Miina Supinen: Kultainen peura

 

"Kauan sitten nälkä koetteli Mantsinsaarta."

Otava 2024. 416 s.

Miina Supisen uusimman romaanin, Kultaisen peuran, maailma on uskomattoman viehättävä. Ollaan 1800-luvun lopun Karjalassa, pitkälti Sortavalassa ja siellä opettajaseminaarissa, jonne romaanin päähenkilö Mathilda Sommer pääsee opiskelemaan. Tilda tulee porvarillisesta saksalaistaustaisesta suvusta, hänen lapsuudenperheensä asuu kansainvälisessä Viipurissa. Heti ensimmäisenä päivänä Tilda tutustuu Jelena Päästäiseen, myös seminaariin opiskelemaan tulleeseen nuoreen naiseen, ja Tildasta ja Jelenasta tulee huonetoverit. Heidän välillään on jännitettä alusta alkaen, ja romaanissa kuvataan luontevasti naisten välistä rakkautta.

Kultainen peura liikkuu 1800-luvun maailmassa sulavasti. Romaanissa puhutaan useita kieliä, ja Karjalan kansainvälisyys tulee näkyväksi. Maailma on samalla mystinen ja realistinen, henget ja taruolennot elävät elämäänsä yhtä luonnollisesti kuin ihmisetkin. Romaanin kansitaide (Piia Aho) on upeaa ja johdattelee jo itsessään tarinan maailmaan. Kirjailija kirjoittaa alku- ja loppusanoissaan, että romaanin innottajana ovat toimineet hänen sukunsa karjalaiset juuret ja mukana on myös runsaasti kansanperinnettä.

Muistan lukeneeni jostain Kultaisen peuran arviosta tai Supisen haastattelusta, että tavoitteena oli kirjoittaa iloinen historiallinen romaani. Romaanin naiset ovatkin vahvoja toimijoita ja tarinan päävire on seikkailullinen ja eteenpäinmenevä. Se ei tarkoita, etteikö romaanissa olisi myös synkkyyttä ja ajankuvaan sopivia yhteiskunnallisia ongelmia, mutta kerronnan tavassa on jotakin satumaista, mikä tekee lukukokemuksesta ainutlaatuisen.

Upea romaani!

Ville Mäkipelto & Paavo Huotari: Sensuroitu - Raamatun muutosten vaiettu historia

 

Otava 2023. Nextoryn e-kirja. 292 s.

Olen kiinnostunut kirjojen ja kirjoittamisen historiasta ja kääntämisen ja kielen kysymykset ovat kiehtoneet minua pitkään. Niinpä kun joskus viime vuonna näin mainoksen siitä, että tämä kirja on ilmestymässä, meni kirja samantien lukulistalle.

Ville Mäkipellon ja Paavo Huotarin kirjoittama tietokirja Sensuroitu - Raamatun muutosten vaiettu historia käsittelee yleistajuisesti Raamatun ja Raamattuun (tai ehkä tämän teoksen luettuaan kannattaa ihan alleviivaten sanoa Raamattuihin) liittyvien tekstien historiaa: tekstien kirjallistumista, kopioimista ja kopioiden mukanaan tuomia tahattomia ja tahallisia muutoksia ja eri raamatunkäännöksiä.

Teoksessa on useita lyhyitä taulukoita, joissa eri lähteiden tekstiä on asetettu rinnakkain, minkä avulla lukijalle tehdään näkyväksi eri lähteiden eroja ja yhtäläisyyksiä. Taulukoiden yhteydessä on analyysia ja pohdintaa siitä, millaisiin tulkintoihin eri sanavalinnat voivat johtaa, miksi teksteillä on eroja ja mikä niistä mahdollisesti olisi alkuperäisin.

Raamatun historia on minulle pääpiirteittäin tuttu, joten Sensuroitu-kirjan suurissa linjoissa ei ollut minulle uutta tietoa. Lukuisat esimerkit sen sijaan konkretisoivat asioita itselleni aivan uudella tavalla. Teos on kokonaisuudessaan kirjoitettu freesisti (minkä näkee myös teoksen nimestä, joka mielestäni on varsin sensaatiohakuinen, mutta suotakoon se, sillä kirja kyllä ansaitsisi laajan lukijakunnan) ja se näkyy myös sisällöllisissä valinnoissa. Esimerkkejä poimittavaksi Raamatusta olisi varmaankin yllin kyllin, mutta tässä kompaktissa kirjassa käsitellään muun muassa kohtaa "nainen vaietkoon seurakunnassa" ja sitä, sanotaanko Raamatussa jotakin homoseksuaalisuudesta.

Epilogissa kirjoittajat avaavat omaa uskontosuhdettaan ja asiantuntemustaan, mikä tuo teokseen raikasta, nykyaikaista läpinäkyvyyttä.

Perttu Pölönen: Tulevaisuuden lukujärjestys

Otava 2020. Nextory 5 h 12 min.

Perttu Pölösen kirjoittama tietokirja Tulevaisuuden lukujärjestys on ollut lukulistallani jo pitkään. Tulevaisuudentutkimus on hyvin kiinnostava tieteenala, ja Pölösen tulokulma teoksessaan siihen on se, mitä taitoja tulevaisuudessa tarvitsemme. Pölönen käsittelee niin koulutusta, työelämää, yrittäjämäistä asennetta kuin vuorovaikutustaitojakin, viimeksi mainittuja eritoten suhteessa uusiin vuorovaikutuskanaviin, kuten sosiaaliseen mediaan.

Pölösen tapa kirjoittaa on raikas, positiivinen ja konkretisoiva. Mikä teoksessa puolestaan paikoin ärsyttää tai tuntuu silmiinpistävältä, on Pölösen oma positio (joka on jokseenkin elitistisen maailmankansalaisen) ja se, että osa argumenteista on perusteltu ohuesti - kuten vaikkapa näkökulma siitä, kuinka alan asiantuntija ei ole paras asiantuntija, koska hänen näkemyksensä ovat luutuneita ja hän ei kykene tarkastelemaan asiaa asian vaatimalla freesiydellä. Esimerkiksi tästä Pölönen nostaa vaikkapa sen, että opettaja toki luulee olevansa alansa asiantuntija, mutta näinhän ei ole. 

Toisaalta Pölönen tuulettaa asiantuntijuuden käsitettä nostamalla esiin sen, kuinka nuorilla on asiantuntemusta vaikkapa sosiaalisen median vaikuttamisesta, vaikka heillä ei olekaan yhtä pitkää elämänkokemusta kuin vaikkapa keski-ikäisillä, ja näitä nuoria asiantuntijoita voisi hyödyntää enemmänkin. Tätä ajatusta olisin odottanut Pölösen tosin vievän pidemmälle, sillä hän tyytyy konkretisoimaan sitä sillä, että yritykset voisivat käyttää vaikuttajanuoria asiantuntijoina markkinoinnissaan. Näinhän käsittääkseni tapahtuukin.

Vaikka suhtaudun Tulevaisuuden lukujärjestykseen kritisoivastikin enkä allekirjoita kaikkia sen ajatuksia, pidin silti kirjasta ja se sai ajattelemaan asioista uudesta näkkulmasta. Ennen kaikkea pidin Pölösen esittelemistä konkreettisista ajattelun työkaluista, kuten metodeista, joita hän esittelee käsitellessään luovuutta ja ongelmanratkaisukykyä. Tällaisia ovat esimerkiksi ominaisuusluettelo, huonojen ideoiden keksiminen, käyttötarkoitusten listaaminen ja kysymyspeli.

Siinä missä aiemmin kuuntelemani tietoteos, Jaron Lanierin 10 syytä tuhota kaikki sometilit nyt, suhtautuu sosiaaliseen mediaan äärimmäisen kriittisesti, Pölösen Tulevaisuuden lukujärjestyksen asenne somea kohtaan on myönteinen tai neutraali. Pölönenkin kyllä nostaa esiin sen, kuinka somelle ei tule antaa liikaa aikaa, mutta hän näkee somen kuitenkin enemmän mahdollisuutena kuin uhkana ja maalailee myös ajatuksia herättäviä visioita siitä, mitä kaikkea tulevaisuuden some voi olla tai kuinka tekoäly voi vaikuttaa tulevaisuudessa. Pölönen pohtii muun muassa mahdollisuutta tekoälypuolueesta tai -hallitsijasta.

Teknologinen kehitys ei Tulevaisuuden lukujärjestyksessä siis ole uhka vaan mahdollisuus, mutta vaikka kirja käsitteleekin paljon teknologiaa, sen pohjavire on silti mielestäni vahvasti humaani. Tulevaisuuden ihmiselle tärkempiä ovat ennen kaikkea ne taidot, joihin kone ei pysty: vuorovakutus, empatia ja persoona.

Édouard Louis: Ei enää Eddy

 

"Minulla ei ole lapsuudesta yhtään onnellista muistoa."

Tammi 2019. Suom. Lotta Toivanen. Alkuteos En finir avec Eddy Belleguele, 2014. 184 s.

Édouard Louisin omaelämäkerrallinen romaani Ei enää Eddy on vaikuttavaa luettavaa. Ei enää Eddy on kertomus nykyajan köyhyydestä, luokkaeroista ja siitä, kuinka vaikeaa luokkanousun tekeminen nyky-Euroopassa on. Ei enää Eddystä tulee osin mieleen Tara Westoverin omaelämäkerta Opintiellä, toisaalta Susanna Alakosken Päiväkirja-alaotsikolla julkaistu teos Köyhän lokakuu.

Ei enää Eddy -romaanisuomennoksen nimi on ainakin kaksimerkityksinen. Romaani kertoo päähenkilön muutoksen Eddystä joksikuksi muuksi: lapsuuden nimestä, perhetaustasta ja odotuksista vapautumisesta. Päähenkilön nimi on Eddy Bellegueule, sama kuin kirjailijan lapsena, mutta kirja on julkaistu nimellä Édouard Louis. Toisaalta kirjan nimi on kuin käsky, joka käskee Eddyä lakkaamasta toimimasta sillä tavoin, kuin hän on toiminut.

Ei enää Eddyn tarina sijoittuu pohjoisranskalaiseen kylään ja Eddyn lapsuuteen ja nuoruuteen tuossa kylässä. Eddyn perhe on köyhä, mutta ei suinkaan kylän ainoa köyhä perhe eikä myöskään kaikkein köyhin. Romaani kuvaa hienosti köyhyyden logiikkaa ja ideologiaa.

"Koulun piha toimi samoin kuin muukin maailma: isot eivät olleet tekemisissä pienten kanssa. Äiti sanoi samaa puhuessaan työläisistä Me pienet ei kiinnosteta ketään, poroporvareita nyt ei ainaskaan." Köyhien näkökulmasta kaikki, joilla on rahaa, ovat rikkaita. Ei enää Eddy on kirjoitettu retrospektiivisellä tyylillä, romaanissa on lapsuutta ja nuoruutta muisteleva ote. Tämä ratkaisu tuo kerrontaan analyyttisyyttä ja osuvuutta. Vaikka kerrotaan lapsuudesta, kerronta ei ole naiivia, vaan lapsuutta katsotaan myöhempien oivallusten läpi ja niin sekä lapsuuden että köyhyyden havainnot asettuvat laajempaan kontekstiin.

Häpeä on yksi romaanin keskeisistä teemoista:

"Äitini oli nauravainen nainen. Hän painotti sitä Tykkään nauraa, mä en esitä mitään hienoa rouvaa, mä oon tämmöinen yksinkertainen.
        Mitä hän mahtoi tuntea sanoessaan minulle niin? En tiedä valehteliko hän, kärsikö hän. Miksi hänen muuten olisi tarvinnut hokea sitä yhtenään, kuin selitellen? Ehkä hän tarkoitti, että tietenkään hän ei ole hieno rouva, koska ei voikaan olla. Tämmöinen yksinkertainen, ilmeneekö häpeä ensi sijassa ylpeytenä?"

