Nina Lykke: Ei, ei ja vielä kerran ei

 

Gummerus 2019. Norjankielinen alkuteos Nei og atter nei. Suom. Sanna Manninen. Storytelin äänikirja, 8 h 7 min.

Nina Lykken tapa kirjoittaa satiiria ihmiselämän arkisista heikkouksista on osuva, tarkkanäköinen ja sopivassa suhteessa henkilöhahmojaan ymmärtävä ja heidän toimilleen naurava. Romaanissa Ei, ei ja vielä kerran ei on kolme keskuehenkilöä, joiden kautta kerronta vuoronperää suodattuu. Ensinnäkin on myöhäiskeski-ikäinen, (ylempään) keskiluokkaan kuuluva aviopari, vaimo Ingrid ja mies Jan. 

Ingrid on turvallisuushakuista elämää elävä opettaja, joka ei kuitenkaan ole aivan tyytyväinen elämäänsä: häntä turhauttavat esimerkiksi kotona asuvat aikuiset pojat, jo siis miehet, jotka vain tuntuvat nauttivan ilmaisesta täysihoidosta ilman aiettakaan aikuistua, itsenäistyä ja ottaa vastuu itsestään, ruoistaan ja pyykeistään. Jan puolestaan on töissä ministeriössä, tavanomainen harmaa byrokraatti, josta nuoruudessaan ei tullutkaan rokkitähteä - mutta hän vaikuttaa olevan ihan tyytyväinen elämäänsä.

Kolmas keskushenkilö on kolmikymppinen Hanne, joka ei oikein tunnu saavan elämästään kiinni. Parisuhteet eivät kestä, ystävät ympärillä käpertyvät rakentamaan perhe-elämäänsä, bilettäminen alkaa tuntua tyhjältä ja uraa toki voi aina maanisesti luoda - tai vaikka muuttaa aina uuteen asuntoon, kun mikään ei oikein tunnu omalta.

Tapahtumat lähtevät vyörymään, kun Hanne - joka on samassa ministeriössä töissä kuin Jan, joka ylennetään hiukan sattumalta ministeriön pomoksi - iskee Janin suoraviivaisesti ministeriön illanvietossa. Janin identiteetti ja elämä menevät aivan raiteiltaan. On kuin hän olisi nuori jälleen, kuin elämä antaisi ihan uudenlaisia mahdollisuuksia - ja hän kokee, että hänen on ehdottomasti annettava tälle kaikelle mahdollisuus. Kaksoiselämää avioliitossa kestää aikansa, mutta lopulta Jan kertoo suhteesta Ingridille - kuitenkin koko ajan korostaen, että hän ei halua erota. 

Romaanissa tapahtumat johtavat toisiin sillä tavoin kiinnostavasti, että kun toiset eivät toimikaan odotusten mukaisesti (olivatpa odotukset sitten henkilöhahmon omia tai vaikkapa kulttuurisia toimintamalleja), alkaa tapahtua kiinnostavia asioita. 

Mitä Hanne oikein tavoittelee ja voiko sen saada? Onko ruoho vihreämpää aidan toisella puolella, toisten elämässä? Voisiko alkaa elää jonkun toisen elämää, muuttua toiseksi, tulla sitä kautta onnelliseksi ja saavuttaa tasapainon, joka toisella näyttää olevan?

Mikä on jätetyn naisen (jota toki tietenkään "ei jätetä", joska Jan "ei halua erota") rooli ja mitkä ovat myöhäiskeski-ikäisen naisen mahdollisuudet tehdä ratkaisuja elämässään, joka ei pitkään aikaan ole tuntunut tyydyttävältä?

Mikä on viidenkympin villityksen kouriin joutuvan miehen paikka maailmassa? Voiko nuoruuden elää uudelleen - ja voiko sen elää uudelleen siten, että se ei johtaisikaan aikuisuuteen vaan olisi jatkuvaa, ihanaa vapautta ja eläimellistä seksiä?

