Aamos Honka: Punainen verkko

Gummerus 2025. Äänikirjana Storytelin kautta. Lukija: Ville Tiihonen. 14 h 35 min.

Punainen verkko on pseudonyymi Aamos Hongan kirjoittama trilleri, jossa pahis ei perinteiseen Remeksen tyyliin olekaan Venäjä vaan se onkin Kiina. Romaanissa Kiina on aloittamassa valtavaa hybridioperaatiota, jonka laineet ja aallot lyövät eri tavoin eri puolilla maailmaa. 

Romaanissa tuodaan hyvin esille, kuinka hybridioperaatio voisi edetä. Mediavaikuttamista valeuutisineen käsitellään, samoin sitä, kuinka teknologian avulla voidaan vakoilla ja vaikuttaa - miksi Kiina-tutkijan Polestar alkaa käyttäytyä oudosti, mitä tutkijasta voidaan saada selville hänen tyttärensä puhelimeensa asentaman Tiktokin kautta? Myös perinteistä vakoilumaailmaa hunaja-ansoineen ja portikongikohtaamisten kirjekuorineen tuodaan esiin, ja trillerille ominaisesti loppua kohden lähdetäänkin sitten rymistelemään ihan kunnolla.

Punaisessa verkossa on useita suomalaisia ja kiinalaisia keskushenkilöitä. Hahmogalleria pidetään hyvin koossa, ja hahmoista saadaan kiinnostavia, vaikka ne ovatkin lajityypille tyypillisiä. Punaisen verkon lukeminen saa foliohatun asettumaan varmasti itse kunkin päähän, ja ajankohtaisena romaanin teemoja voi pitää. Kokonaisuus on sekä ajatuksia herättävä että viihdyttävä. 

Pierre Lemaitre: Verihäät

"Istuaallaan, selkä seinää vasten, jalat pitkällään, raskaasti hengittäen."

Minerva 2018. Suom. Kaila Holma. Ranskankielinen alkuteos Robe de marié, 2009. 358 s. Nextoryn e-kirja. 

Pierre Lemaitren Verihäät on todella piinaava ja koukuttava trilleri. Kirjassa on kaksi näkökulmahenkilöä, Sophie ja Franz. Romaani alkaa Sophien näkökulmalla. Sophie on noin kolmikymppinen nainen, josta tuntuu, että hän on tullut tai tulossa hulluksi. Hän on hyvin, hyvin väsynyt, unohtelee ja sekoittaa asioita, ja nyt vaikuttaa sillekin, että hän on jopa murhaaja. Sophien tilannetta keritään alussa pikku hiljaa auki, ja lukijalle alkaa paljastua, mitä kaikkea Sophielle on oikein tapahtunut.

Lemaitremainen tvisti romaaniin tulee, kun kerronta siirtyy näkökulmahenkilöistä toiseen, eli Franziin. Eivätkä käänteet todellakaan jää vain yhteen, vaan niitä rakennetaan pitkin romaania. 

Verihäät on kirkkaasti parasta Lemaitren kärkituotantoa.

Terhi Kokkonen: Rajamaa

 

 

"Kun Karo on tappanut Riston, hän nousee veren sotkemalta lumelta."

Otava 2020. 191 s.

Terhi Kokkosen esikoisromaani Rajamaa voitti Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon syksyllä 2020. Tarina sijoittuu Lappiin ja romaanissa käytetään näkökulmatekniikkaa. Päähenkilö on Karo, joka on miehensä Riston kanssa Lapin-lomalla. Kun paluun hetki Helsinkiin koittaa, tapahtuu liikenneonnettomuus, ja Karo ja Risto joutuvat vielä jäämään Lappiin. Koska Karo ja Risto ovat varakas pariskunta, jääminen ei itsessään ole ongelma, mutta heidän välisensä suhde alkaa näyttää ongelmalta - kuten romaanin aloittavan ennakoinnin aloitusvirkkeestä huomaa.

