Jung Chang: Villijoutsenet - Kolmen kiinattaren tarina

Alkuteos Wild Swans. Three Daughter of China. Otava 2023. Äänikirjana Storytelin kautta. Lukijana Johanna Kokko. 25 h 34 min.

Jung Changin kirjoittama elämäkerta Villijoutsenet - Kolemn kiinattaren tarina kertoo elämästä Kiinassa kolmen sukupolven naisten kautta: kirjailijan isoäidin, äidin ja hänen itsensä. Kiinasta vain pinnallisesti tietävälle lukijalle teos tarjoaa kulttuurishokkeja toisensa perään: kuinka voimakas on yhteisön paine, kuinka väkivaltaisia piirteitä kunkin sukupolven naisen elämään liittyy ja miten historia ravisuttelee ihmiskohtaloita.

Isoäidin tarina alkaa keisariajan Kiinasta ja hänen sukupolvikokemuksestaan voimakkaimmin mieleen jäi naisten jalkojen sitomisen traditiosta kertominen. Isoäiti kuului sukupolveen, jossa jalkojen sitominen oli vielä valtavirtaa, mutta kaikkien jalkoja ei kategorisesti sidottu, vaan ilmiö alkoi osoittaa murtumisen merkkejä. Isoäidin vanhemmat päättävät kuitenkin sitoa tämän jalat, koska silloin nainen näyttäytyy naimakelpoisena ja siveellisenä. Tuntuu järkyttävältä, että näin väkivaltaista, alistavaa ja kärsimystä aiheuttavaa tapaa on edes ikinä keksitty. No, tehokas kontrollin keino on naamioitu estetiikaksi. Mitä vastaavia tapoja nykyajassamme on? Ehkäpä niitä ihmetellään sadan vuoden päästä.

Äidin tarina kulkee käsi kädessä kommunistisen vallankumouksen (Kiinan kansantasavalta perustettiin vuonna 1949) ja kommunistisen yhteiskuntajärjestelmän eri vaiheiden kanssa, mikä osoittautuu hänen elämänsä tragediaksi - tai kenties vielä enemmän kirjailijan isän elämän tragediaksi, sillä tämä osoittautuu suoraselkäiseksi ja kunnolliseksi maolaiseksi, joka uskaltaa kritisoida jopa Maoa itseään ja todellakin saa maksaa siitä (ja sitä kautta myös hänen vaimonsa ja perheensä). Äidin vaiheissa kerrotaan valvontayhteiskunnan kehityksestä, pakkotyöleireistä, Mao-kultin rakentamisesta ja kulttuurivallankumouksen traagisista seurauksista.

Ehkä kaikkein ällistyttävintä kirjassa on se, kuinka vähäjärkisenä idioottina Mao näyttäytyy. Kun tykkejä piti tehdä, Mao laittoi kaikki kansalaisensa sulattamaan wokkipannunsa - mistä johtuen kotona ei voinut enää laittaa ruokaa. Kun Mao tuli valtaan, hän lupasi ruokaa kaikille, ja kaikki söivätkin yhteisruokaloissa. Maatyöläiset kuitenkin laiskottelivat pellolla päivät pitkät töidenteon sijaan, koska loputtomasti ruokaa oli luvattu - ja niinpä varastot oli pian syöty tyhjiksi ja koitti nälänhätä. Nälänhätään johtaneita muitakin yksityiskohtia kirjassa kerrotaan. Kaiken huippuna näyttäytyy kuitenkin Maon sivistystä kohtaan kokema viha, katkeruus ja kosto, joka tiivistyi kulttuurivallankumoukseen (1965-69). Oppilaat saatiin nousemaan opettajiaan vastaan, ja opettajia kidutettiin ja tapettiin. Ihanteena pidettiin lukutaidotonta maatyöläistä. Yliopistoon pääsi suhteilla, ei "porvarillisilla" pääsykokeilla. Ja niin edelleen ja niin edelleen. Ja hulluutta jatkui kiihtyvässä määrin Maon kuolemaan saakka (1976).  

Kirjailijan itsensä tarina limittyy hiljalleen mukaan isoäidin ja äidin näkökulmiin, ja teoksen loppupuolella keskitytään hänen näkökulmaansa. Erinäisten vaiheiden kautta Jung Chang pääsee yliopistoon opiskelemaan englannin kieltä, ja hiljalleen hänessä alkaa herätä vaarallinen ajatus siitä, että ehkäpä Mao ei olekaan sellainen jumala, jona häntä palvotaan. Aivopesu on ollut tehokasta ja siitä vapautuminen on vaarallista ja hidasta. Kielitaito avaa kirjailijan maailmankuvaa, kun hän pystyy ymmärtämään satunnaisesti kohtaamiaan ulkomaalaisia, englanninkielisiä lehtiä ja sitä, miten niissä kirjoitetaan Kiinasta. Lopussa kirjailija saa stipendin Britanniaan ja jää sille tielleen. Tiananmenin aukion tapahtumiin viitataan lyhyesti teoksen lopussa. 