Häpeää käsitellään sekä perheen ja yhteiskunnan että päähenkilön identiteetin näkökulmasta. Päähenkilö on jo lapsesta saakka ollut erilainen, minkä ovat nähneet niin häntä ympäröivät ihmiset kuin hän itsekin. Eddy on homo, ja köyhien keskuudessa vallitsevan äärimaskuliinisen kovismieskuvan kanssa se ei kerrassaan vain sovi yhteen. Tämä on yksi keskeisistä ristiriidoista, joita romaani käsittelee.

Romaani kuvaa hienosti köyhyyden periytymistä ja luokkanousun vaikeutta tai mahdottomuutta. Suhtautuminen koulunkäyntiin ja koulutukseen on yksi ongelmista. Yllä olevan Eddyn äidin kuvauksen rivien välistä käy ilmi, että Eddyn äiti ei ole hieno rouva - hänen mahdollisuutensa luokkanousuun tyssäsivät raskauteen, joka teki koulunkäynnin jatkumisesta ja sitä kautta luokkanoususta mahdotonta. Negatiivinen asenne koulunkäyntiin on kierre, joka periytyy perheistä ja joka näkyy niin tyttöjen kuin poikienkin koulunkäynnissä:

"Opettajia kohtaan ilmenevää kiltteyttäni pidettiin jotenkin epäilyttävänä: koulussa kiltteys oli tyttöjen ominaisuus. Tosin ainoastaan alaluokilla, sen jälkeen tytötkin alkoivat inhota koulua ja soittaa suutaan opettajille. Pois putoaminen oli vain ajan kysymys. Heidän kohdallaan se oli ainoastaan hieman hitaampaa."

Joukkoon kuuluminen ja hyväksytyksi tuleminen ovat ihmisen keskeisiä tarpeita - ja "opettajia kohtaan ilmenevä kiltteys" on epäilyttävää. Koulunkäynnin inhoaminen on periytyvä normi. Yhteiskuntaluokka näkyy myös kielenkäytössä. Kielenkäyttö on alatyylistä, ronskia, läpeensä rasistista ja homofobista (ja osa henkilöhahmoista suorasanaisesti kieltää olevansa rasisteja tai homofobisia käyttämistään sanavalinnoista tai sanomistaan mielipiteistä huolimatta). Myös sanavalinnat itsessään paljastavat yhteiskuntaluokan, mikä tulee Eddylle näkyväksi vasta, kun hän on saanut etäisyyttä kotikyläänsä ja perheeseensä:

"Filosofoiminen oli sitä että puhui niin kuin vihollisluokka, ne joilla on rahaa, rikkaat. Että puhui niin kuin ne, jotka saavat suorittaa toisen ja ylemmän asteen tutkintoja ja siis opiskella filosofiaa. Toki nekin lapset, jotka syövät päivällistä [eivätkä tule safkalle], juovat joskus kaljaa, katsovat televisiota ja pelaavat jalkapalloa. Mutta ne, jotka pelaavat jalkapalloa, juovat kaljaa ja katsovat televisiota, eivät käy teatterissa."

Eddyn perhe irvailee hänen "filosofoivan", kun hän kotoa pois muutettuaan tulee käymään ja puhuukin yhtäkkiä "päivällisestä" eikä "safkalle tulemisesta", kuten heidän perheessään kuuluu ja on tapana. Puhetapa määrittää ihmistä. Tämä näkyy myös kohtauksessa, jossa kerrotaan Eddyn serkun oikeudenkäynnistä:

"Sanoisitteko, että ulkoiset tekijät vaikuttivat tekoonne vai koetteko, että ainoastaan vapaa tahtonne ratkaisi tässä tapauksessa? Serkku änkytti, ettei ymmärtänyt kysymystä, ja pyysi syyttäjää toistamaan. Hän ei nolostunut, ei aistinut syyttäjän harjoittamaa väkivaltaa, tuota luokkaväkivaltaa, joka oli heittänyt hänet ulos koulumaailmasta ja tietyn syyseurausketjun päätteeksi johdattanut hänet tänne oikeussaliin. Hän luultavasti ajatteli, että syyttäjä oli naurettava. Että syyttäjä puui kuin homo."

Serkun reaktiossa näkyy sama ylpeys kuin ylempänä lainatussa kohtauksessa äidistä puhumassa hienosta rouvasta - ylpeys, jonka takana on häpeä. Tähän liittyy myös eräs romaanin avainkohdista: "Mutta ihmiselle ei tule luonnostaan ensimmäiseksi mieleen pakeneminen, koska hän ei tiedä, että on olemassa toisenlainen maailma. Hän ei tiedä, että pakeneminen on mahdollista. Ensin hän yrittää olla niin kuin muut, ja minä yritin olla niin kuin kaikki muut." Eddy ymmärtää jossakin vaiheessa pakenemisen mahdollisuuden ja pakeneminen avaa lopulta hänen silmänsä maailmalle ja niille kaikille mahdollisuuksille, joita maailma tarjoaa. On muutakin kuin kotikylä, köyhyyden ja elämäntavan periytyminen.

Kaikkien köyhien silmät eivät kuitenkaan avaudu pakenemisen mahdollisuudelle, tai kenties heissä ei ole sitä voimaa, jota luokkanousun yrittäminen vaatisi. Kotikylän elämä jatkuu samanlaisena kuin ennen:

"Pyörimme aina bussipysäkillä, joka oli poikien elämän keskus. Vietimme siellä kaikki illat sateelta ja tuulelta suojassa. Nin oli ilmeisesti aina ollut: teini-ikäiset pojat kokoontuivat sinne joka ilta ryyppäämään ja juttelemaan. Isä ja veli olivat tehneet niin, ja kun myöhemmin palasin kotikulmille, näin siellä poikia, jotka olivat olleet alle kahdeksanvuotiaita silloin kun minä lähdin pois. He olivat ottaneet paikan, joka minulla oli ollut joitakin vuosia aiemmin. Mikään ei muutu, ei ikinä."

Köyhyydestä irtautumisen, poispääsyn ja pakenemisen yrittämisen keinoja on monia, ja romaani tekee hienosti näkyväksi myös sellaisia toimintatapoja, jotka itse asiassa vain pönkittävät vallitsevaa valta-asetelmaa kuin toisivat minkäänlaista muutosta ihmisten elämään. Yksi tällainen asia on ajokortti ja sen hankkiminen:

"He kaikki ajoivat ajokortin heti täysi-ikäiseksi tultuaan, koska uskoivat, että se vapauttaisi heidät kylän ahtaudesta ja että he voisivat sitten tehdä matkoja (joita eivät koskaan tehneet), retkiä (ei koskaan kauemmas kuin lähiseudun baareihin ja meren rantaan muutaman kilometrin päähän). - - He eivät ymmärtäneet, että ajokortti oli yksi niistä asioista, jotka pitivät heidät kylässä."

Kukapa ei muistaisi omasta nuoruudestaan tarvetta päästä pois, haaveita Emile Zolan tyyliin "rusohohteisesta Pariisista", interrail-kesästä joka jatkuisi ikuisuuksiin, vapaudesta, kaikesta muusta kuin siitä, mitä kotipaikkakunta ahdistavine odotuksineen ja kaavoineen vaikuttaisi tarjoavan? Ja kuinka paradoksaalisesti yllä oleva katkelma paljastaakin sen, että ajokortti, tuo vapauden symboli, itse asiassa onkin juuri yksi niistä kahleista, jotka sitovat ihmiset kotikyläänsä ja yhteiskuntaluokkaansa.

Ei enää Eddy on vaikuttava lukukokemus joka tekee näkyväksi sen, kuinka erilaisista lähtökohdista yhä edelleen nykyaikanakin ihmiset ponnistavat, ja kuinka köyhyys ei ole kadonnut (Länsi-)Euroopastakaan minnekään.

Bestiario @ Jalostamo2, Helsinki

Jalostamo2-kollektiivin näytelmä Bestiario hyödyntää oivallisesti pientä liiketilaa Unioninkadulla, kivenheiton päässä Senaatintorilta. Näyttämö on näyteikkunassa, mikä saa näytelmän avautumaan paitsi yleisölle, joka istuu liiketilan takaseinälle rakennetussa katsomossa, myös ohikulkijoille ikkunan kautta ja aika ajoin näytelmä rikkoo rajan sisätilan ja ulkotilan välillä ja levittäytyy riehakkaasti kadulle ohikulkijoiden ja ohiajavan liikenteen sekaan. Luova tilankäyttö liittyy suoraan myös Bestiarion tematiikkaan. Esittelyteksti toteaakin Bestiarion olevan "esitys, joka lähestyy hirviöitä ja selittämättömiä luonnonoikkuja kuvaavia keskiaikaisia eläinkokoelmia – bestiaareja – näyttämöllisesti, luoden oman kehollisen ja tilallisen bestiaarinsa".

En tiedä, mitä odotin, mutta näytelmä ei ollut lainkaan sitä, mitä odotin. Ehkä odotin kauhistuttavaa tai humoristista hirviökavalkadia, joka marssitettaisiin näyttämön parturintuoliin yksi kerrallaan ja kuorittaisiin esiin, mistä hirviössä oikein on kyse. Tästä tilanteesta näytelmä kylläkin lähtee liikkeelle - mutta sen jälkeen se keskittyy tutkimaan hirviöyden ydintä ja sitä, kumpi on oikeastaan pahempi hirviö, hirviö itse vai se, joka tekee hirviöstä yhteiskuntakelpoisen.

Bestiario ei juurikaan hyödynnä sanallista viestintää vaan lähinnä musiikkia, valoja, mimiikkaa ja joitakin lavasteita; täysin sanattomasta esityksestä ei kuitenkaan ole kyse, sillä esitys hyödyntää myös ääninauhoja - ja siinä vaiheessa kun puhutaan, avataan teemaa.

Bestiario ei ole kaikkein helpoiten seurattavaa teatteria ja paikoin kokemuksessa oli jotain lähes yhtä haastavaa kuin ammoin katsomassani nykytanssiesityksessä. Bestiario kuitenkin kertoo selvästi juonellisen kehityskaaren, ja huumoria on annosteltu varsin sopivasti.

Tara Westover: Opintiellä

"Voimallisin muistoni ei ole muisto ensinkään."

Tammi 2018. Suom. Tero Valkonen. Alkuteos Educated, 2018. 435 s.

Tara Westoverin muistelmateos Opintiellä on huikaiseva ja vaikuttava lukukokemus. Westover (s. 1986) muistelee teoksessa lapsuuttaan, nuoruuttaan ja varhaisaikuisuuttaan. Vaikuttavan teoksesta tekee hänen elämänolosuhteensa - toisaalta hyvin omintakeiset, toisaalta logiikaltaan varsin yleistettävissä olevat ja yleismaailmalliset.

Westoverin tarinasta on vaikeaa kirjoittaa omin sanoin, sillä silloin se kuulostaa lattealta tai jotenkin sosiaalipornolta. Opintiellä-teoksen nerokkuus nimittäin perustuu sen kerronnalliseen otteeseen - eikö jokainen ihminen pidä omaa maailmaansa ja sen olosuhteita normaaleina ja jollakin naiivilla tavalla kuvittele, että kaikki muutkin elävät samalla tavalla, tai jos huomaa, että näin ei ole, pitää muiden maailmaa joko jotenkin vääränä tai vähintäänkin epänormaalina? Näin Westover suhteutuu omaan tarinaansa ja omaan menneisyyteensä, ja vasta kasvaessaan alkaa itsekin havaitsemaan, ettei kaikki ollutkaan aivan kunnossa, tavanomaista tai "oikein".

Westover syntyy idaholaiseen mormoniperheeseen, jonka isä on hyvin ailahtelevainen, jyrkkä ja omintakeinen - mutta myös omalla tavallaan rakastava. Äiti on luontaishoitaja, joka sekoittelee kodin keittiössä homeopaattisia yrttiliemiä. Lapset eivät käy koulua, vaan ovat kotikoulussa - jota ohjataan vähän miten sattuu. Isän asenne koulutusta kohtaan tulee hyvin esille hänen lausahduksessaan "College on ylimääräinen koulu tyhmille, joeka eivät opi ensimmäisellä kerralla". Elanto ei ole helpossa - isällä on muun muassa romuttamo, jolla lapsetkin työskentelevät juuri sellaisissa oloissa, kuin siellä isän alaisuudessa on. Perheessä on monta lasta.