Rajamaa on taidokkaasti kirjoitettu romaani, jossa sinänsä on kaikki palikat paikallaan. Minut se kuitenkin jätti kylmäksi - romaani on kuin äärimmäisen hyvin toimiva mekaaninen laite, joka kuitenkin herättää kysymyksen, miksi se on olemassa. Keskushenkilöt Karo ja Risto ovat hahmoja, joissa ei ainakaan itselleni ole samaistumispintaa. Elävin ja hengittävin romaanin hahmoista on sivuhenkilö Sini, joka on töissä hotellissa, jonne Karo ja Risto majoittuvat onnettomuuden jälkeen. Risto on manipuloiva hahmo, minkä kertominen ei varsinaisesti ole juonipaljastus, vaikka Karosta onkin luotu epäluotetettava kertoja, sillä hänellä on lääkitys; lukijalle on kuitenkin alun alkaen varsin selvää, että Risto manipuloi Karoa muun muassa vetoamalla tämän lääkitykseen niinä hetkinä, kun Karon tulkinta todellisuudesta poikkeaa siitä, millaisena Risto haluaa Karon todellisuuden näkevän. Jännite romaanissa on sinänsä kohdillaan.

Kylmien henkilöhahmojen ja maailman vuoksi romaani kuitenkin jää etäiseksi. Kokkosen kieli on hiottua ja kerronta on rakennettu taidokkaan aukkoiseksi. Esimerkiksi Karon työkaveria Helenaa romaanissa kuvataan näin:

"Helenan puha on arkista ja Karosta tuntuu kuin nainen seisoisi aivan vieressä. Hän käy läpi huomisia tapaamisia asiakkaiden kanssa, myös Miina on tulossa. Miinalla on parhaat suhteet kaupungin väkeen, Helena sanoo. Kaikki tietävät, että niin kaupungin edustaja kuin kaikki muutkin ovat juuri Helenan edessä polvillaan, mutta Helena antaa mielellään ihmisille kykyjä ja saavutuksia, joita näillä ei ole. Hän sanoo, että se on itseään toteuttava profetia.Jos ihmistä kehuu tarpeeksi, alkaa tämä uskoa olevansa loistoyksilö ja kykenee uuden valheellisen minäkuvansa turvin saavutuksiin, joihin ei olisi koskaan muuten kyennyt, tai sitten tämä ei usko, mutta panikoituu toisen uskosta niin paljon, että uhraa työlleen koko elämänsä tai enemmän, jotta totuus ei ainakaan paljastuisi."

Elisabeth Norebäck: Sano että olet minun

"Makaan lattialla."

Like 2018. Ruotsinkielinen alkuteos Säg att du är min, 2017. Suomentaneet Ida Takala ja Sirje Niitepõld. 407 s.

Sano että olet minun on psykologinen trilleri, johon on taitavasti kirjoitettu henkilöhahmoja, joiden mielenterveys järkkyy. Lukijanakaan ei aina voi olla aivan varma, onko kyse harhaisen mielen tuotoksista vai fiktion sisäisestä todellisuudesta. Romaanin tarina on synkkä ja ahdistavakin, mutta Sano että olet minun koukuttaa maailmaansa ja teos tekee mieli lukea sitä käsistään laskematta.

Päähenkilö on Stella, 39-vuotias psykoterapeutti, joka on 21 vuotta sitten tapahtuneen tyttövauvansa ratkaisemattomaksi jääneen katoamisen jälkeen onnistunut kokoamaan itsensä uudelleen, ensin suljetulla osastolla, sitten myös maailmassa; Stella on rakastunut, mennyt naimisiin, saanut pojan ja opiskellut itselleen ammatin. Kadonnutta tyttövauvaa ei koskaan löydetty ja vauvalle on myös muistokivi - hautakiveksi Stella ei kiveä suostu sanomaan -, joskaan Stella ei koskaan ole uskonut vauvan kuolleen.

Ja eräänä päivänä Stella saa vastaanotolleen nuoren naispotilaan, joka ensitapaamisesta saakka on hänen mielestään hänen kadonnut tyttärensä, Alice. Stella jää pakkomielteisesti kiinni tähän ajatukseen mutta ymmärtää kuitenkin sen, ettei hänen kannata puhua asiasta välttämättä edes aviomiehelleen, koska häntä pidettäisiin vain hulluna ja pakkomielteisenä.