Ei, ei ja vielä kerran ei on viihdyttävä romaani, joka pitää otteessaan ja luo moniulotteisia henkilöhahmoja, joissa on samastumispintaa ja joille voi samalla kuitenkin nauraa. Hieno yhdistelmä!

Nina Lykke: Emme ole täällä pitämässä hauskaa

 

Gummerus 2024. Norjankielinen alkuteos Vi er ikke her for å ha det morsomt. Suom Sanna Manninen. Storytelin äänikirja, 8 h 30 min.

Nina Lykken satiiri Emme ole täällä pitämässä hauskaa kertoo keski-ikäisestä kirjailijasta Knutista, joka on elämässään varsin alamaissa: bestsellerromaanin julkaisemisesta on jo aikaa, kirjoittaminen ei suju, ystävyyssuhteet voisivat olla tyydyttävämpiä, ex-vaimon uusi mies vaikuttaa menestyvämmälle ja aikuinen poika viettää enemmän aikaa tyttöystävänsä tai ex-vaimon uuden perheen kanssa kuin Knutin. Lisäksi on "todellisuuskirjailija", menestyvä norjalainen nuori nainen, joka kirjoittaa myyvää autofiktiota. Pahinta "todellisuuskirjailijassa" on kuitenkin se, että hän on yhdessä romaanissaan kirjoittanut Knutista - ja aivan eri tulkinnan heidän yhteisestä illastaan kuin miten Knut sen muistaa ja on kokenut.

Knut on mehevä päähenkilö. Toisaalta hän on keski-ikäisen miehen stereotyyppi ja hänen ajattelutapansa tuntuu olevan edelliseltä vuosituhannelta. Hän vaikuttaa aikansa kelkasta pudonneelta tapaukselta. Kuitenkin romaanin kerronnan edetessä Knutin hahmo ristivalottuu, ja romaanin parasta antia onkin nykyajan kirjallisuus- ja kulttuurikentän ilmiöiden naurettavuuden näyttäminen: kuinka joku voi kuvitella "kirjoittavansa todellisuudesta", kuinka kirjoja ei enää lueta - edes lukion äidinkielen ja kirjallisuuden tunneilla, koska "nuorilla on niin paljon paineita", kuten äidinkielenopettaja yliempatisoi ilmiötä, ja kuinka media kohtelee ihmisiä, sosiaalisesta mediasta puhumattakaan. Todellisuuden tapahtumat ja tarinat sen sijaan ovat niin uskomattomia, että ne eivät mene kustannustoimittajan seulan läpi - puhumattakaan kokemuslukijan seulasta. Kokemuslukija taitaa tosin toimia pikemminkin edustamansa kulttuurin sensorina ja portinvartijana...

Emme ole täällä pitämässä hauskaa on sujuvasti ja paikoin viihteellisestikin kirjoitettu romaani, joka paljastaa nykyaikamme tekopyhyyksiä. Ehkä aidointa onkin istua mökin kivisellä rapulla kesällä, ja tuntea kiven lämpö... vastaus elämän tarkoitukseen ei kaikille ole puutarhanhoito, osalle se on kaivinkoneella kaivaminen. Lienee kuitenkin kyse saman ilmiön eri puolista, samasta todellisuudesta mutta eri kokemuskulmasta.

Armando Iannucci: The Death of Stalin

Armando Iannuccin ohjaama satiiri The Death of Stalin (2017) on ehkä juuri sitä, mitä siltä olisi voinut odottaa: jokseenkin kuivakka ja ennalta-arvattava elokuva, jolla on hauskatkin hetkensä (ja jolle kahden tunnin mitta on ehdoton maksimi).

Elokuva kertoo Neuvostoliittoa johtavasta pappa- tai setäporukasta, jonka kärkihahmona on luonnollisesti Stalin. Sitten Stalin heittää henkensä ja sedät eivät tiedä mitä tehdä; samalla alkaa hillitön valtakamppailu. Kuvaan astuvat mukaan myös Stalinin aikuiset lapset, terävä ja osin neuroottisen oloinen tytär ja impulsiivinen, alkoholiongelmainen poika.

