Leandro Erlich @ Amos Rex, Helsinki

Leandro Erlichin näyttely Amos Rexissä on ollut hitti sosiaalisessa mediassa, eikä ihme - yleisö on olennainen, interaktiivinen osa teoksia, ja illuusioita rakentavien teosten kanssa saa otettua näyttäviä ja hassunhauskoja valokuvia. 

 

Osa teoksista, kuten Kadonnut puutarha (yllä), saa pohtimaan, kuinka ne on oikein toteutettu. Osa taas, kuten teos, jossa kuvataan vaihtuvia maisemia junan ikkunasta, ja välillä vaihtuu kaupunki, on hypnoottisia. Osa hämmentää - tällainen on muun muassa näyttelyn suurikokoisin teos, jossa on valtava jugend-talon julkisivu, tai teos, joka imitoi hissejä. Molemmissa edellä mainituissa luodaan illuusio peilien tai niiden yllättävän puuttumisen avulla.

Erlichin näyttely puhuttelee, huvittaa ja saa aikaan oivalluksia monenikäisissä ihmisissä. Opastus tuo lisäulottuvuuksia teosten tulkintaan ja kontekstualisoimiseen - ja asiansa tuntevaa opasta kuuntelee aina ilolla. 

Zsuzsa Péreli: Beyond the Visible @ Műcsarnok, Budapest

Sankarten aukion laidalla sijaitsevassa Budapestin Taidehallissa on esillä tekstiilitaiteilija Zsuzsa Pérelin vaikuttava näyttely Beyond the Visible. Näyttelyssä on usealla tekniikalla luotua tyyleittäin tai teemoittain ryhmiteltyä taidetta. Pérelin näyttelyssä katsojalle tulee selväksi, mikä ero on käsityöläisellä ja taiteilijalla: molemmat voivat olla taitavia, mutta taiteilijan töissä on jotain enemmän kuin pintataso. Ja Pérelin töissä todellakin on. Seuraavassa joitain poimintoja näyttelystä.

Useissa töissä tyhjällä tilalla luodaan merkityksiä. Yksi näyttelyn vaikuttavimmista tällaisista töistä on Poor Angel (alla sekä koko teos että lähempi kuva enkelistä).

Enkeli on ikään kuin ristiinnaulittu maan ja taivaan välille, ja kaupunkimaisema hänen alapuolellaan näyttää harmaalta, toivottomalta ja tuhoutuneelta. Teoksen tunnelma on erittäin voimakas.

 Näyttelyssä on useita voimakastunnelmaisia teoksia, jotka muistuttavat seepianvärisiä vanhoja valokuvia. Yksi tällainen työ on To Commemorate the Years of Service, jossa mies sulautuu kuvan taustaan sekä värien että kuvioiden puolesta: hänen taustallaan kasvaa puu, jonka lehdet muuttuvat leimuaviksi liekeiksi, ja liekeiksi muuttuvat myös kunniamitalit takin rintamuksessa. Takki sulautuu vuoristoon, jossa vuorten rinteillä näkyy raunioituneita kyliä tummine ikkuna-aukkoineen - tummine kuin miehen silmät.

 

Vielä yhtenä nostona näyttelystä voisi ottaa teoksen nimeltä Amnesia. Amnesia on ripustettu näyttelyyn eri tavalla kuin muut teokset. Siinä missä muut teokset roikkuvat näyttelytilan seinillä, Amnesia on kehystetty siten, että katsoja pääsee taulun kummallekin puolelle. Teos on siis kaksipuolinen ja näyttää tältä:

 

Kohtaammeko toisemme? Näemmekö toisemme? Mitä on muisti, mitä unohdus? Millä tavoin olemme olemassa ja millä tavoin hiivumme pois, haihdumme, katoamme? Millaiset ovat juuremme, menneisyytemme? Teos herättää pohtimaan useita inhimilliseen olemassaoloon liittyviä kysymyksiä. 

