Otso Sillanaukee: Zero waste - Jäähyväiset jätteille

 

S&S, 2018. Nextoryn äänikirja, 8 h 2 min.

Otso Sillanaukeen Zero waste - Jäähyväiset jätteille on kattava esitys zero waste -elämäntavasta ja konkreettisista keinoista siihen pyrkimiseen. Kirja on kirjoitettu henkilökohtaisella otteella, mikä tekee siitä maanläheisen ja helposti lähestyttävän. Kirjassa on runsaasti käytännön esimerkkejä jätteettömästä elämäntavasta. Parasta antia ovat mielestäni ohjeet itse tehtyjen puhdistusaineiden tekemiseen. Paikoin sisältö menee mielestäni liian sfääreihin - esimerkiksi kohdissa, joissa kirjoittaja kertoo käyttävänsä pölyjen pyyhkisimeen vanhoja, reikäisiä sukkia. Nuukailu on tosin mielestäni aika perisuomalainen elämäntapa, johon näen paluuta tässä kirjassa. Ja olisi nykyihmisen syytä siihen osin palatakin.

Kazuo Ishiguro: Klara ja aurinko

 

Tammi 2021. Suom. Helene Bützow. Nextory 11 h 33 min.

Pidän paljon Haruki Murakamin tyylistä: esimerkiksi Komtuurin surma ja Kafka rannalla ovat viehättäviä, järkälemäisiä romaaneja, joiden maailmasta ei tee mieli poistua. En ole lukenut Kazuo Ishiguroa aiemmin. Klara ja aurinko on ensimmäinen romaani, jonka häneltä kuuntelin, ja ihastuin Ishiguron tyyliin saman tien. Murakamin ja Ishiguron kerronnassa on jotakin samanlaista: romaaneissa ei ikään kuin tapahdu erityisen paljoa tai tapahtumat ovat pieniä, mutta niiden vaikutus henkilöihin on suuri. Ehkä tässä juuri piilee heidän romaaniensa vetovoima.

Klara ja aurinko -romaanin päähenkilö on robotti, keinoystävä nimeltä Klara. Romaani sijoittuu määrittelemättömään lähitulevaisuuteen: maailma on hyvin samankaltainen kuin nykymaailma - ihmiset asuvat taloissa, käyvät koulua tai töissä, ajavat autoilla ja käyttävät älypuhelimia - oikeastaan ainoa merkittävä ero nykymaailmaan on kehittynyt robotisaatio ja se, että lapsia "muunnellaan" eli heidän geenejään manipuloidaan, jotta heidän kykynsä ja kapasiteettinsa olisi parempi. Keinoystävä-robotit on kehitetty lapsia varten: syynä vaikuttaisi toisaala olevan lasten kehityksen tukeminen, toisaalta yksinäisyysongelman ratkaiseminen. Ja yhtä lailla kuin kaiken teknologian kehityksen taustalla, keinoystäviä tunnutaan hankittavan perheisiin myös samasta syystä, kuin miksi ihmiset nykyäänkin hankkivat teknologiaa: uudet vempaimet viehättävät, teknologia ja tavarat ylipäätään kiinnostavat ihmisiä.

Romaanin alussa Klara viettää "elämäänsä" keinoystäviä myyvässä kaupassa - hän on siellä myytävänä. Jo alkuasetelmasta huomaa romaanin käsittelevän suuria, eettisiä kysymyksiä, jotka ilmenevät eri aikoina eri tavoin. Koska kerronta suodattuu Klaran kautta, lukija pohtii väistämättä kysymyksiä tietoisuudesta, tajunnasta ja minuudesta toisaalta suhteessa keinoälyn olemukseen, toisaalta suhteessa ihmisyyteen. Näin Klaran asema herättää ajatuksia myös esimerkiksi orjakaupasta ja sen eri muodoista menneisyydessä, nykyhetkessä ja tulevaisuudessa.

Kun Klara ostetaan kaupasta erääseen perheeseen, lukija pääsee tutustumaan romaanin keskeisiin ihmishenkilöhahmoihin ja heidän välisensä suhteet paljastuvat pikkuhiljaa. Kuoleman- ja muutoksenpelko ovat inhimillisiä asioita, jotka näkyvät ajassa kuin ajassa, mutta se, kuinka pelkoja kohdataan tai millaisia ratkaisuja niihin haetaan, vaihtelee. Klara ja aurinko -romaani käsittelee näitä pelkoja ja pohtii, millaisia toimintamalleja tulevaisuus tarjoaa - ja mitä eettisiä ongelmia niihin voi liittyä. Hyvän ja pahan tematiikka ylipäätään on romaanin keskiössä.

Robottien inhimillistyminen ja se, kuinka teknologia korvaa ihmisiä, ovat asioita, joita jo nykytodellisuudessa kohtaamme. Klara ja aurinko saa lukijan pohtimaan omaa suhdettaan robotisaatioon, mihin robottipäähenkilön kautta suodattuva kerronta tuo oman lisänsä: ainakin itse lukijana huomasin kiintyväni päähenkilöön, vaikka kyseessä on robotti.

Koska Klara ja aurinko -romaani käsittelee puhuttelevasti syvimmiltään ikiaikaisia, suuria teemoja, on helppoa kuvitella sen saavuttavan klassikon aseman.

Perttu Pölönen: Tulevaisuuden lukujärjestys

Otava 2020. Nextory 5 h 12 min.

Perttu Pölösen kirjoittama tietokirja Tulevaisuuden lukujärjestys on ollut lukulistallani jo pitkään. Tulevaisuudentutkimus on hyvin kiinnostava tieteenala, ja Pölösen tulokulma teoksessaan siihen on se, mitä taitoja tulevaisuudessa tarvitsemme. Pölönen käsittelee niin koulutusta, työelämää, yrittäjämäistä asennetta kuin vuorovaikutustaitojakin, viimeksi mainittuja eritoten suhteessa uusiin vuorovaikutuskanaviin, kuten sosiaaliseen mediaan.

Pölösen tapa kirjoittaa on raikas, positiivinen ja konkretisoiva. Mikä teoksessa puolestaan paikoin ärsyttää tai tuntuu silmiinpistävältä, on Pölösen oma positio (joka on jokseenkin elitistisen maailmankansalaisen) ja se, että osa argumenteista on perusteltu ohuesti - kuten vaikkapa näkökulma siitä, kuinka alan asiantuntija ei ole paras asiantuntija, koska hänen näkemyksensä ovat luutuneita ja hän ei kykene tarkastelemaan asiaa asian vaatimalla freesiydellä. Esimerkiksi tästä Pölönen nostaa vaikkapa sen, että opettaja toki luulee olevansa alansa asiantuntija, mutta näinhän ei ole. 

