Pierre Lemaitre: Silmukka

 

"Joulukuun lopulla vuonna 1999 Beauvalia kohtasi yllättävä sarja traagisia tapahtumia, joista merkittävin oli luonnollisesti pienen Rémi Desmedtin katoaminen."

Minerva 2017. Suom. Susanna Hirvikorpi. Ranskankielinen alkuteos Trois jours et une vie, 2016. Nextoryn e-kirja. 277 s.

Pierre Lemaitren Silmukka on Rikos ja rangaistus -tyyppinen dekkari, jossa päähenkilönä on murhaaja Antoine, jonka syyllisyydentunnon ja kiinni jäämisen pelon kuvaus on teoksen keskeisintä antia. Murha tapahtuu Antoinen ollessa 12-vuotias: naapurin 6-vuotias pikkupoika Rémi seuraa usein yksin leikkivää  Antoinea aina silloin tällöin metsään, ja erään kerran käy niin, että Antoine mielenkuohussa ja raivostuneena lyö Rémiä kepillä päähän. Rémi kuolee, ja Antoine päättää kätkeä ruumiin.

Rémin katoaminen saa pikkukylän suunniltaan, ja romaanin ensimmäinen osa keskittyy kuvaamaan Rémin katoamisen jälkeisten päivien tapahtumia. Romaanin toinen osa sijoittuu vuoteen 2011, kun Antoine on jo nuori aikuinen.

Lemaitremaiseen tapaan Silmukkakin sisältää monia juonenkäänteitä, mutta kerronta on yksilöpsykologisesti kiinni päähenkilö Antoinessa. Rikos ja rangaistus ovat romaanin keskeisiä teemoja: millä tavoin syyllisyys ilmenee, millä tavoin siihen voi koettaa sopeutua, miten teon kanssa voi elää? 

Antoinen äiti tuntuu aavistavan poikansa liittyvän jollakin tavoin pikku-Rénen katoamiseen, ja hänen defenssejään dekkarissa kuvataan näin:

"- - rouva Courtinilla oli metodinsa. Hän rakensi häiritsevien tosiseikkojen ja mielikuvituksensa välille lujan ja korkean muurin, jonka läpi pääsi tihkumaan vain hienosta ahdistusta. Sitä hän lievitti lukuisilla rutiineilla ja rituaaleilla, joista mikään maailmassa ei saanut häntä luopumaan. Elämän oli jatkuttava, miten hän rakastikaan tuota sanontaa. Se tarkoitti, että elämän täytyi antaa vain jatkaa kulkuaan, ei entisenlaisena vaan sellaisena kuin sen halusi antaa jatkuvan. Todellisuuden olemus riippui tahdonvoimasta, miksi antautua turhien huolten valtaan, kun ne saattoi välttää sulkemalla niiltä silmänsä. Metodi ei pettänyt koskaan, koko hänen elämänsä todisti sen erinomaisesta tehosta."

Pikkukylän henkilöhahmojen välisistä suhteista paljastuu pinnan alta monenlaista, ja Antoine ei koskaan ole oikein tuntenut kuuluvansa kylään; murha saa hänet haaveilemaan erilaisista pakenemisen mahdollisuuksista vielä konkreettisemmin. Pikkukylän ilmapiiriä kuvataan homogeenisenä ja normittavana, ja seesteisen pinnan alla tapahtuukin monenlaista - mistä pienin asia ei luonnollisestikaan ole Antoinen salaama murha.

Sofi Oksanen: Koirapuisto

"Ehkä kaikki olisi mennyt toisin, jos olisin tunnistanut hänet heti ja ymmärtänyt paeta."

Like 2019. 405 s.

Sofi Oksasen romaani Koirapuisto on koskettava, jännittävä ja silmiäavaava lukukokemus - teos, jota on vaikea laskea käsistään. Tarina sijoittuu entisen Neuvostoliiton vaikutuspiirin alueelle, lähinnä Ukrainaan ja Suomeen, mutta osin myös Viroon, ja Länsi-Euroopassakin käydään. Romaani liikkuu kahdessa aikatasossa: lähimenneisyydessä 2000-luvulla ja romaanin nykyajassa, vuodessa 2016. Päähenkilö on ukrainalainen nainen, Olenka tai Aljonka (riippuen siitä, ollaanko ukrainan- vai venäjänkielisessä todellisuudessa).