 

Kivi, paperi, sakset @ Kiasma, Helsinki

Kiasman kokoelmänäyttelyssä Kivi, paperi, sakset on esillä Kansallisgallerian teoksia 1970-luvulta nykypäivään. Näyttelyssä on hyvinkin monenlaisia teoksia - tässä muutama subjektiivisesti huomion herättänyt teospoiminta.

 

Ari Pelkosen Transforms (2023) on yksinkertaisuudessaan oivaltava. Taulun silkkipaperit näyttävät ihan samanlaisilta arkeilta, joita aikanaan sai ostaa Tiimarista. Niissä on kuitenkin laveerattu värivaikutelma, ja kokonaisuus näyttää elävältä, liikkuvalta ja liehuvalta.

 

Eeva-Mari Haikalan videoperformanssi Mist (2009) on häiritsevä - ja siksi kiinnostava. Teoksen kuvauksessa kerrotaan, että videolla "taiteilija seisoo ja katsoo suoraan kameraan, kun sumutinpulloista suihkutettava vesi hiljalleen kastelee hänet". Tasan näin videolla tapahtuu. Esittelyteksti ohjaa tulkitsemaan performanssia kannanottona savusumujen lisääntymiseen ilmansaasteiden myötä. Naisesta ja märästä valkeasta t-paidasta minulle tulee kuitenkin mieleen ysärin miss wet t-shirt -tyyppiset yökerhojen ohjelmanumerot ja vaahtobileet. Aika on muuttunut.

Maria Dunckerin teokset Kansallispuvut III ja IV hyödyntävät oivaltavasti ja kiinnostavasti muovipusseja ja sikäli ovat samalla kulutuskriittinen kannanotto. Puvuista tulee kuitenkin assosiaatio - sekä niiden estetiikan että varsinkin myös materiaalin näkökulmasta - kuinka mahtava festarointiasu tuollainen olisi mutakeleillä! 

 

Näyttelyn hauskin teos on Jacob Dahlgrenin Abstraktion ihmeellinen maailma (2009). Tästäkin teoksesta syntyy assosiaatio Tiimari-shoppailuun. Teos koostuu värikkäistä pitkistä katosta roikkuvista nauhoista, jotka muodostavat ehkä muutaman neliömetrin kokoisen alan, jonka sisään voi mennä. Kaikki lettinauhoja käyttäneet havaitsevat heti, että kyse ei ole silkkinauhoista, vaan edullisemmista tekokuituisista, muovisen oloisista nauhoista. Nauhojen kosketteleminen tuottaa kuitenkin nautintoa, ja nauhakuution sisään asteleminen tuottaa yllättävänkin pian myös ahdistavan kokemuksen, kun näkyvyys on nolla ja joka suunnassa on vain lisää värikkäitä nauhoja. Kokemuksellisuudessaan teos on antoisa ja oivaltava!

Purkutaidenäyttely "Parempi maailma" @ Arabia 135, Helsinki

Vuoden 2025 purkutaidenäyttely Parempi maailma järjestetään Keravan sijaan Helsingissä, Arabia 135 -korttelissa. Paikka on helposti saavutettava ja sopii taidenäyttelyn pitämiseen hyvin - mutta purkutaidenäyttelyn rappioromantiikkaa ja estetiikkaa luo mielestäni olennaisesti myös tila, jonka ikään kuin orgaanisilta osilta teokset näyttävät. Arabia 135 taidenäyttelyn pitopaikkana korostaa teosten teosmaista ja erillistä luonnetta, vaikka tässäkin tilassa on useita pieniä huoneita, joihin teokset luovat maailmansa. Tulevaisuudessa toivoisin purkutaidenäyttelyiden kuitenkin palaavan purettaviin kohteisiin: se luo taiteeseen myös tietynlaista vaarantunnetta, tilapäisyyttä ja carpe diem -hetkellisyyttä.

