Flamingonpunainen unelma @ Teatteri Jurkka, Helsinki

Flamingonpunainen unelma on popkulttuurin kuvastolla leikkivä unenomainen näytelmä, jossa tapahtumasarja kerrotaan kolmen henkilön näkökulmasta. Tapahtumasarjakaan ei välttämättä ole aivan sama, mutta ehkä joskus kokemuksemme ja tulkintamme ovat niin erilaisia, että vain sirpaleet tai välähdykset viittaavat siihen, että jotain yhteistä jaetussa maailmassa on. Näytelmän on kirjoittanut Otto Sandqvist ja näyttelijöinä ovat Saga Sarkola, Mimosa Willamo ja Tobias Zilliacus.

Triptyykkiä rytmittää seinällä oleva valoteksti "live love death", ja kunkin kolmen näkökulman juoneen liittyy varastettu kilpikonna. Jokainen hahmo kokee jotain samanlaista: kukin oman näytöksensä päähenkilö havatuu tunteeseen, että juhlissa odotetaan puhetta juuri häneltä - ja siitä se sitten lähtee. 

Flamingonpunaisessa unelmassa on hetkensä, paikoin parodia osuu ja uppoaa. Näin käy esimerkiksi kolmannessa näytöksessä, kun palkkamurhaajat päätyvät jonnekin Amerikan maaseudulle jumalan selän taakse galleria-kahvilaan ("uuden ja vähän vanhemmankin taiteen..."). Jurkan pientä näyttämöä käytetään jälleen oivaltavasti, tällä kertaa tila avautuu lämpiön puolelle (mikä ei tosin toimi kaikille istumapaikoille). Kokonaisuus on toisteinen ja huuruinen, ja noin tunnin mitta (ei väliaikaa) on näytelmälle sopiva.

 

Leandro Erlich @ Amos Rex, Helsinki

Leandro Erlichin näyttely Amos Rexissä on ollut hitti sosiaalisessa mediassa, eikä ihme - yleisö on olennainen, interaktiivinen osa teoksia, ja illuusioita rakentavien teosten kanssa saa otettua näyttäviä ja hassunhauskoja valokuvia. 

 

Osa teoksista, kuten Kadonnut puutarha (yllä), saa pohtimaan, kuinka ne on oikein toteutettu. Osa taas, kuten teos, jossa kuvataan vaihtuvia maisemia junan ikkunasta, ja välillä vaihtuu kaupunki, on hypnoottisia. Osa hämmentää - tällainen on muun muassa näyttelyn suurikokoisin teos, jossa on valtava jugend-talon julkisivu, tai teos, joka imitoi hissejä. Molemmissa edellä mainituissa luodaan illuusio peilien tai niiden yllättävän puuttumisen avulla.

Erlichin näyttely puhuttelee, huvittaa ja saa aikaan oivalluksia monenikäisissä ihmisissä. Opastus tuo lisäulottuvuuksia teosten tulkintaan ja kontekstualisoimiseen - ja asiansa tuntevaa opasta kuuntelee aina ilolla. 

Hanna-Riikka Kuisma: #Syyllinen

 

"Minä ei ole kenenkään ensimmäinen sana."

Like 2021. 287 s.

Hanna-Riikka Kuisman romaani #Syyllinen on koukuttava, trillerimäinen romaani nuoresta suomalaisesta naisesta, jonka maailman keskeisenä osana sosiaalinen media on. Sosiaalisen median tematiikan avulla #Syyllinen kertoo jotakin olennaista myös ajastamme: siitä, kuinka sosiaalisen median todellisuuskupla vaikuttaa tosimaailman elämäämme, ajattelutapoihimme ja toimintaamme ja kuinka ottamalla osaa sosiaalisen median sisältöjen tuottamiseen tuotamme todellisuutta somen ehdoilla (ja molemminpuolinen oravanpyöräikiliikkuja onkin valmis). 

Romaani lähtee liikkeelle pidätyssellistä, jossa nainen on epäiltynä henkirikoksesta. Romaanin loppuratkaisu siis tiedetään jo alussa, mutta tarina siitä, kuinka loppuratkaisuun oikein päädytään, vetää maton lukijan jalkojen alta useaan otteeseen. Tämä kerrontaratkaisu tekee näkyväksi sen, kuinka erilaisissa kokemusmaailmoissa elämme, ja toisaalta rinnastuu siihen versioon todellisuudesta, jonka sosiaalinen media esittää: millä tavoin asiat ovat niitä, mitä ne näyttävät olevan?

#Syyllinen lukukokemuksena saa miettimään, millaista elämää oiken elämme tällä hetkellä ja voisiko valintoja tehdä toisin. Romaani käsittelee mielenterveyttä, parisuhdetta, perheväkivaltaa, henkistä väkivaltaa, äitisuhdetta, taloudellista menestymistä ja velkakierrettä, kauneus- ja terveysihanteita ja sitä loputonta voimaantumis- ja menestyspuhetta, jota somen inspiraatiomietelausekuvat ja self help -kirjallisuus (tai romaanin maailmassa pikemminkin -äänikirjat ja -podcastit) tarjoavat.

Vaikka #Syyllisen maailmassa ja tarinassa on keskeisiä eroja verrattaessa Kuisman edelliseen romaaniin, Kerrostaloon, kerronnan intensiteetissä ja kertojanäänessä on samaa. Ja siinä missä Kerrostaloa ei ollut malttaa laskea käsistään, sama pätee myös #Syylliseen.

Matt Haig: Huomioita neuroottiselta planeetalta

 

Aula & co 2019. Suom. Sarianna Silvonen. 313 s. 

Matt Haigin helposti lähestyttävästi ja tarinallisesti kirjoittama teos Huomioita neuroottiselta planeetalta käsittelee nykyihmisen stressiä ja ahdistusta maailmassa, jossa tuntuu olevan kaikkea liikaa. Huomioita neuroottiselta planeetalta keskittyy jossain määrin internetiin, sosiaaliseen mediaan ja paniikkihäiriöön, joista kahden ensimmäisen osalta ote tuntuu jollakin tavoin 2000-lukulaiselta, siis hieman vanhanaikaiselta; sosiaalinen media ja siellä käyttäytyminen muuttuvat molemmat niin nopeasti (mikä liittyy kylläkin suoraan kirjan tematiikkaan!), että niistä kirjoitetut sisällöt vanhenevat nopeasti. Haigin teoksessa on kuitenkin paljon ajatuksia antavaa sisältöä, vaikka siinä ei juurikaan mitään "uutta" ole. Haig kirjoittaa vahvasti oman kokemuksensa pohjalta, mikä tuo teokseen vahvasti inhimillisen otteen. 

Teos kootsuu lyhyistä luvuista, jotka on otsikoitu ja jotka muistuttavat rakenteeltaan esseen hahmotelmia. Teoksen loppupuolella on luku "Yksinkertaisia ehdotuksia uuteen alkuun", jossa Haig summaa aiemmin teoksessa kuvailemiensa ongelmien mahdollisia ratkaisuja: "Vähemmän on enemmän. Ylikuormitettu maailma kuormittaa myös mieltä. Se valvottaa myöhään ja häiritsee unta. Se johtaa siihen, että murehtii aamukolmelta vastaamattomia sähköposteja. Äärimmäisessä tapauksessa se voi aiheuttaa paniikkikohtauksen ruokakaupan murohyllyllä. - - Kun kaikkea on enemmän, ongelmiakin on enemmän. Karsi elämästäsi kaikki turha. Poista kaikki, mitä et tarvitse."  

Edellisessä ajatuksessa ei tosiaankaan ole mitään uutta tai mullistavaa. Mutta mistä sitten koostuu se, mikä elämässä edustaa "turhaa"? Mikä siis on "liikaa", se, mitä pitäisi poistaa, jotta jäljelle jää olennainen? Haig hahmottelee koululaitoksen vastuuta "käänteisten tietoisuustaitojen" opettajana: "Läpi kouluvuosien meille opetetaan eräänlaisia käänteisiä tietoisuustaitoja. Ikään kuin tulevaisuudentutkimusta, jossa matematiikan, kirjallisuuden, historian, tietojenkäsittelyn tai ranskan verukkeella meitä harjoitetaan ajattelemaan jotakin muuta hetkeä kuin sitä, jota parhaillaan elämme. Kokeen hetkeä. Työpaikan saamisen hetkeä. Sitä hetkeä, jona olemme aikuisia. Ihmisyyden ihme latistuu, kun emme pidä oppimista arvossa sen itsensä takia vaan ainoastaan siksi, mitä sen avulla voimme saavuttaa." Tässä näkyy myös hyötyajattelun kritiikki: asioilla itsessään ei ole arvoa, vaan sillä, mitä niillä voidaan saavuttaa - ja saavuttaminen ei tapahdu nyt, vaan tulevaisuudessa. Tällainen asenne johtaa Haigin mukaan epäläsnäolemiseen tässä hetkessä, mikä puolestaan on vieraannuttavaa.

Haig käsittelee aikaa ja nykyihmisen kokemusta kiireestä. Hänen mukaansa meillä pitäisi olla enemmän aikaa kuin koskaan, sillä viimeisen sadan vuoden aikana teollisuusmaiden asukkaiden elinajanodote on yli kaksinkertaistunut ja käytössämme on enemmän aikaa säästäviä laitteita ja teknisiä keksintöjä kuin koskaan ennen: "Sähköpostit ovat nopeampia kuin kirjeet. Sähköiset lämmittimet ovat nopeampia kuin tulisijat. Pyykinpesukoneet ovat nopeampia kuin käsin pyykkääminen pesualtaassa tai joessa. Aikaa vievät toimenpiteet kuten hiusten kuivumisen odottelu tai viidentoista kilometrin päähän matkustaminen tai veden keittäminen tai tiedonhaku tapahtuvat nykyään lähes hetkessä. Meillä on aikaa ja vaivaa säästäviä laiteita, kuten traktoreita, autoja, pesukoneita, tuotantolinjoja ja mikroaaltouuneja."

Vaikka tilanne on yllä kuvatun kaltainen, kokemus kiireestä on silti tosiasia: "Mutta kuitenkin vietämme suuren osan elämäämme ainaisen kiireen vallassa. Väitämme, että haluaisimme esimerkiksi lukea enemmän, oppia soittamaan jotakin instrumenttia, käydä kuntosalilla, tehdä vapaaehtoistyötä, laittaa itse ruokaa, kasvattaa mansikoita, tavata vanhoja koulukavereita tai harjoitella maratonia varten... jos meillä vain olisi aikaa." "Huomaamme usein toivovamme, että päivässä olisi enemmän tunteja, mutta siitä ei olisi mitään apua. Ongelma ei selvästikään ole siinä, että meillä olisi liian vähän aikaa. Ongelma on siinä, että meillä on liian paljon kaikkea muuta."

Haigin mukaan kiireen ongelma ei siis johdu ajan vähyydestä vaan "kaiken muun" määrästä. Nykyajassa olevaa, informaatioyhteiskunnalle tyypillistä vaihtoehtojen ja tarjonnan ylitsepursuavaa määrää Haig lähtee hahmottelemaan historiassa tapahtuneen muutoksen kautta:

"Vuoteen 1600 mennessä Englannissa julkaistiin vuosittain - - noin 400 eri kirjaa - kymmenen kertaa enemmän kuin edellisen vuosisadan aikana. Vaikka sanotaan, että runoilija Samuel Taylor Coleridge oli viimeinen ihminen, joka luki kaiken, se on mahdotonta. Hän kuoli vuonna 1834, jolloin maailmassa oli jo miljoonia kirjoja. On kuitenkin mielenkiintoista, että hänen aikalaisensa saattoivat uskoa, että oli mahdollista lukea kaikki. Nykyään kukaan ei mitenkään voisi uskoa sellaista."

Informaatioyhteiskunnassa on puhuttu pitkään tiedonhaun tärkeydestä - kuinka on olennaista opetella tiedonhaun taitoja ja mediakriittisyyttä, kuinka kaikki tieto näyttää olevan napinpainalluksen päässä, kunhan sitä osaa hakea ja kunhan osaa olla mediakriittinen. Toisaalta on puhuttu myös tiedon kuratoimisen taitojen tärkeydestä - kun kerran tietoa on loputtoman valtavasti, sitä pitäisi paitsi pystyä arvioimaan, myös lajittelemaan, luokittelemaan ja järjestämään. Vanhanaikaiseksi on leimattu "pänttääminen" eli se, että ihminen muistaisi jotakin tietoa ihan itsekin. Tämä tuntuu kummalliselta. Kuinka voi etsiä, kuratoida ja arvottaa tietoa, jos itsellä ei ole mitään tietoa? Mitä johtopäätöksiä löydetystä tiedosta voi tehdä, jos sitä ei voi suhteuttaa tai kontekstualisoida mihinkään jo tietämäänsä tietoon? Paradoksaalista.

Kuitenkin nykyihminen on Haigin kuvaaman ongelman äärellä: kukaan ei enää kuvittele, että olisi mahdollista "lukea kaikki". Silti tämäkin on ongelma: "Hukumme kirjoihin ja tv-sarjoihin. Kuitekin voimme lukea vain yhtä kirjaa - tai katsoa yhtä tv-sarjaa - kerrallaan. Olemme moninkertaistaneet kaiken, mutta olemme yhä yksittäisiä ihmisiä. Jokaista meistä on vain yksi kappale. Ja olemme kaikki pienempiä kuin internet." Koska tarjontaa on liikaa yhdelle ihmiselle, on tehtävä valintoja: "Jotta voisimme nauttia elämästä, meidän täytyy ehkä lakata ajattelemasta, mitä kaikkea emme ikinä ehdi lukea ja katsella ja sanoa ja tehdä, ja alkaa pohtia miten voisimme nauttia maailmasta omien rajojemme sisällä. Miten voisimme elä inhimillisessä mittakaavassa." Valinnanvaikeudestakin on kirjoitettu viime vuosina paljon - olipa kyse sitten treffiseuran, elämänkumppanin tai puhelinliittymän valitsemisesta. Ongelma ydin on ehkäpä Haigin mainitsemassa "inhimillisessä mittakaavassa": koska ihminen on rajallinen olento, hän ei voi tehdä, toimia ja valita rajattomasti. Elää rajattoman pitkään. Olemme siis saman ongelma äärellä kuin Prometheus, Aatami ja Eeva tai pikkulapsi supermarketin karkkihyllyn edessä. Kaikkea ei voi saada. Ja se ahdistaa. Ja opettavaisten tarinoiden mukaan kuuhun kurkottamisella on katajaan kapsahtamisen seuraus: ihminen on sidottu rajallisuuteensa.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö voisi unelmoida ja pyrkiä kohti unelmiaan. On vain tehtävä valintoja ja yritettävä kyetä sitoutumaan niihin. Rajattava. Löydettävä "inhimillinen mittakaava". Tehtävä omia valintoja, sillä "Maailmoja on yhtä monta kuin asukkaitakin. Maailma on olemassa sisälläsi. Sinun kokemuksesi maailmasta ei ole objektiivinen, muuttumaton tekijä nimeltä 'Maailma'. Ei. Sinun kokemuksesi maailmasta on yhtä kuin sinun kanssakäymisesi maailman kanssa, sinun tulkintasi siitä. - - Luemme maailmaa omalla tavallamme. Mutta voimme myös jossain määrin valita, mitä luemme. Meidän on selvitettävä, mitkä asiat maailmassa surettavat, pelottavat tai hämmentävät meitä, mikä tekee meidät sairaaksi, tyyneksi tai onnelliseksi. Miljardien ihmismaailmojen joukosta meidän on löydettävä juuri se, jossa haluamme elää. Maailma, jota ei koskaan olisi, jos emme kuvittelisi sitä olemaan". 