Koirapuiston aihe on lapsitehtailu. Aihe on ajankohtainen - lisääntymisestä tai pikemminkin sen puutteesta on puhuttu suomalaismedioissakin koko syksy, joskaan ei siitä näkökulmasta, josta romaani aihetta käsittelee. Kaikkein kiinnostavinta ja koskettavinta romaanissa on kuitenkin sen tematiikka: menestymisen ja selviytymisen rajamailla kamppaileminen maailmassa, joka tänään toimii näillä ehdoilla ja huomenna noilla. Jos tematiikka pitäisi tiivistää yhteen sanaan, se sana voisi olla korruptio. Koirapuisto käsittelee korruptiota ja korruptuneisuutta yksilön näkökulmasta ja valaisee entisen itäblokin nykyaikaan saakka lankeavia pitkiä varjoja oivaltavasti sellaiselle länsilukijalle, jolla ei omakohtaista kokemusta itätodellisuudesta ole.

Romaanin rakenne on retrospektiivinen ja ote tunnustusromaanin kaltainen. Päähenkilö Olenka tarkastelee menneisyyttään ja tekemiään virheitä romaanin nykyajan hetkestä, vuodesta 2016 käsin, kun kaikki virheet on jo tehty. Menneisyyden tapahtumia keritään auki trillerin otteella ja romaani onnistuu yllättämään lukijan useaan otteeseen.

Koirapuisto kuvaa hienosti päähenkilönsä Olenkan avulla niitä mahdollisuuksia, joita nuorella, köyhistä oloista olevalla naisella 2000-luvun Ukrainassa on. Jos naisella ei ole rahaa tai koulutusta mutta hän on nuori ja kaunis, kauneutta voi aina koettaa myydä tavalla tai toisella. Olenkakin suuntautuu mallin uralle, jonka onnistumisten ja epäonnistumisten kautta hän törmää toisenlaiseen bisnesmahdollisuuteen: munasolujen myymiseen. 2000-luvun Ukrainan lainsäädäntö ja yhteiskunnallinen tilanne ovat paljon löyhempiä kuin länsimaissa, mikä tarjoaa lukuisia bisnesmahdollisuuksia Länsi-Euroopan suuntaan. Lapsettomuudesta kärsivät rikkaat länsipariskunnat ovat valmiita tekemään paljon ongelmansa ratkaisemiseksi - varsinkin kun ukrainalainen geeniperimä on riittävän samankaltaista kuin heidän omansa ja kun ukrainalainen bisnes osaa sopeuttaa itsensä länsimaalaisittain myyvään muotoon häivyttämällä ihmiskauppamaiset piirteet ja käärimällä kokonaisuuden hyväntekeväisyyden kaapuun.

Olenka ylenee organisaatiossa ja saa valtaa, jonka hybriksessä hän alkaa toimia varsin kaikkivoipaisesti. Kuten antiikin opeista tiedämme, hybristä seuraa nemesis, ja niin käy myös Olenkalle. Olenkan tragediaa korostaa hänen kokemansa rakkaustarina, jota myös puretaan pikkuhiljaa auki. 

Koirapuiston todellisuus rakentuu Orwellin opein: historiaa kirjoitetaan jatkuvasti uudelleen. Jos jonkun hahmon menneisyydessä on jotain epäsopivaa, sen tilalle keksitään jotain parempaa. Niinpä henkilöhahmoista paljastuu jatkuvasti jotain uutta, ja sitä kautta neuvostotodellisuuden jatkuvalle valehtelulle perustuva olemus tehdään näkyväksi lukijalle. Koirapuisto esittää kaunokirjallisin keinoin kuvan samasta todellisuudesta kuin mitä Aleksandr Solženitsyn valottaa järkälemäisessä Neuvostoliiton vankileireistä kertovassa teoksessaan Gulag - Vankileirien saaristo. Gulagin skitsofreniseksi tekevä vaikutus näkyy sen vaikutuspiirissä olleen yhteiskunnan todellisuudessa edelleen - korruption ja valehtelemisen juuret ovat niin syvät, etteivät ne muutamassa sukupolvessa minnekään katoa. Tämän näyttäminen on Koirapuiston taidonnäyte, etenkin kun romaanin tarina sijoittuu lähimenneisyyteen, ei vuosikymmenten taakse.