Paremmassa maailmassa on teoksia sekä ammattitaiteilijoilta että aloittelijoilta tai sellaisilta tekijöiltä, jotka eivät ole ikään kuin tunnustettuja taiteilijoita, mikä tuo kiinnostavalla tavalla esille keskustelua tekijyydestä. Toisaalta se tuo näyttelyyn myös teoksia, joissa on ehkä näyttävä idea ja pintataso, mutta joista on vaikeaa saada irti sen syvempää merkitystä tai tulkintaa.

Seuraavassa joitain poimintoja vaikuttavista, häiritsevistä tai ajatuksia herättäneistä teoksista.

 

 

Olli Irmelin Lupa olla poikkeaa estetiikaltaan näyttelyn enemmistöstä ja jo sikäli herättää huomion. Vaaleat kankaat ja niille kirjotut ja kankailta pakenevat työt puhuttelevat.  Kevyt, harsomainen kirjonta tavoittaa perhosten olemuksen ja saa pohtimaan kestäväisyyttä ja katoavaisuutta. Estetiikka tuo mieleen vanhan kesämökin haperoituneet verhot ja sitä kautta ajan vääjäämättömän kulun ja kiertokulun.

 

Toni Esselin Hostile Architecture paitsi kommentoi suoraan kaupunkiarkkitehtuurin syrjiviä ja toiseuttavia rakenteita, saa pohtimaan vahvasti myös ulkoistettua itsevihaa. Teoksen väri- ja äänimaailma yhdessä pitkien piikkien kanssa luo hyvin voimakkaan, vieraannuttavan kokonaisuuden. 

 

Milja Ilona Salosen teoshuoneessa Hämä-hämä-häkki on mustavalkea väritys kuten Esselinkin huoneessa, mutta valkea on kuviollista ja pehmeää, ja valaistus lämmin. Kuitenkin myös Salosen teoksessa tunnelmassa on häiritsevyyttä - ja ehkä sitä tuo eniten teoksen avaimena toimiva nimi. 

Vaikka teoksen sisällä tuntuu pehmeältä, hämyiseltä, lämpimältä ja turvalliselta, onko tämä hämähäkki virkannut itselleen henkilan, joka hetki hetkeltä kutistuu pienemmäksi ja ahtaammaksi tilaksi, ja eristyy täysin ympäröivästä maailmasta ja todellisuudesta? Vallitsevaksi tunnelmaksi jää ahtaus, ahdasmielisyys ja eristäytyvä oman navan ympärille kiertyvä todellisuus - vaikka teoksen voisi tulkita aivan toisin, jos sen nimi olisi vaikkapa Pesä. 

 

Usva Inein Concrete Hopes rakentuu neiliöiden varaan. Neliö on ikkuna elementtikerrostalon maailmaan, neliö on kuva. Teos kommentoi maahanmuuttajuutta ja toiseutta. Lakanamainen liehuva, liikkuva kangas luo hienosti kontrastia kovien, kulmikkaiden seinien kanssa.

 

Olio Yli-Suomun teoksessa Luontoni nousee lovesta on käytetty kiinnostavalla tavalla luonnonmateriaaleja maalauksen osana.  

 

 

Viivi Kiiskisen ahdistavanvaaleanpunainen huone Temuttajan unelma on kulutuskriittinen kannanotto, jostä välittyy hyvin se, kuinka liika katoaa muun liian joukkoon ja pinkki ei pinkistä erotu. Teos vyöryy katsojaa kohti ja tuntuu tukahduttavalta. 

 

Paremman maailman teokset saavat ajattelemaan ja niiden äärellä on ihanaa se, kuinka keskenään erilaisia teoksia samaan näyttelyyn mahtuu ja kuinka huoneesta toiseen kävelemällä päätyy ihan erilaisiin tunnelmiin. 

Fotografiska, Tallinna

Bruce Gilden: Why These? 

