Petri Pietiläinen & Juha Metso: Junnu Vainio - Sellaista elämä on

 

Docendo 2018. Storytelin äänikirja, 13 h 58 min.

Petri Pietiläisen ja Juha Metson (joka on ottanut teoksen kuvat, eli äänikirjan kuuntelijalle hänen osuutensa ei välity) tekemä Juha Vainio - Sellaista elämä on on haastatteluihin perustuva elämäkertateos, jossa kerrotaan Juha Vainion elämästä lapsuusvuosista kuolemaan saakka. 

Teokseen on haastateltu useita henkilöitä: Vainion perhettä ja ystäväpiiriä, joista osa on julkkiksia, kuten Vesa-Matti Loiri tai Hector. Vainion lapsista pojat ovat antaneet haastatteluja, etenkin Ilkka Vainio, ja myös Vainion eksän Taina Vainion näkökulmaa kuullaan.

Kirja pyrkii tuomaan esiin kuvaamastaan kohteesta monenlaisia puolia, ja tämän lupauksen kirja sikäli lunastaakin, että esiin ei piirry siloteltua taiteilijakuvausta, vaan moneen kertaan tuodaan esiin paitsi taiteilijan uskomaton sanoittamiskyky myös hänen alkoholiongelmansa ja sen vaikutuksia toisaalta hänen työskentelemiseensä (tätä viitteellisemmin) ja toisaalta hänen perhe-elämäänsä (tätä suoremmin). 

Ehkä osin teoksen haastattelurakenteeseenkin liittyen mukana on paljon toistoa. Kuunneltaessa se ei niinkään haittaa, koska toisto saa asiat jäämään paremmin mieleen. Luettuna tämä piirre rupeaisi todennäköisesti häiritsemään enemmän. Haastattelumateriaalin käsittelemisessä olisi siis ollut editoimisen varaa, ja tosinaan kuulijana miettii, onko tekstiin jätetty esimerkiksi kongruenssivirheitä tahallaan, jotta puhekielimäinen vaikutelma säilyisi, vai onko oikolulukuvaihe kenties ollut turhan nopea.

Teosta kuunnellessa myös herää monin paikoin ajatus, että teoksen on oltava ajalta ennen #metoota, sellaiseen tyyliin ja sellainen määrä "poikien ryyppäämis- ja panojuttuja" vyöryy korviin - vaan ei, kyllä #metoo alkoi vuonna 2017 ja kirja on vuodelta 2018. Tietystikin tekemisen prosessi sijoittuua aina aikaan ennen julkaisuvuotta, eli aika lailla samoista ajankohdista on kyse. Näiden juttujen ihannoiva käsittelytapa tekee kuitenkin teoksesta paikoin yllättävän tunkkaisen ja saa teoksen vaikuttamaan vanhemmalta kuin se onkaan.

Vaikka teos tuo Vainion elämästä esiin myös hyvin epäimartelevia puolia, Vainion musiikkia ja sanoituksia kohtaan ote on ihaileva ja ylistävä. Sellaista elämä on kertaa Vainion tuotannon monipuolisuuden kuuntelijalle, ja vaikka toisto ajoittain häiritseekin, ei kuuntelija lopulta voi kuin nyökytellä sen mukana, että kyllä, Juha Vainio on sanoittajana suvereeni. Täysin uutena tietona itselleni teosta kuunnellessa tuli se, kuinka paljon sanoituksia Vainio on tehnyt muille artisteille. Esimerkiksi Dannyn Tahdon olla sulle hellä, Kikan Sukkula Venukseen ja useat Katri Helenan biisit ovat Juha Vainion kynästä.

Patrik Radden Keefe: Kivun valtakunta - Suku, joka rikastui lääkeriippuvuudella

 

Gummerus 2023. Alkuteos Empire of Pain. Suom. Maija Heikinheimo. Storytelin äänikirja, 21 h 11 min.

Toimittaja Patrik Radden Keefen kirjoittama Kivun valtakunta - Suku, joka rikastui lääkeriippuvuudella on Yhdysvaltain (ja sieltä maailmanlaajuiseksi levinneestä tai leviävästä) opioidikriisistä kertova teos. Teoksen aikajänne on paljon pidempi kuin opioidikriisin, ja teos onkin 1900-luvun kattava Sacklerien suvusta kertova sukusaaga, joka samalla on kuvaus yritysmaailmasta ja sen lainalaisuuksista.

Sukusaagamainen taustoituksen kaltainen osuus on teoksessa pitkä. Sillä on kuitenkin oma merkityksensä, sillä se antaa syvyyttä ja kenties joitakin selityksiä siinä vaiheessa, kun teos keskittyy käsittelemään opioidikriisiä ja Sacklerin omistaman Purdue Pharman keskeistä osuutta kriisin luomisessa. 

Taustoitusosuudessa kuvataan 1900-luvulla lääkebisneksessä toimineita Sacklerin veljeksiä, eritoten Arthur Sackleria, joka kehitti lääkkeiden markkinointia ja mainontaa varsin lennokkaasti ja vapauksia ottaen ja möi 1900-luvulla muun muassa Valiumia - lääkettä, jonka senkin käyttö aiheutti ongelmia. 

Kivun valtakunta ei tavallaan sisällä sellaista tietoa opioidikriisistä itsestään, jota ei olisi jo tähän mennessä ollut saatavilla, mutta se törkeys, jolla Purdue Pharma ja Sacklerien suku toimivat myydessään ja markkinoidessaan vahvaa opioidilääkettä, näyttäytyy niin häikäilemättömänä ja sumeilemattomana, ettei lukijana tai kuuntelijana voi oikeastaan muuta kuin haukkoa henkeään. 

Lääkeyhtiöiden toiminnasta on ollut muutakin epäeettisyyteen liittyvää uutisointia, mutta Kivun valtakunta näyttää Purdue Pharman toiminnan bisneksenä, jossa tärkeintä on maksimoitu tuotto - sillä ei ole merkitystä, kuinka valheellisia markkinointiväitteet ovat, kuinka löyhällä moraalilla lääkettä jaellaan tai kun väärinkäyttö räjähtää käsiin eri puolilla Amerikkaa, kyse onkin vain yksilöistä, jotka ovat alttiita riippuvuuskäyttäytymiselle eikä lääkkeellä ole siihen mitään roolia. Huh huh! 

Myös se seikka, kuinka Sacklerit ovat halunneet profiloitua hyväntekeväisyyslahjoittajina ja taidemesenaatteina, kerrassaan hyviksinä - tarkasteltuna vasten sitä toimintaa, jota suku on harjoittanut bisnesrintamalla, niin huh huh sillekin.

Varsin huokailuttava teos siis, Kivun valtakunta. Ja saa olemaan kriittisempi sen suhteen, että siellä, missä kyse voi olla oman edun tavoittelemisesta - kuten bisneksessä - ei kannata olla itse liian sinisilmäisenä ja luottavaisena liikkeellä.

Antti Ritvanen: Hyvää jatkoa, homo sapiens!

 

Otava 2023. BookBeatin äänikirja, 13 h 57 min.

Antti Ritvasen toinen romaani Hyvää jatkoa, homo sapiens! on tragikomedia nykyihmisistä ja nyky-yhteiskunnasta. Romaanin keskeisin hahmo on Henrik Granlund, julkkisterapeutti. Romaanin alussa Henrik on uransa huipulla: hänellä on oma tv-show Valtakunnansovittelija, jossa hän ratkoo pariskuntien ongelmia, hän on julkaissut menestyksekkään itseapuoppaan Sovinnon taika ja hän pitää yksityisvastaanottoa. Henrik on eronnut ja hänellä on teini-ikäinen tytär, joka asuu hänen kanssaan Helsingissä. Ex-vaimo on muuttanut Espanjaan. 

Romaanin alussa Henrik salamarakastuu taidenäyttelyn avajaisissa punatukkaiseen naiseen, ja romaanin tapahtumat lähtevät vyörymään eteenpäin. Muiksi keskeisiksi romaanihahmoiksi nousevat tämä punatukkainen kustannustoimittajana työskentelevä aktivistinainen, suomalais-iranilainen Said Asikainen sekä jokunen Henrikin nuoruudenystävä tai -kaveri.

Tapahtumia kuvataan eri henkilöiden näkökulmasta ja romaani käsittelee tässä hetkessä puhuttelevia teemoja: rasismia, maahanmuuttoa, vihapuhetta, maalittamista, mediaa, mielenterveyttä ja terapiaa. Ja toki myös universaaleja ja ajattomia teemoja, kuten rakkautta, perhettä, kuulumisen ja hyväksytyksi tulemisen tarvetta.

Romaanin traagisuus ja koomisuus vuorottelevat niin onnistuneesti, että kuuntelemista ei tekisi mieli keskeyttää ollenkaan.

Tommi Kinnunen: Pimeät kuut. Talvikirja.

 

"Isku osuu ohimoon, nyrkkiin piilotetun avaimen kärki raapii silmäkulman auki."

WSOY 2022. 238 s. Nextoryn e-kirja.

Tommi Kinnusen romaani Pimeät kuut on omistettu "Väsyneille". Romaani tuntuukin olevan työuupumusta auki kirjoittava kirja. Pimeiden kuiden päähenkilö on Elna Suorajärvi, yli kuusikymmenvuotias opettajatar 1940-luvun loppupuolen Suomessa. Elnan työura on erään elämänvalinnan jälkeen muuttunut katkonaiseksi, terveys reistailee, eikä hän enää saisi virkaa tai edes kunnollista pätkätyötä. Romaanin alussa hänet on palkattu seuraavaksi lukuvuodeksi Niemenkylän kouluun, tiettömien taipaleiden taakse. Koulua pidetään homeisessa parakkirakennuksessa (niin, miten tämä kuulostaakin paikoin hyvin suorasanaisesti nyky-Suomelle), jonka päädyssä on opettajattaren asuttavaksi tarkoitettu huone. Koulussa käydään vuorokoulua ja Elna on koulun ainoa opettaja. Saapuessaan koululle Elna ajattelee "- - tiedän, että tämän kesän jälkeen terveyteni tulee olemaan huono. Kaikki tapahtuu viiveellä. Oireet tulevat silloin, kun on aikaa ottaa ne vastaan. - - Ei tästä elämästä kukaan selviä ehjänä. Ainoa mistä voi yllättyä, on se, millä tavalla kukakin menee rikki".