Vallitseva tunnetila Koirapuistossa on pelko. Olisiko mikään muu mahdollistakaan sellaisessa yhteiskunnassa ja sellaisessa maailmassa, jota romaani kuvaa? Päähenkilö Olenkasta rakentuu kuitenkin monitahoinen ja ristiriitainen kuva. Miten voi pyrkiä elämään hyvän elämän sellaisessa yhteiskunnassa, joka ei ole hyvä tai kannusta yhteiseen hyvään? Olenka tuntuu tekevän parhaansa, vaikka hänen keinonsa eivät aina erityisen paljon hyvää henkisikään. On vaikeaa kuitenkaan sanoa, olisiko itse pystynyt samassa tilanteessa yhtään sen parempaan kuin Olenka. Ihminen toimii kuitenkin aina jossakin todellisuudessa, joka puolestaan toimii omilla ehdoillaan.

Koirapuiston tarina on vangitseva. Teoksen lukemisen jälkeen jää miettimään niin vauvabisneksen eettisiä kysymyksiä, länsimaisen ja itäblokin todellisuuksien ja ihmistyyppien (joita käsittelee myös Svetlana Aleksijevitš teoksessaan Neuvostoihmisen loppu) eroja kuin myös rakkauden merkitystä.

Laura Manninen: Kaikki anteeksi

"Miten tässä näin kävi?"

WSOY 2018. 321 s.

Laura Mannisen esikoisromaani Kaikki anteeksi on hieno kuvaus parisuhteesta narsistin kanssa. Romaani on taiten rakennettu - suhteen alussa on uskomaton rakastumisen huuma, lopussa helvetti:

"Tiedän mitä siinä tapahtuu: luisut kaltevalla pinnalla vähitellen tavallisesta hieman outoon, oudosta huolestuttavaan, huolestuttavasta vaaralliseen ja vaarallisesta hengenvaaralliseen. - - Et enää tiedä, mikä on normaalia ja turvallista. Epänormaalista tulee uusi normaali. Tämä tapahtuu ihan tavallisille naisille, miehillekin."

Kaikki anteeksi on ahdistavaa luettavaa, vaikka lopussa on valoakin. Romaanin päähenkilö on neljääkymmentä lähestyvä helsinkiläissinkku Laura, joka elää sinkkuelämää puu-Vallilassa. Laura rakastuu hurmaavaan ja ihastuttavaan Mikkoon, joka asuu Pohjanmaalla mutta käy työmatkoilla Helsingissä ja jolla on kolme lasta edellisestä liitostaan sekä koira. Lauran ja Mikon suhde etenee nopeasti ja Mikko hurmaa käytöksellään, olemuksellaan ja ulkonäöllään hetimiten myös Lauran ystävät ja sukulaiset. Suhteen alussakin on joitakin etenemisen merkkejä "tavallisesta hieman outoon", mutta rakastumisen huuma jättää nämä merkit varjoonsa.

Mikon Pohjanmaan-todellisuus on täysin erilainen kuin Lauran helsinkiläisarki, ja Lauraa jännittäkin suhteen alussa se, olisiko hänestä uusperhekuvioon. Miten hän tulisi toimeen Mikon lasten kanssa? Hyväksyisivätkö lapset hänet? Haluaako hän ylipäätään lapsiperhearkea, joka on hänelle itselleen lähtökohtaisesti täysin vierasta?

Laura päättää kuitenkin heittäytyä ja kokeilla. Romaanissa kuvataan uskottavasti ja hienovaraisesti uusperhekuvion mahdollisuuksia ja luottamuksen syntymistä alkujaan toisilleen vieraiden ihmisten välille. Alussa Lauralla ja Mikolla menee hyvin, ja Lauraa jännittää lähinnä lasten suhtautuminen häneen. Loppua kohden tilanne alkaa kääntyä toisin päin: Lauralla ja lapsilla menee hyvin, mutta Lauran pitää jatkuvasti jännittää Mikkoa ja Mikon tekemisiä ja mielialoja.

Romaanissa on heti alun alkaen paljon ennakointeja suhteen ja perhekuvion muuttumisesta, joten olennainen kysymys ei niinkään ole se, mitä juonessa tapahtuu, vaan se, miten kaikki tapahtuu. Kaikki anteeksi kuvaa hienosti parisuhteen kieroonkasvamista ja suhteen sairasta dynamiikkaa, jossa "epänormaalista tulee uusi normaali".