Vaikka muistelma kertoo mormoniperheestä ja tiukasta uskonnollisuudesta, tarina on yleistettävissä mihin tahansa ideologiaan. Toisaalta muistelma kertoo myös mielenterveysongelmista, mielenterveyden horjumisesta ja sen vaikutuksista perheeseen, olipa asia sitten tunnistettu tai kääritty toisenlaiseen kaapuun. Myös perheväkivalta on teoksen keskeinen teema.

Kaikkein yleispätevimmillä tasolla muistelma kertoo kieroutuneesta perhe- tai yhteisödynamiikasta ja siitä, millaisten lainalaisuuksien varassa se toimii ja mitä sitten tapahtuu, jos joku ei enää olekaan valmis tanssimaan tuttujen askelkuvioiden mukaan. Miten muut reagoivat? Uskaltaako joku muukin murtautua ulos ja tehdä muutoksen? Ketkä jäävät tanssimaan samaa tanssia ja millaisten valheiden ja itsepetoksen ehdoin se tehdään?

Opintiellä on myös kertomus muistamisesta, muistamisen ja identiteetin rakentamisen sekä itsenäistymisen ja omaksi itsekseen kasvamisen prosessin suhteesta. Tara Westover kirjoittaa päiväkirjaa koko nuoruutensa, ja päiväkirjamerkintöjä on hyödynnetty muistelmateoksen kirjoittamisessa. Sekavassa ja dynamiikaltaan epävakaassa perheessä kasvaminen vaikuttaa eittämättä jokaiseen perheenjäseneen. Mitä lopulta on tapahtunut, mikä on totta? Kenen muisto tai kokemus on paikkaansapitävä? Voiko yhtä aikaa olla useita totuuksia?

"Aloin järkeillä keskenäni ja epäillä, olinko sittenkään puhunut kyllin selvästi: mitä olin kuiskannut, ja mitä olin huutanut? Totean, että jos olisin pyytänyt eri tavalla, ollut tyynempi, hän olisi lopettanut. Kirjoitan tämäntyyppistä tekstiä [nuoruuden päiväkirjaan], kunnes uskon siihen itsekin, eikä siinä kauaa mene, koska minä todella haluan uskoa. On lohduttavaa ajatella että vika on minussa, koska sehän tarkoittaa, että asia on minun hallinnassani. - - Mutta muistelinpa minä sitä millä tavoin tahansa, tapaus muutti silti ennen pitkää kaiken. Miettiessäni asiaa nyt se hämmästyttää minua - ei se, mitä tapahtui, vaan se, että minä todella kirjoitin muistiin sen mitä tapahtui. - - Molemmat jäivät kirjaan, minun muistoni olivat hänen muistojensa vieressä. Vaati rohkeutta olla korjailematta aiempaa merkintää tai repimättä jompaakumpaa sivua kokonaan pois. - - Kykenemättömyys tietää varmuudella ja samanaikainen päätös olla antamatta periksi varmuudesta puhuville oli etuoikeus, jota en ollut koskaan aiemmin itselleni sallinut. Toiset olivat kertoneet elämäni tarinaa puolestani. Heidän äänensä olivat lujia, paiokkaita, ehdottomia. En ollut koskaan ajatellut, että oma ääneni voisi olla yhtä vahva kuin heidän."

Jos lopulta löytää "oman äänensä", joka on "yhtä vahva kuin heidän", ei oikeastaan enää voi kääntyä takaisin, ikään kuin perua ajatuksiaan ja oivalluksiaan. Syyllisyydenkokemukseen se tosin saatta johtaa. Eritoten isäsuhde on muistelman muistelijalle, Tara Westoverille, vaikea, ja sen käsittelemiseen syyllisyyden tematiikka liittyy vahviten:

"Oikeassa oleminen ei kuitenkaan vaikuta syyllisyyteen millään tavalla. Muihin suunnattu kiukku tai raivo eivät sitä hillitse, koska syyllisyydessä ei koskaaan ole kysymys toisista ihmisistä. Syyllisyys on oman surkeuden pelkoa. Sillä ei ole mitään tekemistä toisten kanssa. Pääsin syyllisyydestä hyväksyttyäni päätökseni sen omilla ehdoilla vatvomatta enää vanhoja murheita ja vertailematta isäni syntejä omiini. - - Opin hyväksymään päätökseni itseni tähden, itseni takia, en hänen. Siksi että asia oli minulle tärkeä, ei siksi että hän ansaitsi sen."

Opintiellä on siis myös teos, joka kertoo omaksi itseksi kasvamisesta, vaikka se voisi tehdä poikkeuksellisen kipeää.

Opintiellä on lumoava, kauhistuttava ja hyppysissään pitelevä teos, jonka sisältö yllättää moneen kertaan. Onko tämä mitenkään mahdollista? Miten voi olla tällaisia todellisuuksia? Miten tällaisia kokemuksia voi koskaan käsittää tai miten niiden kanssa on voinut elää?

Kuten alussa totesin, muistelmasta on hyvin vaikeaa kirjoittaa latistamatta sitä tai toisaalta paljastamatta sisällöstä liikaa. Teos on taiten kirjoitettu ja lapsuuden ja nuoruuden tapahtumat ristivalottuvat useaan otteeseen. Vaikka teoksessa muistellaan käsittämättömänkin kauheita asioita, ketään henkilöistä ei näytetä yksiselitteisessä valossa. Ehkä muistelman kirjoittamisen tavassa näkyy eräs yliopistokokemus, josta teoksessa kerrotaan:

"Yksikään Brigham Youngin yliopiston opettajista ei ollut tutkinut kirjoittamisiani yhtä tarkoin kuin professori Steinberg. Yksikään pilkku, piste, adjektiivi tai adverbi ei ollut hänelle liian vähäpätöinen. Hän ei lainkaan erotellut toisistaan kielioppia ja sisältöä, muotoa ja asiaa. Huonosti kirjoitettu virke oli huonosti hahmoteltu ajatus, ja hänen mielestään kieliopin ja sisällön logiikkaa piti aina hioa aivan yhtä tarkoin."

Markku Lahtela: Vihaa nyt - rakasta myöhemmin

Otava 1983 (W+G 1968). 106 s.

Markku Lahtelan Vihaa nyt - rakasta myöhemmin on kärkevä ja vyöryvä, pamfletinomainen teos, jonka "tähtäimessä" - takakannen mukaan - on "koko maailmajärjestys ja sen muuttaminen". Jotakuinkin tätä vastaa myös teoksen lukukokemus.

Teos alkaa essee- tai novellimaisella osioilla, jossa eri äänet keskustelevat, ja lopulta tästä keskustelusta rakentuu kehyskertomus koko teokselle, jonka ytimessä on 173 fragmenttia. Teos ottaa kantaa moneen suuntaan kritisoiden ihmisen osaa ja osallisuutta.

Vihaa nyt - rakasta myöhemmin koettaa riisua silmälaput lukijan kasvoilta ja osoittaa vallan rakenteiden syvällejuurtuneisuuden:

"Sinä päivänä kun koet tuon kahvipannun niin kuin sinä itse sen koet etkä kirjallisuuden tai muun taiteen suodattamana, sinä päivänä sinä olet vapaa eikä maan päällä ole ainuttakaan ihmistä enää joka olisi sinua ylempänä. Sinä päivänä sinussa romahtaa koko meidän hierarkiamme - -."

Teoksen teknologiakritiikki on edelleen ajankohtaista: "- - hän rupesi hämmästelemään - - että tietokone puhuu - hän osasi itsekin puhua mutta siihen hän oli tottunut." Havaitseminen vaatii uutta tapaa katsoa. Ihmisen itsesokeuteen osuu ironisesti fragmentti numero 31: "Täsmennä herjaukseni."

Maailma puhuu edelleen samaa jargonia kuin teoksen julkaisuvuonna. Lopun esseisitisessä osuudessa käydään dialogia ystävien ja vihollisten välillä:

"Viholliset sanovat: edistys vaatii uhreja.
Ystävät sanovat: mitä me teemme sellaisella edistyksellä joka vaatii uhreja?"

Lukukokemuksena Vihaa nyt - rakasta myöhemmin on kokonaisuudessaan varsin vellova ja tempoileva, mutta mukana on myös kärkiä, jotka osuvat edelleen.

Juhana Torkki: Puhevalta - Kuinka kuulijat vakuutetaan

Otava 2006. 288 s.

Juhana Torkin teos Puhevalta - kuinka kuulijat vakuutetaan on olennaista luettavaa sellaiselle henkilölle, jonka tehtävänä on puhua vakuuttavasti ja vaikuttavasti tai jonka tehtävänä on pitää puhe. Yhtä mukaansatempaava tai ajankohtainen Puhevalta ei ole kuin Torkin toinen samaa aihepiiriä käsittelevä teos, Tarinan valta. Tämä johtuu osittain siitä, että Puhevalta on julkaistu jo yli kymmenen vuotta sitten, ja niinpä sen "ajankohtaiset" esimerkit tuntuvat jo tunkkaisilta - Sarasvuo ei ole enää yhtä paljon mediassa kuin aiemmin, Tabermann on kuollut ja Esko Ahon puheita ei ole nähty enää aikoihin; Obama tai Trump olisivat ajankohtaisempia esimerkkejä kuin Clinton.

Puhevallassa on kuitenkin esimerkkipuheita ja -puhujia historian hämäristä saakka, ja esimerkit Paavalista tai Martin Luther Kingistä ovat ajattomia.

Puhevalta on kuitenkin kokonaisuudessaan innostavasti kirjoitettu teos ja sen viimeinen osio Puhetaidosta tiivistää koko teoksen sisällön konkreettisiksi ohjeiksi niille, jotka eivät teoriaan ja käytännön esimerkkeihin laajemmin halua perehtyä. Torkki keskittyy teoksessaan nimenomaan vaikuttavan puheen rakentamiseen, mutta jokainen puhehan pyrkii omalla tavallaan vaikuttamaan ja vakuuttamaan yleisön, joten teoksesta on apua millaisen puheen tahansa pitämiseen ja valmistelemiseen.

Iida Rauma: Seksistä ja matematiikasta

"Ensilumi ja kuukautiset tulivat molemmat etuajassa."

Gummerus 2015. 474 s.

Iida Raumasta on ehdottomasti tulossa mielikirjailijani. Luin aiemmin syksyllä hänen esikoisromaaninsa Katoamisten kirjan (2011) ja nyt vuonna 2015 ilmestyneen, Kalevi Jäntin palkinnon voittaneen Seksistä ja matematiikasta. Rauma kuvaa henkilöhahmojaan syvästi ja kiinnostavasti, ja kaikissa hahmoissa on jokin särö. Rauma on yksinomaisesti taitava erillisyyden ja etäisyyden kuvaaja: miten ulkopuolisiksi kokevat henkilöhahmot saadaan kohtaamaan toisia, siinä Rauman romaanien taika.

Seksistaä ja matematiikasta -romaanin päähenkilö on Erika, joka on matemaatikko. Hänen matemaattinen lahjakkuutensa on puhjennut jo lapsena, ja romaanin nykyhetkessä Erika on aikuinen matemaatikko, joka työskentelee tutkijana Berliinissä. Romaanin nykyhetken aikatasolta tehdään pitkiä takaumia Erikan lapsuuteen ja lapsuudenperheeseen, kuin myös opiskeluaikoihin Helsingin yliopistossa sekä opintoihin tai työskentelyyn Japanissa.