Elnan kuvataan tekevän pitkiä työpäiviä, illat kuluvat seuraavaa opetuspäivää suunnitellessa, oppilaiden tekstejä lukiessa ja yhteydenpitokirjeitä kirjoittaessa niin oppilaiden koteihin kuin kunnan virkamiehillekin. Opettajan työn haastavuuden voisikin mielestäni nimetä romaanin aiheeksi ja siihen liittyviä osuvia sitaatteja romaanista löytyy monin paikoin.

Kun Elna ajattelee aikansa opetusmetodien trendejä, hän kokeneena opettajana pohtii, että "Oikeasti jokainen opettaja tietää, että samaan pihaan voi ajaa montaa eri reittiä". Lapset ja koko suomalainen yhteiskunta on 1940-luvun lopulla vasta sotienjälkeisessä jälleenrakennusvaiheessa ja sotatraumat nousevat lapsissakin ajoittain pintaan. Elnakin joutuu työssään kohtaamaan yllättäviä tilanteista, ja niissä hän ajattelee "Ei aikuinen osaa elämää paremmin kuin lapsi. Pienten silmien edessä meidän on vain pakko ravistaa pelko pois yltämme ja saada itsemme toimimaan kuin tietäisimme, mitä teemme". Radikaalein opettajuuden kritiikki Elnan ajatuksissa kohdistuu näkemykseen opettajan työstä kutsumus- tai jopa hoiva-ammattina: "Ei opettajan tarvitse pitää lapsista, niin kuin myyjän ei tarvitse pitää kauppahuoneensa asiakkaista. Ei kukaan vaadi tukkimiestä rakastamaan petäjien runkoja, mutta opettajan pitäisi vapaa-ajallaan kaivata jokaista lasta yhdessä ja erikseen." 

Kouluvuoden päätyttyä Elna on jälleen muutoksen edessä, ja hän ajattelee oppilaiden ja opettajan merkitystä toisilleen - jopa vähän kyynisesti: "[Oppilas] voi väittää kaipaavansa minua, mutta se ei ole totta. Hän kaipaa sitä hetkeä, jolloin ymmärsi jotakin maailmasta tai itsestään, mutta se ei ole minun ansiotani. Satuin vain olemaan silloin paikalla. Opettajan tehtävä on aina lähteä eteenpäin ja irrottaa vanhoista, vaikka ei edes kouluaan vaihtaisi. Hänen osansa on unohdus - -. Näiden lasten mielistä olen pian kadonnut kuin uuden tielinjan vieressä umpeutuva vanha polku tai uuden koulun vieressä hajoava vanha kivijalka."

Opettajuus tuntuu Elnasta jopa kulissilta tai naamiolta, joka on ehkäpä peittänyt häneltä itseltäänkin sen, kuka ja millainen ihminen hän oikein on: "Opettajuus on kummallinen kulissi minun ja maailman välillä. Kuultuaan ammattini tuntemattomatkin tarkkailevat toimiani opettajuuden kautta. Yhtä lailla koetan itsekin toimia sen mukaan, millainen opettajan on oltava. Ihmiset näkevät minusta vain osan, ja parhaani mukaan koetan itse olla näyttämättä heille sen enempää. Samalla alan itsekin uskoa siihen, mitä esitän. Uskon todeksi huomiot, joita opettajan roolissa maailmasta teen ja väitteet, joita siitä esitän."

Uupumuksen teeman etäännyttäminen yli puolen vuosisadan taakse luo romaaniin kuitenkin kerronnan, joka tuntuu ihanan viipyilevältä: Elna keskittyy paljolti seuraamaan vuodenkiertoa, ja talvi kylmyydessään on hänen lempivuodenaikansa. Ennen kuin Elna on tullut Niemenkylän kouluun töihin, hänen henkilökohtaisessa elämässään on tapahtunut muutoksia - osa jo vuosikymmeniä sitten, osa kärjistyneinä äärimmilleen vasta työpaikkaa edeltävänä kesänä. Nämä asiat nousevat mieleen syrjäisessä koulussa, jossa kuitenkin on aikaa ajatella asioita, sillä koulupäivien oppilaskohtaamisten lisäksi Elnalla ei oikeastaan ole sosiaalista elämää.

Elna kohtaa muutokset ja muuttumisen itsessään, niin ulkonäössään, vanhenemisessaan kuin henkisessä kasvussaan: "Mutta pidän itsestäni! Minusta on tullut tämänkaltainen kaikkien niiden päätöksien vuoksi, jotka olen itse tehnyt. Kukaan ei ole minua mihinkään pakottanut, vaan itse kaikki valitsin, enkä ratkaisuistani kadu yhtäkään. Tietenkin jälkikäteen joskus näen, että elämä olisi voinut kulkea eri reittejä, mutta sellaisia en jaksa pitkään miettiä. Valitsemalla toisin olisin päätynyt toisaalle, tullut toisenlaiseksi."

Kun lukijalle raotetaan Elnan henkilökohtaisessa elämässään kokemia tragedioita, surun kuvaus on vaikuttavaa: "Minussa on aina sinun kokoisesi kivi, viileä ja kookas. Sellaisista murikoista meidät kaikki on rakennettu. Yhtä lailla kuin annoin sinut jo kerran pois, luovun nyt toisen kerran, ja annan oikean äitisi kantaa sitä surua, jonka hän tahtoi minulle siirtää. En vastaa hänen kirjeisiinsä, en käy sinua katsomassa. Minä olen kanssasi sujut, enkä aio ajatella sinua enää tämän enempää. Lasken sinut tämän järven aalloille kuin Jookebed ppikansa Mooseksen ja annan veden kuljettaa sinut pois."

Henkilökohtaisen surun äärellä Elna osaa vetää rajat itsensä ja muiden tunteiden välille, eikä suostu ottamaan kannettavakseen toiselta ihmiseltä "sitä surua, jonka hän tahtoi minulle siirtää". Samanlaista vapautumista - jopa todella rajoja rikkovilla keinolla - on havaittavissa, kun Elna jättää lukuvuoden jälkeen Niemenkylän koulun ja sen oppilaat taakseen. Maisemistakin hän miettii: "- - en jaksa kiinnittää niihin [maisemiin] huomiotani. En näillä maisemilla mitään tee, sillä en kuitenkaan koskaan palaa tänne takaisin. En tämän järvenselän muistamisella mitään saavuta, enkä tuon saaren tietämisellä."

Pimeät kuut on romaani, joka kertoo siitä, kuinka yhteiskunta voi olla vaativa yksilöä kohtaan ajasta ja paikasta riippumatta, ja miten romaanin päähenkilö uupumustaan ja oman itsensä ja työnsä sekä identiteettinsä rajaamista käsittelee. Omistuskirjoitus "Väsyneille" on siis myös oiva lukusuositus - Pimeät kuut on lohdullista luettavaa väsyneille, hyvää peilauspintaa antavaa.

Karla Malm: Lux

"Viimeiset juhlat juhlitaan Barcelonassa."

Like 2022. 332 s.

Karla Malmin esikoisromaani Lux kertoo nuoruudesta, valinnoista, ystävyydestä ja rakastumisesta. Romaanin päähenkilö on Iiris, yksinhuoltajaäidin espoolaistyttö, joka aloittaa lukion Kallion lukiossa. Iiris ei tunne uudesta koulustaan ketään, mutta heti ensimmäisenä koulupäivänä, ennen koulun alkua tupakkakallioilla koulun edessä, hän tutustuu Ässään. Ässä on räväkkä punkkarityttö, joka tarttuu heti Iiriksen kädestä kiinni, ja käsi kädessä he astelevat kouluun.

Romaanin kerronta suodattuu Iiriksen läpi. Ässä saa äänen päiväkirjamerkintöjensä kautta. Lukiovuodet sijoittuvat vuosiin 2006-2009, ja lisäksi romaanissa on aikuisuuden aikataso, vuosi 2017. Lux kuvaa nuoruutta aidosti: Iiris on epävarma ja etsii paikkaansa, Ässä vaikuttaa itsevarmalta ja jännittävältä hahmolta. Lukionaloitussyksy kuluu pitkälti juhliessa ja lintsatessa, ei lainkaan siten, kuin Iiris olisi ajatellut lukion aloittavansa. Iiriksen ja Ässän suhde kääntyy ystävyydestä seurustelusuhteeksi, ja sen käänteen myötä asiat monimutkaistuvat - ei ehkäpä itse seurustelemisen vuoksi, vaan sen, millaisesta seurustelusuhteesta on kyse ja mikä kaikki siihen heijastuu. 

Ässä asuu 16-vuotiaana itsenäisesti Piritorin laidalla yksiössä, Iiris puolestaan kaksin äitinsä kanssa melko alkeellisessa omakotitalossa Espoossa. Iiris rakastuu Ässään hullulla ja hurmaantuvalla tavalla - ja samanaikaisesti hän ripustautuu Ässään, on riippuvainen tästä ja kokee tarvetta pelastaa Ässän. Ässä puolestaan reagoi Iirikseen vuoroin lähentyen, vuoroin välttelevästi. 

Luxista välittyy nuoruuden kokemus ja se, kuinka vähän ehkä osaamme katsoa itsemme ulkopuolelle, muita, muiden kokemuksia ja elämää, tai kuinka vähän näemme, vaikka luulisimmekin katsovamme. Iiris ja Ässä ovat hahmoja, joita ei selitetä tyhjiin, vaan he elävät elämäänsä ja tekevät sellaisia ratkaisuja kuin tekevät. Heillä on erilaiset lähtökohdat ja heihin kohdistuu erilaisia odotuksia. 

Luxista tulee toisaalta Kallion päihdesekoiluineen mieleen Silja Liukkosen Vippi-ihmisiä, toisaalta nykyaikaan uudelleenkirjoitettu Anja Kaurasen Sonja O. kävi täällä, joka mainitaan myös romaanin lopussa Sitaatit ja viittaukset -osiossa. Vahvimpina pohjateksteinä romaanille ovat Marguerite Durasin romaanit Rakastaja ja Pohjoiskiinalainen rakastaja (joista itse en jälkimmäisen olemassaoloa edes tiennyt), ja Ässän hahmolle tärkeä elokuva Virgin Suicides.

Lux saa miettimään elämänvalintoja ja sitä, kuinka vähän ja kuinka paljon niihin vaikuttaa ihmisen oma tahto.