Elokuvan hersyvin ja tarkkanäköisintä huumoria edustava kohtaus liittyykin lapsiin. Molempien heistä saavuttua kuolintaloon poika alkaa riehua. Tytär ja Neuvostoliiton korkein johto seisovat rivissä ja katselevat kohtausta - tai pikemminkin pyrkivät olemaan katselematta. Tähän tilanteeseen jokainen johonkin perheeseen tai sukuun kuuluva voi samastua - ja eritoten tyttären (Andrea Riseborough) näyttelijäsuoritus on upea!

Veikko Huovinen: Porsaan paperit. Eläinaiheiset erikoiset.

"Meillä oli liitto karhun kanssa kaukana salolla."

WSOY 1999. 153 s.

Ihan yleissivistyksenkin vuoksi on luettava Veikko Huovista. Se olikin ehkä suurin motiivini tarttua tähän teokseen; toinen oli se, että luen huomattavan vähän lyhytproosaa. Huovisen tyyli on omintakeisen pakinoiva ja sellaisena viihdyttävä, joskin pieninä annoksina.

Porsaan papereiden kaikki tekstit käsittelevät eläimiä. Oivaltavimmillaan Huovinen on fokalisoidessaan tarinaa eläimen näkökulmasta. Kerrassaan hulvaton on esimerkiksi novelli Sielunvaellusta, jonka päähenkilö Leo Sytky kuolee, päätyy Jumalan juttusille ja pyytää mahdollisuutta sielunvaellukseen. Niinpä Leo Sytkyn sielu alkaa vaeltaa eläimestä toiseen, ja sen seuraaminen on absurdin hykerryttävää.

Myöskin Kuikka-nimisen novellin päähenkilökuikan ajatuksenjuoksu on absurdin inhimillistä: "Kuikka muistelee nuoruuttaan. Aina kun se muistelee nuoruuttaan, käyttää se itsestään nimeä Jaakkima."

Osa novelleista on kerrottu ihmisen näkökulmasta, kuten Vangittu prinsessa, jossa tarkkaillaan koiralauman käytöstä. Toisinaan ihmishenkilöt projisoivat ihmismäisyyksiä eläimiin, toisaalta elänten kautta näytetään satiirisessa valossa ihmismäinen elämä:

"Toisen jakson aikana koirat asuvat yötä päivää pihalla ja käyvät irstaiksi ja meluisiksi. Niiden pärstätkin ovat yhtä törkeät kuin niillä nuorilla ja vihaisilla miehillä, muotoilijoilla ja taiteilijoilla, jotka pitävät pikkupoikien otsatukkaa. Pakkasyössä ja kuutamossa ulvotaan, räyhätään, raavitaan ja purraan ovia ja sotketaan kaikki paikat. Täysin hämmästyttävä on niiden pyrkimys tavoitella prinsessan suosiota kakkimalla portaille, kaivon kannelle ja koirankopin katolle. Olen joskus nähdessäni jonkun niissä puuhissa naurahtanut ja sanonut sille suoraan, että kovinpa sinulla on suuret käsitykset itsestäsi..."

Tuskinpa ihan piakkoin tartun Huoviseen uudelleen, mutta makupaloina nautittuna kerronta on toimivaa.

* * *

Lukuhaaste 2016:

7. Vihervuosi 2016 -sloganiin "Minun maisemani - maalla ja kaupungissa" sopiva teos
8. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa en ole lukenut aiemmin
15. Kirjan kansi on mielestäni ruma
16. En ole ikinä ennen kuullut kirjasta
30. Viihteellinen kirja
41. Kirjassa lähetetään kirjeitä
44. Kirjassa joku kuolee

Pirkko Lindberg: Candida

"Can-dii-daa... Can-dii-daa... Kaikui huuto kaukaisessa Fenno-Euroopassa, erään länsiuusmaalaisen kartanon kuta kuinkin villiintyneessä puutarhassa, kun 17-vuotias nuorukainen juoksenteli karviaispensaalta toiselle kolme hyppelevää mäyräkoiraa kintereillään huhuillen yhä uudelleen innokkaasti jotakuta, jonka nimi oli Candida."