Toisaalta Pölönen tuulettaa asiantuntijuuden käsitettä nostamalla esiin sen, kuinka nuorilla on asiantuntemusta vaikkapa sosiaalisen median vaikuttamisesta, vaikka heillä ei olekaan yhtä pitkää elämänkokemusta kuin vaikkapa keski-ikäisillä, ja näitä nuoria asiantuntijoita voisi hyödyntää enemmänkin. Tätä ajatusta olisin odottanut Pölösen tosin vievän pidemmälle, sillä hän tyytyy konkretisoimaan sitä sillä, että yritykset voisivat käyttää vaikuttajanuoria asiantuntijoina markkinoinnissaan. Näinhän käsittääkseni tapahtuukin.

Vaikka suhtaudun Tulevaisuuden lukujärjestykseen kritisoivastikin enkä allekirjoita kaikkia sen ajatuksia, pidin silti kirjasta ja se sai ajattelemaan asioista uudesta näkkulmasta. Ennen kaikkea pidin Pölösen esittelemistä konkreettisista ajattelun työkaluista, kuten metodeista, joita hän esittelee käsitellessään luovuutta ja ongelmanratkaisukykyä. Tällaisia ovat esimerkiksi ominaisuusluettelo, huonojen ideoiden keksiminen, käyttötarkoitusten listaaminen ja kysymyspeli.

Siinä missä aiemmin kuuntelemani tietoteos, Jaron Lanierin 10 syytä tuhota kaikki sometilit nyt, suhtautuu sosiaaliseen mediaan äärimmäisen kriittisesti, Pölösen Tulevaisuuden lukujärjestyksen asenne somea kohtaan on myönteinen tai neutraali. Pölönenkin kyllä nostaa esiin sen, kuinka somelle ei tule antaa liikaa aikaa, mutta hän näkee somen kuitenkin enemmän mahdollisuutena kuin uhkana ja maalailee myös ajatuksia herättäviä visioita siitä, mitä kaikkea tulevaisuuden some voi olla tai kuinka tekoäly voi vaikuttaa tulevaisuudessa. Pölönen pohtii muun muassa mahdollisuutta tekoälypuolueesta tai -hallitsijasta.

Teknologinen kehitys ei Tulevaisuuden lukujärjestyksessä siis ole uhka vaan mahdollisuus, mutta vaikka kirja käsitteleekin paljon teknologiaa, sen pohjavire on silti mielestäni vahvasti humaani. Tulevaisuuden ihmiselle tärkempiä ovat ennen kaikkea ne taidot, joihin kone ei pysty: vuorovakutus, empatia ja persoona.

Hiski Haukkala: Suuren pelin paluu - Suomen tulevaisuus kriisien maailmassa

 

Otava 2020. 263 s.

Hiski Haukkalan kirjoittama tietokirja Suuren pelin paluu - Suomen tulevaisuus kriisien maailmassa on kiinnostava katsaus Suomen ja maailman nykytilanteeseen. Haukkala on kansainvälisen politiikan professori Tampereen yliopistossa, Suomen Kuvalehden kolumnisti ja tasavallan presidentin entinen neuvonantaja. 

Suuren pelin paluu antaa paitsi perspektiivin Suomen historiaan ja nykyhetkeen, se ennen kaikkea pyrkii kurottamaan tulevaisuuteen, ja menneisyydestä ja nykyisyydestä käsin hahmottelemaan Suomen tulevaisuuden mahdollisuuksia. Teos tarkastelee Suomea maailmassa ennen muuta poliittisena toimijana, mutta huomioi alaotsikon mukaisessa "kriisien maailmassa" myös ainakin talouden ja teknisen kehityksen näkökulmia. Teos on opettavaista luettavaa, ja vaikka en kaikkia kirjoittajan näkemyksiä jaakaan, niistä oli kiinnostavaa ja silmiä avaavaa lukea. Vaikka Suuren pelin paluu on kirjoitettu melko neutraalilla tyylillä, se on myös selvä kannanotto asioihin.

Teoksen ensimmäisen luvun "Suomen kansainvälisen toimijuuden synty" lopussa esitellään kaavio "Kansainvälisen toimijuuden kolmio", joka luvussa myös selitetään auki. Kaavion mukaan Suomen kansainvälistä toimijuutta ja asemaa määrittää kolmio, jonka kärkiä ovat aika, mittakaava ja tila. Kolmio konkretisoi hyvin kansainvälistä toimijuutta ja kolmio toimii viitekehyksenä teoksen myöhemmissä luvuissa esiin tuotaville asioille.

Suuren pelin paluu keskittyy käsittelemään Suomea, mutta kansainvälisen politiikan ja kriisien kontekstissa. Teoksen lukeminen auttaa ymmärtämään jollakin lailla sitä toimintaympäristöä, jossa Suomen hallinto tälläkin hetkellä koettaa ratkaista koronakriisiä. Teos on julkaistu vuonna 2020, ja koronakriisiä käsitellään siinäkin.

Luvussa "Ihmiskunnan uupuva toimijuus" Haukkala tuo esiin useita näkökulmia tulevaisuuden potentiaalisista kriiseistä. Tekoaälystä kirjoittaessaan Haukkala pohtii sen vaikutuksia muun muassa yhteiskuntarakenteisiin ja työelämään: "Vaikka uusia työpaikkoja varmasti myös syntyy, edessä on vaikeita kohtaanto-ongelmia, joissa esimerkiksi ihmisten taidot ja uudet tarpeet sekä ihmisten omat toiveet mielekkäistä työurista ja tarjolla olevat tilaisuudet eivät tule kohtaamaan. Myös prosessien eritahtiset aikaraamit [tekoälyn nopea kehitys versus ihmisen hidas muuttuminen] tuovat mukanaan vaikeita ongelmia, sillä jo nyt on nähtävissä tekoälypohjaisten sovellutusten nopea esiinmarssi ja vaikutukset, mutta ihmiset kykenevät mukautumaan muutoksiin hitaammassa, lajilleen ominaisemmassa aikataulussa - kokonaisista kansakunnista nyt puhumattakaan. Lisäksi käsillä ei ole pistemäinen muutos, joka aikanaan pysähtyy johonkin uuteen tasapainotilaan, vaan alati etenevä ja todennäköisesti myös kiihtyvä prosessi. Pohtia siis sopii, ovatko uuden talouden kellokkaiden visioimat näyt loputtomasti ja joustavasti osaamistaan ja työnkuvaansa päivittävistä, keikkatöissään iloisina ahertavista ihmisistä alkuunkaan realistisia."