 

Tallinnan Fotografiskan kesän 2025 näyttelyistä pysäyttävin on Bruce Gildenin Why These?. Näyttelyssä on valokuvia koko Gildenin uran ajalta ja se kieltämättä antaa katsauksen siihen, mikä valokuvaajan teoksia yhdistää ja toisaalta kuinka sekä valokuvaustekniikka että kuvaajan tapa katsoa maailmaa on muuttunut.

1990-luvulla ja aiemmin otetut kuvat ovat mustavalkoisia ja usein tilanteita, joissa on useampia kuin yksi henkilö. Katsojan huomio kiinnittyy ilmeisiin ja ihmisten välisiin suhteisiin. Suosikkini tämän kauden kuvista on New Yorkissa vuonna 1990 otettu kuva, jossa on kaksi menevää mummoa - kuin tosielämän Thelma ja Louise tai Patsy ja Edina.

2000-luvulta tähän päivään olevat kuvat ovat värikuvia ja niissä on uskomattoman voimakas tunnelma. Kuviin on usein rajattu vain kasvot, toisinaan kuvat ovat puolikuvia. Henkilöt katsovat suoraan kameraan ja katsetta ei voi välttää. Kohtaamista ei voi välttää. Kuvat ovat samanaikaisesti rujoja ja kauniita. Kuvia on eri mantereilta ja kaupungeista, ja niissä on eri ikäisiä ja eri sukupuolia edustavia henkilöitä. Kuvattavat edustavat yhteiskunnan marginaaleja, jonkinlainen laitapuolenkulkijuus yhdistää heitä.  

Henriette Sabroe Ebbesen: Kaleidoscope

Henriette Sabroe Ebbesenin Kaleidoscope-näyttelyn kuvat ja videot tarkastelevat ruumiillisuutta erilaisten kuvausteknisten heijastumien, vääristymien ja peilautumien avulla. Idea on hauska, ja osa teoksista (kuten videoteos, jossa kuvataan rakastavaisten kohtaamista vedessä ja joka on kuvattu pinnan alla ja alta) on vaikuttavia. Osassa puolestaan keinosta tuntuu tulleen itsetarkoitus, ja prosessi on ehkä ollut hauskempi tai puhuttelevampi kuin siitä lopputuloksena oleva kuva tai video. Toisaalta kuten näyttelyteksti kuvaa, teoksista välittyy unen- tai muistonomainen tunnelma. 

 

Elliott Erwitt: Through the Playful Eyes of Elliott Erwitt

Kolmas näyttely keventää kokonaisuuden tunnelmaa. Through the Playful Eyes of Elliott Erwitt koostuu mustavalkokuvista, joissa jokaiseen on tallentunut jokin humoristinen oivallus. Näyttelyssä on kuvia esimerkiksi parisuhteista, lapsista ja koirista. Koirakuvista on myös videokollaasi, jonka äärelle ei voi olla pysähtymättä nauramaan.

Alla on taidetta kuvaavasta sarjasta kaksi teosta: ylempänä vuodelta 1963 ja alempana vuodelta 1995. Molemmissa tiivistyy jotakin olennaista näyttelyn hengestä.

 

Bloom: The Collection Against Time @ NART, Narva

Narvan taideresidenssi NART:in alkukesän näyttely Bloom: The Collection Against Time sisältää maisemateoksia (maalauksia, grafiikkaa, kuvituksia) useilta vuosikymmeniltä. Kiinnostavin kompositio ja kiehtovin tunnelma oli mielestäni Paul Liivakin taulussa Seashore (1930).

 

Samalla hinnalla (1 e) pääsee katsomaan myös Kreenholmin aluetta kuvaavan näyttelyn, joka esittelee alueen historiaa ja jossa on muun muassa pienoismalleja alueen rakennuksista.

