Svetlana Aleksijevitš: Sodalla ei ole naisen kasvoja

"Milloin naiset ensi kerran tulivat armeijaan?"

Progress / SN-kirjat 1988, laajennettu laitos Tammi 2017. Suom. Pauli Tapio. Venäjänkielinen alkuteos 1985, laajennettu laitos 2013. 417 s.

Svetlana Aleksijevitšin Sodalla ei ole naisen kasvoja on pysäyttävä lukukokemus. Se on dokumentaarinen romaani, joka perustuu toisessa maailmansodassa neuvostojoukoissa taistelleiden naisten haastatteluihin. Romaani on moniääninen kollaasi, joka kuitenkin piirtää kokonaiskuvan siitä, millaisena sota ja osin sodanjälkeinen aika näyttäytyi sotaan aktiivisesti osallistuneille naisille.

"Olemme sitä sukupolvea, joka uskoi, että elämässä on jotain ihmishenkeä suurempaa. On synnyinmaa ja suuri aate. No, ja tietysti myös Stalin. Mitäpä sitä valehtelemaan? Niinhän sitä sanotaan, ettei laulusta voi heittää sanoja pois."

Lähes jokaisessa kertomuksessa nousee esille naisten sotainto, valtava halu päästä eturintamaan. Naiset eivät rintamalla saaneet erityiskohtelua. Tämä tulee esiin monessa tarinassa, jotka käsittelevät kuukautisia. Ne, joilla kuukautiset vielä olivat normaalisti, käyttivät sotaoloissa miesten alushousuja ja housuja, eikä materiaalia, joita terveyssiteitä olivi voinut kääriä, ollut. Jossakin vaiheessa housut muuttuivat täysin verisiksi ja sitten kovettuivat päälle. Eikä tilannetta auttanut hävetä, oli vain edettävä.

Toisaalta moni naisista kaipasi rintamalla naiseuttaan ja naisellisia vaatteita, meikkejä ja kampauksia. Ja koska naisilla ei useinkaan ollut juurikaan tai ollenkaan sotakoulutusta taustallaan ennen tositoimiin menemistä, sodan miehinen järjestys oli heille vieras. Tämä johti moniin kommelluksiin, kuten esimerkiksi seuraavasta tarinasta käy ilmi:

"Tämä [keittäjä] kaatoi minulle kaksi ämpärillistä teetä. Olin viemässä sitä joukkueelle, kun vastaan tulivat poliittisen osaston päällikkö ja prikaatin komentaja. Samassa muistin, että meitä oli opetettu tervehtimään kaikkia, koska olimme tavallisia sotamiehiä. Ja heitä oli kaksi. Miten minä heitä molempia tervehdin? Kävelin ja aprikoin. Kun he tulivat kohdalle, laskin ämpärit, nostin molemmat kädet lippaan ja kumarsin kahdesti. Ensin he eivät kiinnittäneet minuun huomiota, mutta seisahtuivat sitten ihmeissään. 'Kuka sinut on opettanut tuolla tavalla tekemään kunniaa?' 'Vääpeli opetti. Hän sanoi, että kaikkia on tervehdittävä. Ja teitä on kaksi...' Armeijassa aivan kaikki oli meille tytöille hankalaa."

Tarinoista käy ilmi myös miesten suhtautuminen naissotilaisiin rintamalla. Osa sääli tyttöjä ja osa ei suostunut tottelemaan heitä, rakkaus- ja muitakin suhteita oli, mutta monen naisen kertomuksesta välittyy miesten heihin kohdistama kunnioitus ja suojelunhalu, joiden taustaselityksenä saattaa olla tämä:

"Jos miehet näkivät etulinjassa naisen, heidän kasvonsa muuttuivat. Jo pelkkä naisen ääni muutti heitä. Joskus yöllä istuin korsun ovella ja lauloin hiljaa. Luulin kaikkien nukkuvan, mutta aamulla komentaja sanoi: 'Emme me nukkuneet. Kuuntelimme sinua ja ikävöimme...'"

Kuitenkin miesten ja yhteiskunnan sodanjälkeinen suhtautuminen rintamalla olleisiin sotineisiin naisiin on jokaisessa kertomuksessa samanalainen, jos sitä käsitellään jollakin tavalla. Sodan jälkeen näihin naisiin suhtauduttiin voimakkaan halveksuvasti, ja taustalla tuntui olevan pelko. Siinä missä rintamalta palanneet miehet otettiin vastaan sankareina, naisiin suhtauduttiin kuin ruttoa kantaviin huoriin.

Aleksijevitš on haastatellut romaaniaan varten lukuisia naisia, joista enemmistön nimi romaanissa mainitaan, mutta osa ei halua nimeään julki.

"Sodat ja vallankumoukset ovat kai opettaneet meille, ettei menneeseen kannata pitää yhteyttä. Ettei kannata hellävaroen kutoa sukuhistorian seittejä. Katsoa kauas taakse. Olla ylpeä. Kiirehdimme unohtamaan, pyyhkimään jäljet, sillä huolitellut muistot voivat muuttua todistusaineistoksi. Usein niistä on joutunut maksamaan hengellään. Kukaan ei tiedä mitään siitä, mitä oli ennen isoisää ja isoäitiä. Kukaan ei etsi juuriaan. Olemme tehneet historiaa, mutta eläneet päivän kerrallaan. Lyhyellä muistilla."

Nykylukijana miettii, onko miesten ja naisten sodalla ja sotamuistoilla niin merkittävästi eroa, kuin kirjailija korostaa niillä olevan. Toisaalta täytyy muistaa, että 1940-luvulla maailma oli erilainen kuin nykyään, naisen asema (Neuvostoliitossa) oli erilainen, kuin mikä naisen asema 2010-luvun Suomessa on. Sodalla ei ole naisen kasvoja on kuitenkin merkittävästi erilainen sotakirja kuin mikään aiemmin lukemani sotaa kuvaava romaani. Aleksijevitš tuo esiin pieniä yksityiskohtia, tai niin kuin kertojaääni teoksessa sanoo, hän kirjoittaa sielujen tai tunteiden historiaa, ei sitä miehistä valtavirtahistoriaa, jossa tärkeää on mainita taistelupaikkojen nimiä, prikaatien ja divisioonien nimiä tai kaatuneiden määriä...

Aleksijevitšin haastattelemat naiset ovat olleet hyvin nuoria sodan aikana, moni on ollut 16-19-vuotias. Haastattelujen yhteydessä Aleksijevitšille näytetään usein valokuvia. Mitä ajatuksia ne herättävät hänessä?

"Näen, miten pehmeät, lapselliset piirteet muuttuvat kovaksi, itsevarmaksi ja ankaraksi naisen katseeksi. On vaikea uskoa, että tuo muutos tapahtui muutaman kuukauden ja vuoden aikana. Tavallisesti aika tekee työtään paljon hitaammin ja huomaamattomammin. Ihmiskasvot veistyvät pitkien aikojen kuluessa. Sielu piirtyy niille verkalleen. Mutta sota loi oman kuvansa ihmisiin nopeasti. Piirsi itsensä."

Lopuksi vielä ajattelemisesta:

"Mitä muistan... Mitä minun mieleeni jäi? Hiljaisuus - se outo hiljaisuus saleissa, joissa haavoittuneet makasivat... Kaikkein vakavimmin haavoittuneet... He eivät puhuneet keskenään. Eivät kutsuneet ketään luokseen. Monet olivat tajuttomia, mutta useimmat vain makasivat hiljaa. Ajattelivat. Katsoivat jonnekin syrjään ja ajattelivat. Jos heitä kutsui nimeltä, he eivät kuulleet. Mitä he ajattelivat?"

Sven Lindqvist: Tappakaa ne saatanat

Into 2015. Alkuteos Utrota varenda jävel, 1992. 250 s.

Sven Lindqvistin esseistinen teos Tappakaa ne saatanat peilaa länsimaista rasismia kolonialismin perintöä vasten. Lausetta "'Eurooppa' tulee seemiläisestä sanasta, joka merkitsee - - pimeyttä" voisi pitää teoksen lähtökohtana; eurooppalainen sivistys saa tämän teoksen lukemisen myötä kovin erilaiset kasvot. 1800-luvun aatemaailma tuntuu samalla olevan kovin kaukana ja pelottavan lähellä nykymenoa. Lindqvist näyttää holokaustin varsin luontevana jatkumona 1800-luvun kolonialistiselle ajattelulle ja toiminnalle.

Tämäkin teos osoittaa sen, kuinka tärkeää ja olennaista on, millaisin sanoin asioita nimetään. Nimeäminen on vallankäyttöä ja maailman luomista. "'Mitään Omdurmanin taistelun kaltaista ei enää milloinkaan tulla näkemään', Churchill kirjoittaa. 'Se oli viimeinen rengas noiden upeiden yhteenottojen pitkässä ketjussa, joiden värikylläisyys ja majesteettinen loisto on niin suuresti antanut sodalle hohtoa.'" Oi värikylläinen, majestettinen, hohdokas sota! Wikipedia sanallistaa Omdrumanin taistelun näin.