Teknologiautopioiden tarkastelemiseen - etenkin niiden puolestapuhujien näkökulmasta - Haukkala ehdottaa Rawlsin tietämättömyyden verhon laskemista: "Olisi hyvä, jos ihminen ei itse tietäisi omaa osaansa utopiassa, jota on muille tarjoamassa."

Suuren pelin paluussa esitetään Suomelle toimivan strategian rakentuvan kolmen sisäkkäisen turvallisuuden kehän varaan. Sisin kehä on kansallinen turvallisuus, keskimmäinen kehä alueellinen ja laajemmin kansainvälinen turvallisuus ja uloin globaaliturvallisuus. Haukkala näkee kehät voimakkaasti keskinäisriippuvaisina ja sisimmän niistä tärkeimpänä, minkä hän tuo esiin konkreettisin kielikuvin:

"On todennäköistä, että kriiseiltä ei voida täysin välttyä ja että joka tapauksessa ainoaksi vaihtoehdoksi  jää varjeu ja suojautuminen. Ei ole Suomen tai Euroopan etu asettautua ristille maailman syntien edestä. Tällöin vaihtoehdoksi jää kyyhöttäminen luostarimme seinien sisällä. Se ei ole kuitenkaan helppo ratkaisu, sillä mikäli maailmamme ongelmat eivät maagisesti katoa, edessä on vaikeita tai jopa tuskallisia valintoja. Pahimmillaan tämä voi kuvaannollisesti tarkoittaa omaan pelastusveneeseemme pyrkivien ja sen kantokyvyn ylittävien ihmisten käsien katkomista kirveillä."

Teoksen viimeisessä luvussa "Pienen maan suuri strategia" Haukkala hahmottelee tulevaisuuden toimijuutta Suomelle. Luvun lopussa esitellään kymmenen periaatetta, jotka Haukkala esittelee "eräänlaisena huoneentauluna Suomelle" ja jotka tiivistävät kirjan sanoman. Suuren pelin paluu päättyy sanoihin "Maailma ja tulevaisuus kuuluvat niille, jotka toimivat", ja teos esittelee yhden toimintasuunnitelman ja perustelut sille.

Tommi Liimatta: Saaret kuin sisaret

"Ulvonta kuului rinteeseen asti."

Like 2019. 318 s.


Tommi Liimatan romaani Saaret kuin sisaret on suljetun paikan romaani, jonka tapahtumat sijoittuvat määrittelemättömään tulevaisuuteen. Pohjoisella valtamerellä, kahden suurvallan merirajalla, sijaitsee saaripari. Saarista toinen kuuluu Venäjälle ja toinen Yhdysvalloille. Yksityinen yritys on vuokrannut Yhdysvaltojen omistaman saaren järjestääkseen siellä eksklusiivista retriittitoimintaa rikkaille mutta elämässään ongelmista kärsiville tai elämänsä suuntaa etsiville ihmisille.

Retriitille otetaan 14 osallistujaa, seitsemän naista ja seitsemän miestä. Retriittifirman henkilökunnan sisällä vallitsee selkeä hierarkia - hengellinen johtaja Höyhen elää saarella omassa eristetyssä mökissään eikä milloinkaan näyttäydy, ja käytännön asioiden johtaja on nimeltään Isä, jonka luottohenkilönä on Oikea käsi. Romaanin tapahtumat kerrotaan Kuvaajan näkökulmasta, joka onkin oivallinen hahmo tarkkailemaan kaikkea ja kaikkia jo työnkuvansa kautta.

Retriitin osallistujien nimiä ei kerrota, vaan heidät nimetään numeroin. Kuvaaja ei kuitenkaan mielessään kutsu heitä numeroilla, kuten retriitin ohjaistus vaatisi, vaan hän nimeää heidät heidän ulkonäkönsä, ominaisuuksiensa tai toimintansa mukaan, esimerkiksi "Sokeaksi rouvaksi", "Laihaksi tavalliseksi" tai "Punaparraksi".

Rakenteeltaan Saaret kuin sisarissa on paljon samaa kuin Agatha Christien kuuluisassa suljetun paikan romaanissa Kymmenen pientä neekeripoikaa / Eikä yksikään pelastunut. Myös jännite säilyy Liimatan romaanissa yhtä onnistuneesti kuin Christiellä. Retriitti-ulottuvuus tuo romaaniin osuvaa pohdintaa liittyen sekä yhteiskunnan vaatimuksiin että yksilön identiteettiin. Saaret kuin sisaret osuu suoraan nykyaikaiseen self help -buumiin ja näyttää sen kriittisessä valossa kuitenkin säästyen täysin paasaamiselta tai alleviivaamiselta. Lukijanakin tekee mieli uskoa saarella vallitsevaan teletappimaiseen autuuden onnelaan, jossa rahalla saa rauhaa, rajat ja ihmisiä sekä ympäristön vain itseä varten.

Pinnan alla tietysti muhii toisenlainen todellisuus, niin yrityksen näkökulmasta kuin myös retriittiosallistujien, ja molempia näkökulmia keritään hiljalleen auki - pinta alkaa kupruilla ja todellisuus murtautua esiin.

Kuvaajan suhde retriittiyrityksen valtaapitäviin on kompleksinen: hän on aiemmin kuulunut enemmän sisäpiiriin, mutta nyt hän kokee tulleensa suljetuksi ulos päätöksenteosta, johon hän kuitenkin pyrkii vaikuttamaan. Tämä näkyy esimerkiksi pohdinnassa kielenkäytöstä ja sanojen vallasta mielikuvien luomisessa. Kun retriittiläiset ovat saapuneet saarelle, heille pidetään päärakennuksessa tervetulotilaisuus, jossa Isä puhuu heille:

"'Arvon osallistujat.'
        Isä muisti olla painottamatta jälkimmäistä sanaa ja huomioi siten keskustelumme, oikeastaan kiistamme: miten tulijoita olisi nimitettävä. Ihmiset, ystävät vai naiset ja herrat, vieraat, valitut, asiakkaat, onnekkaat? 'Ystävyyttä' olin pitänyt yliammuttuna, liian varhaisena halauksena. 'Asiakkuudessa' oli kylmää etäisyyttä. 'Osallistuminen' korosti itsenäistä päätöstä, aktiivista pelaajuutta. Sitäkin olin vastustanut. Osallistumisessa oli rahvaanomaista kilpailuhenkeä. Pelivertauksia ei tulisi esittää, peli muistuttaisi siitä että vain yksi voidaan valita ensimmäiseksi. En puhuisi häviöstä vaan mukautumisesta, en pelistä ollenkaan, vaikka sanaksi vaihdettaisiin uskonnollissiveellinen 'kilvoittelu'. Olin korostanut Johtoryhmälle oleskelun vapaaehtoisuutta - joskin pakotie sulkeutui samalla kun proomu nosti ankkurin. Psykologi oli nyökännyt: tienhaara on aina kriisi. Se sijaan suora tie, ainut vaihtoehto, kypsyttää mukautumaan siihen mitä emme voi muuttaa."