Ahdistuksen ja mielenterveysongelmien juurisyyksi Haig nimeää jatkuvan muutoksen. Muutoksia tapahtuu yksilötasolla, mutta koska nyky-yhteiskunta tuntuu hurmioituneen muutoksen ihannoimisesta ja nimeää muutoksen ikään kuin itseisarvoksi, yksilö ajatuu ongelmiin. "Kun terapeutit etsivät mielenterveysongelmien alkusyitä, esiin nousee usein voimakas muutos ongelmista kärsivän ihmisen elämässä." Tämä tulkinta liittyy suoraan myös teoksen nimeen, Huomioita neuroottiselta planeetalta.

Ja koska ahdistuksen kohtaaminen tuntuu ikävältä, sen pakeneminen ja väistäminen on monesti helpompaa. Kuitenkaan "Tulipaloa ei voi sammuttaa kääntämällä huomionsa toisaalle".  "Tulipaloon pitää kiinnittää huomiota. Tuskasta ei voi selvitä nieleskelemällä pakonomaisesti, twiittaamalla tai ryyppäämällä. Jossain vaiheessa tulee hetki, jolloin on pakko kohdata kärsimyksensä. On pakko kohdata itsensä. Maailma on täynnä asioita, joilla voi yrittää harhauttaa itseään, mutta lopulta meillä on vain yksi mieli."

Ahdistus, valitseminen ja rajallisuus ovat siis Haigin keskeisiä teemoja, ja hän käsittelee niitä ennen muuta suhteessa internetiin ja sosiaaliseen mediaan. Muita kiinnostavia, edellisiin liittyviä teemoja teoksessa ovat muun muassa todellisuuden ja sosiaalisen median suhde sekä yksinolon ja sosiaalisuuden suhde.

Todellisuudesta ja sosiaalisesta mediasta Haig kirjoittaa "Monta kymmentä vuotta ennen kuin kellään oli ensimmäistäkään sometiliä, Kurt Vonnegut sanoi: 'Ihminen on se miksi tekeytyy ja niinpä on syytä olla tarkkana miksi tekeytyy.' - - Magritte opetti meille, että piipun kuva ei ole piippu. Merkitsijän ja merkityn välillä on pysyvä juopa. Parhaan ystäväsi nettiprofiili ei ole paras ystäväsi. Päivitys siitä, että olet viettänyt päivän puistossa, ei ole puistossa vietetty päivä". Aitous, jota Haig sitaatissa käsittelee, liittyy suoraan inhimillisyyteen rajallisuuteen. 

Sen jälkeen, kun Huomioita neuroottiselta planeetalta on ilmestynyt, sosiaalinen media on muuttunut ja sen merkitys on vain kasvanut. Siinä missä vielä jokunen vuosi sitten tuntui ihan järkevältä argumentilta vetää raja "todellisuuden" ja internetin välille, nykyään raja tuntuu osin teennäiseltä. Onko piipun kuvasta siis jo tullut piippu? 

Yksin olemista ja sen suhdetta sosiaaliseen kanssakäymiseen Haig lähestyy amerikkalaisen kirjailija Edith Whartonin ajatusten valossa. Wharton kkuvaa yksinäisyyttä, sen sietämistä ja siitä nauttimista kodinsisustamisen metaforan kautta. Whartonin mukaan oma sisäinen koti kannattaa sisustaa niin upeasti, että tuntee olonsa tyytyväiseksi siellä ja ottaa mielellään vastaan vieraat, jotka haluavat tulla käymään, mutta on yhtä onnellinen silloinkin, kun väistämättä on yksin.

 Huomioita neuroottiselta planeetalta on empaattinen kanssakulkija sellaiselle lukijalle, jota edellä kuvatut kysymykset pohdituttavat, ja kannustaa tekemään omia ratkaisuja, kantamaan vastuun omista valinnoista ja omasta elämästä.

Caroline Criado Perez: Näkymättömät naiset - Näin tilastot paljastavat miten maailma on suunniteltu miehille

 
WSOY 2020. Suom. Arto Schroderus. Alkuteos Invisible women. Exposing data bias in a world designed for men, 2019. 411 s.


Caroline Criado Perezin tietokirja Näkymättömät naiset on ollut yksi tämän kevään näkyvimpiä kirjoja - Helsingin Sanomat on kirjoittanut kirjasta ainakin pariin kertaan (pelkäsin jo, että lehti tuo teoksen sisällöstä kaiken olennaisen esiin), ja alkuteos on julkaisuvuonnaan palkittu niin "Royal Societyn Vuoden tiedekirjaksi" kuin "Financial Timesin Vuoden bisneskirjaksi". Ja kyllä, Näkymättömät naiset on kiinnostava lukukokemus. Kuten alaotsikko lupaa, teos perkaa sukupuolten välisiä valta-asetelmia tilastojen valossa. Yksi teoksessa toistuva termi on "sukupuolidata", tai pikemminkin "sukupuolidatan puute". Teos osoittaa moneen kertaan, kuinka tarpeellista kerättyä tilastotietoa olisi jaotella sukupuolen mukaan - sillä miehet ja naiset (teos ei huomioi muita sukupuolia) eroavat toisistaan olennaisesti. Ja jos tietoa ei eritellä tai jos sitä kerätään vain miehistä, teos korostaa, että tuolloin puolet ihmiskunnasta jää tiedon (ja sitä kautta myös esimerkiksi vallan) ulkopuolelle.

Se, että tilastodataa ei erotella sukupuolittain tai sukupuolta ei pidetä aina olennaisena tietona, ei vaikuta johtuvan aina tietoisesta valinnasta, vaan projektioharhasta:

"Pohjimmiltaan ihmisillä on taipumus olettaa, että oma tapa ajatella asioita tai tehdä asioita on tyypillinen. Valkoisilla miehillä tätä harhaa varmasti vahvistaa se, että kulttuuri heijastaa heille takaisin heidän omaa kokemustaan ja saa heidät näin näyttämään entistä tyypillisemmiltä. Projektioharhaa voimistaa eräänlainen vahvistusharha, jos näin voidaan sanoa. Ja se selittää osin, miksi niin usein törmää sukupuolineutraaliudeksi naamioitavaan mieskeskeisyyteen. Jos enemmistö valta-asemissa olevista ihmisistä on miehiä - niin kuin on - enemmistö valta-asemissa olevista ei vain näe sitä. - -
        Mieskeskeisyyden luuleminen puolueettomaksi, yleispäteväksi ja tervejärkiseksi tarkoittaa sitä, että kun ihmiset (eli miehet) törmäävät johonkuhun, joka yrittää tehdä pelistä vähän reilumpaa, he eivät usein muuta näekään (kenties koska he tulkitsevat sen puolueellisuudeksi)."

Edellisen valossa voisi tarkastalle myös identiteettipolitiikkaa ja valkoisen miehen positiota:

"Seuraavat mielipiteet ovat näille valkoisille miehille yhteisiä: identiteettipolitiikka on identiteettipolitiikkaa vain silloin, kun kysymys on rodusta tai sukupuolesta; rodulla ja sukupuolella ei ole mitään tekemistä 'laajempien' kysymysten kuten 'talouden' kanssa; naisäänestäjien ja etnisiin vähemmistöihin kuuluvien äänestäjien huolenaiheisiin tarttuminen on 'kapea-alaista', ja työväenluokka tarkoittaa valkoisia työväenluokkaisia miehiä."

Kuten huomaa, Criado Perez kirjoittaa paikoin kärkevästi ja sikäli voisi kuvitella hänen teoksensa olevan helpostikin punainen vaate monellekin somepoteroituneelle nykylukijalle (tosin tällainen oletuslukija tuskin Näkymättömiin naisiin tarttuu). Criado Perezin edellä tekemät havainnot kielenkäytöstä tuntuvat osuvilta. Toinen Cirado Perezin kiinnostava havainto kieleen liittyen liittyy suosituskirjeisiin ja siihen, millaisia sanavalintoja niissä tyypillisesti naisista ja miehistä käytetään:

"Viimeisen noin kymmenen vuoden aikana useissa tutkimuksissa on havaittu, että suosituskirjeet - - ovat faktisesti kaikkea muuta kuin sukupuolineutraaleja. Erään amerikkalaistutkimuksen mukaan naispuolisia työnhakijoita kuvaillaan enemmän yhteisöllisyyteen viittaavalla kielellä (lämmin, ystävällinen, huomaavainen) kuin aktiivisuuteen viittaavalla (kunnianhimoinen, itsevarma). Jos suosituskirje sisältää yhteisöllisyyteen viittaavia luonteenpiirteitä, on epätodennäköisempää, että hakija saa työn, varsinkaan nainen. 'Joukkuepelaaja' on miehillä johtajan ominaisuus, mutta naisilla termi 'voi antaa sen vaikutelman, että hän seuraa muita'. Naisille kirjoitettujen suosituskirjeiden on myös huomattu painottavan matalamman statuksen opetusta korkeamman statuksen tutkimuksen kustannuksella sekä sisältävän enemmän epäilykisä herättäviä termejä (kuten varauksia ja laimeita kehuja) ja epätodennäköisemmin painokkaan kehuvia adjektiiveja kuten 'huomattava' ja 'erinomainen'. Naisia kuvailtiin useammin raatamiseen liittyvillä termeillä, kuten 'ahkera työntekijä'."

Tyttöjen ja poikien eroista kertoessaan Näkymättömät naiset nostaa esiin myös käsitteen "loistavuusharha" kertoessaan siitä, kuinka tehokkaasti ja pienestä pitäen yhteiskunta opettaa naisille ja miehille sukupuoleen sopivaa käyttäytymistä ja odotuksia:

"Opetamme lapsille loistavuusharhan pienestä pitäen. Äskettäisessä amerikkalaistutkimuksessa kävi ilmi, että kun tytöt viisivuotiaina menevät esikouluun, he ajattelevat aivan yhtä todennäköisesti kuin pojatkin, että naiset voivat olla 'tosi fiksuja'. Mutta kuuden vuoden iässä jokin muuttuu. He alkavat epäillä oman sukupuolensa kykyjä, vieläpä siinä määrin, että he alkavat asettaa itselleen rajoja. Jos heille esitellään leikki, joka on tarkoitettu 'tosi fiksuille lapsille', viisivuotiaat tytöt haluavat leikkiä sitä yhtä todennäköisesti kuin pojat, mutta kuusivuotiaita tyttöjä se ei jostain syystä yhtäkkiä kiinnostakaan. Koulut opettavat pikkutytöille, että loistavuus ei kuulu heille."

Kuitenkin "molempien sukupuolien" osallistuminen näihin "leikkeihin tosi fiksuille lapsille" (tai aikuisille) olisi tärkeää yhteiskunnan kehittymisenkin kannalta, kuten esimerkki Daina Taiminasta, hyperbolisesta tasosta ja virkkaamisesta konkreettisesti osoittaa:

"Daina Taiminalta kesti noin kaksi tuntia löytää ratkaisu, jota matemaatikot olivat turhaan yrittäneet etsiä yli sata vuotta. - - Tuhansien vuosien ajan hyperbolista avaruutta ei - - ollut olemassa. Ei ainakaan matemaatikkojen mielestä, sillä he uskoivat, että oli olemassa vain kahdenlaista avaruutta: euklidistä avaruutta eli tasoja, esimerkiksi pöytä, ja palloavaruutta. 1800-luvulla keksittiin hyperbolinen avaruus - mutta vain periaatteessa. Vaikka matemaatikot yrittivät yli sata vuotta löytää keinon kuvata tätä avaruutta fyysisesti, kukaan ei onnistunut siinä - ennen kuin Taimina osallistui Cornellin työpajaan. Sillä sen lisäksi, että Taimina oli matematiikan professori, hän piti myös virkkaamisesta. - - Kun hän näki kuluneen paperimallin, jolla Henderson selitti hyperbolista avaruutta, hän ymmärsi: voin virkata sellaisen. Ja niin hän sitten virkkasi. Koko kesän hän istui uima-altaan reunalla 'virkkaamassa hyperbolisia muotoja opetuskäyttöön'. 'Ihmiset kävelivät ohi ja kysyivät minulta: »Mitä teet?» Ja minä vastasin »Kunhan virkkaan hyperbolista tasoa.»'"

Eli "Kun puolet ihmiskunnasta suljetaan tiedon tuottamisen ulkopuolelle, potentiaalisesti mullistavia oivalluksia saattaa mennä sivu suun".

Näkymättömät naiset käsittelee myös kansantaloutta ja bruttokansantuotetta; teos avaa joitakin bruttokansantuotteen laskemisen mekanismeja ja tekee näkyväksi BKT:n mieskeskeisyyden ja siitä (naisille) koituvat ongelmat. Bruttokansantuotteeseen ei lasketa "palkatonta työtä", siis sitä työtä, jota tyypillisesti naiset tekevät ilmaiseksi:

"Naisten pois sulkeminen vääristää lukuja. Coyle viittaa sodanjälkeisestä ajasta 1970-luvun puoliväliin. Tuo aika 'näyttäytyy nykyään jonkinlaisena tuottavuuden kasvun kultakautena', Coyle sanoo, mutta tämä on jossain määrin kangastus. Suurelta osin kysymys oli siitä, että naiset menivät töihin ja että niitä asioita, joita he olivat siihen asti tehneet kotona - niitä, joita ei laskettu - korvattiin tuottein ja palveluin: 'Että esimerkiksi osti puolivalmisteita supermarketista sen sijaan, että olisi itse tehnyt kaiken kotona alusta. Osti vaatteita sen sijaan, että ompeli niitä.' Tuottavuus ei itse asiassa ollut kasvanut. Se oli vain siirtynyt näkymättömästä, yksityisestä naisten maailmasta siihen maailmaan, joka lasketaan: miesvaltaiseen julkiseen maailmaan.
        Palkattoman kotityön jättäminen laskuista on sukupuolidatan puutteista ehkä kaikkein suurin. Arvioiden mukaan palkaton hoivatyö saattaa muodostaa jopa 50 % BKT:stä rikkaissa maissa ja jopa 80 % BKT:stä köyhissä maissa."