Jonas T. Bengtsson: Ehdonalainen

 

"Ennen vankilaan joutumista Danny ei treenannut pohjelihaksia."

Like 2022. Nextoryn e-kirja. Suom. Päivi Kivelä. Alkuteos Fra blokken. 315 s.

Jonas T. Bengtssonin Ehdonalainen on aivan loistava romaani. Ihastuin Bengtssonin kirjoitustyyliin lukiessani hänen romaaniaan Olipa kerran. Ehdonalaisen maailma on hyvin samantyyppinen kuin romaanissa Olipa kerran: kummassakin kuvataan yhteiskunnan varjoissa eläviä ihmisiä. Ehdonalaisen miljöitä ovat vankila, Kööpenhaminan lähiöt, alamaailma, kadut, ravintolat ja miesten asuntola.

Ehdonalaisessa käytetään näkökulmatekniikkaa: tarinaa kerrotaan kolmen tornitalossa lapsuutensa viettäneen ystävyksen, Dannyn, Christianin ja Malikin näkökulmasta. Danny on romaanin päähenkilö. Alussa hän on vankilassa:

"Hänellä on niukasti tavaraa seitsemän neliön kopissaan. Vanha televisio, jonka hän harvoin avaa. Joitakin vaatteita. Hammastahna ja hammasharja. Lumisadepallo, jonka sisällä on Pieni merenneito. Se oli sellissä jo hänen tullessaan. Tehty Kiinassa. Halpa ja ruma, jonkun ylirasittuneen lapsen maalaama, merenneidon silmät ovat vinot ja suttuiset. Aivan kuin hänellä olisi Downin syndrooma."

Lumisadepallo on romaanissa motiivi, joka syventää Dannyn henkilökuvaa ja kuvastaa hänen elämäntilannettaan.

Itselleenkin yllättäen Danny vapautuu vankilasta: "Danny katselee kaupunkia. Kaikki on ennallaan muttei kuitenkaan. Kuin kopio, melkein tarkka kopio kaupungista josta hän lähti, melkein täydellinen, mutta tiettyjä asioita puuttuu tai ne näyttävät vähän vääriltä. Pienet yksityiskohdat. Niitä on sen verran, että hänellä on koko ajan epätodellinen olo."

Vapaudessa hän haluaa tavata Christianin ja Malikin. Vankilan muurien ulkopuolella elämä on mennyt eteenpäin. Christian on nykyään poliisi, Malik puolestaan opiskelee hammaslääkäriksi. Malik on kuitenkin kadonnut, eikä häntä tunnu löytyvän mistään. Danny päättää löytää Malikin, koska tulee luvanneeksi niin Malikin siskollekin.

Pidän äärimmäisen paljon Bengtssonin kielestä. Hän käyttää lähinnä päälauseita, ja tuntuu siltä, että ilmaisussa ei ole mitään turhaa. Myös romaanin juoni on rakennettu napakaksi, ja juonenkäänteet pääsevät yllättämään. Ehdonalaista ei voi laskea käsistään.

Dannyn henkilökuva luodaan herkullisesti. Danny ei todellakaan ole penaalin terävin kynä ja hän tietää sen itsekin: "Danny istuu penkillä vielä hetken, ei tiedä mitä ajatella tai tuntea. Hän ei ole hyvä kummassakaan." Danny on tottunut ratkomaan tilanteet väkivallalla, mutta hän "on kehittynyt melko hyväksi ilmeiden tulkitsijaksi jouduttuaan kestämään pitkän terapiajakson vankilassa".

Terapiassa opetellut taidot näkyvät Dannyssä, kun hän harjoittelee itsehillintää, sillä hän tiedostaa selvästi, että väkivalta veisi hänet tuota pikaa ehdonalaisesta takaisin vankilaan: "Hän on kuitenkin päättänyt pitää mielialaa korkealla. Ei epätoivoa, ei ylireagointia ennen kuin hän tietää vähän enemmän." Niinpä Dannyn sisäisessä puheessa lomittuvat hänen omat ajatuksensa ja opetellut tunteidenhallinta- ja itsetuntemustaidot: "Danny raivostuu. Juuri niin hän tekee. Rikkoo kaiken. Tuhoaa. Mutta ei nyt, ei tänään. Hän ei tiedä miksi. Tuntuu kuin hänellä ei olisi enää tunteita jäljellä. Ei niitä paljon ollut alun perinkään, ja ne kaikki on käytetty. Valitse väri, Danny. Se olisi varmaan beige."

Varsinkin Dannyn henkilökuvauksessa Ehdonalaisessa on siis myös huumoria, vaikka romaanin maailma, tarina ja henkilöhahmot ovat synkkiä. Bengtssonista on tulossa kuin varkain yksi suosikkikirjailijoistani. 

Elisabeth Norebäck: Sano että olet minun

"Makaan lattialla."

Like 2018. Ruotsinkielinen alkuteos Säg att du är min, 2017. Suomentaneet Ida Takala ja Sirje Niitepõld. 407 s.

Sano että olet minun on psykologinen trilleri, johon on taitavasti kirjoitettu henkilöhahmoja, joiden mielenterveys järkkyy. Lukijanakaan ei aina voi olla aivan varma, onko kyse harhaisen mielen tuotoksista vai fiktion sisäisestä todellisuudesta. Romaanin tarina on synkkä ja ahdistavakin, mutta Sano että olet minun koukuttaa maailmaansa ja teos tekee mieli lukea sitä käsistään laskematta.

Päähenkilö on Stella, 39-vuotias psykoterapeutti, joka on 21 vuotta sitten tapahtuneen tyttövauvansa ratkaisemattomaksi jääneen katoamisen jälkeen onnistunut kokoamaan itsensä uudelleen, ensin suljetulla osastolla, sitten myös maailmassa; Stella on rakastunut, mennyt naimisiin, saanut pojan ja opiskellut itselleen ammatin. Kadonnutta tyttövauvaa ei koskaan löydetty ja vauvalle on myös muistokivi - hautakiveksi Stella ei kiveä suostu sanomaan -, joskaan Stella ei koskaan ole uskonut vauvan kuolleen.

Ja eräänä päivänä Stella saa vastaanotolleen nuoren naispotilaan, joka ensitapaamisesta saakka on hänen mielestään hänen kadonnut tyttärensä, Alice. Stella jää pakkomielteisesti kiinni tähän ajatukseen mutta ymmärtää kuitenkin sen, ettei hänen kannata puhua asiasta välttämättä edes aviomiehelleen, koska häntä pidettäisiin vain hulluna ja pakkomielteisenä.

Sano että olet minun -trillerin kerronta ei suodatu ainoastaan Stellan henkilöhahmon läpi, vaan tarinan kulkua läpivalaistaan usean henkilöhahmon näkökulmasta. Jokaisen kertoja-henkilöhahmon luotettavuus asettuu kyseenalaiseen valoon, mikä tekee kirjan lukemisesta kiinnostavaa. Kuka heistä on täysjärkinen? Mitä oikein tapahtui 21 vuotta sitten? Mitä tapahtuu nykyhetkessä? Myös henkilöiden väliset suhteet ristivalotetaan kiinnostavalla tavalla, koska joitakin kohtauksia käsitellään useamman henkilöhahmon kokemuksen kautta.

Sano että olet minun -romaanin tematiikka liittyy vahvasti äitiyteen: missä menee huolenpidon ja sairaalloisen kiinnittymisen raja? Romaani tarkastelee kysymystä niin äidin kuin (aikuistuvan) lapsenkin näkökulmasta.

Äitiystematiikka linkittyy myös identiteettikysymyksiin: missä kohdin on se polttopiste, jossa on minä - ei jotakin, joka on olemassa vain kontrolloimassa muita, eikä myöskään jotakin, joka on olemassa vain kontrollin kohteena.

"Olen oppinut tulemaan nähdyksi. Se ei olekaan niin vaarallista. Päinvastoin. Silloin on helpompi kätkeytyä. Pidän siitä, että voin valita, kuka olen kenenkin silmissä."

Joël Dicker: Baltimooren sukuhaaran tragedia

"Huomenna serkkuni Woody menee vankilaan."

Tammi 2016. Suom. Kira Poutanen. Ranskankielinen alkuteos Le Livre de Baltimore, 2015. 554 s.

Joël Dickerin Baltimooren sukuhaaran tragedia on oivallinen lukuromaani: tarina on mukaansatempaava iskevästä aloituslauseesta lähtien. Romaani kertoo nimensä mukaisesti tarinan Baltimooren sukuhaaran tragediasta ja sikäli kuvaa samaan tapaan porvariston rappiota kuin esimerkiksi Thomas Mannin Buddenbrookit.

Juonenkuljetukseltaan Baltimooren sukuhaaran tragedia on samantapainen kuin Totuus Harry Quebertin tapauksesta, ja myös jotakuinkin samoilla henkilöhahmoilla mennään tässäkin romaanissa. Kirjailija Marcus Goldman tarttuu oman henkilöhistoriansa aiheeseen, sukuaan kohdanneeseen tragediaan, joka romaanissa kääritään auki. Samalla romaanin nykyhetkessä päähenkilö Marcus kohtaa vanhan suolan, joka edelleen janottaa - ja kuinka siinä sitten käykään.

Jo Totuus Harry Quebertin tapauksesta -romaanissa minua häiritsi Dickerin tapa kirjoittaa osin kuin Siri Hustvedt, joka kirjoittaa omaan makuuni liian silotellusti ja etäisesti. Sama tyyli häiritsee tässäkin romaanissa, joskin enemmän, sillä osa henkilöhahmoista jää traagisuudestaan huolimatta ohuiksi ja jotkin henkilöiden väliset suhteet jäävät kuvaukseltaan pinnallisiksi ja siten myös epäuskottaviksi.

Klassikoksi Baltimooresta ei siis ole, mutta vetävää viihdettä romaani on.

Farmi @ Ryhmäteatteri, Helsinki

Ryhmäteatterissa esitettävä George Orwellin Eläinten vallankumous -romaanista (1945) ponnistava näytelmä Farmi on kompakti, hauska, traaginen ja teemoja pohtimaan saava näytelmä. Farmin ovat käsikrijoittaneet Juha Hurme, Henriikka Tavi, Sinna Virtanen ja Linda Wallgren, joista viimeeksi mainittu on myös näytelmän ohjaaja. Helsingin Sanomat antoi Farmille viisi tähteä, mikä on varsin poikkeuksellista. Itse en päätynyt aivan samanlaisiin sfääreihin näytelmää jälkipuidessamme, mutta kuten kritiikista huomaa, näytelmä tarjoaa runsaasti ajattelemisen aihetta.

