Aleksander Solženitsyn: Syöpäosasto 1. osa

"Syöpätalon numero oli 13." 

Tammi 1971. Venäjänkielinen alkuteos 1968. Suom. Esa Adrian. 322 s.

Aleksander Solženitsynin Gulag - Vankileirien saaristo teki minuun suuren vaikutuksen. Syöpäosasto on odottanut kirjahyllyssäni vuosia - voiko teokselle antaa luotaantyöntävämpää nimeä? Eräänä iltana tartuin tuumasta toimeen ja poimin ensimmäisen osan hyllystä. Luin teosta pitkään, hiljalleen, iltakirjana ennen nukkumaan menemistä. Lukutapa sopii teokseen: vaikka kyseessä on romaani, luvut toimivat myös novellimaisesti: henkilökuvat toki syvenevät teoksen mittaan, mutta kussakin luvussa keskitytään jonkin ilmiön tai jonkun henkilön kuvaukseen. 

Itse asiassa romaanin nimi on nerokas. Se estää tarttumasta teokseen - ja kyllä, teoksessa myös kuvaillaan syöpiä, niiden oireita ja hoitoja, mikä on epämiellyttävää tai mihin tekee mieli ottaa etäisyyttä. Ja mitä rivien välissä sitten on? Syöpäosastolla luetaan lehtiä, joissa käsitellään päivänpolitiikkaa, potilaina on miehiä, jotka ovat vankileireiltä vapautuneita karkotuksessä eläviä vankeja tai tutkimusta tekeviä yliopisto-opiskelijoita... Romaani on siis vahvasti yhteiskunnallinen ja tarkastelee 1950-luvun Neuvostoliiton poliittista tilannetta ja yhteiskunnallisia kysymyksiä.

Kerronnan verkkaisuus luo oivaa kontrastia nykyajan sirpaleisuudelle ja hektisyydelle, se antaa mahdollisuuden pysähtyä. Siirrän ensimmäisen osan kirjahyllyyn paikoilleen ja nostan toisen osan yöpöydälle. 

Lea Ypi: Vapaa - Kuinka kasvoin aikuiseksi maailman luhistuessa

 

Atena 2023. Nextoryn äänikirja, 10 h 43 min.

Lea Ypin omaelämäkerrallinen teos Vapaa - Kuinka kasvoin aikuiseksi maailman luhistuessa kertoo Albaniasta keskittyen Ypin lapsuuteen ja nuoruuteen 1980- ja 1990-luvuilla. Teoksen kertojanääni on viehättävä: se välittää kokemuksen lapsena olemisesta mutta kuitenkin suhteuttaen lapsen kokemuksia ja tulkintoja suurempiin konteksteihin. 

Teoksen alussa kuvataan elämää sosialistisessa ja muun maailman näkökulmasta suljetussa Albaniassa. Sitten vuonna 1990 valtio romahtaa ja järjestelmä vaihtuu yhtäkkiä diktatuurista demokratiaan. Vanhat totuudet eivät enää pidä paikkaansa - eivät valtion tai koululaitoksen tasolla, mutta eivät myöskään perheen tasolla. Perheen historia ja poliittiset ajatukset paljastuvat lapselle aivan uudessa valossa.

Länsimaisten vaikutteiden saapumista kuvataan konkreettisesti turistilasten ja Coca-Colan avulla: Coca-Cola-tölkki (tyhjäkin sellainen) oli niin arvokas tavara, että jos sellaisen sai, sitä pidettiin ruusumaljakkona olohuoneessa ja sen katoaminen saattoi johtaa ihmissuhteiden katkeamiseen. Sittemmin valtion avauduttua muuhun maailmaan myös Coca-Cola normalisoitui.

1990-luvun lopulla, vuonna 1997 Albaniassa puhkesi sisällissota. Olen aiemmin lukenut yhden Albanian historiaa käsittelevän teoksen, mutta selvästikään 1990-luvun lopun tapahtumat eivät siitä lukukokemuksesta jääneet mieleeni. Ypi kritisoi kirjassaan länsimaiden tulkintaa sisällissodan syistä (etnisyys, kielelliset ja kulttuuriset erot maan etelä- ja pohjoisosien välillä) ja korostaa itse yhteiskunnan sekavaa tilaa ja talouden romahtamista levottomuuksien taustalla. Teoksen epilogissa Ypi kertoo Albaniasta lähdettyään opiskelleensa yhteiskuntafilosofiaa, mikä selittää teoksen kertojanäänen kerroksellisuutta. 

Vapaa sopii hyvin äänikirjana kuunneltavaksi, sillä luvut ovat toisaalta tapahtumavetoisia ja toisaalta eri teemoja osuvasti pohtivia ja konkretisoivia. Mikrohistoria näyttää lähihistorian suuria käänteitä yksilötasolla ja tekee niistä samastuttavia ja kiinnostavia. Epilogissa Ypi ironisoi sitä, kuinka länsimaiset yliopisto-opiskelijat ihannoivat sosialismia: oikea sosialismi on vasta tulevaisuudessa, vielä toteutumatta, ja esimerkiksi Albanian sosialismi, joka Ypille on lapsuuden arjesta tuttu, ei vain ole oikeaa sosialismia - vaikka termistö ja siteerattavat yhteiskuntafilosofit samoja olisivatkin. Länsimainen kulttuuri saa teoksessa osansa ideologisesta kritiikistä.

Ville Ropponen & Ville-Juhani Sutinen: Sorretut sanat - Vainottujen neuvostokirjailijoiden jäljillä

 

SKS 2022. 684 s. Nextoryn e-kirja.

Ville Ropposen ja Ville-Juhani Sutisen kirjoittama Neuvostoliiton kirjallisuutta käsittelevä tietokirja Sorretut sanat on rajaukseltaan onnistunut ja sisällöltään kiinnostava teos. Teos keskittyy kertomaan neuvostokirjallisuudesta, sen tendensseistä ja yhteiskunnan vaikutuksesta siihen, millaista kirjallisuutta tuli kirjoittaa ja millaista kirjallisuutta oli mahdollista kirjoittaa - mikäli sen halusi julkaistavaksi virallisia kanavia pitkin. Sorretut sanat on siis myös oiva opas yhteiskuntaan, jonka läpäisee orwellilainen kaksoisajattelu. 

Teoksen alkupuolella käsitellään kirjailijan aseman historiaa suhteessa vapauteen ja yhteiskunnan kontrolliin ja todetaan, että "Antiikissa, keskiajalla ja vielä uudella ajalla Euroopassa oli tavallista, että taide ja kirjallisuus olivat sidoksissa niin valtiovaltaan kuin yksityisiin rahoittajiin eli mesenaatteihin. Vasta Ranskan vallankumouksen myötä romantiikan kaudella muodostui ajatus vapaasta taiteilijasta, yksilöllisestä nerosta, joka oli vastuussa vain omille luoville voimilleen". 

Sorretuissa sanoissa neuvostokirjallisuuden historiaa tarkastellaan nykyajasta käsin, ja siinä missä Ukrainan sota on saanut lännen tulkitsemaan varsin perustellusti tämänhetkistä maailmanpoliittista tilannetta siten, että kyse on pitkittyneestä Neuvostoliiton hajoamisprosessista, joka mahdollisesti vasta kohta on tulossa tiensä päähän, myös tämänhetkinen venäläinen kirjallisuus näyttäytyy teoksessa neuvostokirjallisuuden jatkeena. Siinä missä neuvostoaikanakin oli oma suojasäänsä, näyttäytyy Venäjän kirjallisuus ennen Putinin valtaannousua olleen vain oma suojasään kautensa, ja nykyinen tilanne pikemminkin paluuta totuttuun sensuurin ja ohjailevuuden aikaan. Nykykirjallisuuden liikkumatilaa kuvailee nykykirjailija Lev Oborin:

"Arveluttavaa sisältöä ei haluta päästää julki, ja jos sellaista kaikesta huolimatta painetaan, kirjat varustetaan +18-merkinnällä ja teksteillä, joissa esimerkiksi varoitetaan, että teoksen henkilöt käyttävät huumausaineita, mutta se tapahtuu kriittisessä valossa, eikä kustantamo kannusta lukijaa samaan. Jos tällaista merkintää ei olisi, julkaisijaa voitaisiin syyttää alaikäisten yllyttämisestä huumeiden käyttöön. Kustantamot eivät mielellään halua näitä merkintöjä kansiin, koska se saattaa laskea myyntiä. Siksi kirjojen sisältö pyritään saamaan sopivaksi kustannustoimittamalla niistä arkaluontoiset kohdat pois. - - Kuten neuvostoaikana, kirjailijat tietävät nykyäänkin hyvin, mitä voi ja ei voi sanoa, ja jotkut kirjoittavat sen mukaan."

Neuvostokirjallisuudesta tuodaan kiinnostavalla tavalla esille sen tyypillinen ilmiö  uudelleenkirjoittaa teoksia vallitsevien ihanteiden mukaisiksi. Esimerkkitapauksena käsitellään muun muassa Fjodor Gladkovin romaania Sementti (1925):

"Gorki piti Gladkovin varhaista tyyliä liian korusanaisena, joten Gladkov kirjoitti Sementin toistamiseen 1934 saadakseen teoksen vastaamaan tuoreita sosialistisen realismin normeja. Tämäkään ei riittänyt, vaan Galdkov teki vielä kolmannen uudelleenkirjoituskierroksen vuonna 1941, jälleen päivittääkseen teoksen ajan vaatimuksia vastaavaksi. Puhdasoppisen neuvostokirjallisuuden ja koko Neuvostoliiton historiattomuus näkyi hyvin siinä, kuinka kirjallisuutta ei haluttu lukea sen syntytaustaa vasten vaan teosta päivitettiin jatkuvasti vallitsevien käsitysten mukaiseksi."

Kirjallisuuden sensuurista, editoimisesta ja vastaanotosta kertoo puolestaan osuvasti esimerkkitapaus Vasili Grossman ja hänen Staliningradista kertova romaaninsa Oikean asian puolesta:

"Grossman sai 1950-luvun taitteessa hankalan kirjailijan maineen juuri Oikean asian puolesta -romaanin vuoksi. Hän suostui kyllä tekemään teokseen muutoksia ja poistoja, mutta esimerkiksi juutalaisesta keskushenkilöstä Strumista hän piti tiukasti kiinni, vaikka hahmo haluttiin vaihtaa toiseen. Kompromissina editorit keksivät, että Strum saa olla romaanissa, kunhan hän ei johda fysiikan instituuttia, kuten alkuperäisessä käsikirjoituksessa, vaan työskentelee siellä maineikkaan venäläisen fyysikon alaisuudessa, kuten ajan henkeen sopi. Sensorien asennoitumista kuvaa hyvin se, että heidän mielestään Grossman takertui pikkuseikkoihin, kun ei suostunut tekemään kaikkia vaadittuja muutoksia.  

Oikean asian puolesta kiersi ideologisessa tarkastuksessa monessa paikassa, sensorien ja kirjallisuuslehtien toimittajien ohella jopa Marx-Engels-Lenin-instituutissa. Sitä luetutettiin myös useilla henkilöillä, jotka esiintyivät kirjassa. - - Kirjan toinen editori Fadejev tasoitteli tietä romaanille, tosin vain kulissien takana. Hän oli niinkin lupsakka, että laati esimerkkikappaleen sujautettavaksi tekstin lomaan. Se kuului: 

'Puolue ja bolševikit johdattivat miljoonat ihmiset tavoittamaan puolustustarvikkeiden tuotannon suursaavutuksen. Puolue innoitti kansaa uskollaan, sanallaan ja esimerkillään. Puolue oli järjestävä voima taistelevien pataljoonien ja työläisten kollektiivin taustalla: jättimäisissä tehtaissa ja pienissä pajoissa; yhteistiloilla ja valtiontiloilla.' 

Monet pakolliset lisäykset, myös Grossmanin itsensä ideoimat, kuten sankarilliset työläishahmot, joita ei ollut alkuperäisessä käsikirjoituksessa, olivat mukana Oikean asian puolesta -kirjan ensimmäisissä painoksissa. 

Grossmanin sinnikkyys tekstinsä puolustamisessa sai joka tapauksessa aikaan sen, että kun romaani viimein julkaistiin tavallista vähemmän muokattuna, lukijat pitivät teosta ensimmäisenä aitona kuvauksena sodasta. Monet olivat jo oppineet lukemaan rivien välistä ja sivuuttamaan pakolliset rutiinikappaleet, joita Fadejev ja muut sensorit olivat saaneet ujutettua romaaniin."

Sorretut sanat kertoo paitsi virallisen kirjallisuuden historiasta Neuvostoliitossa, myös samizdat- ja tamizdat-kirjallisuudesta. Teoksessa sivutaan myös samojen kirjoittajien aiemman Neuvostoliitosta kertovan teoksen, Luiden tien, aihepiiriä - siis neuvostoliittolaista rankaisemiskulttuuria ja leirejä. Kokemuksellisuutta Sorrettuihin sanoihin tuo samanlainen tekemisen ote, kuin mikä tekijöillä oli edellisessäkin teoksessaan - he matkustavat paikan päälle aistimaan tunnelmia. Sorreituissa sanoissa käydään muun muassa Peredelkinossa Moskovan ulkopuolella, missä sijaitsi kirjailijoiden suosima datša-alue.