Romaani on vetävästi kirjoitettu: lukija pääsee kokemaan rakastumisen ja onnen tunteen ja sen jälkeen parisuhde- ja perhearjen rapistumisen ja romahtamisen. Romaania ei malta laskea käsistään, mutta loppua kohden ahdistus ja paha olo vyöryy koko ajan voimakkaammin teoksen sivuilta.

Laura tekee tarkkanäköisiä havaintoja suhdedynamiikasta ja niin Mikon kuin omastaankin käytöksestä:

"Mikko tuntui heittäytyvän varaani lapsen lailla ja ulkoistavan vastuun itsestään minulle. Toisinaan mietin, teinkö Mikolle karhunpalveluksen, olisiko minun pitänyt antaa hänen vastata enemmän itsestään, mutta ajattelin että hän oli kerta kaikkiaan käyttänyt omat voimavaransa loppuun, ettei hänellä ollut mitään mistä ammentaa.
        - -
        Silloin syntyi perusta sairaalle kuviolle, jossa Mikko saattoi tehdä mitä tahansa ja minä ymmärsin mitä tahansa. Välillä tunsin olevani Mikon äiti, ainoa aikuinen koko perheessä, enkä antanut itseni nähdä sellaista vaihtoehtoa, että olisin väsynyt tai karannut - -.
        Mikossa minä näin ensin sadunhohtoisena kiiltelevän pinnan ja siinä paljon itseäni. Myöhemmin ymmärsin, että Mikko tarvitsi minua peilikseen. Mikolle oli kaikkein eniten väliä sillä, mitä muut hänestä ajattelivat. Kasvoistani hän luki itseään, mietti oliko hyväksytty, saattoiko häntä rakastaa. Jos siihen tuli mitätönkin särö, se hajotti Mikon. Hän pelkäsi ettei kelpaa, että hän jäisi yksin ilman peiliä, jota ilman hänen oli niin vaikea elää.
        Kun kuulin lisää Mikon elämästä ja yhdistelin palasia, kaikki aukot täyttyivät naisilla. Sen tajuaminen varasti minulta myöhemmin ainutlaatuisuuden tunteen. Olin vain yksi palanen peilitalossa, jossa Mikko kulki kuvajaiselta toiselle."

Laura joutuu siis sekä parisuhteessa että perheessä kannattelijan rooliin. Onneksi hän (kuin myös osin paradoksaalisesti Mikkokin) uskaltaa hakea apua - mutta avunsaamista ei ole tehty helpoksi, eikä yhtään helpompaa ole tehdä muutosta omassa ajattelussaan ja käyttäytymisessään, kun haluaa uskoa suhteen onnistumiseen eikä halua luovuttaa.

Kaikki anteeksi on vaikuttava romaani nykyajasta.

Erik Axl Sund: Pimeyden trilogia (Varistyttö, Unissakulkija, Varjojen huone)

"Talo on yli sata vuotta vanha ja vankat kiviseinät olivat metrin paksuiset, mikä tarkoitti, ettei hänen luultavasti olisi tarvinnut eristää niitä, mutta hän halusi ottaa varman päälle."

Otava, 2014. Suom. Kari Koski. Alkuteos Kråkflickan. 415 s. 

"Painajainen oli pukeutunut koboltinsiniseen takkiin, hieman tummempaan kuin illan taivas Djurgårdenin ja Ladugårdslandsvikenin yllä."

Otava, 2014. Suom. Kari Koski. Alkuteos Hungerelden. 395 s.

"Ranta oli autio lukuun ottamatta heitä ja lokkeja."

Otava, 2014. Suom. Kari Koski. Alkuteos Pythias Anvisningar. 364 s.

Nimimerkillä Erik Axl Sund kirjoitettu Pimeyden trilogia on kertomus pahuudesta - tekijyyden ja uhriuden yhteenkietoutumisesta ja pahuuden jatkumosta. Pimeyden trilogia on väkivaltainen, synkkä ja psykologinen tarina.

Dekkarissa rikoksia ratkoo rikoskomisario Jeannette Kihlberg parinaan maanläheisempi Jens Hurtig.

Trilogian keskushenkilönä on Victoria Bergman, pedofiliaa ja insestiä kokenut nuori nainen.