 

Laukon kartano, Vesilahti

Laukon kartano Vesilahdella on monipuolisesti kulttuuria tarjoava miljöö. Teemu Korkalaisen luotsaamassa ravintolassa on tarjolla makumaailmaltaan monipuolinen, superherkullinen kartanobuffetti, joka todella on hintansa väärti. Maalaismaisemia suurista ikkunoista tai terassilta katsellessa lasi kuohuvaa kruunaa buffetin.

Taidetta on tarjolla monipuolisesti. Raisa Raekallion ja Misha del Valin Miraakkeli-näyttelyn maalaukset yllättävät yksityiskohdillaan.

Tapani Kokon näyttelyyn Pakanakirkkoon kuljetaan hurjan Paratiisin portin läpi, ja näyttelyn puuveistosten räävittömyys ja ilkikurisuus varmasti tekee vaikutuksen katsojaan kuin katsojaan.

 

Niemessä päärakennuksen lähellä on konserttialue, jossa kesällä järjestetään puistokonsertteja. Kartanon päärakennuksessa on kaksi näyttelyä. 

Alakerrassa on Osmo Rauhalan Peura. Rauhalan tyyli on erittäin tunnistettava ja näyttelyn maalaukset pysäyttävät äärelleen.

Yläkerrassa puolestaan on Kati Immosen Yön kukat. Immonen on minulle täysin uusi tuttavuus. Maalauksissa kerroksellistuu luonto ja ihmisen muovaamat asiat, kuten veistokset. Varsinkin tummasävyisemmät teokset puhuttelivat minua.

Linnunradalla @ Kiasma, Helsinki

Kiasmassa esilläoleva Linnunradalla-näyttely "johdattaa pohtimaan ihmisen suhdetta ympäristöönsä, muihin lajeihin ja teknologiaan" ja esittää kysymyksen: "Mikä on ihmisen osa ja tulevaisuus maailmankaikkeudessa?" Näyttelyssä on esillä monenlaista taidetta: tauluja (niin grafiikkaa kuin maalauksia ja kollaasejakin), videoteoksia, veistoksia... Kokonaisuus on kiinnostavasti kuratoitu ja osassa teoksia hyödynnetään myös tekoälyä. Teosten aikajana ulottuu 1700-luvulta (alkemistiaiheinen Sinebrychoffin museosta lainassa oleva pieni maalaus) nykypäivään saakka. Ja teokset todella saavat pohtimaan näyttelytekstin esittämää kysymystä!

Tampereella perustetun taiteilijaryhmä Rodtsenko-seuran Olet nyt tässä II (sarjasta Punainen Sampo) asettaa olemisen ja tässäyden omanlaiseensa näkökulmaan:

 

Jonkin verran aikaa tuli vietettyä Arecibo-viestin (lähetetty avaruuteen 16.11.1974) äärellä. Kuvan perusidea oli tuttu, ja selitysosa sai pohtimaan ihmiskunnan saavutuksia ja tapoja, joilla kommunikoimme. Itse viestin ulkoasusta tulee lähinnä mieleen ysärin alkupuolen tulostusjälki, ja jos olisin ulkoavaruudessa asuva tiedostava olento, en kyllä tiedä, mitä tällaisesta mediatodellisuuteeni tupsahtavasta viestistä osaisin tulkita. Mutta onpahan ainakin yritetty kommunikoida!

 

Näyttelystä jäi mieleen myös video, jossa laama harhailee tyhjässä ruokakaupassa. Vaikka ympärillä on lähes loputtomasti ruokaa ja juomaa, laama on lähinnä hämmentynyt. Sille mikään ei näytä syötävältä, koska kaikki on paketeissa ja pakkauksissa. Teos tekee hientosti näkyväksi mykyajan keinotekoisuutta ja etäisyyttä luontoon. Näyttelyssä on myös Charles Bukowski -robotti, jolle voi jutella (englanniksi) ja joka  vastaa sitaatein Bukowskin tuotannosta. Keskustellessaan robotti santsaa olutta hanasta, kulauttaa tuopin tyhjäksi ja pissaa. Niin - siis mikä olikaan ihmisen ja robotin ero?