"Ajattelemme mieluusti, että naisten tekemässä palkattomassa työssä on kysymys vain yksittäisistä naisista, jotka pitävät huolta yksittäisistä perheenjäsenistä näiden omaksi yksityiseksi hyödyksi. Ei se niin ole. Yhteiskunta laskee naisten tekemän palkattoman työn varaan, ja yhteiskunta kokonaisuutena hyötyy siitä. Kun päättäjät leikkaavat julkisista palveluista, joista me kaikki maksamme verojen kautta, niiden palvelujen tarve ei äkillisesti lakkaa. Työ vain siirretään naisten tehtäväksi, mistä seuraa kaikenlaisia kielteisiä vaikutuksia naisten työllisyyteen ja BKT:hen. Naisten tekemä palkaton työ ei siis ole pelkkä 'valinta'. Se on rakennettu sisään luomaamme järjestelmään - ja sen voisi aivan hyvin myös purkaa siitä. Tarvitsemme vain tahtoa ryhtyä keräämään tarvittavaa dataa ja sitten suunnittelemaan taloutta, joka perustuu todellisuuteen eikä mieskeskeiseen viritelmään."

Käsitellessään katastrofitilanteista (kuten erilaisia luonnonkatastrofeja) Näkymättömät naiset valottaa katastrofin erilaisia vaikutuksia eri sukupuolille ja tuo esiin muun muassa sukupuolineutraalien myrskysuojien ongelmat. Esimerkiksi Bangladeshissa ongelmana on se, että naisille ei ole omia myrskysuojiaan. Suomalaisena asiasta herää ehkäpä kysymys, että mikäköhän siinä on se ongelma? Me pidämme sukupuolineutraaliutta pikemminkin hyveenä - esimerkiksi monia julkisia wc-tiloja on muutettu kaikkien sukupuolten käyttöön ja juuri uutisoitiin alokkaiden yhteismajoituksesta, jossa samoihin tupiin majoitetaan niin miehiä kuin naisia (joskin näissä tuvissa on sukupuolille omat wc- ja peseytymistilat, joissa uutisen mukaan naiset voivat vaihtaa vaatteensa). Bangladeshin myrskysuojien ongelmana oli muun muassa se, että naiset joutuvat olemaan samassa suojassa vieraiden (perheeseen kuulumattomien) miesten kanssa, mistä syystä he voivat joutua häpeään - lisäksi suojassa, jossa pahimmillaan pitää viettää päiväkausia, on vain yksi ämpäri tarpeiden tekemistä varten ja seksuaalinen ahdistelu on yleistä. No, mikäli Bangladesh-esimerkki tuntuu suomalaiselle lukijalle liian kaukaiselta, Näkymättömät naiset käsittelee myös New Orleansia:

"Mitä tulee naisten kohtaamaan väkivaltaan katastrofitilanteissa, naisiin kohdistuvan väkivallan tiedetään lisääntyvän 'luonnonkatastrofeja seuraavassa sekasorrossa ja yhteiskunnallisessa romahdustilassa' - mutta osin juuri tuon sekasorron ja romahdustilan takia ei tiedetä tarkalleen, kuinka paljon se lisääntyy. Pyörremyrsky Katrinan aikana paikalliset raiskauskriisikeskukset jouduttiin sulkemaan, toisin sanoen seuraavina päivinä kukaan ei laskenut tai vahvistanut raiskattujen naisten määrää. Turvakodit oli myös suljettava, samoin tuloksin. Sillä välin naiset kokivat seksuaalista väkivaltaa sukupuolineutraaleissa myrskysuojissa, aivan kuten Bangladeshissa. Tuhannet ihmiset, jotka eivät olleet pystyneet poistumaan New Orleansista ennen kuin Katarina iski, majoitettiin Louisianan Superdome-stadionille. Ei kestänyt kauaa ennen kuin alkoi kiertää yksityiskohtaisia kertomuksia väkivallasta, raiskauksista  ja pahoinpitelyistä. - -
        'Siellä kuuli, kun ihmiset kirkuivat ja huusivat apua, 'Kiltti älä tee tätä minulle, kiltti auttakaa nyt joku', eräs nainen muisteli IWPR:n haastattelussa. 'Sellaista ei kuulemma tapahtunut Superdomessa. Kyllä tapahtui. Kyllä tapahtui. Ihmisiä raiskattiin. Siellä kuuli, kun ihmiset, naiset, kirkuivat. Siellä ei nimittäin ollut valoja, siellä oli siis pimeää.'"

Tätä emme kuulleet uutisissa. Tai en ainakaan minä.

Vielä lopuksi historiankirjoituksesta, jota Näkymättömät naiset käsittelee vain viitteellisen taustoittavasti keskittyessään pikemminkin nykytilanteeseen:

"Luokittelemme 1300-1600-luvut renessanssiksi, vaikka se ei ollut renessanssia naisille, jotka suljettiin edelleen paljolti älyllisen ja taiteellisen elämän ulkopuolelle, kuten sosiaalipsykologi Carol Tavris huomauttaa vuonna 1991 julkaisussa kirjassaan The Mismeasure of Woman. Sanomme 1700-lukua valistusajaksi, ja vaikka 'ihmisoikeudet' (the Rights of Man) toki laajenivat tuolloin, 'naisten oikeuksia kavennettiin: he eivät saaneet hallita omaisuuttaan tai tulojaan, ja heidät suljettiin korkeakoulutuksen ulkopuolelle, eivätkä he saaneet kouluttautua ammatteihin'. Pidämme antiikin Kreikkaa demokratian kehtona, vaikka naiset oli peittelemättä suljettu äänioikeuden ulkopuolelle."

On kiinnostavaa edes koettaa kääntää omaa ajattelumalliaan miettimään, miltä historia, joka olisi kirjoitettu naisten näkökulmasta, oikein näyttäisi.

Kokonaisuudessaan Näkymättömät naiset on ajattelemaan ravisteleva tietokirja, jollaisia tarvittaisiin lisää. Vastaavankaltainen teos suomalaisesta näkökulmasta olisi kiinnostava. Criado Perezillä on muutama Suomi-maininta, ja paikoin tulee miettineeksi, kuinka hyvin esimerkiksi amerikkalaiset esimerkit vastaavat suomalaista todellisuutta. Toisaalta maailma on nykyään (koronakriisistä huolimatta) globaali paikka, mikä tekee ongelmistakin globaaleja, vaikka olosuhteet eri puolilla maailmaa vaihtelesivatkin.

Tommi Liimatta: Saaret kuin sisaret

"Ulvonta kuului rinteeseen asti."

Like 2019. 318 s.


Tommi Liimatan romaani Saaret kuin sisaret on suljetun paikan romaani, jonka tapahtumat sijoittuvat määrittelemättömään tulevaisuuteen. Pohjoisella valtamerellä, kahden suurvallan merirajalla, sijaitsee saaripari. Saarista toinen kuuluu Venäjälle ja toinen Yhdysvalloille. Yksityinen yritys on vuokrannut Yhdysvaltojen omistaman saaren järjestääkseen siellä eksklusiivista retriittitoimintaa rikkaille mutta elämässään ongelmista kärsiville tai elämänsä suuntaa etsiville ihmisille.

Retriitille otetaan 14 osallistujaa, seitsemän naista ja seitsemän miestä. Retriittifirman henkilökunnan sisällä vallitsee selkeä hierarkia - hengellinen johtaja Höyhen elää saarella omassa eristetyssä mökissään eikä milloinkaan näyttäydy, ja käytännön asioiden johtaja on nimeltään Isä, jonka luottohenkilönä on Oikea käsi. Romaanin tapahtumat kerrotaan Kuvaajan näkökulmasta, joka onkin oivallinen hahmo tarkkailemaan kaikkea ja kaikkia jo työnkuvansa kautta.

Retriitin osallistujien nimiä ei kerrota, vaan heidät nimetään numeroin. Kuvaaja ei kuitenkaan mielessään kutsu heitä numeroilla, kuten retriitin ohjaistus vaatisi, vaan hän nimeää heidät heidän ulkonäkönsä, ominaisuuksiensa tai toimintansa mukaan, esimerkiksi "Sokeaksi rouvaksi", "Laihaksi tavalliseksi" tai "Punaparraksi".

Rakenteeltaan Saaret kuin sisarissa on paljon samaa kuin Agatha Christien kuuluisassa suljetun paikan romaanissa Kymmenen pientä neekeripoikaa / Eikä yksikään pelastunut. Myös jännite säilyy Liimatan romaanissa yhtä onnistuneesti kuin Christiellä. Retriitti-ulottuvuus tuo romaaniin osuvaa pohdintaa liittyen sekä yhteiskunnan vaatimuksiin että yksilön identiteettiin. Saaret kuin sisaret osuu suoraan nykyaikaiseen self help -buumiin ja näyttää sen kriittisessä valossa kuitenkin säästyen täysin paasaamiselta tai alleviivaamiselta. Lukijanakin tekee mieli uskoa saarella vallitsevaan teletappimaiseen autuuden onnelaan, jossa rahalla saa rauhaa, rajat ja ihmisiä sekä ympäristön vain itseä varten.

Pinnan alla tietysti muhii toisenlainen todellisuus, niin yrityksen näkökulmasta kuin myös retriittiosallistujien, ja molempia näkökulmia keritään hiljalleen auki - pinta alkaa kupruilla ja todellisuus murtautua esiin.

Kuvaajan suhde retriittiyrityksen valtaapitäviin on kompleksinen: hän on aiemmin kuulunut enemmän sisäpiiriin, mutta nyt hän kokee tulleensa suljetuksi ulos päätöksenteosta, johon hän kuitenkin pyrkii vaikuttamaan. Tämä näkyy esimerkiksi pohdinnassa kielenkäytöstä ja sanojen vallasta mielikuvien luomisessa. Kun retriittiläiset ovat saapuneet saarelle, heille pidetään päärakennuksessa tervetulotilaisuus, jossa Isä puhuu heille:

"'Arvon osallistujat.'
        Isä muisti olla painottamatta jälkimmäistä sanaa ja huomioi siten keskustelumme, oikeastaan kiistamme: miten tulijoita olisi nimitettävä. Ihmiset, ystävät vai naiset ja herrat, vieraat, valitut, asiakkaat, onnekkaat? 'Ystävyyttä' olin pitänyt yliammuttuna, liian varhaisena halauksena. 'Asiakkuudessa' oli kylmää etäisyyttä. 'Osallistuminen' korosti itsenäistä päätöstä, aktiivista pelaajuutta. Sitäkin olin vastustanut. Osallistumisessa oli rahvaanomaista kilpailuhenkeä. Pelivertauksia ei tulisi esittää, peli muistuttaisi siitä että vain yksi voidaan valita ensimmäiseksi. En puhuisi häviöstä vaan mukautumisesta, en pelistä ollenkaan, vaikka sanaksi vaihdettaisiin uskonnollissiveellinen 'kilvoittelu'. Olin korostanut Johtoryhmälle oleskelun vapaaehtoisuutta - joskin pakotie sulkeutui samalla kun proomu nosti ankkurin. Psykologi oli nyökännyt: tienhaara on aina kriisi. Se sijaan suora tie, ainut vaihtoehto, kypsyttää mukautumaan siihen mitä emme voi muuttaa."

Näennäisesti retriitillä sekä osallistujat että yrityksen henkilökunta ovat edellä kuvatulla "suoralla tiellä", mutta koska todellisuutta ei voi hallita - vaikka loisi hallinnalle kuinka hyvä puitteet - mutkia matkaan todellakin tulee. Ja "tienhaara on aina kriisi".

Samaisen tervetulotilaisuuden kuvauksen yhteydessä niin lukijalle kuin osallistujillekin tehdään selväksi joitakin saaren käytäntöjä:

"Isä kiitti keskustelusta ja saman tien, kuin sattumalta, kello korkealla seinällä kilhati tilaisuuden päättymisen merkiksi. Seisoskelin kolmijalan luona kun väki nousi pöydistä ja siirtyi aulaan etsimään saappaitaan ja jonottamaan takkejaan. Sukkasillaan he olivat hiljaisia ja toivat mieleen päiväkotilapset, lapset yleensä. Kun jalkineet vaaditaan jättämään eteiseen, ihmiseltä viedään yksi mahdollisuus: pakeneminen."

Saari on todellakin saari, suljettu tila. Yhtä lailla diktatuurit, keskitysleirit tai vankilat ovat suljettuja tiloja, mutta silti niiltäkin aina joku onnistuu pakenemaan tai joku onnistuu toimittamaan niihin tavaraa. Saarikaan ei ole poikkeus, vaikka se sellaiseksi kulissiksi onkin pyritty luomaan.

Vaikka saaresta on pyritty luomaan eräänlainen terapiaparatiisi rikkaille, lukijalle paljastuu jo varhaisessa vaiheessa, että saaren maailman perusrakenne on hyvinkin orwellilainen. Miksi yrityksessä on töissä päähenkilömme, "Kuvaaja"? Tietysti siksi, että saarella tehdään videotallenteita - sekä avoimesti että salatusti. Propaganda puolestaan on varsin avointa, sillä aivopesuhan on suorastaan pääsyy sille, miksi osallistujat ovat alun perinkään saarelle hakeutuneet. He haluavat elämäänsä uutta näkökulmaa ja sisältöä, ja sitä saaren hengellinen johtaja, Höyhen, heille tuottaa. Sanojen valtaa luoda mielikuvia käsitellään myös kohdassa, jossa Kuvaaja käy keskustelua yhden osallistujan kanssa keskusradion käytöstä:

"'Keskusradiota ei voi sulkea, valitettavasti. Tämä voi kummastuttaa, mutta se on tehty yleisen turvallisuuden tähden, siksi että vaikkapa yölliset hätätiedotukset eivät jäisi keneltäkään kuulematta.'
        'Onko kovinkin tavallista että täällä syntyy hätätilanne?'
        - - 'Rauhan aikana hätä on poikkeustila. Sodassa hätä on sana jota ei lausuta, muuten sitä jouduttaisiin käyttämään koko ajan.'"

