Torey Hayden: Nukkelapsi

"Näin hänet ensi kerran istumassa kiviaidalla, joka reunusti koulun pihan läntistä sivua."

Otava 2002. Suom. Eeva-Liisa Jaakkola. Alkuteos Beautiful Child. 335 s.

Torey Haydenin omaelämäkerrallinen teos Nukkelapsi kertoo yhden erityisluokan vuodesta opettajan näkökulmasta. Kerronnan keskiössä on täysin puhumaton tyttö, Venus, jonka mysteeriä opettaja ryhtyy parhaansa mukaan avaamaan. Venus on muutoin täysin mihinkään reagoimaton tyttö, paitsi ärsytyksestä hän on silmittömän väkivaltainen.

Nukkelapsi keskittyy kuvaamaan Venusta ja opettajan toivottomalta näyttävää edistymistä hänen kanssaan. Venus on kotoisin erittäin köyhistä ja väkivaltaisista oloista, joiden kuvaamisessa kirja osin tuntuu lipeävän sosiaalipornon puolelle. Toisaalta huonoilla olosuhteilla ei jäädä erityisesti mässäilemään. Kuitenkaan pelkästään Venuksesta Nukkelapsessa ei ole kyse, vaan lukija tutustutetaan erityisluokan arkeen ja muihinkin luokalla oleviin oppilaisiin.

Nukkelapsen ansiot eivät ole kaunokirjallisia, mutta teos avaa silmiä monimuotoisuudelle: sille, kuinka erilaisia ihmisiä on olemassa ja kuinka ihmisestä on aina löydettävissä jotain hyvää. Nukkelapsi saa myös miettimään, toimivatko ihmiset kuitenkin aina parhaalla mahdollisella tavalla suhteessa siihen, miten ympäristö heitä kohtelee tai on kohdellut, ja siihen, millaisia kykyjä heillä on. Tarkoitan tällä tulkinnalla sitä, että kuinka käsittämättömältä tai toivottomalta ihmisten toiminta saattaakaan tuntua, kenties sille on syynsä ja sitä voidaan ymmärtää - vaikka sitä samanaikaisesti pyrittäisiinkin muuttamaan kohti parempaa.

Nukkelapsi on ajattelemisen aihetta antava teos.


***

Lukuhaaste 2016:
8. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa en ole lukenut aiemmin
17. Kirjassa juhlitaan
23. Oman alansa pioneerinaisesta kertova kirja
26. Elämäkerta tai muistelmateos

Susanna Alakoski: Köyhän lokakuu. Päiväkirja.

 

"'Pilkun piti vaieta silloin kun kapteeni Pleje (kuulustelija) lukisi kirjeet /.../ Mutta kun Edgar ja Georg avaisivat kirjeet, pilkun piti huutaa.' (Herta Müller, Sydäneläin 1996), ja sen takia elämäkerta on mahdoton."

Schildts & Söderströms 2013. Suom. Katriina Huttunen. Alkuteos Oktober i Fattigsverige. Dagbok, 2012. 331 s.

Susanna Alakoski on käsitellyt köyhyyttä romaaneissaan Sikalat (2007) ja Hyvää vangkilaa toivoo Jenna (2010). Köyhän lokakuu on fragmentaariseen päiväkirjamuotoon kirjoitettu teos, jossa kirjoittaja ottaa kantaa köyhyyteen ja koettaa samalla hahmottaa elämäänsä yhteiskunnan hänestä ja hänen lapsuuden perheestään kirjoittamien asiakirjojen kautta. Asiakirjamateriaalia hänellä on käytettävissään noin kuusisataa sivua, eikä siinä edes ole kaikki.

Keskiössä on köyhyys. Asiakirjat eivät heijastele kirjoittajan omia muistoja tai kokemuksia, ne näyttävät tapahtuneen omasta näkökulmastaan ja lopulta niitä lainataan teoksessa melko vähän.