Pauline Curnier Jardinin näyttely @ Kiasma, Helsinki

Kiasmassa on esillä ranskalaisen Pauline Curnier Jardinin (s. 1980) näyttely ensimmäistä kertaa Suomessa. Näyttelyyn mennessäni tiesin odottaa suuria ja värikkäitä installaatioita sekä sukupuoleen ja valtaan liittyvää tematiikkaa. 

Värikkyyden ja massiivisuuden osalta odotukseni osin täyttyivätkin, mutta on tunnustettava, että kokonaisuuteen petyin. Mielestäni teoksissa vallan ja sukupuolen kysymyksiä käsitellään alleviivaavasti ja paasaavasti, oivalluksia tuntuu olevan vähänlaisesti. 

Kuvassa on osa installaatiosta, joka ulkoapäin näyttää alassuin käännetyltä kukkakimpulta ja johon kävellään sisään sydämenmuotoisen käytävien (joissa moni näytti haluavan ottaa selfien) läpi. Kukkakimppu-tiipiissä pyörii video, joka kertoo vaihdevuosista, masturbaatiosta ja tirkistelystä.

Songlines - Australian seitsemän sisarta @ Vapriikki, Tampere

 

Museokeskus Vapriikissa on talvikauden ajan esillä hieno näyttely aboriginaalien taidetta. Songlines - Australian seitsemän sisarta esittelee aboriginaalien laululinjoja ja keskittyy konkretisoimaan ilmiötä ennen kaikkea Seitsemän sisaren laululinjan kautta. Laululinjat ovat aboriginaalien suullista kulttuuria, joka välittää perinnetietoa käyttäytymiskoodesita, maantieteestä, vaaroista ja mahdollisuuksista. Laululinjoja ei ole dokumentoitu kirjallisesti, vaan ne ovat edelleen elävää perinnettä, jonka juuret on yli 60 000 vuoden takana. 

 

Seitsemän sisaren laululinja lävistää koko Australian mantereen idästä länteen (oranssi viiva) ja sitä lauletaan myös joissakin kaupungeissa (mustat pallurat). Laululinjat periytyvät suvuittain, ja kulttuuriset säännöt säätelevät sitä, ketkä mitäkin laululinjoja saavat laulaa. 

Näyttelyssä on monin eri tekniikoin tehtyä taidetta. Pääosaaan nousee toisaalta maalaustaide, toisaalta heinästä ja langoista tehdyt veistokset.

Näyttely on ajatuksella kuratoitu: teosten vierellä on varsin runsaat tekstit, joissa kerrotaan toisaalta laululinjan tarinoita (ns. mitä taulussa tapahtuu) ja toisaalta avataan käytettyä symboliikkaa. Maalaustyyli on pointillistinen, ja symboliikasta osa on selkeästi ymmärrettävää, kun siitä on kerran kerrottu - esimerkiksi vesiaiheet kuten kaivot ovat usein sinisiä tai tummia palloja, jotka on ympäröity vaaleammalla pistereunalla. Maalaukset ovat usein karttoja alueista ja Seitsemän sisaren tarina voi edetä kartalla. Tekstit auttavat saamaan kiinni niistä ajatuksista, millä tavoin taide välittää kulttuurista tietoa. Hyvä esimerkki tästä on alla oleva Tjunkaya Tapayan maalaama teos Kungkarangkalpa Atila (Seitsemän sisarta Atilassa, 2014) ja sen viereen liitetty lukuohje.