Seksistä ja matematiikasta -romaani kuvaa ansiokkaasti ja häpeilemättä henkilöhahmoja, ihmissuhteita ja perhesuhteita. Ote on psykologisen realistinen ja osin esseistinen, mutta romaanissa on myös vahva spekulatiivisen fiktion taso:

"Kummituksia on olemassa, turha kiistää. On paikkoja, joiden tunnelmassa on yksinkertaisesti jotain pielessä. Voimme viettää aikaa läheisten kanssa, sytyttää valot, puhua, nauraa tai uppoutua työhön, mutta jokin aistien rajoilla hälyttää, ettei kaikki ole hyvin ja että jos olemme yhtään järkeviä, kokoamme tavarat, ystävät ja työmme ja pakenemme niin pian kuin mahdollista. - - Jokin raja ei pidä, ja ikkunan takana musta hahmo seisoo, tuijottaa."

Pohtiva ote, matemaattinen järki ja järjen ylittävä taso tekevät Seksistä ja matematiikasta -romaanista aivan omanlaisensa. Kaiken kerronnan ja kerrotun takana on kuitenkin syvä inhimillisyys:

 "Lukusuoralla kahden luonnollisen luvun, esimerkiksi yhden ja kahden välissä, on ääretön määrä muita lukuja, murtolukuja ja irrationaalilukuja. Erika havaitsi muistin materian olevan samanlaista, mikään mielikuva ei tyhjene rajalliseen määrään yksityiskohtia, syntymän ja nykyhetken väliin mahtuu äärettömyys, samoin kahden hengenvedon väliin. Erika tunsi uppoavansa sinne, pois matematiikan abstraktista ja hyvin käsitteellistetystä äärettömyydestä oman muistiaineksensa äärettömyyteen, eikä se ollut lainkaan miellyttävä kokemus."

Romaanin keskushenkilöistä rakentuu moniulotteinen ja selittelemätön kuva toiminnan, menneisyyden ja tuntemusten kautta, eivätkä sivuhenkilötkään jää millään lailla ohuiksi. Kaikkea tai kaikkia ei kuitenkaan tarvitse tai voikaan ymmärtää; pahuutta ei selitetä. Suurimmaksi osaksi pahuus asetetaan kontekstiinsa, mutta romaanissa on raikasta se, että osin pahoja henkilöhahmoja tai tekoja kontekstualisoidaan vain vähän - mutta tämä on yhden henkilöhahmon kohdalla tehtävä poikkeus.

Nimensä mukaan Seksistä ja matematiikasta -romaanissa on kyse myös seksistä, jota osin teoretisoidaan, kuten tässä...

"Ruumiin rajat ovat epämääräiset, täynnä vuotokohtia. - - Jokainen uskonnollinen tai poliittinen johtaja, pedagogi, siivooja tai sihteeri tietää, kuinka tärkeää on ylläpitää rajoja. Paikkaamme kohojemme hämäryyttä kielloin ja määräyksin, säätelemme, mikä on oikea tapa syödä, ulostaa, mestruoida, harrastaa seksiä. - - Ylikulttuurisesti yleisimmät tabut koskevat juuri ruokaa, ulostamista, kuukautisia ja seksiä. Samoin koskevat kiihkeimmät fantasiat. Me kuvotumme ja kiihotumme siitä, mitä pidämme likaisena. Jokaisella hengenvedolla ja suupalalla me liukenemme maailmaan, ja maailma liukenee meihin. Jokaisessa meissä primitiivinen kauhu liukenemista kohtaan. Jokaisessa meissä irstas halu liueta."

...mutta useimmiten kuvataan käytännössä - ja uskottavasti.

Päähenkilö-Erikan kautta romaanin todellisuus fokalisoituu kiinnostavalla tavalla, koska Erika havainnoi maailmaa usein matematiikan viitekehyksen läpi:

"Erika ei ollut ikinä pitänyt luonnontieteiden induktiivista todistusta suuressa arvossa. Se että jokin on tapahtunut aina tietyllä tavalla, ei todellakaan takaa, etteikö jonain päivänä voisi olla toisin. Matematiikassa yksittäistapauksiin perustuvia tuloksia ei edes lasketa tiedoksi ja hyvästä syystä. Havainto on kapea, aina puolueellinen ja vääristynyt, ja maailma on täynnä ainutkertaista outoutta. Toki Erika kykeni myöntämään, että arkielämän kannalta voi olla käytännöllistä uskoa, ettei lattia vajoa alta, että painovoima pitää kehon maassa eikä kukaan ota automaattisetta metroon. Mutta sitten koittaa päivä, jona tapahtuu se, mitä ei pitänyt tapahtua, aurinko ei nouse ja joku odottaa rappukäytävässä. Ja kun luottamus iduktioon on mennyt, ei ole paljoa jäljellä, jos haluaa operoida konkretian maailmassa, nousta aamulla sängystä, mennä kauppaan ja töihin ja ajaa metrolla."

Kuten esikoisromaanissa Katoamisten kirja, myös tässä romaanissa Rauma asettaa lukijan katsomaan omia itsestäänselvyyksinä pitämiään maailmankäsityksiä ja kyseenalaistamaan niitä. Niin Katoamisten kirjassa kuin tässäkin romaanissa on henkilöhahmo, jonka sukupuoli ja/tai seksuaalisuus ei ole pääteltävissä suoraan hänen nimestään, ja niin myös sukupuolen maailma näytetään lukijalle äärettömyyksien jatkumona samaan tapaan kuin "kahden luonnollisen luvun" välinen jatkumo matemaattisella lukusuoralla: on olemassa paljon muutakin kuin "nainen" tai "mies".

Seksistä ja matematiikasta on kerrassaan taiten rakennettu, hieno ja koskettava romaani. Jään malttamattomana odottamaan Iida Rauman seuraavaa teosta.


* * *

Lukuhaaste 2016:
2. Matkakertomus
3. Kirjassa rakastutaan
17. Kirjassa juhlitaan
32. Kirjassa on myrsky
41. Kirjassa lähetetään kirjeitä
44. Kirjassa joku kuolee

Farmi @ Ryhmäteatteri, Helsinki

Ryhmäteatterissa esitettävä George Orwellin Eläinten vallankumous -romaanista (1945) ponnistava näytelmä Farmi on kompakti, hauska, traaginen ja teemoja pohtimaan saava näytelmä. Farmin ovat käsikrijoittaneet Juha Hurme, Henriikka Tavi, Sinna Virtanen ja Linda Wallgren, joista viimeeksi mainittu on myös näytelmän ohjaaja. Helsingin Sanomat antoi Farmille viisi tähteä, mikä on varsin poikkeuksellista. Itse en päätynyt aivan samanlaisiin sfääreihin näytelmää jälkipuidessamme, mutta kuten kritiikista huomaa, näytelmä tarjoaa runsaasti ajattelemisen aihetta.

Farmissa hyödynnetään oivallisesti toistoa kerronnan välineenä. Kun jokin toistuu, katsoja kiinnittää huomiota siihen, mikä on eri tavalla kuin aiemmin. Toisto tuo näkyviin todellisuuden normit ja sen, mitä pidetään turvallisena arkena, mitä puolestaan arkea järisyttävänä poikkeuksena.

Farmilla asuu johtaja-possu, puoliksi elävä ja puoliksi kuollut ahdistunut kissa, vale-empaattinen ja itsekäs kana, pinnallinen ja hieman pöhkö maailman pienin hevonen Falafella sekä lammas, joka vastaa kaikista käytännön askareista. Jokainen päivä alkaa samalla tavoin: aurinko nousee, jokainen eläin tekee itselleen tyypilliset aamuaskareet ja sitten Falafella pyytää possua "kertomaan Historian" - siis lukemaan Eläinten vallankumousta.

Eläinten todellisuus farmilla on pintapuolisesti aurinkoa ja vihreää nurmikkoa, mutta kun rutiini suistuu raiteiltaan, todellisuuden alta nostaa päätään hallitsematon historia, joka on saatava vaiennettua heti, ettei todellisuus järkkyisi sijoiltaan yhtään enempää. Mutta jokaisen eläimen turkin tai höyhenpeitteen alla piilee sama mekanismi kuin todellisuudessakin: pinnan alla on jotain muuta kuin miltä ensin näyttää. Kun yö laskeutuu, katsojalle paljastuu yksi kerrallaan kunkin eläimen yöpuoli. Mikään, mikä päältäpäin näyttää harmoniselta ja siloiselta, ei sitä ole.

Farmissa on käytetty paljon huumoria, jonka kritiikki osuu esimerkiksi työpaikkajargoniin ja tekee näkyväksi sen tyhjänpäiväisyyden, ja pelon tyhjänpäiväisyyden alla: jos näennäisesti yhteyttä (ja todellisuudessa etäisyyttä) ei pidettäisi yllä kielellisten, turvallisten fraasien avulla, niiden alta voisi tulla näkyviin loputon tyhjyys ja pelko. Farmin eläinyhteisö on näennäisen onnellinen ja toimiva, mutta näytelmä tekee näkyväksi sen, että toimivuuden kulissin takana kukaan ei tunne toisiaan, välitä toisistaan tai uskalla välittää; voisi lähteä "täältä" "tonne" tai "sinne", mutta kun ei uskalla. Voisi rakastuakin, mutta helpompaa on keksiä tekosyitä sille, ettei se oikeasti olekaan hyvä idea. Voi salaa muilta olla oma itsensä, erilainen kuin arkinormi ja luova, mutta jos sen näyttää muille, tulee hylätyksi. Voi paeta arjen vaatimuksia ja epäreiluutta suuruudenhulluihin rotukuvitelmiin omasta ylemmyydestä, mutta ne ovat vain itsepetosta, joka ei muuta todellisuuden luonnetta yhtään mihinkään suuntaan. Voi olla kaiken suorittava työorja, jonka panosta yhteiseksi hyväksi kukaan ei huomaa, mutta se on rooli, josta ei ole poispääsyä.

Farmi sekä viihdyttää että saa nauramaan oman arkitodellisuuden näkyväksi tehdyille pintakulisseille, mutta se saa myös tarkastelemaan niin omaa itseään ja toimintaansa kuin ympäröivää todellisuutta ja sen toimintaehtoja kriittisessä valossa.

EDIT: Korjattu lehmä lampaaksi erään tarkkasilmäisen lukijan havainnon perusteella. Kiitos!

Johanna Isosävi & Hanna Lappalainen (toim.): Saako sinutella vai täytyykö teititellä? Tutkimuksia eurooppalaisten kielten puhuttelukäytännöistä

SKS 2015. 434 s.

Johanna Isosävin ja Hanna Lappalaisen toimittama artikkelikokoelma Saako sinutella vai täytyykö teititellä? Tutkimuksia eurooppalaisten kielten puhuttelukäytännöistä on kiinnostava ja käytännöllinen katsaus eurooppalaisiin puhuttelukäytäntöihin. Nimensäkin mukaisesti artikkelien keskiössä on se, miten missäkin kielessä ja kulttuurissa sinutellaan ja teititellään, mutta myös muita puhuttelukäytäntöjä, kuten tittelien käyttöä, tädittelyä ja sedittelyä käsitellään.

Teoksessa tarkastellaan komeatoista kieltä: ruotsia, suomea, viroa, venäjää, tsekkiä, puolaa, unkaria, englantia, saksaa, ranskaa, italiaa, espanjaa ja portugalia. Lähes jokaisen artikkelin alussa varoitellaan siitä, kuinka kyseisen kielen puhuttelukäytännöt ovat koukeroisia ja hankalia jopa äidinkielisille puhujille - mutta niin se taitaa mennä kaikissa inhimillisen elämän toimintoihin liittyvissä asioissa, joihin liittyy tulkinnanvaraa. Selväksi lukijalle tulee se, että ruotsia lukuun ottamatta muut kielet suosivat huomattavasti enemmän teitittelyä ja muita kohteliaisuusmuotoja, ja suoraan sinutteluun siirtyminen tulkitaan todennäköisesti epäkohteliaisuudeksi tai epäsovinnaiseksi käytökseksi.

