Muistopäivä @ Kansallisteatteri, Helsinki

Elli Salon kirjoittama ja Riikka Oksasen ohjaama Muistopäivä Kansallisteatterin pienellä näyttämöllä kertoo Stalinin vainoista ja tekee sen niin koskettavasti, että itkin useassa kohtauksessa niin ennen väliaikaa kuin väliajan jälkeenkin - ja vielä siinäkin kohdin, kun näytelmän päätyttyä poistuu salista ja koettaa koota itseään selviytyäkseen narikasta, saa kokea yhden tunteellisen yllätyksen. Senkin voi sanoa, etten ollut tunteineni yksin, vaan niiskutusta kuului muualtakin yleisöstä, joka muutoin oli aivan hiirenhiljaa. Muistopäivä osuu johonkin sellaiseen kohtaan kollektiivisessa muistissa, joka on kipeä ja herkkä.

Tapahtumakulku on historiasta tuttu ja jo alussa tiedetään, kuinka tässä oikein käy. Niille katsojille, jotka eivät tiedä historiallisesta kontekstista, asia kerrotaan näytelmän alussa. Katsoja pääsee seuraamaan Suomesta Neuvosto-Karjalaan loikkaavan pienen ryhmän matkaa ensin veneellä talvisen Suomenlahden yli Inkeriin, ja vainokoneiston rattaissa syvemmälle eri gulagien maailmaan. 

Lavastus on pienieleinen. Koko ajan on pimeää tai hämärää, jossain vaiheessa alkaa sataa lunta ja se ei vain lopu. Näytelmää, tunnelmaa ja juonta kannattelee musiikki. Lavalla on koko ajan kaksi muusikkoa, Eva Louhivuori ja Ilkka Tolonen. Musiikki maalaa tunnelmaa ja miljöötä voimakkaasti ja sen merkitys näytelmässä on valtava. 

Näytelmän alussa kerrotaan myös se, että näytelmän repliikit pohjautuvat vahvasti lukuisten arkistojen materiaaliin sekä kirjeisiin ja muistelmiin. Muistopäivän teemoja ovat yksilön pyrkimys kohti parempaa elämää, ponnistelut ja tulevaisuudenusko, toisaalta tuho, menetys ja kuolema. 

Vainokoneisto näyttää voimansa, ja vapauteen on vaikeaa uskoa, kun olosuhteet todellakin näyttävät enemmän vankeudelta kuin tavalliselta elämältä. Raskasta työntekoa kuvataan hionosti tanssillisilla koreografioilla, joiden toisteisuudesta välittyy pakkotyön ankaruus ja pyrkimys täyttää työnormeja, jotka ovat utopistisia tai tappavan raskaita. Neuvostotodellisuuden köyhyys ja puute alkavat hiljalleen paljastua, kyseessä ei olekaan se proletariaatin paratiisi, jota matkalaiset lähtivät tavoittelemaan. 

Mikään tästä ei tietenkään tule katsojalle yllätyksenä, mutta elämänuskon hajoamista on rankkaa katsoa. Suuret unelmat vaihtuvat aivan pieniksi toiveiksi, mutta yksilön elämällä ei todellakaan ole mitään arvoa neuvostojärjestelmässä, jossa kuolemienkin määrä on normitettu.

Muistopäivä kuvaa diktatuuria yksilön kokemuksen kautta ja saa kokemaan surua siitä, että jotkut ovat todella joutuneet kokemaan elämässään tyon kaiken - ja samalla ajattelemaan, että ei koskaan enää: tuollaista maailmaa ja pahuuden koneistoa en halua. 

Helsingin Sanomat antoi näytelmälle viisi tähteä. 

Colson Whitehead: Maanalainen rautatie

 

Otava 2021. Alkuteos The Undergroud Railroad, suom Markku Päkkilä. Nextoryn äänikirja, 11 h 45 min.

Maanalainen rautatie ei sovellu kovin hyvin kuunneltavaksi: romaanissa on paitsi keskushenkilö Coran lisäksi useita henkilöhahmoja, myös kronologian rikkovia ennakointeja ja takaumia. Luettuna tästä romaanista olisi varmasti syntynyt erilainen kokemus. Teoksen tematiikka on tärkeä: romaani kertoo orjuudesta Yhdysvalloissa ja ajasta, kun orjuus alkaa murtua mutta ei vielä ole päättynyt. 

Orjuutta romaanissa kuvataan väkivaltaisen yksityiskohtaisesti. Realismin rikkoutumisen ja toivon symbolin romaaniin tuo sen nimen mukainen "maanalainen rautatie": romaanissa on olemassa salainen maanalainen rautatieverkosto, jonka avulla orjat voivat päästä pakoon. Romaanin keskushenkilö Cora pakenee plantaasilta maanalaista rauatietä pitkin, ja tavallaan koko romaani on odysseia, joka kuvaa Coran pakoa, joka hetken seesteisen ajanjakson päästä jälleen jatkuu. Ihmisiä Coran ympärillä kuolee, ja yhteiskunta näyttäytyy rasismin läpäisemänä - lukuun ottamatta joitakin valkoisia, jotka ajavat orjuudesta luopumista ja operoivat esimerkiksi maanalaista rautatietä.

Anu Pentik: Alussa oli siemen @ Wäinö Aaltosen museo WAM, Turku

Kuten Michael Schilkinin näyttelystä kirjoittaessani totesin, en ole koskaan aiemmin ollut innostunut keramiikasta. Lisäksi Anu Pentikin näyttelyn nimestä, Alussa oli siemen, tuli mieleeni Siikalatvan kammottava slogan "Kylvä siemenesi Siikalatvalle", joten en saapunut näyttelyyn erityisen innoissani. Niinpä onkin mahtavaa todeta:

Olin väärässä! Anu Pentikin Alussa oli siemen on nimittäin puhutteleva, näyttävä, samastuttava ja toivoa herättävä näyttely. Siis ehdottomasti suositeltava kokemus!

Näyttely pitää kiertää suunniteltuun suuntaan, sillä huoneissa esillä olevat teokset muodostavat tarinallisen kokonaisuuden: huoneet ovat pitkälti pikemminkin installaatioita kuin tiloja, joissa erillisiä teoksia on esillä. 

Näyttely alkaa voikukkapellosta, jonka vieritse voi kulkea ja jonka rönsyilevyyttä ja vapautta voi ihailla.

 

Voikukkapellon jälkeen päästään höytyvien maailmaan, jossa on samanaikaisesti upeaa keveyttä ja kontrastina valtavaa rujoutta.

Sen jälkeen tunnelma muuttuukin täysin. Kuljetaan läpi palaneen metsän ja valkean metsän, mitkä itse koin näyttelyn draaman kaaren huippukohdiksi, peräkkäiseksi tuhoksi ja toivoksi.

Mustasta ja valkoisesta metsästä päästään takaisin värien maailmaan ja kukkapellolle - ja tässä vinkki: kaikilla kukilla on nimet. Nimilistaa saa lainata lipunmyyntipisteellä. Nimien kautta kukkia on aivan eri tavalla kiinnostavaa tulkita kuin vain kukkina itsessään.

Näyttelyn loppupuolella on video, jolla Anu Pentik kertoo urastaan ja näyttelyn synnystä ja teemoista. Videon katsominen syventää näyttelykokemusta. Viimeisessä huoneessa päästään vielä valkeuden äärelle.

Hieno, tunteita herättävä ja samastumaan saava näyttely!

Judith Schalansky: Kaukaisten saarten atlas

 

"Vietin lapsuuteni karttakirjan parissa."

Poesia, 2020. Suom. Marko Niemi. Saksankielinen alkuteos Atlas der abgelegenen Inseln, 2009. 143 s.

Judith Schalanskyn Kaukaisten saarten atlas on hurmaava ja mykistävä kirja. Kirjan genreä on hankalaa määrittää. Sille on annettu kirjastoluokitus 4, maantiede. Poesian internetsivuille poimituissa kritiikkikatkelmissa esimerkiksi Suomen Kuvalehti nimeää kirjan "kokonaistaideteokseksi". Markkinointitekstissä luvataan teoksen "vievän lukijansa huimalle nojatuolimatkalle". Ja kyllä! Kaukaisten saarten atlas on huima teos.