Alakoski määrittelee köyhyyden näin: "Köyhyys on sitä, kun ihmisellä ei ole sananvaltaa, vaikutusvaltaa. Sitä kun hän ei usko voivansa muuttaa omaa tilannettaan, sitä kun olot eivät kohene vaikka hän käykin töissä. Se on kuin eläisi käsikoukkua toivottomuuden kanssa. Köyhä käy töissä, saa matalaa palkkaa ja pysyy köyhänä. Sellaiset kokemukset eivät rakenna kestävää yhteiskuntaa."

Kokemus köyhien sananvallan ja vaikutusvallan puutteesta motivoi kirjoittamaan, tekemään köyhyydestä näkyvää: "Enää ei voi vaieta. Totuudesta, mahdollisesta totuudesta vaikeneminen on pettämistä, ja mikä ehkä tärkeintä, kovin monet eivät voi kertoa. Kuolleet eivät enää voi kirjoittaa, ne jotka voisivat puhua on vaiennettu, ne joilla on jotakin kerrottavaa ovat yksin, peloissaan tai laitoshoidossa diagnooseineen. Eivätkä köyhät usko että heidän kertomuksensa ovat kertomisen arvoisia."

Alakoski pohtii myös sitä, mikä on hänen teoksensa todennäköinen lukijakunta. Vastaukseksi hän saa keskiluokan. "Ajattelen keskiluokkaa. Todennäköisesti tämän kirjan lukijat ovat keskiluokkaa. Miten keskiluokka tulkitsee yritykseni sanoa jotakin nykyajan köyhyydestä? Meneekö sanomani perille? Haluavatko lukijat että se menee perille? Ymmärrätkö sinä miten tärkeä olet köyhälle ihmiselle? Miten tärkeää on että juuri sinä tunnet solidaarisuutta heikompia kohtaan? Sinulla on valtaa ja vaikutusvaltaa, sinulla on sanoja, ja siksi sinun on puolustettava niitä jotka eivät itse voi. /--/ Olisiko kuollut ilman kilttiä, avuliasta, tiedostavaa, solidaarista keskiluokkaa?"

Köyhän lokakuu on hyvin ajankohtainen teos. Ruotsi - johon maana ja yhteiskuntana teos ensisijaisesti ottaa kantaa - on osin hyvin samankaltainen kuin Suomi. Ongelmamme ovat samankaltaisia. Sekään ei ole samantekevää, millaisella sanastolla yhteiskuntaa kuvataan. Alakoski ottaa kantaa 'syrjäytyminen'-sanaan, jota meilläkin käytetään runsaasti: "Unelmoin /--/ siitä että Ruotsin pahin sana - syrjäytyminen - korvataan oikeammalla sanalla, pirstoutumisella. Se kertoo yhteiskunnan siitä sosiaalisesta, kulttuurisesta ja taloudellisesta laajasta hajoamisesta mikä on juuri nyt meneillään Ruotsissa."

'Syrjäytyminen' on subjektin aktiivista toimintaa. Muistan Suomessa ehdotetun käytettäväksi sen sijasta sanaa 'syrjäyttäminen'. Mistä köyhyys johtuu? "Ihmisiä on aina luokiteltu hyviin ja huonoihin, antaviin, ottaviin, arvokkaisiin, arvottomiin, vapaaehtoisesti ja vastentahtoisesti köyhiin. Mutta ihmiset haluavat yhtä vähän olla taakkana nyt kuin vanhassa köyhäinyhteiskunnassakin. Köyhyyshäpeä on juurtunut syvään. Se perustuu tuntemukseen, että köyhyys on itse aiheutettua. /--/ Muistutus: kukaan ihminen ei ole vapaaehtoisesti köyhä. Köyhyys on poliittinen tila." Köyhyys on poliittinen tila. Syrjäytyminen on varsin poliittinen sana.