Artikkelit havainnollistava hyvin myös kielten ja ajttelun eroa eri kulttuurien välillä: kaikissa kielissä ei suinkaan valintaa tehdä kahden pronominin (suomen sinä / te) välillä, vaan variaatiota on enemmänkin. Myös muiden puhuttelusanojen merkitystä eri kielissä valaistaan havainnollistavilla tavoilla.

Kaikkia euroopan kieliä tämä teos ei kata, mutta mukaan valikoiduista kielistä välittyy hyvinkin moninaisia kommunikoinnin tapoja. Tällaisia kielititeteellisiä teoksia, joissa käsitellään fokusoidusti yhtä ilmiötä eri kielikonteksteissa, lukisi mielellään enemmänkin: artikkelit ovat paitrsi havainnollisia, myös yleistajuisia, ja eri kieliä vertaileva ote muistuttaa hyvin siitä, kuinka monimuotoisessa maailmassa elämme.


* * *

Lukuhaaste 2016:
13. Kirjan nimi on kysymys
14. Historiaa käsittelevä tietokirja

Donna Tartt: Jumalat juhlivat öisin

"Lumi alkoi sulaa vuorilla ja Bunny oli ollut kuolleena monta viikkoa ennen kuin aloimme ymmärtää tilanteemme vakavuuden."

WSOY 1993/2003. Suom. Eva Siikarla. Alkuteos The Secret History. 1992. 551 s.

Donna Tarttin Jumalat juhlivat öisin on koukuttavaa luettavaa. On ihanaa hypätä tarinaan, jossa on tarttumapintaa, mutta jonka maailma ei enää voisi olla totta.

Romaanin käännekohta paljastetaan jo prologin ensimmäisessä virkkeessä: Bunny on kuollut ja romaanin päähenkilö Richard Papen kuuluu "meihin", opiskelijaryhmään, joka on vastuussa Bunnyn kuolemasta, suoremmin sanoen opiskelijoihin, jotka ovat murhanneet Bunnyn.

Jumalat juhlivat öisin -romaanin idea ei siis ole se, mitä tapahtuu, vaan se, miten tapahtuu. Prologin jälkeen Richard alkaa kertoa opinnoistaan Hampden Collegessa ja siitä, kuinka hän tutustui Bunnyyn, Francisiin ja Henryyn sekä kaksosiin Camillaan ja Charlesiin ja alkoi opiskella näiden kanssa kreikkaa. Toisaalta Jumalat juhlivat öisin on siis romaani nuoruudesta ja opiskelemisesta (siis juhlimisesta) ja toisaalta se sukeltaa akateemiseen maailmaan, jossa rakastetaan tuhatvuotisia kieliä ja kulttuureja, mutta ytimeltään Jumalat juhlivat öisin on 1990-luvun Rikos ja rangaistus - vaikka se tunnustaakin omistuskirjoituksessaan kunniansa Amerikan Psykolle.

Romaanin tarttumapinta piilee toisaalta uskottavassa opiskelijaelämän kuvauksessa, toisaalta siinä, miten se kuvaa ihmisen halua vapautua ihmisyydestään, faustmaista tarvetta myydä sielunsa - tai tämän romaanin osalta ei voi puhua sielun myymisestä, ei konkreettisena eikä metaforisena ilmiönä, vaan halusta vapautua minuudesta, antautua itsensä ulkopuolelle, kadottaa itseytensä. Romaanissa on kuitenkin myös viehättävää vanhanaikaisuutta: ei pelkästään siinä, että henkilöhahmot opiskelevat kuolleita kieliä ja ihailevat antiikin ajan maailmaa, vaan myös siinä, että romaanin lukeminen muistuttaa jollakin kierolla tavalla Viisikoiden lukemista. Romaanissa on ystäväporukka, jolla on salaisia seikkailuja - eikä kenelläkään ole kännykkää, tietokonetta tai internetiä, koska niitä ei romaanin nykyhetkessä ole keksitty. Niinpä esseet kirjoitetaan käsin, tai ne voidaan kirjoittaa kirjoituskoneella puhtaaksi Collegen lukusalissa, puhelut soitetaan kolikkopuhelimista eikä kotipuhelimiin aina vastata ja niin edelleen.

Paitsi että Jumalat juhlivat öisin on sujuvasti kirjoitettu trilleri, sitä lukiessa myös oma kiinnostus kieltä ja kulttuuria kohtaan kokee renessanssin:

"Pur: tuossa yhdessä sanassa on minun mielessäni muinaiskreikan salaisuus, sen kirkas, kauhistuttava selkeys. Miten voin saada teidät näkemään sen, tuon oudon kovan valon joka loistaa Homeroksen maisemissa ja valaiseen Platonin dialogeja, vieraan valon jota meidän omalla kielellämme ei pysty ilmaisemaan? - - Tavallaan juuri tästä syystä tunsin olevani niin lähellä muita kreikan kurssin osanottajia. Hekin tunsivat tämän kauniin ja karmivan, vuosisatoja kuolleena olleen maiseman; he olivat kokeneet saman, nostaneet katseensa kirjastaan 400-luvun silmin ja kokeneet maailman piinallisen hitaaksi ja vieraaksi, aivan kuin se ei olisikaan heidän kotinsa."

Tarttin kieli ylipäätään on monivivahteista ja suomennos on nautittavaa luettavaa. Joitain ajallisia söpöyksiä suomennoksessa kuitenkin on: esimerkiksi McDonald'sista ostetaan "Onnellinen ateria". ei Happy Mealia - mikä on ymmärrettävää ottaen huomioon sen, että suomennoksen ensimmäinen painos on julkaistu vuonna 1993, jolloin Mäkkäri ei Suomessa ollut vielä lyönyt niin läpi, että konseptin olisi voinut olettaa olevan ymmärrettävä lukijalle.

Jumalat juhlivat öisin on monikerroksinen romaani, jonka henkilöhahmoista ja maailmasta kiinnostuu ja jota ei oikein raaksi laskea käsistään, kun tarinaan on päässyt sisään.


* * *

Lukuhaaste 2016:
3. Kirjassa rakastutaan
8. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa en ole lukenut aiemmin
15. Kirjan kansi on mielestäni ruma
17. Kirjassa juhlitaan
20. Kirjan nimi viittaa vuorokaudenaikaan
25. Kirjassa on yli 500 sivua
30. Viihteellinen kirja
41. Kirjassa lähetetään kirjeitä
42. 2000-luvulla sotaa käyneestä maasta kertova kirja
44. Kirjassa joku kuolee

Torey Hayden: Nukkelapsi

"Näin hänet ensi kerran istumassa kiviaidalla, joka reunusti koulun pihan läntistä sivua."

Otava 2002. Suom. Eeva-Liisa Jaakkola. Alkuteos Beautiful Child. 335 s.

Torey Haydenin omaelämäkerrallinen teos Nukkelapsi kertoo yhden erityisluokan vuodesta opettajan näkökulmasta. Kerronnan keskiössä on täysin puhumaton tyttö, Venus, jonka mysteeriä opettaja ryhtyy parhaansa mukaan avaamaan. Venus on muutoin täysin mihinkään reagoimaton tyttö, paitsi ärsytyksestä hän on silmittömän väkivaltainen.

Nukkelapsi keskittyy kuvaamaan Venusta ja opettajan toivottomalta näyttävää edistymistä hänen kanssaan. Venus on kotoisin erittäin köyhistä ja väkivaltaisista oloista, joiden kuvaamisessa kirja osin tuntuu lipeävän sosiaalipornon puolelle. Toisaalta huonoilla olosuhteilla ei jäädä erityisesti mässäilemään. Kuitenkaan pelkästään Venuksesta Nukkelapsessa ei ole kyse, vaan lukija tutustutetaan erityisluokan arkeen ja muihinkin luokalla oleviin oppilaisiin.

Nukkelapsen ansiot eivät ole kaunokirjallisia, mutta teos avaa silmiä monimuotoisuudelle: sille, kuinka erilaisia ihmisiä on olemassa ja kuinka ihmisestä on aina löydettävissä jotain hyvää. Nukkelapsi saa myös miettimään, toimivatko ihmiset kuitenkin aina parhaalla mahdollisella tavalla suhteessa siihen, miten ympäristö heitä kohtelee tai on kohdellut, ja siihen, millaisia kykyjä heillä on. Tarkoitan tällä tulkinnalla sitä, että kuinka käsittämättömältä tai toivottomalta ihmisten toiminta saattaakaan tuntua, kenties sille on syynsä ja sitä voidaan ymmärtää - vaikka sitä samanaikaisesti pyrittäisiinkin muuttamaan kohti parempaa.

Nukkelapsi on ajattelemisen aihetta antava teos.


***

Lukuhaaste 2016:
8. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa en ole lukenut aiemmin
17. Kirjassa juhlitaan
23. Oman alansa pioneerinaisesta kertova kirja
26. Elämäkerta tai muistelmateos

Mika Pekkola: Pyhän Antoniuksen tuli

"Istuin tuona iltana ystävieni kera eräässä niistä koulumme lähellä sijaitsevista Freiburgin juottoloista, jotka suostuivat myymään kelvotonta viiniä opiskelijoiden kukkaroille sopivaan hintaan."

Like 2016. 341 s.

Mika Pekkolan toinen romaani Pyhän Antoniuksen tuli on historiallinen romaani, jonka keskiössä on vallankäyttö, hulluus ja nuori lääkäri Simon Hoffmann, joka saa tehtäväkseen selvittää, mistä keskiajalla Euroopassa yltyvässä mystisessä kulkutaudissa on kyse.

Romaani huokuu keskiaikaista tunnelmaa, joka välittyy oivallisesti niin henkilökuvauksen, maailmankuvan kuin kielenkin kautta. Uskonnon ja kirkon maailmanselitysmalli on voimakkaasti myös kulkutaudin olemuksen hahmottamisen takana, ja Pekkola on tavoittanut osuvasti keskiaikaisen, metaforisen kielen: "Sielunvihollinen on ryhtynyt puhaltelemaan Manalan hiilloksia, joiden kipinät liejailevat nyt synnin kuivattamaan maaperään." Kirkollista ideologiaa vastaan asettuu lääkäri Hoffmanin maailmankuva - lääketiede pyrkii perustumaan järkeen ja tosiseikkojen havaitsemiseen -, jonka tosin ajallisessa kontekstissaan on mukailtava uskonnollista retoriikkaa, jotta sen olemassaolo olisi ymmärrettävää ja sallittua.

Keskiajan groteskius näkyy romaanin kielessä elävästi myös kohtauksissa, joissa henkilöhahmot irvailevat toisilleen. Sukupuolisuus ja maallisuus ovat todellisuudessa voimakkaasti läsnä, mikä tulee ilmi esimerkiksi tästä kapakkadialogista, joka sijoittuu Pötsiksi nimettyyn keskiaikaisen kaupungin köyhien slummiin:

"'Azizan lemmentropit tekisivät sinulle hyvää. Voi olla, että jopa sahtilla kesytetty miehuutesi virkoaisi käyräksi kuin partasi.'
       Väki purskahti nauruun.
       'Tytöllä kasvaa parta vain hameen alla', irvileuka vastasi, 'eikä sieltä löydy makkaraa, vaan pelkkä löysä piiras. Letukka voisi odottaa, että taikina kypsyisi, jottei tarvitsisi tarjoilla raakaa apetta. Se nimittäin panee pötsin pahan kerran sekaisin!'
       'Mitä sitä makkaralla tekee', tyttö huudahti, 'jos liha on niin vanhaa, etteivät edes yrtit peitä sen makua!'"

Pyhän Antoniuksen tuli on myös yhteiskuntakriittinen romaani. Eri yhteiskuntaluokkien ja muidenkin vallan hierarkioiden olemassaolo tehdään implisiittisesti jatkuvasti näkyväksi, mutta sitä myös eksplikoidaan. Ne, joilla on valtaa, käyttävät sitä - myös väärin ja omiin tarkoituksiinsa, yhtä lailla kuin nykyajan vallanpitäjätkin, ja kaksinaismoralismi kukkii: "Baustetten puhui mieluusti kunniasta, mutta otti itselleen etuoikeuden käyttäytyä kunniattomasti. Se jatkuisi, kunnes joku vastustaisi mielivaltaa ja osoittaisi ristiriidan miehen sanojen ja tekojen välillä."