Like 1998. Suom. Asta Piiroinen. Alkuteos Candida, 1996. 375 s.
 
Siinä missä Voltairen Candide tuntui minusta satiirina kaukaiselta ja vaikeasti lähestyttävältä, Pirkko Lindbergin uudelleenkirjoittama versio Voltairen teoksen muunnelmana toimii oivallisesti. Päähenkilö on nainen, Candida, ja hänet löydetään "fennoeurooppalaisen" kartanon portailta uudenvuodenpäivänä 1975. Candida seikkailee jos jonkinmoisten tuttavuuksien, ammattien ja elämänkokemusten Euroopan halki vuoteen 2000. Lindbergin kirjoitustyyli kaikkitietävine kommentoivine kertojineen on satumaista luettavaa, mutta satiirin kärki teoksessa on vähintäänkin yhtä ajankohtainen kuin teoksen ilmestymisvuonna 1997. Ilmestymisvuonnaan Candida oli myös Finlandia-palkintoehdokkaana.

Candidasta välittyy voimakas ääriliberalismin ja kulutuskapitalismin (kuin myös Candidestakin tuttu optimismin) kritiikki. Harjoittaessaan toimittajan ammattia Candida haastattelee pääministeriä. Pääministerin ideologiset näkemykset paradoksaalisuudessaan edustavat aivan tätä päivää:

"'Meidän täytyy haluta enemmän!' pääministeri pauhusi. /--/ 'Saadaksemme pyörät pyörimään vielä vauhdikkaammin kuin nyt, on meidän, ts. koko Suomen kansan jatkuvasti tarkasteltava omaa olotilaamme ja omaisuuttamme, emme saa takertua vanhanaikaisiin malleihin, olipa sitten kuse autoista, pakastimista, TV-lähettimistä - vaan meidän on käytävä urheasti ostamaan uutta! - Os-ta-maan, neiti Toimittaja! /--/ 'Mutta' jatkoi pääministeri mustan pilven varjostaessa hänen otsaansa, 'samanaikaisesti on myös osattava vetää vyötä tiukemmalle!' 'Syötävä vähemmän?' kysyi Candida typertyneenä ja ymmärsi heti, että oli munannut itsensä. 'Ei, minähän sanoin juuri, että koko kansan on kulutettava enemmän', sanoi pääministeri kärsimättömänä. 'Ei, koko kansan on niin kuin talvisodan aikana oltava solidaarisesti kaikkien niiden säästöjen! leikkausten! ja supistusten! takana, jotka ovat välttämättömiä valtion... hmm... hyvinvoinnille. /--/ 'Mutta', sanoi Candida, 'kuinka voimme sekä tuhlata että säästää samanaikaisesti?' Pääministeri huitoi kättään ilmassa. 'Sehän juuri on haasteemme, neiti Toimittaja! Kirjoittakaa, että meidän on pinnisteltävä tahtomme, lyhyesti sanottuna, myös henkisesti, niin, ennen kaikkea henkisesti meidän tulisi tahtoa enemmän.'"

Samaan aiheeseen palataan Candidan työskennellessä talouskasvuministerin piikana. Talouskasvuministeri pitää illalliset, joille on kokoontunut kansakunnan poliittinen kerma. Jargon sisältöineen kuulostaa jälleen kerran tutulta:

"Ensinnäkin riemuittiin viimeisimpien mittausten tuloksista, joiden mukaan työttömien lukumäärä oli laskenut puolesta miljoonasta 499 999:ään. 'Yksilö on joka tapauksessa kaiken alku ja juuri', pörhisteli pääministeri hieroen samalla kihdin runtelemia korvalehtiäään. 'Nii-in, eikö yksilö kannakin sisällään koko maailmankaikkeutta', sanoi kulttuuriministeri hienostuneen sielunsa syvyyksistä. Ja hän muistutti kollegoitaan siitä, ettei kukaan muu ollut näinä vaikeina aikoina ottanut hänen tavallaan puheeksi optimismin voimaa."