Valinnanvapaus, yksilöllisyys ja identiteetti ovat myös romaanin teemoja. Saarelle ei saa tuoda esimerkiksi alkoholia (ja tässä kohdin muistelemme taas Orwellia, tällä kertaa Eläinten vallankumousta: kuinka eläinten yhteinen slogan "Kaikki ovat tasa-arvoisia" saikin johdon ottaneiden sikojen suussa loppulisäyksen "...paitsi jotkut ovat tasa-arvoisempia kuin toiset") ja osallistujien laukut tarkastetaan heidän saapuessaan. Kuvaajan Näyttelijättäreksi nimeämän hahmon laukusta on takavarikoitu viinapullo, ja valinnan vapauden tematiikka tulee hyvin esiin Näyttelijättären perustellesssa Kuvaajalle sitä, miksi hän viinaa oli alun perin salakuljettamassa:

"On urhoollisempaa, tai siinä on jotain mieltä, kieltäytyä houkutuksesta joka on saatavilla, siinä ulottuvilla, kuin jos houkutusta ei ole. Ei ole mikään valinta kieltäytyä sellaisesta jota ei voi saada."

Saaret kuin sisaret käsittelee useita nykyajan keskeisiä teemoja ja tekee sen jännärimäisellä intensiteetillä. Romaania ei tee mieli laskea käsistään, ennen kuin monen tason mysteerit on hitaasti kääritty esiin.

Juha Itkonen: Anna minun rakastaa enemmän

 "Keittiöstä puuttuu ikkuna."

Teos, 2005. 398 s.

Olen aiemmin lukenut Juha Itkoselta vain novelleja (Huolimattomia unelmia), ja Anna minun rakastaa enemmän on ensimmäinen häneltä lukemani romaani. Romaanin henkilökuvaus on monikerroksista ja teemat koskettavia: yksinäisyys, iän mukanaan tuomat muutokset, unelmat ja elämänpettymys sekä itsepetos.

Anna minun rakastaa enemmän -romaanissa on kaksi kertojaa ja kärjistetysti sanottuna yksi päähenkilö. Romaanin päähenkilö on Suvi Vaahtera, josta kehittyy maailmankuulu rocktähti Summer Maple. Suville itselleen kertojaääntä ei kuitenkaan anneta. Romaanin kerronta suodattuu toisaalta Suvin äidin, Leenan, kautta, toisaalta Antin, joka on tuntenut Suvin nuoruudestaan asti. Romaanissa kerrotaan siis Leenan ja Antin elämästä, mutta kummankin elämän keskipisteessä on Suvi Vaahtera, Summer Maple.

Suvi Vaahtera on vanhempiensa, Leenen ja Riston, ainoa lapsi. Ainoana lapsena hän on vanhempiensa silmäterä ja suuren rakkauden kohde ja rocktähdeksi ja Summer Mapleksi muututtuaan hän määrittelee ja hallitsee pitkälti myös vanhempiensa elämää, tai pikemminkin hänen brändinsä ja sen mukanaan tuoma julkisuus, jolta vanhemmatkaan eivät voi säästyä. Antti ja Suvi puolestaan tutustuvat teini-ikäisinä, soittavat samassa bändissä ja elävät teinirakkautta, ja suhde muodostuu Antin elämää vahvasti määritteleväksi ja ohjaavaksi seikaksi. Periaatteessa romaani siis kertoo Leenasta ja Antista, mutta kaikki kiertyy Suvi Vaahteran ympärille.

Kerrontaratkaisu on kiehtova, sillä se toisaalta havainnollistaa ihmisten välistä yhteyttä eli sitä, kuinka tulkitsemme toisiamme ja kuinka paljon kuvittelemme ymmärtävämme toisiamme ja kuinka lopulta jokainen meistä kuitenkin elää omaa elämäänsä eikä voi määritellä toisen elämän suuntaa tai valintoja; toisaalta kerrontaratkaisu laittaa lukijankin julkkiksen, tässä tapauksessa Summer Maplen, ulkopuoliseksi tarkastelijaksi, vaikkakin päästääkin lukijan julkkiksen sisäpiiriin.

Anna minun rakastaa enemmän -romaanin kerronnassa on paljon kaihoa. Kohtauksessa Suvi Vaahteran varhaislapsuudesta kuvataan hidasta ajankulua, kuinka aika tuntui olevan erilaista ennen, menneisyydessä: "Hae kamera. Risto hakee. Kohta Risto on lattialla polvillaan ja kääntelee linssiä. Aikaa ennen digitaalia, hidasta, kaunista aikaa. Kaitafilmi palaa, kamera surisee - -."

Yksi romaanin keskeisistä teemoista on ihmiselämän ajankulu ja vanheneminen, nuoruudesta luopuminen. Äiti Leena pohtii elävästi nuoruuden hybristä, voittamattomuuden ja kuolemattomuuden tuntua:

"Ennemmin tai myöhemmin - - hulahtaa vartalon läpi viileä varmuus maailman rajattomuudesta, siitä että tämän kevään jälkeen tulee toinen kevät ja toisen jälkeen kolmas, että keväitä kaiken järjen mukaan on edessä vielä kymmeniä, kuusikymmentä, hyvänen aika, melkein sata, joka tapauksessa enemmän kuin yksi ihminen tarvitsee, enemmän kuin saattaa käsittää, ja näiden keväiden kuluessa, jonakin näistä keväistä voi vielä itsekin muuttua vaikka miksi, ihmiseksi jota ei vielä osaa edes kuvitella. - - se ajatus, se siunattu tunne saattaa tulla missä tahansa ja milloin vain, aamulla raitiovaunussa, yöllä omassa sängyssä, juhlissa parveketupakalla, eikä sitä osaa nimetä eikä arvostaa, ei edes tunnistaa tunteeksi ennen kuin se lakkaa tulemasta: vasta silloin tajuaa että se kuului  nuoruuteen eikä elämään."

Sama teema tulee esiin myös Antin kerrontajaksossa, se kuinka "voi itsekin vielä muuttua vaikka miksi, ihmiseksi jota ei vielä osaa edes kuvitella", mutta näkökulmasta, jolloin "tajuaa että se kuului nuoruuteen eikä elämään":

"Minä en koskaan saa tietää mitä muuta minusta olisi voinut tulla, ei kukaan ihminen koskaan saa. Ehkä todella on niin, ehkä kaikki ihmiset näissä viidessä metsänlaitaan kloonatussa talossa hautovat toteutumattomia elämiään, ja jos näin on, minua tosiaankin pelottaa asua täällä: pelottaa törmätä pysäköintikatoksessa naapurin ilmeettömään insinööriin, pelottaa istua taloyhtiön kokouksessa riitelemässä vastikkeesta, pelottaa juoda isännöitsijän tarjoamaa marjamehua pihan hilpeiden isien kanssa huhtikuussa kun taas järjestetään kevättalkoot ja narsissit istutetaan kukkapenkkeihin ja kyljykset ja grillimakkarat ja kananrinnat tirisevät yhteisillä rahoilla hankitussa kaasugrillissä. - - Täällä kaikkien espoolaisten kaikki järjettömät haaveet paisuvat paisumistaan, nehän tässä talossa vinkuvat, eivät suinkaan patterit, mikä hirveä ulina, ei pelkästään tik tak tik tak, uiuiuiuiviuuuuu myös, ja kun ikuisesti toteutumattomat unelmat jonain kauniina päivänä räjähtävät silmille, niiden riekaleita kerätään kuin koiranpaskoja pihamaalta: kuralätäköistä, likaisista lumikasoista, koivujen orvoilta oksilta."

Kohtaus on paitsi oivallinen elämänvalheen kuvaus, toisaalta sijoitettu mitä ilmeisimpään ylemmän keskiluokkaisuuden kritiikin kärjistettyyn miljööseen, Espooseen.

Kadonnut nuoruus ja sen menetyksen luoma nostalgia ja suru ilmenevät hienosti kohtauksessa, jossa Leena on saapnut Lontooseen tapaamaan tytärtään, Summer Maplea:

"Sama kaupunki kuin 30 vuotta sitten: samat kadut, samat talot, sama taivas. Lautalla Norjasta Newcastleen ja bussilla alas Lontooseen, minä ja Helena - norjalaisten perässä homeiseen retkeilymajaan Tottenham Court Roadille ja sieltä päivisin Charing Cross Roadille levykauppoihin. Green Parkissa yhtenä yönä me joimme päämme sekaisin ja melkein irtaannuimme ruumiistamme, niin kaukana se oli solukämpästä ja sihteeriopistosta. Pitkätukkaisia poikia, arvoituksellisia tyttöjä, yksi joka luki Ginsbergiä ääneen, Grateful Dead, eikä siitä niin kovin kauan ole, kasvot muistaa, jonkun nimenkin, missä he ovat nyt, missä, yksin orpo piru kävelen Piccadilly Streetiä puiston ohi ja joudun lopulta aukiolle, missä ihmiset ovat nuoria ja kiireisiä ja kaupungin kovettamia. Mitä sinä täällä, vanha nainen neonvalojen keskellä; mene museoon niin kuin muut ikäisesi, katso maalausta ja huokaa sen kauneutta, kanna muistosi kotiin ja näe siitä hillittyjä unia. Kamala tunne, pimeä kuoppa keskellä kirkasta päivää, ja minun on paettava pubiin odottamaan kunnes sieluni saapuu."

Kerrontaratkaisustaan johtuen Anna minun rakastaa enemmän -romaanin keskiöön nousee myös muistamisen tematiikka. Muistot voivat hallita ihmisen elämää näin, miten Antti ilmiön kokee:

"Minussa on jokin vika, minä en kerta kaikkiaan osaa unohtaa. Että voi maata vuosikausia vierekkäin jonkun ihmisen kanssa, jakaa pelkonsa ja toiveensa suunnitelmansa: että tämä ihminen sitten yhtäkkiä vain lähtee ja kantaa kaiken tämän mukanaan. Että voi läpikotaisesti tuntea toisen ihmisen ruumiin, todella tuntea niin kuin omistaisi; että tämä kyseinen ruumis nyt on tuhansien kilometrien päässä, ikuisesti kosketukseni ulottumattomissa. Käsittämätöntä, käsittämätöntä pelkästään se, että paikat eivät muista ihmisiä: miten jokin minulle merkityksellinen kadunkulma voi jatkaa olemistaan tavallisena typeärnä risteyksenä, jossa lyhtypylväät särisevät ja liikkeet vaihtuvat toisiin ja minä olen vain yksi miljoonista, nimetön sielu kirkuvissa liikennevaloissa."

Paikkojen "muistista" on kirjoittanut hienosti filosofi Maurice Merleau-Ponty, jonka näkemyksen jaan pikemminkin kuin Antin kokemuksen. Vaikka ihmisestä saattaa tuntua siltä, että elämä jatkuu hänen ympärillään ja hän itse elää menneessä, kuten Antti yllä kuvatussa tilanteessa, fenomenologi Merleau-Pontyn mukaan paikat itse asiassa kantavat mukanaan kaikkia aikoja, kaikki ajat ikään kuin romahtavat nykyhetkeen. Se voi tapahtua paitsi ihmisen kokemusten ja muistojen kautta, kuten Antille yllä, toisaalta myös siten, että menneisyys myös konkreettisesti näkyy ja on läsnä tässä hetkessä, vaikkapa kaiverruksena pulpetin kannessa tai kolhuna sängyn jalassa. Antti kokee ahdistusta menetetystä menneisyydestä, jonka hän uskoo ainoastaan itse muistavansa ja siksi ahdistuu, mutta merleaupontymäinen tulkinta on sävyltään kaikenkattavampi ja mielestäni sikäli lohdullisempi - kaikki on tässä.

Anna minun rakastaa enemmän -romaanissa on paljon melankoliaa. Se tulee ilmi muun muassa Leenan kerrontajaksossa olevista yöllisistä keskusteluista, joita Leena käy miehensä Riston kanssa:

"Perhe on lähtökohtaisesti surullinen yksikkö, Risto sanoo. Jos mihinkään, se perustuu väärinymmärrykseen.
        Väärinymmärrys koskee kaikkia, jokaista perheenjäsentä, Risto sanoo. Perheenjäsenet eivät ikinä näe toisiaan ihmisinä: he näkevät toisensa vanhempina ja lapsina, eivätkä nämä ole mitään muuta kuin rooleja jotka ikuisesti kätkevät todellisen minän."

Leenan ja Riston keskustelut tekevät näkyväksi yhden romaanin pääteemoista, ihmisten väliset suhteet, niiden tulkinnallisuuden ja ihmisten yksinäisyyden. Aivan kuten romaanissa Leena ja Antti tulkitsevat Suvi Vaahteraa, niin me kaikki tulkitsemme elämässämme muita. Tulkintamme ovat erilaisia ja henkilökohtaisia, ja onko niistä lopulta mikään "oikea". Ihmisen olemus tuntuu pakenevan määrittelyjä, olevan postmodernisti aina jotakin muuta tai jossakin muualla.

Harriet @ Ryhmäteatteri, Helsinki

Milja Sarkolan ohjaama ja käsikirjoittama Harriet-näytelmä Ryhmäteatterissa ei niinkään kerro nimihenkilöstään Harrietista tai hänen elämästään vaan muistamisesta ja historiankirjoituksesta.

Näytelmä keskittyy yhteen huhtikuiseen päivään vuonna 1918. Sama kohtaus, joka johtaa traagisesti Harrietin rakastajan Olof Laguksen kuolemaan, toistuu näytelmässä. Yleisölle näytetään kohtauksesta eri versioita - niin tapahtumassa osallisina olleiden kuin myöhemmän ajan historiankirjoittajien. Näytelmä tekee näkyväksi sen, kuinka historiankirjoitus on aina tarinankerrontaa, eikä kertoja pääse irti omasta subjektiudestaan. Tarinoissa voidaan pyrkiä totuuteen tai kerrottuja asioita voidaan tahallisesti vääristellä. Fiktio saattaa lopulta osua lähemmäs olennaista kuin fakta.

Harrietissa on onnistuttu luomaan vahva tunnelma pianonsoiton ja laulujen sekä kynttilänvalon käyttämisen avulla. Menneisyys herää eloon näyttämöllä.

Syvimmiltään näytelmä mielestäni kertoo Harrietin hahmon kautta eksistentiaalisesta yksinäisyydestä.

Haruki Murakami: Kafka rannalla

"'Rahaako sinulla siis on riittävästi?' poika nimeltä Varis kysyy raukealla äänellään."

Tammi 2009. Japaninkielinen alkuteos Umibe no Kafuka, 2002. Suomentanut englanninnoksesta Kafka on the Shore, 2005, Juhani Lindholm. 639 s.