Luiden tie ja Sorretut sanat ovat elävästi kirjoitettua historiaa selkein rajauksin. Ne saavat odottamaan, mistä Ropponen ja Sutinen seuraavaksi keksivät kirjoittaa.

Tommi Liimatta: Saaret kuin sisaret

"Ulvonta kuului rinteeseen asti."

Like 2019. 318 s.


Tommi Liimatan romaani Saaret kuin sisaret on suljetun paikan romaani, jonka tapahtumat sijoittuvat määrittelemättömään tulevaisuuteen. Pohjoisella valtamerellä, kahden suurvallan merirajalla, sijaitsee saaripari. Saarista toinen kuuluu Venäjälle ja toinen Yhdysvalloille. Yksityinen yritys on vuokrannut Yhdysvaltojen omistaman saaren järjestääkseen siellä eksklusiivista retriittitoimintaa rikkaille mutta elämässään ongelmista kärsiville tai elämänsä suuntaa etsiville ihmisille.

Retriitille otetaan 14 osallistujaa, seitsemän naista ja seitsemän miestä. Retriittifirman henkilökunnan sisällä vallitsee selkeä hierarkia - hengellinen johtaja Höyhen elää saarella omassa eristetyssä mökissään eikä milloinkaan näyttäydy, ja käytännön asioiden johtaja on nimeltään Isä, jonka luottohenkilönä on Oikea käsi. Romaanin tapahtumat kerrotaan Kuvaajan näkökulmasta, joka onkin oivallinen hahmo tarkkailemaan kaikkea ja kaikkia jo työnkuvansa kautta.

Retriitin osallistujien nimiä ei kerrota, vaan heidät nimetään numeroin. Kuvaaja ei kuitenkaan mielessään kutsu heitä numeroilla, kuten retriitin ohjaistus vaatisi, vaan hän nimeää heidät heidän ulkonäkönsä, ominaisuuksiensa tai toimintansa mukaan, esimerkiksi "Sokeaksi rouvaksi", "Laihaksi tavalliseksi" tai "Punaparraksi".

Rakenteeltaan Saaret kuin sisarissa on paljon samaa kuin Agatha Christien kuuluisassa suljetun paikan romaanissa Kymmenen pientä neekeripoikaa / Eikä yksikään pelastunut. Myös jännite säilyy Liimatan romaanissa yhtä onnistuneesti kuin Christiellä. Retriitti-ulottuvuus tuo romaaniin osuvaa pohdintaa liittyen sekä yhteiskunnan vaatimuksiin että yksilön identiteettiin. Saaret kuin sisaret osuu suoraan nykyaikaiseen self help -buumiin ja näyttää sen kriittisessä valossa kuitenkin säästyen täysin paasaamiselta tai alleviivaamiselta. Lukijanakin tekee mieli uskoa saarella vallitsevaan teletappimaiseen autuuden onnelaan, jossa rahalla saa rauhaa, rajat ja ihmisiä sekä ympäristön vain itseä varten.

Pinnan alla tietysti muhii toisenlainen todellisuus, niin yrityksen näkökulmasta kuin myös retriittiosallistujien, ja molempia näkökulmia keritään hiljalleen auki - pinta alkaa kupruilla ja todellisuus murtautua esiin.

Kuvaajan suhde retriittiyrityksen valtaapitäviin on kompleksinen: hän on aiemmin kuulunut enemmän sisäpiiriin, mutta nyt hän kokee tulleensa suljetuksi ulos päätöksenteosta, johon hän kuitenkin pyrkii vaikuttamaan. Tämä näkyy esimerkiksi pohdinnassa kielenkäytöstä ja sanojen vallasta mielikuvien luomisessa. Kun retriittiläiset ovat saapuneet saarelle, heille pidetään päärakennuksessa tervetulotilaisuus, jossa Isä puhuu heille:

"'Arvon osallistujat.'
        Isä muisti olla painottamatta jälkimmäistä sanaa ja huomioi siten keskustelumme, oikeastaan kiistamme: miten tulijoita olisi nimitettävä. Ihmiset, ystävät vai naiset ja herrat, vieraat, valitut, asiakkaat, onnekkaat? 'Ystävyyttä' olin pitänyt yliammuttuna, liian varhaisena halauksena. 'Asiakkuudessa' oli kylmää etäisyyttä. 'Osallistuminen' korosti itsenäistä päätöstä, aktiivista pelaajuutta. Sitäkin olin vastustanut. Osallistumisessa oli rahvaanomaista kilpailuhenkeä. Pelivertauksia ei tulisi esittää, peli muistuttaisi siitä että vain yksi voidaan valita ensimmäiseksi. En puhuisi häviöstä vaan mukautumisesta, en pelistä ollenkaan, vaikka sanaksi vaihdettaisiin uskonnollissiveellinen 'kilvoittelu'. Olin korostanut Johtoryhmälle oleskelun vapaaehtoisuutta - joskin pakotie sulkeutui samalla kun proomu nosti ankkurin. Psykologi oli nyökännyt: tienhaara on aina kriisi. Se sijaan suora tie, ainut vaihtoehto, kypsyttää mukautumaan siihen mitä emme voi muuttaa."

Näennäisesti retriitillä sekä osallistujat että yrityksen henkilökunta ovat edellä kuvatulla "suoralla tiellä", mutta koska todellisuutta ei voi hallita - vaikka loisi hallinnalle kuinka hyvä puitteet - mutkia matkaan todellakin tulee. Ja "tienhaara on aina kriisi".

Samaisen tervetulotilaisuuden kuvauksen yhteydessä niin lukijalle kuin osallistujillekin tehdään selväksi joitakin saaren käytäntöjä:

"Isä kiitti keskustelusta ja saman tien, kuin sattumalta, kello korkealla seinällä kilhati tilaisuuden päättymisen merkiksi. Seisoskelin kolmijalan luona kun väki nousi pöydistä ja siirtyi aulaan etsimään saappaitaan ja jonottamaan takkejaan. Sukkasillaan he olivat hiljaisia ja toivat mieleen päiväkotilapset, lapset yleensä. Kun jalkineet vaaditaan jättämään eteiseen, ihmiseltä viedään yksi mahdollisuus: pakeneminen."

Saari on todellakin saari, suljettu tila. Yhtä lailla diktatuurit, keskitysleirit tai vankilat ovat suljettuja tiloja, mutta silti niiltäkin aina joku onnistuu pakenemaan tai joku onnistuu toimittamaan niihin tavaraa. Saarikaan ei ole poikkeus, vaikka se sellaiseksi kulissiksi onkin pyritty luomaan.

Vaikka saaresta on pyritty luomaan eräänlainen terapiaparatiisi rikkaille, lukijalle paljastuu jo varhaisessa vaiheessa, että saaren maailman perusrakenne on hyvinkin orwellilainen. Miksi yrityksessä on töissä päähenkilömme, "Kuvaaja"? Tietysti siksi, että saarella tehdään videotallenteita - sekä avoimesti että salatusti. Propaganda puolestaan on varsin avointa, sillä aivopesuhan on suorastaan pääsyy sille, miksi osallistujat ovat alun perinkään saarelle hakeutuneet. He haluavat elämäänsä uutta näkökulmaa ja sisältöä, ja sitä saaren hengellinen johtaja, Höyhen, heille tuottaa. Sanojen valtaa luoda mielikuvia käsitellään myös kohdassa, jossa Kuvaaja käy keskustelua yhden osallistujan kanssa keskusradion käytöstä:

"'Keskusradiota ei voi sulkea, valitettavasti. Tämä voi kummastuttaa, mutta se on tehty yleisen turvallisuuden tähden, siksi että vaikkapa yölliset hätätiedotukset eivät jäisi keneltäkään kuulematta.'
        'Onko kovinkin tavallista että täällä syntyy hätätilanne?'
        - - 'Rauhan aikana hätä on poikkeustila. Sodassa hätä on sana jota ei lausuta, muuten sitä jouduttaisiin käyttämään koko ajan.'"

Valinnanvapaus, yksilöllisyys ja identiteetti ovat myös romaanin teemoja. Saarelle ei saa tuoda esimerkiksi alkoholia (ja tässä kohdin muistelemme taas Orwellia, tällä kertaa Eläinten vallankumousta: kuinka eläinten yhteinen slogan "Kaikki ovat tasa-arvoisia" saikin johdon ottaneiden sikojen suussa loppulisäyksen "...paitsi jotkut ovat tasa-arvoisempia kuin toiset") ja osallistujien laukut tarkastetaan heidän saapuessaan. Kuvaajan Näyttelijättäreksi nimeämän hahmon laukusta on takavarikoitu viinapullo, ja valinnan vapauden tematiikka tulee hyvin esiin Näyttelijättären perustellesssa Kuvaajalle sitä, miksi hän viinaa oli alun perin salakuljettamassa:

"On urhoollisempaa, tai siinä on jotain mieltä, kieltäytyä houkutuksesta joka on saatavilla, siinä ulottuvilla, kuin jos houkutusta ei ole. Ei ole mikään valinta kieltäytyä sellaisesta jota ei voi saada."

Saaret kuin sisaret käsittelee useita nykyajan keskeisiä teemoja ja tekee sen jännärimäisellä intensiteetillä. Romaania ei tee mieli laskea käsistään, ennen kuin monen tason mysteerit on hitaasti kääritty esiin.

JP Koskinen: Tulisiipi

"Matka kohti taivaanrantaa oli kestänyt kauan mutta en ollut valittanut kertaakaan."

Like 2019. 351 s.

JP Koskisen romaani Tulisiipi kertoo tarinan amerikansuomalaisesta perheestä, johon iskee palo lähteä Neuvosto-Karjalaan rakentamaan työläisten unelmaa. Perhe on muuttanut Suomesta Amerikkaan paremman tulevaisuuden perässä, ja vielä parempaa työlaistulevaisuutta ja vapautta se lähtee etsimään Neuvosto-Karjalasta.

Amerikassa on työläisagitaattoreita, jotka levittävät tietoa Neuvosto-Karjalasta. Osa romaanihenkilöistä innostuu mahdollisuudesta heti, osa, kuten perheen isä, lämpenee ajatukselle hitaammin, ja osa suhtautuu siihen täysin skeptisesti. Esimerkiksi isoäiti kommentoi lapsensa perheen lähtöajatuksia tuhahtamalla "Vapaus, veljeys, tasa-arvo ja typeryys! Ei maailmassa ole mitään tasa-arvoa, jokaisella on paikkansa ja jos ei sitä tajua, käy huonosti". Historiallisesta perspektiivistä on helppoa nyökytellä isoäidin sanojen tahdissa, mutta romaanissa kuvataan elävästi sitä intoa, joka ihmisissä herää, kun heille vihdoinkin tarjotaan mahdollisuutta paitsi itse luotsata omaa elämäänsä kohti parempaa myös rakentaa maailmasta parempi paikka.

Tulisiiven päähenkilönä on perheen poika, Kaarle, joka on pienestä saakka haaveillut lentämisestä. Kun hän kohtaa Charles Lindberghin lentonäytöksessä Amerikassa, hänen unelmansa on sinetöity. Hän haluaa ennen kaikkea lentää.

Lentämisessä kiteytyy niin Koskisen romaanin aihe kuin teemakin. Kaarlelle lentäminen tarkoittaa vapautta, mutta vapauden saavuttaminen ei ole ihmiselle helppoa - tai onko se edes mahdollista? missään olosuhteissa? toisissa helpommin kuin toisissa? Jälleen historiaperspektiivistä katsottuna perhe lähtee paradoksaalisesti vapauden luvatusta maasta, Amerikasta, kohti suurempaa vapautta - Neuvostoliittoon. Neuvosto-Karjalan unelman särkymistä kuvataan romaanissa havahduttavasti: kuinka pienet sävyt ja muutokset johtavat lopulta vyöryyn, jota ei voi pysäyttää ja joka johtaa henkilöhahmot helvetillisiin olosuhteisiin.

Tulisiipi on historiallinen romaani, joka kertoo historian suurista käänteistä mutta yhden perheen ja eritoten Kaarlen näkökulmasta, mikrohistorian tasolla. Historia herää henkiin. Konteksti näkyy hienosti romaanin kielestä. Amerikansuomalaisessa perheessä puhutaan fingelskaa. Kun isoäiti kysyy Kaarlelta "Vai aikoo isäsi viedä sinut ja koko perheen ryssien maahan?", Kaarle vastaa "Ei kun Karjalaan. Se on se fiiveri, joka parantaa eikä tee ketään kipeäksi".

Tulisiivessä on samankaltaista takinkääntämisen tematiikkaa kuin Sofi Oksasen romaanissa Kun kyyhkyset katosivat. Tulisiipi tarkastelee kieltä ja kielen valtaa, nimeämisen merkitystä. Pintatasolta kenties viattomalta vaikuttaa se, että päähenkilö Kaarlen nimi suomeksi on Kaarle, Amerikassa Charles ja Neuvostoliitossa hänestä tulee Gennadi. Nimen vaihtuminen kuitenkin asettaa identiteetin kyseenalaiseksi: Kuka Kaarle oikein on? Minkä maalainen hän on - vai onko sillä väliä? Ovatko Kaarle, Charles ja Gennadi yksi ja sama ihminen, yhden ihmisen eri puolia vai aivan eri ihmisiä? Määritetäänkö ihminen aina ulkopuolelta, antamalla tälle nimi? Onko minuus pysyvä? Lentämisen halu Kaarlessa ainakin pysyy, vaikka nimi muuttuukin.