Villijoutsenet on laaja elämäkerta, joka kattaa ihmiselämän mittakaavassa pitkän ajanjakson. Teoksen kerronta on tarinallista ja se tuntuu pikemminkin romaanilta kuin elämäkerralta.  

Ani Kellomäki ja Tiia Koivusalo: V*itun vaihdevuodet - Suorapuheinen selviytymisopas muutokseen

 

Otava 2025. Äänikirjana Storytelin kautta. Lukijoina Ella Pyhältö, Ani Kellomäki ja Tiia Koivusalo. 7 h 32 min.

Ani Kellomäen ja Tiia Koivusalon yhdessä kirjoittama V*tun vaihdevuodet - Suorapuheinen selviytymisopas muutokseen on alaotsikkonsa mukainen teos, jollaista kotimaisen tietokirjallisuuden kenttään onkin kaivattu. V*tun vaihdevuodet tunnustaa suoraan olevansa oirekeskeinen, mistä teokseen syntyykin selkeä rakenne. Luvuissa kuuluu kirjoittajiensa ääni, ja niihin on koottu myös muiden kokemuksia vaihdevuosista, mikä piirtääkin aiheesta moninaisen kuvan: tällaisia kokemuksia voi olla, ja tällaiset asiat voivat auttaa niistä selviytymiseen. 

Poikkeuksena on jokin teoksen loppupuolen luku, joka käsittelee jotain lääketieteellistä, melko teoreettista aihetta - sitä kuunnellessani havaihduin yhtäkkiä miettimään, mikä teos luureissani oikein pyörii, niin kuivakka ja geneerinen se oli tyyliltään. Muutoin täydet pointsit tälle teokselle - kannattanee hankkia kirjahyllyyn ihan vertaistuen vuoksi: kun kunnon vitutus osuu kohdalle, tästä teoksesta on apua.

Mel Robbins ja Sawyer Robbins: Let them -teoria - Elämän mullistava menetelmä, josta miljoonat puhuvat

 

Gummerus 2025. Suom. Kirsimarja Tielinen. Lukijana Katja Ståhl. Äänikirjana Storytelin kautta. 10 h 22 min.

Mel Robbinsin itseapukirja Let them -teoria on aikamoinen kuuntelukokemus. Katja Ståhl on aivan nappivalinta lukijaksi. Hänen tapansa artikuloida sopii teoksen tyyliin, joka on muodoltaan jutusteleva ja podcastmaisen väljä ja jonka esimerkit ovat arkisuudessaan puhuttelevia. Teoksessa toistetaan sanaliittoyhdyssana Let them -teoria niin monta kertaa, että se meinaa tulla uniin. Suunnilleen joka toinen virke tuntuu alkavan "Let them -teoria auttaa sinua ymmärtämään...". 

Kirja on monin paikoin sisällöltään aika kevyttä ja banaalia - alkupuoleltaan jopa siinä määrin, että meinasin siirtää äänikirjan roskakoriin. Teoksen toisessa osiossa sen sijaan on joitain oivalluksiakin, kuten lausahdus "Antaa aikuisten olla aikuisia". Antaa ihmisten elää omaa elämäänsä, tehdä omat virheensä ja valintansa. Omassa elämässään voi sitten valita, haluaako pitää elämässään ihmisiä, jotka ovat sellaisia kuin ovat. Tätä asiaa Let them -teorian toisessa osassa pyöritellään niin konkreettisten esimerkkien kautta ja moneen kertaan, että asia alkaa mennä lukijallekin perille. Toisessa osassa hahmotellaan kiinnostavasti myös ajatusta aikuisiän ystävyyksistä ja siitä, kuinka ihmiselämän rakenteet ovat lapsuuden ja nuoruuden aikana aivan erilaisia kuin aikuisuudessa ja kuinka se vaikuttaa siihen, että lapsena ja nuorena on eräällä tapaa myös helpompaa ystävystyä. 

Kolmannessa osassa teoksen punainen lanka sitten taas katkeaa ja sisältö on aika sirpaleista. Aikaansa ei välttämättä kannata käyttää Let them -teorian kuuntelemiseen (eikä taatusti lukemiseen! teosta olisi voinut tiivistää isolla kädellä), mutta lopulta kokemus oli ihan jees. Teos antaa kiinnostavan kurkistusaukon myös amerikkalaiseen kulttuuriin, jossa sekä selviytyminen että menestyminen ovat enemmän itsestä kiinni kuin hyvinvointivaltiossa - sekä toisaalta myös somemaailmasta tuttuun puhetapaan, jossa mitä tahansa ajatuskyhäelmää voi kutsua "teoriaksi" ja mitä tahansa juttutuokiota asiantuntijan kanssa "tutkimukseksi".

Anneli Kanto: Pala palalta pois - Kirjoituksia Alzheimerin taudista

Gummerus 2013. Äänikirjana Storytelin kautta, 2024. Lukijana Erja Manto.