Näennäisesti retriitillä sekä osallistujat että yrityksen henkilökunta ovat edellä kuvatulla "suoralla tiellä", mutta koska todellisuutta ei voi hallita - vaikka loisi hallinnalle kuinka hyvä puitteet - mutkia matkaan todellakin tulee. Ja "tienhaara on aina kriisi".

Samaisen tervetulotilaisuuden kuvauksen yhteydessä niin lukijalle kuin osallistujillekin tehdään selväksi joitakin saaren käytäntöjä:

"Isä kiitti keskustelusta ja saman tien, kuin sattumalta, kello korkealla seinällä kilhati tilaisuuden päättymisen merkiksi. Seisoskelin kolmijalan luona kun väki nousi pöydistä ja siirtyi aulaan etsimään saappaitaan ja jonottamaan takkejaan. Sukkasillaan he olivat hiljaisia ja toivat mieleen päiväkotilapset, lapset yleensä. Kun jalkineet vaaditaan jättämään eteiseen, ihmiseltä viedään yksi mahdollisuus: pakeneminen."

Saari on todellakin saari, suljettu tila. Yhtä lailla diktatuurit, keskitysleirit tai vankilat ovat suljettuja tiloja, mutta silti niiltäkin aina joku onnistuu pakenemaan tai joku onnistuu toimittamaan niihin tavaraa. Saarikaan ei ole poikkeus, vaikka se sellaiseksi kulissiksi onkin pyritty luomaan.

Vaikka saaresta on pyritty luomaan eräänlainen terapiaparatiisi rikkaille, lukijalle paljastuu jo varhaisessa vaiheessa, että saaren maailman perusrakenne on hyvinkin orwellilainen. Miksi yrityksessä on töissä päähenkilömme, "Kuvaaja"? Tietysti siksi, että saarella tehdään videotallenteita - sekä avoimesti että salatusti. Propaganda puolestaan on varsin avointa, sillä aivopesuhan on suorastaan pääsyy sille, miksi osallistujat ovat alun perinkään saarelle hakeutuneet. He haluavat elämäänsä uutta näkökulmaa ja sisältöä, ja sitä saaren hengellinen johtaja, Höyhen, heille tuottaa. Sanojen valtaa luoda mielikuvia käsitellään myös kohdassa, jossa Kuvaaja käy keskustelua yhden osallistujan kanssa keskusradion käytöstä:

"'Keskusradiota ei voi sulkea, valitettavasti. Tämä voi kummastuttaa, mutta se on tehty yleisen turvallisuuden tähden, siksi että vaikkapa yölliset hätätiedotukset eivät jäisi keneltäkään kuulematta.'
        'Onko kovinkin tavallista että täällä syntyy hätätilanne?'
        - - 'Rauhan aikana hätä on poikkeustila. Sodassa hätä on sana jota ei lausuta, muuten sitä jouduttaisiin käyttämään koko ajan.'"

Valinnanvapaus, yksilöllisyys ja identiteetti ovat myös romaanin teemoja. Saarelle ei saa tuoda esimerkiksi alkoholia (ja tässä kohdin muistelemme taas Orwellia, tällä kertaa Eläinten vallankumousta: kuinka eläinten yhteinen slogan "Kaikki ovat tasa-arvoisia" saikin johdon ottaneiden sikojen suussa loppulisäyksen "...paitsi jotkut ovat tasa-arvoisempia kuin toiset") ja osallistujien laukut tarkastetaan heidän saapuessaan. Kuvaajan Näyttelijättäreksi nimeämän hahmon laukusta on takavarikoitu viinapullo, ja valinnan vapauden tematiikka tulee hyvin esiin Näyttelijättären perustellesssa Kuvaajalle sitä, miksi hän viinaa oli alun perin salakuljettamassa:

"On urhoollisempaa, tai siinä on jotain mieltä, kieltäytyä houkutuksesta joka on saatavilla, siinä ulottuvilla, kuin jos houkutusta ei ole. Ei ole mikään valinta kieltäytyä sellaisesta jota ei voi saada."

Saaret kuin sisaret käsittelee useita nykyajan keskeisiä teemoja ja tekee sen jännärimäisellä intensiteetillä. Romaania ei tee mieli laskea käsistään, ennen kuin monen tason mysteerit on hitaasti kääritty esiin.

Pekka Vahvanen: Kone kaikkivaltias - Kuinka digitalisaatio tuhoaa kaiken meille arvokkaan

Atena 2019. 277 s.

Pekka Vahvasen tietokirja Kone kaikkivaltias on alaotsikkonsa Kuinka digitalisaatio tuhoaa kaiken meille arvokkaan mukaisesti digitalisaatio- ja konekriittinen puheenvuoro. Teoksen näkökulma on rajattu selkeästi ja se keskittyy tarkastelemaan digitalisaation ihmisille, ihmiskunnalle ja ihmisyydelle itselleen uhkaavia ja vaarallisia seikkoja. Vahvanen kirjoittaa kiinnostavasti ja perustellusti. Ote on vahvan humanistinen ja humaani.

Kone kaikkivaltias asettaa digitalisaation historialliseen viitekehykseensä. Vahvanen esittelee tietokirjailija Ronald Wrightin käsitteen "edistysloukku":

"Historian ensimmäisiin sivilisaatioihin kuuluva Sumer (noin 4 000 - 2 000 eaa.) nykyisen Irakin alueella kehittyi osittain teknologisen innovaationsa ansiosta: sen vallankumouksellinen kastelujärjestelmä sai kaiken kukoistamaan muutamaksi sadaksi vuodeksi. Sama kastelujärjestelmä oli kuitenkin tuhoamassa koko sivilisaatiota. Jokien vedet olivat nuolleet esimerkiksi kallioista mukaansa suolaa, ja kun tämä kasteluvesi ohjattiin kuiville pelloille, suuri osa vedestä haihtui mutta suola jäi. Vuosisatojen aikana suolaa kertyi maaperään ja se teki lopulta pelloista viljelykelvottomia. Nykyiset Etelä-Irakin autiomaat ovat seurausta sumerilaisen sivilisaation vallankumouksellisesta kastelujärjestelmästä - edistysaskeleesta, joka kääntyi itseään vastaan."