Trilogian aikana matto vedetään lukijan jalkojen alta useampaan otteeseen ja asetelma kääntyy ympäri niin rikosten ratkomisen näkökulmasta kuin keskushenkilöiden kehityskaaren kannaltakin.

Pimeyden trilogia on sujuvaa ja koukuttavaa luettavaa, jossa tyhjäkäyntiä on vain vähän.

Tara Westover: Opintiellä

"Voimallisin muistoni ei ole muisto ensinkään."

Tammi 2018. Suom. Tero Valkonen. Alkuteos Educated, 2018. 435 s.

Tara Westoverin muistelmateos Opintiellä on huikaiseva ja vaikuttava lukukokemus. Westover (s. 1986) muistelee teoksessa lapsuuttaan, nuoruuttaan ja varhaisaikuisuuttaan. Vaikuttavan teoksesta tekee hänen elämänolosuhteensa - toisaalta hyvin omintakeiset, toisaalta logiikaltaan varsin yleistettävissä olevat ja yleismaailmalliset.

Westoverin tarinasta on vaikeaa kirjoittaa omin sanoin, sillä silloin se kuulostaa lattealta tai jotenkin sosiaalipornolta. Opintiellä-teoksen nerokkuus nimittäin perustuu sen kerronnalliseen otteeseen - eikö jokainen ihminen pidä omaa maailmaansa ja sen olosuhteita normaaleina ja jollakin naiivilla tavalla kuvittele, että kaikki muutkin elävät samalla tavalla, tai jos huomaa, että näin ei ole, pitää muiden maailmaa joko jotenkin vääränä tai vähintäänkin epänormaalina? Näin Westover suhteutuu omaan tarinaansa ja omaan menneisyyteensä, ja vasta kasvaessaan alkaa itsekin havaitsemaan, ettei kaikki ollutkaan aivan kunnossa, tavanomaista tai "oikein".

Westover syntyy idaholaiseen mormoniperheeseen, jonka isä on hyvin ailahtelevainen, jyrkkä ja omintakeinen - mutta myös omalla tavallaan rakastava. Äiti on luontaishoitaja, joka sekoittelee kodin keittiössä homeopaattisia yrttiliemiä. Lapset eivät käy koulua, vaan ovat kotikoulussa - jota ohjataan vähän miten sattuu. Isän asenne koulutusta kohtaan tulee hyvin esille hänen lausahduksessaan "College on ylimääräinen koulu tyhmille, joeka eivät opi ensimmäisellä kerralla". Elanto ei ole helpossa - isällä on muun muassa romuttamo, jolla lapsetkin työskentelevät juuri sellaisissa oloissa, kuin siellä isän alaisuudessa on. Perheessä on monta lasta.

Vaikka muistelma kertoo mormoniperheestä ja tiukasta uskonnollisuudesta, tarina on yleistettävissä mihin tahansa ideologiaan. Toisaalta muistelma kertoo myös mielenterveysongelmista, mielenterveyden horjumisesta ja sen vaikutuksista perheeseen, olipa asia sitten tunnistettu tai kääritty toisenlaiseen kaapuun. Myös perheväkivalta on teoksen keskeinen teema.

Kaikkein yleispätevimmillä tasolla muistelma kertoo kieroutuneesta perhe- tai yhteisödynamiikasta ja siitä, millaisten lainalaisuuksien varassa se toimii ja mitä sitten tapahtuu, jos joku ei enää olekaan valmis tanssimaan tuttujen askelkuvioiden mukaan. Miten muut reagoivat? Uskaltaako joku muukin murtautua ulos ja tehdä muutoksen? Ketkä jäävät tanssimaan samaa tanssia ja millaisten valheiden ja itsepetoksen ehdoin se tehdään?

Opintiellä on myös kertomus muistamisesta, muistamisen ja identiteetin rakentamisen sekä itsenäistymisen ja omaksi itsekseen kasvamisen prosessin suhteesta. Tara Westover kirjoittaa päiväkirjaa koko nuoruutensa, ja päiväkirjamerkintöjä on hyödynnetty muistelmateoksen kirjoittamisessa. Sekavassa ja dynamiikaltaan epävakaassa perheessä kasvaminen vaikuttaa eittämättä jokaiseen perheenjäseneen. Mitä lopulta on tapahtunut, mikä on totta? Kenen muisto tai kokemus on paikkaansapitävä? Voiko yhtä aikaa olla useita totuuksia?