Yksilökeskeisen vastuun näkökulma tulee esiin myös kohtauksessa, jossa Candida vierailee vanhainkodissa: "'Säästöjä, leikkauksia ja supistuksia', sopersi vanha nainen, 'mistään muusta ei ole puhuttu viimeisten kymmenen vuoden aikana.' Ja hän kertoi, että viikko sitten itse kunnanjohtaja omassa korkeassa persoonassaan oli ilmestynyt vanhainkotiin ja sanonut eläkeläisille, että hehän ovat itse asiassa aikuisia ihmisiä ja heidän täytyy toki oppia ottamaan vastuu itsestään eikä olla valtion riesana ja rasitteena." Ihan tätä mallia ei kukaan vielä ole näin suoraan (?) markkinoinut, mutta vanhusten heitteillejättö niin kutsutun kotihoidon varaan välittää sanattomasti saman viestin - ja ei varmaankaan kukaan ole voinut välttyä uutisoinnilta vanusten laitoshoidosta ja sen tasosta Suomessa.

Mutta palataan vielä edelliseen tilanteeseen, talouskasvuministerin päivällisille, jossa keskustelun riehakkuus nousee juhlien edetessä: "Ja niin luiskahdettiin puhumaan säästöistä! leikkauksista! ja supistuksista! Ja tasa-arvoministeri sanoi kovaan ääneen, ettei hän ollut osannut unelmoidakaan, että köyhiltä ottaminen ja rikkaille antaminen olisi näin helppoa." Näitä keskusteluja voi sen suuremmitta mielikuvituksitta uskoa tulleen käydyiksi nykyeliitin kabineteissa. Köyhiltä ottaminen ja rikkaille antaminen näyttää olevan uskomattoman helppoa nykypolitiikkaa tarkasteltaessa.

Candida ottaa kantaa myös työllisyyspolitiikkaan ja ihmisen tarpeellisuuden kokemukseen. Aikasiirtymän kautta Candida päätyy keskustelemaan itse Voltairen kanssa, joka esittelee hänelle myös lähes-kaimansa Candiden. Voltaire on kiinnostunut vuosituhannen lopun elämänmenosta ja pyytää Candidaa kertomaan hänelle, mitä pikaruoka oikein on. Candida vastaa: "Se on ruokaa, joka tarjoillaan nopeammin, joka on helppoa hotkaista ja joka siitä huolimatta ravitsee kehoa tietyllä määrällä energiaa. Nykyaikana ei nähkääs ole aikaa syödä hitaasti. Aika on rahaa, se sanonta on soinut korvissamme siitä lähtien, kun synnyimme!"

Tälle vastaukselle Voltaire hymähtää ironisesti ja esittää jatkokysymyksen - mikä mahtaa olla niin täerkeää, että sitä pitää tehdä syömisen sijasta? Ja Candida vastaa: "Ah, ainakin täällä yhdentyneessä Euroopassa täytyy niiden, joilla on työtä, tehdä sitä lakkaamatta, ja niiden, jotka ovat nuoria, täytyy varmuuden vuoksi oppia pari ammattia tai suorittaa monta akateemista loppututkintoa, sillä käynnissä on kiperä taistelu harvoista työpaikoista."

Mutta eikö olemassa olevaa työtä voida jakaa, kyseenalaistaa Voltaire. "Ei, koska jostain syystä pidetään paljon fiksumpana, että ne, joilla on työtä, elättävät osalla tienestistään niitä, joilla ei ole työtä. Niinpä sen sijaan, että työtä tehtäisiin neljä päivää pienemmällä palkalla, tehdäänkin mieluummin viisi päivää hieman korkeammalla, mutta silloin menetetään vuorostaan se osuus palkasta, joka kuluu työttömän elossa pitämiseen. Palkka on siis sama, kuinka päin vain asiaa katsookin", vastaa Candida.