Nimen muuttuminen kätkee itseensä myös naamioleikin ja kysymyksen siitä, mikä on menestymisen tai sen toisen ääripään, hengissä selviytymisen, hinta. Linda on Kaarlen ystävä lapsuudesta saakka, ja myös Lindan perhe muuttaa Amerikasta Karjalaan. Lindasta tulee Kaarlelle hyvin tärkeä ihminen, jonkinlainen pysyvä piste maailmassa, jossa kaikki jatkuvasti muuttuu, merkitykset muuttavat paikkaansa ja se mikä eilen oli totta ja oikein, onkin tänään rikos. Erään kerran Kaarle kysyy Karjalassa Lindalta, mitä hänen oikein pitäisi tehdä, jos haluaa lentää. Linda vastaa:

"Sanot että haluat palvella työläisten asiaa parhaalla mahdollisella tavalla. Sano, että tahdot opiskella lentämistä, että se on sinun velvollisuutesi taistelussa kapitalismia ja imperialismia vastaan. - - Älä mieti liikoja. Jos haluat jotain, kaikki keinot ovat sallittuja. Ei kenenkään tarvitse tietää, mitä oikeasti ajattelet. Niin minäkin teen."

Linda on kehittänyt itselleen selviytymistaktiikan neuvosto-oloihin, ja samaa taktiikkaa hän suosittelee myös Kaarlelle. Romaanissa kuvataan yksilön olosuhteita ja selviytymiskeinoja neuvostojärjestelmässä, ja samaa Neuvostoliitossa vallinnutta orwellilaista kaksoisajattelua tuo esille Aleksandr Solžsenitsynin  Gulag - Vankileirien saaristo. Vankileirien saaristossa on monia konkreettisia esimerkkejä niin yksilöiden selviytymisstrategioista, tuhoutumisesta, sopeutumisesta kuin kapinoinnistakin. Tulisiipi käsittelee aivan samoja ilmiöitä, mutta fiktion keinoin. Tarinan historiallinen todellisuuspohja tekee siitä erityisen koskettavan. Ollaan myös suomalaisen historiankirjoituksen kipukohtien äärellä, niiden tarinoiden äärellä, joita ei koskaan ole kerrottu, koska kertojat ovat kuolleet leireillä ja heidän olemassaolonsa yksilöinä on hävitetty myös virallisen historiankirjoituksen sivuilta. Neuvostojärjestelmän järjetön logiikka tulee kommentoiduksi myös päähenkilö Kaarlen ajatuksissa: "Järkeä oli turha hakea sieltä, missä sitä ei ollut." Loogiset perustelut ja totuus eivät päde yhteiskunnassa, joka ei toimi niiden ehdoilla eikä edes tunnusta niiden olemassaoloa.

Tulisiipi kytkeytyy historiallisiin tapahtumiin mutta sen juoni myös yllättää monta kertaa. Siksi romaanista on myös hankalaa kirjoittaa niin yksityiskohtaisesti kuin haluaisi, koska se johtaisi juonipaljastuksiin ja söisi lukunautintoa, jota romaani alusta loppuun saakka on.

Aleksandr Solženitsyn: Gulag - Vankileirien saaristo. 1918-1956 Taiteellisen tutkimuksen kokeilu.

 

Silberfeldt, 2012. Suom. Esa Adrian. Venäjänkielinen alkuteos Arhipelag Gulag I, II, III, 1973. 1 303 s.

Kesällä päätin tarttua tähän yli tuhatsivuiseen järkäleeseen, ensimmäiseen Aleksandr Solženitsynin teokseen, jonka olen koskaan lukenut, Gulag - Vankileirien saaristoon. Teos julkaistiin venäjän kielellä Pariisissa vuonna 1973. Teos koostuu seitsemästä osasta. Suomeksi kaksi ensimmäistä osaa julkaistiin aikanaan ruotsalaisen kustantamon kautta, ja loput osat tamperelaisen pienkustantamon kautta, nimellä Vankileirien saaristo. Vuonna 2012 teos julkaistiin Suomessa yhtenä niteenä nimellä Gulag - Vankileirien saaristo.

Aiemmin oletin (naiivisti), että teos kuvaa konkreettisesti vankileirien saaristoa, mutta kyseessä onkin metafora, jolla Solženitsyn kuvaa Neuvostoliiton vankila- ja leirijärjestelmää ja sen levittäytymistä saariston kaltaisena rinnakkaistodellisuutena yli ja läpi koko valtion. Teos nojaa Solženitsynin omaan vangitsemis- ja leirikokemukseen, runsaaseen määrään muiden vankien ja omaisten kertomuksia sekä historiallisiin lähteisiin.

Teoksessa nautittavaa on sen kieli: Solženitsyn on mestarillinen kielikuvien käyttäjä. Gulag - Vankileirien saaristo ei siis ole lainkaan puiseva teos, kuten kuvitella saattaisi, vaan päinvastoin. Esipuheen mukaan uuden laitoksen kieltä on jonkin verran korjattu, niin venäläisten nimien kirjoitusasun kuin näppäilyvirheidenkin osalta, mutta näppäilyvirheitä tähänkin laitokseen on jäänyt varsin paljon. Se annettakoon kuitenkin anteeksi, sillä teos on sekä todistusvoimaltaan että kaunokirjallisesti mullistava.

Teos koostuu siis seitsemästä osasta. Tekijän jälkisanoissa kerrotaan, että salaisen, maanalaisen kirjoitusprosessin aikana Neuvostoliitossa tekijän piti noudattaa äärimmäistä varovaisuutta:

"On tehtävä selväksi: kertaakaan tämä kirja kokonaisuudessaan sen kaikki osat yhdessä eivät ole sijainneet samalla pöydällä! 'Saariston' tekemisen ollessa kiivaimmillaan, vuoden 1965 syyskuussa, jouduin kokemaan arkistoni tuhoamisen ja romaanini takavarikoinnin. Siihen mennessä kirjoitetut 'Saariston' osat sekä myöhempien osien aineistot sinkoutuivat eri suuntiin eivätkä koskaan enää kertyneet yhteen: en uskaltanut ottaa riskiä, varsinkin kun tekstissä oli kaikkien oikeat nimet. Kirjoitin kaiken muistiin - mistä oli mitäkin tarkistettava, mistä oli mitäkin poistettava - ja nuo laput mukanani matkustelin paikasta toiseen. - - Tällaisena siis ojennan teille kirjan.
        En lopettanut työtä siksi, että katson kirjan olevan siihen valmis, vaan siksi, että elinaikaani ei siihen enää liikene. (27.4.1958 - 22.6.1967, Rjazan - Ukryvištše)"

Teoksen julkaiseminen (mikä ei luonnollisestikaan tapahtunut Neuvostoliitossa vaan Länsi-Euroopassa) johtikin sitten tekijän karkoittamiseen maanpakoon. Ottaen huomioon yllä kuvatun kirjoittamisen prosessin teos on yllättävän eheä ja taiten rakennettu. Solženitsyn ryhtyi varsinaisesti kirjoittamaan kokonaisuutta vapauduttuaan vankileiriltä, mutta teoksessa kerrotaan yksityiskohtaisesti myös siitä, miten vankilassa tai leirillä voi "kirjoittaa":

"Muisti on ainoa kätköpaikka, jossa voi säilyttää kirjoitettua ja jossa sen saa viedyksi etsintöjen ja kuljetusten lävitse. Alussa en suurestikaan uskonut muistin mahdollisuuksiin - - . Turhien joutavien tietojen taakasta vapautettu vangin muisti hämmästyttää vetoisuudellaan ja kykenee aina vain laajenemaan.
        Mutta ennen kuin tallettaa jotakin muistiinsa, tekee mieli kirjoittaa ja viimeistellä paperille. Kynän ja puhdasta paperia saa leirissä omistaa mutta kirjoitettua ei - - . Ja ellet ole lääkintäosastossa etkä ole kulttuuri- ja kasvatusosasto KVTš:n hännystelijöitä, joudut aamulla ja illalla tarkastukseen vartiotuvan luona. Minä päätin kirjoittaa pienille lapuille 12-20 riviä kullekin ja viimeisteltyäni opetella ulkoa ja polttaa. Päätin lujasti olla luottamatta pelkkään paperin repimiseen.
        Vankiloissa taas säkeiden sepittäminen ja hiominen oli tehtävä kokonaan mielen sisällä. Niinpä taitoin tulitikunpätkiä ja asettelin savukekotelolle kahteen riviin - kymmenen yksikköä ja kymmenen kymmenyksikköä - ja mielessäni runoa lausuen siirsin yhden kymmenyksikön. (Mutta sekin oli tehtävä varoen: tuollainenkin viaton siirteleminen, jos siihen liittyi huulten liikuttelu tai poikkeuksellinen kasvojen ilme, olisi herättänyt epäilyksiä koputtelijoissa. Minä yritin siirrellä ikään kuin täysin hajamielisesti.) Joka viidennenkymmenennen ja sadannen painoin erityisesti mieleeni - tarkistussäkeiksi. Kerran kuussa toistin kaiken kirjoittamani. Jos tuolloin viidennenkymmenennen tai sadannen kohdalle osui väärä säe, minä toistin yhä uudelleen, kunnen sain välistä livahtaneen karkulaisen kiinni.
        Kuibyševin kauttakulkuvankilassa näin katolilaisten (liettualaisten) valmistavan omatekoisia vangin rukousnauhoja. - - Minä liityin heidän seuraansa ja sanoin, että minäkin halusin rukoilla rukousnauhan avulla mutta että minun erikoislaatuinen uskontoni mukaan rukousnauhassa oli oltava sata helmeä - -, joista joka kymmenennen oli oltava pallon sijasta kuutio ja lisäksi viideskymmenes ja sadas piti voida erottaa tunnustelemalla. Liettualaiset hämmästyivät uskonnollista pikkutarkkuuttani (kaikkein hurskaimmillakaan ei ollut kuin neljäkymmentä helmeä) mutta sydämellisen myötämielisesti auttoivat valmistamaan sellaisen rukousnauhan - ja sadanneksi panivat pienen tummanpunaisen sydämen. Tuosta heidän suurenmoisesta lahjasta en sitten ikinä luopunutkaan vaan mittailin ja hypistelin sitä väljässä talvirukkasessani - katselmuksessa, marssilla, aina joutuessani odottamaan, seisaallani, eikä pakkanenkaan haitannut. Tarkastusten lävitse kuljetin sen niin ikään topparukkasen sisässä, josta sitä ei tuntenut. Muutamia kertoja vartijat löysivät sen mutta arvattuaan, että se oli rukoilemista varten, antoivat takaisin. Tuomioni loppuun saakka (kun minulla oli koossa 12000 riviä) ja sen jälkeen vielä karkotuksessakin tuo helminauha auttoi minua kirjoittamaan ja muistamaan."

Yllä kuvattuja olosuhteita vasten "tyhjän paperin kammo" tai muut nykyhetkessä kirjoittamista estävät seikat tuntuvat sievistelyltä. Jos on kirjoittamisen tarve, on myös keinot. Olen aiemmin lukenut toista nobelistia, valkovenäläistä Svetlana Aleksijevitšiä (Tšernobylistä nousee rukous, Sodalla ei ole naisen kasvoja, Neuvostoihmisen loppu), ja luettuani Solžsenitsyniä huomaan selvästi, että Aleksijevitš on hänen perillisensä: dokumentaaristen teosten moniäänisyystekniikka on sama, ja tyylillisestikin Aleksijevitš on Solžsenitsynille velkaa. Vaikutuin todella Aleksijevitšin teoksista, joten ei ihme, että myös Solženitsyn teki minuun suuren vaikutuksen.