Anneli Kannon kirjoittama tekstikokoelma Pala palalta pois - Kirjoituksia Alzheimerin taudista antaa karun, groteskin ja surullisen kuvan Alzheimerin tautia sairastavien ja heidän läheistensä elämästä sekä suomalaisen terveydenhuollon tilasta.

Kirjailijalla on omakohtainen kokemus läheisen roolista, sillä hänen äitinsä sairastui Alzheimerin tautiin. Teokseen on koottu kertomuksia myös muiden sairastuneiden omaisilta. Ihmiselämä näyttäytyy absurdina ja groteskina, ja hetkittäin myös äärimmäisen surullisena. 

Taudin etenemistä kuvataan omaisen kokemuksen kautta.Muistin menettäminen ei ole vain järjen ja toimintakyvyn, kielen ja tekemisen menettämistä, vaan myös tunteiden ja persoonan poispyyhkiytymistä. 

Joan Didion: Merkintöjä Johnille

 

Like 2025. Suom. Kirsi Luoma. Alkuteos Notes to John, 2025. 269 s.

Joan Didionin Merkintöjä Johnille on postuumisti koottu teos, joka koostuu kirjailijan terapeuttikäyntiensä pohjalta kirjoittamista muistiinpanoista, jotka on suunnattu sinä-muodossa kirjailijan aviomiehelle Johnille. Terapiakäyntien keskiössä on pariskunnan adoptiotytär Quintana ja tämän elämän ongelmat, kuten alhoholismi, ja toisaalta Joanin ja Quintanan äiti-tytärsuhde ongelmineen ja sitä kautta myös Joanin oma äitisuhde. Teoksen lopussa on pari lukua tai lisäystä, jotka eivät ole terapiakäyntien pohjalta kirjoitettuja muistiinpanoja.

Teoksesta välittyy muistiinpanomaisuus ja keskeneräisyys. Teoksen julkaisemisesta on käytetty puheenvuoroja puolesta ja vastaan, Suomessa aiheesta kirjoitti syksyllä esimerkiksi Helsingin Sanomat. Minua kiinnosti lukea Didionin pohtiva teos. Oliko se hyvä tai kannattiko se lukea? No jaa, tuntemukseni ovat ristiriitaiset. Merkintöjä Johnille ei mielestäni ole kirjallisuutta. Silti siitä saattaa olla apua tai ajatuksia jollekulle, joka pohtii elämässään jollakin lailla samanlaisia ongelmatilanteita kuin Didion. 

Äiti-tytärsuhde tai laajemmin sanottuna perhedynamiikka on yksi teoksen keskeisistä teemoista. Didionien perheessä keskeinen ongelma tuntuu olevan kommunikaatio: ihmiset pelkäävät sanovansa väärin tai tulevansa väärintulkituiksi, ja edellä kuvattu tapahtuu tai sanomiset jäävät alun perinkin sanomatta. Neuvottelutaidosta ja konfliktien väölttelemisestä terapeutti toteaa Didonille näin: "Ei ole sinun vikasi, ettet osaa neuvotella. Neuvottelutaito opitaan jo aivan pienenä. Sylilapsena. Tai sitten ei opita. Neuvottelemaan opitaan neuvottelemalla omien vanhempien kanssa. Tai sitten vai hyväksytään, ettei vanhempien kanssa voi neuvotella, että he ovat kaikkivoipia. Ja alistutaan." Aika karu näkemys.

Teoksessa sivutaan myös Joanin ja Johnin uraa. Kun Joan kertoo ahdistuneisuutensa kasvaneen, terapeutti toteaa: "Työnteko - - lievittää ahdistusta erittäin tehokkaasti. Kuten tiedätkin. Sinä jos kuka olet turvautunut siihen koko elämäsi ajan, ja se on auttanut sinua. Tämänhetkinen ahdistuksesi johtuu suurelta osin siitä, ettet työskentele." 

Merkintöjä Johnille on myös jonkinlainen terapiakulttuurin kuvaus. Teoksesta käy ilmi, että Joan käy terapiassa, Quintana käy terapiassa ja terapeutit keskustelevat myös keskenään. Perheen kommunikaatiota käydään siis meta- ja metametatasolla. Tilanne näyttää aika postmodernilta - perheen ongelmia vähättelemättä. Kuinka hankalaa meidän ihmisten onkaan kohdata toisemme? 

Johanna Aatsalo: 2784 päivää

 

WSOY 2025. Lukija Johanna Aatsalo. Äänikirjana Storytelin kautta, 10 h 2 min.

Johanna Aatsalon omaelämäkerrallinen tietokirja 2784 päivää kertoo elämästä alkoholistin puolisona. Teos etenee kronologisesti rakastumisesta häihin, yhteiselämään ja sen päättymiseen. Tarinasta välittyy tunteiden, kokemusten ja eletyn todellisuuden ristiriitaisuus. Jos ulkopuolelta katsottuna on helppoa sanoa, eroa ja jätä se, elä omaa elämääsi, tämän teoksen lukemisen tai kuuntelemisen jälkeen ymmärtää ehkä paremmin, millainen sairaus alkoholismi on ja kuinka tuhoisa se on myös alkoholistin läheisille.