Näin siis suhtaudutaan työhön "yhdentyneessä Euroopassa". Miten on asian laita Eldoradossa, onnen maassa?

"Nyt vain sattuu olemaan niin, että Eldoradossa ei ristin sielukaan joudu olemaan ilman työtä! Jos ei sitä itse halua nimittäin. Sillä jokainen vastasyntynyt lapsi, joka kastetaan auringon, kuun ja tähtien valossa, saa maan päättäjiltä kastelahjaksi valan, etteti hänen koskaan, koskaan tarvitse tuntea itseään tarpeettomaksi - vaan päinvastoin jokaista pidetään saman arvoisena kuin, juuri niin, oman painonsa verran kultaa, ei vaan vielä enemmän, sillä mitäpä seitsemänkymmentä kiloa keltaista metallia olisi verrattuna elävään ihmiseen?"

Ehkäpä näistä työn tekemisen ja tarpeellisuuden ajatuksista sietäisi ottaa jollain lailla opikseen.

Candidan lopullinen yhteenveto raha- ja talouspolitiikasta osuu asian ytimeen: "Jättiläismäiset, eksponentiaaliset pääomamassat - niin sanottu liika rahoituspääoma - kasaantuivat kumpupilvien lailla koko yhdistyneen Uuden Euroopan ylle, ja niiden haltijoiden, miljardöörien, lukumäärä kasvoi kasvamistaan. Samanaikaisesti koko maanosaa sanottiin köyhemmäksi kuin koskaan aikaisemmin."

Ja täällä me elämme, satiirin todellisuudessa - "köyhemmässä Euroopassa kuin koskaan".

Vaikka Lindbergin Candida on erittäin kantaa ottava satiirissaan, on se myös todella viihdyttävää luettavaa absurdeine seikkailuineen, vanhanaikaisine kirjoituskonventioineen - kuten joka luvun alussa olevine juonitiivistelmineen - sekä äkillisine juonenkäänteineen.

Neljäs tie @ Kansallisteatteri

Esa Leskisen ja Sami Keski-Vähälän Kansallisteatteriin ohjaama näytelmä Neljäs tie on dokumenttiteatteria, joka käy läpi Suomen taloushistorian suurimmat tunaroinnit lähes sadan vuoden ajalta. Näytelmä alkaa sisällissodasta ja päättyy Euroopan tämänhetkiseen talouskriisiin. Näkökulma on läpeensä kriittinen ja paljastaa sen, kuinka vähän Suomen kannalta tärkeitä päätöksiä taustoineen lopulta on mediassa tuotu esiin ja kuinka hämärällä jargonilla vallanpitäjät puhuvat, jotta päätösten todelliset merkitykset ja seuraukset jäisivät hämärän peittoon.

Pahuuden ytimenä tavallisen ihmisen ja humaaniuden kannalta näytetään pankkitoiminta ja todellisuudesta täysin irrallaan toimiva finanssimaailma, jolle valtiot näyttävät antaneen täydelliset takaukset, jotka lopulta realisoituvat tavallisten ihmisten, veronmaksajien maksettavaksi.

Näytelmän alkutilanne on lohduton ja vähintään yhtä lohduttomana näyttäytyy nykyhetki, johon näytelmä päättyy. Järjen ääntä ja ihmisyyttä puolustaneet poliitikot vaiennetaan kautta linjan, kabinettimiehitys runnoo haluamansa laiset päätökset tietämättömillä, pelokkailla ja omaa vaalimenestystään ajattelevilla poliitikoilla läpi aivan kuten haluaa.

Mutta onko tämä lopultakaan kenenkään etu, edes valtaapitävän luokan tai rahahuolettomien superrikkaiden?