Teknologisella kehityksellä on aina ollut kahdet kasvot: se on mahdollisuus hyvään ja pahaan. Sotateknologia kehittyi paljon 1800-luvulla, mistä Tappakaa ne saatanat antaa monia esimerkkejä. Myös teknologiseen kehitykseen liittyvä retoriikka on kiinnostavaa:

"Höyrylaiva esitettiin valon ja oikeamielisyyden tuojana. - - höyryalukset 'tuovat rauhaa ja ihmisten välistä hyvää tahtoa maailman pimeille alueille, missä julmuus on nyt vallalla'. Tällaista oli virallinen retoriikka. Omdurmanissa kävi selväksi, että tykkivene antoi myös kyvyn tappaa mukavasti ja turvallisesti, tuhota vastustajat jumalallisen saavuttamattomista asemista."

Etäisyyden päästä asiat ovat helpompia - riskit ovat vähäisempiä, tunteita ei ole paljoa pelissä.

"Ne, jotka edustivat siirtomaissa sivistystä, olivat 'näkymättömiä' paitsi siinä mielessä, että he pystyivät aseillaan tappamaan pitkän etäisyyden päästä, myös toisessa merkityksessä: kotimassa kukaan ei tarkkaan tiennyt miten he toimivat. Valtavat etäisyydet, huonot yhteydet ja vaikeasti läpäistävät viidakot eristivät heidät kotimaasta ja näin he käyttelivät imperiumin valtaa ilman että kotoiset mielipiteet lainkaan kontrolloivat heitä. Miten he valvonnan puuttuessa valtaa käyttivät? Miten he itse muuttuivat kun kukaan ei ollut heitä näkemässä?"

Lindqvistin teoksen ydin tulee esiin tässä:

"Uskon nyt osoittaneeni että yksi 1800-luvun perustavista mielipiteistä oli, että on rotuja, kansoja, kansakuntia ja heimoja, jotka ovat kuolemassa sukupuuttoon. Tai niin kuin Englannin pääministeri lordi Salisbury ilmaisi asian kuuluisassa puheessaan Albert Hallissa toukokuun 4. päivänä 1898: 'Maailman kansakunnat voi karkeasti jakaa eläviin ja kuoleviin.' - - Hän puhui totta. Eurooppalaiset olivat 1800-luvulla anastaneet suunnattomia alueita Pohjois-Aasiasta ja Pohjois-Amerikasta, Etelä-Amerikasta, Afrikasta ja Australiasta. Ja 'kuolevat kansakunnat' olivat kuolemassa juuri siksi että niiltä oli viety maa."

Sukupuutto ja jako eläviin ja kuoleviin kansoihin on perusajatuksena myös holokaustia ja antisemitismiä tarkasteltaessa, ja näin syntyy uskottava konteksti: Saksa on saanut pian lähes vuosisadan verran tehdä tiliä historiansa kanssa, ja muu Eurooppa on lähinnä keskittynyt kauhistelemaan asiaa vierestä, ikään kuin ulkopuolelta. Lindqvist näkee Hitlerin henkilönä, joka otti askeleen joukkomurhasta kansanmurhaan:

"Hitleriä - - ajoi koko poliittisen uran ajan fanaattinen juutalaisviha. Hänen antisemitisminsä juuret ovat yli tuhatvuotisessa perinteessä, joka oli usein johtanut juutalaisten murhiin, myös joukkomurhiin. Mutta askel joukkomurhasta kansanmurhaan otettiin vasta sitten kun antisemiittinen traditio yhdistyi siihen kansanmurhatraditioon, joka oli syntynyt Euroopan laajentuessa Amerikkaan, Austraiaan, Afrikkaan ja Aasiaan. Elintilaopin mukaan juutalaiset olivat maaton kansa, samoin kuin Afrikan sisäosien pienikokoiset metsästäjäkansat. He kuuluivat vielä alempaan rotuun kuin venäläiset ja puolalaiset, sellaiseen rotuun, joka ei voinut vaatia elämisen oikeutta. Oli vain luonnollista että tällaiset alemmat rodut (sanottiin niitä sitten tasmanialaisiksi, intiaaneiksi tai juutalaisiksi) hävitettiin jos ne olivat tiellä. Samoin olivat muut länsimaiset herrakansat tehneet."

Lindqvist ei kuitenkaan tyydy vain perkaamaan länsimaisen rasismin juuria 1800-luvun kolonialismin kautta tai keskity 1930- ja 40-lukujen tapahtumiin, vaan hän käsittelee myös kirjan julkaisuajankohdan (1990-luvun alun) nykyhetkeä, joka poikkeaa yllättävän vähän tämänhetkisestä aatteellisesta ilmapiiristä:

"Le Pen pitää vappuna puheen Pariisissa.'Olen kuullut hänen puhuvan', kertoo ranskalainen insinööri, joka on Michelinin palveluksessa Nigeriassa. 'Luulin että fasismi olisi takaisin tullessaan sonnustautunut iloisiin ja ystävällisiin väreihin, niin että sitä olisi vaikea tunnistaa. En uskonut sen tulevan ruskeissa paidoissa ja mustassa nahkassa.' Minä en uskonut, että se tulisi pää ajeltuna, auringonkehrä rinnassa, saappaisiin ja rähinäremmiin sonnustautuneena. En uskonut että se kutsuisi itseään 'kansalliseksi ja sosiaaliseksi'. Nyt se kuitenkin tulee juuri näin tunnistettavana, rehvastelee natsismin perinnöllä. Kun johtaja puhuu, joka lauseen perään nousee entinen ulvonta. Sama muukalaisviha. Sama valmius väkivaltaan. Sama loukattu miehisyys."

Tappakaa ne saatananat -teoksessa on myös kiinnostavaa lajityypin pohdintaa. Teos on kirjoitettu esseistisellä otteella ja tyylillä, mutta omakohtaisuuden lisäksi mukana on varsin runsaasti historiallisia ja kaunokirjallisia lähteitä. Lindqvist pohtii aina läsnä olevaa fiktiivisyyttä kiinnostavalla, suorastaan provokatiivisella tavalla:

"Aidoimmassakin dokumentaarisiin lähteisiin perustuvassa esityksessä on aina vähintään yksi sepitteinen henkilö, nimittäin se joka puhuu. Sepitteisempää hahmoa en ole milloinkaan luonut kuin oli väitöskirjani 'tutkiva' minä. Se minä lähtee liikkeelle teeskennellystä tietämättömyydestä ja pääsee sitten hitaasti käsiksi tietoon, eikä tämä tapahdu lainkaan niin puuskittaisesti, sattumanvaraisesti kuin itselläni, vaan askel askeleelta, todiste todisteelta, sääntöjen mukaisesti."

Tappakaa ne saatanat on avartava lukukokemus, joka tekee näkyväksi sellaista eurooppalaista historiaa, jota ei juuri juhlapuheissa esiin tuoda. Millään lailla oppikirjamainen esitys ei kuitenkaan ole, ja lukijana ymmärsin hyvin, kuinka vajavaisia tietoni länsimaisesta kolonialismista tai 1800-luvun aatehistoriasta ovatkaan. Tapaakaa ne saatanat on kuitenkin hyvin sujuvaa luettavaa ja sikäli raskaasta aiheestaan huolimatta helposti eteenpäin soljuvaa tekstiä.


* * *

Lukuhaaste 2016:
2. Matkakertomus
7. Vihervuosi 2016 -sloganiin "Minun maisemani - maalla ja kaupungissa" sopiva kirja
8. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa en ole lukenut aiemmin
14. Historiaa käsittelevä tietokirja
36. Kokoelma esseitä tai kolumneja
44. Kirjassa joku kuolee

Paolo Giordano: Ihmisruumis

"Komennuksen jälkeisinä vuosina jokainen heistä yritti muuttaa elämässään kaiken, kunnes muistot siitä toisesta, aikaisemmasta elämänjaksosta verhoutuivat väärään, keinotekoiseen valoon, ja he alkoivat itsekin uskoa, ettei mitään siitä kaikesta oikeasti tapahtunutkaan, tai ei ainakaan heille."

WSOY 2014. Suom. Helinä Kangas. Alkuteos Il corpo umano, 2012. 334 s.

Pidin paljon Paolo Giordanon esikoisromaanista Alkulukujen yksinäisyys (2010) ja ilahduin löydettyäni häneltä toisenkin suomennoksen. Ihmisruumiin tyylissä ja sisällössä onkin paljon samaa kuin Alkulukujen yksinäisyydessä: henkilöhahmot ovat samaan tapaan erillisiä ja yksinäisiä.