Sano että olet minun -trillerin kerronta ei suodatu ainoastaan Stellan henkilöhahmon läpi, vaan tarinan kulkua läpivalaistaan usean henkilöhahmon näkökulmasta. Jokaisen kertoja-henkilöhahmon luotettavuus asettuu kyseenalaiseen valoon, mikä tekee kirjan lukemisesta kiinnostavaa. Kuka heistä on täysjärkinen? Mitä oikein tapahtui 21 vuotta sitten? Mitä tapahtuu nykyhetkessä? Myös henkilöiden väliset suhteet ristivalotetaan kiinnostavalla tavalla, koska joitakin kohtauksia käsitellään useamman henkilöhahmon kokemuksen kautta.

Sano että olet minun -romaanin tematiikka liittyy vahvasti äitiyteen: missä menee huolenpidon ja sairaalloisen kiinnittymisen raja? Romaani tarkastelee kysymystä niin äidin kuin (aikuistuvan) lapsenkin näkökulmasta.

Äitiystematiikka linkittyy myös identiteettikysymyksiin: missä kohdin on se polttopiste, jossa on minä - ei jotakin, joka on olemassa vain kontrolloimassa muita, eikä myöskään jotakin, joka on olemassa vain kontrollin kohteena.

"Olen oppinut tulemaan nähdyksi. Se ei olekaan niin vaarallista. Päinvastoin. Silloin on helpompi kätkeytyä. Pidän siitä, että voin valita, kuka olen kenenkin silmissä."

JP Koskinen: Helppoa rahaa

"Vessan loisteputken valo oli armoton."

Like 2018. 195 s.

JP Koskisen trilleri Helppoa rahaa sijoittuu nyky-Helsinkiin. Tarina lähtee liikkeelle Annankadulla sijaitsevasta ylimmän kerroksen jugend-huoneistosta, jossa Jonna asuu miehensä Erkin kanssa. Tilanne ei ole niin loistelias, kuin miltä kuulostaa: Jonna on jäänyt työttömäksi ja maannut sohvalla jo jonkin aikaa. Hän on väsynyt, elämä ei etene, kiloja kertyy ja lapsiprojekti - puhumattakaan parisuhteen tilasta - junnaa paikallaan. Mieskin alkaa selvästi kypsyä siihen, mitä hän pitää lähinnä Jonnan saamattomuutena.

Jonna saa itsestään irti sen, että hän päättää hakea töitä. Koulutus on aikanaan jäänyt kesken, ja kolmekymppisenä hänellä on meriittinään lähinnä mennyt mallinura ja vuosientakainen miss Kesäheinä -titteli.Jonna hakee töitä Lux Luna -nimisestä kosmetiikkafirmasta, ja sitä mukaa kun hän askeltaa portaikossa kohti firman toimiston ovea ja työpaikkahaastattelua, hänen jo valmiiksi matalalla oleva itsetuntonsa tuntuu romahtavan lopullisesti. Kuka tällaisen luovuttaneennäköisen ja kulahtaneeoloisen kotirouvan oikein palkkaisi?

Lux Lunassa Jonna otetaan kuitenkin hyvin lämpimästi ja kiinnostuneesti vastaan, ja hänelle itselleen täytenä yllätyksenä firma on kiinnostunut palkkaamaan hänet. Ja palkkakin on hyvä! Tiukka vaitiolosopimus täytyy tosin kirjoittaa, mutta eikö se tuotekehityksessä aina näin menekin...

Vaikuttaa siltä, että Jonnan elämä saa juuri sen käänteen, jota Jonna tarvitseekin. Hän pääsee ylös sohvanpohjalta, osaksi työyhteisöä, jossa hänestä välitetään ja jossa hän saa kokea itsensä älykkääksi, kauniiksi ja tarpeelliseksi, ja mieskin alkaa kohdella häntä eri tavoin.

Koska kyse on trilleristä, tämä ei suinkaan ole tarinan loppu, vaan alku. Mitä tämä työ itse asiassa pitääkään sisällään? Keitä nämä ihmiset ovat? Mitä Jonna myykään uutta kuukausipalkkaansa vastaan?

Jonnan hahmo romaanissa on moniulotteinen. Jonnan turhautumista, huonoa itsetuntoa ja väsymystä kuvataan uskottavasti, samoin hänen intoaan siinä kohdin, kun vihdoin tuntuu, että elämässä tapahtuu käänne positiiviseen. Kun ihminen haluaa uskoa hyvään, hän ummistaa silmänsä epäilyttäviltä yksityiskohdilta.