Jo heti Johannan ja "J:n" rakkaustarinan alussa taivaalla on pilviä, joista voisi lukea taivaan merkit: yhteinen ulkomaanmatka päättyy miehen viskikänneihin hotellihuoneessa ja sen jännittämiseen, onko mies lentokunnossa kotiinpaluuta ajatellen tai jos kokee olevansa, pääsetetäänkö hänet koneeseen. Hääpäivän aamunakin Johanna saa pestä pissat pois hääpuvussa edellisenä iltana sammuneen miehen housuista, jotta alttarille voidaan kävellä - jos mies on siinä kunnossa. Tunteet ja hyvät hetket kuitenkin vievät, ja pari lipuu aviolitton satamaan. Alkoholismi kuitenkin kiristää otettaan miehestä ja ryyppyputket pahenevat ja tihenevät. Häpeän tunteen kuvaus välittyy teoksesta vahvasti - ja se, että häpeä johtaa salailuun, ja niin kauan kuin salaillaan ja hävetään, mahdollisestaan juomista.

2784 päivää on tarkka tapauskertomus sairauden pahenemisesta ja siitä, miltä paheneminen näyttää, tuntuu ja millä sanoilla sitä voi kuvata. Teos on myös kuvaus erilaisista alkoholismin hoitometodeista ja -laitoksista ja teos näyttää myös vertaistuen voiman. 2784 päivää onkin teos, joka lähes jokaisen suomalaisen kannattaisi lukea - jokaisen elämänpiirissä kun todennäköisesti on alkoholisti, sen verran yleisestä ongelmasta tästä Suomessa on kyse.   

Aino-Mari Tuuri: Menologeja - Tutkimusmatka esivaihdevuosiin

 

WSOY 2025. Lukija Anna Paavilainen. Äänikirjana Storytelin kautta, 9 h 49 min.

Aino-Mari Tuurin esseistinen teos Menologeja - Tutkimusmatka esivaihdevuosiin paikkaa suomalaisessa tietokirjallisuudessa ollutta vaihdevuosien kokoista aukkoa. Suomennettua viime vuosina kirjoitettua kirjallisuutta on saatavilla, samoin lääketieteellisesti painottunutta kotimaista tuotantoa, mutta Menologien lähestymistapa on arkinen ja pohtiva, mikä tekee teoksesta helposti lähestyttävän. 

Vaihdevuosista soisi puhuttavan ja kirjoitettavan enemmän. Ilmiö vaikuttaa ison osan ihmisistä elämään, ja sen ymmärtäminen varmasti parantaisi monen työpaikan ja kodin ilmapiiriä. Naisten terveys ei ole marginaali-ilmiö, vaikka se sellaisena olis totuttukin näkemään, mitä tuo ansiokkaasti esille esimerkiksi  Caroline Criado Perezin tietokirja Näkymättömät naiset.

Frank Martela: Älä etsi onnea - Epätyypillisiä elämänohjeita nykyihmiselle

Gummerus 2025. Äänikirjana Storytelin kautta. Lukijana Aarne Linden. 6 h 15 min.

Filosofi Frank Martelan teoksessa Älä etsi onnea - Epätyypillisiä elämänohjeita nykyihmiselle on välityön maku. Teoksessa ei ole juuri mitään uutta verrattuna esimerkiksi Elämän tarkoitukseen, mutta ei myöskään oivalluksia tai jonkinlaista teoreettista kokonaisviitekehystä, joka puoltaisi teoksen olemassaoloa puheenvuorona. Kirjalla on raflaava nimi, mutta sisällöltään se jää pinnallisen jutustelevaksi.

Olikohan teoksen loppusanoissa vai missä, missä tulee ilmi, että teos on ensin kirjoitettu englanniksi ja sitten suomeksi tai suomennettu. Lieneeköhän Älä etsi onnessa siis kysymys kansainvälisille markkinoille pyrkimisestä kokoamalla yhteen suurelle yleisölle helposti lähestyttävään muotoon filosofian ajattelua ylipäätään? Tämä selittäisi teoksen kepeyttä sellaisell lukijalle, jolle Martelan aiemmat teokset tai ajattelu ovat jo ennenstään tuttuja.

Elise Pihlajaniemi: Linnaelämää keskiajan Suomessa

Otava 2025. Äänikirjana Storytelin kautta. Lukijana Krista Putkonen-Örn. 6 h 36 min.

Elise Pihlajaniemen kirjoittama tietokirja Linnaelämää keskiajan Suomessa esittelee keskiaikaisen linnaelämän ominaisuuksia ja suomalaisia keskiaikaisia linnoja. Samalla tulee kerrattua ja syvennettyä tietoja Suomen historian käänteistä kiinnostavalla ja konkreettisella tavalla. 

Teos herättää historiaa eloon niin tarkalla kuvauksellaan kuin myös lukujen alussa olevilla fiktiivisillä pohdinnoilla, joita ajan ihminen olisi saattanut mielessään pyöritellä. 