Farmissa hyödynnetään oivallisesti toistoa kerronnan välineenä. Kun jokin toistuu, katsoja kiinnittää huomiota siihen, mikä on eri tavalla kuin aiemmin. Toisto tuo näkyviin todellisuuden normit ja sen, mitä pidetään turvallisena arkena, mitä puolestaan arkea järisyttävänä poikkeuksena.

Farmilla asuu johtaja-possu, puoliksi elävä ja puoliksi kuollut ahdistunut kissa, vale-empaattinen ja itsekäs kana, pinnallinen ja hieman pöhkö maailman pienin hevonen Falafella sekä lammas, joka vastaa kaikista käytännön askareista. Jokainen päivä alkaa samalla tavoin: aurinko nousee, jokainen eläin tekee itselleen tyypilliset aamuaskareet ja sitten Falafella pyytää possua "kertomaan Historian" - siis lukemaan Eläinten vallankumousta.

Eläinten todellisuus farmilla on pintapuolisesti aurinkoa ja vihreää nurmikkoa, mutta kun rutiini suistuu raiteiltaan, todellisuuden alta nostaa päätään hallitsematon historia, joka on saatava vaiennettua heti, ettei todellisuus järkkyisi sijoiltaan yhtään enempää. Mutta jokaisen eläimen turkin tai höyhenpeitteen alla piilee sama mekanismi kuin todellisuudessakin: pinnan alla on jotain muuta kuin miltä ensin näyttää. Kun yö laskeutuu, katsojalle paljastuu yksi kerrallaan kunkin eläimen yöpuoli. Mikään, mikä päältäpäin näyttää harmoniselta ja siloiselta, ei sitä ole.

Farmissa on käytetty paljon huumoria, jonka kritiikki osuu esimerkiksi työpaikkajargoniin ja tekee näkyväksi sen tyhjänpäiväisyyden, ja pelon tyhjänpäiväisyyden alla: jos näennäisesti yhteyttä (ja todellisuudessa etäisyyttä) ei pidettäisi yllä kielellisten, turvallisten fraasien avulla, niiden alta voisi tulla näkyviin loputon tyhjyys ja pelko. Farmin eläinyhteisö on näennäisen onnellinen ja toimiva, mutta näytelmä tekee näkyväksi sen, että toimivuuden kulissin takana kukaan ei tunne toisiaan, välitä toisistaan tai uskalla välittää; voisi lähteä "täältä" "tonne" tai "sinne", mutta kun ei uskalla. Voisi rakastuakin, mutta helpompaa on keksiä tekosyitä sille, ettei se oikeasti olekaan hyvä idea. Voi salaa muilta olla oma itsensä, erilainen kuin arkinormi ja luova, mutta jos sen näyttää muille, tulee hylätyksi. Voi paeta arjen vaatimuksia ja epäreiluutta suuruudenhulluihin rotukuvitelmiin omasta ylemmyydestä, mutta ne ovat vain itsepetosta, joka ei muuta todellisuuden luonnetta yhtään mihinkään suuntaan. Voi olla kaiken suorittava työorja, jonka panosta yhteiseksi hyväksi kukaan ei huomaa, mutta se on rooli, josta ei ole poispääsyä.

Farmi sekä viihdyttää että saa nauramaan oman arkitodellisuuden näkyväksi tehdyille pintakulisseille, mutta se saa myös tarkastelemaan niin omaa itseään ja toimintaansa kuin ympäröivää todellisuutta ja sen toimintaehtoja kriittisessä valossa.

EDIT: Korjattu lehmä lampaaksi erään tarkkasilmäisen lukijan havainnon perusteella. Kiitos!

Torey Hayden: Nukkelapsi

"Näin hänet ensi kerran istumassa kiviaidalla, joka reunusti koulun pihan läntistä sivua."

Otava 2002. Suom. Eeva-Liisa Jaakkola. Alkuteos Beautiful Child. 335 s.

Torey Haydenin omaelämäkerrallinen teos Nukkelapsi kertoo yhden erityisluokan vuodesta opettajan näkökulmasta. Kerronnan keskiössä on täysin puhumaton tyttö, Venus, jonka mysteeriä opettaja ryhtyy parhaansa mukaan avaamaan. Venus on muutoin täysin mihinkään reagoimaton tyttö, paitsi ärsytyksestä hän on silmittömän väkivaltainen.

Nukkelapsi keskittyy kuvaamaan Venusta ja opettajan toivottomalta näyttävää edistymistä hänen kanssaan. Venus on kotoisin erittäin köyhistä ja väkivaltaisista oloista, joiden kuvaamisessa kirja osin tuntuu lipeävän sosiaalipornon puolelle. Toisaalta huonoilla olosuhteilla ei jäädä erityisesti mässäilemään. Kuitenkaan pelkästään Venuksesta Nukkelapsessa ei ole kyse, vaan lukija tutustutetaan erityisluokan arkeen ja muihinkin luokalla oleviin oppilaisiin.

Nukkelapsen ansiot eivät ole kaunokirjallisia, mutta teos avaa silmiä monimuotoisuudelle: sille, kuinka erilaisia ihmisiä on olemassa ja kuinka ihmisestä on aina löydettävissä jotain hyvää. Nukkelapsi saa myös miettimään, toimivatko ihmiset kuitenkin aina parhaalla mahdollisella tavalla suhteessa siihen, miten ympäristö heitä kohtelee tai on kohdellut, ja siihen, millaisia kykyjä heillä on. Tarkoitan tällä tulkinnalla sitä, että kuinka käsittämättömältä tai toivottomalta ihmisten toiminta saattaakaan tuntua, kenties sille on syynsä ja sitä voidaan ymmärtää - vaikka sitä samanaikaisesti pyrittäisiinkin muuttamaan kohti parempaa.

Nukkelapsi on ajattelemisen aihetta antava teos.


***

Lukuhaaste 2016:
8. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa en ole lukenut aiemmin
17. Kirjassa juhlitaan
23. Oman alansa pioneerinaisesta kertova kirja
26. Elämäkerta tai muistelmateos

Punainen viiva @ Teatteri Avoimet Ovet, Helsinki

Red Nose Companyn & Teatteri Quo Vadiksen yhteisprojekti, Punainen viiva, jota esitetään Helsingissä Teatteri Avoimissa Ovissa, on loistava näytelmä. Punainen viiva perustuu Ilmari Kiannon samannimiseen romaaniin, se on Otso Kauton ohjaama ja siinä näyttelee kaksi klovnia, Mike (Tuukka Vasama) ja Zin (Timo Ruuskanen).

Juonellisesti Red Nose Companyn Punainen viiva seurailee Kiannon Punaista viivaa: kerrotaan kainuulaisen torpan, korpiloukon asukkaista. Kuitenkin kuten jo lähestymistavasta - siitä, että lavalla on kaksi klovnia - voi huomata, näytelmä lähestyy alkutekstiä hyvin tuoreella tavalla ja sen ytimessä on vieraannuttaminen, joka metodina tuntuu istuvan tähän kuin nenä klovnin päähän.

Kiannon romaani on julkaistu vuonna 1909 ja se sijoittuu Suomen ensimmäisten eduskuntavaalien aikaan keväälle 1907. Nykyihmiselle tuo maailma, ja vielä tarkasteltuna kainuulaisen torpan näkökulmasta, on jo itsessään vieras. Aika, maailmankuva ja torpan sivistymätön köyhyystodellisuus ovat kaukana vuoden 2016 Suomesta. Niinpä se, että klovnit kommentoivat romaania, sen sisältöä, tyyliä ja sanavalintoja, tuo tarinaa lähemmäs nykyihmistä.

Nykyiaikaa romaanin tarinaan on itse asiassa tuotu vähemmän, kuin ennen näytelmän näkemistä odotin. Kun torpassa keitetään kerrankin kahvit, alkaa verhon takaa kuulua lypsämisen ääntä - "nyt Topi tehdään oikein lattet!". Nykyihmiselle kahvi on arkea, ei juhlaa - mutta latte sentään on hienompi kahvi, juhlava poikkeus arjesta, niin kuin kahvi on torpan Topille ja Riikalle. Ja kun Riika hiihtää kirkonkylälle "solisaliratin" kokoukseen ja saa loppumatkaksi rekikyydin talon isännältä, isäntää kutsutaan "audimieheksi". Tällaiset lyhyet rinnastukset kuitenkin havainnollistavat osuvasti nykykatsojalle sadan vuoden takaista kainuulaista todellisuutta: mikä on arkea, mikä luksusta.

Näytelmä esittää paitsi Kiannon romaanin juonen, se kertoo kiinnostavia ja kontekstualisoivia yksityikohtia Ilmari Kiannosta ihmisenä, kommentoi asioita yleisölle ja yleisöstä ja aktivoi yleisöä osallistumaan. Katsojana saa moneen kertaan nauraa osuville havainnoille ja vitseille, mutta mikään vitsikavalkadi esitys ei kuitenkaan ole. Se puhuu syvimmiltään köyhyydestä ja tietämättömyydestä, suomalaisuudesta ja politiikasta, yhteiskuntaluokista ja tulevaisuudelle osoitetuista toiveista siitä, että maailma voisi olla parempi paikka.

Poliittisen valokuvan festivaali 2016: Kotimaa @ Suomen valokuvataiteen museo, Helsinki

Suomen valokuvataiteen museossa Kaapelitehtaalla 19.2. - 30.4. esillä oleva Poliittisen valokuvan festivaali, jonka teemana on kotimaa, on äärimmäisen kiinnostava ja ajatuksia herättävä, kerrassaan vaikuttava näyttelykokonaisuus.

Esillä olevat teossarjat lähestyvät kotimaa-teemaa hyvin erilaisilta suunnilta. Assosioin itse näyttelyn nimen ensin Suomeen, mutta tämä assosiaatio on harha. Näyttelyn sarjat kartoittavat kotimaa-käsitettä huomattavasti laajemmin, ja vahvana näkökulmana ovat myös siirtolaisuus ja pakolaisuus.