Vahvanen perustelee teoksessaan useasta näkökulmasta, miksi digitalisaatio vaikuttaa tällaiselta edistysloukulta. Osa uhista on ennestään tuttuja ja osaa en ainakaan itse ole tullut ajatelleksikaan.

"Aristoteles kirjoitti, että jos koneet (automata) tulevat, orjia ei enää tarvita. Mutta äärimmilleen vietynä kehitys tekee ihmisestä laiskan, mielikuvituksettoman ja toimintakyvyttömän. Unohdamme, että nautimme kokonaisvaltaisemmin asioista, joita varten joudumme ponnistelemaan. Kaipaamme saavuttamisen ja ansaitsemisen tunteita. Insinöörin - - ajattelutapaan sen sijaan kuuluu, että ihminen haluaa vain päästä helpolla ja viihtyä. - - Polttomoottori teki mahdolliseksi ihmiskehon hylkäämisen; nyt digilaitteet mahdollistavat aivojen alasajon."

Koneet ihmisen vapauttajina on tuttu ajatus. Vahvanen keskittyy kuitenkin käsittelemään tämän ajatuksen kääntöpuolta. Miltä koneet meidät "vapauttavat"? Onko tämä sellaista "vapautta", jota ihminen todella haluaa? Mitä ihminen haluaa? Mistä merkityksellisyyden kokemus syntyy? Syvimmiltään teos sivuaa siis ehdottomasti kysymystä elämän tarkoituksesta...

Vapauden kääntöpuolena näyttäytyy merkityksetön tyhjyys. Vahvanen lainaa transhumanisti, Oxfordin yliopiston Ihmiskunnan tulevaisuuden instituutin johtaja Nick Bostromia. Bostrom maalaa kuvan tekoälyn antamasta autuaasta tulevaisuudesta, jonka Vahvanen rinnastaa Marxin vapauden valtakuntaan tai jopa Raamatun Taivasten valtakuntaan - ja jonka maanpäällisyden version tyhjyyden ja merkityksettömyyden hän paljastaa:

"Tässä visiossa superälykkäiden koneiden ansiosta ihmisten ei tarvitse tehdä tulevaisuudessa mitään 'siksi että ansaitsisimme elannon' vaan ainoastaan koska 'haluamme järjestää juhlia, maalata tauluja ja soittaa viulua'. Bostromin haavetulevaisuudessa mahdollistuvat myös 'digitaaliset mielet sekä tietoisuuden tilat, joita nyt on vaikea kuvitella, mutta jotka tarjoaisivat valtavasti hyvinvointia ja emotionaalista palkitsevuutta'.
        Mutta tulevaisuus, jossa kaikki ovat juhlia järjestäviä taiteilijoita, ei ole kuitenkaan hauska, jos ketään ei kiinnosta tekemäsi taide tai kukaan ei halua tulla juhliisi. Taiteilijuuden hohdokkuuteen kuuluu se, että saa sielunsa tuotteille tunnustusta. Lisäksi nykyään monen ihmisen ainut kaveripiiri on työporukka. Jos työpaikan velvollisuudentunteeseen perustuvia yhteisöjä ei tulevaisuudessa enää ole, monen sosiaalinen elämä köyhtyy vararikkoon asti. Ja millaista ylipäänsä on emotionaalinen palkitsevuus maailmassa, jossa ihmismielistä on loputon määrä digitaalisia kopioita, joilla ei ole sen kummempaa merkitystä? Näin kyseenalaistetaan ihmiselämän yksilöllisyys ja ainutkertaisuus, jopa ihmisarvo."

Vielä emme ole digitalisaation kehityksessä näin pitkällä, mutta yllä maalattu visio ei myöskään houkuttele tippaakaan. Nykyhetken tilannetta Vahvanen kuvaa napinpainallusnautintojen eli nautintojen helppouden kautta:

"Teknologian kehityksen keskeinen päämäärä on elämän helpottaminen. Mutta helpottaessaan elämää se myös latistaa kokemusmaailmaa. Elämän mielekkyys ei nimittäin synny vaivattomuudesta.
        Materiaalinen edistys on mahdollistanut napinpainallusnautinnot, joiden turmeltaviksi me - toisin kuin metsästäjä-keräilijät aikanaan - voimme hyvinvointivaltiossa uppoutua lähes milloin vain. Kukin meistä voi mennä kauppaan, ostaa neljänsadan gramman karkkipussin tai sixpackillisen keskiolutta ja tintata koko annoksen yhdellä istumalla. Tai sitten voi mennä nettiin ja runkata joka päivä uutta pornotähteä tirkistellen. Virtuaalisissa maailmoissa voi puolestaan saada helppoa hyväksyntää näennäisiltä kavereilta. - - Napinpainallusnautinnot tuottavat paljon hetkellistä mielihyvää, mutta harva kokee niiden lisäävän elämän mielekkyyttä laajemmin.
        Ihminen on nimittäin syntynyt sellaiseksi, että osaamme olla tyytyväisiä elämäämme vain, jos koemme rakentavamme sitä itse. Tarvitsemme ponnisteluja, jottavoimme oikeuttaa nautintomme. Tarvitsemme haastetta, jotta voimme kokea onnistuvamme. Vaikeiden mutta ei liian vaikeiden päämäärien tavoitteleminen ja saavuttaminen ovat tärkeä osa mielekästä elämää."

Vahvasen tekstin lukeminen saa aikaan ainakin minussa sen, että ryhtyy tarkastelemaan omaa elämäänsä kriittisemmin ja miettimään, kuinka usein itse viettää aikaa vastaavien napinpainallusten äärellä ja onko se todellakaan lisännyt elämän merkityksellisyyden kokemusta. Tekee suorastaan alkamaan mieli ponnistella jonkin asian eteen!