Joan Didion: Blue Nights

2011. Äänikirjana Storytelin kautta. Lukija Kimberly Farr. 4 h 21 min.

Joan Didionin teos Blue Nights on myös suomennettu nimellä Iltojen sinessä (suom. Kirsi Luoma, Like 2012), mutta Storytelissä tarjolla on alkuteos ja sekin vain äänikirjana. 

Kiinnostuin Didionin teoksesta, kun joku julkisuuden henkilö - olisikohan ollut Paperi T. - kertoi lukeneensa teoksen oman suruprosessinsa keskellä ja saaneensa siitä lohtua. Surukirjana Blue Nightsia voi pitää. Kirjailija kertoo muistelmassa elämästään ja perheestään, mutta ennen kaikkea adoptiotyttärestään Quintanasta ja tämän elämästä ja kuolemasta.

Didionin tapa kirjoittaa on tajunnanvirtamainen ja toisteinen. Tyyli alleviivaa teoksen muistelevaa otetta. Vaikka teos on hyvin henkilökohtainen, siihen on helppoa samastua. Didion käsittelee Blue Nightsissa taiteilijuutta, äitiyttä ja perhettä, menettämisen pelkoa ja mielenterveyttä. Samalla kun teos käsittelee tyttären menettämistä, se kertoo myös maailmasta, joka on mennyt - todellisuus ei monellakaan tapaa ole nyt-hetkessä sama kuin mikä se oli vuosia tai vuosikymmeniä sitten. Siten Blue Nights kertoo myös vanhenemisesta.

Chris van Tulleken: Ultraprosessoitua - Miksi syömme ruokaa, joka ei ole ruokaa, ja miten se meihin vaikuttaa?

Gummerus 2025. Alkuteos Ultra-Processed People. Suom. Lauri Sallamo ja Heidi Tihveräinen. Äänikirjana Storytelin kautta, 12 h 48 min. Lukija Raiko Häyrinen.

Chris van Tulleken toimii Lontoossa infektiotautilääkärinä ja University College Londonin apulaisprofessorina ja on väitellyt molekyylivirologian alalta. Hänen ruokateollisuutta ja ruokailusuosituksia kritisoiva tietokirjansa Ultraprosessoitua on julkaistu alun perin vuonna 2023 ja ollut siitä saakka median ja suuren yleisön kiinnostuksen kohteena. 

Ultraprosessoitua on vetävästi ja popularisoidusti kirjoitettu kirja, jonka keskeisenä väitteenä on se, että maailman ruokateollisuus tuottaa lähinnä ultraprosessoitua ruokaa, koska sen tuottaminen on halpaa ja siitä saa parhaat voitot. Ruokateollisuuden säätely on varsin aukkoista, eikä ruokateollisuus kykene riittävään itsesäätelyyn, koska yritysten tehtävänä on tuottaa voittoa. Ultraprosessoidun ruoan vaikutusta ihmisiin ei vielä riittävästi tunneta - kun raaka-aineet pilkotaan molekyylitasolle ja näistä ainesosista sekoitetaan ruoankaltaista teollista massaa, kehon mekanismit eivät enää tunnista lopputulosta ravinnoksi ja eikä enää tuota esimerkiksi kylläisyyden tunnetta. Esimerkiksi keinotekoisten makeutusaineiden kanssa käy kirjan mukaan juuri näin: keholle annetaan signaali, että nyt sisään laitetaan makeaa eli energiaa, mutta kun keinotekoisissa makeutusaineissa ei olekaan energiaa kuten sokerissa, keho ei ymmärrä, mitä tapahtuu. Kirja väittää myös, että useista ultraprosessoiduista "ruoista" pyritään tekemään addiktoivia (mitä enemmän syödään, sitä enemmän myydään ja saadaan voittoa), ja rakentaa tätä kautta yhteyttä globaalisti kasvaneen ylipainoisuuden ja globaalin ruokateollisuuden tuottaman uktraprosessoidun "ruoan" välille.  

Van Tulleken asemoituu kirjoittajana yksinäiseksi soturiksi (jonka taustalla tosin on yliopistotason tutkimusta ja muitakin tutkijoita) suurtaa ja pahaa globaalia rahanahnetta ruokateollisuutta vastaan. Van Tullekenin teoria ei vaikuta olevan aivan valmis tai täysin vedenpitävä, mutta se saa ajattelemaan. Mitä minä suuhuni laitan ja miksi? Entä jos sijoittaisin siihen, että söisin "aitoa" ruokaa? Van Tulleken argumentoi, että ultraprosessoidun ruoan addiktoivuus yhdistettynä siihen, että keho ei tunnista erilaisten mössöjen ainesosia ravinnoksi eikä reagoi niihin kylläisyyssignaalein, saa ihmisiä syömään liikaa, ahmimaan ja lihomaan. Oikeallakin ruoalla on mahdollista lihoa, mutta van Tulleken haastaa "perinteisten" ravintoterapeuttien ajattelun siitä, että ravinnon terveellisyyden kannalta tulisi keskittyä eri ravintoaineiden (kuten rasvojen, hiilihydraattien ja proteiinin) määriin ja väittää, että enemmän merkitystä on sillä, syökö ihminen lähinnä ultraprosessoitua "ruokaa" vai "aitoja" raaka-aineita ja prosessoitua (esimerkiksi tölkkipavut; kaikki ruoan käsitteleminen pilkkomisesta ja lämmittämisestä alkaen määritellään prosessoimiseksi) ruokaa.