Danila Tkachenkon sarjassa nähdään ihmisiä, jotka asuvat Ukrainan ja Venäjän metsissä, erillään yhteiskunnasta, erakkoina. Kuvat herättävät ajattelemaan tuollaista elämänvalintaa itsessään ja sen elämänvalinnan mahdollisuutta tai mahdottomuutta. Miksi kaikki kuvien ihmiset ovat miehiä? Naisnäkökulmasta katsottuna jo käytännön hygieniaseikat, kuten jokakuukautinen kuukautisista selviäminen alkeellisissa oloissa, tuntuvat rajoittavan yhteiksunnan ulkopuolelle asettumisen mahdollisuuden houkuttavuutta. Toinen mahdollinen naisnäkökulma on myös turvallisuus. Toisaalta, jos erakoituisi tarpeeksi syrjäiseen kolkkaan, esimerkiksi raiskauksen uhka ei ehkä olisi kovin todellinen.

Maria Gruzdevan sarjan kuvat ovat Venäjän rajoilta. Konsepti, jossa valokuvien alla kulkee janoina sivuja valokuvaajan kuvauspäiväkirjasta, on kiinnostava. Tosin kuvat olisivat kaivanneet enemmän kontekstualisointia - kuviin olisi voinut liittää edes sen paikakunnan nimen, josta ne ovat. Kuvauspäiväkirjojen teksti on käsin kirjoitettua Venäjää, ja jossain vaiheessa aloimme epäillä päiväkirjajanan suhdetta kussalin kohdassa esillä olevien valokuvien kanssa - täsmäävätkö ne edes? Kuvasarjassa Venäjä näyttäytyy yllättävän stereotyyppisenä: autioituneita paikkoja, rappioromantiikkaa - ja ne harvat ihmiset, jotka kuvissa näkyvät, näyttävät hekin ankeilta ja hymyttömiltä. Sotilaat ovat toki myös läsnä, kun kuvataan valtioiden rajoilla.

Laura Böökin sarjassa kuvataan Pudasjärvelle asettuneita kongolaisia pakolaisia. Pysäyttävin kuva tässä sarjassa oli hautajaissaatosta talviselta hautausmaalta - miltä tuntuu haudata rakkaansa vieraaseen maahan, vieraassa kulttuurissa? Onko se konkreettisimmillaan "paikkaan juurtumista"? Mielestäni kyseisestä kuvatsa välittyi jotain olennaista kulttuurien kohtaamisesta, yhteisistä ja erilaisista kuoleman kulttuurin tavoista.

Oksana Yushko on kuvannut Beslanin kouluiskusta selvinneitä nuoria. Yushkon kuvat ja eritoten kuvatekstit saivat ajattelemaan sitä, millainen merkitys ulkoapäin annetuilla määrittelyillä yksilölle on. Beslan tapahtui vuonna 2004, ja edelleen media käy paikalla kuvaamassa ja haastattelemassa nuoria - ja aina heille annetaan uhrin tai selviytyjän rooli, mutta aina hediät identifioidaan kouluiskun kautta. Entäpä jos minuunkin suhteuduttaisiin aina vain jonkin sellaisen kautta, jonka olen kokenut 12 vuotta sitten? Olisin muille, eritoten massoille ja minua tuntemattomille ihmisille, ennen muuta jotain sellaista, mikä on tapahtunut elämässäni vuonna 2004? Ajatus tuntuu ahdistavalta.

Kerttu Matinpuron ja Sanni Sepon sarja Länsi-Saharan pakolaisleirien elämästä on yksi näyttelyn pysäyttävimpiä. Länsi-Saharan tilanteesta ei juuri mediassa puhuta - eihän se täytä uutisen kriteereitä silläkään, että asiassa olisi mitään uutta. Tilanne on ollut olemassa vuodesta 1975 saakka. Matinpuron ja Sepon kuvat ja videoteokset  tuovat vähäeleisesti ja alleviivaamatta esiin tilanteen pakolaisleirillä, josta onkin tullut arkea. Pakolaisleirit ovat autiomaassa, jossa ei näytä olevan mitään elämisen mahdollisuuksia, vain hiekkaa. Kuitenkin jotenkin ihmiset ovat rakentaneet talonsa, heillä on vuohia, vettä, autoja ja elektroniikkaa.

Päivät kuluvat vain odotuksessa. Neljänkymmenen vuoden odotus. Eikä loppua näy. Leirillä syntyneet eivät koskaan ole eläneet mitään muuta todellisuutta. Videolla sanotaan, että pakoon lähteneet muistavat vielä jollakin lailla meren ja kalat. Leirillä syntyneille niitä ei ole olemassa kuin kuvissa. Jos minä asuisin tuolla, en olisi koskaan nähnyt muuta kuin autiomaan. Ja kuinka sulkeutunut tuollainen leiriyhteiskunta onkaan - missä on yhteiskuntarakenne, koulutus, sivistys, kulttuuri tai ylipäätään elämänvalintojen mahdollisuudet? Entäpä jos nuo ihmiset joskus "pääsevät palaamaan koteihinsa", joista heistä alkuperäiset lähtivät 1970-luvulla? Miten he voivat integroitua jollakin tavalla tavalliseen yhteiskuntaan ja tavalliseen elämään? Entäpä ne leiriläiset, jotka ovat nähneet vaihtoehtoja vain televisiossa?

Mattia Insoleran kuvat kertovat siitä, mitä Euroopassa tapahtuu nyt: ”Välimeren alue on raja maailman Pohjoisen ja Etelän välillä, Euroopan linnoituksen muuri. Se on uusi rautaesirippu, joka pitää ihmiset omilla puolillaan tavaroiden matkustaessa vapaasti värikkäissä metallilaatikoissa, kelluvien teräskaupunkien päälle pinottuina, merkittyinä koodeilla, joka kertoo niiden taustasta ja kohtalosta ja toimii vapaana kulkulupana.” Eurooppa ei näy kuvissa mitenkään imartelevassa valossa. Yksilöiden vallankäyttö ja pahuus tulee esiin, jos sille annetaan tilaisuus. Paperittomien tarinat ovat pysäyttäviä. Niiden äärellä ymmärtää oman etuoikeutettuutensa. Kuvat ja kertomukset eivät kuitenkaan moralisoi, ja kuvien äärellä tuntee avuttomuutta. Ei näin voi toimia, mutta ei Eurooppa myöskään voi olla koko maailman sosiaalitoimisto.

Suomen valokuvataiteen museossa on samanaikaisesti esillä myös Kaisa Rautaheimon näyttely Pojat. Pojista luin aiemmin keväällä Hesarista, ja se oli itse asiassa näyttely, jonka vuoksi alun perin halusin mennä käymään museossa. Kuitenkin konteksti saa suhtautumaan Rautaheimon kuviin pikemminkin kriittisesti kuin empaattisesti. Suhteutettuna Länsi-Saharan vuosikymmeniä jatkuneeseen kurjuuteen ja paperittomien siirtolaisten asemaan Euroopassa tuntuu kovin ensimmäisen maailman ongelmalta, että "Haluisin olla normaali. Sitä kävis koulua niinku muutki ihmiset. - - Mulla ei o mitään, ei koulutusta, ei töitä - pitäis päättää, mihin suuntaan lähteä. Kyllä mä kuitenkin luotan siihen, että - - kaikki menee omalla painollaan. Ei oo muuta vaihtoehtoa", kuten näyttelytekstin sitaatissa avataan kuvien henkilöiden tilannetta.

Sekä Kotimaa-näyttely että Pojat-näyttely sai minut keittiöpsykologisoimaan yksilön toiminnan mahdollisuutta, masennusta ja lamaantuneisuutta. Tässä kontekstissa syrjäytyneiden poikien ongelmia oli kuitenkin vaikeaa ottaa vakavasti, ne pikemminkin närkästyttivät, vaikka syrjäytyminen ja syrjäyttäminen ovatkin yhteiskunnassamme tosia asioita, jotka pitäisi ottaa vakavasti - ja jotka ovat yksilön tasolla aina tragedia.

Läski - Rasvainen monologi lihavuudesta @ Teatteri Takomo, Helsinki

Raisa Omaheimon käsikirjoittama ja näyttelemä Läski - Rasvainen monologi lihavuudesta on aivan loistava näytelmä. Se naurattaa osuvilla ja itsekriittisillä mutta täysin yleistettävissä olevilla tilanteillaan ja repliikeillään, itkettää henkilökohtaisuudellaan ja traagisuudellaan - jotka henkilökohtaisuudesta huolimatta tai juuri siitä johtuen ovat jaettuja kokemuksia, varmasti tuttuja omakohtaisesti tai lähipiiristä - ja ottaa kantaa läskiyteen ja kehonkuvaan yhteiskunnallisella tasolla. Näytelmän Teatteri Takomoon on ohjannut ja dramatisoinut Elina Kilkku.

Esitys näyttää läskiyden alastomana, suorasti ja viiltävän rohkeasti sekä fyysisesti lavalla että muistojen ja kokemusten kautta. Toisaalta esitys ei sano läskiydestä juuri mitään uutta, mutta toisaalta se muotoilee sanomansa niin, että luulisi sanoman menevän perille katsojalle kuin katsojalle. Näytelmä asettaa nyky-yhteiskunnan ulkonäkökeskeisyyden ja läskiyden "synnin" tarkastelun valokeilaan ja kysyy, miksi läskiydestä on tehty näin suuri onglema: miksi ihminen ei saa olla läski ja miksi katsotaan, että läskiyttä on oikeus kenen tahansa ja missä tahansa kommentoida aivan niin suoraan ja alatyylisesti kuin huvittaa.

Itse jäin esityksen jälkeen pohtimaan kysymystä siitä, mille läskiys on niin suuri uhka, että siitä on päästävä eroon, tai mitä kysymyksiä tai ongelmia väistellään sillä, että harhautetaankin huomio läskiyteen eikä keskitytä olennaiseen. Näillä kysymyksillä tarkoitan nimenomaan yhteiskunnan näkökulmaa, en niinkään läskin ihmisen henkilökohtaista näkökulmaa, vaikka yksilölle henkilökohtaisuus onkin olennaista.