Teos näyttää perinteiseltä karttakirjalta niin kokonsa kuin karttojenkin puolesta. Teos esittelee "viisikymmentä saarta, joilla en ole koskaan käynyt enkä tule käymään", kuten alaotsikko lupaa ja minkä lukijakin voinee pitkälti allekirjoittaa - jos ei saarten kaukaisuuden ja vaikeapääsyisyyden vuoksi, niin viimeistään luettuaan kuhunkin saareen liittyvän esittelytekstin.

Kaukainen saari -sanayhdistelmästä tulee kenties ensimmäisenä mieleen jokin trooppinen paratiisisaari, saari kaukana kaikesta, ennen kaikkea velvollisuuksista tai stressistä. Saari, jolla ei ole vaatimuksia, vain vapauksia. Kaukaisten saarten atlas ottaa lakonisesti kantaa tällaisiin ennakko-odotuksiin jo ennen esipuhetta sitaatilla "Paratiisi on saari, samoin Helvetti". 

Kaukaisten saarten atlas tekee kiehtovalla tavalla näkyväksi sitä, kuinka ihminen alkaa toimia paikassa, joka on syrjässä kaikesta ja jossa ei ole lakeja ja järjestystä. Yritetään rakentaa utopioita, syntyy dystopioita; tehdään ydinkokeita, perustetaan vankiloita; luonnonolot ovat niin karut, että yhteisö itse rajoittaa populaationsa kokoa niillä keinoilla, jotka käytössä on.

Kaukaisten saarten atlas on hidasta ja nautiskeltavaa luettavaa siitä, mitä kaikkea maapallolle mahtuukin ja on vuosisatojen aikana mahtunut. Ja kuinka kaukana voi olla kaukana! Kukin saari on piirretty samassa mittakaavassa ja kunkin esittelyekstin kohdalla on havainnollistava jana siitä, kuinka monen (sadan tai tuhannen) kilometrin päässä on jotakin muuta.

Kaukaisten saarten atlas on täydellistä korona-ajan luettavaa: se samalla mahdollistaa matkat kauas niin ajassa kuin paikassa kuin myös saa iloitsemaan siitä, että itse on paraikaa siellä, missä on.

Juha Siro: Yllämme kaartuva taivas

"Mies tarpoo tomussa kuolleen kengillä."

Like, 2019. 321 s.

Juha Siron romaani Yllämme kaartuva taivas on hieno romaani ihmisyydestä - valheesta, totuudesta ja propagandasta, hyvästä ja pahasta. Romaanissa on kaksi aikatasoa, 1900-luku ja vuosi 2026. Kielellisesti romaani on nautittava ja siinä on useita hienoja kiteytyksiä. Tyylissä on jotakin samaa kuin Raamatun Saarnaajan kirjassa.

1900-luvun aikatason tarinassa päähenkilö on 1920-luvun Berliinissä koulua käyvä poika, joka toisen maailmansodan alkaessa päätyy rintamalle, kuten kaikki nuoret miehet, ja rintamalla hänen tehtävänsä on valokuvata tapahtumia, eli tuottaa propagandaa Saksalle:

"Mitä enemmän valheita toistetaan, mitä enemmän niistä keskustellaan ja niitä puolustetaan, sitä enemmän ne ovat esillä ja alkavat muuttua ihmisten mielissä totuudeksi. Aivan kuin väärennetty taideteos, joka museossa miljoonia kertoja katsottuna muuttuu aidoksi."

Mitä pidemmälle sota etenee, sitä mielipuolisemmaksi ja kaoottisemmaksi sekä todellisuus että propaganda muuttuvat:

"Valtakunnan johtaja kuollut - hän on hengissä. Länsirintama luhistuu - se on murtumaton. Armeijakunta etenee idässä - se perääntyy. Katkeria suurtappioita - loistavia voittoja. Häviöstä tulee väistämätön - lopullinen voitto on käden ulottuvilla. Asetehdasta pommitettu - salainen ihmease kääntää sodan kulun.
        Totuutta ei ole.
        Ja jos onkin, se ei ole totta."

Vuosikymmeniä sodan jälkeen pojasta mieheksi varttuneen päähenkilön mieli toimii samalla tavalla kuin sotaa käyvän valtion propagandakoneisto - ihmisellä on taipumus yrittää muodostaa asioista kokonaiskuva ja toisaalta tehdä kaikesta itselleen miellyttävämpää, tai edes siedettävää:

"Mieleni oli ryhtynyt valehtelemaan minulle: tajusin miten se halusi muuttaa tapahtumia mieleisekseen, muokkasi palapelin paloja parhain päin, että ne sopisivat vaivattomammin yhteen. Ajattelin, etten ollut elämäni aikana tehnyt mitään tärkeää. En ainoatakaan asiaa, jolla olisi ollut merkitystä kenenkään toisen ihmisen kannalta. Minun vuokseni, tai minusta huolimatta, mikään maailmassa ei ollut toisin. Kaikki mitä olin tarkoittanut tai tahtonut olikin vaihtunut johonkin toiseen - muuttunut aivan muuksi."

Sodassa ihmiset ovat kestämisensä ja sietämisensä rajoilla, ja tätä pohtii myös poika: "Miten helvetin kauan tätä voi kestää, poika kysyy. Meidän osaltamme tämä kestää juuri sen minkä mekin, kapteeni sanoo." Kapteenin vastaus pojan pohdintaan avaa aikaikkunan, joka osoittautuukin pojan osalta loppuelämän mittaiseksi. Sota ja kauheudet eivät pääty viimeisiin tykinlaukauksiin, vaan kauhu ja syyllisyys seuraavat ihmistä koko elämän - ja sitä kestää juuri niin kauan kuin minkä ihminenkin.

Millaisia vaihtoehtoja kaiken kestämisessä siis on? Sodan jälkeen poika kohtaa Berliinissä entisen opettajansa, herra Spahlin, ja heidän keskustelussaan herra Spahl toteaa pojalle, että sodanjälkeisessä tilanteessa, kaikkien kauhujen kokemisen ja niihin osallistumisen jälkeen ihmiselle ei ole jätetty kuin yksi ainoa mahdollisuus, "Kuolla tai muuttua aivan eri ihmisiksi". Ihmisellä ei ole velvoitetta olla se, joka hän on ollut. Joskus se ei enää ole edes mahdollisuus.

Romaanin toisella aikatasolla, vuodessa 2026, eletään jonkinlaisessa tulevaisuusdystopiassa. Tapahtumat sijoittuvat aavikolle, ei-minnekään tai minne tahansa, maisemaan, joka vaikuttaa Lähi-idältä. Sota on runnellut maiseman. Nykyhetkestä katsottuna aika voisi olla jokin isisinjälkeinen hetki - aavikolla elää irrallisia ihmisiä pakolaisina tai matkalla ei-minnekään, ja matkalla voi kohdata erilaisia ideologioita edustavia yksilöitä tai ryhmittymiä, valtaa ja väkivaltaa.

Vuoden 2026 päähenkilö on Aviel, joka omalla tavallaan pyrkii yllä kuvatussa todellisuudessa kohti päämääräänsä, kohti hyvää, mutta "Miten helposti kaikki käy, joku saattaa tuhota elämänsä ja tulevaisuutensa vuosien mittaan - joskus siihen riittää väärä paikka ja aika, muutama piinaava minuutti". Aivan kuten 1900-luvun aikatasolla on sotaa ja propagandaa, samat ilmiöt toistuvat vuonna 2026, mutta vain aikansa versioina. Kun 1900-luvun poika kysyy, "miten helvetin kauan tätä voi kestää", yhtä lailla Aviel pohtii samaa asiaa vuonna 2026. Aika kiertää, mikään ei syvimmiltään muutu. Ja kun pahaa tapahtuu, "Hänen oma mielensä on kuin atomeksi räjähtänyt peili, josta ei voi enää koskaan katsoa kuvaansa" - siis mahdollisuus on "Kuolla tai muuttua aivan eri ihmisiksi".

"Puskutraktorit ja lapiomiesten ryhmät liikkuvat raivaustöissä. Auto ohittaa raunioista kaivetun naisen ruumiin, joka makaa kadulla tuhkan ja mustaksi kuivuneen veren peitossa. Aviel ajattelee miten helvetissä maailmanlopun saattaa ikinä siivota."