Van Tullekenkin toteaa, että myös ultraprosessoituja ruokia on erilaisia, mutta ultraprosessointiin ilmiönä teos suhtautuu hyvin kriittisesti tai negatiivisesti. Nyrkkisääntönä ultraprosessoitujen elintarvikkeiden tunnistamisesta todetaan, että jos ainesosaluettelossa on jotain, mitä kotikeittiössä ei käytetä, kyse on ultraprosessoinnista. Teoksessa myös listataan esimerkkejä ainesosista ja avataan, mitä ne oikeasti ovat ja missä kaikkialla niitä käytetään. Näihin konkreettisiin esimerkkeihin tekisi mieli palata kirjallisesti, mutta harmillisesti Storytelissä teoksesta on tarjolla vain äänikirjaversio, ei e-kirjaa. Kiinnostuneille tiedoksi, että näitä asioita listataan ainakin teoksen luvussa 24.

Laura Juntunen: Tyttö joka en

 

Into 2024. Storytelin äänikirja, 6 h 18 min.

Tyttö joka en on ahdistava kirja. Se kertoo pakko-oireista, vakavasta syömishäiriöstä, seksuaalisesta ahdistelusta, väkivallasta, päihteistä ja ulkopuolisuudesta. Tyttö joka en tuntuu olevan eräänlainen sisarteos Juntusen kirjoittamalle Subutex-kaupungin kasvateille, joka keskittyy kertomaan Raahen opioidiongelmasta Henkan kautta. Muistan ajatelleeni (nyt on helppoa sanoa: naiivisti) Subutex-kaupungin kasvatit luettuani, että onpa hienoa, että teoksen kirjoittaja on aikanaan ja ikään kuin ajoissa päässyt irti tai lähtenyt muualle siitä maailmasta, josta teos keskushenkilönsä kautta kertoo. Tyttö joka enin luettuani en voi kuin todeta, että olinpa väärässä. Yritystä on kyllä ollut, mutta päihdemaailma tarjoaa myös tuttuutta ja ratkaisuja - eikä uusi alku ole niin helppoa toteuttaa kuin se on sanoa.

Saatuani Tyttö joka en -teoksen kuunneltua jäin ensimmäiseksi miettimään, mistä päähenkilön ongelmat oikein alkoivat. Varhaisunuoruudessa, ehkä lapsuudessa, oli ahdistelukokemuksia. Mutta kukapa ei olisi vähintäänkin nähnyt itsensäpaljastajaa tai tullut kourituksi julkisissa liikennevälineissä? Me too teki näkyväksi sen, kuinka normalisoituja tällaiset tilanteet ja kokemukset aiemmin olivat olleet (toivottavasti eivät enää nykyään). Kouluun meneminen ahdisti ja oli koulukiusaamista, väkivaltaa - no, sekin on aika jaettu tai yleinen kokemus, ikävä kyllä. (Helsingin Sanomissa oli juuri amerikkalaisen tutkijan Peter Grayn haastattelu: haastattelussa Gray, psykologian emeritusprofessori, kritisoi koulua järjestelmänä ja laitoksena erittäin voimakkaasti ja mielestäni paikoin yvin ansiokkaastikin.) Päihteistä? Huonosta seurasta? Syömishäiriöstä? Kaikki selitykset tuntuvat liian suoraviivaisilta. Mitään yksittäistä syytä ei tunnu olevan - ikään kuin asiat eivät olisi voineet mennä mitenkään muutoin kuin ne menivät, niin fatalistiselta tai kyyniseltä kuin se kuulostaakaan. Tulee mieleen Deborah Spungenin kirjoittama romaani Nancy: myös Nancyllä oli vaikeaa pikkulapsesta saakka, ja hän vaikutti hakevan vaikeaan oloonsa ratkaisua ja lääkettä samantapaisilla keinoilla kuin Laura Tyttö joka enissä. Tyttö joka en muistuttaa siitä, kuinka erilaisia lähtökohtia meillä onkaan. Sen kun muistaisi vielä arjessakin.

Kehollisuutta, seksuaalista väkivaltaa, itsetuhoisuutta ja tyttöyttä käsitellessään Tyttö joka en liikkuu vahvasti samoilla vesillä kuin Susanna Hastin romaani Ruumis/huoneet. 