 

Näyttelyn keskiössä on siis aboriginaalitaiteen ja -kulttuurin esitteleminen Seitsemän sisaren laululinjan kautta, mutta varsinkin laajan näyttelyn loppupuolella, kun Seitsemän sisaren laululinja tarinoineen on käyty läpi idästä länteen, esitellään myös muihin laulinjoihin liittyviä teoksia eritoten vanhainkodin taideprojektin kautta. Vanhainkodissa tehty taide näyttäytyy villinä ja rajoja rikkovana: esillä on muun muassa maalattu pyörätuoli. Alla on Tjunka Lewisin maalaus Patjarrtja (Pussinäädän laululinja, 2011), jossa esittelytekstin mukaan "pussinäätä esiintyy jättimäisenä pallomaisena ilmestyksenä, joka antaa tälle uniajan laululinjalle kosmologisen ulottuvuuden".

Gothic Modern @ Ateneum, Helsinki

Kävin vuoden alussa katsomassa Ateneumin hittinäyttelyn Gothic Modern, joka esittelee 1800- ja 1900-lukujen modernia taidetta ja peilaa sitä vasten renessanssin ja keskiajan teoksia, joista se on ottanut vaikutteita. Mukana on niin kotimaisia teoksia kuin taidetta maailmaltakin. 

Kokonaisuus on kiinnostavasti kuratoitu ja kiehtova. 

Kävin myös ensimmäistä kertaa Ateneumin kolmannen kerroksen kahvilassa, Cafe Höijerissä. Se oli yksi miellyttävimmistä viime aikojen kahvilakokemuksista. Kahvilassa on pöytiinohjaus ja pöytiintarjoilu, jotka tekevät kokemuksesta rauhallisen ja elegantin: kaikki hösääminen ja turha säätö on poissa, ovella vain jonotetaan ja sen jälkeen kaikki sujuu kuin itsestään. Viisi tähteä Cafe Höijerille!

Ihmemaa X @ Keravan Anttila

Keravan kesän 2024 purkutaidenäyttely Ihmemaa X on rakennettu kaupungin keskustaan, entiseen Anttilan kiinteistöön. Verrattuna vuoden 2020 Taiteen kotitaloon Keravan Ahjon kaupunginosassa konsepti on erilainen: siinä missä Taiteen kotitalo oli purettava kerrostalo, jonka asunnot ja rappukäytävät olivat muuttuneet taiteeksi, Anttilan talo on kaksikerroksinen liiketila, jonne tuntuu rakennetun pienempiä tiloja, ikään kuin messuosastoja eri taiteilijoille ja projekteille. Tästä syystä Ihmemaa X tuntuu enemmän taidegalleriakokemukselta siinä missä Taiteen kotitalo tuntui kokoniasvaltaiselta installaatiolta. Toisaalta kun tuntikausien taidenäyttelykokemuksen jälkeen kävimme Keravan Prismassa, yläkerran vaate- ja kodintavaraosaston kompositiota katsoi eri silmin kuin aiemmin.

Ihmemaa X koostuu monin tekniikoin tehdyistä töistä. Mukana on niin kollektiiveja kuin yksittäisiäkin tekijöitä, niin ammattitaiteilijoita kuin taideterapiankin hengessä syntyneitä teoksia.

Visionäärit-ryhmittymän teoksessa "Empatian kulmilla - Ih the Hoods of Empathy" on monenlaisia elementtejä, mutta esimerkiksi upealla tekniikalla toteutettu Progress Pride -lippu.

 

Anna Knappen ja Amir Janin sarja "Konekatse" on toteutettu kiinnostavalla tekniikalla, jossa lasiin piirretyt kuvat luovat varjoja ja kolmiulotteista vaikutelmaa kehyksen taustapaperia vasten.

 

 

Mari Kasurisen "Maailman turvallisin WC" saa nauramaan ääneen nykyajan absurdiudelle - ja tarroja on myös myynnissä taidenäyttelyn kaupassa. Ostin, todellakin :D Teos on siis WC, jossa on aivan överimäärä tupakka-askeista tutulla fontilla ja väörityksellä varustettuja varoitustarroja suomeksi ja englanniksi...