Teoksen ensimmäisen osan nimi on Vankeusteollisuus. Osassa kerrotaan toisaalta omakohtaisesta vangitsemiskokemuksesta ja toisaalta Gulagin synnystä. Osan viidennessä luvussa Ensimmäinen selli - ensi rakkaus (jonka nimestä huomaa mahtavan ironian, jota kirjoittaja käyttää; toisaalta teoksen ironiset osat ovat mielestäni luettavissa myös ilman ironiaa, sillä teos kuvaa myös muutosta, jonka vankila- ja leirikokemus sai aikaan kirjailijassa, hänen maailmankatsomuksessaan ja kirjoittamisessaan) kirjailija kertoo kokemuksestaan selliin saapumisesta ja ihmisten välisistä kohtaamisista - joita joko tapahtuu aidosti ja syvästi, tai joilta ihminen sulkeutuu täysin:

"Mutta niin avoin kuin sieluni olikin näille uusille ystävilleni ja vaikka niin harvoja sanoja lausuttiin muutaman ensi minuutin aikana, tästä ikätoveristani ja rintamamiehestä huokui jotakin vierasta, ja minä sulkeuduin häneltä heti ja lopullisesti.
        (En tuntenut vielä sanaa "hautova" enkä tiennyt, että jokaisessa sellissä varmasti oli yksi hautova, enkä yleensäkään vielä ehtinyt harkita enkä olisi osannut sanoa, että tuo ihminen - Georgi Kramarenko - tuntui minusta epämiellyttävältä, vaan sielussani oli jo käynnistynyt rele - tunnistajarele - joka ikiajoiksi lukitsi minut tuolta ihmiseltä. En mainitsisi tätä tapausta, jos se olisi ollut ainoa. Mutta pian huomasin hämmästyksekseni, riemukseni ja pelokseni tuon tunnistajareleen työskentelyn sisässäni - se oli kuin pysyvä luonnolta saatu ominaisuus. Vuodet kuluivat, minä makasin samalla laverilla ja marssin samassa rivissä ja tein työtä samassa prikaatissa useiden satojen ihmisten kanssa, ja aina tuo salaperäinen tunnistajarele, jonka muotoutuminen ei ollut hiukkaakaan minun ansiotani, käynnistyi jo ennen kuin muistin sen olemassaolon, käynnistyi nähdessäni ihmisen kasvot ja silmät, kuullessani ensimmäiset puheenäänet, se avasi minut tuolle ihmiselle joko apposen auki tai vain raolleen tai sulki tiukasti. Sen toiminta oli aina niin erehtymätöntä, että operatiivivaltuutettujen koko ilmiantajien sijoittelemistouhu alkoi näyttää minusta joutavalta: sillä kavaltajaksi ryhtyneenhän tunnistaa aina ilmeestä ja äänestä, heidän käytöksensä on viekkaan teennäistä ja valheellista. Ja päinvastoin taas tunnistaja auttoi minua huomaamaan ne, joille tuttavuuden ensi hetkistä voi paljastaa kaikkein salaisimmatkin syöverit ja salaisuudet - nekin joiden takia listitään päitä. Näin elin kahdeksan vankeuden vuotta, kolme karkotuksen vuotta ja vielä kuusi vuotta maanalaisena kirjailijana - ne eivät olleet suinkaan vaarattomampia - ja näinä seitsemänätoista vuotena uskouduin rohkeasti kymmenille ihmisille - enkä kertaakaan astunut harhaan! En ole lukenut tällaisesta ja panen tämän tähän psykologian harrastajia varten. Luulen, että tällaisia sielun mekanismeja on monissa meistä, mutta olemme liiaksi tekniikan ja järjen aikakauden ihmisiä ja väheksymme tätä ihmettä, emme anna sen kehittyä meissä.)"

Yhdeksännessä luvussa, Laki miehistyy, pohditaan oikeuden, oikeutuksen ja oikeudenmukaisuuden käsitteitä suhteessa valtaan. Pohdinta tulee esille kohdassa, jossa kirjoittaja käsittelee eserrien (jotka olivat vallankumouksellisia sosialisteja, jotka menestyivät hyvin vuoden 1917 vaaleissa, mutta jotka bolševikkivallankumouksen jälkeen syrjäytettiin; niteen lopussa on "sanasto", joka auttaa asioiden hahmottamisessa, sillä neuvostolyhenteitä ja -käsitteitä vilisee tekstissä) oikeudenkäyntiä (8.6.-7.8.1922):

"Muutamien harvaa parlamentaarista demokratiaa ja niiden muutamia laskettavissa olevia vuosikymmeniä lukuun ottamatta valtioiden koko historia on kumousten ja vallankaappausten historiaa. Joka osaa järjestää näppärimmän ja lujimman keikauksen, hän saa samalla hetkellä kasvoilleen Oikeuden vaalean riisan, ja hänen jokainen aikaisempi ja jokainen tuleva tekonsa on laillinen, ja sille omistetaan oodeja, kun taas hänen kovaonnisten vihollistensa jokainen aikaisempi ja jokainen tuleva teko on rikollinen ja ansaitsee tuomion ja laillisen rangaistuksen."

Kuolemasta, kuolemantuomiosta ja muistamisesta kirjoitetaan luvussa yksitoista, Korkeimpaan toimenpiteeseen. Katkelmasta tulee ilmi myös tehokeino, jota kirjailija käyttää teoksessaan paikka paikoin, nimittäin lukijan puhuttelu:

"Tiedän erään kodin, jossa on entisiä vankeja, ja heillä on tällainen rituaali: maaliskuun 5:ntenä - Päämurhaajan kuolinpäivänä - pöydille asetellaan ammuttujen ja leirissä kuolleiden valokuvia, muutama kymmenen kuvaa, mitä nyt ovat onnistuneet keräämään. Ja koko päivän huoneistossa vallitsee juhlallinen - puoleksi kirkkomainen ja puoleksi museomainen - tunnelma. Surumusiikki soi. Ystäviä käy, katsellaan valokuvia, ollaan vaiti, kuunnellaan, puhellaan hiljaa. Lähdetään hyvästelemättä.
        Niin pitäisi tehdä kaikkialla... Edes jonkin pienen arven sydämeemme olisimme saaneet noista kuolemista.
        Ettei sentään aivan TURHAAN!...
        Minullakin sattuu olemaan muutamia. Katselkaapa edes niitä.
        Kuinka se kaikki tapahtuu? Miten ihmiset odottavat? Mitä he tuntevat? Mitä ajattelevat? Millaisiin ratkaisuihin he päätyvät? Ja kuinka heidät viedään? JA mitä he tuntevat viimeisillä hetkillä? Ja kuinka... juuri... se... heidät.
        Ihmisten tuskaisa himo nähdä verhon taakse on luonnollinen (vaikka kenellekään MEISTÄ se ei tietenkään tule milloinkaan onnistumaan). Luonnollista on sekin, että hengissä selviytyneet eivät kerro kaikkein viimeisimmästä, - heidäthän on armahdettu.
        Jatkon tietävät pyövelit. Mutta he eivät puhu. (Vaikkapa Krestyn kuuluisa Ljoša-setä, joka väänsi kädet selän taakse ja pani käsiraudat ja mätti suuhun möykyn, jos pois kuljetettava huusi öisessä käytävässä "hyvästi, veljet!" - miksi hän kertoisi teille? Varmaankin hän yhä käyskentelee ympäri Leningradia ja on hyvin pukeutunut. Jos kohtaatte hänet kaljakapakassa tai jalkapallostadionin katsomossa - kysykääpä!)
        Mutta pyövelikään ei tiedä kaikkea loppuun asti. Kuulumattomasti lähettäessään jonkin koneen jyrinän lävitse luoteja pistoolistaan takaraivoihin hän ei voi ymmärtää tapahtumaa. Hänkään ei tiedä loppuun asti! Loppuun asti tietävät vain tapetut - eli siis ei kukaan."

Siis: "Katselkaapa edes niitä", "Kysykääpä!" Yllä olevasta on hyvin myös nähtävissä Solženitsyniä ja Aleksijevitšiä yhdistävä tyyli suuria teemoja ja välimerkkien käyttöä myöten.

Teoksen toinen osa on nimeltään Ikuinen liike, ja siinä kerrotaan vankikuljetuksista ja vankien siirroista, uusista vangeista, joita jatkuvasti tulvii vankiloista kauttakulkupisteiden kautta leireihin leireissä kuolleiden tilalle.

Toisen osan ensimmäisen luvun nimi on Arkkipelagin laivat. Eräässä kohtauksessa kuvataan vankia, joka on saanut yllättävän siirron paikasta toiseen. Kuinka välittää tieto siirrosta omaisille? Kuvatun stolypinissa eli vankijunavaunukuljetuksessa tapahtuvan kirjeen kirjoittamis- ja lähettämisprosessin rinnalla Suomen posti alkaa vaikuttaa lähes luotettavalta organisaatiolta:

"Ja kuinka, kuinka ette lähtökiireissänne lähettänyt sanaa omaisillenne, hehän luulevat teidän yhä olevan Stalinogorskin leirissä Tulan lähistöllä? Jos olette kovin hermostunut ja erittäin kekseliäs, teidän kenties onnistuu ratkaista tämäkin pulma: joltakin löytyy senttimetrin pätkä lyijykynän lyijyä ja joltakulta toiselta ryppyinen paperilappu. Varovasti, ettei käytävässä oleva vartija huomaisi (jalat käytävään päin on kielletty asettumasta, vain pää käytävää kohti saa maata), te käppyrässä kyljellänne vaunun huojahdusten lomassa kirjoitatte omaisillenne, että teidät on odottamatta lähetetty vanhasta paikastanne jonnekin ja että olette nyt matkalla ja että uudesta paikasta ehkä saa kirjoittaa vain yhden kirjeen vuodessa, joten kotiväki valmistautukoon. Kolmioksi taitettu kirje on otettava mukaan käymälään ja toivottava parasta: ehkä teidät viedään käymälään junan lähestyessä asemaa tai loitotessa siitä, ehkä vaunun sillalla seisoskelevan vartijan valppaus hetkeksi hellittää, - polkaiskaa silloin nopeasti poljinta niin, että käymälän pöntön alaluukku avautuu, ja pudottakaa ruumiinne suojassa kirje aukkoon! Kirje kastuu ja likaantuu, mutta se saattaa pudota ulos ja raiteiden väliin. Tai sitten junan alla puhalteleva kuiva puuska pyöräyttää sitä, se kieppuu ilmassa ja jää pyörien alle tai sujahtaa niiden välistä ja loivassa kaaressa laskeutuu ratavallille. Siinä se ehkä viruu sateiden tai lumen tuloon asti ja tuhoutuu, tai sitten ihmisen käsi saattaa poimia sen. Ja ellei tuo ihminen satu olemaan aatteellisesti tietoinen, hän korjailee osoitetta, parantelee kirjaimia tai panee paperin toiseen kuoreen, ja - kas kas, kirje saattaa tulla perille. Välistä sellainen kirje tulee perille - repeillyt, kulunut, lionnut, ryppyinen lappu. Mutta tuntuva surun roiskahdus..."

Samaisessa luvussa ohjeistetaan, millaista asennetta vanki tarvitsee ja kuinka siihen kannattaa alkaa opetella. Sillä kaipaako kukaan tuota kirjettä, joka kenties saapuu perille tai sitten katoaa maailman tuuliin? Onko vangille enää olemassa entistä elämäänsä? Onko mitään, mihin palata tai mihin paluusta edes unelmoida?

"Mutta vielä parempi neuvo: lakatkaa mahdollisimman nopeasti olemasta vihreä - naurettava uusi tulokas, saalis ja uhri. Yhdeksässäkymmenessäviidessä tapauksessa sadasta kirjeenne ei tule perille. Ja jos se tuleekin perille, se ei tuo iloa taloon. Ja miski huokailla tunneista ja vuorokausista, kun olette astuneet eepoksen valtakuntaan? Saapumisen ja lähdön erottavat täällä toisistaan vuosikymmenet, neljännesvuosisata. TE ETTE MILLOINKAAN PALAA vanhaan maailmaan! Mitä nopeammin unohdatte kotiväkenne ja mitä nopeammin kotiväkennen unohtaa teidät, sitä parempi. Sitä helpompi.
        Ja mitä vähemmän teillä on tavaraa, sitä parempi - sitä vähemmän tärisette niiden takia! Älkää käyttäkö matkalaukkua, jottei vartiosto rikkoisi sitä vaunuun nostaessa. (Kun hytissä on kaksikymmentäviisikin ihmistä, minkä paremman ratkaisun vartijoiden asemassa keksisistte?) Älkää pitäkö uusia saappaita älkääkä villakankaasta tehtyä pukua: joka tapauksessa ne varastetaan tai takavarikoidaan tai viedään tai vaihdetaan - joko stolypinissa tai maijassa tai kauttakulkuvankilassa. Josa annatte panematta vastaan, nöyryytys raatelee sydäntänne. Jos tavarat otetaan teiltä väkisin, teille jää omaisuudestanne veren maku suuhun. Nuo röyhkeät naamat, nuo loukkaavat otteet, tuo kaksijalkainen kuona inhottavat teitä, mutta jos teillä on omaisuutta, jonka takia täristä, ettekö menetäkin harvinaisen tilaisuuden tarkkailla ja oivaltaa? Ja mitä arvelette: eivätkö Kiplingin ja Gumiljovin värikkäästi kuvaamat seikkailijat ja merirosvot ja suuret kapteenit olleetkin juuri näitä samoja kriminaaleja? Juuri tätä samaa lajia he olivat... Romanttisissa kuvissa he olivat niin viehättäviä - miksi he nyt inhottavat teitä?
        - - Yhteen aikaan meillä vapaudessakin kitkettiin omistusoikeutta niin menestyksekkäästi (myöhemmin kitkijöiden itsensä alkoi tehdä mieli omistaa) - miksi siis sitä pitäisi sietää vankeudessa? Sinä tunaroit, et ajoissa syönyt ihraasi etkä jakanut sokeria etkä tupakkaa ystäviesi kanssa, nyt sitten kriminaalit penkovat pussisi korjatakseen moraalisen virheesi. He [kriminaalit] antavat sinulle vaihtokaupassa kurjat risat muodikkaista kengistäsi, nuhruisen takin villapaidastasi, eivätkä nuo tavarat heillä pitkään pysy: kenkäsi riittävät viiteen häviöön korttipelissä, ja villapaitasi heivataan huomenna votkalitrasta ja makkaralenkistä. Vuorokauden kuluttua heillä ei ole mitään - niin kuin ei sinullakaan. Tämä on termodynamiikan toinen lähtökohta: tasojen täytyy tasaantua, tasaantua.
        Älkää omistako! Älkää omistako mitään! Näin opettivat meitä Buddha ja Kristus, stoalaiset ja kyynikot. Miksi me, ahneet, emme millään ota noudattaaksemme tuota yksinkertaista julistusta? Kuinka emme ymmärrä, että omaisuudella tuhoamme sielumme?
        Silli korkeintaan lämmitelköön taskussasi kauttakulkupaikkaan saakka, jottet täällä mankuisi juotavaa. Mutta jos leipää ja sokeria annetaan kahdeksi päiväksi kerralla, syö kaikki heti. Silloin ei kukaan varasta niitä, eikä sinulla ole huolia. Ole kuin taivaan lintu!
        Hanki sellaista omaisuutta, jonka voit aina kuljettaa mukanasi: opettele kieliä, perehdy maihin, tutustu ihmisiin. Muistisi olkoon vaeltajan pussisi. Paina mieleesi! Paina mieleesi! Vain nämä katkerat siemenet saattavat kerran alkaakin kasvaa.
        Katsele - ympärilläsi on ihmisiä. Jotakuta heistä muistelet ehkä myöhemmin koko elämäsi ajan ja järsit rystysiäsi, kun et tullut kysyneeksi. Ja mitä vähemmän puhut, sitä enemmän kuulet. Arkkipelagin saarelta toiselle kulkee ihmiselämän ohuita säikeitä. Ne kietoutuvat toisiinsa, koskettavat toisiaan jonakin yönä juuri tällaisessa kolkkuvassa puolipimeässä vaunussa, sitten ne erkanevat ikiajoiksi. Paina korvasi kuuntelemaan niiden hiljaista huminaa ja vaunun alta kohoavaa tasaista kolketta. Se on elämän värttinän ääni."