Trillerin ytimessä olevaa kosmetiikkayhtiötä kuvataan kiinnostavalla tavalla, ja romaani tarkastelee kriittisesti sitä, mitä kaikkea yksilö (tai toisaalta rahanahne yhtiö) on valmis tekemään kauneuden ja nuoruuden eteen - siis varsin faustilaisen kysymyksen äärellä ollaan.

Helppoa rahaa on mukaansatempaiseva ja nopealukuinen kirja, joka sopii täydellisesti kesälukemiseksi laiturinnokkaan - ja joka kuitenkin käsittelee myös syvällisempiä kysymyksiä.

Kevin Frazier: Nicole

"Autojen valot harhailevat taustapeilissä."

Avain 2007. Englanninkielisestä käsikirjoituksesta suomentaneet Yasir Gaily ja Sari Kumpulainen. 349 s.

Kevin Frazierin romaani Nicole on vangitsevaa luettavaa: kun teoksen aloittaa, sitä ei malta laskea käsisitään. Nicole on samanaikaisesti raadollinen ja viihteellinen. Toisaalta se on stieglarssonmainen aikuisten satu, toisaalta hyvin synkkä ja armoton romaani. Stieg Larssonin tyylistä Nicolen kuitenkin erottaa se, että Nicole on pohjimmiltaan henkilöhahmojaan ymmärtämään pyrkivä romaani - vaikka jotkin juonenkäänteet ovatkin sellaisia, joita lukiessaan ei voi kuin kauhistella ihmisluonteen ja kohtalon armottomuutta.

Romaanin keskushenkilö on sen nimihenkilö, Nicole. Romaanin ydintematiikkaa on identiteetti ja nykymaailman kaikki mulle heti nyt -asenne: "Haluan mitä tahansa ja haluan sen juuri silloin, kun haluan sitä. Haluan kaikkea koko ajan. - - Haluan enemmän kuin yhden elämän. - - Enemmän kuin yhden vartalon. Enemmän kuin yhden rakastajan tai perheen, enemmän kuin yhdet kasvot. Niin monta kuin pystyn hallitsemaan. Niin monta kuin pystyn pitämään." Onko pakko valita, vai voiko johonkin pisteeseen saakka saada kaiken haluamansa? Onko se kaikille mahdollista yhtä aikaa?

Nicole on romaanin alkupuolella losangelesilaisessa lakitoimistossa harjoittelijana työskentelevä perheellinen Roland Toivonen. Hän on hiljainen ja kömpelö, ujo nuori mies. Hän rakastaa vaimoaan Mardellea ja heidän yhteistä lastaan Karenia, mutta iltaisin hän viettää kaksoiselämää prostituoituna transvestiittina halvoissa motelleissa. Tuolloin hän tutustuu tarkemmin Leoon, menestyvään lakimieheen, joka on naimisissa Elenan kanssa, jonka kanssa Leolla on myös poika, Jason. Ennen kuin kaksoiselämä käy Rolandille liian raskaaksi, Mardelle pettää Rolandia maskuliinisen Ellisin kanssa, ja lopulta erinäisten käänteiden kautta Roland katoaa. Ja Nicole syntyy. Ja tästä romaanin tarina todella vasta lähtee lentoon.

Romaani kerrotaan draamallisessa preesensissä, mikä tuo kerrontaan intensiteettiä. Keskushenkilöitä, joiden jokaisen näkökulmasta tarinaa kerrotaan, ovat kaikki nimeltä mainitut ja muutama marginaalisempi hahmo. Tapahtumat ristivalottuvat hienosti ja henkilöhahmot näyttäytyvät moniulotteisina. Tapahtumat etenevät Los Angelesista muun muassa Lontooseen, Pietariin, Pariisiin, Arkangeliin ja Suomeen.