Mielestäni esitys toi esiin sen, että läskiyden torjunta ei liity pelkästään siihen, että ihmiset ovat julmia ja harkitsemattomia ja syrjivät ja haukkuvat (aina) jotakin ilmiötä, esityksen näkökulmasta läskiyttä, vaan että suhtautumisessa läskiyteen, syömiseen ja (nais)ruumiin kontrolloimiseen on kyse jostakin suuremmasta ilmiöstä: jos nainen keskittää kaiken energiansa painonsa tarkkailemiseen ja sen tavoitteena on jokin hiljaisesti hyväksytty olemisen muoto (laihuus, ja aina vähän enemmän kuin mitä koskaan on saavuttanut), tämä energia ja aika on pois jostakin muusta: menestyksestä uralla, rakkauselämässä, itsensä kehittämisessä, yhteiskunnallisessa toiminnassa - missä tahansa.

Läski - Rasvainen monologi lihavuudesta on siis erittäin samastuttavaa ja herättelevää katsottavaa, jonka soisi pyörivän ohjelmistossa pidempäänkin ja olevan tarjolla laajemmallekin yleisölle. Myös tekninen toteutus valoineen, äänimaisemineen, videoineen ja valokuvineen on erittäin onnistunut.

Elina Hirvonen: Kun aika loppuu

"Kun hän oli lapsi, hän vastasi hymyyn hymyllä."

WSOY 2015. 251 s.

Elina Hirvosen romaani Kun aika loppuu on hieno, tarkkavireinen kirja, joka uskaltaa katsoa sitä kohti, kuinka elämä ei aina mene niin, kuin itse haluaisi ja haaveilisi: kaikkeen ei pysty itse vaikuttamaan ja ihminen ei ole niin kaikkivoipa, kuin hän toisinaan toivoo tai kuvittelee. Kun aika loppuu kertoo perheestä, jossa on neljä jäsentä: äiti Laura, isä Eerik ja lapset Aava ja Aslak. Tapahtumat sijoittuvat Helsinkiin "jonkin ajan kuluttua", määrittelemättömään lähitulevaisuuteen. Romaanin suurin ansio on siinä, kuinka se kuvaa vanhemmuuden ja siitä näkökulmasta ihmisyyden pahimpia pelkoja, suurinta epäonnistumista ja sen kohtaamista:

"Jokainen saattaa ennen lapsia haluta olla epätavallinen, ihmeellinen ihminen ja elää epätavallisen, ihmeellisen elämän, mutta vanhemmaksi tullessa mikään ei ole yhtä helpottavaa kuin tavallisuus. Minä ponnistelin ollakseni tavallinen äiti. Että me olisimme tavallinen perhe, lapseni tavalliset lapset. Tavallisen on lupa hengähtää, lupa sulautua joukkoon, lupa hymyillä rennosti leikkipuistoissa ja vanhempainilloissa, lupa olettaa, että minun lapseni pysyy mykana pöiväkodissa ja koulussa, että hän saa keväisin todistuksen, löytää ystäviä, harrastuksia ja unelmia joita voi toteuttaa. Halusin olla äiti, jolla on lupa uskoa, että lapseni tulee aikuisena luokseni päivälliselle ja elää vielä pitkään sen jälkeen, kun minua ei ole."

Jokainen toivoo lapselleen hyvää, parempaa elämää kuin itselleen - ei välttämättä materialistisessa mielessä, tärkeämpi on toive kuulumisesta ja hyväksytyksi tulemisesta, niin myös kertomuksen äidillä, Lauralla. Laura on monella tapaa ristiriitainen naishahmo, jonkinlainen tabuäiti, sillä äitiys ei ole hänelle ollut haave vaan pikemminkin myöntyminen - mitä muuta elämässä olisi voinut valita kuin lapset? Entä jos ei olekaan sen parempi äiti, kuin mitä oma äiti oli, ja oma lapsuus ja nuoruus olivat olleet ahdistavia?

"En aina ollut hyvä äiti. En tiedä, olenko milloinkaan ollut kovin hyvä. Onko mahdollista olla välillä hyvä ja välillä huono? Jos on riittävän huono, mitätöikö se kaiken hyvän?"

"Minä ja Eerik olimme olleet etäällä toisistamme koko sen ajan, kun Aava ja Aslak olivat pieniä. Siihen aikaan tunsin, että oman elämäni rinnalla kulki toinen elämä, se joka päättyi, kun aloin odottaa Aavaa. Siinä elämässä minä rakastin Eerikin lisäksi myös muita miehiä ja naisia, matkustin ympäri maailmaa, luin loputtomasti kirjoja ja olin kaikkialla ulkopuolinen tavalla, joka ei ahdistanut vaan vapautti. Hyvin usein, kun patistin lapsia aamulla pukemaan tia illalla pesemään hampaat, kun istuin vanhempainilloissa, vastasin opettajan kirjoittamiin viesteihin tai lajittelin illalla pyykkejä, tuntui kuin joku olisi katsellut minua. Se joku oli nainen, joka ei ollut tavannut Eerikiä tai antanut periksi tämän toiveelle saada lapsi."

Romaanin perheen ihmisuhteet ovat etäisiä - ei siksi, että perheenjäsenet pyrkisivät siihen tai koska he eivät rakastaisi toisiaan, vaan suhteet vain näyttävät kehittyvän omien lakiensa mukaisesti. Ihminen ei voi kontrolloida tai hallita toista:

"Se aika oli niin täynnä töitä, omia ja lasten harrastuksia, rahahuolia ja paniikinomaiseksi muuttuneita kysymyksiä siitä mitä elämässä vielä voisi tehdä, mihin saattaisin kelvata vai kelpaisinko mihinkään, että rakkaudelle oli eniten tilaa silloin, kun rakastetut olivat poissa. Rakkaus tuntui vahvimmalta hetkinä, jolloin voin pysähtyä yksin vaalimaan mielikuvia heistä ja suhteista, jotka olisivat vailla todellisten ihmisten säröjä."

Perheen esikoinen, tytär Aava, on jokseenkin tavanomainen lapsi (jos näin voi sanoa), ja niinpä hänen roolikseen jää olla näennäisesti vahva. Pikkuveli Aslakin ongelmat - ystävättömyys, yksinäisyys, masennus - vievät kaiken tilan, eikä Aava saa perheessään tarvitsemaansa huomiota ja läheisyyttä, ja niin Aava loputtoman lähentymisen yrittämisen sijaan valitsee lopulta etäytymisen ja pakenemisen. Lapsuuden jälkeen, perheen lasten nuoressa aikuisuudessa, äiti Laura ei enää löydä yhteyttä tyttäreensä, vaikka hän sitä etsiikin, ja niin Laurakin on loputtoman yksin:

"Minä olen aina se, joka lähestyy, Aava se, joka lopettaa keskustelun. Aava lähtee eikä palaa pitkään aikaan, käy nopeasti Suomessa ja ehtii tavata vain kerran, silloinkin kiireessä ja ympärilleen vilkuillen, kuin tarkistaakseen onko pakotie auki. Kun minä suunnittelen uutta tapaamista, yhteistä retkeä tai matkaa, muutamaa päivää jolloin voisimme tutustua toisiimme uudestaan, Aava lähtee taas. - - 'Etkö oikeasti tajua? Juuri kotoa minä haluan pysyä kaukana', Aava sanoi ja minä hymyilin, niin kuin olen lapsesta asti oppinut hymyilemään, kun joki sisälläni musertuu."

Syy romaanin nykyisyydessä vallitseviin ihmissuhteiden etäisyyksiin piilee menneisyydessä, ajassa, jolloin asioita yritettiin korjata mutta jolloin niiden edessä kuitenkin oltiin avuttomia. Aavan ja Aslakin lapsuuden aikaa Laura muistelee näin:

"Siihen aikaan perhe oli minulle vieras. Eerikin kanssa olimme kohteliaissa mutta etäisiksi muuttuneissa väleissä, eikä kumpikaan jaksanut yrittää rakentaa siltoja. Aava meni koulun jälkeen ystävien luo tai sulkeutui omaan huoneeseensa heidän kanssaan. Kun yritin jutella Aavalle, hänen lyhyet vastauksensa saivat minut tuntemaan itseni loputtoman vanhaksi. Aslak vietti illat huoneessaan suljetun oven takana. Välillä koputin oveen, istuin hetkeksi hänen sänkynsä reunalle ja esitin kysymyksiä, joihin hän ei vastannut. Minulla oli itselleni aikaa ja tilaa, jota olin kaivannut kipeästi silloin kun lapset olivat olleet pieniä, mutta kotona leijuva apea hiljaisuus oli niin tukahduttavaa, että olin aamusta iltaan väsynyt."

Ja tuosta ajasta seurannutta etääntymistä näin:

"Kun Aava ja Aslak pakenivat minulta omiin suuntiinsa, olin häkeltynyt ja turta. Siitä surusta en osannut puhua edes Eerikille. Eerik teki pitkiä matkoja ja upposi kotona ollessaan työhön. Hän jutteli lasten kanssa koulusta ja matkoistaan. Joskus, unettoman yön jälkeen odotin hetkeä, jolloin voisin kertoa Eerikille mitä olin ajatellut - -. - - Ja vähitellen, vaikka en silloin ajatellut sitä niin, minä luovutin. Annoin heidän mennä. Hyväksyin pysyväksi muuttuneen etäisyyden ja keskityin siihen minkä osasin parhaiten, työhön."

Luin Kun aika loppuu -romaanin ennen muuta perheen, äitiyden ja ihmisuhteiden elämänmahdottomuuden kuvana, mutta se on ajankohtainen romaani myös yhteiskuntakriittisyydessään. Mitä voi seurata ja on seurannut siitä, kun joku jää yksin, eikä saa kokea yhteenkuuluvuutta minkään ryhmän kanssa? Mistä hän voi löytää samankaltaisiaan? Miten tällaista sosiaalisissa suhteissa täysin kokematonta ja haavoittuvaa ihmistä voidaankin vedättää! Yksinäisyydestä romaani maalaa kovin lohduttoman kuvan: yksinäisyys on yksinäisyyttä, eikä siitä eroon pääse, jos siihen on joutunut liian syvälle.

***

Lukuhaaste 2016:
44. Kirjassa joku kuolee

Eduskunta III @ Ryhmäteatteri, Helsinki

Ryhmäteatterin Eduskunta-trilogia on tullut päätösosaansa. Susanna Kuparisen ohjaama trilogia edustaa dokumentaarista teatteria, jossa aihe on poimittu todellisuudesta, ympäröivästä yhteiskunnasta, ja repliikit poliitikkojen ja byrokraattien puheista ja papereista. Dokumentaarisen teatterin ideana on paljastaa katsojalle yhteiskunnallisia epäkohtia ja ottaa kantaa asioihin, joiden katsotaan olevan väärin ja joihin kaivataan muutosta. Teatterin etuna on se, että teatteri voi mahdollistaa vaikeiden ja tylisltä kuulostavien asioiden esittämisen siten, että katsoja ymmärtää asiat ja kiinnostuu niistä. Näin kävi minulle, kun kävin katsomassa trilogian keskimmäisen osan, Eduskunta II -näytelmän, ja tällaisin innostunein odotuksin ostin lipun myös Eduskunta III -näytelmään.

