta, jonka maailman keskeisenä osana sosiaalinen media on. Sosiaalisen median tematiikan avulla #Syyllinen kertoo jotakin olennaista myös ajastamme: siitä, kuinka sosiaalisen median todellisuuskupla vaikuttaa tosimaailman elämäämme, ajattelutapoihimme ja toimintaamme ja kuinka ottamalla osaa sosiaalisen median sisältöjen tuottamiseen tuotamme todellisuutta somen ehdoilla (ja molemminpuolinen oravanpyöräikiliikkuja onkin valmis). 

Romaani lähtee liikkeelle pidätyssellistä, jossa nainen on epäiltynä henkirikoksesta. Romaanin loppuratkaisu siis tiedetään jo alussa, mutta tarina siitä, kuinka loppuratkaisuun oikein päädytään, vetää maton lukijan jalkojen alta useaan otteeseen. Tämä kerrontaratkaisu tekee näkyväksi sen, kuinka erilaisissa kokemusmaailmoissa elämme, ja toisaalta rinnastuu siihen versioon todellisuudesta, jonka sosiaalinen media esittää: millä tavoin asiat ovat niitä, mitä ne näyttävät olevan?

#Syyllinen lukukokemuksena saa miettimään, millaista elämää oiken elämme tällä hetkellä ja voisiko valintoja tehdä toisin. Romaani käsittelee mielenterveyttä, parisuhdetta, perheväkivaltaa, henkistä väkivaltaa, äitisuhdetta, taloudellista menestymistä ja velkakierrettä, kauneus- ja terveysihanteita ja sitä loputonta voimaantumis- ja menestyspuhetta, jota somen inspiraatiomietelausekuvat ja self help -kirjallisuus (tai romaanin maailmassa pikemminkin -äänikirjat ja -podcastit) tarjoavat.

Vaikka #Syyllisen maailmassa ja tarinassa on keskeisiä eroja verrattaessa Kuisman edelliseen romaaniin, Kerrostaloon, kerronnan intensiteetissä ja kertojanäänessä on samaa. Ja siinä missä Kerrostaloa ei ollut malttaa laskea käsistään, sama pätee myös #Syylliseen.

Sofia Rönnow Pessah: Elämäni miehet

 

Johnny Kniga 2021. Suom. Katriina Huttunen. Alkuteos Männen i mitt liv. Nextory 4 h 55 min.

Sofia Rönnow Pessahin Elämäni miehet on vaikuttava lukukokemus. Päähenkilö Sonian elämästä kerrotaan hänen miessuhteidensa kautta nuoruudesta keski-iän kynnykselle. Kuten romaanin kansi vihjaa, miehet nimetään numeroin: jollakin tavoin he ovat Sonian elämän ranka tai kehikko. 

Romaanissa kerrotaan seksistä runsaasti ja suorasanaisesti, eikä seksi useinkaan ole kaunista tai päähenkilö ei useinkaan nauti siitä. Elämäni miehet ristivalottaa naiseutta: toisaalta Sonia toimii pitkälti ikään kuin miehisen mallin mukaan harrastaessaan runsaasti seksisuhteita, toisaalta Sonia näyttäytyy hyvin haavoittuvaisena ja yksinäisenä ihmisenä, joka ei onnistu kohtaamaan ihmisiä aidosti tai ihmiset eivät pääsääntöisesti jostain syystä rakastu häneen, vaikka hän rakastuisi heihin.

Alussa romaani tuntuu hulvattomalta, mutta miesjatkumon vain jatkuessa Sonian tarina muuttuu ahdistavaksi. Romaani on kerrottu preesensissä, mikä lisää kerronnan intensiteettiä. Vaikuttavuutta puolestaan lisää toteava kerrontatapa: kerrottiinpa päähenkilön tekemisestä tai tunteista, kumpiakaan ei moralisoida tai arvoteta. Romaani ei ikään kuin anna minkäänlaisia vastauksia vaan vain näyttää päähenkilön elämää.