Vaikka Yllämme kaartuva taivas kertoo pahuudesta, yhtä lailla se kertoo hyvyydestä. Tulevaisuuden aikatasolla Caberl-niminen henkilöhahmo pohtii Jumalasta näin: "Ei häntä voi vapauttaa pahasta, hänessä on läsnä kaikki mikä meissäkin. Jumalassa yhdistyy tuomio ja armo, hän pitää ne yhdessä, muuten maailma jakautuisi valon ja pimeyden valtakunniksi. Paholainen on Jumalan varjo, ja Jumala paholaisen. Toista ei ole ilman toista." Romaanissa kuvaus pätee myös henkilöhahmojen kohdalla. Kaikissa hahmoissa on syvyyttä, läsnä niin hyvä kuin pahakin.

Mahdollisuuksiksi pahuuden kokemuksista ja teoista selviämiseen, tai pikemminkin kykyyn jatkaa elämää, romaani antaa siis ihmiselle yhdeksi vaihtoehdoksi muuksi muuttumisen. Menneisyys tekoineeen ja kokemuksineen on mikä on. Myös arjen rooli nostetaan esiin: "Olipa se hyvä tai huono asia, arkielämä lakaisee maton alle asiat, jotka eivät enää muuksi muutu." Yksi tapa on myös kirjoittaminen: "Alkuperäiseen ei voi palata, Maria sanoi. Mutta kirjoittaa voi kuten haluaa, tulos on aina yhtä oikea." Kirjoittaminenkin siis näyttäytyy yhtenä muuttumisen ja suhtautumisen tienä: asiat itsessään ovat mitä ovat, mutta väärin ei voi kirjoittaa.

Kuitenkin romaanissa on vahvasti läsnä toivo ja mahdollisuus hyvään. Eräs henkilöhahmoista toteaa: "Kaikki hyvä ihmisten kesken alkaa tuntemattomille puhumisesta." Ajatuksiaherättävä lausahdus. Ja
miksi ihminen tekee pyyteettömiä hyviä tekoja? "Tarvitsen toivoa - -. Aivan yhtä lailla kuin sinäkin. Näinä aikoina maailma pysyy pystyssä vain pienten ja katoavien tekojen varassa."

Yllämme kaartuva taivas on romaani, jonka syvyys jää vaikuttamaan pitkään lukemisen jälkeenkin.

Kissani Jugoslavia @ Kansallisteatteri, Helsinki

Johanna Freundlichin Kansallisteatterin Willensauna-näyttämölle ohjaama Pajtim Statovcin Kissani Jugoslavia on todella onnistunut näytelmä. Siinä missä romaani paikoin tuntui vaikeaselkoiselta tai hankalastikin tulkittavalta, näytelmä on huomattavasti vastaanottajaystävällisempi.

Kissani Jugoslavia kertoo Bekimin tarinan, joka kietoutuu pitkälti identiteettikamppailun ympärille. Bekim on Suomeen lapsena muuttanut homoseksuaali Kosovon albaani, jolla ei ole kaikkein helpoin isäsuhde - tässä riittääkin ihan kylliksi identiteettityötä tehtäväksi. Onko Bekim suomalainen vain albaani? Kuinka häneen suhtaudutaan Suomessa, entä Kosovossa? Kuinka hän itse itsensä kokee? Ja miten suhtautua omaan seksuaalisuuteensa?

Bekimin tarinan rinnalla kerrotaan hänen perheensä tarinaa, jossa keskitytään äidin kasvuun tytöstä naiseksi, naimisiin menemiseen ja perheen perustamiseen sekä muutoksiin perheessä. Kaiken taustalla on myös sota ja pakolaisuus. Myös isän tarina valottuu näytelmän aikana useammastakin perspektiivistä.

Kissa- ja käärmesymboliikka (joka on tuotu näyttämölle mitä oivaltavimmin!) on näytelmäversiossa valmiiksitulkitumpaa kuin romaanissa, mistä pidin paljon. Näytelmä ei kuitenkaan missään nimessä ole valmiiksipureskeltu tarina, vaan jättää katsojan miettimään monia asioita. Romaanin lukukokemuksen pohjalta odotukseni näytelmäversiota kohtaan olivat varsin skeptiset, mutta yllätyin todella positiivisesti. Näytelmä on tematiikaltaan sekä ajaton että hyvin ajankohtainen - ja vaikka teemat ovat suuria ja raskaitakin, näytelmä myös viihdyttää ja naurattaa. Kannattaa käydä katsomassa, mikäli Hesarin kehuvan kritiikin jäljiltä lippuja on vielä saatavissa.

Marko Annala: Paasto

"Tyyne Amalian sänky keinui kevyesti."

Like 2018. 285 s.


Marko Annalan toinen romaani, Paasto, kertoo uskonkriisistä. Päähenkilö on keski-ikäinen Matias Törmä, joka on naimisissa uskovaisen vaimonsa, Marikan kanssa, ja myös Matiaksen mummo Tyyne uskoo Jumalaan, tosin Tyynen usko edustaa vapaakirkkoa. Hiljalleen Matiaksesta on kuitenkin alkanut tuntua, että hän on erkaantunut uskosta - ja tästä luonnollisestikin seuraa kriisi, sillä uskoontulemisensa jälkeen Matias on rakentanut pitkälti koko aikuiselämänsä uskon varaan.

"Ei ihme, että Jumala osoitti minulle aikoinaan juuri ortodoksisuuden, uskon, joka tunnustaa myös kehon. Eikä myöskään ole ihme, että hurahdin vuosia sitten lenkkeilyyn. Kehoni on nämä kaikki vuodet yrittänyt viestiä olevansa olemassa ja huutanut tarvitsevansa huomiota, mutta minä ylistin vain mieltä. Ja lopulta keholleni ei jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin murtaa selkäni. Ja nyt ainakin tiedän mitä kipu on."

Paasto kuvaa hienovaraisesti ja uskottavasti sitä, kun ihminen joutuu tilanteeseen, jossa koko hänen elämältään tuntuu putoavan pohja pois. Kaikki arjessa näyttää yhtäkkiä kulissilta, jonka takana ei olekaan mitään. Tällainen elämänkriisi voi manifestoitua uskonkriisinä, kuten Paastossa, mutta mielestäni Paasto kuvaa kriisin mekanismia itseään:

"Minua on - - uuvuttanut koko paaston ajan. Aikomuksenani oli tutkia näiden viikkojen aikana itseäni, mutta mitä syvemmälle katsoin, sitä sameammaksi näkymä muuttui. Kuin olisin etsinyt kirkasta vesipisaraa myrskyn sotkemasta rantavedestä. Minun olisi pitänyt odottaa, sillä tyyntä ei voi tehdä."

Ortodoksinen ja uskonnollinen kuvasto läpäisee hienosti koko romaanin ja tekee näkyväksi sen, kuinka olennaiseksi osaksi usko on Matiaksen elämää tullut. Paasto kertoo myös rohkeudesta tunnustaa se, ettei enää ole sama kuin aiemmin; rohkeudesta ottaa askelia pois entisestä, vaikka vaarana on menettää kaikki ja olla saamatta mitään tilalle.

Uskontoa ja uskonnollisuutta avataan Paastossa muidenkin henkilöhahmojen kuin vain Matiaksen kautta, mikä ristivalottaa asiaa hyvin. Vaikka uskominen seurakuntaan kuulumisen kannalta on myös jaettu kokemus, romaani näyttää uskon ja uskonnollisuuden erilaisia merkityksiä yksilölle eri henkilöhahmojen toiminnan ja ajattelun kautta. Usko näyttäytyy asiana, joka voi tuoda elämään runsaasti sisältöä ja ehkä jonkinnäköistä varmuutta tai jatkumoa. Ajatuksia herättävää romaanissa on se, että uskoa kuvataan asiana, jonka voi paitsi saada, myös menettää:

"En koskaan saanut tietää omaa armolahjaani. Minä en osannut opettaa tai puhua uskostani. En ole hoitanut sairaita tai lohduttanut kärsiviä. Jos jossain usko meni hukkaan, niin minussa. Se oli minulle kuin matkamuisto vitriinissä. Kaunis muttei käytettävissä."

Paaston kieli ja kuvasto on hyvällä tavoin kiihkotonta ja paasaamatonta, ja se jättää lukijalle tilaa tehdä omia tulkintoja. Romaanin jännite kantaa alusta loppuun saakka, ja tematiikka jää pohdituttamaan lukukokemuksen jälkeenkin.