Alakoski havainnoi muutoinkin kieltä ja sanastoa. Hän referoi ystävänsä havaintoa, että nykyään ei puhuta unelmista, vaan tavoitteista. Tämä on mielestäni olennainen ja havahduttava havainto. Alakoski maistelee sanoja: "Toteuttaa unelmansa - toteuttaa tavoitteensa."

Köyhyys näkyy monella tavalla - jos osaa katsoa. Alakoski ottaa kirjassaan esille lukuisia omaelämäkerrallisia konkreettisia esimerkkejä köyhyydestä. Hän myös siteeraa teoksessaan runsaasti, niin tutkimuksia kuin kaunokirjallisuuttakin. Köyhyyden ja näennäisen historiattomuuden yhteys tulee esille, kun Alakoski lainaa Elsie Johanssonin tekstiä antologiasta Tala om klass (2006): "'/.../ köyhälistön ehtoihin kuuluu myös se että menneistä ajoista ei ole olemassa todisteita. Omilta esivanhemmiltani ei luonnollisista syistä ole jäänyt kirjeenvaihtoa, päiväkirjoja, pianosävellyksiä, hauraita pieniä akvarelleja tai mitään muutakaan sentapaista. Heistä ei ole kirjoitettu elämäkertoja, eikä sanomalehtien palstoilla ole julkaistu heidän kuolemansa jälkeen muistosäkeitä. En siis voi tietää onko suvussani esiintynyt luovuutta, todennäköisesti on, vaikka sitä ei ole koskaan ilmaistu.'"

Varsinkin Köyhän lokakuun alkupuolella pohditaan paljon köyhyydestä puhumisen ja kertomisen tärkeyttä sekä sitä, keiden kaikkien tarinaa Köyhän lokakuu, vaikkakin on kirjoitettu alaotsikolla Päiväkirja, lopulta kertoo? Mikä on faktan ja fiktion raja? Mikä on eri kertomusten, eri näkökulmien (totuus)suhde toisiinsa? Jälleen kirjoittaja turvautuu sitaattiin:

"'Se mitä kirjassa sanotaan ei ole totta.' [sanoi äiti.]
'Ei olekaan, se on fiktiota', Jeannette Winterson vastasi.
Sen jälkeen äiti sai sydänkohtauksen ja kuoli.
'Sen pidemmälle emme päässeet', Jeannette Winterson sanoi."

Jotkin aiheet ja asiat ovat niin vaikeita, että niistä on mahdotonta keskustella. Jopa kuolema voi tulla väliin.

Kirjoittaminenkaan ei ole helppoa, oikeita ja vaikeita aiheita voi väistellä varsin tehokkaasti. Susanna Alakoski kertoo muistonsa kirjoittajakoulusta. Ennen menemistään Skurupin kirjoituslinjalle vuonna 1998 hän oli hankkinut kirjoituskoneen ja kirjoittanut. Aloittaessaan kirjoituslinjalla hän ei näyttänyt aiempia tekstejään tai jatkanut niiden hiomista. "Saimme tehtäviä, ja kirjoitin niitä jotta minun ei olisi tarvinnut kirjoittaa." Kirjoittaminen voi olla pako.

Köyhän lokakuun pysähdyttävintä antia on puhe rahasta. Kukaan länsimainen ihminen ei ehkä ole voinut välttyä laskelmilta, joiden mukaan maapallon nälänhätä olisi ratkaistavissa summilla, jotka meillä on käytössämme. Vain tahtoa puuttuu. Samaan tapaan paikallinen köyhyys on poliittinen asia, jota voidaan ratkoa:

"Sosiaalikorkeakoulussa opin että jos onnistui sosiaalityöntekijänä koko ammattiuransa aikana pelastamaan yhden ainoan ihmisen  joutumasta hunningolle, oli ansainnut yhteiskunnalle koko elinaikaiset tulonsa. Huikaiseva ajatus. Yksi ainoa ihmiselämä - koko elinaikaiset tulot."