Haruki Murakamin Kafka rannalla on varsin tiiliskivimäinen romaani, mutta todellakin, lumoava teos. Kun tarina imaisee mukaansa, lukijana toivoo, ettei se päättyisi. Tosin jossakin vaiheessa jouduin tarinan suhteen hieman lukuähkyyn ja mietin, mitenköhän kirjailija saa solmittua eri kerrontanäkökulmat ja aika -sekä todellisuustasot yhteen - ja pelkäsin, ettei lopetus vain olisi lattea. Varsin onnistunut se kuitenkin on, ja lukukokemuksena Kafkaa rannalla voi vahvasti suositella. Romaanin kerronta rikkoo realismin mutta tavalla, joka koko ajan tuntuu luonnolliselta fiktion maailmassa. Tyyliltään ja tarinaltaan Kafkasta rannalla tulee mieleen hieman Herman Hesse, ja hänen teoksistaan päähenkilö- ja tarinavalinnan suhteen eniten Demian, tunnelman ja elämän syvien kysymysten pohtimisen suhteen puolestaan Narkissos ja Kultasuu.

Romaanissa on kaksi keskushenkilöä: päähenkilö, 15 vuotta täyttävä poika, joka päättää karata kotoa, ja toisena keskeisenä hahmona päältäpäin katsottuna hyvin yksinkertainen jo vanha mies, Nakata, joka on lapsena joutunut eräänlaiseen onnettomuuteen, jossa hän on täysin menettänyt muistinsa ja taitonsa, kuten lukutaidon.

15-vuotias poika ei viihdy kotonaan. Hänen äitinsä ja siskonsa ovat jättäneet perheen pojan ollessa lapsi, ja poika asuu kaksin isänsä kanssa, joka pojan näkökulmasta on etäinen ja lähinnä kiinnostunut työstään. Poika ottaa nimekseen Kafka Tamura, repullisen tavaraa ja hiukan rahaa kotoaan, ja lähtee karkumatkalle: hänestä tuntuu, ettei hän enää voi olla kotona - siellä ei ole hänelle mitään muuta kuin ahdistusta. Kafkalla on myös ikään kuin mielikuvitusystävä tai sisäinen ääni, joka ajoittain ottaa myös ulkoisen muodon ja jonka nimi on "poika nimeltä Varis".

Nakata on lapsuuden onnettomuuden jälkeen elänyt hyvin vaatimatonta elämää. Romaanin alkuhetkellä hän elää kaupungin avustuksella ja täyttää päivänsä etien omistajiltaan kadonneita tai karanneita kissoja: Nakata nimittäin ei osaa lukea tai kokemuksensa mukaan kommunikoida kovinkaan hyvin ihmisten kanssa - "Nakata on vähän tyhmä" on lause, joka Nakatan suusta usein romaanin aikana kuullaan - mutta sen sijaan hänellä on kyky puhua kissojen kanssa. Ja tästä tapahtumat alkavat vyöryä eteenpäin.

Romaanissa on dialogin joukkoon sujautettuna jonkin verran taidehistoriaa: on keskusteluja niin kirjallisuudesta, musiikista kuin kuvataiteestakin. Erään henkilöhahmon, joka yhdessä kohdin ilmaantuu paikalle eversti Sandersin muodossa, suuhun on kirjoitettu tämänkin romaanin taideteorian ydin:

"Itse kivellä ei olekaan mitään merkitystä. Tilanne nyt vain vaatii jotakin, ja juuri tällä hetkellä se jokin sattuu olemaan tämä kivi. Anton Tšehov sanoi sattuvasti, että 'jos tarinassa on pistooli, sen pitää myös laueta'. - - Tšehov tarkoitti, että välttämättömyys on omalakinen käsite. Se on rakenteeltaan erilainen asia kuin logiikka, moraali tai merkitys. Sen funktio määräytyy yksinomaan sen tehtävästä. Sellaista ei tarvita, millä ei ole mitään tehtävää. Sen, minkä välttämättömyys vaatii, on oltava olemassa. Siinä teille dramaturgiaa. Logiikalla, moraalilla ja merkityksellä ei ole sen kanssa mitään tekemistä. Kaikki on suhteellista. Tšehov ymmärsi dramaturgiaa oikein hyvin."

Kafka rannalla -romaanissa kyse on elämän merkityksen löytämisestä, ja myös rakkaudesta ja haavoittuvuudesta. Teemoista, jotka yhdistävät kaikkia ihmisiä: olipa sitte kyse nuoresta, keski-ikäisestä tai vanhasta; miehestä, naisesta tai jostakin muusta; yksinkertaisesta ja pohtivasta henkilöstä; henkilöstä nykyajassa tai sata vuotta sitten.

"Ihmiset väsyvät nopeasti sellaiseen, mikä ei ole pitkäveteistä, mutta eivät sellaiseen, mikä on." Kafka rannalla -romaanin tematiikka on ajaton, eikä romaani tavallaan pyri kertomaan jostakin erikoisesta (vaikka kerronta ylittääkin realismin): tavallaan romaani kertoo juurikin "jostain pitkäveteisestä", mutta niin mukaansatempaavalla tavalla, että kuten kirjoitin, teosta on vaikea laskea käsistään.

Nakata on romaanissa hahmo, joka saa tehtävän suorittajan roolin. Apurihahmoksi Nakata saa Hoshino-nimisen miehen. Parivaljakko täydentää toisiaan absurdillakin tavalla, josta ei myöskään huumoria puutu. "Kyseleminen on noloa hetken aikaa, mutta kyselemättömyys on noloa koko elämän", Hoshino siteeraa Nakatalle vaarivainaansa elämänopetuksia, ja niin heidän odysseiansa jatkuu, vaikka määränpää onkin tuntematon.

Kafka rannalla on myös ylistys kirjoille, kirjastoille ja lukemiselle. Päähenkilö Kafka on aina lukenut paljon, se on ollut hänen tapansa paeta todellisuutta. Karattuaan kotoaan hän löytää itseään kiinnostavan pienen yksityiskirjaston, Komuran muistokirjaston. Tämä paikka tuo etäisesti mieleen myös Carlos Ruiz Zafónin Unohdettujen kirjojen hautausmaan. Komuran muistokirjasto tuntuu tosin enemmän olevan unohdettujen ihmisten hautausmaa - muistojen kirjasto tai odottamisen eteinen.

"Mutta se on sinun teoriasi, ei minun, enkä minä ole millään tavalla vastuussa siitä." Ihmiset asettavat erilaisia merkitysodotuksia tai -leimoja asioille, mutta kuten Saeki-niminen hahmo romaanissa toteaa, vastuu teoriasta - siis oletuksesta sen suhteen, mikä tai millainen joku tai jokin on - on teorian keksijällä; kohteella vastuuta ei ole. Romaanissa on myös oivallinen kohtaus, jossa käsitellään feminismiä ja sukupuolten välistä tasa-arvoa ja asetetaan kirkkaalla tavalla naurunalaiseksi kaikenlainen moralismi ja ennakko-oletukset - joista vastuu on siis aina niiden kantajalla, ei kohteella.

Aivan kuten se, kuinka romaanin kerronta liukuu yli realismin rajojen, näyttäytyy romaanissa luontevana, samoin ihmiselämässä järkevyyden ja järjettömyyden tai ymmärryksen ja ymmärtämättömyyden raja on olemassa. Siihenkin voi suhtautua aivan luontevana asiana, kuten Hoshino tapahtumien edetessä toimii:

"Mitä enemmän Hoshino yritti saada asiasta tolkkua, sitä sekavammaksi se tuntui muuttuvan. Hän päätti, että oli paras olla yrittämättä löytää tolkkua sellaisesta, missä sitä ei alun alkaenkaan ollut. 'Parempi olla kokonaan ajattelematta kuin ajatella ilman tarkoitusta', hän sanoi lopulta ääneen, kädet puuskassa."

Kaikkea ei voi eikä tarvitsekaan ymmärtää, ja se voi olla aivan luonnollista ja luontevaa. Kafka rannalla -romaanin opetus tuntuu olevan se, että käsittämättömän edessä kannattaa antautua, elää ja kokea rohkeasti, ja uskoa siihen, että tšehovilaisen taideteorian mukaan "sen, minkä välttämättömyys vaatii, on oltava olemassa".

Miki Liukkonen: O

"Hetki, jolloin ihminen päättää kuolla, ei välttämättä ole hetki, jolloin hän tietää kuolevansa."

WSOY 2017. 858 s.

Puolisen vuotta se otti, Miki Liukkosen esikoisromaani O:n lukeminen. Kirja on samanaikaisesti riemastuttavan viihdyttävä, yksityiskohtaisessa kuvauksessaan osuva ja aivot nyrjäyttävä, hämmästyttäviä henkilöhahmoja sisältävä ja juoneltaan koukuttava; kääntöpuolena on pitkiin virkkeisiin ajoittain uupuminen, eritoten teoksen alkupuolella loputtomien alaviitteiden lukeminen, vaikeus muistaa kuka kukin on ja ärtymys, kun kerronnan näkökulma vaihtuu juuri, kun tarina alkaa muuttua kiinnostavaksi.

Kokonaisuudessaan O jää kuitenkin selvästi plussan puolelle. Irrationaalisen hullutteleva kerronta on vangitsevaa. Henkilöhahmojen nimet ovat aivan pilvipääosastoa, mieleenpainuvimpana hahmo, jonka nimi on Darnopogaldjitzer. Tuo ei helposti mielestä lähde, kun sen on kerran sinne saanut. Kerronnan yksityiskohtaisuus - esimerkiksi materiaalit, joista esineet koostuvat, nimetään äärimmäisen tarkasti, samoin esineiden väri ja kuviointi sekä se, miltä esine tuntuu - herättää miettimään sitä, millaisia havaintoja itse tekee maailmasta ja kuinka ne nimeää.

Mistä romaani siis kertoo? Uimariporukasta, joka kokoontuu paitsi altaalla treeneissä, myös E.U.-nimisessä baarissa (eli Entisessä Urheilubaarissa). Kirkos Neurosis -nimisestä sirkus- ja performanssitaiteilijakokoonpanosta. Kööpenhaminalaisesta teatteriseurueesta, joka työstää hyvin epämääräistä H. C. Andersen-proggista. Helsingissä asuvista romaneista. Meilahden sairaalasta, jossa tapahtuu kummia. Fysiikkaa opiskelevasta pojasta, joka kommunikoi vain post it -lappujen välityksellä ja joka hikoilee paljon. Munakoisoja soittavasta kirjallisuuden professori Magnus Braxista. Kompan A/S -nimisestä tanskalaisfirmasta, joka on erikoistunut lasten leikkipuistolaitteiden valmistamiseen. Sokeutumisesta ja muista oudoista oireista. Kuolleiden eläinten tökkimisestä. Unkarilaislähtöisestä Jantek Zoltánfistä, joka on sekaantunut muun muassa erinäisiin huumeisiin ja Nikola Teslan kirjeisiin.

Ja jollakin tavalla kaikki tuo liittyy yhteen. Paikoin O:hon on kirjoitettu varsin suoraviivaista mediakritiikkiä nykyajan informaatiotulvasta, mitä romaani mahdollisesti itsessään pyrkii havainnollistamaan; tai sitten se pyrkii havainnollistamaan elämän mielettömyyttä ja sitä, kuinka syy-seuraussuhde on ihmisen ajattelumalli - sillä romaanissa syyt ja seuraukset voivat olla mitä mielettömimpiä, mikä on myös osa lukunautintoa.

"On vain 'on'. Tai pelkkä 'o', välähdys ilman reunoja..."

Jonathan Coe: Unen talo

"Tämä oli heidän viimeinen riitansa, se ainakin oli selvää."

Tammi 1998. Alkuteos The House of Sleep, 1997. Suomentanut Arto Virtanen. 361 s.

Jonathan Coen romaani Unen talo on osin viihdyttävä lukuromaani, osin siinä on tyhjäkäyntiä ja tiivistämisen varaa sekä raskaita, paasaavanoloisia sivupolkuja.

Juonessa on kaksi aikatasoa: 80-luvun opiskelijaelämä ja romaanin nykyhetki 90-luvulla. Tapahtumien keskiössä on Ashdown: 80-luvulla opiskelija-asuntola, 90-luvulla uniklinikka. Romaani keskittyy unen ja todellisuuden kompleksiseen suhteeseen: onko kahden edellä mainitun raja ollenkaan niin selvä, kuin saatamme kuvitella? Toisaalta kysymystä käsitellään henkilöhahmojen kokemuksen kautta, toisaalta uniklinikan kontekstissa tieteellisin termein. "Kukaan ei valehtele unissaan." Onko uni enemmän totta kuin tietoinen todellisuus?

Unen talon keskushenkilö on Sarah. 80-luvun aikatason tapahtumat kuvaavat opiskelijaelämää ja ihmissuhteita asuntolassa asuvien henkilöiden välillä. 90-luvulla Sarah on opettajana työskentelevä aikuinen nainen, jota piinaavat 80-luvun tapahtumat. Aikatasot romaanissa on eroteltu selvästi: joka toinen luku sijoittuu menneisyyteen, joka toinen nykyisyyteen.

Opiskelijaelämäkuvauksessa on hetkensä: "'Objektiivisuus', sanoin Veronica sytyttäen uuden savukkeen, 'ei ole mitään muuta kuin miesten subjektiivisuutta.'" Nykyisyyden aikatasolla Sarah tiivistää silloisen asenneilmapiirin näin:

"Kaikilla on väärä käsitys 80-luvusta, vai mitä? Luullaan että raha oli silloin tärkeintä, ja ehkä se joillekuille oli, mutta niissä piireissä joissa minä liikuin, opiskelijoiden ja muiden sellaisten joukossa, pätivät ihan toiset arvot, vaikka ne olivatkin yhtä ankaria ja suvaitsemattomia. Politiikka oli meille suorastaan pakkomielle: seksuaalipolitiikka, kirjallisuuspolitiikka, elokuvapolitiikka..."

Eniten tyhjäkäyntiä romaanin kerrontaan luo nimenomaan esitelmöivään sävyyn henkilöhahmojen elämään kirjoitettu politiikka - esisijaisesti elokuvapolitiikka. Terry-niminen henkilöhahmo tutkii elokuvaa ja kirjoittaa elokuvista. Sillä on merkityksensä myös juonen kannalta, sillä eräs toisaalta elokuviin, toisaalta unen ja valveen suhteeseen liittyvä valokuva toimii romaanissa keskeisenä motiivina. Ja onpa romaanissa myös mise en abyme: romaanin nimi on Unen talo, ja romaanissa on romaani nimeltä Unen talo.