9 hyvää syytä elää @ Ryhmäteatteri, Helsinki

Anna Krogeruksen kirjoittama ja Kaisa-Liisa Logrenin ohjaama 9 hyvää syytä elää on kerrassaan hyvä näytelmä. Päähenkilönä nähdään Klara Harmaa, joka on kolmikymppinen, masentunut nainen. Näytelmän alussa hän on saanut (tuki)asunnon, jossa hän harjoittelee elämää. Klaran maailmaan päästään hyvin sisään heti näytelmän alusta alkaen: näin vaikeaa voi olla jo ihan asunnosta ulos Alepaan lähteminen. Äidin hyvää tarkoittavat mitä kuuluu -puhelut oletko syönyt -kyselyineen lähinnä ahdistavat, kun yksi tarkoitus olisi vihdoin päästä omille jaloilleen ja aloittaa oman elämän eläminen.

Kaikki 9 hyvää syytä elää -näytelmässä lavalla nähtävät hahmot ovat omalla tavallaan hukassa elämässään, olipa kyse sitten päähenkilö Klarasta, äidistä, joka yrittää saada elämäänsä merkitystä asettumalla mielenterveysongelmista kärsivien äänitorveksi yleisonosastopalstoilla ja aloittelevana vloggaajana, Klaran siskosta, jolla päältäpäin katsottuna menee hyvin, mutta kun hänen pintansa murtuu, pinta paljastuu kulissiksi, naapurin tytöstä tai tämän äidistä, naapurin papasta tai maahanmuuttajanaisesta, mielenterveystukihenkilöstä, postinjakajasta, katujuoposta koirineen...

9 hyvää syytä elää näyttää kaikki hahmonsa todellisina ihmisinä, jotka ovat jotain muuta, kuin miltä ohimennen nähtynä näyttää. Jokaisen elämässä on omat ongelmansa, mutta jokaisella on myös mahdollisuus ratkaisuihin - ja parhaita ratkaisuja voi syntyä, kun ihmiset kohtaavat toisensa. 9 hyvää syytä elää ei anna katsojalle varsinaisesti mitään uudenlaisia vastauksia, mutta ajatteluttamaan se kuitenkin jättää.

Näytelmässä on hyvä rytmi, ja katsomossa saa niin nauraa kuin herkistyäkin. Dialogi on kirjoitettu oivaltavalla tavalla; itse en hoksannut päähenkilön repliikkien erityispiirteistä erästä seikkaa, ennen kuin se tehtiin suoraan yleisölle selväksi. Tällaisilla oivalluksilla saadaan hienosti tehtyä näkyväksi se, että jos ihminen alkaa vältellä itselleen hankalia asioita ja rakentaa niistä elämälleen sellaisia rajoja, joita hän ei aio ylittää suojellakseen itseään, hän myös menettää jotakin olennaista - tässä näytelmässä kyvyn rakastaa.

9 hyvää syytä elää on monitasoinen ja puhutteleva näytelmä, joka todellakin kannattaa käydä katsomassa.

Maja Lunde: Mehiläisten historia

 

"Me tasapainoilimme kukin oksallamme kuin isokokoiset linnut, muovisäiliö toisessa kädessä ja höyhensivellin toisessa."

Tammi 2016. Norjankielinen alkuteos Bienes historie, 2015. Suomentanut Katriina Huttunen. 431 s.

Maja Lunden Mehiläisten historia on kiehtova ja ajatuksia sekä tunteita herättävä lukuromaani. Romaanissa on kolme aikatasoa ja kolme keskushenkilöä: William, joka elää 1800-luvun Britanniassa, George, joka elää 2000-luvun Amerikassa ja Tao, jonka tarina sijoittuu dystooppiseen tulevaisuuteen vuoden 2098 Kiinassa.

William on keski-ikäinen mies, jolla on nuorena miehenä ollut lupaava tutkijanura luonnontieteilijänä. Hän kuitenkin rakastuu ja menee naimisiin, ja romaanin alussa hän on suurperheen (tai ehkäpä aikanaan ihan tavanomaisen perheen) isä, joka kamppailee perheensä toimeentulosta ja jonka tutkijanura on katkolla - osin hänen omasta tahdostaan, osin ikään kuin olosuhteiden pakosta. William on vuoteenomana, sillä hän on menettänyt kiinnostuksensa elämää kohtaan, kadottanut tutkijanintohimonsa arjen pyörteisiin.

George on keskiluokkainen amerikkalainen puurtaja, joka pyörittää mehiläistilaa. Hänkin suhtautuu työhönsä intohimoisesti, sillä hän on jo monennen polven mehiläistilallinen ja hän haluaa kunnioittaa perinteitä. Hän nikkaroi pesänsä itse siinä missä muut tilaavat ne valmiina tukusta ja hänen elämänsä keskittyy mehiläisiin, vaikka hänelläkin on perhe: vaimo ja aikuistuva poika, josta hän toivoo tilalleen jatkajaa. Perilliset eivät vain aina ole sitä, mitä vanhemmat toivovat.

Samankaltainen tilanne vaivaa myös Williamia: hänellä on vain yksi poika, Edmund, ja sen lisäksi lukuisia tyttäriä - mutta 1800-luvulla perheen toivo on pojassa. Edmundkaan ei vain valitettavasti vaikuta suuntaavan intohimoaan samaan asiaan kuin isänsä, luonnontieteeseen ja eritoten mehiläisiin, vaan johonkin aivan muuhun.

Tulevaisuusdystopiassa vuonna 2098 mehiläiset ovat kadonneet maailmasta. Tätä tilannetta lukija pääsee tarkastelemaan kiinalaisen Taon silmin. Tao työskentelee pölyttäjänä, mihin työhön on masinoitu iso osa muistakin kiinalaisista. Taon lahjakkuus ei vain koskaan ole ollut fyysisessä hienomotoriikassa; hän tuntee itsensä pölyttäjänä äärimmäisen kömpelöksi, häntä kiinnostaisi enemmänkin opiskella ja viettää aikaa kirjastossa, ja nuorena hänellä olikin yllättävän paljon mahdollisuuksia opiskella - siitä hän sai punaisen pioneerihuivinkin. Nyt hänellä on mies, Kuan, ja heillä kolmivuotias poika, Wei-Wen.

Tao jakaa samat vanhemmuuden huolet kuin William ja Georgekin: Wei-Wen ei ole kiinnostunut siitä mistä Tao; kun Tao koettaa käyttää aikaa Wei-Wenin kotiopetukseen antaakseen hänelle mahdollisuuden parempaan tulevaisuuteen kuin työläisyyteen pölyttäjänä, Wei-Wen ei jaksa olla aloillaan tai keskittyä. Taoa turhauttaa, aivan kuten edeltävien sukupolvien Williamia ja Georgeakin.

Vaikka Mehiläisten historia on dystopia, sen keskiössä ei ole dystooppisen maailman tai tuhon kuvaaminen, vaan toisaalta nimensä mukaisesti mehiläiset, toisaalta ihmisyys. Samat toiveet ja pettymykset yhdistävät ihmisiä niin menneessä, nykyisyydessä kuin tulevaisuudessakin, ja ajasta aikaan ihmiset etsivät merkityksellisyyttä elämälleen - ja huomaavat, että he eivät voi päättää jälkeläistensä valinnoista, eivätkä jälkeläiset ole olemassa täyttääkseen heidän unelmiaan. Elämä voi johtaa onnistumisen iloon tai katkeraan pettymykseen, ja matkaan kuuluu niin optimistista itsepetosta kuin karvaita menetyksiäkin.

Maja Lunden ihmiskuvaus on uskottavaa ja monisyistä, ja vaikka se paikka paikoin on synkkää, romaanista jää kuitenkin toiveikas vire.

Marko Annala: Värityskirja

"Leikkimaasto alkaa suoraan takaovelta."

Like 2017. 203 s.