Elämäni miehet on Rönnow Pessahin esikoisromaani. Jään odottamaan hänen seuraavaa teostaan ja sen suomennosta!

Tove Ditlevsen: Lapsuus

 

S&S 2021. Suom Katriina Huttunen. Nextory, 3 h 1 min.

Tove Ditlevsenin pienoisromaani Lapsuus on omaelämäkerrallinen romaani lapsuudesta 1930-luvun Kööpenhaminassa. Romaani koostuu tuokiokuvista, joista muodostuu jatkumo, jota sävyttää päähenkilön kokemus erilaisuudesta ja erillisyydestä.

Toven lapsuudenperhe on köyhä työläisperhe. Tovella on äiti, isä ja isoveli. Varsinkin suhde äitiin on kompleksinen, mutta isäkin jää etäiseksi: vaikka isästä välittyy ajoittain lämpö Tovea kohtaan, isä ei kykene ilmaisemaan tunteitaan tyttärelleen. Suhde isoveljeen on varhaislapsuudessa etäinen, mutta lämpenee myöhemmin.

Tovella on lapsuudessaan yksi ystävä, Ruut, jonka seurassa hän kokee erilaisia seikkailuja ja josta hän pitää, mutta myös suhteessa Ruutiin Tove tunnistaa erilaisuutensa. Toven erilaisuudenkokemus liittyy hänen herkkyyteensä ja runojen kirjoittamiseen - muut työläiskorttelin ihmiset ovat ronskimpia ja heidän elämänsä kiinnittyy enemmän konkreettiseen arkeen. Ruut on tästä elämästä äärimmäinen esimerkki, sillä hänet on adoptoitu ja hän on rohkea ja villi. Tove tunnistaa Ruutissa "kadun elämän", jota hän ei itse edes työläistaustansa vuoksi edusta. 

Lapsuudessa kirjoitetaan lapsuudesta sillä tavoin universaalisti, että vaikkei lukija olekaan elänyt samaan aikaan ja samassa paikassa kuin romaanin päähenkilö, kokemus on tunnistettava. Romaanissa käsitellään paitsi perhesuhdedynamiikkaa ja erilaisia lapsuuden tapahtumia, myös lapsuuden herättämiä tunteita. Lapsuus on tiivis ja intensiivinen pienoisromaani, jonka kerronnassa ja kielessä on kuulautta. Romaani on alun perin 1970-luvulla ilmestyneen trilogian ensimmäinen osa - nyt täytyy vain odottaa muiden osien suomentamista.

Pajtim Statovci: Bolla

 

"Luotuaan maailman jumala alkoi katua aikaansaannostaan."

Otava 2019. 239 s.

Pajtim Statovcin romaani Bolla on upea. Se on monitasoinen lukokokemus, joka jää mietityttämään pitkäksi aikaa. Romaanin päähenkilö on Arsim, kosovolaismies. Bolla kertoo mielestäni ihmisen yrityksestä elää omaa elämäänsä ja tehdä oikeita ratkaisuja. Romaani  ristivalottaa oivallisesti niin henkilöhahmonsa kuin ne olosuhteetkin, joissa he elävät. Pahuus ja hyvyys ovat rinnakkain läsnä, eikä niitä ole aina edes mahdollista erottaa toisistaan. Bolla on tragedia, ja juuri siksi niin puhutteleva.