Vaikka Nicolessa on paljon toimintaa, romaani keskittyy kuitenkin henkilöiden sisäisiin ristiriitoihin ja henkilöiden välisiin suhteisiin. Tunteiden kuvaus on hienovaraista ja osuvaa:

"Seuraan koko päivällisen ajan, kuinka käsi vie haarukan suuhuni. Huomaan ajattelevani: 'Kenen käsi tämä on?' Katselen ryppyistä puuvillapöytäliinaa ja ajattelen: 'Kenen pöytä tämä on?' Näen, kuinka Jason kokoaa salaatinlehdistä ja tomaattiviipaleista ympyrää ja ajattelen: 'Kenen lapsi tuo on?'
        En ole enää ihan oma itseni. Tämä ei enää ole ihan minun ruokasalini. Muutumme kaikki - minä, Jason, huone, talo - ja syy siihen istuu parin metrin päässä minusta pöydän vastakkaisella puolella. Se muistuttaa Leoa, mutta se ei ole hän. Se esittää häntä hyvin taitavasti. - -
        - - 'Anteeksi kulta, mutta minun täytyy vielä mennä toimistolle."
        - - 'Et voi lähteä töihin enää tähän aikaan', sanon teeskennellyn kepeästi. Ajattelen: 'Kenen ääni tuo on?' Se ei voi olla minun. Se kuulostaa niin teennäiseltä. En koskaan antaisi itseni kuulostaa noin teennäiseltä."

Jokainen ihminen on omalla tavallaan kiinni itsessään ja omassa elämässään, ikään kuin vankina, kuten Jason pohtii:

"He [isä ja äiti] eivät pysty keskittymään, jos kotona on liikaa meteliä. En tykkää pysytellä hiljaa, mutta minulla ei ole valinnanvaraa. Olen ajatellut, kuinka isä sanoi, että valinnanvaran puute on melkein aina esimerkki epäoikeudenmukaisuudesta. Hän puhui asiakkaansa puolesta esittämästään argumentista, mutta myöhemmin aloin pohtia, mahtoiko sama päteä minuun ja hiljaa pysyttelemiseen."

Toisaalta kultaisestakin häkistä voi murtautua, ja lähes kaikki voi olla mahdollista. Mutta voiko toisiin luottaa? Kuinka monta varasuunnitelmaa kannattaa tehdä? Onko tosirakkautta olemassa?

Satumaisuutta ja viihteellisyyttä romaaniin tuo se, että henkilöhahmot ovat rikkaita ja urakeskeisiä, eikä raha ole heille ongelma. Esimerkiksi erästä kilpailevan lakifirman johtajaa kuvaillaan Leon, itsekin vaikutusvaltaisen lakimiehen, silmin näin: "Kaikki hänessä on vapautunutta, itsevarmaa, rentoa. - - Rakastaa omaa täyteläistä mumisevaa puheääntään, pitkiä soljuvia virkkeitään. Toimitusjohtajan ääni - miehen, joka olettaa muiden nauttivan hänen yksinpuheluistaan."

Rolandin muuttuminen Nicoleksi tuo vahvasti mieleen Stieg Larssonin Millenium-trilogian Lisbeth Salanderin hahmon, joka peruukki päässään ja värilliset piilolinssit silmissään onkin yhtäkkiä muiden mielestä täysin tunnistamaton - ja lisäksi Lisbeth puhuu tarvittaessa mitä tahansa kieltä täysin ilman aksenttia. Rolandin muutos Nicoleksi tässä romaanissa on täysvaltaisempi ja tilanteeseen liittyy myös ura ja ihmissuhteet. Lukijan on kuitenkin allekirjoitettava uskottavuussopimus satumaisten elementtien kanssa viihtyäkseen romaanin parissa ja jännittääkseen juonenkäänteiden mukana.

Lämpimät suositukset teokselle erittäin mukaansatempaavana lukuromaanina!

Donna Tartt: Jumalat juhlivat öisin

"Lumi alkoi sulaa vuorilla ja Bunny oli ollut kuolleena monta viikkoa ennen kuin aloimme ymmärtää tilanteemme vakavuuden."

WSOY 1993/2003. Suom. Eva Siikarla. Alkuteos The Secret History. 1992. 551 s.

Donna Tarttin Jumalat juhlivat öisin on koukuttavaa luettavaa. On ihanaa hypätä tarinaan, jossa on tarttumapintaa, mutta jonka maailma ei enää voisi olla totta.