Suomessa masennus on kansantauti. Koulukiusaamisesta on puhuttu jo pitkään ja sosiaalinen media on tehnyt näkyvämmäksi myös aikuisten kiusaamisen. Marko Annalan vaikuttava omaelämäkerrallinen esikoisromaani Värityskirja tekee näkyväksi kiusaamisen ja masennuksen välisen suhteen - tai oikeastaan kiusaaminen on sanana silkka eufemismi, kysymys on väkivallasta, minkä tämäkin romaani nostaa perustellusti esiin. Värityskirja on ehdottoman suositeltavaa lukemista kaikille.

Romaani kuvaa päähenkilö-minäkertojan lapsuutta, nuoruutta ja aikuisuutta, ja siinä missä masennus ja paniikkihäiriö luovat teokselle pohjan, teoksen keskiössä on kuitenkin luovuus ja ajatus eteenpäin pyrkimisen tärkeydestä: ihminen ei pääse irti kokemuksistaan ja historiastaan - vaikka tietoinen muistijälki olisikin "hauras, niin hento hipaisu pintaa, ettei se paljasta pölyn alta mitään", kuten minäkertoja toteaa - niin menneisyyden kokemuksiin ei kannata jäädä kiinni.

Värityskirja on myös romaani unelmista ja niiden toteutumisesta, sillä "Kuinka katkeransuloista onkaan, että ihmisen vanha unelma alkaa toteutua juuri kun on luonut muita unelmia ja alkanut hellittää vanhoista". Värityskirjaa voi lukea myös kurkistuksena suomalaiseen rock-elämään, sillä romaanissa kuvataan myös Mokoma-yhtyeen synty ja nousu kuuluisuuteen.

Romaani on voimakastunnelmainen. "Koen kehoni olevan kuin ruumisarkku, johon mieleni on suljettu" - paniikkihäiriö, sen lähestyminen ja paini paniikkikohtausten kanssa kuvataan samastuttavasti.

Synkistä teemoistaan huolimatta Värityskirja ei ole synkkä romaani, vaan siinä on valoa ja merkitystä: "Ihmisen on pystyttävä vastaamaan kysymykseen olemassaolonsa oikeudesta. Jos ei pysty, masentuu vuorenvarmasti. Ihminen tarvitsee syyn olemiselleen. Joku löytää sen tekemisestä, joku tekemisen tuloksista. Nuorena ensirakkaus sen selittää. Myöhemmin syliin tunkevat lapset kirkastavat syyn. Mutta pohjimmiltaan ihmisen olisi osattava löytää syy olemassaololleen vailla muita tekijöitä. Jos minulla olisi vain tämä oma olemiseni eikä mitään muuta, miksi olisin?"

Harri Sirola: Kaksi kaupunkia

"Jupiter sattui olemaan kalan tähdistössä ja näkyi hyvin mäntypuiseen kalastajaveneeseen."

Teos 2015 (ensimmäinen painos: Gummerus 1991). 637 s.

Harri Sirolan Kaksi kaupunkia on upea, vaikuttava romaani, jota syyttä ei ole kutsuttu Sirolan päätyöksi. Muistan aiemmin lukeneeni teoksen aikalaisvastaanoton epäonnisuudesta. Romaani kertoo kahdesta kaupungista, Tallinnasta ja Helsingistä, ja niiden kautta kahdesta täysin erilaisesta maailmasta: totalitaristisesta Neuvosto-Virosta ja kapitalistisesta mutta suomettuneesta Suomesta. Romaani julkaistiin ensimmäistä kertaa vuonna 1991, jolloin maailma, josta romaani kertoo, lakkasi olemasta: Neuvostoliitto hajosi ja Viro itsenäistyi, eikä lukijoita kiinnostanut se, mistä romaani kertoo, koska oltiin uuden maailman äärellä, vapauden ja muutoksen murroksen hurmassa.

Nyt aikaa on kulunut riittävästi, jotta Kahden kaupungin loistokkuus tulee esiin. Toisaalta maailma ei ole muuttunut mihinkään, vaikka suuri ja mahtava itänaapurimme ei enää marssikaan punalipun alla ja vaikka esimerkiksi teknologinen kehitys on muuttanut maailmaa huimasti. Kaksi kaupunkia on vahva romaani, jonka sanoma, sisältö ja ilmaisukeinot kestävät aikaa. Nykylukija voisi todeta, että Sofi Oksasen menestysromaani Puhdistus ja Katja Ketun hieno romaani Yöperhonen tuntuvat olevan vahvasti velkaa Kahdelle kaupungille; toisaalta Kaksi kaupunkia on myös elävä kuvaus nuoresta aikuisuudesta, elämänjanosta ja rakkauden ja elämän merkityksen hakemisesta.

Kahden kaupungin tärkeimmäksi henkilöhahmoksi nousee virolainen muusikko Ants Semper, toisinajattelija Tallinnasta. Romaani ristivalottaa Antsin hahmoa hienosti: totalitaristisen yhteiskunnan näkökulmasta hän on ehdottomasti vähintäänkin toisinajattelija, mutta toisaalta humaanista näkökulmasta ja toisaalta vapaan yhteiskunnan näkökulmasta hän on ihan tavallinen ihminen, joka haluaisi vain elää omaa elämäänsä rauhassa. Se ei tietenkään onnistu.

Antsin hahmon kautta romaani onnistuu kuvaamaan vapautta, valtaa ja mielivaltaista alistamista traagisesti ja koskettavasti, mutta kuitenkin myös vahvasti toivon kautta. Antsn elämänasenne on hyväksyvyydessään sellainen, josta tekee mieli ottaa mallia. Antsille tapahtuu kohtuuttomia asioita, mutta kaiken keskellä hän pyrkii olemaan tyyni ja löytämään aina kauneutta elämästä. "Tämä ei ollut minkään alku, eikä minkään loppu. Tämä oli eräs tuokio elämässä."

Muita virolaisia henkilöhahmoja ovat Antsin veli Maks, hänen ystävänsä Rein, lukuisat naishahmot, rakastajattaret, joita Ants kutsuu itämaisittain hanumeiksi, ja heistä keskeisimpänä Aave, Reinin vaimo, jonka alkoholisoitunut isä on kuuluisa kuvataiteilija ja jonka äiti on katkeroitunut kotirouva, joka on täysin kyllästynyt miesten ryyppäämisen seuraamiseen. Ja koska totalitarismissa ja kyttäysyhteiskunnassa eletään, aina ja kaikkialla joku on petturi, ilmiantaja, juudashahmo.

Suomenlahden pohjoispuolelta tutustumme eksentrisyyteen pyrkivään, pinnalliseen, hedonistiseen ja itsekeskeiseen runoilijaan taiteilijanimeltään David Leija, ja hänen vastapainokseen maanläheiseen ja kultasydämiseen kalastajaan Joniin, jonka tärkein kalakaveri on Kössi.

Suomelahden yli syntyy sattuman varaan rakentunut side, joka yhdistää kaikkia henkilöhahmoja: kun David Leija käy Tallinnassa biletysreissulla, hän tutustuu Antsiin, joka haaveilee Suomenlahden yli vapaaseen maailmaan loikkaamisesta. Tämä romaanin jännite tekee näkyväksi sen, kuinka erilaiset maailmat vallitsevatkaan lahden eri puolin; millaisia ovat suomalaisten ongelmat ja elämäntavoitteet, millaisia virolaisten, ja kuinka erilaiset ovatkaan ne todellisuudet, jotka nämä mahdollistavat tai tekevät olemassaoleviksi.

Kaksi kaupunkia on todella vaikuttava lukukokemus. Romaanin tarina jää pohdituttamaan pitkäksi aikaa. Se myös saa miettimään omia elämänvalintoja ja kaikkia niitä mahdollisuuksia, jotka ovat olemassa.

* * *

Lukuhaaste 2016:

2. Matkakertomus
3. Kirjassa rakastutaan
4. Maahanmuuttajasta, pakolaisesta tai turvapaikanhakijasta kertova kirja
17. Kirjassa juhlitaan
25. Kirjassa on yli 500 sivua
32. Kirjassa on myrsky
41. Kirjassa lähetetään kirjeitä
42. 2000-luvulla sotaa käyneestä maasta kertova kirja
44. Kirjassa joku kuolee

Jari Tervo: Layla

"Minut kihlattiin kehdossa."

WSOY 2011. 362 s.