Kone kaikkivaltiaan mukaan napinpainallusnautintojen maailma on johtanut kyltymättömyyden kulttuuriin, jossa mikään ei riitä ja mikään ei siksi tunnu miltään:

"Siinä missä edistys on tuonut pyrkimyksen helppouden, tehokkuuden ja nautintojen maksimointiin, sivutuotteena olemme saaneet kyltymättömyyden kulttuurin. - - Internetin tarjonta on lähes loputon. Samasta tuutista voi tähystää maailman kauneimpia taideteoksia, hauskimpia stand up -pätkiä sekä kuunnella musiikkia ja ihmisiä, jotka miellyttävät juuri sillä hetkellä eniten. Lopulta tämä yltäkylläisyys ei ole kuitenkaan sinaus vaan kirous. Myös kulttuurisiin kysymyksiin pätevät samat inflaation lait kuin rahamarkkinoihin: jos taidetta, ihmisiä tai viihdettä on yltäkylläisesti, niiden arvo vähenee. Kun kaikki on banaalisti aina tarjolla, merkitys sumenee. On mahdotonta kaivata sellaista, jota ilman ei tarvitse olla. Ja kun ei kaipaa, voiko kokea täyttymystäkään?"

Vahvanen käsittelee myös ihmisen joukkoon kuulumisen ja hyväksytyksi tulemisen tarvetta:

"Koneisiin luottaminen kertoo usein myös siitä, että muut ihmiset eivät ole olleet luottamuksen arvoisia. Kun ihmiset jättävät osattomaksi, kone antaa illuusion siitä, mitä ihmisiltä voisi saada. Tästä muodostuu helposti noidankehä: Kun teknologia vieraannuttaa ihmisiä toisistaan, monet turvautuvat virtuaalisiin maailmoihin. Virtuaalimaailmoihin tukeutuminen puolestaan helposti vähentää ihmiskontakteja entisestään, varsinkin jos virtuaalimaailmoja alkaa pitää parempina ja luotettavampina kuin aitoja ihmiskontakteja. Pikkuhiljaa ihmisyyden esittämisestä tulee tarpeeksi inhimillistä yksinäisen tarpeisiin. Pikkuhiljaa tunteiden simulointi alkaa muistuttaa tarpeeksi paljon oikeita tunteita."

Vahvasen mukaan digimaailma kärjistää asetelmia entisestään - se jolla on, saa enemmän, ja se jolla ei ole, menettää entisestään. Mielestäni tämä syrjäytymisen logiikka on jo nähtävillämme nyky-yhteiskunnassamme.

Mikä sitten on digitalisaation vaikutus kognitiivisiin kykyihimme ja muistiimme? Vahvanen käsittelee tätä kysymystä kiinnostavasti asettaen sen luovuuden ja jopa identiteetin kontekstiin:

"Kun tarvitsemamme tiedot löytyvät nopeasti digilaitteillamme, se vähentä muistiponnistelujamme. Samalla yhä suurempi osa pitkäkestoisen muistin käytöstä menee muuhun kuin varsinaisten sisältöjen muistamiseen. Sparrow'n mukaan painamme nykyään useammin mieleen sen, mistä jokin tieto löytyy - sen sijaan että yrittäisimme muistaa itse asian.
        On huomattava, että pitkäkestoinen muisti ei ole vain varasto, jonne torpataan tavaraa jota ei juuri sillä hetkellä tarvitse. Joskus kuulee sanottavan, että kun älypuhelinten aikaan ei tarvitse muistaa mitään, aivoilla on enemmän resursseja luovalle ajattelulle. Mutta muisti on keskeinen osa ajattelua ja älykkyyttä, eikä sitä voi ulkoistaa ilman seurauksia. Se on tärkeässä roolissa monimutkaisten asioiden jäsentämistä ja ymmärtämistä edesauttavien skeemojen rakentamisessa. Toki Googlea voi käyttää apuna tiedon etsimisessä, mutta jos asioita ei paina mieleen, pelkkä sinne tänne googlaaminen ei ole oppimista. Jos et minun tapaani muista mitään esimerkiksi Margaret Mahlerin lapsen kehitystä koskevasta teoriasta, vaikeaa on silloin muodostaa siitä järkeviä uusia tulkintojakaan. On ensin muistettava, jotta pystyy ymmärtämään ja luomaan uutta. Muistin ulkoistaminen Googlelle voi heikentää autonomista ja luovaa ajattelua.
        Muisti on myös tärkeä osa ihmisen identiteettiä. Mitä tapahtuu, jos yhä suurempi osa elämänhistoriasta, minuuden keskeisistä rakennuspalikoista, ei ole tietoisen mielen ulottuvissa? No, onneksi meillä on ne tuhannet valokuvat ja videot kovalevyllä tai pilvessä - niistä voi aina tarkistaa, mitä on tehnyt ja kuka on."

Luonnollisesti digitalisaatioon liittyy myös vaikuttaminen. Yleinen ajatus on, että internetin ja digitalisaation myötä "kaikki tieto on ulottuvillamme". Tiedonhaku asettautuukin Vahvasen teoksessa monimutkaisempaan valoon. Ei sillä, etteikö tuo paljo tieto mahdollisesti olisi löydettävissä, vaan sillä, kuinka paljon ihminen lopulta viitsii etsiä ja kuinka paljon suosittuusharha vaikuttaa tietoon uskomiseen tai tiedon käyttämiseen:

"Tutkimukset osoittavat, että Google-haun ensimmäisillä tuloksilla on valtava vaikutus ihmisten mielipiteiden muodostamisessa. Uskomme, että se mikä on Googlen hakutulosten kärjessä, on väistämättä todempaa kuin alemmat tulokset - puhumattakaan niistä, jotka eivät ole edes päässeet  ensimmäiselle sivulle. - - Akateemisen maailman siirtyminen nettiin voi johtaa myös tieteellisen tiedon keskittymiseen. Chicagon yliopiston James A. Evansin tutkimuksen mukaan akateemisten julkaisujen digitalisoiminen on johtanut siihen, että tieteellisissä artikkeleissa on viitattu yhä harvempiin tutkimuksiin. Nettipohjaiset haut kun antavat tutkijoille samanlaisia lähteitä. Vaikka kaikkeen maailman tietoon pääsee yhä helpommin käsiksi, erilaiset perustellut ideat eivät välttämättä kukoistakaan, vaan perspektiivimme saattaa kaventua entisestään."