Toisen osan viimeisessä, neljännessä luvussa Saarelta saarelle, puhutellaan myös vapaudessa eläviä. Vangitseminen avaa silmät sille, mikä elämässä lopulta voi olla tärkeää, ja saa vapaudessa elävien murheet näyttämään kovin mitattömiltä:

"Miten saada heidät [vapaudessa elävät] käsittämään - heidän silmänsä avautumaan? näkemään? unessa? - veljet! ihmiset! Miksi elämä on annettu teille?! Hiljaisessa sydänyössä kuolemansellien ovet lennähtävät auki - ja sielultaan suuria ihmisiä raahataan ammuttavaksi. Maan kaikilla rautateillä tälläkin hetkellä - nyt - ihmiset nuoleskelevat sillin jäljiltä kitkerällä kielellään kuivia huuliaan, he haaveilevat jalkansa suoristamisen onnesta, käymälässä käynnin jälkeisestä rauhoittumisesta. Orotukanissa maa on kesällä roudassa vain metrin syvyydeltä - ja vasta silloin talven aikana kuolleiden luut haudataan siihen. Mutta teillä on sinisen taivaan alla, kuuman auringon alla oikeus määrätä kohtalostanne, mennä juomaan vettä, venytellä, matkustaa minne tahansa saattovartiotta - mitä silloin jalkojen pyyhkimisestä? mikä ihmeen anoppi? Haluatteko, että varistan eteenne elämän kaikkein tärkeimmän, sen kaikki arvoitukset? Älkää tavoitelko näennäistä - omaisuutta, mainetta: se hankitaan hermojen kustannuksella vuosikymmenten aikana mutta takavarikoidaan yhdessä yössä. Eläkää tyynessä ylemmyydessä elämään nähden - älkää säikkykö onnettomuutta, älkää riutuko onnen kaipuusta, sillä yhtä kaikki: katkeraa ei kestä ikuisesti, eikä makeaa riitä piripintaan. Olkaa tyytyväinen, jos ette jäädy eikä jano ja nälkä raasta kynsillään sisikuntaanne. Jos selkärankaanne ei ole hakattu poikki, jos molemmat jalkanne liikkuvat, molemmat kätenne taipuvat, molemmat silmänne näkevät ja kumpikin korvanne kuulee - ketä te kadehtisitte? Miksi? Toisten kadehtiminenhan syövyttää kaikkein eniten meitä itseämme. Hieraiskaa silmiänne, huuhtokaa sydämenne - ja arvostakaa kaikkein korkeimmalle heidät, jotka rakastavat teitä ja ovat teille myötämielisiä. Älkää loukatko heitä, älkää moittiko heitä, älkää erotko kenestäkään heistä riidoissa: sillä tehän ette tiedä, tämä saattaa olla viimeinen tekonne ennen vangitsemista, ja tällaisena jäätte heidän muistoihinsa!..."

Teoksen kolmas osa, Tappotyöleirit, keskittyy kuvaamaan leirejä ja työn tekemistä leireissä. Luvussa kaksi, Arkkipelagi kohoaa merestä, kuvataan leirin työolosuhteita "parhaalla valoisalla kaksikymmentäluvulla, jo ennen 'yksilön palvontaa', aikana jolloin Maan valkoinen, keltainen, musta ja ruskea rotu katsoivat meidän maahamme kuin vapauden soihtuun. Se tapahtui vuosina, joina näyttämöillä laulettiin hauskoja pikku lauluja Solovetskista". Työnteon kuvauksen kohta on moniääninen; Solžsenitsyn lainaa kohtia aikakauslehden artikkelista vuodelta 1930 ja kommentoi niitä:

"'Suuria vaikeuksia kohdaten rakennettiin soratie Belajajoen laaksoon Vudjarv-järven rantaan Kukisvumtšorr-vuorelle (Apatit) asti, yhteensä 27 kilometriä, ja suot täytettiin' - millä luulette täytetyn? sehän tunkee itsestään kielelle, eikö totta? mutta ei paperille... - 'hirsillä ja hiekkakivimöhkäleillä, niin että vuorten oikukkaat reliefit tasoittuivat.' Sitten USLON rakensi sinne myös rautatien - '11 kilometriä yhden talvikuukauden aikana'... - (Miksi kuukaudessa? Miksei voitu lykätä kesään?) 'Tehtävä näytti mahdottomalta toteuttaa. Maansiirtotöitä 300000 kuution edestä (napapiirin takana! talvella! ja onko se muka maata? pahempaa kuin graniitti!) oli määrä tehdä yksinomaan käsivoimin - hakulla, kangella ja lapiolla. (Mahtoiko olla rukkasiakaan?...) Lukuisat sillat viivyttivät töiden edistymistä. Vuorokaudet ympäri, kolmessa vuorossa, petrolilamppujen valo lävistämässä napapiirin yötä, yhä kauemmaksi kuusimetsään etenevä hakkuu, kantojen vääntämistä, pyryssä joka tukkii tien lumella yli miehen korkeudelle."

Työnteon kuvauksen jälkeen kirjailija siirtyy puhuttelemaan lukijaa: "Lukekaapa uudelleen. Sulkekaa silmänne. Kuvitelkaapa nyt: te, avuton kaupunkilainen, Tšehovin myötähuokailija, tuossa jäisessä helvetissä! Te, kalottipäinen turkmeni, tuossa yöllisessä lumituiskussa! Ja alkakaa vääntää kantoja!" Ainakin itse kykenen samastumaan tähän kuvailtuun positioon, "avuttomaksi kaupunkilaiseksi", "Tšehovin myötähuokailijaksi" (! mikä mahtava kielikuva), joka ei kyllä kovinkaan pitkälle noissa olosuhteissa selviytyisi. Ja kyllä: leireihin vietiin myös naisia. Eikä vain miehiä ja naisia, vaan myös lapsia, joiden vangitsemisesta ja vangitsemisen syistä kerrotaan seitsemännessätoista luvussa, Alaikäiset:

"- - silmät kirkkaina he [puolueen tuomarit] tuomitsivat lapsia kolmeksi, viideksi, kahdeksaksi ja kymmeneksi vuodeksi yleisiin leireihin!
        Eikä noille ipanoille annettu tähkäpäiden keritsemisestä vähempää kuin 8 vuotta!
        Ja taskuntäydestä perunoita - yhdestä pikkupojan taskullisesta perunoita - niin ikään kahdeksan vuotta!
        Kurkkuja ei noteerattu niin korkealle. Kolhoosin vihannestarhasta ottamistaan kymmenkunnasta kurkusta Saša Blohin sai viisi vuotta.
        Ja Kustanain alueen Tšingirlausin rajonikeskuksessa nälkäinen 14-vuotias tyttö Lida meni poimimaan kadulta kuorma-autosta valunutta kapeaa jyväviivaa roskineen päivineen (jyväthän olisivat kuitenkin menneet hukkaan). Niinpä hänet tuomittiin vain kolmeksi vuodeksi, koska otettiin huomioon lieventävä asianhaara, että hän ei ollut anastanut sosialistista omaisuutta suoraan pellolta eikä aitasta."

Työskentelyolosuhteet leireillä näytetään erittäin alkeellisina ja vaadittavat työmäärät, "normi", utopistisina. Seuraava katkelma on kolmennen osan kolmannesta luvusta, Arkkipelagi lähettää etäpesäkkeitä. Katkelmassa kerrotaan Vienan kanavan rakentamisesta Belomorsko-Baltiiski kanal -kirjaa siteeraten ja kommentoiden:

"Meillä on niin kova kiire, että työmaalle viimein saapuneilla insinööreillä ei ole piirustuspaperia eikä viivottimia eikä nastoja (!) eikä edes valaistusta työskentelyparakissa. He tekevät työtä öljytuikkujen valossa, mikä tuo mieleen kansalaissodan! - kirjoittajamme riemuitsevat.
        - - Täällä on normina louhia kaksi kuutiometriä graniittikalliota ja kuljettaa kottikärryillä sadan metrin päähän! Ja sataa lunta, joka peittää kaiken, ja kottikärryt suistuvat silloilta lumeen. - -
        Mutta kirjoittajat puhukoot: 'kottikärryt mutkittelivat märillä laudoilla ja kaatuilivat', 'tällaisia kottikärryjä tuuppaileva ihminen näytti aisojen väliin valjastetulta hevoselta', silloinkin kun kuljetettiin kalliomurskan asemesta jäätynyttä maata, 'kottikärryjen kuormaaminen kestää tunnin'. Tai yleisempi näky: 'Lumen peittämä rujo syvänne oli täynnä ihmisiä ja kiviä. Ihmiset harhailivat ja kompastuivat kiviin. Kaksissa tai kolmissa miehin he kumartuivat, tarttuivat järkäleeseen ja yrittivät nostaa. Järkäle ei liikahtanutkaan. Silloin kutsuttiin avuksi neljäs, viides... .' Mutta tässä tulee avuksi mainion vuosisatamme tekniikka: 'järkäleet vedetään montuista verkoilla', ja verkkoa kiskoo touvi, joka kiertyy 'hevosen pyörittämälle rummulle'! Tai toinen menetelmä: puukurjet kivien nostamiseen. Tai vaikkapa Vienan kanavatyömaan ensimmäiset mekanismit.
        Ja nämäkö [pakkotyöläiset] muka ovat tuholaisia? Nämähän ovat nerokkaita insinöörejä! Heidät on paiskattu 20. vuosisadalta luolakauteen - ja katsokaa, he suoriutuvat!
        Vienan kanavatyömaan pääasiallinen kuljetusväline? - työntörattaat, saamme tietää kirjasta. Lisäksi on Vienan fordeja! Ja ne ovat tällaisia: neljälle pyöreälle puupöllille (telalle) on asetettu painava puulava. Kaksi hevosta hetää tällaista fordia ja kuljettaa kivet pois. Kun taas kottikärryjä kuljetetaan kahteen pekkaan - ylämäissä auttaa koukkaaja. Entä miten kaataa puut, ellei ole sahoja eikä kirveitä? Siitäkin meikäläiset hoksottimet suoriutuvat: puihin sidotaan köysiä, ja prikaatit kiskovat vuorotellen eri suuntiin - huojuttavat puut kumoon! Meikäläiset hoksottimet suoriutuvat vaikka mistä! Miksikö? Siksi että KANAVAA RAKENNETAAN TOVERI STALININ ALOITTEESTA JA MÄÄRÄYKSESTÄ! kirjoitetaan sanomalehdissä ja toistellaan radiossa joka päivä.
        - -
        Tämän rakennushankkeen suurenmoisuus onkin juuri siinä, että se toteutetaan ilman nykyaikaista tekniikkaa ja aivan ilman toimituksia! 'Tämä ei olekaan kuihtuvan eurooppalais-amerikkalaisen kapitalismin vauhtia. Tämä on sosialismin vauhtia!' kirjoittajat ylpeilevät. (1960-luvulla saamme tietää, että sitä nimitetään suureksi harppaukseksi.) Kirjassa ylistetään nimenomaan tekniikan jälkeenjääneisyyttä ja käsityötä. Eikö ole nostureita? Tehdään omasta takaa! Ja niin valmistetaan 'derriekejä', puisia nostureita, joihin vain kitkaiset osat valetaan metallista itse. 'Kanavalla on oma teollisuutensa!' kirjoittajamme riemuitsevat. Kottikärryjen pyörätkin valetaan omatekoisessa kupoliuunissa!
        Maa tarvitsi kanavan niin nopeasti, että rakennustyömaalle ei löytynyt kottikärrynpyöriä! Leningradin tehtaille se olisi ollut ylivoimainen tilaus!
        Ei, epäoikeudenmukaista ja väärin olisi verrata tätä 20. vuosisadan hurjinta rakennushanketta, 'kottikärryillä ja hakuilla' rakennettua mannerkanavaa, Egyptin pyramideihin: sillä pyramideja rakennettaessahan käytettiin nykyaikaista tekniikkaa!! Meidän tekniikkamme oli neljänkymmenen vuosisadan takaa!
        Siinä tappokone olikin! Meillä ei ollut kaasua kaasukammioihin."