Keisarin uudet vaatteet -tyyppisen uskonto- ja valtakriittisen puheenvuoron kirkkoherralle romaanissa pitävät tautiin sairastuneet orposisarukset, totuus tulee siis lasten ja hullujen suusta: "'Siinä sinä keikistelet tonsuurissasi esittäen hurskasta, vaikka kaikki tietävät, että olet tämän kaupungin suurin huorintekijä', kouristuskohtauksestaan vironnut Cristina ilkkui. 'Päivät torkut rippituolissasi himoiten mehevää paistia ja jalkavaimosi luisevaa takapuolta, ja illat ahmit veljiesi kanssa sisälmyksiä ja juopottelet ehtoollisviinillä.'"

Kaupungin ulkopuolella asuva, noitanakin pidetty rohtokauppias Aziza, tiivistää yhteiskuntarakenteen yhteen, ketjutettuun virkkeeseen: "Aika on ympyrä ja siihen kahlitut kiertävät uudestaan ja uudestaan samaa kehää - - . Paavit paskovat hallitsijoiden niskaan, hallitsijat paskovat porvareiden niskaan, porvarit paskovat palvelusväen niskaan, palvelusväki paskoo kerjäläisten niskaan ja kerjäläiset paskovat elukoiden niskaan." Valtarakenne näkyy paitsi yhteiskuntaluokissa, myös yksilön mittakaavassa. Kun lääkäri Hoffmann näkee rengin potkivan ja piiskaavan koiria, hän ajattelee: "Aivan kuten mestari kuritti kisälliään, aviomies vaimoaan ja vaimo lastaan, oli märkäkorvallakin oltava joku, jota kurittaa, ja kun parempaa ei löytynyt, koira sai kelvata."

Vaikka Pyhän Antoniuksen tuli on keskiaikaan sijoittuva historiallinen romaani, yhteiskunta-analyysi tuo yhtymäkohtia nykyaikaan.

Romaanin ytimessä on kuitenkin kysymys hulluudesta, selväjärkisyydestä ja niiden välisestä rajasta sekä siitä, kuka tai mikä tuon rajan määrittelee. Hullluutta voidaan tarkastella ja sen mysteeriä voidaan koettaa ratkaista ulkopuolelta, kuten lääkäri Hoffmann tekee taudin mysteeriä tutkiessaan, tai toisaalta hulluus määrittyy myös kokemusposition kautta, minkä romaani havainnollistavasti tuo myös esiin.

Nykyaika nojaa paljolti valistuksen arvoihin ja ihanteeseen, kuten järkeen ja tietoon. Lääkäri Hoffmann on siten edelläkävijä omana aikanaan, että hänen arvoperustansa on paitsi aristoteelisen kultaista keskitietä havitteleva, myös järkipohjainen: "Koko elämäni olen tavoitellut sielullista tasapainoa, pitänyt järkeni määräämää kohtuullisuutta tekojeni mittana. Entä jos se viedään minulta pois? Mitä minulle jää?" Hoffmann käy aiheesta sielunhoidollisen keskustelun kirkkoherran kanssa, ja kirkkoherran vastaus hänen kysymykseensä on yksi romaanin avainajatuksista:

"Mikäli Herra päättää viedä teiltä järkenne, kenties niin on hyväksi - -. Herralla on tapana puuttua väärälle polulle eksyneiden elämään - -. Jos niin kävisi, kenties hän on päättänyt sammuttaa järkenne antaakseen teissä tilaa jollekin muulle."

Järkeen ja tietoon nojaavan Hoffmannin vastaus saa hyvinkin torjuvalle kannalle: "'En ymmärrä', vastasin, enkä rehellisesti sanottuna edes halunnut ymmärtää tuollaista soopaa." Myös nykyajassa elävän lukijan kirkkoherran vastaus saa mietteliääksi. Järkeä ja tietoa arvostetaan yhteiskunnassamme niin paljon, että muita näkökulmia tai kokemuksia esiin nostavat yksilöt leimataan saman tien hulluiksi ja hourupäiksi. Samanaikaisesti väestön pitenevän eliniän myötä yleistyvät muistisairaudet aiheuttavat ihmisissä inhoa ja pelkoa: en halua tuollaista vanhuutta, voisimmeko jo laillistaa eutanasian. Ihmisarvo näyttää siis sidotun hyvinkin voimakkaasti järkeen yhteiskunnassamme. Pyhän Antoniuksen tuli saa lukijan kuitenkin ajattelemaan, olisiko ihmisessä kuitenkin "tilaa jollekin muulle", olisiko jokin muukin yhtä arvokasta kuin järki?


***

Lukuhaaste 2016:
3. Kirjassa rakastutaan
7. Vihervuosi 2016 -sloganiin "Minun maisemani - maalla ja kaupungissa" sopiva kirja
41. Kirjassa lähetetään kirjeitä
44. Kirjassa joku kuolee
49. Vuonna 2016 julkaistu kirja

Margaret Atwood: Orjattaresi

 

"Me nukuimme huoneessa joka oli kerran ollut voimistelusali."

Tammi 1998. Suom. Matti Kannosto. Alkuteos The Handmaid's Tale, 1985. 395 s.

Orjattaresi on ensimmäinen Margaret Atwoodilta lukemani teos, ja viehätyin heti Atwoodin kieleen sekä tapaan, jolla hän laittaa kertojansa havainnoimaan maailmaa. Vaikka Atwood on voimakkaan feministinen, Orjattaresi ei missään kohdin paasaa. Isisin nousun, Boko Haramin ja ylipäätään kiristyneen aatteelllisen ilmapiirin myötä Orjattaresi sitä paitsi tuntuu pelottavankin ajankohtaiselta.

Kyseessä on dystopiaromaani, joka sijoittuu 1980-luvun Amerikkaan. 1960- ja 70-lukujen naisten vapautumisen, e-pillereiden, seksuaalisen vapauden ja aborttitaistelun jälkeen tapahtuukin toinen vallankumous, joka aiheuttaa yhteiskunnallisen u-käännöksen.

Orjattaresi kuvaa hienosti ja hienovireisesti vallankaappauksen toteutumista: ensin tulee kaaos, sen jälkeen kansa on varpaillaan, koska se ei tiedä, mitä tapahtuu. Varpaillaanolosta johtuen mitkä tahansa vakauttavilta vaikuttavat muutokset otetaan kiltisti vastaan, ja valtaapitävät voivat perustella niiden outoutta nimenomaan tilanteen vakauttamisen näkökulmasta ja nimeämällä ne tilapäisiksi. Tavallisten ihmisten arkeen ilmestyy uudelleenkoulutettuja henkilöitä samaan tapaan kuin Putinin kätyreiksi paljastuneet pienet vihreät miehet ilmaantuivat Krimille, eikä ihmisille kerrota, minne arjesta tutut ihmiset, kuten kioskinpitäjät, ovat yhtäkkiä hävinneet.

"Te olette tottuneet siihen että kaikki on aivan tavallista ja jokapäiväistä --. Tämä ei kenties juuri nyt näytä teistä sellaiselta, mutta kyllä se pian alkaa näyttää. Sitten se on ihan tavallista." Poikkeustilasta tuleekin tavallisuutta, mutta mennyt aika on kuitenkin aina läsnä myös uudessa, ja se muistuttaa itsestään nimenomaan niiden elementtien kautta, jotka säilyttävät vanhan tavanomaisuutensa: "Tiskipyyhe on valkoinen ja siinä on sinisiä raitoja. Tiskipyyhkeet ovat samanlaisia kuin ne ovat aina olleet. Joskus nämä normaaliuden välähdykset iskevät yllättäen kimppuuni sivustasta, kuin väijytyksestä. Muistutuskaikesta siitä mikä oli tavallista ja jokapäiväistä on kuin potku. Näen tiskipyyhkeen erillään yhteyksistään ja henkeni salpautuu. Joissain suhteissa asiat ovat pysyneet joillekuille melkein muuttumattomina."

Rahaliikenne on siirtynyt lähinnä korttimaksuiksi, ja eräänä päivänä, luonnollisestikin ilman minkäänlaista ennakkovaroitusta, naisten tilit jäädytetään. Myöhemmin tilien käyttöoikeudet siirretään naisten aviomiehille tai isille. Myös naisten työpaikat lakkaavat olemasta - jos ei ole omaisuutta, ei voi käytännössä tehdä itsenäisesti mitään. Naisista tulee kotiensa vankeja, ennen kuin vallankumous ottaa seuraavan askeleensa.

Tämän uuden dystooppisen valtion ydinideana on tehdä naisista synnytyskoneita ja korvata rakkaus ja erotiikka järjestetyillä avioliitoilla. Naiset kuuluvat eri kasteihin - karkeasti ottaen on vaimoja, marttoja ja orjattaria. Yhteiskunnan tukiranka on normatiivinen uskonoppi, jossa kaikki harhauskoisuus hävitetään väkivaltakoneiston avulla ja miehet hallitsevat tätä maailmaa.

Orjattaresi kuvaa osuvasti niin vallankumousen mekanismia kuin diktatuurinkin logiikkaa, sitä, mitä seuraa yksilönvapauden alistamisesta koneistolle ja miten vastarintaliike kuitenkin versoo olosuhteissa kuin olosuhteissa; miten kieli jäsentää todellisuutta ja miten kuitenkin, kontrollista huolimatta, aina jää mahdollisuus yrittää toimia toisin - ja miten vallanpitäjät jaloista ajatuksistaan ja pyrkimyksistään huolimatta kuitenkin sallivat ja mahdollistavat itselleen kaksinaismoralismin. Romaanissa oleva Komentaja-niminen mieshahmo toteaa päähenkilölle Leninin sanoin, ettei munakastakaan voi tehdä rikkomatta munia, "Ajattelimme että meiltä sujuu paremmin". Päähenkilö on ällistynyt Komentajan sanoista, sillä hän ei todellakaan koe uutta maailmanjärjestystä millän lailla paremmaksi, sehän on riistänyt koko hänen elämänsä ja minuutensa. Komentaja täsmentääkin repliikkiään: "Parempi ei koskaan ole parempaa kaikille, -- joillekuille se on aina pahempaa."

Tämä kannattaa pitää mielessä myös eduskuntavaalien jälkeisessä suomalaisessa todellisuudessa vuonna 2015. 

Sarah Waters: Silmänkääntäjä

"Siihen aikaan minun nimi oli Susan Trinder."

Tammi 2006. Suom. Helene Bützov. Alkuteos Fingersmith, 2002. 673 s.

Kuten olen jo aiemminkin todennut, Sarah Waters on aivan käsittämättömän upea tarinankertoja, jonka luomaan maailmaan ei voi olla ihastumatta - olipa se kuinka ankeanoloinen tahansa.

Silmänkääntäjä sijoittuu 1800-luvun Lontooseen ja sen ympäristöön. Juoni etenee kronologisesti, kertoja vaihtelee. Kertojat käyttävät itsensä näköistä kieltä, joten sikäli tyyli vaihtelee. Silmänkääntäjä on itsessäänkin niin äkkikääntyilevä romaani, että sen trillerimäisestä juonesta - joka osin saa romanttisia ja satumaisia, osin kauhullisia sävyjä - ei voi kertoa juuri mitään.

Neljästä keskiössä olevasta henkilöhahmosta sen sijaan voi jotain kertoakin. Miljöö on köyhä ja saastunut 1800-luvun Lontoo, keittiöhuone Lant Streetillä, jossa varkaat ja muut hämärän rajamailla toimivat ammattilaiset kohtaavat. Keittiö on rouva Sucksbyn valtakuntaa - ja hänen tulonlähteensä on laiton vauvakauppa. Tässä keittiössä kohtaamme myös romaanin toisen päähenkilön, Sue-tyttösen, orpolapsen, jota rouva Sucksby on kasvattanut kuin omaa lastaan. Vierasille tulee keittiössä säännöllisesti nähty mies, jota kutsutaan Gentlemanniksi, ja hän tarjoaa Suelle rikastumisen mahdollisuutta, johon liittyy teoksen toinen päähenkilö, syrjäisessä kartanossa kasvanut Maud-neiti.