Paitsi että ihminen itse kaventaa laiskuudellaan tai joukkoon kuulumisen ja miellyttämisen halullaan omaa maailmankuvaansa, digitalisaatioon liittyy myös poliittinen vaikuttaminen, jota jonkin verran onkin käsitelty mediassa. Vahvanen nostaa esiin sen, kuinka poliittinen vaikuttaminen ennen oli läpinäkyvämpää, kun vaikuttaminen ja esimerkiksi erilaiset lokakampanjat olivat kaikkien nähtävillä vaikkapa sanomalehtien sivuilla. Nyt puolestaan "Toisen puolueen tai median on sen sijaan vaikeaa haastaa yksittäisille äänestäjille räätälöityjä mainoksia, joita suuri yleisö ei koskaan näe. Samalla kohdennettu mainonta antaa kampanjoille mahdollisuuden olla kaksinaamaisia - tai itse asiassa moninaamaisia. Äänestäjälle, joka käy usein seurakunnan kotisivuilla, ei vahingossakaan lähetetä viestiä, jossa mainitaan puolueen kannattavan homoliittoja. Valtion tukien varassa elävälle jätetään kertomatta, että puolue ajaa veronalennuksia ja sosiaalitukien leikkauksia: kerrotaan sen sijaan jotain, jota hän nettikäyttäytymisensä perusteella haluaisi kuulla".

Kone kaikkivaltias saa katsomaan niin maailmaa kuin omaakin elämää ja elämäntapaa kriittisemmin. Digitalisaatiolla ja internetillä toki on hyvätkin puolensa, mutta niitä varten on kirjoitettu eri teoksia. Kone kaikkivaltias keskittyy kriittisyyteen.

Jan Salminen: Äidinmaa

"En tiennyt, montako lasta minulla oli; lapset eivät olleet minun."

Tammi 2012. 392 s.


Jan Salmisen romaani Äidinmaa on dystopia paikasta, joka aiemmin tunnettiin Suomena, mutta jossa sotien ja ilmastokatastrofien seurauksena tapahtui vallankumous, jonka tekivät naiset; niinpä maa on nykyään äidinmaa, ja naiset hallitsevat. Pikemminkin kuin ansiokas dystopiana - jollaisena Äidinmaan perusasetelma on lähinnä se, että valtasuhteet käännetään ylösalaisin ja kärjistetään äärimmilleen - romaanin ansio on siinä, kuinka se kuvaa diktatuurin mekanismia.

Äidinmaassa valta on siis naisilla - ja äärimmäinen valta onkin. Miesten (tai romaanissa: koiraiden) rooli on palvella työläisinä - siis niiden, joita on onnistanut - ja osattomat koiraat asuvat raunioissa ja myyvät itseään yön pimennyttyä kaduilla. Onko koirailla minkäänlaista roolia tulevaisuuden Äidinmaassa, sitäkin romaani käsittelee.

Perhekäsitysnormi on erilainen kuin tosimaailmassa. Heteroseksuaalisuutta pidetään saastaisena perversiona, se rinnastuu eläimiinsekaantumiseen. Ideaali on polyamorinen naisperhe, jossa kaikki on jaettua. Myöskään kahdenvälisiä lesbosuhteita ei katsota hyvällä, vaan näitä "pariseksuaalejakin" halveksitaan ja pidetään uhkana polyamoriselle perhemallille.

Koiraslapset kasvatetaan erillään synnyttäjistään kuin eläimet, ja heidän elämänsä jatkosta päättävät naiset. Lisääntymiseen ja synnyttämiseen ylipäätään suhtaudutaan ristiriitaisesti; koiraita tai ainakin spermaa siihen tunnutaan vielä toistaiseksi tarvittavan, mutta olisiko tämäkin potentiaalisesti hengenvaarallinen yhdeksän kuukauden mittainen ikävä kokemus siirrettävissä pois naisilta? Ja mikä koiraan rooliksi tulevaisuuden Äidinmaassa muotoutuu?

Äidinmaan yhteiskuntamalli perustuu siis idealistisesti jakamiselle ja tasa-arvolle, mutta romaani suhtautuu perusasetelmaankin jo lähtökohtaisen kriittisesti. Toinen romaanin päähenkilöistä on Anna-Liisa, joka asuu plyamorisessa perheessä. Yksi hänen häpeällisistä salaisuuksistaan on se, että hän haluaisi perheen päänaisen, Belindan, ihan vain itselleen, ei jaettavaksi.

Anna-Liisa työskentelee vahtina työläiskoiraiden parissa, ja pääasiallisesti hän vahtii jo varsin iäkästä koirasta, Benjaminia, joka käy suorittamassa erinäisten naisten puutarhan- ja kodinhoidollisia askareita. Anna-Liisan tehtävänä on vahtia naisten turvallisuutta ja sitä, että Benjamin pysyy kurissa. Näin Anna-Liisa ajattelee Benjaminista: "Se on riittävän älykäs ollakseen säyseä ja riittävän yksinkertainen ollakseen luulematta itsestään liikoja."

Kuitenkin viettäessään runsaasti aikaa Benjaminia tarkkaillen Anna-Liisa alkaa hiljalleen kiintyä Benjaminiin. Benjamin on myös romaanin toinen päähenkilö. Romaanin minäkerronta vuorottelee lähinnä Anna-Liisan ja Benjaminin hahmojen välillä, ja lukukokemuksessa on osin hankalaa hahmottaa, kenen näkökulmasta tarinaa kulloinkin kerrotaan; varsikin, kun Benjamin ja Anna-Liisa eivät ole ainoita hahmoja, joiden läpi kerronta fokalisoituu.

Benjamin on siis jo iäkäs työläiskoiras, joka muistaa vielä jotakin menneestäkin maailmasta, ajasta, jolloin Äidinmaata ei vielä ollut. Äidinmaa on varsin tyypillinen orwellilainen dystopia, mutta Benjaminin kautta lukijalle näytetään häivähdyksiä myös mennisyydestä. Benjamin myös keräilee kaatopaikalta vanhoja esineitä - mikä Äidinmaassa toki on tehtävä salaa - ja kokee ne todisteina siitä, ettei maailma ole ainostaan sitä, minä propaganda tai oma propagandalle täysin vastakkainen kokemus sen näyttävät:

"Menneisyyttä ei voinut tuhota. Se kasvoi maan alla kuin sienirihmasto. Historia kuiskaili kätketyistä valokuvista ja kirjeiden koukeroisista riveistä. Vaikka emme osanneet lukea, löysimme kirjoituksesta viestin: on ollut toisin - voi olla toisin taas. Ei niin kuin ennen, ei niin kuin nyt, vaan jotain parempaa. Oli olemassa mahdollisuus."