Vienan kanava on edelleen olemassa. Tosin alun perinkin siitä kaivettiin liian matala, joten sitä ei ole juurikaan käytetty. Mutta kuten yllä olevasta katkelmastakin huomaa, leireillä olosuhteet olivat kamalat ja pulaa oli kaikesta: ruoasta, lämmöstä, asuinrakennuksista, vaatteista, työvälineistä ja -koneista... Ja näistä olosuhteista on johdettavissa kiinnostavia ja perusteltuja havaintoja, jotka liittyvät työskentelymoraaliin, kannattavuuteen ja työn jälkeen.

Solženitsyn käyttää teoksessaan paljon käsitettä "tuhta" (oikeasti ilmeisesti "tufta", mutta kirjoittaja tuo eksplisiittisesti esille sen, että hän haluaa käyttää juuri tätä vankipuhekielistä versiota termistä). "Tuhta"-käsitettä, käsitteen merkitystä ja "tuhtan" itsensä merkitystä koko leirijärjestelmälle avataan yksityiskohtaisesti kolmannen osan viidennessä luvussa, Arkkipelagin perusta. "Tuhta" on teeskenneltyä työtä, täydellistä epätyötä olemassaolemattomine tuloksineen, jotka kuitenkin kirjataan ja jotka näkymättömästi siirtyvät paikasta toiseen, koska se hyödyttää niin vankeja kuin vartijoitakin. Solženitsyn kuvailee, kuinka leireillä ensimmäisinä menehtyvät työtäpelkäämättömät, riuskat kulakit, kun he yrittävät tosissaan täyttää ylisuuria työnormeja mitättömällä ravinnolla, huonolla levolla ja muutoinkin epäinhimillisissä oloissa. Niinpä leirillä ja mahdollisesti leiriltä selviytyäkseen on parasta oppia "tuhtaamaan": näyttämään siltä, kuin tekisi työtä, vaikka oikeasti ei teekään.

Vienan kanavan rakennustöissä "tuhta" konkretisoitui esimerkiksi kanavan sulkuporttien rakentamisessa. Koska alun alkaenkaan ei ollut kunnollisia materiaaleja jykevien sulkuporttien (tai minkään muunkaan) rakentamiseksi, insinöörit kehittivät puuportit, jotka oli tarkoitus täyttää kivillä ja maa-aineksella. Työskentely tapahtuu talvella ja on äärimmäisen raskasta. Vangit keksivät laittaa sulkuporttien täytteeksi paitsi sitä, mitä piti, myös jäälohkareita. "Tuhta" ei paljastu, niin pitkään kuin on talvi, mutta kevään tullen...

Kolmannen osan kahdennessakymmenennessätoisessa luvussa Me rakennamme "tuhtaaminen" tulee esiin myös työn kannattavuutta kuvaavassa katkelmassa:

"Tiesihän GULAG, mistä tuuli puhalsi! Heti perään ropisivat Toveri Stalinin kuolemattomat historialliset Kuusi Ehtoa, ja niiden joukossahan oli kannattavuus - ja meillä on jo! meillä on jo! - - Ja tuleehan vanki-insinööri halvemmaksi kuin vapaa: hänellehän ei tarvitse maksaa palkkaa! Taas kannattavuutta! - -
         Niin että tätä linjaa - Arkkipelagi tehtävä ilmaisiksi! - vedettiin jo kaukaa, sitä vedettiin vääjäämättömästi.
        Mutta vaikka kuinka yritettiin, vaikka kuinka reuhdottiin ja katkottiin kynnet kallioon, korjailtiin suunnitelmien täyttämisraportteja, kaksikymmentäkin kertaa ja kumilla raaputettiin puhki, ei ollut Arkkipelagissa kannattavuutta - eikä milloinkaan tulekaan! - -
        Ja syyt ovat nämä. Ensimmäinen ja tärkein on vankien kehno tietoisuus, noiden tylsien orjien tolkuttomuus. Paitsi että heistä ei irtoa sosialistista uhrautuvuutta, he eivät osoita edes tavallista kapitalistista ahkeruutta. Koko ajan he odottavat sopivaa tilaisuutta raunioittaa jalkineensa - ettei tarvitsisi mennä työhön - tai rikkoa vinssin, irrottaa pyörän, rikkoa lapion, upottaa ämpärin, vain saadakseen verukkeen istuskella ja tupakoida. Kaikki minkä leirivangit tekevät rakkaalle valtiolleen on avointa ja äärimmäistä hutilointia: heidän tekemänsä tiilet hajoavat käsiin, maali hilseilee paneeleista, laasti lohkeilee, pylväät kaatuilevat, pöydät heiluvat, jalat putoilevat ja kädensijat irtoilevat. Kaikkialla on vikoja ja virheitä. Yhtenään on jo kiinni naulattu kansi raastettava auki, jo täytetty kaivanto avattava, jo valmiiksi muuratut seinät rikottava kangella ja poralla. Steplagiin tuotiin 1950-luvulla upouusi ruotsalainen turbiini. Se saapui hirsistä tehdyssä kehikossa - kuin mökissä. Oli talvi ja kylmä, ja niinpä vanginpenteleet kiipesivät salvokseen hirsien ja turbiinin väliin ja sytyttivät nuotion lämmitelläkseen. Siipien hopeajuotos suli ja - turbiini heitettiin menemään. Se oli maksanut kolme miljoonaa seitsemänsataa tuhatta. Siinä sinulle kannattavuutta!"

Samaisessa luvussa oleva kohta, jossa kuvaillaan rakentamisen laatua, on yllättävän ajankohtaisesti sovellettavissa nykyaikaan:

"Kun Moskovassa Ogarjovin kadulta purettiin uusien talojen tieltä vanhoja, yli vuosisadan ikäisiä, välikattojen palkkeja ei suinkaan heitetty menemään eikä niitä pantu edes polttopuuksi vaan - lähetettiin raaka-aineeksi puusepänverstaaseen! Ne olivat HELÄHTELEVÄÄ puhdasta puuta. Sillä lailla meidän isoisämme osasivat kuivata.
        Kun taas meillä on aina kiire, meillä on aina hoppu. Pitäisikö vielä ruveta odottelemaan, kunnes palkit kuivuvat? Kalužkaja Zastavalla me sivelimme palkit kaikkein uusimmilla antiseptisillä aineilla, mutta silti palkit lahosivat, ja niihin ilmaantui sientä ja päälle päätteksi niin nopeasti, että jo ennen talon luovuttamista oli pakko repiä lattiat auki ja vaihtaa palkit uusiin."

Niinpä niin, "meillä on aina kiire, meillä on aina hoppu", ja jälki sen mukaista. 

Gulag - Vankileirien saariston neljännen osan nimi on Sielu ja piikkilanka. Tämän osan kolmannessa luvussa Kurmotettu vapaus havainnoidaan viiltävästi skitsofrenisen valvonta- ja väkivaltayhteiskunnan vaikutusta kansalaisiinsa. Tässä luvussa esitetään historiallinen esimerkki orwellilaisesta kaksoisajattelusta, ja kaksoisajattelu näyttäytyy henkiinjäämisen keinona, elinehtona:

 "Jokaisen edes sivun verran tekstiä julkaisseen ihmisen on täytynyt valehdella. Jokaisen puhujalavalle nousseen ihmisen on täytynyt valehdella. Jokaisen mikrofoniin puhuneen ihmisen on täytynyt valehdella.
        Mutta jos se edes rajoittuisi siihen! Sen lisäksihän: jokainen keskustelu esimiesten kanssa, jokainen keskustelu kaaderiosastossa, yleensä jokainen keskustelu toisen neuvostoihmisen kanssa edellyttää valehtelemista - välistä ylenpalttista, välistä varovaa, välistä alentuvasti vahvistavaa. Ja jos hölmö keskustelukumppani kahden kesken sanoo sinulle, että me peräännymme Volgalle saakka houkutellaksemme Hitlerin syvemmälle tai että amerikkalaiset tiputtelevat meille koloradonkuoriaisia, on oltava samaa mieltä! on ehdottomasti oltava samaa mieltä! Ja pään ravistus nyökkäyksen asemesta voi maksaa sinulle muuton Arkkipelagiin - - .
        Mutta ei tässäkään vielä kaikki: lapsesi varttuvat! Jos he ovat jo kyllin isoja, te ja vaimonne ette saa lasten kuullen puhua avoimesti, mitä ajattelette - -. Mutta jos lapsenne ovat vielä pieniä, silloin on ratkaistava, miten heitä on viisainta kasvattaa: heti alusta alkaenko tarjoilla heille valhe totuutena (jotta heidän elämänsä olisi helpompaa) ja siinä tapauksessa ikuisesti valehdella vielä heillekin, vai puhuako heille totta - ja ottaa se riski, että heille sattuu lipsahdus, että he puhuvat sivu suunsa. Ja jälkimmäisessä tapauksessa on siis heti opetettava lapsille, että totuus on tuhoisa, että kodin ulkopuolella pitää valehdella, aina vain valehdella, niin kuin äiti ja isä valehtelevat."

Onko yllä kuvatussa tilanteessa mahdollista sekä säilyä hengissä että pysyä järjissään? Entä säilyttää sielunsa?

Teoksen viides osa on nimeltään Pakkotyö. Osassa kuvataan oloja pakkötöissä, vankeja, karkaamisyrityksiä ja Kengirin leirin kapinaa. Karkaamisia ja karkaamisyrityksiä kuvailevissa kertomuksissa on niin intensiivinen jännite, että niitä lukiessa kirjaa on mahdotonta laskea käsistään. Ja olosuhteet ovat niin hirvittävät, ettei voi kuin todeta, että ihminen voi säilyä hengissä yllättävän pitkään ja yllättävän vähällä. Olosuhteet tosin ovat hirvittävät jotakuinkin kaikkialla, minne teoksessa olevat kuvailut ja kertomukset yltävät.

Pakkotyö-osassa tulee ilmi kapinan tai vallankumousen yrittämiseen liittyvä kuvainnollinen, lähes aforistinen lausahdus: "Tilanne oli hieman samantapainen, kuin jos juna kuljettaisi teitä toiseen suuntaan kuin haluatte, ja te päättäisitte hypätä junasta: teidän olisi hypättävä menosuuntaan, ei junan kulkua vastaan." Siinäpä vinkki kaikille vallankumouksellisille.

Teoksen kuudes osa on nimeltään Karkotus. Nimen lukiessaan kuvittelee jo, että nyt kuvataan kenties suhteellisesti onnekkaampien osaa, mutta karkotus näytetään suorastaan pahempana kuin leirille joutuminen. Leirillä kuitenkin tarjotaan jonkinlainen asuinsija (vaikka se olisi itse rakennettava keskellä talvella keskelle erämaata ilman välineitä ja materiaaleja) ja jonkinlainen ravinto (vaikka se koostuisi vain "litkusta", jostakin leipää etäisesti muistuttavasta ja kuivatuista sillinpäistä), mutta karkotuksessa yksilö joutuu vastaamaan näistä itse. Eikä henkiinjääminen aina ole taattu. Kuudennessakin osassa on aforisminomaiseksi kiteytynyt ajatus: "Sanokaamme yleistävästi: jos järjestelmä on moraaliton, alamainen on vapaa kaikista velvollisuuksista sitä kohtaan."

Gulag - Vankileirien saariston seitsemännen ja viimeisen osan nimi on Stalinia ei enää ole. Nimensä mukaisesti osa kuvaa Stalinin jälkeistä aikaa Neuvostoliitossa.