Watersin teksti imee mukaansa, ja koko järkälemäinen romaani tekee mieli lukea yhdeltä istumalta, mikä tosin ei järkälemäisyydestä johtuen ole mahdollista. Vanhan Lontoon alamaailma herää henkiin tuoksuineen, pimeyksineen ja sivistymättömine, juonittelevine ihmisineen, kuin myös kielen tasolla, sillä Sue kertojana ei esimerkiksi juuri possessiivisuffikseista välitä. Muutoinkin Helene Bützovin suomennos on todella nautittavaa luettavaa, sillä nyt tuntuu siltä, että vittu-sanan käyttäminen on todellakin paikallaan siellä, missä se on. Watersmaisesti mukana on uhkaava maalaiskartano yllätyksineen kuin myös mielisairaala kauhuineen.

Tämä on ehdottoman suositeltava lukukokemus!

Juhana Torkki: Tarinan valta - Kertomus luolamiehen paluusta

"Elämme keskellä monimuotoista teknologiaa, mutta muistammeko, kuinka vanha kapistus ihmisaivot on?"

Otava 2014. 319 s.

Juhana Torkin tietokirja Tarinan valta keskittyy tarkkailemaan aikaamme narratiivien kautta. Teos väittää, että maailmamme rakentuu ennen kaikkea tarinoille, ja se, joka osaa kertoa koskettavimman ja samastuttavimman tarinan - olipa kyse sitten mediasta, markkinoinnista tai yksilön identiteetistä - on voittaja-ainesta.

Torkki havainnollistaa näkemyksiään usein erilaisin esimerkein: mukana on niin Steve Jobs, Timo Soini, Barack Obama kuin Johanna Tukiainen ja Ilkka Kanervakin. Torkki itse on hyvä tarinankertoja, mikä jo itsessään havainnollistaa hänen teoriaansa tarinan kerronnan taidon tarpeellisuudesta.

Tarinan valta on hyvin innostavaa luettavaa, mutta se, mitä Torkki havainnoin nykymedian tilasta, tuntuu äärimmäisen pessimistiselle - tai sitten on ajateltava, että maailma muuttuu ja ihminen voi joko sopeutua siihen tai taistella sitä vastaan. Torkin teoksen luettuani en todellakaan haluaisi työskennellä nykymediassa, harkitsen edelleen vakavasti Helsingin Sanomien tilaamisen lopettamista ja arvostan yhä enemmän niitä journalistisessa vastavirrassa pyristelijöitä, jotka luovat sellaista laatusisältöä, jota voi lukea esimerkiksi Suomen Kuvalehdestä, Imagesta tai Long Playsta.

Teoksessa mukana oleva teoreettinen pohja on selitetty auki johdonmukaisesti ja se tulee mukana ikään kuin siinä sivussa, huomaamatta.

Tarinan valta on helposti ja kiinnostavasti kirjoitettu tietokirja, joka oikeastaan kenen tahansa kannattaisi lukea, vaikkei kaikesta samaa mieltä olisikaan - tai ehkäpä juuri siksi.

Miranda Vickers: The Albanians - A Modern History

I. B. Tauris 2014. 295 s.

Miranda Vickersin kirja Albanian historiasta keskittyy käsittelemään Albanian tilannetta alkaen  ottomaanien ajalta, 1600-1700-luvulta, nykypäivään, 2010-luvulle asti.

Albanialaisuus vaikuttaa teoksen valossa ilmiöltä, joka on samanaikaisesti voimakkaan patrioottista ja kulttuuritietoista mutta samanaikaisesti voimakkaan sisäisen ristiriitaista - Vickersin teoksen valossa sekä albanialaisuudesta käsin katsottuna että Albanian naapurivaltioiden näkökulmasta tarkasteltuna tuntuu osittain jopa ihmeeltä, että Albanian valtio ylipäätään pääsi syntymään. Valtion ja kansan historiaa kuvatessaan Vickers käyttää runsaasti kurjuuden sanastoa (sanapari "äärimmäinen köyhyys" toistuu usein). The Albanians - A Modern History valottaa myös Kosovon asemaa nykyistenkin Balkanin konfliktien ytimessä varsin hyvin.

1800-luku oli kansallisen heräämisen aikaa koko Euroopassa. Suomessa fennomaanien iskulauseena oli "Ruotsalaisia emme enää ole, venäläisiksi emme halua tulla, olkaamme siis suomalaisia". Vickersin mukaan albanialaiset olivat samankaltaisessa tilanteessa: "Just as we are not and do not want to be Turks, so we shall oppose all our might anyone who would like to turn us into Slavs or Austrians or Greeks, we want to be Albanians".

Siinä missä suomenkin kirjakieltä viilattiin nykykuosiin 1800-luvun loppupuolella, kielikysymys oli akuutti myös Albaniassa, mutta kiistaa virisi jo käytettävästä kirjaimistosta: pitäisikö käyttää kreikkalaisia, arabialaisia vai latinalaisia kirjaimia? Yhtä lailla kuin suomen -otta/-oitta-verbikiista päätyi sekaannuksia aiheuttavaan kompromissiin, niin päätyivät albanialaisetkin vuonna 1908 säädetyssä kielilaissa - tuolloin todettiin virallisiksi kirjaimistoiksi latinalaiset ja arabialaiset aakkoset. Vuotta myöhemmin Albania sitten siirtyi latinalaisten aakkosten kannalle.

Kirjaimistovalinnan vaikeus heijasteli albaanien sisäisiä kulttuurieroja - maan alueella harjoitettiin useita uskontoja, ja kirjaimistot liittyivät paitsi uskontoihin myös siihen, mihin kulttuuripiiriin kansakunta ankkuroituisi.

Toisen maailmansodan jälkeen Enver Hoxhan noustua valtaan kirjakielen yhdenmukaistamista jatkettiin. Koska albanialaisen kommunismin juuret ovat Etelä-Albaniassa, kirjakielessä korostettiin eteläalbanialaisia ("Tosk") piirteitä - vaikka pohjoisten murteiden ("Gheg") väitettiin olevan kielellisesti vivahteikkaampia ja rikkaampia.

Koululaitos tuntuu olleen maassa aina (?) varsin heikoissa kantimissa. Jonkinasteinen koulupakko säädettiin vuonna 1934, mutta käytännön toteutuksen estänyt viimeinen niitti oli toinen maailmansota. Tiranan yliopisto perustettiin vuonna 1957 - ennen toista maailmansotaa Albania oli ainoa Euroopan maa, jossa ei ollut yliopistoa. Hoxhan hallinnon ansioksi voidaan kuitenkin laskea kansan lukutaidon kehittyminen - vuoteen 1963 mennessä koulupakosta vihdoin oli tullut totta, jokaisen albanialaisen, sekä miehen että naisen, tuli käydä kahdeksanvuotinen peruskoulutus.

1930-luvulla valtio sekularisoitui, minkä merkkinä oli muun muassa vuoden 1937 käänteinen huntupakkolaki - maan länsimaistamiseksi määrättiin huntukielto.

Kommunismin aikana kulttuuri oli kovin säädeltyä ja kärsi sensuurista, älymystöä ei Vickersin teoksen mukaan juuri päässyt kehittymään tai sen toiminta oli hyvin rajoitettua. Albania todella kärsi kulttuurityhjiöstä. Vickers kuvailee kulttuurityhjiön seurauksia tavalla, joka nykyistenkin kulttuuripalvelurahoituksen kiristäjien kannattaisi lukea: "A common response to the stifling dullness and restrictions of daily life was shoddy workmanship or absenteeism from work."

Albania itsenäistyi vuonna 1912, ja sen jälkeen valtion taival on ollut monellakin tapaa uhanalainen. Vickersin mukaan lähes kaikilla naapurivalloilla oli kiinnostusta Albanian alueita kohtaan, ja ehkä maailmanpoliittisen syrjäisyytensä takia maa on lopulta saanut olla melko rauhassa. Toki Enver Hoxhan kommunistisen hallinnon myötä maa sulkeutui ja eristäytyi paitsi lännestä myös vuorotellen erinäisistä itäblokin maista omatoimisestikin.

Yksitysiautoja Albaniassa ei - johtoa lukuun ottamatta - ollut lainkaan ennen vuotta 1991. Tiet ovat nykyäänkin vaihtelevassa kunnossa ja ajokulttuuri hyviin erilaista kuin Suomessa, mutta koska autoja on kuitenkin yhä edelleen suhteellisen vähän, spontaanimpikin ajotyyli näyttää toimivan hyvin.

Kommunismin kaatumisen jälkeen Albania on avautunut ja suuntautunut länteen. Nato-jäsen maasta tuli vuonna 2009 ja tänä kesänä Albanian uutisoitiin saavuttaneen virallisen EU-jäsenkandidaatin aseman.

Miranda Vickersin teos piirtää suuria kansakunnan kehityslinjoja, ja yleissivistävänä teoksena se on mielenkiintoista luettavaa. Yksittäisen ihmisen kokemusten tasolla Vickers ei liiku, mutta jonkin verran hän kuvaa esimerkiksi Italiaan 1990-luvun alussa vyöryneitä albanialaisia pakolaisia ja lännen ihmetystä maan kommunismin romahtamisen aiheuttamasta lohduttomasta näkymästä - kuinka Euroopassa saattoi olla niin köyhää?

Khaled Hosseini: Ja vuoret kaikuivat

"Kas niin. Haluatte kuulla tarinan, ja minä kerron teille sellaisen."

Otava 2013. Suom. Katariina Kaila. Alkuteos And the Mountains Echoed, 2013. 411 s.

Khaled Hosseini on niitä kirjailijoita, joiden luomassa maailmassa viihtyisi pidenpäänkin. Ja vuoret kaikuivat on taattua Hosseinia, mutta henkilöhahmo- ja henkilösuhdekeskeisempi romaani kuin esimerkiksi Leijapoika (2003). Ehkä vaikutelma johtuu miljöistä: siinä missä Leijapoika sijoittuu lähinnä Afganistaniin (ja ainakin minä luin sitä pitkälti maa- ja kulttuurikuvauksena), Ja vuoret kaikuivat -teoksessa ollaan paitsi Afganistanissa, paljon myös Ranskassa, Kreikassa ja Amerikassa.

Romaanissa käytetään näkökulmatekniikkaa, kertomus rönsyää kertojasta riippuen eri suuntiin ja tapahtumat valottuvat eri kokijoiden kautta. Keskiössä ovat sisarukset, Abdullah ja Pari. Isoveljenä Abdullah suhtautuu Pariin hyvin huolehtivasti, jopa isällisesti. Tragedia kuitenkin erottaa sisarukset toisistaan, elämäntarinat lähtevät omiin suuntiinsa, vaietut asiat unohtuvat tai koteloituvat jonnekin sisimpään.

Romaanin aikajänne on varsin pitkä, 1940-luvulta nykypäivään. Hosseini on mestari monimutkaisten juonikuvioiden rakentajana ja elämän tragedian kuvaajana - niin tässäkin romaanissa. Ja vuoret kaikuivat -romaanin henkilögalleria ja miljöiden vaihtuvuus tuovat mieleen Kamila Shamsien hienon romaanin Poltetut varjot. Henkilökuvauksen rehellisyydessä ja universaaliudessa on jotain samaa kuin Milan Kunderan tavassa havainnoida hahmojaan:

"Mutta näyteikkunasta hän näkee itsensä yllättäen, ilman itsepetoksen mahdollisuutta. Hän näkee keski-ikäisen naisen, jolla on nuhjuinen, löysä paita ja rantahame, joka ei onnistu kätkemään löysiä ihopoimuja polvien yläpuolella. Aurinko paljastaa harmaantuneet hiukset, ja silmien rajauksista ja huulten muotoa parantavasta punasta huolimatta hänen kasvonsa saavat ohikulkijan kääntämään välinpitämättömänä katseensa samaan tapaan kuin katukyltistä tai postilaatikosta."