Jari Tervon Layla on mukaansatempaava, taiten rakennettu ja hyvin yhteiskunnallinenkin romaani. Päähenkilönä on kurdityttö Layla, jonka tarinaa seurataan Istanbulista Euroopan halki Suomeen. Layla on nuori nainen, tai pikemminkin tyttö, jonka kurdikulttuurikohtalo paljastetaan jo romaanin aloittavassa lauseessa.

Häät osoittautuvat kuitenkin vain lähtölaukaukseksi Laylan matkalle patriarkaalisen kulttuurin naiselle määritellystä ahtaasta marginaalista toiseen - paperiton nainen Euroopassa on kauppatavara, joka myydään ja ostetaan siekailemattomasti ja jolla ei ole sen enempää oikeuksia kuin kehdossa kihlatulla kurdinaisellakaan. Tervon romaani näyttää Laylan ajelehtimisen ja yritykset kohti parempaa tai edes jollakin lailla mahdollista elämää - eikä kaunistele tai kirjoita esiin minkäänlaista tuhkimotarinaa tällaisen naisen mahdollisuuksista sen yhteiskuntakoneiston rattaissa, jonka ohjaimissa ovat miehet, sijaitsipa tuo yhteiskuntakoneisto sitten Turkissa, Saksassa tai Suomessa.

Romaanissa on Laylan lisäksi muitakin keskushenkilöitä, jotka kukin näytetään samanlaisina elämänmahdollisuuksien etsijöinä kuin Laylakin, ja myös heidän vallankäytön mahdollisuutensa suhteessa omaan elämäänsä ovat rajattua tempoilua: on juoppo Helena, joka näkee prostituution keinona saada omaisuutta ja asemaa ja sitä kautta poikansa huoltajuus; on Tamara, joka salakuljettuu Suomeen samaan aikaan Laylan kanssa ja lupaa vapautumisensa hinnaksi synnyttää salakuljettajalleen pojan; on elämässään epäonnistunut kauppatieteiden maisteri Armonlahti, joka näkee sutenöörin uran ratkaisuna firmansa konkurssin aiheuttamaan ahdinkokierteeseen ja on filosofian ylioppilas Mika Jaussi, joka edustaa fanatismista viehättyvää ja ääri-ideologiasta huumaantuvaa länsimaista nuorta miestä. Kohtalot kietoituvat toisiinsa eikä kenenkään tulevaisuus lupaa tästä uhkapelistä palkinnoksi paikkaa paratiisissa.

Tervo maalaa Laylassa synkän maailman, jonka henkilö- ja tapahtumakuvauksessa on kuitenkin ironiaa ja huumoria. Sitä edustaa muun muassa seuraava suomalaisuutta kommentoiva lehdenlukukohtaus:

"Jussi selaili tahraiset iltapäivälehdet.
        Pakkanen oli kuulemma yllättänyt autoilijat, sadat korealaiskotterot livat simahtaneet tienposkeen. Viisituhatta vuotta oli asuttu Euroopan kylmimmässä kolkassa, mutta vielä pakkanen saapuu tammikuussa yllättäen.
        Tämä kansa kyykisteli täysin lahjakkuuttaan vastaavassa paikassa."

Myös kukin romaanin henkilöhahmo tuntuu päätyvän "lahjakkuuttaan vastaavaan paikkaan" - elämä on valintoja, joista jokaista ei kuitenkaan tehdä itse.


***

Lukuhaaste 2016:
2. Matkakertomus
3. Kirjassa rakastutaan
4. Maahanmuuttajasta, pakolaisesta tai turvapaikanhakijasta kertova kirja
5. Kirjan kannesta voi tehdä kirjanaaman
8. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa en ole lukenut aiemmin
34. Keskustelua herättänyt kirja
44. Kirjassa joku kuolee

Torey Hayden: Nukkelapsi

"Näin hänet ensi kerran istumassa kiviaidalla, joka reunusti koulun pihan läntistä sivua."

Otava 2002. Suom. Eeva-Liisa Jaakkola. Alkuteos Beautiful Child. 335 s.

Torey Haydenin omaelämäkerrallinen teos Nukkelapsi kertoo yhden erityisluokan vuodesta opettajan näkökulmasta. Kerronnan keskiössä on täysin puhumaton tyttö, Venus, jonka mysteeriä opettaja ryhtyy parhaansa mukaan avaamaan. Venus on muutoin täysin mihinkään reagoimaton tyttö, paitsi ärsytyksestä hän on silmittömän väkivaltainen.

Nukkelapsi keskittyy kuvaamaan Venusta ja opettajan toivottomalta näyttävää edistymistä hänen kanssaan. Venus on kotoisin erittäin köyhistä ja väkivaltaisista oloista, joiden kuvaamisessa kirja osin tuntuu lipeävän sosiaalipornon puolelle. Toisaalta huonoilla olosuhteilla ei jäädä erityisesti mässäilemään. Kuitenkaan pelkästään Venuksesta Nukkelapsessa ei ole kyse, vaan lukija tutustutetaan erityisluokan arkeen ja muihinkin luokalla oleviin oppilaisiin.

Nukkelapsen ansiot eivät ole kaunokirjallisia, mutta teos avaa silmiä monimuotoisuudelle: sille, kuinka erilaisia ihmisiä on olemassa ja kuinka ihmisestä on aina löydettävissä jotain hyvää. Nukkelapsi saa myös miettimään, toimivatko ihmiset kuitenkin aina parhaalla mahdollisella tavalla suhteessa siihen, miten ympäristö heitä kohtelee tai on kohdellut, ja siihen, millaisia kykyjä heillä on. Tarkoitan tällä tulkinnalla sitä, että kuinka käsittämättömältä tai toivottomalta ihmisten toiminta saattaakaan tuntua, kenties sille on syynsä ja sitä voidaan ymmärtää - vaikka sitä samanaikaisesti pyrittäisiinkin muuttamaan kohti parempaa.

Nukkelapsi on ajattelemisen aihetta antava teos.


***

Lukuhaaste 2016:
8. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa en ole lukenut aiemmin
17. Kirjassa juhlitaan
23. Oman alansa pioneerinaisesta kertova kirja
26. Elämäkerta tai muistelmateos

Tiina Raevaara: Korppinaiset

"Jokaisella ihmisellä on taakkanaan menneisyys."

Like 2016. 280 s.

Tiina Raevaaran Korppinaiset on hieno romaani, joka ei tunnu tyhjentyvän yhdellä lukukerralla vaan se jättää ajattelemaan vielä lukemisen jälkeenkin. Romaani on taiten rakennettu ja intensiivisesti ja aukkoisesti kirjoitettu.

Jälkikäteen ajatellen romaani koostuu hyvinkin niukoista aineiksista: on nuori päähenkilömies, Johannes, jolla on yksi elämänsä rakkaus, Aalo. Johannes on menettänyt Aalon, mutta sitten avautuukin mahdollisuus saada hänet takaisin. Johannes päättää muuttaa elämänsä suuntaa, lähteä pois suuresta kaupungista, jossa hänen elämänsä on merkityksetöntä, ja palata kotikaupunkiinsa meren rannalle isovanhempiensa taloon, ja kunnostaa talon häntä ja Aaloa ja elämän uutta alkua varten.

Romaanin teemat ovat kuitenkin suuria: intensiivinen, jopa pakkomielteinen rakkaus, kuoleman mysteeri ja suvun kahleet.

Korppinaiset on romaani, jota ei tee mieli laskea käsistään. Symboliikka on vahvaa: on isovanhempien talo, joka elää unohduksessa mutta kuitenkin sisällään niin vahvoja muistoja, ettei se tunnu pääsevän irti menneisyydestään eikä myöskään päästävän uutta hakevaa Johannesta kohti uutta, vaan se vetää Johanneksen mukaan menneisyydessä tapahtuneisiin asioihin. Kaupungissa Johannes on työskennellyt kelloliikkeessä - symboliikkaa tässäkin - mutta nyt hän päättää jättää taakseen niin kellot kuin kaupunginkin ja siirtyä eikään kuin menneisyyden ja tulevaisuuden minuutittomaan aikaan. Ja sitten ovat linnut - romaanin johtomotiivi, joka näkyy jo teoksen nimenkin tasolla.

Kun Johannes palaa isovanhempiensa taloon - jota asuttaa mystinen vuokralainen Jaakko - paljastuu myös, että taloon liittyvät olennaisesti mustat naakat ja korpit. Naakat asuttavat talon ullakkoa ja työntyvät romaanin todellisuuteen realismia rikkovalla tavalla. Moni seikka romaanissa käy kyseenalaiseksi - mikä on totta tai todellisuutta, ja millä tavoin todellisuus ylipäätään on olemassa.