Aleksandr Solženitsynin laaja novelli Ivan Denisovitšin päivä, joka sijoittuu leiriin ja kuvaa leiriä vangin näkökulmasta, sai julkaisuluvan Neuvostoliitossa Nikita Hruštšovin kaudella, vuonna 1962. Gulag - Vankileirien saariston seitsemännen osan ensimmäisessä luvussa Miten se kuitataan nyt Solženitsyn kirjoittaa Ivan Denisovitšin päivälle julkaisuluvan myöntäneestä Hruštšovista, että tämä "oli aivan varma siitä, että se oli Stalinin leireistä, että h ä n e l l ä ei sellaisia ollut". Kiinnostavampaa on kuitenkin se, kuinka Solženitsyn kuvaa omaa etääntymistään leirikokemuksista, omaa henkistä sulautumistaan neuvostoyhteiskuntaan, ja havahtumistaan:

"Mutta että minäkin, minä [vilpittömästi uskoin, että Arkkipelagi oli menneisyyttä]! - sillä myös minä antauduin vietäväksi, ja minulta se oli anteekstiantamatonta. - - Minäkin luulin vilpittömästi tuoneeni kertomuksen [Ivan Denisovitšin päivä] menneisyydestä! Minunko kieleni oli unohtanut leirilitkun maun? - olinhan vannonut, etten unohda. Minäkö en ollut oppinut tuntemaan koirantaluttajien luonnetta? Enkö minä hankkiutuessani Arkkipelagin kronikoitsijaksi tiedostanut, miten rakas ja tarpeellinen se oli valtiolle? - -
        - - Vaan meninpä lankaan... Vaan uskoinpa... Uskoin emämaan hyväntahtoisuuteen. Uuden elämäni hyvinvointiin. Ja sieltä tulleiden viimeisten ystävien kertomuksia: on käynyt helpommaksi! kuri on lieventynyt! päästävät, päästävät! kokonaisia vyöhykkeitä suljetaan! vartiointihenkilökuntaa erotetaan...
        Ei - me olemme tomua! Ja tomun lakien alaisia. - -
        Niinpä vielä kolmas kirjeiden virta n y k y i s i l t ä vangeilta yllätti minut, vaikka juuri se oli kaikkein luonnollisin, vaikka juuri sitä minun olisikin pitänyt ensi sijassa odottaa.
        Ryppyisillä paperilapuilla, pois pyyhkiytyvillä lyijykynillä, sitten tilapäiskuorissa, usein vapaiden osoitteella varustamissa ja postittamissa - siis vasemmalla kädellä - lähetteli minulle vastalauseitaan ja jopa vihansa ilmauksia - tämän päivän Arkkipelagi.
        Nekin kirjeet olivat yhteen sulautuvaa huutoa. Mutta ne huusivat: 'Entä me!!??'
        Sillä teokseni vaiheilla noussut lehdistökohu, joka kääntyi vapauden ja ulkomaiden tarpeiden mukaiseksi, toitotti siihen suuntaan että 'tämä oli mutta ei ikinä toistu'.
        Ja vangit parkaisivat: kuinka niin ei toistu, kun me istumme parastaikaa ja samanlaisissa olosuhteissa?!"

Katkelman lopussa oleva vankien parkaisu "kuinka niin ei toistu", "me istumme parastaikaa" saa miettimään myös meidän aikaamme ja jokaisen henkilökohtaisesti omaa tekopyhyyttä: Eurooppa Saksan johdolla on tehnyt tiliä holokaustista, ettei historia enää toistuisi. Miltä kaikelta maailmassa kuitenkin suljemme silmämme, mikä kaikki tapahtuu parastaikaa, mutta me vain emme katso kohti? Gulag - Vankileirien saaristo ei siis ole kirja vain eräästä historiallisesta ajanjaksosta, vaan se havahduttaa miettimään myös nykyaikaa.

Solženitsyn käsittelee useassa kohdin massiivista teostaan kieltä, kulttuuria ja kirjoittamista. Nimistä, nimeämisen voimasta ja nimien jatkuvasta muutoksesta hän kirjoittaa eräässä kolmannen osan toisen luvun, Hallitsijat vaihtuvat, Arkkipelagi pysyy, alaviitteessä (joita teoksessa muuten on rutkasti):

"- - pyrin selostamaan tärkeimmän, minkä tiedän nykyleireissä vallitsevasta tilanteesta.
        Missä 'leireissä'? Leirejähän ei ole - siinä Hrutštšovin vuosien tärkeä uutuus! Olemme päässeet tuosta Stalinin painajaismaisesta perinnöstä! Porsas ristittiin sorsaksi, ja leirien sijasta meillä onkin nykyään - siirtoloita. Emämaa - siirtomaa, alkuasukkaat elävät siirtomaissa, niinhän kuuluukin olla? Ja niinpä ei ole enää GULAGiakaan vaan GUITK (ja hyvämuistinen lukija hoksasikin jo että tämäkin nimi sillä on aikoinaan ollut, kaikki on ollut ennenkin.) Jos vihdoin lisätään, että MVD:täkään meillä ei enää ole, vaan on MOOP, niin myönnämme, että laillisuuden kaikki periaatteet ovat olemassa ja ettei metelöimiseen ole syytä.
        [--> Alaviite:] Mielenkiintoista miten tämän instituution toiminnan julkisista ja vakiomuotoisista kehumisista huolimatta se jonkin sisäisen etsimisen pakosta ei millään jaksa kauan pysyä saman nimityksen nahoissa, vaan jokin painaa sitä, ja sen on koko ajan pakko pyrkiä ryömimään uudistettuun nahkaan. Tällä tavalla me olemme MOOPinkin saaneet. Kuulostaa erittäin uudelta, todellakin, tuoreelta korvalle? Mutta pisteliäs kieli kuitenkin pettää ja paljastaa. Tuloksena on suojelemisen (ven. o h r a n a) ministeriö eli siis - o h r a n a? Noin kohtalokkaita nimet ovat! Minne niitä pääsisi pakenemaan?"

Yhtä alleviivaavan ironista uusnimi-esimerkkiä ei tule mieleen, mutta jatkuva kikyjen, sotejen ynnä muiden mitääntarkoittamattomien uuslyhenteiden kanssa painiminen tulee mieleen kohtaa lukiessa; tai Orwellinkin mieleen tuova terveyskeskusten uudelleennimeäminen hyvinvointikeskuksiksi - sairaalat sentään taitavat vielä olla sairaaloita.

Kolmannen osan kolmannessa luvussa, koko teoksen viimeisessä luvussa Laki tänään, muistutetaan vangitsemisten ja oikeudenkäyntien - tuomitsemisen - logiikasta, jota teoksessa käsitellään aiemminkin:

"Juridisia epidemioita puhkeaa entiseen tapaan, helpottamaan oikeustyöntekijöiden aivotyötä, ja jopa lehdetkin vihjaavat niille, jotka osaavat lehtiä lukea: jos on alettu kirjoitella huliganismista, tiedä - huliganismipykälän perusteella pannaan rutosti istumaan; jos kirjoitetaan valtiolta varastamisesta, tiedä - kavaltajia pannaan istumaan."

Uutisia piti siis osata lukea ja tulkita rivien välistä. Gulagin historiaa ei ole kohdattu ja käsitelty samalla tavalla kuin holokaustin, joten on merkittävää, että siitä on kirjoitettu tämä teos, vaikka Solženitsyn jo siteeramissani jälkisanoissaan toteaakin "En lopettanut työtä siksi, että katson kirjan olevan siihen valmis, vaan siksi, että elinaikaani ei siihen enää liikene".

Iloitsen siitä, että käytin omaa elinaikaani tämän teoksen lukemiseen. Paitsi että Gulag - Vankileirien saaristo kertoi minulle sellaisesta historiasta, josta tiesin aiemmin hyvin pintapuolisesti, se on myös maailmankuvaa muuttava kirja. Ken teoksen lukee, ei enää ole entisensä.

Jan Salminen: Äidinmaa

"En tiennyt, montako lasta minulla oli; lapset eivät olleet minun."

Tammi 2012. 392 s.


Jan Salmisen romaani Äidinmaa on dystopia paikasta, joka aiemmin tunnettiin Suomena, mutta jossa sotien ja ilmastokatastrofien seurauksena tapahtui vallankumous, jonka tekivät naiset; niinpä maa on nykyään äidinmaa, ja naiset hallitsevat. Pikemminkin kuin ansiokas dystopiana - jollaisena Äidinmaan perusasetelma on lähinnä se, että valtasuhteet käännetään ylösalaisin ja kärjistetään äärimmilleen - romaanin ansio on siinä, kuinka se kuvaa diktatuurin mekanismia.

Äidinmaassa valta on siis naisilla - ja äärimmäinen valta onkin. Miesten (tai romaanissa: koiraiden) rooli on palvella työläisinä - siis niiden, joita on onnistanut - ja osattomat koiraat asuvat raunioissa ja myyvät itseään yön pimennyttyä kaduilla. Onko koirailla minkäänlaista roolia tulevaisuuden Äidinmaassa, sitäkin romaani käsittelee.

Perhekäsitysnormi on erilainen kuin tosimaailmassa. Heteroseksuaalisuutta pidetään saastaisena perversiona, se rinnastuu eläimiinsekaantumiseen. Ideaali on polyamorinen naisperhe, jossa kaikki on jaettua. Myöskään kahdenvälisiä lesbosuhteita ei katsota hyvällä, vaan näitä "pariseksuaalejakin" halveksitaan ja pidetään uhkana polyamoriselle perhemallille.

Koiraslapset kasvatetaan erillään synnyttäjistään kuin eläimet, ja heidän elämänsä jatkosta päättävät naiset. Lisääntymiseen ja synnyttämiseen ylipäätään suhtaudutaan ristiriitaisesti; koiraita tai ainakin spermaa siihen tunnutaan vielä toistaiseksi tarvittavan, mutta olisiko tämäkin potentiaalisesti hengenvaarallinen yhdeksän kuukauden mittainen ikävä kokemus siirrettävissä pois naisilta? Ja mikä koiraan rooliksi tulevaisuuden Äidinmaassa muotoutuu?

Äidinmaan yhteiskuntamalli perustuu siis idealistisesti jakamiselle ja tasa-arvolle, mutta romaani suhtautuu perusasetelmaankin jo lähtökohtaisen kriittisesti. Toinen romaanin päähenkilöistä on Anna-Liisa, joka asuu plyamorisessa perheessä. Yksi hänen häpeällisistä salaisuuksistaan on se, että hän haluaisi perheen päänaisen, Belindan, ihan vain itselleen, ei jaettavaksi.

Anna-Liisa työskentelee vahtina työläiskoiraiden parissa, ja pääasiallisesti hän vahtii jo varsin iäkästä koirasta, Benjaminia, joka käy suorittamassa erinäisten naisten puutarhan- ja kodinhoidollisia askareita. Anna-Liisan tehtävänä on vahtia naisten turvallisuutta ja sitä, että Benjamin pysyy kurissa. Näin Anna-Liisa ajattelee Benjaminista: "Se on riittävän älykäs ollakseen säyseä ja riittävän yksinkertainen ollakseen luulematta itsestään liikoja."

Kuitenkin viettäessään runsaasti aikaa Benjaminia tarkkaillen Anna-Liisa alkaa hiljalleen kiintyä Benjaminiin. Benjamin on myös romaanin toinen päähenkilö. Romaanin minäkerronta vuorottelee lähinnä Anna-Liisan ja Benjaminin hahmojen välillä, ja lukukokemuksessa on osin hankalaa hahmottaa, kenen näkökulmasta tarinaa kulloinkin kerrotaan; varsikin, kun Benjamin ja Anna-Liisa eivät ole ainoita hahmoja, joiden läpi kerronta fokalisoituu.

Benjamin on siis jo iäkäs työläiskoiras, joka muistaa vielä jotakin menneestäkin maailmasta, ajasta, jolloin Äidinmaata ei vielä ollut. Äidinmaa on varsin tyypillinen orwellilainen dystopia, mutta Benjaminin kautta lukijalle näytetään häivähdyksiä myös mennisyydestä. Benjamin myös keräilee kaatopaikalta vanhoja esineitä - mikä Äidinmaassa toki on tehtävä salaa - ja kokee ne todisteina siitä, ettei maailma ole ainostaan sitä, minä propaganda tai oma propagandalle täysin vastakkainen kokemus sen näyttävät:

"Menneisyyttä ei voinut tuhota. Se kasvoi maan alla kuin sienirihmasto. Historia kuiskaili kätketyistä valokuvista ja kirjeiden koukeroisista riveistä. Vaikka emme osanneet lukea, löysimme kirjoituksesta viestin: on ollut toisin - voi olla toisin taas. Ei niin kuin ennen, ei niin kuin nyt, vaan jotain parempaa. Oli olemassa mahdollisuus."

Äidinmaa on myös kulutuskriittinen romaani, jollaisena se on edelleen erittäin ajankohtainen:

"Oliko joskus tosiaan uskottu kaiken ehtymättömyyteen? Oliko jokainen ajatellut, että juuri hänellä oli ollut oikeus saada esineitä, hyödykkeitä ja omaisuutta vain siksi, että hän oli ollut olemassa? Isompia asuntoja, nopeampia autoja, hiotumpia jalokiviä, tehokkaampia tietokoneita, parempia matkapuhelimia, heroiinia ja pornografiaa, uusia parittelukumppaneita, joogaopettajia, henkilökohtaisia valmentajia, ampuma-aseita, vapautta, vapautta, loputonta vapautta itsensä toteuttamiseen ja oman persoonansa palvomiseen. Olivatko kaikki kuvitelleet olevansa poikkeuksia? Että yksilönvapaus oli jotain absoluuttista ja universaalia ja peräisin luonnosta?"

Diktatuurin mekanismin kuvaus on Äidinmaan suurin vahvuus: romaani näyttää, että lähtipä yhteiskunta vallankumouksen kautta kehittymään sitten kuinka idealistiseen tai utopistiseen suuntaan tahansa, valta ja väkivalta johtavat aina pakkoon, sortoon ja alistumiseen. Jos joku määrittelee, mitä on "hyvä", se ei koskaan ole kaikille yhtä hyvä - olipa kyse sitten siitä, että kaikille haluttaisiin jotakin ikään kuin tasa-arvoista tai samanarvoista asiaa, kuten Äidinmaassa naisille keskinäistä rakkautta, jota jaetaan kaikille ja jota kukaan ei voi yksin vaatia itselleen, tai siitä, että aiemmin sorretulle ryhmälle vaaditaan enemmän tai parempaa ja luodaan näin taas uusi sortomekanismi.