Tyttö joka en on tärkeä puheenvuoro ajassamme. Se ottaa osaa moniin keskusteluihin ja käsittelee useita suuria teemoja: tyttöyttä ja naiseutta, valtaa, väkivaltaa, itsetuhoisuutta, sairautta, lääkintää, yhteiskunnassa olevia eri maailmoja ja luokkia, identiteettiä, itsensä etsimistä... Teos ei tyhjenny kerralla vaan jättää pohtimaan.

Katy Hessel: Taiteen historia ilman miehiä

 

Nemo 2024. Alkuteos The Story of Art Without Men, 2022. Suom. Sini Linteri. 512 s.

Katy Hesselin taidehistoriajärkäle Taiteen historia ilman miehiä kattaa ajanjakson 1500-luvulta nykypäivään. Ajanjakso 1500-luvulta 1900-luvulle käsitellään teoksen ensimmäisessä osassa "Tienviitoittajat", ja teoksen neljä seuraavaa osaa keskittyvät käsittelemään taidehistoriaa 1870-luvulta 2020-luvulle.

Taiteen historiassa ilman miehiä Hessel esittelee taiteilijoita, kontekstualisoi heitä aikakausiin ja tyylisuuntiin, esittelee joitain heidän teoksiaan ja analysoi teoksia sillä tavoin, että ainakin ns. tavallinen lukija saa niihin uusia tulkintakulmia ja taiteenlukutaito syvenee.

Susan Cain: Hiljaiset - Introverttien manifesti

 

WSOY 2021. Alkuteos Quiet: The Power of Introverts in a World That Can't Stop Talking. Suom. Lea Peuronpuro. Storytelin äänikirja, 11 h 18 min.

Susan Cainin kirjoittamassa tietokirjassa Hiljaiset - Introverttien manifesti on selkeä ja kiinnostava rajaus. Hiljaiset tuo raikkaan näkökulman nykymaailmaamme, jossa korostetaan ekstroversiota ja vuorovaikutustaidot käsitetään pitkälti kyvyksi puhua ja esiintyä.

Katarina Wilk: Perimenopower - Valmiina vaihdevuosiin

 

Atena 2020. Suom. Karoliina Timonen. Storytelin äänikirja, 2 h 39 min.

Journalisti Katarina Wilkin Perimenopower on tiivis ja helposti lähestyttävä teos vaihdevuosia edeltävästä ajasta - tietopaketti, johon kannattaa tutustua.

Ville Juurikkala: Irti - Hollywoodista Santiagon tielle

Like 2024. Storytelin äänikirja, 10 h 39 min.

Ville Juurikkalan omaelämäkerrallinen tunnustus- ja toipumiskirja Irti - Hollywoodista Santiagon tielle kertoo alkoholismista ja siitä irti pyristelemisestä. Irti ei ole vaikeuksista voittoon -tarina, vaan kuvaa hienosti havahtumista addiktioon ja pyrkimyksistä päästä siitä eroon.

Juurikkala on Suomen tunnetuin ja menestynein rock-valokuvaaja, ja jo teoksen alkusivuilla tulee selväksi, että alkoholi on hänelle ongelma. Irti kuvaa kokonaisuudessaan hienosti addiktion logiikkaa ylipäätään: Juurikkala oivaltaa paitsi alkoholin olevan hänelle ongelma, myös olevansa taipuvainen työnarkomaniaan. Alaotsikkonsa mukaisesti Irti vie lukijan Juurikkalan matkassa Hollywoodista Santiagon tielle, mutta elämänmuutos ei voi tapahtua ikään kuin "jossain muualla" ja sitten vain siirtyä tavalliseen elämään. Tätä harhaa Irti käsittelee konkreettisesti ja hienosti, kuin myös sitä, että muutos ei ole kertaluonteinen käänne vaan prosessi, joka tapahtuu joka hetki (tai on tapahtumatta; takapakkiakin siis tulee).

Teokseen syvyyttä tuo myös henkinen ulottuvuus. Vaikka ei uskoisi tismalleen samoihin asioihin kuin mihin Juurikkala (joka on Kaija Juurikkalan poika; Kaija Juurikkala on kirjoittanut useita teoksia, joissa näkyy hänen ajatuksensa ja uskonsa henkimaailmaan ja tässä Ville Juurikkalan teoksessa on samantapainen vire), Juurikkalan kokemus välittyy vahvana ja tekee Irti-teoksesta paljon enemmän kuin vain perinteisen addiktioteoksen tai toisaalta narratiivia usko pelasti minut -noudattavan teoksen.

Irti on monitahoinen mutta silti fokuksensa säilyttävä teos, jonka lukeminen tai kuunteleminen antaa paljon ajattelemisen aihetta ja myös rohkeutta tehdä asioita ja tarttua muutokseen sekä luottaa siihen, että asiat tapahtuvat syystä.

Laura Friman: Tauko jolloin luovuin vaateostoksista vuodeksi ja pilasin elämäni ehdoin tahdoin

 

Gummerus 2021. Storytelin äänikirja, 6 h 56 min.