Kansiliepeessä Svenska Dagbladetin kriitikko Elise Karlsson toteaa toivovansa kaikkien ihmisten kanssa työskentelevien, myös poliitikkojen, lukevan teoksen. Ehkä voisi suoraan toivoa kaikkien ihmisten.

Karkkipäivä @ KOM-teatteri, Helsinki

KOM-teatterin dramatisointi Markus Nummen romaanista Karkkipäivä (2010) on onnistunut, ehdottoman suositeltava ja riipaisevan ajankohtainen teatteriesitys. Romaanista on poimittu  olennainen ja rajattu joitain teemoja ulkopuolelle - kaikkea ei voi tuoda lavalle. Fokus on Tok Kilmoorissa ja kirjailija Arissa sekä prinsessa-Sessan äidissä, tilanhallintasuunnittelija Paula Vaarassa. Sosiaalityöntekijät toimivat pikemminkin kertojina tai kehyksenä, eivät niinkään moniulotteisina henkilöhahmoina.

Romaani moninaisempine juonenkäänteineen on laajempi ja traagisempi kokemus kuin näytelmä. Näytelmäsovituksessa henkilöhahmot on profiloitu helposti tunnistettaviksi, mikä tarkoittaa osin ehkä karrikointia. Tämä ratkaisu toimii hyvin väliaikoineen kaksi ja puoli tuntia kestävässä näytelmässä, mutta korostaa samalla väkisinkin tekstin koomisuutta tragedian kustannuksella. Tämä ratkaisu on hyvä, sillä aihe on raskas ja teoksen viesti välittyy ehkäpä paremmin näin; kun katsomiskokemus ei ole musertava, aiheesta ja teemoista keskusteleminen näytelmän jälkeen on mahdollista.

Voisin kuvitella näytelmän työstämisenkin olleen vaativaa tosimaailman taustaa vasten; tänä syksynä puhuttanut ja järkyttänyt Eerikan tapaus tulee näytelmää katsoessa mieleen, varsinkin kun molemmissa osallisena on pikkutyttö. Niinpä näytelmä on väkisinkin jonkinlainen kannanotto toisaalta lastensuojelun tilanteeseen, toisaalta yleiseen välittämisen tai välittämättömyyden ilmapiiriin, johon kantaa on ottanut tänä syksynä muun muassa Niinistön kampanja.

Näytelmän henkilöhahmoista usea tuntuisikin kaipaavan elämäänsä juuri niitä "ihan tavallisia tekoja", joita myös Niinistö peräänkuuluttaa: jotakuta ihan tavallista aikuista, joka kuuntelisi, ja jos mahdollista, myös auttaisi. Aikuisen on kuitenkin helpompi "ottaa yhteyttä ammattilaisiin" kuin astua sisään toisen ihmisen maailmaan ja alkaa selvittää sitä, mistä siinä oikein on kyse. Näissä kohtauksissa näytelmä kuvaannollisesti asettaa peilin katsojan eteen - mitä sinä tekisit?

Lavastus on yksinkertainen ja videotekniikka on olennainen osa sitä. Paitsi kannanotto lastensuojeluun, näytelmä on myös puheenvuoro työelämän oloista ja vaatimuksista. Tilanhallintasuunnittelija Paula on näytelmän hahmoista hallitsevin ja tilaa vievin (tai ottavin) ja havainnollistaa osuvasti työelämän vaatimuksia sekä yksilön ylettömiä vaatimuksia itseään kohtaan.

Romaanin lukemisen perusteella epäilin ennakkoon näytelmän itkettävän jonkin verran, mutta enemmän se sai nauramaan. Naurun takana on kuitenkin suuria kysymyksiä selviytymisestä, pärjäämisestä ja menestymisestä - ennen kaikkea kuitenkin yhteydestä ja kuuntelemisesta. Onko onnellisia loppuja? Mikä siihen riittää?