"Aloin järkeillä keskenäni ja epäillä, olinko sittenkään puhunut kyllin selvästi: mitä olin kuiskannut, ja mitä olin huutanut? Totean, että jos olisin pyytänyt eri tavalla, ollut tyynempi, hän olisi lopettanut. Kirjoitan tämäntyyppistä tekstiä [nuoruuden päiväkirjaan], kunnes uskon siihen itsekin, eikä siinä kauaa mene, koska minä todella haluan uskoa. On lohduttavaa ajatella että vika on minussa, koska sehän tarkoittaa, että asia on minun hallinnassani. - - Mutta muistelinpa minä sitä millä tavoin tahansa, tapaus muutti silti ennen pitkää kaiken. Miettiessäni asiaa nyt se hämmästyttää minua - ei se, mitä tapahtui, vaan se, että minä todella kirjoitin muistiin sen mitä tapahtui. - - Molemmat jäivät kirjaan, minun muistoni olivat hänen muistojensa vieressä. Vaati rohkeutta olla korjailematta aiempaa merkintää tai repimättä jompaakumpaa sivua kokonaan pois. - - Kykenemättömyys tietää varmuudella ja samanaikainen päätös olla antamatta periksi varmuudesta puhuville oli etuoikeus, jota en ollut koskaan aiemmin itselleni sallinut. Toiset olivat kertoneet elämäni tarinaa puolestani. Heidän äänensä olivat lujia, paiokkaita, ehdottomia. En ollut koskaan ajatellut, että oma ääneni voisi olla yhtä vahva kuin heidän."

Jos lopulta löytää "oman äänensä", joka on "yhtä vahva kuin heidän", ei oikeastaan enää voi kääntyä takaisin, ikään kuin perua ajatuksiaan ja oivalluksiaan. Syyllisyydenkokemukseen se tosin saatta johtaa. Eritoten isäsuhde on muistelman muistelijalle, Tara Westoverille, vaikea, ja sen käsittelemiseen syyllisyyden tematiikka liittyy vahviten:

"Oikeassa oleminen ei kuitenkaan vaikuta syyllisyyteen millään tavalla. Muihin suunnattu kiukku tai raivo eivät sitä hillitse, koska syyllisyydessä ei koskaaan ole kysymys toisista ihmisistä. Syyllisyys on oman surkeuden pelkoa. Sillä ei ole mitään tekemistä toisten kanssa. Pääsin syyllisyydestä hyväksyttyäni päätökseni sen omilla ehdoilla vatvomatta enää vanhoja murheita ja vertailematta isäni syntejä omiini. - - Opin hyväksymään päätökseni itseni tähden, itseni takia, en hänen. Siksi että asia oli minulle tärkeä, ei siksi että hän ansaitsi sen."

Opintiellä on siis myös teos, joka kertoo omaksi itseksi kasvamisesta, vaikka se voisi tehdä poikkeuksellisen kipeää.

Opintiellä on lumoava, kauhistuttava ja hyppysissään pitelevä teos, jonka sisältö yllättää moneen kertaan. Onko tämä mitenkään mahdollista? Miten voi olla tällaisia todellisuuksia? Miten tällaisia kokemuksia voi koskaan käsittää tai miten niiden kanssa on voinut elää?

Kuten alussa totesin, muistelmasta on hyvin vaikeaa kirjoittaa latistamatta sitä tai toisaalta paljastamatta sisällöstä liikaa. Teos on taiten kirjoitettu ja lapsuuden ja nuoruuden tapahtumat ristivalottuvat useaan otteeseen. Vaikka teoksessa muistellaan käsittämättömänkin kauheita asioita, ketään henkilöistä ei näytetä yksiselitteisessä valossa. Ehkä muistelman kirjoittamisen tavassa näkyy eräs yliopistokokemus, josta teoksessa kerrotaan:

"Yksikään Brigham Youngin yliopiston opettajista ei ollut tutkinut kirjoittamisiani yhtä tarkoin kuin professori Steinberg. Yksikään pilkku, piste, adjektiivi tai adverbi ei ollut hänelle liian vähäpätöinen. Hän ei lainkaan erotellut toisistaan kielioppia ja sisältöä, muotoa ja asiaa. Huonosti kirjoitettu virke oli huonosti hahmoteltu ajatus, ja hänen mielestään kieliopin ja sisällön logiikkaa piti aina hioa aivan yhtä tarkoin."