2081 - Isoveli valvoo @ Ryhmäteatteri, Helsinki

 
2081 - Isoveli valvoo on sovitus George Orwellin klassikkoromaanista Vuonna 1984, ja juonensa kannalta yllättävän uskollinenkin sellainen. RyhmisNuorten versiossa on kuitenkin oma sanomansa ja näytelmä on ehdottomasti katsomisen arvoinen.

Päähenkilö on Winston Smith, joka työskentelee Totuusministeriössä. Winstonin hahmo on näytelty uskottavasti ja koskettavasti, siten, että hahmo todella tuntuu moniulotteiselta. Myös Julia, johon Winston rakastuu, on näytelty hyvin. Ensimmäisellä puoliajalla oleva kohtaus Totuusministeriön tavallisesta työpäivästä on oivaltava ja kiinni niin tässä ajassa kuin myös Vuonna 1984 -romaanin ytimessäkin: historia kirjoitetaan uudelleen ja uuskielellä, kun on tarve. Mitä on sote-uudistus? Mitä ovat päiväkotien säästöt? Entä ilmastonmuutos? No ilmastonmuutos nyt ainakin on PELKKÄÄ PASKAA JA PROPAGANDAA! Sen toteaa intiaanipäähineessään myös näytelmässä Isoveljen toimeenpanevaa tasoa edustava johtaja, Kekkosen ja Sipilän risteymä.

Kansa (eli romaanissa prolet) nousee kaduille osoittamaan mieltään, tuomaan esiin epäkohtia ja muutosehdotuksia. Inkkaripäähinejohtaja kuuntelee pokkana - ja toivoo kansan tulevan kertomaan mielipiteensä taas uudestaan, kehuu kansaa siitä, että se on saapunut paikalle. On kuitenkin ilmiselvää, että mitään muutosta ei ole tulossa, vaan johto uskoo tai toivoo pitävänsä kansan tyytyväisenä sillä, että sitä "kuullaan".

Eniten naurunpyrskähdyksiä yleisössä herättänyt hahmo on ehdottomasti Winstonin kaveri, jonka roolin näyttelijäsuoritus on äärimmilleen hiottu kokonaisuus juppimaneereja. Näytelmän rytmi on onnistunut, sillä kohtauksien tyyli vaihtelee sopivasti.

Toisen puoliajan alussa nähdään vastarintaliikkeen opetusvideo, joka selventää näytelmän teemoja varsin hyvin. Ja sitten alkaakin tapahtua. Mitä rakkaus kestää? Mikä kaikki on petosta? Missä tilanteessa ihminen on valmis myymään toisen?

Kohtaus, jossa Winston on kuulusteltavana, on toteutettu näytelmässä voimakkaasti, ja siinä tulee esiin myös näytelmän maanisin ja pelottavin sekä tässä kaikkeudessaan hienoin näyttelijäsuoritus, kun Totuusministeriön naiset lisäävät voltteja Winstonin sähkötuoliin. Toinen ministeriön naisista hihittelee niin sadistisesti, että kidutuskohtaus tuntuu todella karmivalta. Hahmon maanisuutta ei ole kuitenkaan viety komedian puolelle, vaan hahmosta välittyy täydellisesti hulluus ja nautinto.

2081 - Isoveli valvoo -näytelmässä noin puolet näyttelijöistä on maahanmuuttajia tai maahanmuuttajataustaisia. Näytelmä näyttää suomalaisuuden moniulotteisuuden - tämä kansa ymmärtää suomen kielen merkityksen ja jokaisella yksilöllä on oikeus puhua kieltä omalla tavallaan, omalla murteellaan tai omalla aksentillaan. Eräs näytelmän vahvuuksista on nimenomaan tämän asian näkyväksi tekeminen ja konkretisoiminen: Suomessa ei juuri olla totuttu kuulemaan tai kuuntelemaan eri tavoin puhuttua suomen kieltä (toisin kuin vaikkapa englanninkielisessä maailmassa on totuttu lukuisiin aksentteihin, joilla kieltä puhutaan, samoin kuin todennäköisesti siihen, että kielenpuhuja saattaa käyttää kummallista tai virheellistä sanavalintaa tai rakennetta), ja yleisössä ollessaan katsoja pääsee kuulemaan erilaisia suomen kieliä.

2081 - Isoveli valvoo on hienosti onnistunut kokonaisuus, joka onnistuu irvailemaan niin konsulttimaailmalle kuin ihmisen tyhmyydellekin, ja toisaalta kuitenkin suuntaamaan katseen kohti tulevaisuutta ja tulevaisuuteen kohdistuvia unelmia. Miten olisi maailmanrauha? Ja myös kesämökki ja Coca-Cola?

Harri Sirola: Kaksi kaupunkia

"Jupiter sattui olemaan kalan tähdistössä ja näkyi hyvin mäntypuiseen kalastajaveneeseen."

Teos 2015 (ensimmäinen painos: Gummerus 1991). 637 s.

Harri Sirolan Kaksi kaupunkia on upea, vaikuttava romaani, jota syyttä ei ole kutsuttu Sirolan päätyöksi. Muistan aiemmin lukeneeni teoksen aikalaisvastaanoton epäonnisuudesta. Romaani kertoo kahdesta kaupungista, Tallinnasta ja Helsingistä, ja niiden kautta kahdesta täysin erilaisesta maailmasta: totalitaristisesta Neuvosto-Virosta ja kapitalistisesta mutta suomettuneesta Suomesta. Romaani julkaistiin ensimmäistä kertaa vuonna 1991, jolloin maailma, josta romaani kertoo, lakkasi olemasta: Neuvostoliitto hajosi ja Viro itsenäistyi, eikä lukijoita kiinnostanut se, mistä romaani kertoo, koska oltiin uuden maailman äärellä, vapauden ja muutoksen murroksen hurmassa.

Nyt aikaa on kulunut riittävästi, jotta Kahden kaupungin loistokkuus tulee esiin. Toisaalta maailma ei ole muuttunut mihinkään, vaikka suuri ja mahtava itänaapurimme ei enää marssikaan punalipun alla ja vaikka esimerkiksi teknologinen kehitys on muuttanut maailmaa huimasti. Kaksi kaupunkia on vahva romaani, jonka sanoma, sisältö ja ilmaisukeinot kestävät aikaa. Nykylukija voisi todeta, että Sofi Oksasen menestysromaani Puhdistus ja Katja Ketun hieno romaani Yöperhonen tuntuvat olevan vahvasti velkaa Kahdelle kaupungille; toisaalta Kaksi kaupunkia on myös elävä kuvaus nuoresta aikuisuudesta, elämänjanosta ja rakkauden ja elämän merkityksen hakemisesta.

Kahden kaupungin tärkeimmäksi henkilöhahmoksi nousee virolainen muusikko Ants Semper, toisinajattelija Tallinnasta. Romaani ristivalottaa Antsin hahmoa hienosti: totalitaristisen yhteiskunnan näkökulmasta hän on ehdottomasti vähintäänkin toisinajattelija, mutta toisaalta humaanista näkökulmasta ja toisaalta vapaan yhteiskunnan näkökulmasta hän on ihan tavallinen ihminen, joka haluaisi vain elää omaa elämäänsä rauhassa. Se ei tietenkään onnistu.

Antsin hahmon kautta romaani onnistuu kuvaamaan vapautta, valtaa ja mielivaltaista alistamista traagisesti ja koskettavasti, mutta kuitenkin myös vahvasti toivon kautta. Antsn elämänasenne on hyväksyvyydessään sellainen, josta tekee mieli ottaa mallia. Antsille tapahtuu kohtuuttomia asioita, mutta kaiken keskellä hän pyrkii olemaan tyyni ja löytämään aina kauneutta elämästä. "Tämä ei ollut minkään alku, eikä minkään loppu. Tämä oli eräs tuokio elämässä."

Muita virolaisia henkilöhahmoja ovat Antsin veli Maks, hänen ystävänsä Rein, lukuisat naishahmot, rakastajattaret, joita Ants kutsuu itämaisittain hanumeiksi, ja heistä keskeisimpänä Aave, Reinin vaimo, jonka alkoholisoitunut isä on kuuluisa kuvataiteilija ja jonka äiti on katkeroitunut kotirouva, joka on täysin kyllästynyt miesten ryyppäämisen seuraamiseen. Ja koska totalitarismissa ja kyttäysyhteiskunnassa eletään, aina ja kaikkialla joku on petturi, ilmiantaja, juudashahmo.

Suomenlahden pohjoispuolelta tutustumme eksentrisyyteen pyrkivään, pinnalliseen, hedonistiseen ja itsekeskeiseen runoilijaan taiteilijanimeltään David Leija, ja hänen vastapainokseen maanläheiseen ja kultasydämiseen kalastajaan Joniin, jonka tärkein kalakaveri on Kössi.

Suomelahden yli syntyy sattuman varaan rakentunut side, joka yhdistää kaikkia henkilöhahmoja: kun David Leija käy Tallinnassa biletysreissulla, hän tutustuu Antsiin, joka haaveilee Suomenlahden yli vapaaseen maailmaan loikkaamisesta. Tämä romaanin jännite tekee näkyväksi sen, kuinka erilaiset maailmat vallitsevatkaan lahden eri puolin; millaisia ovat suomalaisten ongelmat ja elämäntavoitteet, millaisia virolaisten, ja kuinka erilaiset ovatkaan ne todellisuudet, jotka nämä mahdollistavat tai tekevät olemassaoleviksi.

Kaksi kaupunkia on todella vaikuttava lukukokemus. Romaanin tarina jää pohdituttamaan pitkäksi aikaa. Se myös saa miettimään omia elämänvalintoja ja kaikkia niitä mahdollisuuksia, jotka ovat olemassa.

* * *

Lukuhaaste 2016:

2. Matkakertomus
3. Kirjassa rakastutaan
4. Maahanmuuttajasta, pakolaisesta tai turvapaikanhakijasta kertova kirja
17. Kirjassa juhlitaan
25. Kirjassa on yli 500 sivua
32. Kirjassa on myrsky
41. Kirjassa lähetetään kirjeitä
42. 2000-luvulla sotaa käyneestä maasta kertova kirja
44. Kirjassa joku kuolee

Punainen viiva @ Teatteri Avoimet Ovet, Helsinki

Red Nose Companyn & Teatteri Quo Vadiksen yhteisprojekti, Punainen viiva, jota esitetään Helsingissä Teatteri Avoimissa Ovissa, on loistava näytelmä. Punainen viiva perustuu Ilmari Kiannon samannimiseen romaaniin, se on Otso Kauton ohjaama ja siinä näyttelee kaksi klovnia, Mike (Tuukka Vasama) ja Zin (Timo Ruuskanen).

Juonellisesti Red Nose Companyn Punainen viiva seurailee Kiannon Punaista viivaa: kerrotaan kainuulaisen torpan, korpiloukon asukkaista. Kuitenkin kuten jo lähestymistavasta - siitä, että lavalla on kaksi klovnia - voi huomata, näytelmä lähestyy alkutekstiä hyvin tuoreella tavalla ja sen ytimessä on vieraannuttaminen, joka metodina tuntuu istuvan tähän kuin nenä klovnin päähän.

Kiannon romaani on julkaistu vuonna 1909 ja se sijoittuu Suomen ensimmäisten eduskuntavaalien aikaan keväälle 1907. Nykyihmiselle tuo maailma, ja vielä tarkasteltuna kainuulaisen torpan näkökulmasta, on jo itsessään vieras. Aika, maailmankuva ja torpan sivistymätön köyhyystodellisuus ovat kaukana vuoden 2016 Suomesta. Niinpä se, että klovnit kommentoivat romaania, sen sisältöä, tyyliä ja sanavalintoja, tuo tarinaa lähemmäs nykyihmistä.

Nykyiaikaa romaanin tarinaan on itse asiassa tuotu vähemmän, kuin ennen näytelmän näkemistä odotin. Kun torpassa keitetään kerrankin kahvit, alkaa verhon takaa kuulua lypsämisen ääntä - "nyt Topi tehdään oikein lattet!". Nykyihmiselle kahvi on arkea, ei juhlaa - mutta latte sentään on hienompi kahvi, juhlava poikkeus arjesta, niin kuin kahvi on torpan Topille ja Riikalle. Ja kun Riika hiihtää kirkonkylälle "solisaliratin" kokoukseen ja saa loppumatkaksi rekikyydin talon isännältä, isäntää kutsutaan "audimieheksi". Tällaiset lyhyet rinnastukset kuitenkin havainnollistavat osuvasti nykykatsojalle sadan vuoden takaista kainuulaista todellisuutta: mikä on arkea, mikä luksusta.

Näytelmä esittää paitsi Kiannon romaanin juonen, se kertoo kiinnostavia ja kontekstualisoivia yksityikohtia Ilmari Kiannosta ihmisenä, kommentoi asioita yleisölle ja yleisöstä ja aktivoi yleisöä osallistumaan. Katsojana saa moneen kertaan nauraa osuville havainnoille ja vitseille, mutta mikään vitsikavalkadi esitys ei kuitenkaan ole. Se puhuu syvimmiltään köyhyydestä ja tietämättömyydestä, suomalaisuudesta ja politiikasta, yhteiskuntaluokista ja tulevaisuudelle osoitetuista toiveista siitä, että maailma voisi olla parempi paikka.