Ihmisuuhdekeskeisenä lukuromaanina Unen talo on parhaimmillaan. Sen heikkoudet liittyvät paitsi päälleliimatuntuntuisiin asiantuntijuuskohtauksiin (niin elokuvan kuin psykologiankin saralta; tässä romaanissa pyrkimys kollaasitekniikanomaiseen kerrontaan ei toimi), myös nykytason juoneen, jossa Ashdown on uniklinikka, jonka toiminta ei välttämättä kestäkään päivänvaloa. Tämä jonkseenkin Frankenstein-tyyppinen juonikuvio on lattea.

Romaanin kerronta tuntuu paikoin kömpelöltä. Mietin, mistä se johtuu. Onko 90-luvusta jo niin kauan, että silloin kirjoitettu romaani ei enää tunnu tuoreelta? Onko suomennos kökkö? Paikoin kerronta kuitenkin toimii - näin käy mielestäni esimerkiksi tässä kohdassa, jossa kuvataan Terrylle epätyypillistä kokemusta:

"Seuraavana aamuna Terry heräsi. Useimpien ihmisten elämässä se oli mitä tavallisin asia; hänelle se ei ollut. - - Kello oli viisi. Hänen aivoissaan oli energiaa kuin uudelleenladatuissa pattereissa ja hänen jäsenensä tuntuivat voimakkailta ja notkeilta. Kaikki hänen viisi aistiaan olivat terävät ja valppaat. Elämä ei ollut koskaan tuntunut olevan niin kukkuroillaan mahdollisuuksia."

Romaanilla on hetkensä, mutta sen voisi yhtä hyvin jättää lukemattakin.

Markku Lahtela: Vihaa nyt - rakasta myöhemmin

Otava 1983 (W+G 1968). 106 s.

Markku Lahtelan Vihaa nyt - rakasta myöhemmin on kärkevä ja vyöryvä, pamfletinomainen teos, jonka "tähtäimessä" - takakannen mukaan - on "koko maailmajärjestys ja sen muuttaminen". Jotakuinkin tätä vastaa myös teoksen lukukokemus.

Teos alkaa essee- tai novellimaisella osioilla, jossa eri äänet keskustelevat, ja lopulta tästä keskustelusta rakentuu kehyskertomus koko teokselle, jonka ytimessä on 173 fragmenttia. Teos ottaa kantaa moneen suuntaan kritisoiden ihmisen osaa ja osallisuutta.

Vihaa nyt - rakasta myöhemmin koettaa riisua silmälaput lukijan kasvoilta ja osoittaa vallan rakenteiden syvällejuurtuneisuuden:

"Sinä päivänä kun koet tuon kahvipannun niin kuin sinä itse sen koet etkä kirjallisuuden tai muun taiteen suodattamana, sinä päivänä sinä olet vapaa eikä maan päällä ole ainuttakaan ihmistä enää joka olisi sinua ylempänä. Sinä päivänä sinussa romahtaa koko meidän hierarkiamme - -."

Teoksen teknologiakritiikki on edelleen ajankohtaista: "- - hän rupesi hämmästelemään - - että tietokone puhuu - hän osasi itsekin puhua mutta siihen hän oli tottunut." Havaitseminen vaatii uutta tapaa katsoa. Ihmisen itsesokeuteen osuu ironisesti fragmentti numero 31: "Täsmennä herjaukseni."

Maailma puhuu edelleen samaa jargonia kuin teoksen julkaisuvuonna. Lopun esseisitisessä osuudessa käydään dialogia ystävien ja vihollisten välillä:

"Viholliset sanovat: edistys vaatii uhreja.
Ystävät sanovat: mitä me teemme sellaisella edistyksellä joka vaatii uhreja?"

Lukukokemuksena Vihaa nyt - rakasta myöhemmin on kokonaisuudessaan varsin vellova ja tempoileva, mutta mukana on myös kärkiä, jotka osuvat edelleen.

Herman Hesse: Arosusi

"Tämä kirja sisältää erään miehen muistiinpanot, miehen, jota nimitimme Arosudeksi samoin kuin hän itsekin itseään usein nimitti."

WSOY 1964. Suom. Eeva-Liisa Manner. Alkuteos Der Steppenwolf, 1955. 277 s.

Herman Hessen Arosutta pidetään lähestulkoon nuorisokirjana, ja osin ihan syystä. Vaikka päähenkilö onkin keski-ikäinen mies, teoksen teemat ovat nuoruudelle tyypillisiä: romaani käsittelee ulkopuolisuutta, identiteettiä ja elämän tarkoitusta. Toisaalta Arosusi on ajaton, klassinen modernismin edustaja: päähenkilön minuuksia on monia, päähenkilö (konkreettisestikin) tavoittelee pääsyä hulluuden teatteriin ja viimeistään siellä todellisuus hajoaa. Romaani tosin esittää epäilyn kerrottavien tapahtumien todenmukaisuudesta jo rakenteessaan: Alussa on prologimainen "Julkaisijan esipuhe" -niminen osio, jossa kerrotaan romaanin päähenkilön, Arosudeksikin itseään kutsuneen miehen, jättäneen muistiinpanonsa vuokrahuoneeseensa kadottuaan sieltä eräänä päivänä. Noiden muistiinpanojen löytäjä on muistiinpanot luettuaan joutunut jonkinmoisen hämmennyksen tilaan ja on nyt päättänyt julkaista ne sellaisenaan. Tämän esipuhe-osion jälkeen alkaa osio "Kirja Arosudesta", joka sisältää romaanin varsinaisen tarinan.

Modernistista teoksessa on päähenkilön elämäntapa, mieli ja maailmankuva. Arosusi-päähenkilö on yksinäinen, yhteiskunnan ulkopuolelle asettunut mies, joka elää omissa oloissaan. Lähinnä hän viettää aikaansa kirjallisuuden ja taiteen maailmassa, mutta myös baareissa.

Romaanissa on pohtiva ja filosofinen ote, kuten Hessen tuotannossa ylipäätään. Romaanin alkupuolella Arosuden näkemys itsestään ja maailmasta on lähinnä katkera ja kyyninen, päämäärätön:

"Pettyneenä kuljin edelleen, en itsekään tiedä mihin; minulla ei ollut mitään päämäärää, ei mitään tehtävää. Elämä maistui inhottavan happamelta, tunsin, miten minussa kauan itänyt inhotus saavutti nyt huippunsa, elämä sysäsi minut syrjään, paiskasi minut pois tieltä. Kuin mieletön ryntäsin läoi harmaan kaupungin, ja kaikkialla tunsin märän mullan ja kalman hajun. - - Mihin ikinä katsoinkin, niin kaikkialla lemusi raadollinen sovinnaisuus, puolityytyväisyyden tunkkainen ilma, kaikki oli vanhaa, väljähtynyttä, kuihtunutta, harmaata, tympeää ja tyhjää. Hyvä Jumala, miten se oli mahdollista? Miten oli voinut käydä näin - minulle, palavahenkiselle nuorukaiselle, runoilijalle, muusain ystävälle, maailmanmatkaajalle, hahkuvalle idealistille? Miten oli kaikki tämä tahmea ja inhottava voinut aste asteelta imeytyä minuun, tämä lamaannus ja tylsyys, tämä viha omaa itseäni ja kaikkea muuta kohtaan, tämä tunteiden kuolema, tämä määrätön, katkera inhotus? Mistä olin tullut tähän sisäisen tyhjyyden ja epätoivon helvetilliseen kloakkiin?"

Päähenkilön näkemys maailmasta on synkkä mutta voimakkaan kaksijakoinen: on ruumiillisia ja henkisiä pyrkimyksiä, on kärsiviä taiteilijoita ja porvareita - ja tähän kaksinapaiseen maailmaan Arosusi ei tunne kuuluvansa (vaikka hänen minänsäkin on alussa varsin kaksijakoinen, siinä on niin ihmispuoli kuin susipuolikin) vaan hän on voimakkaan ulkopuolinen.

Kärsivien taiteilijoiden maailmankokemusta (jota lähemmäs päähenkilö kärsimyksineen asettuu) kuvataan näin:

"- - heidän elämänsä on yhtä ainoata ahdistusta, piinaa ja polttoa, tuskallisesti rikkinäistä ja pirstoutunutta, kauhistuttavaa ja tarkoituksetonta, mikäli ei nyt haluta nähdä sen tarkoitusta nimenomaan niissä eriskummallisissa elämyksissä, ajatuksissa ja töissä, jotka säteilevät heidän elämänsä kaaoksen yllä. Tämän lajin ihmisistä on lähtöisin se vaarallinen ja kammottava ajatus, että koko ihmiselämä kenties onkin vain surkea erehdys, alkuemon hätäinen, epäonnistunut keskenmeno, luonnon hurja, hirvittävällä tavalla tuhoutumaan tuomittu koe."

Teoksen alkupuolella porvarillisuutta (josta päähenkilö tuntuu olevan henkisesti huomattavasti kauempana kuin kärsivistä, luovista ihmisistä; toisaalta päähenkilö kuitenkin vain asuu vuokrahuoneessa ja viettää aikansa aivan muutoin kuin päivätöissä käymällä, joten varallisuutensa suoman vapauden puolesta hänessä on kuin onkin porvarillinen puolensa) pohditaan pitkään päähenkilön ajatusten kautta:

"- - ihmiselle on mahdollista suunnata kaikki harrastuksensa henkiseen, kilvoitella kohti jumaluutta, pyrkiä pyhän ihanteeseen. Toisaalta hänellä on mahdollisuus antautua kokonaan aistielämän vietäväksi, noudattaa viettiensä vaatimuksia ja omistaa kaikki pyrkimyksensä hetken nautinnon tavoittelemiseen. Toinen tie johtaa pyhyyteen, hengen marttyyriuteen, itsestäänluopumiseen Jumalan hyväksi. Toinen tie johtaa elosteluun, viettien marttyyriuteen, itsestäänluopumiseen lahoamisen hyväksi. Näiden molempien väliltä etsii nyt porvari kultaista keskitietä. Koskaan hän ei luovu itsestään, ei uhraa itseään aistihurman enempää kuin askeesinkaan vuoksi, koskaan hänestä ei tule marttyyria, itsensä kieltäjää - päinvastoin, hänen ihanteenaan ei ole minuutensa hävittäminen, vaan sen säilyttäminen; ehdottomuus on hänelle mahdotonta, hän tahtoo tosin palvella Jumalaa, mutta samalla myös aistejaan, tahtoo tosin olla hyveellinen, mutta haluaa myös hieman iloa ja elämänmukavuutta ympärilleen. Toisin sanoen hän tahtoo hakeutua äärimmäisyyksien välimaille, lauhkeaan ja viihtyisään vyöhykkeeseen, missä ei ole ankaria myrskyjä eikä pahoja ukonilmoja, ja pyrkimyksessään hän onnistuukin, tosin elämän ja tunteen intensiivisyyden kustannuksella, sen intensiivisyyden, joka lahjoitetaan äärimmäisyyden ja ehdottomuuden tien kulkijalle."

Tarinan aikana Arosusi ottaa askeleen yksinäisyyden, henkisyyden ja kyynisyyden maailmasta edellä kuvaamiensa laisten aistinautintojen maailmaan: hän kohtaa tytön, joka avaa hänelle pääsyn aivan toisenlaiseen maailmaan, sellaiseen, jota hän on aiemmin lähinnä halveksinut ja vältellyt, mutta josta hän ei ole todellisuudessa tiennyt yhtään mitään. Tyttö ei ole kuitenkaan avain onneen, vaan hänessäkin on kaksijakoisuus, joka näkyy jo hänen nimessään: Hermione.

Kohtaaminen johtaa paitsi aistinautintoihin, naamioiden riisumisen kautta lopulta myös hulluuden teatteriin, jossa toteutetaan nautintoja ja haluja - mutta kenen tahdon mukaisia? Arosusi on siis hyvin symbolinen romaani; symboliikka on helposti tunnistettavissa, mutta sen tulkinta ei ole yksioikoista, sillä todellisuus on suhteellinen ja muuttuva:

"On tehtävä ymmärrettäväksi, että kun sanomme 'ylhäällä' tai 'alhaalla', niin jo silloin käytämme selvitystä kaipaavia väittämiä, sillä asemia ja sijoituksia ylhäällä ja alhaalla on vain meidän ajatuksissamme. Maailmankaikkeudessa ei mikään ole 'ylhäällä' tai 'alhaalla'."

Jonas Hassen Khemiri: Kaikki se mitä en muista

"Naapuri kurkistelee pensasaidan takaa ja kysyy, kuka olen, mitä teen täällä."

Johnny Kniga 2015 (?). Suom. Tarja Lipponen. Alkuteos Allt jag inte minns, 2015. 291 s.

Jonas Hassen Khemirin August-palkittu romaani Kaikki se mitä en muista on filosofinen, tarinaltaan vetävä ja kielellisesti eloisa kertomus siitä, mitä on minuus, ihmisen elämä ja olemassaolo; miten muistamme toisemme ja elämämme tapahtumat, miten nimeämme ja koemme asioita. Romaanin päähenkilö Samuel on kuollut, ja "kirjailija" koettaa selvittää, kuka Samuel lopultakaan oli ja miksi hän kuoli. "Kirjailija" haastattelee Samuelin ystäviä, tyttöystävää ja äitiä, ja näistä kertomuksista piirtyy esiin kuva siitä, miten Samuelin läheiset Samuelin muistavat. Kuva on ristiriitainen ja häilyvä, ja sellaisena Kaikki se mitä en muista ihmisen ja elämän näyttää.

Romaanin kerrontaratkaisu on vähintääkin haastava. Eri hankilöhahmojen äänet ja kerronnan tasot sekoittuvat toisiinsa. Minun oli toisinaan hankalaa hahmottaa, kuka milloinkin on äänessä, sillä romaanin kerronta lipuu haastatteluissa kolmannesta persoonasta minään, joita romaanissa on siis useita. Myös haastatteleva "kirjailija" on minä, jonka positiota suhteessa muihin henkilöhahmoihin on vaikeaa suhteuttaa. Romaani antaa tähän loppupuolella selvempiä viittauksia, mutta omaa lukukokemustani olisi selkiyttänyt näiden tiedonmurusten saaminen varhaisemmassa vaiheessa; saattaa toki olla, että vihjeitä tulee aiemminkin, mutta en vain huomannut tai osannut tulkita niitä.

Osittaisesta vaikeaselkoisuudestaan huolimatta Kaikki se mitä en muista on oivallinen romaani.