Juha Siro: Yllämme kaartuva taivas

"Mies tarpoo tomussa kuolleen kengillä."

Like, 2019. 321 s.

Juha Siron romaani Yllämme kaartuva taivas on hieno romaani ihmisyydestä - valheesta, totuudesta ja propagandasta, hyvästä ja pahasta. Romaanissa on kaksi aikatasoa, 1900-luku ja vuosi 2026. Kielellisesti romaani on nautittava ja siinä on useita hienoja kiteytyksiä. Tyylissä on jotakin samaa kuin Raamatun Saarnaajan kirjassa.

1900-luvun aikatason tarinassa päähenkilö on 1920-luvun Berliinissä koulua käyvä poika, joka toisen maailmansodan alkaessa päätyy rintamalle, kuten kaikki nuoret miehet, ja rintamalla hänen tehtävänsä on valokuvata tapahtumia, eli tuottaa propagandaa Saksalle:

"Mitä enemmän valheita toistetaan, mitä enemmän niistä keskustellaan ja niitä puolustetaan, sitä enemmän ne ovat esillä ja alkavat muuttua ihmisten mielissä totuudeksi. Aivan kuin väärennetty taideteos, joka museossa miljoonia kertoja katsottuna muuttuu aidoksi."

Mitä pidemmälle sota etenee, sitä mielipuolisemmaksi ja kaoottisemmaksi sekä todellisuus että propaganda muuttuvat:

"Valtakunnan johtaja kuollut - hän on hengissä. Länsirintama luhistuu - se on murtumaton. Armeijakunta etenee idässä - se perääntyy. Katkeria suurtappioita - loistavia voittoja. Häviöstä tulee väistämätön - lopullinen voitto on käden ulottuvilla. Asetehdasta pommitettu - salainen ihmease kääntää sodan kulun.
        Totuutta ei ole.
        Ja jos onkin, se ei ole totta."

Vuosikymmeniä sodan jälkeen pojasta mieheksi varttuneen päähenkilön mieli toimii samalla tavalla kuin sotaa käyvän valtion propagandakoneisto - ihmisellä on taipumus yrittää muodostaa asioista kokonaiskuva ja toisaalta tehdä kaikesta itselleen miellyttävämpää, tai edes siedettävää:

"Mieleni oli ryhtynyt valehtelemaan minulle: tajusin miten se halusi muuttaa tapahtumia mieleisekseen, muokkasi palapelin paloja parhain päin, että ne sopisivat vaivattomammin yhteen. Ajattelin, etten ollut elämäni aikana tehnyt mitään tärkeää. En ainoatakaan asiaa, jolla olisi ollut merkitystä kenenkään toisen ihmisen kannalta. Minun vuokseni, tai minusta huolimatta, mikään maailmassa ei ollut toisin. Kaikki mitä olin tarkoittanut tai tahtonut olikin vaihtunut johonkin toiseen - muuttunut aivan muuksi."

Sodassa ihmiset ovat kestämisensä ja sietämisensä rajoilla, ja tätä pohtii myös poika: "Miten helvetin kauan tätä voi kestää, poika kysyy. Meidän osaltamme tämä kestää juuri sen minkä mekin, kapteeni sanoo." Kapteenin vastaus pojan pohdintaan avaa aikaikkunan, joka osoittautuukin pojan osalta loppuelämän mittaiseksi. Sota ja kauheudet eivät pääty viimeisiin tykinlaukauksiin, vaan kauhu ja syyllisyys seuraavat ihmistä koko elämän - ja sitä kestää juuri niin kauan kuin minkä ihminenkin.

Millaisia vaihtoehtoja kaiken kestämisessä siis on? Sodan jälkeen poika kohtaa Berliinissä entisen opettajansa, herra Spahlin, ja heidän keskustelussaan herra Spahl toteaa pojalle, että sodanjälkeisessä tilanteessa, kaikkien kauhujen kokemisen ja niihin osallistumisen jälkeen ihmiselle ei ole jätetty kuin yksi ainoa mahdollisuus, "Kuolla tai muuttua aivan eri ihmisiksi". Ihmisellä ei ole velvoitetta olla se, joka hän on ollut. Joskus se ei enää ole edes mahdollisuus.