Korppinaiset on myös vahvasti intertekstuaalinen romaani - milläpä muullakaan tavalla kuin viitaten kirjallisuuden kaanonin tunnetuimpaan "korppiin", Edgar Allan Poeen. Poemaisuus tulee esiin niin juonen ja symboliikan kuin myös suorien viittausten kautta. Myös Korppinaisten tunnelmassa on paljon samaa kuin Poen novellien tunnelmassa.

Romaanin dystooppinen ja osin myös mysteerinen ulottuvuus liittyy kuolemaan. Voiko kuolemaa hallita, voiko ihminen olla kuoleman herra? Miten elämän ja kuoleman tai kuolleena olemisen raja edes määritellään?

Korppinaiset on ensituttavuuteni Raevaaran tuotannosta, mutta se herätti ehdottomasti halun tutustua enemmänkin kirjailijan tuotantoon. Raevaara kirjoittaa kuulaasti ja alleviivaamattomasti ja myös aukkoinen ja monitulkintaisuuden mahdollistava tyyli romaanissa kiehtoo.

***

Lukuhaaste 2016:
8. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa en ole lukenut aiemmin
32. Kirjassa on myrsky
41. Kirjassa lähetetään kirjeitä
44. Kirjassa joku kuolee
45. Suomalaisesta miehestä kertova kirja
49. Vuonna 2016 julkaistu kirja

Punainen viiva @ Teatteri Avoimet Ovet, Helsinki

Red Nose Companyn & Teatteri Quo Vadiksen yhteisprojekti, Punainen viiva, jota esitetään Helsingissä Teatteri Avoimissa Ovissa, on loistava näytelmä. Punainen viiva perustuu Ilmari Kiannon samannimiseen romaaniin, se on Otso Kauton ohjaama ja siinä näyttelee kaksi klovnia, Mike (Tuukka Vasama) ja Zin (Timo Ruuskanen).

Juonellisesti Red Nose Companyn Punainen viiva seurailee Kiannon Punaista viivaa: kerrotaan kainuulaisen torpan, korpiloukon asukkaista. Kuitenkin kuten jo lähestymistavasta - siitä, että lavalla on kaksi klovnia - voi huomata, näytelmä lähestyy alkutekstiä hyvin tuoreella tavalla ja sen ytimessä on vieraannuttaminen, joka metodina tuntuu istuvan tähän kuin nenä klovnin päähän.

Kiannon romaani on julkaistu vuonna 1909 ja se sijoittuu Suomen ensimmäisten eduskuntavaalien aikaan keväälle 1907. Nykyihmiselle tuo maailma, ja vielä tarkasteltuna kainuulaisen torpan näkökulmasta, on jo itsessään vieras. Aika, maailmankuva ja torpan sivistymätön köyhyystodellisuus ovat kaukana vuoden 2016 Suomesta. Niinpä se, että klovnit kommentoivat romaania, sen sisältöä, tyyliä ja sanavalintoja, tuo tarinaa lähemmäs nykyihmistä.

Nykyiaikaa romaanin tarinaan on itse asiassa tuotu vähemmän, kuin ennen näytelmän näkemistä odotin. Kun torpassa keitetään kerrankin kahvit, alkaa verhon takaa kuulua lypsämisen ääntä - "nyt Topi tehdään oikein lattet!". Nykyihmiselle kahvi on arkea, ei juhlaa - mutta latte sentään on hienompi kahvi, juhlava poikkeus arjesta, niin kuin kahvi on torpan Topille ja Riikalle. Ja kun Riika hiihtää kirkonkylälle "solisaliratin" kokoukseen ja saa loppumatkaksi rekikyydin talon isännältä, isäntää kutsutaan "audimieheksi". Tällaiset lyhyet rinnastukset kuitenkin havainnollistavat osuvasti nykykatsojalle sadan vuoden takaista kainuulaista todellisuutta: mikä on arkea, mikä luksusta.

Näytelmä esittää paitsi Kiannon romaanin juonen, se kertoo kiinnostavia ja kontekstualisoivia yksityikohtia Ilmari Kiannosta ihmisenä, kommentoi asioita yleisölle ja yleisöstä ja aktivoi yleisöä osallistumaan. Katsojana saa moneen kertaan nauraa osuville havainnoille ja vitseille, mutta mikään vitsikavalkadi esitys ei kuitenkaan ole. Se puhuu syvimmiltään köyhyydestä ja tietämättömyydestä, suomalaisuudesta ja politiikasta, yhteiskuntaluokista ja tulevaisuudelle osoitetuista toiveista siitä, että maailma voisi olla parempi paikka.

Poliittisen valokuvan festivaali 2016: Kotimaa @ Suomen valokuvataiteen museo, Helsinki

Suomen valokuvataiteen museossa Kaapelitehtaalla 19.2. - 30.4. esillä oleva Poliittisen valokuvan festivaali, jonka teemana on kotimaa, on äärimmäisen kiinnostava ja ajatuksia herättävä, kerrassaan vaikuttava näyttelykokonaisuus.

Esillä olevat teossarjat lähestyvät kotimaa-teemaa hyvin erilaisilta suunnilta. Assosioin itse näyttelyn nimen ensin Suomeen, mutta tämä assosiaatio on harha. Näyttelyn sarjat kartoittavat kotimaa-käsitettä huomattavasti laajemmin, ja vahvana näkökulmana ovat myös siirtolaisuus ja pakolaisuus.

Danila Tkachenkon sarjassa nähdään ihmisiä, jotka asuvat Ukrainan ja Venäjän metsissä, erillään yhteiskunnasta, erakkoina. Kuvat herättävät ajattelemaan tuollaista elämänvalintaa itsessään ja sen elämänvalinnan mahdollisuutta tai mahdottomuutta. Miksi kaikki kuvien ihmiset ovat miehiä? Naisnäkökulmasta katsottuna jo käytännön hygieniaseikat, kuten jokakuukautinen kuukautisista selviäminen alkeellisissa oloissa, tuntuvat rajoittavan yhteiksunnan ulkopuolelle asettumisen mahdollisuuden houkuttavuutta. Toinen mahdollinen naisnäkökulma on myös turvallisuus. Toisaalta, jos erakoituisi tarpeeksi syrjäiseen kolkkaan, esimerkiksi raiskauksen uhka ei ehkä olisi kovin todellinen.

Maria Gruzdevan sarjan kuvat ovat Venäjän rajoilta. Konsepti, jossa valokuvien alla kulkee janoina sivuja valokuvaajan kuvauspäiväkirjasta, on kiinnostava. Tosin kuvat olisivat kaivanneet enemmän kontekstualisointia - kuviin olisi voinut liittää edes sen paikakunnan nimen, josta ne ovat. Kuvauspäiväkirjojen teksti on käsin kirjoitettua Venäjää, ja jossain vaiheessa aloimme epäillä päiväkirjajanan suhdetta kussalin kohdassa esillä olevien valokuvien kanssa - täsmäävätkö ne edes? Kuvasarjassa Venäjä näyttäytyy yllättävän stereotyyppisenä: autioituneita paikkoja, rappioromantiikkaa - ja ne harvat ihmiset, jotka kuvissa näkyvät, näyttävät hekin ankeilta ja hymyttömiltä. Sotilaat ovat toki myös läsnä, kun kuvataan valtioiden rajoilla.

Laura Böökin sarjassa kuvataan Pudasjärvelle asettuneita kongolaisia pakolaisia. Pysäyttävin kuva tässä sarjassa oli hautajaissaatosta talviselta hautausmaalta - miltä tuntuu haudata rakkaansa vieraaseen maahan, vieraassa kulttuurissa? Onko se konkreettisimmillaan "paikkaan juurtumista"? Mielestäni kyseisestä kuvatsa välittyi jotain olennaista kulttuurien kohtaamisesta, yhteisistä ja erilaisista kuoleman kulttuurin tavoista.