Laura Friman on journalisti, jonka juttuja on ollut ilo lukea. Sama tunnistettava ääni kuuluu myös Tauko-kirjassa, joka kertoo Frimanin kokeilusta olla vuoden verran ostamatta vaatteita ja sen vaikutuksista hänen elämäänsä. Omaa kokemusta syvennetään kirjoittamalla myös vaateteollisuuden, sosiaalisen median ja ihmissuteiden sekä työelämän vaatimusten konteksteista. 

Tauko ei ole maailmaa mullistava teos, mutta kertoo osuvasti ja viihdyttävästi ajasta, jota elämme.

Tuomas Marjamäki: Kummeli - Erittäin hyvin sanottu

Docendo 2015. Storytelin äänikirja, 5 h 24 min.

Kummelista kertovaa kirjaa, johon on haastateltu kummeleita ja joka kertoo ilmiön tarinan ysäriltä 2010-luvulle, on hauskaa ja viihdyttävää kuunnella. Kummeli on yksi suomalaisen sketsiviihteen ja huumorin helmiä, ja Kummelin tarinaa kuunnellessa tekeekin mieli alkaa katsoa YouTubea. Kirjassa myös aika ajoin selitetään joitakin sketsejä ja paikoin haastateltavat kertovat tarinaansa niin itseironisesti (esimerkiksi puhuessaan Kummeli-elokuvien murskakritiikeistä), että kuuntelijanakin tulee hyvälle tuulelle. Kummeli - Erittäin hyvin sanottu on viihdyttävä hyväntuulen kirja, joka piirtää myös omanlaistaan ajankuvaa Suomesta.

Sissi Penttilä & Aku Varamäki: Planetaarinen vaatekaappi

Gummerus 2024. Storytelin äänikirja, 7 h 3 min.

Sissi Penttilän ja Aku Varamäen kirjoittama tietokirja Planetaarinen vaatekaappi kertoo vaatetuotannon ongelmallisuudesta maapallon ja ympäristön kestokyvyn näkökulmasta nykypäivänä. Teos lisää teitämystä vaatetuotannosta ja kestävästä kulutuksesta ja toimii hyvin kuunneltuna. Teoksessa tuodaan selvästi ja riittävän monta kertaa esiin se, että planetaarisesti kestävä määrä vaateostoksia vuodessa on seitsemän. Siinä on jonkin verran peilaamisen varaa varmasti itse kullekin länsimaiselle kuluttajalle.

Raakel Lignell: Älä sano että rakastat

Siltala 2019. Storytelin äänikirja, 8 h 33 min.

Raakel Lignellin Älä sano että rakastat on luokiteltu kustantamon sivulla tietokirjallisuuteen ja elämäkerraksi - kuunnellessani ajattelin kuuntelevani elämäkerrallista romaania. Asialla ei ole suuresti väliä, sillä nämä lajityypit ovat limittäisiä ja lähekkäisiä, mutta jollakin lailla lajin nimeäminen eri tavoin kuin miksi sen itse tulkitsin kuitenkin pakottaa pohtimaan myös kuuntelemiskokemusta uudella tavalla. Kuunnellessani teosta kiinnitin esimerkiksi huomiota siihen, mistä teoksen intensiivisyys oikein syntyy - ja jossain vaiheessa havahduin kerronnan olevan romaanille epätyypillisesti preesensissä, mutta samaa huomiota voinee soveltaa elämäkertojen genreen.

Niin tai näin, Älä sano että rakastat on vaikuttava teos. Se kertoo nuoruuden kääntymisestä yllättäen ja väkivaltaisesti aikuisuudeksi ja naiseudeksi. Raakel asuu ja opiskelee vielunsoittoa Berliinissä ja viettää villiä opiskelijaelämää: bilettää yöt klubeilla, käyttää runsaasti alkoholia ja harrastaa irtosuhteita. Eräänä yönä hän kohtaa klubilla komean beniniläismiehen, jonka olemus, käytöstavat ja ammatti tekevät Raakeliin vaikutuksen. Se, mikä näytti olevan vain yksi yhdenillanjuttu muiden joukossa, onkin tulinen äkkirakastuminen. 

Kaikki tapahtuu nopeasti: Raakel tulee raskaaksi, ja vaikka Isacista alkaa tulla esiin outoja yksityiskohtia, Raakel sivuuttaa ne. Teos kertoo inhimillisesti kaikista ristiriitaisuuksista, joita elämässä on, ja kuinka ihminen toisaalta on rationaalinen ja toisaalta yllättävän manipuloitavissa ja tunteidensa vietävissä. Raakel joutuu niin äärimmäisiin tilanteisiin, että niistä selviytyminen hengissä vaikuttaa olevan kiinni sattumasta ja tuntemattomien ihmisten hyvyydestä.

Älä sano että rakastat on voimakas, koukuttava ja raskas kuuntelukokemus, jonka äärellä ei voi ajoittain olla itkemättä. Teos tekee maailman ristiriitaisuuksia näkyväksi ja palauttaa mieleen sen, että kulissien takana ihmisten elämässä voi tapahtua monenlaista.