Eduskunta III -näytelmässä on kuitenkin muutama iso mutta. Katsojan näkjökulmasta jää sellainen olo, että näytelmän punaista lankaa ei ole mietitty ihan loppuun saakka - tai sitten sen voi tiivistää yhteen sanaan: talouskuri. Talouskuri on kuitenkin punaiseksi langaksi liian laaja, näkökulmaa olisi pitänyt rajata tarkemmin. Näytelmää katsoessa tuli sellainen olo, että tekijät haluavat nyt sanoa kaiken sen, mitä vielä on sanottavana ja mitä trilogiaan saa mahtumaan, vielä kun ehtii. Käsitellään Kreikan kriisi, Suomen eduskuntavaalit, Stubb ja Sipilä, Urpilaisen perintö haparoivalle ja vietävissä olevalle Rinteelle (jonka maneerit on löydetty hienosti! upeaa näyttelijöntyötä!), valtionvarainministeriön valtataistelut, Lex Finlandia, sosiaalihuolto ja Erikan tragedia, teatteriseurueen historia tämän trilogian ja tätä edeltäneen Valtuusto-trilogian parissa... you name it.

Eikä vielä yksin se, että sisältö hamuaa moniaalle, vaan myös se, että teatterin ilmaisukeinoja käytetään niukalti: tekijät vaikuttavat joko rakastuneen oman äänenesä kuulemiseen tai vaikuttuneen laajan materiaalin äärellä niin, että he eivät ole raaskineet karsia rönsyjä pois ja miettiä ilmaisukeinoja sisällön esittämiseen, sillä väliaikoineen kolme ja puoli tuntia kestävässä (!) esityksessä kuullaan pitkästymiseen saakka kertojaäänen monologia tai näyttämöllä olevien roolihahmojen dialogia ilman muita teatterin ilamisukeinoja (okei, on hahmoilla roolivaatteet päällä. näyttämö on valaistu ja esillä on joitakin kalusteita).

Nämä kaksi seikkaa - teeman rajaamattomuus ja ylimitoitetut, vain puheen varaan rakentuvat kohtaukset - tekevät valitettavasti näytelmästä lähinnä uuvuttavan.

Kyllä: on tärkeää ottaa kantaa epäkohtiin ja mukana on myös teatterin keinoja osuvasti hyväkseen käyttäviä kohtauksia sekä huumoria, joka myös naurattaa. Mutta: ikävä kyllä, näytelmän työstäminen on tällä kertaa jäänyt puolitiehen.

Tommi Liimatta: Rautanaula

"Valo ei tuntunut tulevan mistään ja silti tiskillä jotenkin häikäisi."

Like 2013. 237 s.

Tommi Liimatan Rautanaula-romaani on varsin raikasta luettavaa: lause kulkee sujuvasti ja osuvasti, ja juonenkäänteet onnistuvat yllättämään. Yllätys on kuitenkin perusteltu eikä lukijana tule vedätettyä oloa. Rautanaulan luettuaan tulee sellainen olo, että maailmassa on erilaisia tulkintoja, jotka voivat yhtäaikaisesti olla totta. Kuitenkin, "Jos pölyyn sormeilee viivan, pintaa on vaikea naamioida koskemattomaksi" - siis jos saa jonkin seikan tietoonsa, maailma tai todellisuus ei enää ole ennallaan.

Rautanaulan päähenkilö-kertoja on keski-ikäinen mies, Kai. Kaihin tiivistyy suomalainen erillisyys ja yksinäisyys, lyhyt matka menetyksestä menestykseen ja takaisin: "Yksin matkustaessa tuntuu toisinaan raskaalta että taukoa koskeva päätös on tehtävä itse, ei ole toista kehen nojata, toista hoputtamassa. Itsensä riuhtaisu takaisin tuijottamaan kaistalinjaa, kaiken ajamisen suorittaminen itse." Kai on supliikki ja sutjakka myyntimies, joka elää pitkälti matkalaukkuelämää. Vaimo hengaa kotona, ulkoisesti puitteet ovat kunnossa. Jotain on kuitenkin ratkaisevalla tavalla pielessä, ja se, mistä on kysymys, kuoriutuu hiljalleen esiin kertomuksen edetessä ja Kain henkilöhahmon rakentuessa.

Sosiaalisista suhteistaan huolimatta henkilöhahmosta rakentuu pohjattoman yksinäinen kuva, ja nimenomaan erillisyyden ja yksinäisyyden kuvaus Rautanaulassa ottaa moninaisia ja samastuttaviakin muotoja. Kai paitsi ajaa työmatkansa yksin, on yksinäinen ja juureton myös kotikaupungissaan:

"Kai tunsi asuinkaupungistaan vain ne alueet joissa oli joutunut asioimaan. Hän ei ollut huviajellut lähiympäristössä edes Raisa kyydissä. Juurtuminen tänne ei ollut kiinnostanut Kaita sitäkään vähää, että palauttaessaan Raisan lainoja kirjastoon hän olisi pysähtynyt vilkaisemaan pitäjänhistoriasta edes kuvaliitettä. Riitti, että tämä paikka oli yhtä hyvä kuin joku muukin. Kaikki paikat näyttivät aivan samalta, kaikki olovat samoja paikkoja. Missä tahansa asuen hän päätyisi olemaan naapureiden silmissä se myöhemmin tullut epäilyksenalainen, joka on oleskellut toisissa satamissa toisia juttuja kuulemassa. Seudun puhemiehiä olivat syntyperäiset, heille se oikeus kuului. Kai ei voisi palata ensimmäiseen kotiin ilman että hän olisi muukalainen sielläkin. Parhaita asuinpaikkoja ovat hotellit. Niissä on taipuisimmat naapurit, ja historiaa ei ole."

Yksinäisyys tiivistyy myös kotioloissa, joissa Kai vajoaa ajatuksiinsa ja rutiineihinsa: "Silmät juuttuivat tuijottamaan mikroaaltouunin digitaaliaikaa. Hän oli aina luullut että koko näyttö välkkyy, mutta niin teki vain kaksoispiste siinä tunnin ja minuutin välissä. Kai alkoi räpytellä silmiään vastarytmiin. Neljän minuutin jälkeen hän onnistui siinä, että silmät olivat kiinni aina kaksoispisteen aikana ja hän näki pelkät numerot."

Sosiaalisiakin suhteita Kailla on paitsi työnsä puolesta, myös perhetuttavia vaimonsa kautta. Erityistä sielujen sympatiaa Kai ei vaimonsa siskon miehen kanssa koe, mutta heidän saunoessaan siskon mies lohkaisee aforismin, joka tavalla tai toisella yhdistää miehiä: "Mitä yhteistä on märällä pahvilaatikolla ja naisella? Kumpikin pettää."

Vaikka Rautanaula käsittelee synkkiä ja ankeita aiheita, se on myös osuvan humoristinen ja eritoten kielensä kautta. Kai on päähenkilönä samanaikaisesti luotaantyöntävä ja samastuttava. Romaanin havainnot osuvat ja uppoavat: "Nuori liioittelee rymyämistään ja aikuinen vähättelee: kerrankos sitä yskii verta lautasliinaan."

Rautanaula herättää halun lukea lisää Liimattaa.

"Jumalalla on jumalan murheet, eikä se tarvi peiliä. Jumala loi maailman, ei siksi että Hänen täytyi, tai leuhkiakseen - vittu, kenelle - vaan koska Hän nyt sattui osaamaan. Tämmöinen syntyi sillä kertaa."

Sarah Waters: Silmänkääntäjä

"Siihen aikaan minun nimi oli Susan Trinder."

Tammi 2006. Suom. Helene Bützov. Alkuteos Fingersmith, 2002. 673 s.

Kuten olen jo aiemminkin todennut, Sarah Waters on aivan käsittämättömän upea tarinankertoja, jonka luomaan maailmaan ei voi olla ihastumatta - olipa se kuinka ankeanoloinen tahansa.

Silmänkääntäjä sijoittuu 1800-luvun Lontooseen ja sen ympäristöön. Juoni etenee kronologisesti, kertoja vaihtelee. Kertojat käyttävät itsensä näköistä kieltä, joten sikäli tyyli vaihtelee. Silmänkääntäjä on itsessäänkin niin äkkikääntyilevä romaani, että sen trillerimäisestä juonesta - joka osin saa romanttisia ja satumaisia, osin kauhullisia sävyjä - ei voi kertoa juuri mitään.

Neljästä keskiössä olevasta henkilöhahmosta sen sijaan voi jotain kertoakin. Miljöö on köyhä ja saastunut 1800-luvun Lontoo, keittiöhuone Lant Streetillä, jossa varkaat ja muut hämärän rajamailla toimivat ammattilaiset kohtaavat. Keittiö on rouva Sucksbyn valtakuntaa - ja hänen tulonlähteensä on laiton vauvakauppa. Tässä keittiössä kohtaamme myös romaanin toisen päähenkilön, Sue-tyttösen, orpolapsen, jota rouva Sucksby on kasvattanut kuin omaa lastaan. Vierasille tulee keittiössä säännöllisesti nähty mies, jota kutsutaan Gentlemanniksi, ja hän tarjoaa Suelle rikastumisen mahdollisuutta, johon liittyy teoksen toinen päähenkilö, syrjäisessä kartanossa kasvanut Maud-neiti.

Watersin teksti imee mukaansa, ja koko järkälemäinen romaani tekee mieli lukea yhdeltä istumalta, mikä tosin ei järkälemäisyydestä johtuen ole mahdollista. Vanhan Lontoon alamaailma herää henkiin tuoksuineen, pimeyksineen ja sivistymättömine, juonittelevine ihmisineen, kuin myös kielen tasolla, sillä Sue kertojana ei esimerkiksi juuri possessiivisuffikseista välitä. Muutoinkin Helene Bützovin suomennos on todella nautittavaa luettavaa, sillä nyt tuntuu siltä, että vittu-sanan käyttäminen on todellakin paikallaan siellä, missä se on. Watersmaisesti mukana on uhkaava maalaiskartano yllätyksineen kuin myös mielisairaala kauhuineen.