Armas Lind: Caleb - romanipojan evakkotaipale

"Tallustelin tuttua tietä Sortavalan kalasatamasta."

Like/Pystykorvakirja 2010. Alkuteos Caleb, 2004. Kustannustoimittaja (ja suomentaja?): Sari Siimes. 164 s.

Armas Lindin omaelämäkerrallinen romaani Caleb - romanipojan evakkotaipale kertoo romanipojan kohtalosta Suomessa 1930- ja 40-luvuilla. Teos antaa näkökulman sekä evakkouteen että orpouteen. Yhteiskunta näytetään sellaisen lapsen näkökulmasta, jolla ei ole ollut mahdollisuutta vaikuttaa omaan elämäänsä ja jonka puolesta toiset tekevät päätöksiä, perustelematta: "Hän kuului henkilökuntaan, kun minä taas kuuluin vaivaistalon alamaisen asemassa oleviin hoidokkeihin, joilla ei ollut valtaa muihin kuin omiin ajatuksiinsa. Minä olin ollut muiden vallan alistama aina siitä hetkestä asti, kun jouduin lastenkotiin. Alistetussa asemassa oleminen oli takonut leimansa niin syvälle sieluuni että, kun taivuin lukuisien vääryyksien edessä, tapahtui se ikään kuin vaistonvaraisena itsepuolustusmenetelmänä."

Caleb syntyy Sortavalassa. Varhaislapsuutensa hän viettää äitinsä ja sisarustensa kanssa. Äiti ei kykene pitämään lapsistaan huolta, ja Caleb viettää aikaansa kaduilla ja saa ruokaa ja rakkautta joiltain kaupunkilaisilta. Jossain vaiheessa sosiaalitoimi puuttuu asiaan, ja Caleb sisarineen joutuu lastenkotiin. Sota muuttaa elämän ja on lähdettävä evakkoon - ensin Muhokselle, sitten pohjoisemmas. Pohjoisessa Caleb sijoitetaan laitoksesta huutolaispojaksi vanhan, köyhän eukon mökkiin, ja sieltä vaivaistaloon.

Calebin tapa suhtautua asioihinsa ja elämäntapahtumiinsa on kaikkineen toiveikas ja hänestä välittyy usko tulevaisuuteen ja elämään: "Tämän hetken oli loputtava, jotta uusi ja tuntematon tulevaisuus voisi astua esiin. En tiennyt, mitä tulevaisuudella oli tarjottavanaan, saisinko kokea jotain parempaa vai kohdata uutta, vielä tuntematonta tuskaa." Kerrontatapa on elävä ja kirja on muutoinkin kiinnostavaa luettavaa kuin vain aikalaisdokumenttina. Harmillista vain, että suomeksi toimitettu painos (romaani on julkaistu aiemmin ruotsinkielisenä, mutta tiedoista ei selviä alkuperäinen kirjoituskieli) on varsin kehnosti toimitettu - kielivirheet lienevät tahattomia, sillä eivät ne mitään kerronnallista lisäarvoa tuo.

Romaanin kerronta tuo mieleen Kiba Lumbergin trilogian Musta perhonen - Repaleiset siivet - Samettiyö. Ei yksin siksi, että molemmat teokset sijoittuvat romanikulttuuriin ja kertovat paljolti lapsuudesta, vaan myös kielikuviensa ja kerrontansa sekä päähenkilön elämänasenteen vuoksi.

Susanna Alakoski: Hyvää vangkilaa toivoo Jenna

"Maanantaiaamu. Kaikki ovat täällä ajoissa."

Schildts 2010. Suom. Katriina Huttunen. Alkuteos Håpas du trifs bra i fengelset. 349 s.

Romaanin päähenkilö on Anni. Lapsuutensa Anni vietti alkoholistiperheessä ja hänen veljestään Samista tulee narkomaani. Annilla on oma perhe, mies Dan ja tytär Jenna. Anni on sosiaalityöntekijä.