Ihmisruumis on mielestäni ennen kaikkea moderni sotaromaani. Keskeiset hahmot ovat italialaisia sotilaita ja keskeiset tapahtumat sijoittuvat Afganistaniin, vaikka henkilökuvausta toki syvennetään italialaisella lapsuudella ja nuoruudella ja romaanin loppuosan tapahtumat sijoittavat sotakomennuksen jälkeiseen aikaan ja Italiaan.

Ihmisruumista voisi pitää jonkinlaisena nykyajan tuntemattomana sotilaana. Afganistanin pölyisessä aavikkotukikohdassa asuu liuta erilaisia ja eripersoonaisia miehiä. Romaanin alkuosa keskittyy kuvaamaan tukikohdan arkea ja henkilösuhteita.

Romaanin toiminnallinen ydin on sen toinen osio, joka kuvaa yhtä, henkilöhahmojen elämän muuttavaa ja mullistavaa operaatiota.

Romaanin ydinkysymykset tiivistyvät Afganistanista palanneen sotilaan itselleen esittämissä kysymyksissä romaanin kolmannessa osiossa:

"Oli helpompaa tilata lääkettä armeijan laskuun, sen verran pakkauksia, että niillä pärjäsi pitkään. Pilleri päivässä, ja kukin niistä pyyhki pois kysymyksen, johon en ollut koskaan saanut vastausta: mikä on perhe? miksi sota puhkeaa? kuinka miehestä tulee sotilas?"

Vaikka romaanin henkilöhahmot toisaalta kärsivät juurettomuudesta, irrallisuudesta ja osin myös elämän merkityksettömyydestä kukin tavallaan, on heillä kaikilla kuitenkin myös menneisyys, joka pitää heitä tiukasti otteessaan. Tämä tiivistyy kohtauksissa, joissa henkilöhahmot ovat tekemisissä lapsuutensa ja nuoruutensa paikkojen ja ihmisten kanssa:

"Olin tuonut mukanani [lapsuudenkotiini] pyyhkeen ja nesessäärin, jossa pidin hammasharjaa. Panin ne aina käytön jälkeen takaisin matkalaukkuun. Minusta ei ollut mukava jättää mitään minulle kuuluvaa kylpyhuoneeseen tai muuallekaan. Jokaisen huonekalun pinta oli niin menneisyyden kyllästämä, että se olisi varmasti imaissut tavaran siinä paikassa ja siirtänyt sen toiseen ajalliseen ulottuvuuteen, saavuttamattomiin."

Ihmisruumis on toimiva lukuromaani.

***
Lukuhaaste 2016:
2. Matkakertomus
3. Kirjassa rakastutaan
5. Kirjan kannesta voi tehdä kirjanaaman
7. Vihervuosi 2016 -sloganiin "Minun maisemani - maalla ja kaupungissa" sopiva kirja
16. En ole ikinä ennen kuullut kirjasta
17. Kirjassa juhlitaan
32. Kirjassa on myrsky
42. 2000-luvulla sotaa käyneestä maasta kertova kirja
44. Kirjassa joku kuolee

Blake Crouch: Wayward Pines - Viimeinen kaupunki

"Hän avaa silmänsä."

Tammi 2016. Suom. Ilkka Rekiaro. Alkuteos The Last Town, 2014. 324 s.

Blake Crouhcin romaani Wayward Pines - Viimeinen kaupunki on täysin tyhjänpäiväinen lukukokemus. Tartuin trilleriin kirjastossa, kun kaipasin jotain vetävää ja helppoa luettavaa, mutta valinta osoittautui harhaksi. Wayward Pines on myös Fox-tv-kanavalla näytettävä sarja, mutta sarjaa en ole seurannut. Viimeinen kaupunki osoittautui sarjan kolmanneksi osaksi (tai kaudeksi?), mikä varmaan vaikutti myös lukukokemukseeni. Ainakaan itsenäisenä teoksena tämä nimittäin ei toimi.

Takakansi- ja kansilieveteksteissä hehkutetaan, kuinka teos on "Painajainen, josta et pääse eroon" ja kuinka juoni on "huiman koukuttava". No näin ei kuitenkaan ole. Viimeinen kaupunki lähtee liikkeelle siitä, kuinka Wayward Pinesin kaupunki on palajstunut suljetuksi dystopiakokeiluksi, jossa eletään aikaa nykyhetkestä 1800 vuotta tulevaisuuteen. Sähköaitaportti on avattu ja kupunkiin vyöryy abroja, eli jotain tulevaisuuden ihmislajia, joka kulkee neljällä jalalla ja jonka ainoa ominaisuus on verenhimoisuus - abrat eivät muuta halua kuin syödä ihmisiä.

Koko juoni rakentuu päättömälle takaa-ajolle ja ihmisten pelastautumisyritysten kuvaukselle, joka on kömpelöä. Ihmishahmot koettavat paeta erinäisin tavoin, mutta suurin osa takaa-ajoista päätttyy siihen, että abrat saavat ihmiset kiinni, raatelevat heidät hengiltä ja mässäilevät heidän sisälmyksillään. Toki on pari välkympää tai onnekkaampaa ihmisyksilöä, jotka onnistuvat pelastutumaan (kenties joitakin vuorokausia tai viikkoja kestävältä) abrainvaasiolta.

Kukaan henkilöhahmoista ei ole kiinnostava tai sellainen, jonka puolesta lukija jännittäisi. Muutamalle henkilöhahmolle on koetettu kirjoittaa syvempää kuvausta - kerrotaan esimerkiksi vallanhimosta ja siitä, mitä seuraa, kun ihminen koettaa leikkiä jumalaa, tai sitten hahmotellaan kolmiodraamoja. Tämäkin jää pinnalliseksi.

Viimeisen kaupungin sekä alku että loppu on kirjoitettu siten, että tämä teos on selvästikin väliteos. Lopetuksen tehtävä on saada lukija odottamaan jatkoa, mutta tämän teoksen perusteella tarinan jatkokaan ei voisi vähempää kiinnostaa, mikäli teoksella ei ole mitään sanottavaa. Itse tahkosin tämän romaanin läpi vain siksi, että olen kehno jättämään kirjoja kesken.


***

Lukuhaaste 2016:
8. Kirja kirjailijalta, jonka tuontantoa en ole lukenut aiemmin (enkä kyllä vastaisuudessakaan aio lukea)
30. Viihteellinen kirja
32. Kirjassa on myrsky
44. Kirjassa joku kuolee

Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys

"Kipu käy päälle kuin maininki."

WSOY 2014. 334 s.

Tommi Kinnusen romaani Neljäntienristeys on taidokkaasti kirjoitettua ja sommiteltua perinteistä realismia, suomalaisen kirjallisuuden valtavirtaa, jossa tutkitaan 1900-luvun suomalaista sielunmaisemaa, sotaa sielunmaiseman taustana ja sitä, miten puhumattomuus ja traumat periytyvät sukupolvelta toiselle.

Romaanissa käytetään näkökulmatekniikkaa, kertojina on kolme naista ja yksi mies, samoja ajankohtia ja tapahtumia tarkastellaan useammasta kokemushorisontista.

Neljäntienristeyksen aloitus ei voi olla tuomatta mieleen toista kotimaista nykyrealistia tai pikemminkin -naturalistia, Katja Kettua, ja tämän läpimurtoromaania Kätilö. Neljäntienristeyksen ensimmäinen kertojahahmo on Maria, kätilö vuosisadanvaihteen Suomessa, ja lukija pääsee varsin pian seuraamaan vaikeaa ellei mahdotonta synnytystä.

Muutoin tapahtumien ja tunteiden kuvaus romaanissa on viitteellisempää, tunteita ja tunnemia kuvataan pikemminkin miljöön tai toiminnan kautta kuin suoraan, mikä on usein taidokkaan romaanin merkki, ja niin tässäkin.

Kerronta on aukkoista mutta tulkittavissa, ja aukkoja paikataan kertojanäkökulmia vaihtamalla. Mitään alleviivaavaa romaanissa ei ole, mutta miehen kertojanäkökulman olisi ehkä voinut jättää kokonaan pois - tarina olisi saattanut toimia paremmin silkkana aukkona tai sitten omana romaaninaan. Neljäntienristeys onkin saanut jatkoa tänä vuonna, kun Kinnusen toinen romaani, Lopotti, ilmestyi. Lopotti jatkaa Neljäntienristeyksen henkilöhahmoilla, saatetekstin perusteella keskiöön valitaan sokea tytär Helena, joka ei ole Neljäntienristeyksen keskushahmoja.

Neljäntienristeys on ajattelemaan pysäyttävä romaani, vaikkei se tyylilajiltaan olekaan minua erityisesti koskettava. Suomalaisuutta se kuitenkin peilaa uskottavasti vaikenemisineen ja evakkouksineen, kerronnan kieli on kuulasta.