Kuollut päähenkilö, Samuel, on ollut nuori, maahanmuuttajataustainen mies, joka on ollut töissä maahanmuuttovirastossa. Hänestä saa vaikutelman henkilöstä, joka ei tunne itseään tai saa kunnollista yhteyttä itseensä mutta joka yrittää sitä kaikin keinoin. Yhtenä esimerkkinä tästä on Kokemuspankki: Samuel haluaa kokea paljon ja monenlaisia asioita, joita hän houkuttelee myös ystäviään kokemaan. Kokemuspankkitalletukset näyttäytyvät ystäville eri valossa:

"Voi kuulostaa jälkikäteen spontaanilta ja hauskalta. Mutta ei se sitä ollut. Koko jutussa oli jotain väkinäistä. Samuel etsimällä etsi uusia kokemuksia, mutta ei pystynyt nauttimaan niistä. Mitä enemmän hän puhui talletuksista Kokemuspankkiin, sitä tyhjemmältä puheet kuulostivat. Muistan että hän säälitti minua. Hän vaikutti yksinäiseltä. - - Jonkinlaista epätoivoa ja pelkoa. En tiedä mitä."

Samuelin epäyhtenäinen minuus näkyy myös hänen muissa tavoissaan, kuten hänen puhetavassaan:

"Sitten se alkoi. Eikä sitä saanut loppumaan. Ensiksikin äänensävy. Aloin ajatella, että Samuel kuulosti teennäiseltä. Huomasin että hän muunsi yhtenään puhetapaansa. Jos hän osti savukerasiaa vanhalta rouvalta kirpparilla, hän alkoi puhua kuin vanha eukko. - - Ja kaikkein iljettäviltä oli, että ihmiset uskoivat häntä. Eivät kaikki, mutta aika monet. - - Aloin miettiä, kuka Samuel oikeastaan oli. Puhuiko hän niin kuin minä, kun oli minun kanssani? Kuka hän oli, kun minä en ollut läsnä? Tiesinkö laisinkaan hänen todellista minuuttaan?"

Sitaatti havainnollistaa osuvasti myös sitä, kuinka romaani kyseenalaistaa sen, kuinka hyvin tunnemme toisemme tai onko toisen tunteminen edes mahdollista. Persoona näyttää koostuvan - ainakin Samuelin tapauksessa, ainakin sen perusteella, mitä hänen läheisensä kertovat hänestä - erilaisista naamioista, pyrkimyksestä aitouteen ja yhteyteen, mutta kyvyttömyydestä saavuttaa niitä.

Kerronta paljastaa taidokkaasti myös sen, kuinka tulkinta tapahtuu aina suhteessa paitsi tulkittavaan, myös tulkitsijaan itseensä. Itaruus on ominaisuus, jota ehkäpä kukaan ei haluaisi tunnistaa itsessään, ja kyseistä ominaisuutta romaanien henkilöhahmojen välillä pallotellaan varsin paljon. Lukijalle jää eri henkilöhahmojen erilaisten tulkintojen vuoksi varsin tulkinnanvaraiseksi se, kuka loppujen lopuksi on saita. Tässä yksi näyte saituus-teeman käsittelystä:

"Syksy kylmeni, päivät lyhentyivät, pimeys levittäytyi enkä voinut katsoa Samuelia ajattelematta hänen saituuttaan. Sitä miten hän antoi minun empimättä maksaa, menimmepä elokuviin, syömään, kahville tai ostamaan kukkia. Kun hän maksoi, minä kiitin. Kun minä maksoin, hän otti iloisesti tavarat vastaan ja livahti kaupasta ulos. Hän näytti vähät välittävän rahasta. Ja mitä vähemmän hän välitti, sitä enemmän minun oli välitettävä. Lopulta minua ei enää ärsyttänyt hänen saituutensa vaan minun oma saituuteni."

Romaanin kieli (kiitos, suomentaja Tarja Lipponen!) on kiehtova yhdistelmä uskottavaa, nykyaikaista puhekielisyyttä ja yleiskieltä. Ote on elämänfilosofinen, poukkoileva ja osuvilla esimerkeillä konkretisoiva, kuten vaikkapa tästä Samuelin äidin kantaaottavasta vuodatuksesta on huomattavissa:

"Minä huolehdin kaikista äidin pankkiasioista ja sain hädin tuskin kiitoksen sanaa. Se ei ilmeisesti ollut mitään verrattuna siihen, että veljeni kävivät erään kerran hakemassa äidin hoivakodista ja veivät hänet syömään Kistan McDonald'siin. He joivat banaanipirtelöä! Ja söivät omenapiirakkaa! Äiti kertoi siitä kuin hänen rakkaat poikansa olisivat keksineet pirtelön, drive-in-ravintolat, maantien, taivaan ja ilmakehän, joka ympäröi heitä, kun he istuivat autossa mussuttamassa ruokaansa. Tyttären oletetaan kuin itsestään hoitavan tietyt asiat."

Jos haluaa sekä lukea nautittavaa kirjallisuutta että haastaa itsensä lukijana, Kaikki se mitä en muista on oikea valinta.

Farmi @ Ryhmäteatteri, Helsinki

Ryhmäteatterissa esitettävä George Orwellin Eläinten vallankumous -romaanista (1945) ponnistava näytelmä Farmi on kompakti, hauska, traaginen ja teemoja pohtimaan saava näytelmä. Farmin ovat käsikrijoittaneet Juha Hurme, Henriikka Tavi, Sinna Virtanen ja Linda Wallgren, joista viimeeksi mainittu on myös näytelmän ohjaaja. Helsingin Sanomat antoi Farmille viisi tähteä, mikä on varsin poikkeuksellista. Itse en päätynyt aivan samanlaisiin sfääreihin näytelmää jälkipuidessamme, mutta kuten kritiikista huomaa, näytelmä tarjoaa runsaasti ajattelemisen aihetta.

Farmissa hyödynnetään oivallisesti toistoa kerronnan välineenä. Kun jokin toistuu, katsoja kiinnittää huomiota siihen, mikä on eri tavalla kuin aiemmin. Toisto tuo näkyviin todellisuuden normit ja sen, mitä pidetään turvallisena arkena, mitä puolestaan arkea järisyttävänä poikkeuksena.

Farmilla asuu johtaja-possu, puoliksi elävä ja puoliksi kuollut ahdistunut kissa, vale-empaattinen ja itsekäs kana, pinnallinen ja hieman pöhkö maailman pienin hevonen Falafella sekä lammas, joka vastaa kaikista käytännön askareista. Jokainen päivä alkaa samalla tavoin: aurinko nousee, jokainen eläin tekee itselleen tyypilliset aamuaskareet ja sitten Falafella pyytää possua "kertomaan Historian" - siis lukemaan Eläinten vallankumousta.

Eläinten todellisuus farmilla on pintapuolisesti aurinkoa ja vihreää nurmikkoa, mutta kun rutiini suistuu raiteiltaan, todellisuuden alta nostaa päätään hallitsematon historia, joka on saatava vaiennettua heti, ettei todellisuus järkkyisi sijoiltaan yhtään enempää. Mutta jokaisen eläimen turkin tai höyhenpeitteen alla piilee sama mekanismi kuin todellisuudessakin: pinnan alla on jotain muuta kuin miltä ensin näyttää. Kun yö laskeutuu, katsojalle paljastuu yksi kerrallaan kunkin eläimen yöpuoli. Mikään, mikä päältäpäin näyttää harmoniselta ja siloiselta, ei sitä ole.

Farmissa on käytetty paljon huumoria, jonka kritiikki osuu esimerkiksi työpaikkajargoniin ja tekee näkyväksi sen tyhjänpäiväisyyden, ja pelon tyhjänpäiväisyyden alla: jos näennäisesti yhteyttä (ja todellisuudessa etäisyyttä) ei pidettäisi yllä kielellisten, turvallisten fraasien avulla, niiden alta voisi tulla näkyviin loputon tyhjyys ja pelko. Farmin eläinyhteisö on näennäisen onnellinen ja toimiva, mutta näytelmä tekee näkyväksi sen, että toimivuuden kulissin takana kukaan ei tunne toisiaan, välitä toisistaan tai uskalla välittää; voisi lähteä "täältä" "tonne" tai "sinne", mutta kun ei uskalla. Voisi rakastuakin, mutta helpompaa on keksiä tekosyitä sille, ettei se oikeasti olekaan hyvä idea. Voi salaa muilta olla oma itsensä, erilainen kuin arkinormi ja luova, mutta jos sen näyttää muille, tulee hylätyksi. Voi paeta arjen vaatimuksia ja epäreiluutta suuruudenhulluihin rotukuvitelmiin omasta ylemmyydestä, mutta ne ovat vain itsepetosta, joka ei muuta todellisuuden luonnetta yhtään mihinkään suuntaan. Voi olla kaiken suorittava työorja, jonka panosta yhteiseksi hyväksi kukaan ei huomaa, mutta se on rooli, josta ei ole poispääsyä.

Farmi sekä viihdyttää että saa nauramaan oman arkitodellisuuden näkyväksi tehdyille pintakulisseille, mutta se saa myös tarkastelemaan niin omaa itseään ja toimintaansa kuin ympäröivää todellisuutta ja sen toimintaehtoja kriittisessä valossa.

EDIT: Korjattu lehmä lampaaksi erään tarkkasilmäisen lukijan havainnon perusteella. Kiitos!

Torey Hayden: Nukkelapsi

"Näin hänet ensi kerran istumassa kiviaidalla, joka reunusti koulun pihan läntistä sivua."

Otava 2002. Suom. Eeva-Liisa Jaakkola. Alkuteos Beautiful Child. 335 s.

Torey Haydenin omaelämäkerrallinen teos Nukkelapsi kertoo yhden erityisluokan vuodesta opettajan näkökulmasta. Kerronnan keskiössä on täysin puhumaton tyttö, Venus, jonka mysteeriä opettaja ryhtyy parhaansa mukaan avaamaan. Venus on muutoin täysin mihinkään reagoimaton tyttö, paitsi ärsytyksestä hän on silmittömän väkivaltainen.

Nukkelapsi keskittyy kuvaamaan Venusta ja opettajan toivottomalta näyttävää edistymistä hänen kanssaan. Venus on kotoisin erittäin köyhistä ja väkivaltaisista oloista, joiden kuvaamisessa kirja osin tuntuu lipeävän sosiaalipornon puolelle. Toisaalta huonoilla olosuhteilla ei jäädä erityisesti mässäilemään. Kuitenkaan pelkästään Venuksesta Nukkelapsessa ei ole kyse, vaan lukija tutustutetaan erityisluokan arkeen ja muihinkin luokalla oleviin oppilaisiin.

Nukkelapsen ansiot eivät ole kaunokirjallisia, mutta teos avaa silmiä monimuotoisuudelle: sille, kuinka erilaisia ihmisiä on olemassa ja kuinka ihmisestä on aina löydettävissä jotain hyvää. Nukkelapsi saa myös miettimään, toimivatko ihmiset kuitenkin aina parhaalla mahdollisella tavalla suhteessa siihen, miten ympäristö heitä kohtelee tai on kohdellut, ja siihen, millaisia kykyjä heillä on. Tarkoitan tällä tulkinnalla sitä, että kuinka käsittämättömältä tai toivottomalta ihmisten toiminta saattaakaan tuntua, kenties sille on syynsä ja sitä voidaan ymmärtää - vaikka sitä samanaikaisesti pyrittäisiinkin muuttamaan kohti parempaa.

Nukkelapsi on ajattelemisen aihetta antava teos.


***

Lukuhaaste 2016:
8. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa en ole lukenut aiemmin
17. Kirjassa juhlitaan
23. Oman alansa pioneerinaisesta kertova kirja
26. Elämäkerta tai muistelmateos

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Harjukaupungin salakäytävät

"Syyssateiden aikaan kustantaja Olli Suominen osti sateenvarjoja ja unohti niitä ympäri Jyväskylää."

Atena 2010. 375 s.

Pasi Ilmari Jääskeläisen romaani Harjukaupungin salakäytävät on kiehtovaa luettavaa niin rakkaustarinoiden, elokuvien, elokuvallisuuden, maagisen realismin, jännityksen kuin Jyväskylänkin ystäville. Romaanin tapahtumat sijoittuvat Jyväskylään, jota romaanissa kuvaillaan samanaikaisesti ihastuttavan tunnistettavasti ja toisaalta maagisen realismin sävyttämänä.

Harjukaupungin salakäytävien päähenkilö on kirjakustantaja Olli Suominen, jolla on poika, vaimo ja keski-iän kriisi. Suhde poikaan tuntuu etäiseltä, suhde vaimoon väljähtyneeltä:

"Kuten niin monena aamuna ennenkin, hän ajatteli, että tuttuuden tunne oli harhaa. Ihmiset luulivat tuntevansa toisensa läpikotaisin, kun olivat eläneet vuosia yhdessä. Todellisuudessa ihmiset muuttuivat sitä vieraammiksi toisilleen, mitä pidempään he yhdessä elivät. Jossain vaiheessa rakastavaisina aloittaneet tottuivat toisiinsa ja lakkasivat olemasta uteliaita ja jakamasta muuta kuin kaikkein arkisimpia ajatuksiaan, kuvitellen että ihminen pysyy päivästä toiseen samana. Näin he muuttuvat toisiltaan salaa muukalaisiksi."

Yhtäkkiä Ollille avautuu yhteys nuoruudenrakkaus Kerttu Karaan, jonka kirjoittaman Elokuvallisen elämänoppaan Olli saa lahjaksi luokanopettaja-vaimoltaan, joka ei ylipäätään taiteen tai estetiikan päälle näytä erityisesti ymmärtävän. Kerttu Kara on Ollille kielletty hedelmä - tosin ei omena, vaan päärynä, tyttö päärynäkuvioisessa mekossa. Mutta onko nuoruuden huuma toisinnettavissa myöhemmin elämässä, vai jääkö päärynästä jäljelle vain raato - kara?

Tästä lähtöasetelmasta romaani alkaa kuitenkin avautua lukuisiin kiinnostaviin suuntiin eikä se todellakaan jää keski-ikäisen miehen rakastumisen tai hairahtumisen tyypilliseksi kuvaukseksi. Maaginen realismi astuu kuvaan, kun Ollin elämää avataan lapsuuden suuntaan. Lapsuuden kesinään Olli on viettänyt aikaa Enid Blytonin Viisikoksi samastuneen Viisikon kanssa, ja tämä Viisikko on löytänyt mystiset salakäytävät:

"He huomasivat nopeasti, että salakäytävät vaikuttivat ajatteluun ja erityisesti muistiin. Sisällä asiat vääristyivät ja tuntuivat toisenlaisilta kuin maan päällä. Aikakin kulkee omalla tavallaan: välillä se hidastuu, välillä kiihtyy ja joskus pysähtyy kokonaan. Jälkeenpäin he muistavat eri asioita tai samoja asioita mutta eri tavalla. Joitakin asioita he eivät muista lainkaan. Usein he ovat maan päälle noustuaan huomanneet kaiken salakäytävissä tapahtuneen jääneen hämärän peittoon ja jäljelle on jäänyt vain hölmistynyt olo, jonka salakäytävät ihmisille aiheuttavat."