Näytelmän esittämät luvut ovat kylmääviä. Euroopan 500-miljoonaisesta väestöstä 120 miljoonaa on köyhiä, mistä syystä Punainen risti on julistanut Euroopan kriisimantereeksi. Kuinka moni eurooppalainen on tästä tietoinen?

Kansallisteatterin sivuilla näytelmää luonnehditaan "musiikkipitoiseksi dokumenttiteatterin, draaman ja satiirin yhdistelmäksi" ja "kuvia kumartelemattomaksi komediaksi". Musiikkia näytelmässä käytetäänkin oivaltavasti, ei vain taustana tai lisänä vaan juonta eteenpäin vievänä elementtinä - esimerkiksi Scorpionsin kappale Wind of Change on eittämättä näytelmän kohokohtia. Varsinainen komediallisuus tässä yli kolmetuntisessa järkäleessä tosin on marginaalista. Henkilöhahmot toki ovat äärimmilleen imitoituja karikatyyrejä ja tapahtumat itsessään näytetään satiirisessa valossa, mutta varsinaisia naurunpyrskähdyksiä Neljäs tie herättää huomattavasti niukemmin kuin esimerkiksi Ryhmäteatterin Eduskunta II, joka nauratti yleisön kyynelten partaalle kadottamatta silti dokumentaarisuuttaan tai kriittisyyttään.

Kansallisteatterin Neljännen tien kuvaama aihekin tosin on vaativa - miten herättää katsojien mielenkiinto taloushistoriaa ja -politiikkaa kohtaan ja samalla kattaa sadan vuoden aikajänne, onnistua poimimaan aiheen kannalta olennaiset tapahtumat? Neljäs tie onnistuu tässä kuitenkin hyvin. Ensimmäinen puoliaika tuntuu osin pitkältä, mutta toisella puoliajalla hyvän pohjustuksen päälle on helppo rakentaa enemmän toimintaa.

Neljäs tie saa ajattelemaan ja samalla myös ahdistumaan. Mitä vaihtoehtoja tavalliselle ihmiselle jää? Vaikuttaa siltä, että edes poliitikot eivät kykene vaikuttamaan asioihin vaan heidänkin kätensä (tai silmänsä) ovat sidotut - niin mitä sitten keskinkertainen pikkutavis voi edes omassa elämässään tehdä selviytyäkseen? Äänestämiseenkin näytelmä ottaa masentavan kannan - "kyllähän sä voit mielipiteesi kertoa, mutta ei kannata olettaa, että se johtaisi mihinkään". Toisaalta yhteiskunnasta ja markkinataloudesta ei oikein voi irtautuakaan, protestoida olemalla olematta mukana.

Näytelmän tarjoaman visio tulevaisuudesta on pelottavan lähellä erilaisia dystopioita, kuten esimerkiksi Ahmad Khalid Tawfiqin romaanin Utopia tarjoamaa tulevaisuuskuvaa. Neljäs tie on ehdottoman suositeltavaa katsottavaa kaikille kriittisistä näkökulmista kiinnostuneille.

Alussa oli suo, kuokka ja Jussi - ja niin näyttää olevan lopussakin. Onko näytelmän pohjimmainen viesti, että ihminen voi olla vastuussa vain itsestään? Euroopan unioni oli hyvä yritys yhteisöllisyydestä yli rajojen, mutta muuttui Baabelin torniksi, joka ei voi kuin romahtaa mahdottomuuteensa?

Eduskunta II @ Ryhmäteatteri, Helsinki

Eduskunta II on jatkoa Ryhmäteatterin keväällä 2011 ensi-iltansa saaneelle samannimiselle näytelmälle. Näytelmä edustaa dokumentaarista teatteria - osa repliikeistä on poimittu suoraan eduskunnan täysistuntojen pöytäkirjoista tai esimerkiksi televisioiduista seminaareista. Esitys hyödyntää kerronnassaan myös videotekniikkaa: henkilöhahmot ovat menneet poliittisiin tilaisuuksiin tapaamaan todellisia ihmisiä, tapaamiset on nauhoitettu ja esitetään osana näytelmää. Näyttelijät näyttelevät poliitikkoja ja talouselämän vaikuttajia, yhtenä henkilöhahmona on myös näytelmän ohjaaja Susanna Kuparinen, jonka tekemää taustatyötä tuodaan esille itseironisessa valossa.