Romaanin käännekohta paljastetaan jo prologin ensimmäisessä virkkeessä: Bunny on kuollut ja romaanin päähenkilö Richard Papen kuuluu "meihin", opiskelijaryhmään, joka on vastuussa Bunnyn kuolemasta, suoremmin sanoen opiskelijoihin, jotka ovat murhanneet Bunnyn.

Jumalat juhlivat öisin -romaanin idea ei siis ole se, mitä tapahtuu, vaan se, miten tapahtuu. Prologin jälkeen Richard alkaa kertoa opinnoistaan Hampden Collegessa ja siitä, kuinka hän tutustui Bunnyyn, Francisiin ja Henryyn sekä kaksosiin Camillaan ja Charlesiin ja alkoi opiskella näiden kanssa kreikkaa. Toisaalta Jumalat juhlivat öisin on siis romaani nuoruudesta ja opiskelemisesta (siis juhlimisesta) ja toisaalta se sukeltaa akateemiseen maailmaan, jossa rakastetaan tuhatvuotisia kieliä ja kulttuureja, mutta ytimeltään Jumalat juhlivat öisin on 1990-luvun Rikos ja rangaistus - vaikka se tunnustaakin omistuskirjoituksessaan kunniansa Amerikan Psykolle.

Romaanin tarttumapinta piilee toisaalta uskottavassa opiskelijaelämän kuvauksessa, toisaalta siinä, miten se kuvaa ihmisen halua vapautua ihmisyydestään, faustmaista tarvetta myydä sielunsa - tai tämän romaanin osalta ei voi puhua sielun myymisestä, ei konkreettisena eikä metaforisena ilmiönä, vaan halusta vapautua minuudesta, antautua itsensä ulkopuolelle, kadottaa itseytensä. Romaanissa on kuitenkin myös viehättävää vanhanaikaisuutta: ei pelkästään siinä, että henkilöhahmot opiskelevat kuolleita kieliä ja ihailevat antiikin ajan maailmaa, vaan myös siinä, että romaanin lukeminen muistuttaa jollakin kierolla tavalla Viisikoiden lukemista. Romaanissa on ystäväporukka, jolla on salaisia seikkailuja - eikä kenelläkään ole kännykkää, tietokonetta tai internetiä, koska niitä ei romaanin nykyhetkessä ole keksitty. Niinpä esseet kirjoitetaan käsin, tai ne voidaan kirjoittaa kirjoituskoneella puhtaaksi Collegen lukusalissa, puhelut soitetaan kolikkopuhelimista eikä kotipuhelimiin aina vastata ja niin edelleen.

Paitsi että Jumalat juhlivat öisin on sujuvasti kirjoitettu trilleri, sitä lukiessa myös oma kiinnostus kieltä ja kulttuuria kohtaan kokee renessanssin:

"Pur: tuossa yhdessä sanassa on minun mielessäni muinaiskreikan salaisuus, sen kirkas, kauhistuttava selkeys. Miten voin saada teidät näkemään sen, tuon oudon kovan valon joka loistaa Homeroksen maisemissa ja valaiseen Platonin dialogeja, vieraan valon jota meidän omalla kielellämme ei pysty ilmaisemaan? - - Tavallaan juuri tästä syystä tunsin olevani niin lähellä muita kreikan kurssin osanottajia. Hekin tunsivat tämän kauniin ja karmivan, vuosisatoja kuolleena olleen maiseman; he olivat kokeneet saman, nostaneet katseensa kirjastaan 400-luvun silmin ja kokeneet maailman piinallisen hitaaksi ja vieraaksi, aivan kuin se ei olisikaan heidän kotinsa."

Tarttin kieli ylipäätään on monivivahteista ja suomennos on nautittavaa luettavaa. Joitain ajallisia söpöyksiä suomennoksessa kuitenkin on: esimerkiksi McDonald'sista ostetaan "Onnellinen ateria". ei Happy Mealia - mikä on ymmärrettävää ottaen huomioon sen, että suomennoksen ensimmäinen painos on julkaistu vuonna 1993, jolloin Mäkkäri ei Suomessa ollut vielä lyönyt niin läpi, että konseptin olisi voinut olettaa olevan ymmärrettävä lukijalle.