Oksana Yushko on kuvannut Beslanin kouluiskusta selvinneitä nuoria. Yushkon kuvat ja eritoten kuvatekstit saivat ajattelemaan sitä, millainen merkitys ulkoapäin annetuilla määrittelyillä yksilölle on. Beslan tapahtui vuonna 2004, ja edelleen media käy paikalla kuvaamassa ja haastattelemassa nuoria - ja aina heille annetaan uhrin tai selviytyjän rooli, mutta aina hediät identifioidaan kouluiskun kautta. Entäpä jos minuunkin suhteuduttaisiin aina vain jonkin sellaisen kautta, jonka olen kokenut 12 vuotta sitten? Olisin muille, eritoten massoille ja minua tuntemattomille ihmisille, ennen muuta jotain sellaista, mikä on tapahtunut elämässäni vuonna 2004? Ajatus tuntuu ahdistavalta.

Kerttu Matinpuron ja Sanni Sepon sarja Länsi-Saharan pakolaisleirien elämästä on yksi näyttelyn pysäyttävimpiä. Länsi-Saharan tilanteesta ei juuri mediassa puhuta - eihän se täytä uutisen kriteereitä silläkään, että asiassa olisi mitään uutta. Tilanne on ollut olemassa vuodesta 1975 saakka. Matinpuron ja Sepon kuvat ja videoteokset  tuovat vähäeleisesti ja alleviivaamatta esiin tilanteen pakolaisleirillä, josta onkin tullut arkea. Pakolaisleirit ovat autiomaassa, jossa ei näytä olevan mitään elämisen mahdollisuuksia, vain hiekkaa. Kuitenkin jotenkin ihmiset ovat rakentaneet talonsa, heillä on vuohia, vettä, autoja ja elektroniikkaa.

Päivät kuluvat vain odotuksessa. Neljänkymmenen vuoden odotus. Eikä loppua näy. Leirillä syntyneet eivät koskaan ole eläneet mitään muuta todellisuutta. Videolla sanotaan, että pakoon lähteneet muistavat vielä jollakin lailla meren ja kalat. Leirillä syntyneille niitä ei ole olemassa kuin kuvissa. Jos minä asuisin tuolla, en olisi koskaan nähnyt muuta kuin autiomaan. Ja kuinka sulkeutunut tuollainen leiriyhteiskunta onkaan - missä on yhteiskuntarakenne, koulutus, sivistys, kulttuuri tai ylipäätään elämänvalintojen mahdollisuudet? Entäpä jos nuo ihmiset joskus "pääsevät palaamaan koteihinsa", joista heistä alkuperäiset lähtivät 1970-luvulla? Miten he voivat integroitua jollakin tavalla tavalliseen yhteiskuntaan ja tavalliseen elämään? Entäpä ne leiriläiset, jotka ovat nähneet vaihtoehtoja vain televisiossa?

Mattia Insoleran kuvat kertovat siitä, mitä Euroopassa tapahtuu nyt: ”Välimeren alue on raja maailman Pohjoisen ja Etelän välillä, Euroopan linnoituksen muuri. Se on uusi rautaesirippu, joka pitää ihmiset omilla puolillaan tavaroiden matkustaessa vapaasti värikkäissä metallilaatikoissa, kelluvien teräskaupunkien päälle pinottuina, merkittyinä koodeilla, joka kertoo niiden taustasta ja kohtalosta ja toimii vapaana kulkulupana.” Eurooppa ei näy kuvissa mitenkään imartelevassa valossa. Yksilöiden vallankäyttö ja pahuus tulee esiin, jos sille annetaan tilaisuus. Paperittomien tarinat ovat pysäyttäviä. Niiden äärellä ymmärtää oman etuoikeutettuutensa. Kuvat ja kertomukset eivät kuitenkaan moralisoi, ja kuvien äärellä tuntee avuttomuutta. Ei näin voi toimia, mutta ei Eurooppa myöskään voi olla koko maailman sosiaalitoimisto.

Suomen valokuvataiteen museossa on samanaikaisesti esillä myös Kaisa Rautaheimon näyttely Pojat. Pojista luin aiemmin keväällä Hesarista, ja se oli itse asiassa näyttely, jonka vuoksi alun perin halusin mennä käymään museossa. Kuitenkin konteksti saa suhtautumaan Rautaheimon kuviin pikemminkin kriittisesti kuin empaattisesti. Suhteutettuna Länsi-Saharan vuosikymmeniä jatkuneeseen kurjuuteen ja paperittomien siirtolaisten asemaan Euroopassa tuntuu kovin ensimmäisen maailman ongelmalta, että "Haluisin olla normaali. Sitä kävis koulua niinku muutki ihmiset. - - Mulla ei o mitään, ei koulutusta, ei töitä - pitäis päättää, mihin suuntaan lähteä. Kyllä mä kuitenkin luotan siihen, että - - kaikki menee omalla painollaan. Ei oo muuta vaihtoehtoa", kuten näyttelytekstin sitaatissa avataan kuvien henkilöiden tilannetta.

Sekä Kotimaa-näyttely että Pojat-näyttely sai minut keittiöpsykologisoimaan yksilön toiminnan mahdollisuutta, masennusta ja lamaantuneisuutta. Tässä kontekstissa syrjäytyneiden poikien ongelmia oli kuitenkin vaikeaa ottaa vakavasti, ne pikemminkin närkästyttivät, vaikka syrjäytyminen ja syrjäyttäminen ovatkin yhteiskunnassamme tosia asioita, jotka pitäisi ottaa vakavasti - ja jotka ovat yksilön tasolla aina tragedia.

Kalevan kansan sointuja - Runoja Sointulan suomalaisesta utopiasta

Savukeidas 2015. 84 s.

Savukeidas on uudelleenjulkaissut amerikansuomalaisen Sointula-ihanneyhteiskuntakokeilun asukkien runoutta valaisevalla esipuheella varustettuna. Alun perin runot julkaistiin vuonna 1903.

Kalevan kansan sointuja -kokoelman runot ovat kiinnostava puheenvuoro, joissa näkyy idealismi ja toisaalta sekä kansallistunteesta ammentaminen että Suomesta erottautuminen. Runot ovat perinteisiä ja mitallisia ja ne käyttävät pitkälti kansallisromanttista kuvastoa aina Väinämöisestä alkaen, mutta maisemakuvastossa pauhaa valtameri ja huojuvat palmut.

Vaikka runojen kuvasto on kansallisromanttista, sävy on usein kriittinen. Austin Mckelan runossa "En Suomehen palajakaan" kuuluu samoja sävyjä kuin nykyään Berliiniin muuttavan kulttuuriväen tai Lissaboniin muuttavien veropakolaisten puheessa: "Oon kolmasti Suomehen suuttunut, / Kun en voi minä viihtyä siellä. / Vapautt' ihanaista on puuttunut."

Martti Myrtin "Tullos aika" -runossa kuuluu poliittisuus ja on idullaan se, mikä Suomen sisällissodassa vyöryi pintaan: Myrtti kirjoittaa kansan nurkumattomasta kestokyvystä ja pappien petturuudesta mammonan edessä; veljesviha naamioidaan kansallisuuden aatteeseen, mutta kohotettu "ihmisyyden lippu" "kutsuu kansat jälleen liittohon".

Suosikkirunoilijakseni tässä kokoelmassa nousee Emil Hukkala, joka tuntuu erikoistuneen etuvokaalisiin runoihin. Hukkalan runo "Maailman yöt" käy säkeistöissään läpi erilaisia öitä ja niiden tunnelmaa käyttäen osuvasti hyväkseen äänteellistä kuviointia. Toinen suosikkini, "Ei valkene aamu", ei ole aivan yhtä etuvokaalinen, mutta maalailee ankean ajan ja kuitenkin uuden toivon tunnelmaa myös nykyihmistä koskettavalla tavalla - ja havainnollistaa samalla oivasti, miten kalevalaisuus näkyy niteen runoilijoiden sanavalinnoissa:

Ei valkene aamu synkeän yön,
Ei päivän koitar koita.
Ei tähtöä näy läp' pilvisen vyön,
Ei lintunen aamuna soita.

Ei valkene aamu, ei selkene yö,
Ei valon valta voita.
Ei salamakaan taivaalta lyöl
Ja aamun alkua soita.

*

Kerran valkenee aamu synkänkin yön,
Kerran päivän koitar koittaa,
Kerran tähtien valokin seestää yön,
Kerran lintuset aamua soittaa -
Kun kansat kahleensa poistaa.