***

Lukuhaaste:
3. Kirjassa rakastutaan
4. Maahanmuuttajasta, pakolaisesta tai turvapaikanhakijasta kertova kirja
8. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa et ole lukenut aiemmin
41. Kirjassa lähetetään kirjeitä
44. Kirjassa joku kuolee
45. Suomalaisesta miehestä kertova kirja

Elina Hirvonen: Kun aika loppuu

"Kun hän oli lapsi, hän vastasi hymyyn hymyllä."

WSOY 2015. 251 s.

Elina Hirvosen romaani Kun aika loppuu on hieno, tarkkavireinen kirja, joka uskaltaa katsoa sitä kohti, kuinka elämä ei aina mene niin, kuin itse haluaisi ja haaveilisi: kaikkeen ei pysty itse vaikuttamaan ja ihminen ei ole niin kaikkivoipa, kuin hän toisinaan toivoo tai kuvittelee. Kun aika loppuu kertoo perheestä, jossa on neljä jäsentä: äiti Laura, isä Eerik ja lapset Aava ja Aslak. Tapahtumat sijoittuvat Helsinkiin "jonkin ajan kuluttua", määrittelemättömään lähitulevaisuuteen. Romaanin suurin ansio on siinä, kuinka se kuvaa vanhemmuuden ja siitä näkökulmasta ihmisyyden pahimpia pelkoja, suurinta epäonnistumista ja sen kohtaamista:

"Jokainen saattaa ennen lapsia haluta olla epätavallinen, ihmeellinen ihminen ja elää epätavallisen, ihmeellisen elämän, mutta vanhemmaksi tullessa mikään ei ole yhtä helpottavaa kuin tavallisuus. Minä ponnistelin ollakseni tavallinen äiti. Että me olisimme tavallinen perhe, lapseni tavalliset lapset. Tavallisen on lupa hengähtää, lupa sulautua joukkoon, lupa hymyillä rennosti leikkipuistoissa ja vanhempainilloissa, lupa olettaa, että minun lapseni pysyy mykana pöiväkodissa ja koulussa, että hän saa keväisin todistuksen, löytää ystäviä, harrastuksia ja unelmia joita voi toteuttaa. Halusin olla äiti, jolla on lupa uskoa, että lapseni tulee aikuisena luokseni päivälliselle ja elää vielä pitkään sen jälkeen, kun minua ei ole."

Jokainen toivoo lapselleen hyvää, parempaa elämää kuin itselleen - ei välttämättä materialistisessa mielessä, tärkeämpi on toive kuulumisesta ja hyväksytyksi tulemisesta, niin myös kertomuksen äidillä, Lauralla. Laura on monella tapaa ristiriitainen naishahmo, jonkinlainen tabuäiti, sillä äitiys ei ole hänelle ollut haave vaan pikemminkin myöntyminen - mitä muuta elämässä olisi voinut valita kuin lapset? Entä jos ei olekaan sen parempi äiti, kuin mitä oma äiti oli, ja oma lapsuus ja nuoruus olivat olleet ahdistavia?

"En aina ollut hyvä äiti. En tiedä, olenko milloinkaan ollut kovin hyvä. Onko mahdollista olla välillä hyvä ja välillä huono? Jos on riittävän huono, mitätöikö se kaiken hyvän?"

"Minä ja Eerik olimme olleet etäällä toisistamme koko sen ajan, kun Aava ja Aslak olivat pieniä. Siihen aikaan tunsin, että oman elämäni rinnalla kulki toinen elämä, se joka päättyi, kun aloin odottaa Aavaa. Siinä elämässä minä rakastin Eerikin lisäksi myös muita miehiä ja naisia, matkustin ympäri maailmaa, luin loputtomasti kirjoja ja olin kaikkialla ulkopuolinen tavalla, joka ei ahdistanut vaan vapautti. Hyvin usein, kun patistin lapsia aamulla pukemaan tia illalla pesemään hampaat, kun istuin vanhempainilloissa, vastasin opettajan kirjoittamiin viesteihin tai lajittelin illalla pyykkejä, tuntui kuin joku olisi katsellut minua. Se joku oli nainen, joka ei ollut tavannut Eerikiä tai antanut periksi tämän toiveelle saada lapsi."

Romaanin perheen ihmisuhteet ovat etäisiä - ei siksi, että perheenjäsenet pyrkisivät siihen tai koska he eivät rakastaisi toisiaan, vaan suhteet vain näyttävät kehittyvän omien lakiensa mukaisesti. Ihminen ei voi kontrolloida tai hallita toista:

"Se aika oli niin täynnä töitä, omia ja lasten harrastuksia, rahahuolia ja paniikinomaiseksi muuttuneita kysymyksiä siitä mitä elämässä vielä voisi tehdä, mihin saattaisin kelvata vai kelpaisinko mihinkään, että rakkaudelle oli eniten tilaa silloin, kun rakastetut olivat poissa. Rakkaus tuntui vahvimmalta hetkinä, jolloin voin pysähtyä yksin vaalimaan mielikuvia heistä ja suhteista, jotka olisivat vailla todellisten ihmisten säröjä."

Perheen esikoinen, tytär Aava, on jokseenkin tavanomainen lapsi (jos näin voi sanoa), ja niinpä hänen roolikseen jää olla näennäisesti vahva. Pikkuveli Aslakin ongelmat - ystävättömyys, yksinäisyys, masennus - vievät kaiken tilan, eikä Aava saa perheessään tarvitsemaansa huomiota ja läheisyyttä, ja niin Aava loputtoman lähentymisen yrittämisen sijaan valitsee lopulta etäytymisen ja pakenemisen. Lapsuuden jälkeen, perheen lasten nuoressa aikuisuudessa, äiti Laura ei enää löydä yhteyttä tyttäreensä, vaikka hän sitä etsiikin, ja niin Laurakin on loputtoman yksin:

"Minä olen aina se, joka lähestyy, Aava se, joka lopettaa keskustelun. Aava lähtee eikä palaa pitkään aikaan, käy nopeasti Suomessa ja ehtii tavata vain kerran, silloinkin kiireessä ja ympärilleen vilkuillen, kuin tarkistaakseen onko pakotie auki. Kun minä suunnittelen uutta tapaamista, yhteistä retkeä tai matkaa, muutamaa päivää jolloin voisimme tutustua toisiimme uudestaan, Aava lähtee taas. - - 'Etkö oikeasti tajua? Juuri kotoa minä haluan pysyä kaukana', Aava sanoi ja minä hymyilin, niin kuin olen lapsesta asti oppinut hymyilemään, kun joki sisälläni musertuu."

Syy romaanin nykyisyydessä vallitseviin ihmissuhteiden etäisyyksiin piilee menneisyydessä, ajassa, jolloin asioita yritettiin korjata mutta jolloin niiden edessä kuitenkin oltiin avuttomia. Aavan ja Aslakin lapsuuden aikaa Laura muistelee näin:

"Siihen aikaan perhe oli minulle vieras. Eerikin kanssa olimme kohteliaissa mutta etäisiksi muuttuneissa väleissä, eikä kumpikaan jaksanut yrittää rakentaa siltoja. Aava meni koulun jälkeen ystävien luo tai sulkeutui omaan huoneeseensa heidän kanssaan. Kun yritin jutella Aavalle, hänen lyhyet vastauksensa saivat minut tuntemaan itseni loputtoman vanhaksi. Aslak vietti illat huoneessaan suljetun oven takana. Välillä koputin oveen, istuin hetkeksi hänen sänkynsä reunalle ja esitin kysymyksiä, joihin hän ei vastannut. Minulla oli itselleni aikaa ja tilaa, jota olin kaivannut kipeästi silloin kun lapset olivat olleet pieniä, mutta kotona leijuva apea hiljaisuus oli niin tukahduttavaa, että olin aamusta iltaan väsynyt."

Ja tuosta ajasta seurannutta etääntymistä näin:

"Kun Aava ja Aslak pakenivat minulta omiin suuntiinsa, olin häkeltynyt ja turta. Siitä surusta en osannut puhua edes Eerikille. Eerik teki pitkiä matkoja ja upposi kotona ollessaan työhön. Hän jutteli lasten kanssa koulusta ja matkoistaan. Joskus, unettoman yön jälkeen odotin hetkeä, jolloin voisin kertoa Eerikille mitä olin ajatellut - -. - - Ja vähitellen, vaikka en silloin ajatellut sitä niin, minä luovutin. Annoin heidän mennä. Hyväksyin pysyväksi muuttuneen etäisyyden ja keskityin siihen minkä osasin parhaiten, työhön."