Anni ei pääse eroon veljestään Samista, millään tasolla, halusipa tai ei. Vaikka Sami olisi hukassa maailmalla, hän on silti osa Annin elämää ja ajatuksia, ehkäpä lopulta määräävin osa. Anni ei pääse irti taustastaan ja perheestään, itselliseksi osaksi omaa elämäänsä.

Hyvää vangkilaa toivoo Jenna kuvaa yhteiskunnan, köyhyyden, päihteiden ja olosuhteiden vaikutusta elämään. Onko elämänvalintoja olemassakaan? Romaani on täydellinen vastalause kokoomuslaista voit itse päättää, mitä olet -ajattelua vastaan.

Anni ajautuu jatkuvasti pysäytyssurun ja syväsurun valtaan. Pysäytyssuru tulee äkillisesti, ja sen kourista voi selvitä käymällä sytyttämässä kynttilän kirkossa läheisilleen. Syväsuru on absoluuttisempi. Siihen auttaa ainoastaan pyöräileminen Estonian muistomerkille, menetyksen symbolille.

Romaanissa on paljon toistoa ja luetteloita. Ne kuvaavat hyvin Annin elämässä loputtomasti toistuvia tilanteita ja tunteita. Romaani on ehdottomasti kannanotto ihmisyyden puolesta ja kovia arvoja vastaan.

Markus Nummi: Karkkipäivä

"Kuka sen tekis? Jos ei Kilmoori ite?"

Otava 2010. 383 s.

Moninäkökulmainen ja monipäähenkilöinen romaani, joka käsittelee ihmisten kykyä ja kyvyttömyyttä kohdata itsensä ja toinen. Lukukokemuksena arkinen ja raadollinen.

Yleensä en pidä lapsipäähenkilöistä, koska lapsen näkökulma tuntuu usein teennäiseltä. Lapsi on usein liian aikuismainen, kuin jokin yliälykäs alter ego, tai sitten näkökulma jää liian etäännytetyksi eikä kielellisty mielenkiintoiseksi, eläväksi. Tämän romaanin Tomi-pojan henkilökuva tuntuu uskottavalta: sisäinen puhe on aukkoista ja toisteista eikä avaudu heti alussa, toisaalta toimintaa kuvataan sopivan arkisesti ja selittelemättömästi.

Romaanin naishahmot ovat vajavaisuudessaan vakuuttavia. Sosiaalipäivystäjä Katrin koko romaanin läpi hahmottelema ja harjoittelema luento sosiaalityöstä havainnollistaa monille tuttua valmistelemisen prosessia - mikä olisikaan täydellisin tapa ilmaista asiansa, ottaa yleisönsä, olla vakuuttava ja vaikuttava... Katrin kautta romaaniin on saatu sujuvasti taustoitettua sosiaalityöntekijän arkea ja näkökulmaa, ilman että se tuntuu päälleliimatulta faktojen syventämiseltä, kuten kaunokirjallisuudessa usein käy.

Karmivin henkilöhahmo on tilanhallintasuunnittelija Paula, jonka ylemmyydentuntoisuus ja muiden halveksiminen kuvittaa vääjäämätöntä romahdusta. Paulan sisäinen puhe on järisyttävän kylmäävää - kuinka hän pitää kiinni viimeisistä itseyden rippeistään ja grandioottisesta kulissistaan eikä kykene minkäänlaiseen todelliseen yhteyteen muiden ihmisten kanssa.

Ohuimmaksi henkilöistä jää kirjailija Ari, joka on romaanin keskushenkilö ja edustaa jonkinlaista elämänsä kanssa hukassa olevaa humaania taiteilijaa.

Romaani ei ole erityisen miellyttävä lukukokemus, koska se paljastaa ihmisestä kovin ikäviäkin puolia. Ja juuri siksi se on vaikuttava lukukokemus.