Jumalat juhlivat öisin on monikerroksinen romaani, jonka henkilöhahmoista ja maailmasta kiinnostuu ja jota ei oikein raaksi laskea käsistään, kun tarinaan on päässyt sisään.


* * *

Lukuhaaste 2016:
3. Kirjassa rakastutaan
8. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa en ole lukenut aiemmin
15. Kirjan kansi on mielestäni ruma
17. Kirjassa juhlitaan
20. Kirjan nimi viittaa vuorokaudenaikaan
25. Kirjassa on yli 500 sivua
30. Viihteellinen kirja
41. Kirjassa lähetetään kirjeitä
42. 2000-luvulla sotaa käyneestä maasta kertova kirja
44. Kirjassa joku kuolee

Blake Crouch: Wayward Pines - Viimeinen kaupunki

"Hän avaa silmänsä."

Tammi 2016. Suom. Ilkka Rekiaro. Alkuteos The Last Town, 2014. 324 s.

Blake Crouhcin romaani Wayward Pines - Viimeinen kaupunki on täysin tyhjänpäiväinen lukukokemus. Tartuin trilleriin kirjastossa, kun kaipasin jotain vetävää ja helppoa luettavaa, mutta valinta osoittautui harhaksi. Wayward Pines on myös Fox-tv-kanavalla näytettävä sarja, mutta sarjaa en ole seurannut. Viimeinen kaupunki osoittautui sarjan kolmanneksi osaksi (tai kaudeksi?), mikä varmaan vaikutti myös lukukokemukseeni. Ainakaan itsenäisenä teoksena tämä nimittäin ei toimi.

Takakansi- ja kansilieveteksteissä hehkutetaan, kuinka teos on "Painajainen, josta et pääse eroon" ja kuinka juoni on "huiman koukuttava". No näin ei kuitenkaan ole. Viimeinen kaupunki lähtee liikkeelle siitä, kuinka Wayward Pinesin kaupunki on palajstunut suljetuksi dystopiakokeiluksi, jossa eletään aikaa nykyhetkestä 1800 vuotta tulevaisuuteen. Sähköaitaportti on avattu ja kupunkiin vyöryy abroja, eli jotain tulevaisuuden ihmislajia, joka kulkee neljällä jalalla ja jonka ainoa ominaisuus on verenhimoisuus - abrat eivät muuta halua kuin syödä ihmisiä.

Koko juoni rakentuu päättömälle takaa-ajolle ja ihmisten pelastautumisyritysten kuvaukselle, joka on kömpelöä. Ihmishahmot koettavat paeta erinäisin tavoin, mutta suurin osa takaa-ajoista päätttyy siihen, että abrat saavat ihmiset kiinni, raatelevat heidät hengiltä ja mässäilevät heidän sisälmyksillään. Toki on pari välkympää tai onnekkaampaa ihmisyksilöä, jotka onnistuvat pelastutumaan (kenties joitakin vuorokausia tai viikkoja kestävältä) abrainvaasiolta.

Kukaan henkilöhahmoista ei ole kiinnostava tai sellainen, jonka puolesta lukija jännittäisi. Muutamalle henkilöhahmolle on koetettu kirjoittaa syvempää kuvausta - kerrotaan esimerkiksi vallanhimosta ja siitä, mitä seuraa, kun ihminen koettaa leikkiä jumalaa, tai sitten hahmotellaan kolmiodraamoja. Tämäkin jää pinnalliseksi.

Viimeisen kaupungin sekä alku että loppu on kirjoitettu siten, että tämä teos on selvästikin väliteos. Lopetuksen tehtävä on saada lukija odottamaan jatkoa, mutta tämän teoksen perusteella tarinan jatkokaan ei voisi vähempää kiinnostaa, mikäli teoksella ei ole mitään sanottavaa. Itse tahkosin tämän romaanin läpi vain siksi, että olen kehno jättämään kirjoja kesken.


***

Lukuhaaste 2016:
8. Kirja kirjailijalta, jonka tuontantoa en ole lukenut aiemmin (enkä kyllä vastaisuudessakaan aio lukea)
30. Viihteellinen kirja
32. Kirjassa on myrsky
44. Kirjassa joku kuolee