Luin Kun aika loppuu -romaanin ennen muuta perheen, äitiyden ja ihmisuhteiden elämänmahdottomuuden kuvana, mutta se on ajankohtainen romaani myös yhteiskuntakriittisyydessään. Mitä voi seurata ja on seurannut siitä, kun joku jää yksin, eikä saa kokea yhteenkuuluvuutta minkään ryhmän kanssa? Mistä hän voi löytää samankaltaisiaan? Miten tällaista sosiaalisissa suhteissa täysin kokematonta ja haavoittuvaa ihmistä voidaankin vedättää! Yksinäisyydestä romaani maalaa kovin lohduttoman kuvan: yksinäisyys on yksinäisyyttä, eikä siitä eroon pääse, jos siihen on joutunut liian syvälle.

***

Lukuhaaste 2016:
44. Kirjassa joku kuolee

Hannu Rajaniemi: Kvanttivaras

"Ennen kuin minä ja sotamieli ammumme toisemme, yritän tapani mukaan vähän keventää tunnelmaa."

Gummerus 2012. Suom. Antti Autio. Alkuteos The Quantum Thief, 2010. 440 s.

Hannu Rajaniemen romaani Kvanttivaras on varmaan scifeintä, mitä olen ikinä lukenut. Rajaniemi on rakentanut täysin omaehtoisen maailman, jota ei - onneksi - lainkaan selitellä. Tämä tuntuu aluksi vaikealta: lukijan eteen vyörytetään liuta käsitteitä, joilla kuvataan fiktiivistä todellisuutta, ja mukaan on vain päästävä. Mutta se kannattaa: Kvanttivaras on mukaansatempaavaa kerrontaa, jonka intensiteetti on huima.

Pääosaa romaanissa edustaa nimihenkilö, Varas. Lähtöasetelmassa Varas on dilemmavankilassa: lasiseinäisessä valtavassa rakennelmassa, joka koostuu silmiinkantamattomasta määrästä sellejä. Kullakin vangilla on kädessään ase: enää pitää päättää, kenet naapuriselliläisen aikoo päihittää ja millä keinoin - ketä kohti laukaista aseensa. Jos kuolee itse, herää pian henkiin. Peli jatkuu ikuisesti. Jollei tapahdu jotain yllättävää.

Vastaavankaltaisia ajatusleikkejä Kvanttivaras on pullollaan. Todellisuus on jotain aivan muuta kuin meidän tuntemamme todellisuus, mutta vähitellen sen logiikasta kuoriutuu esiin johdonmukaisuuksia ja ymmärrettävyyksiä. Romaanin juoni noudattelee dekkaria: Varkaan on selvitettävä mysteeri, ja mysteerin selvittämisen matkalle lukija kutsutaan mukaan.

Mietin pitkään, mille romaanin kerronnan intensiteetti ja vetävyys oikein rakentuvat, kunnes puolivälin ylitettyäni vihdoin oivalsin sen ytimen: romaani on kirjoitettu draamallisessa preesensissä.

Scifille tyypillisesti Kvanttivaraskin käsittelee suuria, olemassaoloon ja ihmisyyteen liittyviä kysymyksiä. Pohjimmiltaan kyseessä on orwellilainen tarina Vuonna 1984 -klassikon hengessä, mutta tämä ulottuvuus Kvanttivarkaasta kuoriutuu esiin varsin verkkaisesti. Keskeinen teema on muistaminen ja unohtaminen.

Suurin osa romaanin tapahtumista sijoituu marsilaiseen kaupunkiin imeltä Oubliette, joka on jatkuvan muutoksen kaupunki - kaupunki on rakennettu jatkuvasti siirtyvien robottilaattojen päälle ja se muuttaa alati muotoaan. Kaupungin asukkaat näyttävät elävän halutessaan täysin yksityistä elämää, jota varjellaan muun muassa gevulotin yksityisasetusten ja jaettavien yhteismuistojen avulla. Muistin, muistamisen ja unohtamisen tematiikan kautta päästään romaanin esittämän suurimman kysymyksen äärelle: mitä on vapaus ja mitä on vankila - ja erottaako niitä jokin?

Elämä ja kuolema on eri tavoin suhteellista kuin meidän todellisuudessamme: "Paikkana on Mars kaksikymmentä vuotta sitten. Olen loputtoman uupunut, sillä harteitani painaa vuosisatojen taakka. Tuona aikana olen muuttanut identiteettiäni alituiseen ja ollut milloin ihminen, milloin zokun jäsen, gogoli tai kopioperhe. Olen elänyt yhdessä ruumiissa ja monissa kehoissa - jopa älyhiukkasena valtavan partikkelipilven uumenissa - ja varastanut kaikkea mahdollista jalokivistä, mielistä ja kvanttitiloista aina jättimäisiin timanttitietoisuuksiin ja kokonaisiin maailmoihin saakka. Sieluni on kuin loputtomiin venytetty varjo, harsonohut ja haalistunut."

Oubliette on muuttuva kaupunki, mutta todellisuuden luonne on jatkuva muutos, myös, kun tarkastellaan ihmisyyttä (tai minuutta) sinänsä:

"'Pixil on muuttunut', Isidore sanoo. 'En tiedä mistä syystä, mutta hän on erilainen kuin ennen.'
Istumme keittiönpöydän ääressä. Huoneen seinät on verhoiltu likaisenruskealla tapetilla, jota yritän parhaani mukaan olla katsomatta.
'Niin saattaa joskus käydä. Sitä voi muuttua tyystin yhdessä ohikiitävässä hetkessä, tai sitten aikaa voi kulua vuosisatoja.'"

Tietoisuus on harvoilla täysin yksityistä, sillä henkilö voi halutessaan jakaa toisen kanssa jonkin yhteismuiston tai kommunikoida muutoinkin meille maan asukeille vierailla tavoilla kuten kuptaamalla (mikä romaanissa on osoitettu lihavoidulla fontilla), tai ottamalla yhteyttä ulkomuistin (joka puolestaan on osoitettu kursiivilla, mutta kursiivia käytetään myös muunlaisen viestinnän kuvaamiseen), ja ulkomuisti puolestaan tuntuu olevan kuin jokin ajatuksen voimalla käytettävä Wikipedia. Toisilla henkilöistä on laajemmat tietoisuusominaisuudet kuin toisilla. Romaanin kannanotto kaikkitietävyyteen tai kaikkinäkevyyteen on toisaalta ironinen:

"Marsin kuningas on kaikkinäkevä, mutta on olemassa paikkoja, jonne hän ei useinkaan käännä katsettaan."

...ja toisaalta traaginen:

"Kipuja ei kuitenkaan ehdi nyt murehtia, sillä yhtäkkiä hän on kaikkitietävä. Ulkomuisti levittäytyy hänen ympärillään kuin kristallinkirkas valtameri. -- Hän tuntee jokaisen ajatuksen, joka milloinkaan on ajateltu, muistaa joka ainoan muiston. Ne kaikki ovat hänen. Hän ei ole eläessään nähnyt tai aistinut yhtä kaunista muotoa - eikä yhtä hirvittävää. Menneisyys on hänen ulottuvillaan yhtä lailla kuin verisenä kaaoksena raivoava nykyisyyskin."

Romaanissa on paljon taistelukohtauksia, ja niiden valmistelun kuvailussa Rajaniemi on osunut keskittyneen tietoisuuden kuvailun ytimeen. Kuka tahansa, joka on joutunut stressaavaan tilanteeseen, josta on selvittävä hetkessä ja määräaikaan mennessä niin kunniakkaasti ja voitollisesti kuin mahdollista, kykenee samastumaan Kvanttivarkaan taistelumaailmaan: "Mieli käynnistää metakorteksin. kytkee taisteluautismin päälle ja hidastaa ajan kulkua kartoittaakseen tilanteen." Eritoten termi "taisteluautismi" on osuva: tilanteessa, jossa on keskityttävä, on suljettava tietoisuudesta kaikki häiritsevät tekijät ja keskityttävä autisimin kaltaisessa tilassa siihen, mikä on olennaista. Tällaisena hetkenä myöa aika tuntuu venyvän, hidastuvan ja mahdollistavan täydellisen keskittymisen.


"'Miten täältä pääsee pois?'
 'Tiedät kyllä', Pixil toteaa. 'Sinun täytyy vain haluta.'" Ja niin kaikki on mahdollista.

Jani Saxell: Sotilasrajan unet

"Sinä yönä he kaikki näkivät samoja unia."

WSOY 2014. 589 s.

Tämä on ehdottomasti paras pitkään aikaan lukemani kirja - ja tämä kirja todella kannattaa lukea. Jani Saxellin Sotilasrajan unissa yhdistyy historiallinen romaani, tutkielma pahuudesta, hyvyydestä ja kohtalosta, mystiikka ja yliluonnollisuus sekä voimakas kannanotto nykypäivän arvoihin.

"Kuvittele kaupunki. Ottomaanien, Itävalta-Unkarin ja Titon luomus. Ei, sarajevolaisten luomus. Heidän, jotka tykkäävät istua pulutorin kahviloissa, pöytäkunnissa, joissa yksi sanoo tarjoilijalle kahva, toinen kava ja kolmas kafa. Heidän, joille seka-avioliitot ovat itsestäänselvyys ja rotupuhtauden vaalinta Kultaisen laakson ylkopuolista kiihkoilua.