Kyseessä on "satiiri veljeskuntien Suomesta" ja näytelmässä Suomi näytetään maana, jossa todellista vaikutusvaltaa eivät käytä poliitikot - hallitus ja eduskunta - vaan korporaatiot, yristysjohtajat ja hyvä veli -verkostot. Kohtauksissa nostetaan esiin poliittisia skandaaleja, eniten yksittäistä huomiota saa Finnair epämääräisine asuntokauppoineen ja veroparatiisiyhtiöineen. Keskiössä ovat eläkevakuutusyritykset ja niiden vallankäyttö, joka ei todellakaan noudattele avoimuuden periaatteita. Tietoa on vaikeaa saada.

Aihepiiri on teoreettinen ja monimutkainen, joten kyseessä on todellakin "aikuisten näytelmä". Ohjaaja Kuparinen onnistuu välittämään näytelmällään ehkäpä mahdollisen selkeän kuvan tapahtumista. Kertojanääni avaa käsitteitä ja taustoja katsojille, mikä on toimiva ratkaisu. Ensimmäinen puoliaika on varsin nopeatempoista revittelyä, toisella puoliajalla syvennytään Finnairin kauppoihin, sopimuksiin ja maineeseen. Ratkaisu on sikäli epätyypillinen, että toisella puoliajalla tapahtumien odottaisi kiihtyvän, mutta tässä näytelmässä ratkaisu jokseenkin toimii. Finnairin monimutkaisten yhteyksien edes jonkinlaiseksi ymmärtämiseksi onkin hyvä laatia selkeyteen pyrkivä rautalankamalli.

Näytelmän koomisinta antia ovat karrikoidut henkilöhahmot. Muun muassa poliitikkojen maneereja tuodaan esille erittäin osuvasti: Urpilainen, Hyssälä, Hautala, Kauppi, Zyskowicz, Pekkarinen, Ihalainen, Häkämies - mitä mimiikkaa! Näyttelijätyö on kerrassaan nautittavaa katsottavaa. Myös apulaiskapunginjohtajan esiintymis- ja puhetapa sekä toimittajan olemus ja ruumiinkieli tuovat nasevasti esille kyseisiin ryhmiin liittyviä stereotypioita.

Kysymys, joka minua eniten jäi näytelmän katsomisen jälkeen pohdituttamaan, on se, että onko valehteleminen lopulta noin helppoa? Pokkaahan se toki vaatii, mutta tiedon salaaminen ja muistamattomuus vaikuttavat olevan ihan relevantteja toimintatapoja oman edun tavoittelussa. Kansan tai suuren yleisön edessä ryvettymisellä ei tunnu olevan mitään merkitystä - lööpit huutavat tietyn aikaa, mutta jos asiat ovat tarpeeksi monimutkaisia ja kätkettyjä, ei tavallinen ihminen niitä kauaa muista. Pahinta, mitä hyvä veli -verkostoon kuuluvalle rikkaalle, vaikutusvaltaiselle, keski-ikäiselle ylipainoiselle heteromiehelle voi tapahtua, tuntuu olevan maineen tai kasvojen menettäminen vertaistensa joukossa ja sikäli hylätyksi tuleminen. Esimerkkitapaukseksi edellä mainitusta näytelmä nostaa Matti Vuorian, joka vaihtoi Fortumista Varmaan: vaikka hän Varman toimitusjohtajana ansaitsikin paljon, hänen seuraajansa Fortumissa ansaitsi moninkertaisesti häneen nähden. Mikä moka!