Myös luovuus saa analyysinsa runoilijahahmo Nila Wahdatin suulla: "Luominen tarkoittaa toisten elämän hyväksikäyttöä, heidän tekemistään tahattomiksi ja tietämättömiksi osallisiksi. Runoilija voi varastaa heidän halunsa, heidän unensa, anastaa heidän puutteensa ja heidän kärsimyksensä. Luova ihminen ottaa sellaista, mikä ei ole hänen. Ja hän tekee sen tietoisesti." Tuleeko tässä kirjoitetuksi näkyviin Hosseinin oma poetiikka, suhde kirjoittamiseen?

Ja vuoret kaikuivat tarjoilee elämänviisaudet lempeinä sananlaskuina: "Kun menimme naimisiin, ajattelin että meillä olisi edessämme monta yhteistä vuotta. Ehkä kolmekymmentä tai neljäkymmentä, hyvällä onnella viisikymmentä. Miksei? /--/ Mutta aika on kuin viehätysvoima. Sitä ei koskaan ole niin paljon kuin luulee."

Ihmisten välisissä suhteissa korostuu rakkaus ja lempeys, toisen kunnioittaminen. Itsekkyys ja niin sanotut pahat teotkin näytetään inhimillisyyden kontekstissa. Tragedia kuuluu inhimillisyyteen ja elämään olennaisena asiana, syvänä pohjavirtana.

Ja vuoret kaikuivat on yksinkertaisesti loistavan hyvin kirjoitettu moninäkökulmainen romaani, jonka maailmassa tragediasta huolimatta on jotain pohjimmiltaan lohdullista ja ymmärtävää.

Pirkko Lindberg: Candida

"Can-dii-daa... Can-dii-daa... Kaikui huuto kaukaisessa Fenno-Euroopassa, erään länsiuusmaalaisen kartanon kuta kuinkin villiintyneessä puutarhassa, kun 17-vuotias nuorukainen juoksenteli karviaispensaalta toiselle kolme hyppelevää mäyräkoiraa kintereillään huhuillen yhä uudelleen innokkaasti jotakuta, jonka nimi oli Candida."

Like 1998. Suom. Asta Piiroinen. Alkuteos Candida, 1996. 375 s.
 
Siinä missä Voltairen Candide tuntui minusta satiirina kaukaiselta ja vaikeasti lähestyttävältä, Pirkko Lindbergin uudelleenkirjoittama versio Voltairen teoksen muunnelmana toimii oivallisesti. Päähenkilö on nainen, Candida, ja hänet löydetään "fennoeurooppalaisen" kartanon portailta uudenvuodenpäivänä 1975. Candida seikkailee jos jonkinmoisten tuttavuuksien, ammattien ja elämänkokemusten Euroopan halki vuoteen 2000. Lindbergin kirjoitustyyli kaikkitietävine kommentoivine kertojineen on satumaista luettavaa, mutta satiirin kärki teoksessa on vähintäänkin yhtä ajankohtainen kuin teoksen ilmestymisvuonna 1997. Ilmestymisvuonnaan Candida oli myös Finlandia-palkintoehdokkaana.

Candidasta välittyy voimakas ääriliberalismin ja kulutuskapitalismin (kuin myös Candidestakin tuttu optimismin) kritiikki. Harjoittaessaan toimittajan ammattia Candida haastattelee pääministeriä. Pääministerin ideologiset näkemykset paradoksaalisuudessaan edustavat aivan tätä päivää:

"'Meidän täytyy haluta enemmän!' pääministeri pauhusi. /--/ 'Saadaksemme pyörät pyörimään vielä vauhdikkaammin kuin nyt, on meidän, ts. koko Suomen kansan jatkuvasti tarkasteltava omaa olotilaamme ja omaisuuttamme, emme saa takertua vanhanaikaisiin malleihin, olipa sitten kuse autoista, pakastimista, TV-lähettimistä - vaan meidän on käytävä urheasti ostamaan uutta! - Os-ta-maan, neiti Toimittaja! /--/ 'Mutta' jatkoi pääministeri mustan pilven varjostaessa hänen otsaansa, 'samanaikaisesti on myös osattava vetää vyötä tiukemmalle!' 'Syötävä vähemmän?' kysyi Candida typertyneenä ja ymmärsi heti, että oli munannut itsensä. 'Ei, minähän sanoin juuri, että koko kansan on kulutettava enemmän', sanoi pääministeri kärsimättömänä. 'Ei, koko kansan on niin kuin talvisodan aikana oltava solidaarisesti kaikkien niiden säästöjen! leikkausten! ja supistusten! takana, jotka ovat välttämättömiä valtion... hmm... hyvinvoinnille. /--/ 'Mutta', sanoi Candida, 'kuinka voimme sekä tuhlata että säästää samanaikaisesti?' Pääministeri huitoi kättään ilmassa. 'Sehän juuri on haasteemme, neiti Toimittaja! Kirjoittakaa, että meidän on pinnisteltävä tahtomme, lyhyesti sanottuna, myös henkisesti, niin, ennen kaikkea henkisesti meidän tulisi tahtoa enemmän.'"

Samaan aiheeseen palataan Candidan työskennellessä talouskasvuministerin piikana. Talouskasvuministeri pitää illalliset, joille on kokoontunut kansakunnan poliittinen kerma. Jargon sisältöineen kuulostaa jälleen kerran tutulta:

"Ensinnäkin riemuittiin viimeisimpien mittausten tuloksista, joiden mukaan työttömien lukumäärä oli laskenut puolesta miljoonasta 499 999:ään. 'Yksilö on joka tapauksessa kaiken alku ja juuri', pörhisteli pääministeri hieroen samalla kihdin runtelemia korvalehtiäään. 'Nii-in, eikö yksilö kannakin sisällään koko maailmankaikkeutta', sanoi kulttuuriministeri hienostuneen sielunsa syvyyksistä. Ja hän muistutti kollegoitaan siitä, ettei kukaan muu ollut näinä vaikeina aikoina ottanut hänen tavallaan puheeksi optimismin voimaa."

Yksilökeskeisen vastuun näkökulma tulee esiin myös kohtauksessa, jossa Candida vierailee vanhainkodissa: "'Säästöjä, leikkauksia ja supistuksia', sopersi vanha nainen, 'mistään muusta ei ole puhuttu viimeisten kymmenen vuoden aikana.' Ja hän kertoi, että viikko sitten itse kunnanjohtaja omassa korkeassa persoonassaan oli ilmestynyt vanhainkotiin ja sanonut eläkeläisille, että hehän ovat itse asiassa aikuisia ihmisiä ja heidän täytyy toki oppia ottamaan vastuu itsestään eikä olla valtion riesana ja rasitteena." Ihan tätä mallia ei kukaan vielä ole näin suoraan (?) markkinoinut, mutta vanhusten heitteillejättö niin kutsutun kotihoidon varaan välittää sanattomasti saman viestin - ja ei varmaankaan kukaan ole voinut välttyä uutisoinnilta vanusten laitoshoidosta ja sen tasosta Suomessa.

Mutta palataan vielä edelliseen tilanteeseen, talouskasvuministerin päivällisille, jossa keskustelun riehakkuus nousee juhlien edetessä: "Ja niin luiskahdettiin puhumaan säästöistä! leikkauksista! ja supistuksista! Ja tasa-arvoministeri sanoi kovaan ääneen, ettei hän ollut osannut unelmoidakaan, että köyhiltä ottaminen ja rikkaille antaminen olisi näin helppoa." Näitä keskusteluja voi sen suuremmitta mielikuvituksitta uskoa tulleen käydyiksi nykyeliitin kabineteissa. Köyhiltä ottaminen ja rikkaille antaminen näyttää olevan uskomattoman helppoa nykypolitiikkaa tarkasteltaessa.

Candida ottaa kantaa myös työllisyyspolitiikkaan ja ihmisen tarpeellisuuden kokemukseen. Aikasiirtymän kautta Candida päätyy keskustelemaan itse Voltairen kanssa, joka esittelee hänelle myös lähes-kaimansa Candiden. Voltaire on kiinnostunut vuosituhannen lopun elämänmenosta ja pyytää Candidaa kertomaan hänelle, mitä pikaruoka oikein on. Candida vastaa: "Se on ruokaa, joka tarjoillaan nopeammin, joka on helppoa hotkaista ja joka siitä huolimatta ravitsee kehoa tietyllä määrällä energiaa. Nykyaikana ei nähkääs ole aikaa syödä hitaasti. Aika on rahaa, se sanonta on soinut korvissamme siitä lähtien, kun synnyimme!"

Tälle vastaukselle Voltaire hymähtää ironisesti ja esittää jatkokysymyksen - mikä mahtaa olla niin täerkeää, että sitä pitää tehdä syömisen sijasta? Ja Candida vastaa: "Ah, ainakin täällä yhdentyneessä Euroopassa täytyy niiden, joilla on työtä, tehdä sitä lakkaamatta, ja niiden, jotka ovat nuoria, täytyy varmuuden vuoksi oppia pari ammattia tai suorittaa monta akateemista loppututkintoa, sillä käynnissä on kiperä taistelu harvoista työpaikoista."

Mutta eikö olemassa olevaa työtä voida jakaa, kyseenalaistaa Voltaire. "Ei, koska jostain syystä pidetään paljon fiksumpana, että ne, joilla on työtä, elättävät osalla tienestistään niitä, joilla ei ole työtä. Niinpä sen sijaan, että työtä tehtäisiin neljä päivää pienemmällä palkalla, tehdäänkin mieluummin viisi päivää hieman korkeammalla, mutta silloin menetetään vuorostaan se osuus palkasta, joka kuluu työttömän elossa pitämiseen. Palkka on siis sama, kuinka päin vain asiaa katsookin", vastaa Candida.

Näin siis suhtaudutaan työhön "yhdentyneessä Euroopassa". Miten on asian laita Eldoradossa, onnen maassa?

"Nyt vain sattuu olemaan niin, että Eldoradossa ei ristin sielukaan joudu olemaan ilman työtä! Jos ei sitä itse halua nimittäin. Sillä jokainen vastasyntynyt lapsi, joka kastetaan auringon, kuun ja tähtien valossa, saa maan päättäjiltä kastelahjaksi valan, etteti hänen koskaan, koskaan tarvitse tuntea itseään tarpeettomaksi - vaan päinvastoin jokaista pidetään saman arvoisena kuin, juuri niin, oman painonsa verran kultaa, ei vaan vielä enemmän, sillä mitäpä seitsemänkymmentä kiloa keltaista metallia olisi verrattuna elävään ihmiseen?"

Ehkäpä näistä työn tekemisen ja tarpeellisuuden ajatuksista sietäisi ottaa jollain lailla opikseen.

Candidan lopullinen yhteenveto raha- ja talouspolitiikasta osuu asian ytimeen: "Jättiläismäiset, eksponentiaaliset pääomamassat - niin sanottu liika rahoituspääoma - kasaantuivat kumpupilvien lailla koko yhdistyneen Uuden Euroopan ylle, ja niiden haltijoiden, miljardöörien, lukumäärä kasvoi kasvamistaan. Samanaikaisesti koko maanosaa sanottiin köyhemmäksi kuin koskaan aikaisemmin."

Ja täällä me elämme, satiirin todellisuudessa - "köyhemmässä Euroopassa kuin koskaan".

Vaikka Lindbergin Candida on erittäin kantaa ottava satiirissaan, on se myös todella viihdyttävää luettavaa absurdeine seikkailuineen, vanhanaikaisine kirjoituskonventioineen - kuten joka luvun alussa olevine juonitiivistelmineen - sekä äkillisine juonenkäänteineen.