Kuvittele, kuinka nopeasti se kaikki loppuu. Kun halutaan hävittää kaikki jäljet yhteiselosta. Kun ei ole muuta jumalaa kuin Karadžic, ja Mladić on hänen profeettansa. Ja pyrkimyksenä käyttää niin nopeaa ja silmitöntä väkivaltaa, ettei 'monikulttuurisen Sarajevon' kaltainen hirvitys olisi koskaan enää mahdollinen."

Sotilasrajan unet kartoittaa Balkanin historiaa aina keskiajalta nykypäivään kiehtovalla tavalla. Historia herää henkiin, värikäs ja paljon kokenut Balkan elää ja hengittää kirjan sivuilla. Romaani on samalla historiallinen tietopaketti niihin ihmiskunnan tekoihin, joiden on tärkeää säilyä yhteisessä muistissa, jotta ne eivät enää toistuisi. Romaanin alussa on Balkanin alueen karttoja, ja lopussa on useita eri hakemistoja, joissa selitetään romaanissa käytettyjä käsitteitä ja annetaan lukuvinkkejä aihepiiristä kiinnostuneille. Eritoten Jugoslavian hajoamissodan kautta Sotilasrajan unet pääsee tutkimaan raadollisesti mutta kuulaasti lupauksia ja petoksia, pahuutta ja ihmisyyttä niin yksilön, ryhmän kuin maailmanpolitiikankin tasolla.

Sotilasrajan unet on itsenäinen jatko-osa Unenpäästäjä Florianille (2010). Romaanin päähenkilö on sama, Florian Tímar, joka näkee ihmisten uniin ja sisäiseen todellisuuteen koskettamalla heitä, mutta kirjan lukeminen ei vaadi edellisen teoksen tuntemusta. Florian asuu Etelä-Suomessa Räksylän kansakoulussa vaimonsa Ann-Stinen kanssa, mutta maailmalla tapahtuvat oudot asiat - jotka voisi nimetä mediaretoriikalla terrori-iskuiksi - tunkeutuvat aina kansakouluidylliin asti.

Romaanissa on monia tasoja - Florianin arkielämän, yliluonnolisten kykyjen ja Balkanin historian lisäksi käsitellään muun muassa siirtolaisuutta, rauhaturvaajien etiikkaa ja psykologista kanttia, sotaa, kapitalismin maailmavalloitusta ja osattomien sortoa. On hämmentävää, kuinka hienosti Saxell saa näin moniaalle rönsyävän kertomuksen pysymään hienosti kompaktina ja eri juonilangat liittymään toisiinsa. Nautin lukijana siitä, että romaanissa on näin paljon erilaisia elementtejä - monipuolisuudesta seuraa se, että romaani ei ylly politiikkapaasaamiseen, historiankirjamaisuuteen tai yksinomaan yliluonnolliseksi fantasiaromaaniksi, vaan onnistuu muodostamaan kokonaisuudessaan sellaisen maailman, josta lukijana ei lainkaan haluaisi astua ulos. Onneksi kirja onkin varsin järkälemäinen ja lopetus lupailee tarinalle jatkoa.

Osattomien sortoa ja nousua hiljaisuudesta maailman ja media tietoisuuteen edustaa salaperäinen Osattomien armeija, jonka painajaispääministeriksi on julistautunut albiinonvaalea Flavius. Flavius kylvää ympärilleen kostoa ja tuhoa, mutta Osattomien armeijalla on sanottavaa:

"Ennen oli suuri ja mahtava isoveli, joka muutti kaikki satelliittinsa yhden tai kahden tuotteen vientimaiksi. Kunnon tavara lähti äiti-Venäjälle: Latvian lääkkeet, Slovakian suola ja sokeri,
Tšekkoslovakian kengät ja leningit, puolalaiset laivat, laskukoneet ja teitokoneiden esi-isät... ei niitä meidän hyllyissämme nähty. Mutta vaihtokaupassa saatiin maakaasua, ja perustuslaeissamme luki 'täystyöllisyys'. 

Entäs nyt, kun markkinapolitrukit, sijoittajat ja  IMF pitävät meitä velkapakkopaidassa, lopettavat konepajan sieltä ja telakan tuolta? Tai pyörittävät niitä muutaman vuoden, kunnes jopa Romanian ja Albanian minimipalkat alkavat tuntua kestämättömiltä. Teollisuussirkus jatkaa Kaukoitään. Ja meille jää pakkausjätettä, betoniseiniä, ilmastointiritilöiden ruosteisia irvistyksiä. Poikamme potkivat tyhjää maalipurkkia styrox-tolppien väliin post-sosialistisilla tehdasalueilla... 

Miltä näyttävät Puolan, Romanian ja Ukrainan kerran tuhansia ihmisiä työllistäneet teollisuuspuistot nyt? Pienhiukkasten kyllästämässä pitkässä ruohossa juoksentelee kaniineja ja villisikoja. Ne tonkivat ruostuneita tynnyreitä, joista valuu yleisliittolaisia myrkkyjä. Kaikki vähänkin rahanarvoinen on nakerrettu irti, voimajohdot ja alumiininpätkät. Ikkunoita peittävät lankut tai tuulessa kupruileva muovi. 

Niin kuin Leninin telakka, Solidaarisuuden kehto ja kaikkien iteurooppalaisten omanarvontunnon sydänmaa Gdanskissa... ei siellä enää laivoja valmisteta. Lech Wałęsa - ja paavi Johannes Paavali II -rihkamaa, työllistetään solidaarisuusmuseon siivoojia. 

Aivan oikein. Jälkiteollinen itäinen Eurooppa näyttää Herramme Markkinatalouden vuonna 2016 samalta kuin Bosnia sodan aikaan. Kysytäänkö ihmisiltä? Kysytäänkö, välitetäänkö meistä yhtään sen enempää kuin silloin kun oli Berliinin muuri?"

Osattomien armeijan viesti sisältää terävää yhteiskuntakriittisyyttä, joka osuu tämän päivän Euroopan todellisuuteen - vaikkakin tapahtumat sjoittuvat fiktiiviseen lähitulevaisuuteen, vuoteen 2016.

Sotilasrajan unet kuvaa Balkanin sotia kiihkottomasti. Kerrotaan inhimillisistä tunteita ja epäinhimillisistä teoista:

"Bosniakit käyvät kuolemaansa kuka mitenkin. Toiset kertovat vuolaasti serbien puoleisesta suvustaan tai bensa-asemaketjun omistavista Gastarbeiter-serkkupojistaan Itävallassa. Toiset rukoilevat Allahia tai toveri Titoa, toisilla on voimaa kirota ja sylkeä teloittajiaan.

Aavemaisinta on, että monet vain kävelevät, katselevat jalkoihinsa. Baretti-, kalotti- tai lippispäät suhtautuvat väistämättömään kuolemaansa yhtä välinpitämättömästi kuin vääjäämättömään elämäänsä. Kamaraan on ollut pakko kyntää oma pätkä, sitten lähteä. Jättää sotku, tämä vaikea elämä muille. Ja sirkat sirittävät, muurahaiset löytävät uuden ruumiin.

Eniten ehkä sittenkin nyyhkivät ne, joiden tehtävänä on jäädä vartioimaan itse teloittamiaan ruumiita yön pimeään. Niitä kaikkia hautaamattomia henkiä."

Omalla tavallaan romaani otta kantaa myös jatkuvasti käytävään monikulttuurisuuskeskusteluun ja tasa-arvoisuuteen, ylipäätään ihmisyyteen, siihen, mikä meitä kaikkia yhdistää - ja milloin kykenemme sen näkemään:

"Eikä kukaan ole tšetnikki, Ustaša tai turkkilainen, ei tällaisena tähtikirkkaana iltana. Kun valo tulee nuotiosta, kun taivaalla lehahtelevat pääskyt ja korpit. Kun sähköttömässä kaupungissa tajuaa tähtitaivaan loputtomuuden. Silloin lauletaa, ikiaikaisia kansanlauluja ja hetkessä improviosituja viisuja. Kauniista, kuolevasta kaupungista, siltojen tyngistä ja rakennuksista, jotka sortuvat jokeen. Siitä, että heidän lapsensa voisivat olla ystäviä, että he ylipäätään eläisivät tarpeeksi kauan saadakseen lapsia."

Hugh Howey: Siilo

"Lapset leikkivät, kun Holston kapusi kohti kuolemaansa."

Like 2013. Suom. Einari Aaltonen. Alkuteos Wool, 2013. 573 s.