Äidinmaa on myös kulutuskriittinen romaani, jollaisena se on edelleen erittäin ajankohtainen:

"Oliko joskus tosiaan uskottu kaiken ehtymättömyyteen? Oliko jokainen ajatellut, että juuri hänellä oli ollut oikeus saada esineitä, hyödykkeitä ja omaisuutta vain siksi, että hän oli ollut olemassa? Isompia asuntoja, nopeampia autoja, hiotumpia jalokiviä, tehokkaampia tietokoneita, parempia matkapuhelimia, heroiinia ja pornografiaa, uusia parittelukumppaneita, joogaopettajia, henkilökohtaisia valmentajia, ampuma-aseita, vapautta, vapautta, loputonta vapautta itsensä toteuttamiseen ja oman persoonansa palvomiseen. Olivatko kaikki kuvitelleet olevansa poikkeuksia? Että yksilönvapaus oli jotain absoluuttista ja universaalia ja peräisin luonnosta?"

Diktatuurin mekanismin kuvaus on Äidinmaan suurin vahvuus: romaani näyttää, että lähtipä yhteiskunta vallankumouksen kautta kehittymään sitten kuinka idealistiseen tai utopistiseen suuntaan tahansa, valta ja väkivalta johtavat aina pakkoon, sortoon ja alistumiseen. Jos joku määrittelee, mitä on "hyvä", se ei koskaan ole kaikille yhtä hyvä - olipa kyse sitten siitä, että kaikille haluttaisiin jotakin ikään kuin tasa-arvoista tai samanarvoista asiaa, kuten Äidinmaassa naisille keskinäistä rakkautta, jota jaetaan kaikille ja jota kukaan ei voi yksin vaatia itselleen, tai siitä, että aiemmin sorretulle ryhmälle vaaditaan enemmän tai parempaa ja luodaan näin taas uusi sortomekanismi.

2081 - Isoveli valvoo @ Ryhmäteatteri, Helsinki

 
2081 - Isoveli valvoo on sovitus George Orwellin klassikkoromaanista Vuonna 1984, ja juonensa kannalta yllättävän uskollinenkin sellainen. RyhmisNuorten versiossa on kuitenkin oma sanomansa ja näytelmä on ehdottomasti katsomisen arvoinen.

Päähenkilö on Winston Smith, joka työskentelee Totuusministeriössä. Winstonin hahmo on näytelty uskottavasti ja koskettavasti, siten, että hahmo todella tuntuu moniulotteiselta. Myös Julia, johon Winston rakastuu, on näytelty hyvin. Ensimmäisellä puoliajalla oleva kohtaus Totuusministeriön tavallisesta työpäivästä on oivaltava ja kiinni niin tässä ajassa kuin myös Vuonna 1984 -romaanin ytimessäkin: historia kirjoitetaan uudelleen ja uuskielellä, kun on tarve. Mitä on sote-uudistus? Mitä ovat päiväkotien säästöt? Entä ilmastonmuutos? No ilmastonmuutos nyt ainakin on PELKKÄÄ PASKAA JA PROPAGANDAA! Sen toteaa intiaanipäähineessään myös näytelmässä Isoveljen toimeenpanevaa tasoa edustava johtaja, Kekkosen ja Sipilän risteymä.

Kansa (eli romaanissa prolet) nousee kaduille osoittamaan mieltään, tuomaan esiin epäkohtia ja muutosehdotuksia. Inkkaripäähinejohtaja kuuntelee pokkana - ja toivoo kansan tulevan kertomaan mielipiteensä taas uudestaan, kehuu kansaa siitä, että se on saapunut paikalle. On kuitenkin ilmiselvää, että mitään muutosta ei ole tulossa, vaan johto uskoo tai toivoo pitävänsä kansan tyytyväisenä sillä, että sitä "kuullaan".

Eniten naurunpyrskähdyksiä yleisössä herättänyt hahmo on ehdottomasti Winstonin kaveri, jonka roolin näyttelijäsuoritus on äärimmilleen hiottu kokonaisuus juppimaneereja. Näytelmän rytmi on onnistunut, sillä kohtauksien tyyli vaihtelee sopivasti.

Toisen puoliajan alussa nähdään vastarintaliikkeen opetusvideo, joka selventää näytelmän teemoja varsin hyvin. Ja sitten alkaakin tapahtua. Mitä rakkaus kestää? Mikä kaikki on petosta? Missä tilanteessa ihminen on valmis myymään toisen?

Kohtaus, jossa Winston on kuulusteltavana, on toteutettu näytelmässä voimakkaasti, ja siinä tulee esiin myös näytelmän maanisin ja pelottavin sekä tässä kaikkeudessaan hienoin näyttelijäsuoritus, kun Totuusministeriön naiset lisäävät voltteja Winstonin sähkötuoliin. Toinen ministeriön naisista hihittelee niin sadistisesti, että kidutuskohtaus tuntuu todella karmivalta. Hahmon maanisuutta ei ole kuitenkaan viety komedian puolelle, vaan hahmosta välittyy täydellisesti hulluus ja nautinto.

2081 - Isoveli valvoo -näytelmässä noin puolet näyttelijöistä on maahanmuuttajia tai maahanmuuttajataustaisia. Näytelmä näyttää suomalaisuuden moniulotteisuuden - tämä kansa ymmärtää suomen kielen merkityksen ja jokaisella yksilöllä on oikeus puhua kieltä omalla tavallaan, omalla murteellaan tai omalla aksentillaan. Eräs näytelmän vahvuuksista on nimenomaan tämän asian näkyväksi tekeminen ja konkretisoiminen: Suomessa ei juuri olla totuttu kuulemaan tai kuuntelemaan eri tavoin puhuttua suomen kieltä (toisin kuin vaikkapa englanninkielisessä maailmassa on totuttu lukuisiin aksentteihin, joilla kieltä puhutaan, samoin kuin todennäköisesti siihen, että kielenpuhuja saattaa käyttää kummallista tai virheellistä sanavalintaa tai rakennetta), ja yleisössä ollessaan katsoja pääsee kuulemaan erilaisia suomen kieliä.

2081 - Isoveli valvoo on hienosti onnistunut kokonaisuus, joka onnistuu irvailemaan niin konsulttimaailmalle kuin ihmisen tyhmyydellekin, ja toisaalta kuitenkin suuntaamaan katseen kohti tulevaisuutta ja tulevaisuuteen kohdistuvia unelmia. Miten olisi maailmanrauha? Ja myös kesämökki ja Coca-Cola?