Tämä on ehdottoman suositeltava lukukokemus!

Terhi Rannela: Punaisten kyynelten talo

 

"Kyykistyn joen rantaan ja upotan yhden lääkepulloista lietteiseen veteen."

Karisto 2013. 254 s.

Terhi Rannelan romaani Punaisten kyynelten talo kertoo rankasta aiheesta, Kamputsean kansanmurhasta. Romaanissa on käytetty näkökulmatekniikkaa, jolla valotetaan tapahtumia eri sukupuolten ja sukupolvien näkökulmasta, ja näkökulmatekniikalla pyritään osoittamaan myös se, kuinka monisäikeinen kysymys syyllisyydestä ja syyttömyydestä on.

Viimeeksi mainittu seikka on Rannelan romaanin suurin ansio: jos järjestelmän ilmianto- ja tarkkailukoneisto on viritetty niin äärimmilleen kuin 1970-luvun Kamputseassa, kaikki ovat sekaantuneet siihen jollain lailla. Romaani onnistuu käsittelemään vainoharhaisuutta uskottavasti.

Romaanin lopussa on luettelo aihepiirin kirjallisuudesta otsikolla "Keskeisiä lähteitä ja inspiroijia". Luettelosta löytyy itselleni kaksi entuudestaan tuttua suomennettua kirjaa. Denise Affoncon omaelämäkerta Elossa kuoleman kentillä ja Kim Echlinin romaani Kadonneet. Vaikka Rannelan romaani on varsin hyvä, mielestäni nämä kaksi lähdeluettelossa mainittua teosta ovat parempia.

Linda Boström Knausgård: Helioskatastrofi

"Minä synnyn isästä."

Like 2013. Suom. Petri Stenman. Alkuteos Helioskatastrofen, 2013. 138 s.

Helioskatastrofi on pienoisromaani, jota tekee samanaikaisesti mieli lukea ahmien ja hidastellen. Päähenkilö on nuori nainen, tyttö, joka kokee elämässään syvää irrallisuutta, erillisyyttä ja kuulumattomuutta, ulkopuolisuutta: "Elämästä, kuinka sitä eletään, minulla ei ollut aavistustakaan. Elämä joka jatkui tuolla ulkopuolella ja jonka osa olin ollut."

Mistä hän ilmestyy pohjoisruotsalaiseen kylään ja missä hän on elänyt ennen saapumistaan? Kysymykseen on ainakin kaksi vastausta: hänen oma kokemuksensa ja sosiaaliviranomaisten selvitys.

Tyttö saa nimekseen Anna Bergström, ja hänet sijoitetaan uskovaiseen perheeseen. Perhe ei ulkokuoren alla ole aivan niin siloinen kuin miltä näyttää, mutta rosoisuus tekee siitä inhimillisen. Anna koettaa jollain lailla elää perheessä, ja eräänä päivänä hänellä tulkitaan olevan kielillä puhumisen lahja. Anna saa aikansa olla seurakunnan näyttelyeläimenä, kunnes hän päätyy mielisairaalaan.

Anna pohtii nimeämisen merkitystä: se, minkä seurakunta nimeää kielillä puhumiseksi, määritellään sanakirjassa skitsofreniaksi. Annan näkökulmasta näyttää liittyvän ennen muuta kontekstiin, milloin yhteiskunta pitää äänien kuulemista ja äänillä puhumista terveenä ilmiönä, milloin puolestaan sairaana - sellaisena, että ääniä kuuleva henkilö on suljettava ulos terveiden yhteisöstä, sairaalan seinien sisäpuolelle.

Annalle tärkein henkilö on hänen isänsä, mutta isä hahmona ja Annan suhde isäänsä ja hänen kokemuksensa isänsä kanssa jätetään lukijalle hyvin viitteellisiksi ja tulkinnanvaraisiksi. Herää myös kysymys, ovatko kaikki kokemukset kielellistettävissä, onko kaikesta mahdollista viestiä sanoin?

Helioskatastrofi tarkastelee ulkopuolisuutta uskottavasti ja viiltävästi. Millaiset kokemukset elämässä ovat ymmärrettäviä ja sallittuja, mahdollisia? Onko sallittua haluta kuolla - vai onko se aina tabu, sairaus? Romaania voi lukea myös masennuksen kuvauksena.

Helioskatastrofi on hyvin omalaatuinen teos ja onnistunut todiste siitä, että proosankaan ei aina tarvitse olla juonivetoista ja "helppoa" - mikä ei myöskään automaattisesti tee siitä "vaikeaa". Tämä romaani kannattaa lukea.

Pasi Pekkola: Unelmansieppaaja

"Täydellinen jarrutus on sellainen, ettei sitä edes huomaa."

Otava 2013. 343 s.

Olin syksyllä kirjallisuusillassa, jossa Pasi Pekkola kertoi esikoisromaanistaan Unelmansieppaaja, ja tuolloin kiinnostuin teoksesta. Unelmansieppaajassa on nimensäkin mukaan kyse unelmista, niiden toteutumisesta ja niistä luopumisesta, "jotta toiset voivat alkaa", kuten takakansiteksti toteaa.

Romaanissa käytetään näkökulmatekniikkaa. On Kuopiosta Helsinkiin rakkauden perässä muuttanut kirjallisuudenopiskelija Roosa, joka jollain lailla koettaa saada itsestään ja elämästä kiinni. On entinen ammattikoripalloilija Tapio, joka on ammattilaisuransa jälkeen elämässään jonkinlaisessa tyhjiössä. On Tapion lapsuudenystävä, kirjailija Ville Siikala, joka tekee itsemurhan ja jonka tuotannosta ja elämästä Roosa kiinnostuu. On Aki, jollain lailla romaanin traagisin hahmo, joka erilaisin seinoin koettaa tehdä itsestään hyväksytyn sekä itselleen että maailmalle. Ja kun näkökulmatekniikasta on kyse, kohtalot kietoutuvat yhteen tai sivuavat toisiaan.

Pekkola kirjoittaa hahmoistaa eläviä ja epätäydellisiä, ongelmaisia muttei epätoivoisia. Romaani on nautittavaa luettavaa ja tragedioiden edetessä ja juonen tiivistyessä teosta ei tee mieli laskea käsistään.

Romaanissa on jonin verran intertekstuaalisia viittauksia. Ensinnäkin romaanissa on mise en abyme -tyyppinen rakenneratkaisu samaan tapaan kuin Carlos Ruiz Zafónin Tuulen varjossa (2001): tämän kirjan nimi on Unelmansieppaaja, samoin kirjailija Ville Siikalan kolmannen romaanin. Kun kirjallisuudenopiskelija Roosa koettaa saada Siikalan Unelmansieppaajaa käsiinsä, käy hieman samoin kuin Tuulen varjon Kadonneiden kirjojen hautausmaalla:

"Siikalan kolmatta romaania, Unelmasieppaajaa, ei kuitenkaan löydy Töölön kirjastosta. Roosa käy parissa muussakin kirjastossa, mutta tulos on aina sama - kirja on lainassa. Hän kiertää pari antikvariaattia, mutta Siikalan kirja pysyy piilossa. Hänellä on kiire, hän haluaa lukea romaanin nyt heti. Siikala on tunteutunut hänen mieleensä, levittää lonkeroisia juuriaan pään sisällä ja kääntää jokaisen ajatuksen, jokaisen mielikuvan itseensä. Hädissään Roosa käy myös kirjakaupoissa. Hän kyselee myyjiltä kirjasta, josta kukaan ei ole kuullutkaan. Unelmansieppaajako se oli, niinkö sinä sanoit? Ei löytynyt ainakaan meidän tiedostoista. Oletko ihan varma tuosta nimestä? Tuntuu, että Siikala on unohdettu, hänen kirjansa kedonneet hyllyistä jo kauan sitten, merkityksettöminä, turhina. Roosa ei muista, että hän olisi yliopiston kurssivaatimuksissa koskaan törmännyt Siikalan nimeen."

Toiseksi huomio kiinnittyy kirjailijahahmoon, Ville Siikalaan. Tapio muistelee kertaa, kun hän ja Ville, ystävykset, kävivät lintutornissa: "Villellä oli veitsi mukana. Auringon viimeiset säteet kimaltelivat sen terästä. Hän kaiversi tornin lautaan: Ville S. kävi täällä." Tämä on suora, jollei lähes alleviivaava viittaus Anja Kaurasen esikoisromaaniin, jonka nimi on Sonja O. kävi täällä (1981). Viittaus jäi kaihertamaan mieltäni, ja aloin miettiä Ville Siikalaa. Onko nimi tuttu jostain?

Vyyhti lähtee aukenemaan. Ville Siikala on päähenkilö parissa Harri Sirolan novellissa kokoelmassa Syysprinssin kalaretki (1997). Syysprinssin kalaretki puolestaan on osa kirjallista dialogia Anja Kaurasen romaanin Syysprinssi (1996) kanssa. Siikala on Sirolan alter ego, ja mainituissa teoksissa käsitellään varsin omaelämäkerrallisesti vaikkakin kaunokirjallisesti kirjailijoiden välistä suhdetta. Pekkolan romaanihenkilön Ville Siikalan ja kirjailija Harri Sirolan kohtaloissa on paljon yhteneväisyyksiä - kuten se, millaisen vastaanoton sai Siikalan Unelmansieppaaja ja millaisen Sirolan pääteoksenaan pitämä Kaksi kaupunkia (1991) tai miten sekä Siikalan että Sirolan elämä päättyi. Romaanin luettuani havahdun huomaamaan, että Unelmansieppaajan motto on Sirolan esikoisromaanista, Abiturientista (1980): "Sillä pian loppuvat polttopuut, sillä pian on tuhkakuppisi täynnä, sillä aurinkokin sammuu ajan loputtua, niin kuihtuu elämäsikin kuin kukka syksyä paetessaan." Onko Pekkolan Unelmansieppaaja siis kannanotto Sirolan kohtaloon - tai mitä Pekkola haluaa Sirolasta oman Siikalansa kautta sanoa?

Pekkolan Unelmansieppaaja on ehdottomasti tutustumisen arvoinen romaani, ja oheislukemistoksi voi suositella ainakin Syysprinssiä ja Syysprinssin kalaretkeä.