Dystopia, täältä tullaan! Hugh Howeyn Siilo on maailma maan alla. Maanpäällinen maailma on tuhoutunut ja ihmiset asuvat maanalaisessa, yli satakerroksisessa Siilossa, jossa vallitsee tarkka hierarkia. Ylintä kerrosta, josta avautuu monitorien kautta näkymä ulkomaailmaan, asuttavat pormestari ja seriffi, Siilon keskitasolla sijaitsee huipputärkeä IT-osasto, syvätasolla koneosasto jauhaa energiaa ja pitää yllä Siilon konkreettisia toimintoja. Puutarhat ja eläinkasvattamot tuottavat ruokaa, kasvit kasvavat muulloksessa, jonka ravinteet ovat peräisin kuolleista. Kiertokulku on täydellinen, Siilo on toimiva yhteiskunta - tai siltä näyttää.

Kovin rangaistus, jonka seriffi voi langettaa, on puhdistustuomio. Puhdistusta suorittamaan voi joutua orwellilaisesta väärinajattelusta, Siilon maailman jatkuvuuden kyseenalaistamisesta, isien perinnön uhmaamisesta. Puhdistus on kauhea rangaistus, se tarkoittaa karkotusta Siilon ulkopuolelle: karkotettu puetaan avaruusuvun kaltaiseen suojahaalariin, hän poistuu ulos ilmalukon kautta, puhdistaa Siilon ulkomaailmaan antavat ikkunat niihin kerääntyneestä liasta ja pölystä, ja kulkee kohti kukkulalla siintävää aavekaupunkia, kunnes myrkkykaasujen syövyttävän vaikutuksen läpäistyä suojapuvun tuupertuu maahan...

Howey kuvaa luomaansa maailmaa uskottavasti ja mukaansatempaavasti. Kerronnan näkökulma vaihtelee eri henkilöhahmojen välillä. Kun epäilys Siilon todellisuutta kohtaan kerran herää, sitä on vaikeaa tukahduttaa. Lukija johdatetaan epäilyn syövereihin eri näkökulmista koukuttavalla tavalla.

Siilo käsittelee dystooppisia peruskysymyksiä todellisuuden todenmukaisuudesta ja olemassaolosta, hyvyydestä ja pahuudesta. Yhteiskunnallisesta näkökulmasta romaanin todellisuus on mielenkiintoinen, sillä se käsittelee myös kysymyksiä yhteiskuntaluokista, vallankumouksesta ja sodasta. Siilo on varsin selkeästi luokkayhteiskunta, onhan se jaettu konkreettisesti kerroksiin, jotka on lisäksi jaettu kolmeen tasoon, syvätasoon, keskikerroksiin ja ylätasoon. Kaikilla tasoilla asuvien ihmisten panosta tarvitaan Siilon maailman ylläpitämiseen, mutta todellisuus on silti hyvin hierarkkinen ja kolme tasoa (lukuun ottamatta IT-osastoa, joka muodostaa todellisuuden todellisuudessa) muodostavat kukin omantyyppisen ilmapiirinsä. Viestintä ja liikkuminen Siilon sisällä eivät ole kovin helppoa, sillä sähköinen viestintä on kallista ja hissiä Siilossa ei ole - matka kerrostasojen välillä on käveltävä, tai viestejä voi toki välittää myös kantajien avulla.

Uudistusta janoavassa ja kipeästi vaativassa tilanteessa romaani panee toivonsa alaluokkiin ja mahdollisesti joihinkin yläluokan henkilöihin, keskiluokasta se sen sijaan maalaa varsin synkän kuvan: "Suurin osa keskikerroslaisista samaistuu ylätasolaisiin. -- He käyvät katsomassa näkymää [ulkomaailmaan] ja syövät ulkomaailmassa niin usein kuin voivat, ihan vain päästäkseen kapuamaan ylätasolle." Keskiluokka siis samastuu yläluokkaan ja haluaa pikemminkin pitää konservatiivisesti vallitsevaa tilannetta yllä muutoksen sijasta, siinä toivossa, että heillä joskus todellisestikin olisi mahdollisuus nousta yläluokkaan, johon he henkisesti samastuvat.

Siilo on sujuvasti ja vetävästi kirjoitettu romaani, jonka todellisuus alkaa paljastua ja sitä myöten muuttua sivu sivulta tarinan edetessä. Kannattaa lukea!

Siilosta muualla blogimaailmassa kirjoittavat muun muassa Niina T. Yöpöydän kirjat -blogissa ja Leila S. Pihin naisen elämää -blogissaan.

Alexandre Dumas: Kolme muskettisoturia

 

"Huhtikuun ensimmäisenä maanantaina vuonna 1625 Meungin kauppala, missä Roman de la Rose'in tekijä oli syntynyt, näytti joutuneen niin täydellisen sekasorron valtaan, että olisi luullut hugenottien tunkeutuneen sinne vallatakseen itselleen siitä toisen Rochelle'in."

Otava 2004. Suom. Anna Louhivuori. Alkuteos Les trois mousquetaires, 1844. 264 + 278 + 315 s.

Athos, Porthos, Aramis - ja nuori d'Artagnan. Mutta hetkonen - siinähän on neljä nimeä? Sukeltaessani Kolmen muskettisoturin maailmaan hämmennyin ensin tästä seikasta. Klassikkoromaania kerrotaan ennen kaikkea d'Artagnanin näkökulmasta, nuorukaisen, joka lähtee Pariisiin haaveenaan tulla muskettisoturiksi. Kuohuvaverinen d'Artagnan ajautuu ja heittäytyy erinäisiin kaksintaisteluihin, joiden kautta hän tutustuu kolmeen muskettisoturiin, jotka ovat alussa mainitut Athos, Porthos ja Aramis. Ja sitten varsinainen seikkailujen pyörre voi alkaa.

Neljän miehen ystävyydestä muodostuu jo alussa vahva side, mutta 1600-luvun nuorukaisille pelkkä hengaileminen ei riitä, on oltava jotain enemmän. Tätä kuvaa hyvin d'Artagnanin pohdinta ystävyyden alkumetreillä: "Hän alkoi ajatella, että tällä ystävyysliitolla, jonka muodosti neljä rohkeaa, aloitekykyistä ja toimintatarmoista miestä, pitäisi olla muitakin päämääriä kuin maleksiminen kävelyteillä, miekkailutunnit ja enemmän tai vähemmän henkevät pilapuheet. Todellakin, neljän heidänlaisensa miehen, jotka olivat vannoneet toisilleen uskollisuutta henkeen ja kukkaroon saakka, neljän miehen, jotka aina pitivät yhtä eivätkä koskaan väistyneet, vaan panivat joko erikseen tai yhdessä toimeen yhteisesti tekemänsä päätökset, neljän käsivarren, jotka saattoivat uhata joka ilmansuuntaa tai kääntyä kaikki neljä samaan kohteeseen, piti väistämättömästi joko salaisesti tai avoimesti, joko maanalaisia teitä tai muuriaukon kautta, joko juonitteluin tai väkivalloin pystyä raivaamaan tie millaiseen päämäärään he ikinä halusivat, miten etäiseen tai lujasti puolustettuun tahansa."

Tarina sijoittuu siis 1600-luvun Ranskaan ja Englantiin, ja tuolloin muun muassa kunniakäsitys oli erilainen kuin toisaalta nykyään ja toisaalta myös romaanin kirjoitusajankohtana 1800-luvulla. Muskettisoturit puolustavat milloin omaa kunniaansa ja milloin kuninkaan kunniaa urhoollisesti ja kuolemaa pelkäämättä, sillä kuolema odottaa itse kutakin elämän päätepisteessä. Miekkataisteluissa sekä saadaan pintanaarmuja että vakavampiakin vammoja, haavoitutaan toipumattomasti tai kerralla kuolettavasti ja muskettien luodit viuhuvat vimmaisesti. Kuoleminen on vaihtoehto, elävänä säilyminen myös.

Romaani koostuu kolmesta osasta. Ensimmäisessä osassa lukija tutustuu päähenkilö d'Artagnaniin ja kolmeen muskettisoturiin sekä pariisilaiselämään - kuninkaan hoviin ja kardinaalin valtaan. Toisessa osassa rakkausseikkailut ovat suuremmassa roolissa, kolmas osa alkaa taistelukuvauksilla ja huipentuu lopussa sellaiseen juonittelujen ja tragedioiden vyyhtiin, että ei voi kuin ihailla Dumasin kykyä rakentaa jännitteitä.

Kolme muskettisoturia on ennen muuta miehistä ja ystävyydestä kertova romaani. Rakkauskin punoutuu vahvasti juoneen, mutta naishahmot ovat lähinnä joko rakkauden kohteita tai melko avuttomasti rakkaudentunteen ohjailemia - elleivät sitten ilmiömäisiä paholaisia, kuten seuraava repliikki antaa viitteitä: "Minäkö pyörtyisin, minä? Pidättekö te minua minä tahansa naikkosena? Kun minua loukataan, minä en pyörry, minä kostan, käsitättekö?"

Kolme muskettisoturia on kerrassaan nautittava ja suositeltava aikamatka niin kielellisesti kuin kulttuurisestikin.