...mutta ei ruotsiksi, mistä varoitetaan erikseen.

Myös Yhtiö-installaatio oli aivan hulvaton: installaatiossa myydään tuote 2.0:aa, ja siinä sivussa Yhtiön muitakin tuotteita, jotka kattavat kaikki elämänalueet. Tässä esimerkki ruoasta ja lapsuudesta. 

 

Leena Tuomaisen (uniqeko) installaatiossa "Mush-room" on sienimetsäinstallaatio, jossa varsinkin vahverot tavoittavat upealla tavalla sienen olemuksen. (Kuvassa vain pieni osa kokonaisuudesta, mutta suosikkini, vahvero, näkyy tässä hienosti etualalla.)

Jouni Väänäsen ja Joonas Koposen yhteisteos pysäytti pitkäksi aikaa äärelleen ja sai pohtimaan monenlaisia kysymyksiä. Tom of Finland -hahmot nousevat teoksesta ensimmäisenä esiin, sitten lause "Make a statement without saying a word". Maalauksissa kuitenkin on tekstiä - vai onko? Onko kyse tekstistä vai ornamenteista? Ympyrämuotoon aseteltu koristeellinen tekstaus tuo oudolla tavalla mieleen - ehkä värimaailmastaan johtuen -  Hagia Sofian, jossa rinnakkain on sekä kristillistä muotokuvataidetta että islamislaista ornamentti- ja tekstitaidetta. Taulujen tekstiä jää tavaamaan pitkäksi aikaa koettaen hahmottaa sanoja. Välillä tuntuu, että sanoja löytyy, välillä luulee vain kuvitelleensa ne. Tältäkö lukutaidottomista ihmisistä tuntuu? 

 

Ihmemaa X:ssä on hyödynnetään monenlaisia materiaaleja ja jotenkin ilahduttavan paljon näyttelyssä on tekstiilitaidetta, ja mielestäni vaikuttavimmat kaksi teosta edustavat tätä kategoriaa. Postauksen aloituskuva on Matias Korkon teossarjasta "UV-luola", ja se on oma suosikkini, koska se tuo mieleeni monen mummolan tai mökin seinältä tutun samalla tekniikalla tehdyn taulun - joka ei tosin UV-valoa tai tätä värimaailmaa ollut nähnytkään.

Leena Lumilammen "Autistin pesä" on teos, jonka äärelle tekee mieli pysähtyä pitkäksi aikaa ja jonka maailmassa on jotakin hurmaavaa. Teoksesta tuntuu löytyvän koko ajan lisää tasoja eikä sen tulkinta tunnu tyhjenevän. Näyttelyn esittelytekstissä kerrotaan teoksesta, että se on "kokoelma eri todellisuuksien keskeltä etsittyä rauhaa, omaa maailmaa ja hiljaista maadoitusta". "Minne mennä, kun ei kuulu mihinkään eikä ole mistään kotoisin?"

 

 

Heidi Linsénin triptyykki (ja oletan myös mielenosoitusaidan kuuluvan kiinteästi teoksen kokonaisuuteen) "Nimenomaisesti kutsutut" näyttää, kuinka vaikuttavia töitä tuftaamalla voi tehdä. Ryijyt ovat livenä uskomattoman syviä ja kolmiulotteisia, valo ja varjo on luotu niihin upeasti. Esittelyteksti kertoo Linsenin (s. 1976) olevan helsinkiläinen tekstiilitaiteilija, "jonka teoksissa pehmeys kohtaa yhteiskunnalliset epäkohdat". Tämä todellakin välittyy "Nimenomaisesti kutsutuista".

 

Ihmemaa X on auki 18.8. saakka, ja syksyn mahdollisista lisäaukioloista tiedotetaan näyttelyn nettisivuilla myöhemmin. Jos tätä ei ole vielä nähnyt, kannattaa mennä!