Lapsuuden kesille on kuitenkin tullut traaginen loppu ja salakäytävät ovat unohtuneet. Miten nämä metaforisestikin ymmärrettävät salakäytävät voivat aueta keski-ikäiselle Ollille?

Juonen edetessä romaaniin tulee jatkuvasti uusia tasoja. Juoni alkaa saada dekkarimaisia piirteitä ja tarinan viittaukset niin kirjallisuuteen kuin eritoten elokuviin ovat runsaita. Romaanin lopetus on onnistunut ja se jättää pohtimaan elämänratkaisuja ja sitä, mikä merkitys on "käsikirjoituksen noudattamisella" ja miten vastuu tehdyistä ratkaisuista tai jahkailuista jakautuu kannettavaksi.

P.S. Tosin tarinan lopun jälkeen romaanista löytyy teksti: "Tästä teoksesta on painettu kaksi versiota, joiden loppuratkaisut poikkeavat toisistaan, eikä lukija voi kirjaan tarttuessaan teitää, kumman loppuratkaisun hän on käsiinsä saanut. - -"


***

Lukuhaaste 2016:

3. Kirjassa rakastutaan
7. Vihervuosi 2016 -sloganiin "Minun maisemani - maalla ja kaupungissa" sopiva kirja
8. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa en ole lukenut aiemmin
41, Kirjassa lähtetetään kirjeitä
44. Kirjassa joku kuolee
45. Suomalaisesta miehestä kertova kirja

Tiina Raevaara: Korppinaiset

"Jokaisella ihmisellä on taakkanaan menneisyys."

Like 2016. 280 s.

Tiina Raevaaran Korppinaiset on hieno romaani, joka ei tunnu tyhjentyvän yhdellä lukukerralla vaan se jättää ajattelemaan vielä lukemisen jälkeenkin. Romaani on taiten rakennettu ja intensiivisesti ja aukkoisesti kirjoitettu.

Jälkikäteen ajatellen romaani koostuu hyvinkin niukoista aineiksista: on nuori päähenkilömies, Johannes, jolla on yksi elämänsä rakkaus, Aalo. Johannes on menettänyt Aalon, mutta sitten avautuukin mahdollisuus saada hänet takaisin. Johannes päättää muuttaa elämänsä suuntaa, lähteä pois suuresta kaupungista, jossa hänen elämänsä on merkityksetöntä, ja palata kotikaupunkiinsa meren rannalle isovanhempiensa taloon, ja kunnostaa talon häntä ja Aaloa ja elämän uutta alkua varten.

Romaanin teemat ovat kuitenkin suuria: intensiivinen, jopa pakkomielteinen rakkaus, kuoleman mysteeri ja suvun kahleet.

Korppinaiset on romaani, jota ei tee mieli laskea käsistään. Symboliikka on vahvaa: on isovanhempien talo, joka elää unohduksessa mutta kuitenkin sisällään niin vahvoja muistoja, ettei se tunnu pääsevän irti menneisyydestään eikä myöskään päästävän uutta hakevaa Johannesta kohti uutta, vaan se vetää Johanneksen mukaan menneisyydessä tapahtuneisiin asioihin. Kaupungissa Johannes on työskennellyt kelloliikkeessä - symboliikkaa tässäkin - mutta nyt hän päättää jättää taakseen niin kellot kuin kaupunginkin ja siirtyä eikään kuin menneisyyden ja tulevaisuuden minuutittomaan aikaan. Ja sitten ovat linnut - romaanin johtomotiivi, joka näkyy jo teoksen nimenkin tasolla.

Kun Johannes palaa isovanhempiensa taloon - jota asuttaa mystinen vuokralainen Jaakko - paljastuu myös, että taloon liittyvät olennaisesti mustat naakat ja korpit. Naakat asuttavat talon ullakkoa ja työntyvät romaanin todellisuuteen realismia rikkovalla tavalla. Moni seikka romaanissa käy kyseenalaiseksi - mikä on totta tai todellisuutta, ja millä tavoin todellisuus ylipäätään on olemassa.

Korppinaiset on myös vahvasti intertekstuaalinen romaani - milläpä muullakaan tavalla kuin viitaten kirjallisuuden kaanonin tunnetuimpaan "korppiin", Edgar Allan Poeen. Poemaisuus tulee esiin niin juonen ja symboliikan kuin myös suorien viittausten kautta. Myös Korppinaisten tunnelmassa on paljon samaa kuin Poen novellien tunnelmassa.

Romaanin dystooppinen ja osin myös mysteerinen ulottuvuus liittyy kuolemaan. Voiko kuolemaa hallita, voiko ihminen olla kuoleman herra? Miten elämän ja kuoleman tai kuolleena olemisen raja edes määritellään?

Korppinaiset on ensituttavuuteni Raevaaran tuotannosta, mutta se herätti ehdottomasti halun tutustua enemmänkin kirjailijan tuotantoon. Raevaara kirjoittaa kuulaasti ja alleviivaamattomasti ja myös aukkoinen ja monitulkintaisuuden mahdollistava tyyli romaanissa kiehtoo.

***

Lukuhaaste 2016:
8. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa en ole lukenut aiemmin
32. Kirjassa on myrsky
41. Kirjassa lähetetään kirjeitä
44. Kirjassa joku kuolee
45. Suomalaisesta miehestä kertova kirja
49. Vuonna 2016 julkaistu kirja

Kerstin Ekman: Huijareiden paraati

"Kustannustaoimittajalla on pikkutakki ja sen alla T-paita."

Tammi 2014. Suom. Pirkko Talvio-Jaatinen. Alkuteos Grand final i skojarbranschen, 2011. 474 s.

Kerstin Ekmanin romaani Huijareiden paraati käsittelee kirjoittamista ja kirjailijuutta, kustannus- ja mediamaailmaa, olemassa olemisen mahdollisuuksia ja tapoja ja loppujen lopuksi totuuden, tarinan ja valheen välistä suhdetta.

Romaanin päähenkilö on kuuluisa ruotsalainen kirjailija, Lillemor Troj. Hän on tehnyt vuosikymmenten uran, on jo 76-vuotias, saanut useita kirjallisuuspalkintoja ja Ruotsin Akatemian jäsenyyden.

Lillemor ei kuitenkaan kirjoita teoksiaan itse. Lillemor ei osaa kirjoittaa. Hän osaa kyllä editoida ja puhtaaksikirjoittaa, muttei tehdä kokonaista tarinaa, luoda kirjan maailmaa. Lillemorin takana on toinen nainen, Babba Andersson. Babba on kirjoittanut kaikki kirjat, mutta Lillemor on antanut kirjoille kasvot. Miksi tällainen järjestely? Kenen etua salaisuus palvelee? Ja entä jos se tulisi julki?Näistä kysymyksistä romaani lähtee liikkeelle.

Huijareiden paraati on sujuva kustannusmaailmaan ja seurapiireihin sijoittuva lukuromaani, mutta samalla se käsittelee suuria kysymyksiä. Lillemor ja Babba käyvät useita keskusteluja kirjallisuuden syvimmästä olemuksesta - josta Babballa tuntuu kirjoittavana ihmisenä olevan enemmän sanottavaa, mutta toisaalta on Lillemorkin opiskellut kirjallisuutta, joten on hänelläkin näkemyksiä.

"Eihän siitä, minkä on kerran lukenut, pääse eroon koskaan", voisi olla jonkinlainen kirjoittamisen ydinmotto.

Mitä kirjoittaminen on? Lillemor syyttää Babbaa plagioinnista, mihin Babba vastaa: "Ei kuule, sitä minä en tehnyt. Minä tein sen kaiken omakseni. Minä luin ja sulatin sen, ja minä tein siitä kaikesta omani. Kirjallisuus elää kirjallisuudesta, etkö tajua sen vertaa? Kirjallisuus tulee kaikenlaisesta, mitä on kirjoitettu, ja kerrottu, se syntyy siitä mitä on luettu!" Lukematta ei voi kirjoittaa ja luettu suodattuu kirjoitetuksi. Myöhemmin romaanissa Babba pitää varsin pitkän monologin kirjoittamisesta:

"Kyllä sinä tiedät, että kirjailijat varastavat ja valehtelevat. Lainaavat, saavat vaikutteita, ilmaisevat saman toisin sanoin, parodioivat, alludioivat tai mitä helvatin hienoja sanoja siitä nyt voikaan käyttää. Tekevät kaikkea paitsi plagioivat, sillä plagiointihan on kielletty. Sitä ei ainakaan saa myöntää ääneen. Mutta he varastavat joka tapauksessa. Kirjallisuus elää kirjallisuudesta. Ja sinä tiedät varsin hyvin, että kirjailijat varastava toisiltaan. He käyttävät hyväksi ja loisivat, riisuvat lähimpänsä ilkosilleen ja tunkeutuvat vielä sitäkin syvemmälle, ihon alle. He ryöstävät mutsinsa haudan ja haistelevat faijansa kalsareita, ja niin he ovat tehneet aina Ensimmäisen Mooseksien kirjan ajoista asti. He panevat rakastettunsa makaamaan tahraiselle patjalle ja riistävät hänen viattomuutensa yleisön silmien edessä. Ja jotta pystyisivät jatkamaan sitä hommaa yökkimättä he kutsuvat usein itseään jollain muulla nimellä. Arouetista tulee Voltaire. Poquelinesta tulee Molière. Diplomaatti Henri Beyle pelkäsi maineensa puolesta niin paljon että kutsui itseään kirjoittaessaan Stendahliksi. Eräs Edvin Johnsson unelmoi toisesta elämästä, ja sen elämän kirjoitusasu oli Eyvind Johnson.
        Ennen vanhaan naiset piiloutuivat miehennimien taakse, ja se jopa teki heille hyvää, koska he tulivat sillä tavalla vahvemmiksi ja röyhkeämmiksi. Aurore Dudevant jotenkin vain katosi ja George Sandista tuli oikeasti George Sand. Luulen, että hän oli siitä ylpeä.
        Mutta muuten uskon lähinnä, että he kutsuvat itseään joksikin muuksi kestääkseen oma häpeämättömyytensä. Eihän Johan Friedolf Johansson itse kirjoita Erään heinäkuun yön raakuuksia. Vaan Jan Fridegård. /--/
        Eräät eivät koskaan kutsu itseään muulla nimellä kuin sillä, joka heille on alun perin annettu tai jonka he saivat naimakaupassa, mutta he itse muuttavat luultavasti nimen taakse, josta on tullut fantasmagoria, keinotekoinen näköharha, ja jota he työstävät yhtä sitkeän peräänantamattomasti kuin kertomuksiaan ja runojaan."

Monologi alkaa kirjoittamisesta ja päätyy tekijyyden ja kirjailijuuden kysymysten äärelle. Babba ei lapsena kirjoja ahmiessaan juuri kiinnittänyt huomiota kirjailijoihin: "Minä en siihen aikaan  juuri piitannut kirjailijoista, koska en ymmärtänyt heidän rooliaan kirjan synnyssä. Kirjat olivat maailmoja. Ne vain olivat olemassa." Sittemmin Babba on karvaastikin saanut havaita, että toisille on helpompaa tulla kirjailijaksi kuin toisille - eikä kyse niinkään ole siitä, osaako kirjoittaa, vaan siitä, onko ihmisellä ulkonäköä ja sosiaalista pääomaa nousta kiinnostavaksi julkisuuden henkilöksi. Tätä dilemmaa, joka on syy myös siihen, miksi Babba tarvitsee Lillemoria, romaanissa käsitellään varsin paljon.

Kuitenkin pitkän kirjoittamis- ja kirjailijuusmonologinsa päätteksiBabba toteaa kirjailijan ja nimen välisestä suhteesta omakohtaisesti "Minä kutsun itseäni nimellä Lillemor Troj", mihin Lillemor oikeutetun oloisesti reagoi "Entä minä sitten /--/ Kuka minä olen?" Baban vastaus on tyhjentävä: "Se on kysymys, joka olisi piinannut sinua, vaikken minä olisi koskaan tullut sinun elämääsi." Ihmisen on rakennettava itselleen identiteetti - olipa se sitten olemassa vain häntä itseään ja hänen elämäänsä varten, julkisuutta varten tai jotakin monimutkaisempaa suhde-, julkisuus- ja mediapeliä varten, kuten Lillemorin ja Babban muodostama kirjailijuus.

Mutta kuten aiemmin totesin, myös Lillemorilla, olipa hän henkilöhahmoja kuinka huojuva tai epävarma tahansa. on näkemyksiä siitä, mitä tarkoittaa olla kirjailija. Ekman on kirjoittanut Lillemorin suuhun feminististä diskurssia: "Se [kynä] on miehisen kirjoittamisen symboli. Luovuus on sukupuolistettu, eikä nainen pääse siihen käsiksi. Nainen on liian muovautuva. Hänen on kautta historian ollut pakko tehdä itsestään sellainen." Ja ainakin Lillemor itse tämän romaanin henkilöhahmona on varsin muovautuva, muokattavissa ja vietävissä. Lillemor on pelkuri, tai sellaiseksi Babba hänet kuvaa: "Hän pelkäsi sekä minua että Sunea. Miten voi päätyä niin kurjaan jamaan? Oikeastaan tiesin vastauksen: koska haluaa olla kaikkien rakastama. Ja mieluiten myös kaikkien ihailema. /--/ Silloin muuttuu säikähtäneeksi kaniksi."

Huijareiden paraati on siis viihdyttävä ja sujuva romaani kirjallisuuspiireistä, tai satiiri, kuten takakansi toteaa, mutta pinnan alla kyse on sen pohtimisesta, kenellä on oikus kertoa tarinoita, saada äänensä kuuluviin ja määrittää se, millaisena maailman näemme ja millaisena muistamme menneisyyden - tai millaisena tarinana menneisyys meille kerrotaan. Kysymys on siis totuudesta ja siitä, miten se on olemassa:

"Se, että jokin on piilossa katseilta, ei merkitse, että se on epätotta tai valheellista, minä sanoin. Miksi se, mitä sinä sanot valheeksi, muuttuisi totuudeksi jos tulisi julki?"
     

***

Lukuhaaste 2016:

3. Kirjassa rakastutaan
6. Kirjastosta kertova kirja
8. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa et ole lukenut aiemmin
16. Et ole ikinä ennen kuullut kirjasta
17. Kirjassa juhlitaan
19. Kirjan päähenkilö on sinun unelmatyössäsi
23. Oman alansa pioneerinaisesta kertova kirja
30. Viihteellinen kirja
41. Kirjassa lähetetään kirjeitä