Orkesteri The Everlast @ KOM-teatteri, Helsinki

Okko Leon ohjaama näytelmä Orkesteri The Everlast on "Komedia siitä mitä takahuoneessa tapahtuu". Tapahtumat sijoittuvat hääkeikalle, työväentalon takahuoneeseen, mikä selittää nostalgisen lavastuksen. Tapahtumat rakentuvat pitkälti odottamiselle, ja odottamisen tyhjä tila nostaa esiin bändin sisäiset ristiriidat, joiden varaan näytelmän juoni rakentuu.

Bändijulisteen näköisessä käsiohjelmassa Hannu (Jani Rapo), bändin viides jäsen, "joka ei sano sanaakaan koko näytelmän aikana", saa eniten tilaa. Hannun esittely on kenties (ironinen) kannanotto ihmissuhdedynamiikkaan, sillä Hannusta kerrotaan: "Mikäli tätä näytelmää esitykseksi työstävät ihmiset kokevat Hannun kiusallisena, vastenmielisenä tai jopa vaivaannuttavana, hänet voidaan toki sulkea pois koko näytelmästä, ikään kuin häntä ei olisikaan eikä hänestä kukaan olisi mitään koskaan kuullutkaan. Sitä paitsi näinhän me toimimme sellaisten ihmisten kohdalla, joilla ei ole meille mitään annettavaa."

Bändin muut jäsenet ovat Halla (Juho Milonoff), Rane (Pekka Valkeejärvi), Timi (Samuli Niittymäki) ja Jase (Janne Reinikainen), lisäksi matkalla takaisin kohti kuuluisuutta ja uranousua bändin liepeillä hengaa Hallan sisko, Idols-tähti Simone Päiväperhonen (Laura Malmivaara).

Näytelmän ensimmäisessä dialogikohtauksessa lavalla nähdään Halla ja Rane. Juho Milonoffin Halla on saituutensa kourissa eittämättä näytelmän hauskimpia hahmoja, varsinkin kun hän lisäksi on hieman hidasälyinen.

Särön näytelmän fiktiiviseen maailmaan toi minulle lähes ylitsepääsemättömästi se, että alkukaksikko näytteli keskeiset roolit myös Kom-teatterin Karkkipäivässä - Milonoff oli pääroolin yksinäinen pikkupoika, Valkeejärvi keski-ikäinen kirjailija, jolle osui jonkinlainen pelastajan rooli. Orkesteri on näytelmänä aivan erilainen kuin traaginen ja itkettävä Karkkipäivä, mutta Milonoffin puhemaneeri - joka kyllä sopii tähänkin hahmoon - on aivan sama. Myös näiden kahden näyttelijän esittämien roolihahmojen valtasuhde on samankaltainen kuin Karkkipäivässä - Milonoff on avuton altavastaaja, Valkeejärvi muriseva keski-ikäinen. En ole varma, pääsinkö näistä samankaltaisuuksista ylitse kunnolla koko näytelmän aikana, mikä toi katsomiskokemukseeni oudon ja epäsopivan heijastuspinnan.

Orkesteri The Everlast hauskuuttelee elähtäneen, superhittinsä vuonna 95 tehneen bändin alennustilalla ja ihmissuhdekarikatyyreillä. Loppua kohden komedia kääntyy farssiksi ja ylikierroksilla käydään komeasti. Tilanne- ja henkilöhahmostereotyypit ovat hyvin hallussa, mutta yllätyksiä on vähän. Jasen hahmo onnistutaan pitämään hauskana, hänessä olisi suurimmat mahdollisuudet ajautua surkean ja säälittävän puolelle. Omalaatuisin hahmo on Halla, jonka repliikit käsittämättömyydessään aiheuttavat yllättävimmät naurut - yllättävyyttä näytelmä kaipaisi lisää, vaikka kokonaisuus toimii hyvin yhteen.

Sam Mendes: 007 Skyfall

Kiinnostuin uudesta Bond-leffasta kuultuani Adelen upean tunnarin, jota ei voi olla Bond-tunnariksi tunnistamatta. Skyfall on hyvä elokuva, ja Bondiksi varsin omalaatuinen, jollain lailla vakavampi ja synkkäsävyisempi, vaikka rymistelykohtauksiakin on. Skyfallissa tapaamme hieman vanhentuneen Bondin, joka salaisen agentin kyvyt asetetaan kyseenalaisiksi. Kuuluuko Bond jo vanhaan maailmaan, ovatko tämän päivän sankareita koodaamisen hallitsevat nuoret nörttipojat? Tätä aihetta elokuvassa käsitellään itseironian keinoin, ja samoin suhtaudutaan Bondille tyypillisiin salaisen agentin uusinta teknologiaa edustaviin välineisiin. Jossain vaiheessa on aika etsiä käsiin vanha kunnon Aston Martin - se on edelleenkin toimintakunnossa, vanhan maailman konsteille ja agenteille on siis tilausta vielä nykymaailmassakin.

Daniel Craig näyttelee James Bondia karismaattisesti, ja myös leffan pääpahis, jota näyttelee Javier Bardem, on paljon muuta kuin yksiulotteinen henkilöhahmo. Tässä Bondissa on huomattavasti enemmän psykologista syvyyttä kuin useassa aiemmassa, muttei lajityypin kustannuksella. Mukana on myös kauniita naisia, näyttäviä takaa-ajoja, toimintaa ja visuaalisesti upeita kohtauksia, kuten esimerkiksi takaa-ajo Shanghaissa. Ainoastaan bondmaisia rakastelukohtauksia on yllättävän niukasti. Silti kyseessä on ehdottomasti suurien tunteiden elokuva.

SupersankariTAR @ KokoTeatteri, Helsinki

Laura Gustafsson osallistui esikoisromaanillaan Huorasatu (2011) sekä Hesarin esikoiskirjakisaan että Finlandia-kisaan. Romaani ei voittanut kumpaakaan, mutta on vallan mainio ja ravisteleva lukukokemus. Tänä keväänä KokoTeatterissa Hakaniemessä pyörii Gustafssonin käsikirjoittama SupersankariTAR (ohjaus Henry Hanikka), joka ottaa kantaa niin sukupuolirooleihin, sankaruuteen kuin (postmoderniin) kysymykseen identiteetin pysyvyydestäkin.

Alma Bang on kuollut. "Mutta kuka oli Alma Bang?" Tätä käydään läpi Bangin muistotilaisuudessa (Bang itse makaa kylmiössä - vai makaako?), johon upotetaan takaumina katkelmia niin Bangin kuin myös kahden elävän päähenkilön, Liisa-Annikin (Pinja Flink) ja Raisan (Minna Puolanto), elämästä.

Identiteetin liukuvuus ja erilaiset identiteettinarratiivit tuovat mieleen Teatteri Avoimien Ovien näytelmän Salomo ja Ursula (2012). Tuossa Juhani Peltosen romaaniin perustuvassa näytelmässä oli kohtaus, jossa parodioitiin nykypäivän yliopistotutkimusta ja -tutkijoita pakottamalla päähenkilöt osallistumaan tahtomattaan seminaariin, jossa hoetaan jankkaavaan hulluuteen saakka kysymystä, "kuka oli [Tuomas Kstra]". (Mystisen henkilön nimestä oli lähes mahdotonta saada selvää.) Yhtä lailla SupersankaritTARen Alma Bangin identiteetti ja syvin olemus pakenee kaikkia määrittelyjä, sekoittuu yksiin jos toisiin, saa erilaisia representaatioita Liisa-Annikin ja Raisan tulkitsemana, on samanaikaisesti fantasiaa ja totta.

Lavastus on minimaalinen. Taustalla soittaa Superorkesteri (Kari Ikonen: koskettimet, Timo Hirvonen: basso, Jussi Lehtonen: rummut) ja joissain kohtauksissa on hieman rekvisiittaa (säkkituoli, viinilasi, jakkara). Pitkälti pelataan mimiikalla - Puolanto on mainio lännensaluunan baarimikkona. Tässähän oppii tekemään drinkkejä!

Alkoholinkäyttö on suhteellisen näkyvässä osassa punaviiniin (vai sittenkin valkkariin?) menevän maisteri-Raisan elämänsisältönä, jolla peitetään tyhjyyttä ja kaipausta, kenties muitakin tunteita.

Mitä on rakkaus? Tarvitaanko miehiä johonkin? Kumpi naisista, Raisa vai Liisa-Annikki, on onnekkaampi miesrintamalla? Entä mikä on Alma Bangin suhde miehiin? Tulkinta jätetään katsojalle, ja hyvä niin. Monet kysymyksistä jäävät avoimiksi, mutta repliikkejä suoremmin niihin otetaan kantaa näytelmän lauluissa, mikä näkyy jo kappaleiden nimistäkin: Paskarakkaus. Sä teet musta jonkun.