Bolla jakautuu kolmeen osaan, mikä mielestäni kuvastaa Arsimin kolmea elämänvaihetta tai elämää. Lisäksi romaanissa on useita aikatasoja ja kollaasimaisia piirteitä. Romaanissa on paljon teemoja: rakkaus, perhe-elämä, sota, ulkopuolisuus, pakolaisuus, taitelijuus, elämänvalinnat... ja oikeastaan Bollasta on hyvin hankalaa kirjoittaa, koska sen sisältöä ei tee mieli paljastaa, vaikka kyse ei perinteisestä juoniromaanista olekaan. Bolla saa tarkastelemaan kriittisesti sitä, kuinka helppoa ulkoapäin on itse tuomita ihmisiä ja maailman ilmiöitä. Tästä aihepiiristä on helppoa poimia myös sitaatti kohdasta, jossa päähenkilö perheineen pakolaisena "Euroopassa" (mahdollisesti Saksassa) pohtii sitä, kuinka hänen lapsiinsa suhtaudutaan koulussa:

"Se, että lapsemme puhuvat sujuvasti eri kieliä, tuntevat erilaisa tapoja ja uskomuksia, ei heistä ilmeisesti rikastuta poikiemme elämää, päinvastoin rasittaa. Heidän opettajansa ajattelevat, etteivät lapsemme tarvitse albanian kieltä yhtä paljon kuin niitä kieliä, joita puhutaan ja opiskellaan heidän koulussaan, eikä Kosovoon ole jäänyt mitään sellaista, mitä ilman he eivät pärjäisi ja mistä kannattaisi tietää enemmän kuin niistä asioista, joista heille koulussa kerrotaan. - - Kun lapsemme eivät pärjää kokeissa, opettajat eivät anna heille tukiopetusta, vaan kohauttavat olkiaan ja sanovat, että huono menestys johtuu kaksikielisyydestä. Kun lapsemme aloittavat tappelun jonkun kanssa, opettajat eivät sano heille, että lyöminen on väärin, vaan että vaikka te olette tulleet tänne väkivallan keskeltä, täällä sitä ei suvaita, täällä ihmisiä ei saa lyödä, ja kun he myöhästyvät koulusta tai häiriköivät tunneilla, opettajat eivät anna heille jälki-istuntoa, vaan sanovat, että tämä maa ei ole mikään Kosovo, tässä maassa kouluun tullaan ajoissa ja toisten oppilaiden oikeutta oppia pitää täällä kunnioittaa."

Vaikeampi esimerkki samasta aihepiiristä on kosovolaisesta mielisairaalasta: ikään kuin "eurooppalaisin silmin" (joita romaanissa tässä kohdin edustaa tv-dokumentti ja osin myös Arsim) katsottuna suljetun laitoksen olot näyttäytyvät ihmisarvon vastaisina, samoin kuin se logiikka, joilla "potilaat" ovat laitokseen valikoituneet, mutta romaani näyttää oivaltavasti myös sen, millaista "potilaan" elämä laitoksen ulkopuolella voi olla.

Bolla käsittelee ihmisyyttä ja näyttää sen varsin raadollisena, kuitenkaan ottamatta kantaa tai moralisoimatta, mikä on romaanin vahvuus. (Niin kuin romaanissa heikkouksia olisi: ei ole.) Ja ehkä jonkinlaista armollisuutta on siinä, että vaikka Arsimin elämän voisi nähdä romaanin traagisuuden valossa vain sarjana virheitä, Arsim ei kuitenkaan jää rakentamaan identiteettiään sen varaan, mitä kaikkea hän on tehnyt ja kokenut, vaan jollakin lakonisella tavalla jättää lopulta aina entisen taakseen:

"Kävelen ohi toiselta puolelta katua ja käännän katseeni nopeasti pois. En tiedä, miksi edes käyn siellä, sillä en voi sanoa tuntevani syyllisyyttä, enkä velvollisuutta auttaa. Pikemminkin ajattelen, että minä saan olla ottamatta vastuuta. En voi sanoa tuntevani tuota miestä, vaan hänet joka tuo mies joskus oli, ja hänetkin pinnallisesti - -. Enkä tunne miestä, joka joskus tiesi jotakin tuosta miehestä, sillä häntäkään ei enää ole. Eikä sitä, mitä näiden kahden miehen välillä joskus tapahtui ja oli."