Romaanin toisella aikatasolla, vuodessa 2026, eletään jonkinlaisessa tulevaisuusdystopiassa. Tapahtumat sijoittuvat aavikolle, ei-minnekään tai minne tahansa, maisemaan, joka vaikuttaa Lähi-idältä. Sota on runnellut maiseman. Nykyhetkestä katsottuna aika voisi olla jokin isisinjälkeinen hetki - aavikolla elää irrallisia ihmisiä pakolaisina tai matkalla ei-minnekään, ja matkalla voi kohdata erilaisia ideologioita edustavia yksilöitä tai ryhmittymiä, valtaa ja väkivaltaa.

Vuoden 2026 päähenkilö on Aviel, joka omalla tavallaan pyrkii yllä kuvatussa todellisuudessa kohti päämääräänsä, kohti hyvää, mutta "Miten helposti kaikki käy, joku saattaa tuhota elämänsä ja tulevaisuutensa vuosien mittaan - joskus siihen riittää väärä paikka ja aika, muutama piinaava minuutti". Aivan kuten 1900-luvun aikatasolla on sotaa ja propagandaa, samat ilmiöt toistuvat vuonna 2026, mutta vain aikansa versioina. Kun 1900-luvun poika kysyy, "miten helvetin kauan tätä voi kestää", yhtä lailla Aviel pohtii samaa asiaa vuonna 2026. Aika kiertää, mikään ei syvimmiltään muutu. Ja kun pahaa tapahtuu, "Hänen oma mielensä on kuin atomeksi räjähtänyt peili, josta ei voi enää koskaan katsoa kuvaansa" - siis mahdollisuus on "Kuolla tai muuttua aivan eri ihmisiksi".

"Puskutraktorit ja lapiomiesten ryhmät liikkuvat raivaustöissä. Auto ohittaa raunioista kaivetun naisen ruumiin, joka makaa kadulla tuhkan ja mustaksi kuivuneen veren peitossa. Aviel ajattelee miten helvetissä maailmanlopun saattaa ikinä siivota."

Vaikka Yllämme kaartuva taivas kertoo pahuudesta, yhtä lailla se kertoo hyvyydestä. Tulevaisuuden aikatasolla Caberl-niminen henkilöhahmo pohtii Jumalasta näin: "Ei häntä voi vapauttaa pahasta, hänessä on läsnä kaikki mikä meissäkin. Jumalassa yhdistyy tuomio ja armo, hän pitää ne yhdessä, muuten maailma jakautuisi valon ja pimeyden valtakunniksi. Paholainen on Jumalan varjo, ja Jumala paholaisen. Toista ei ole ilman toista." Romaanissa kuvaus pätee myös henkilöhahmojen kohdalla. Kaikissa hahmoissa on syvyyttä, läsnä niin hyvä kuin pahakin.

Mahdollisuuksiksi pahuuden kokemuksista ja teoista selviämiseen, tai pikemminkin kykyyn jatkaa elämää, romaani antaa siis ihmiselle yhdeksi vaihtoehdoksi muuksi muuttumisen. Menneisyys tekoineeen ja kokemuksineen on mikä on. Myös arjen rooli nostetaan esiin: "Olipa se hyvä tai huono asia, arkielämä lakaisee maton alle asiat, jotka eivät enää muuksi muutu." Yksi tapa on myös kirjoittaminen: "Alkuperäiseen ei voi palata, Maria sanoi. Mutta kirjoittaa voi kuten haluaa, tulos on aina yhtä oikea." Kirjoittaminenkin siis näyttäytyy yhtenä muuttumisen ja suhtautumisen tienä: asiat itsessään ovat mitä ovat, mutta väärin ei voi kirjoittaa.

Kuitenkin romaanissa on vahvasti läsnä toivo ja mahdollisuus hyvään. Eräs henkilöhahmoista toteaa: "Kaikki hyvä ihmisten kesken alkaa tuntemattomille puhumisesta." Ajatuksiaherättävä lausahdus. Ja
miksi ihminen tekee pyyteettömiä hyviä tekoja? "Tarvitsen toivoa - -. Aivan yhtä lailla kuin sinäkin. Näinä aikoina maailma pysyy pystyssä vain pienten ja katoavien tekojen varassa."

Yllämme kaartuva taivas on romaani, jonka syvyys jää vaikuttamaan pitkään lukemisen jälkeenkin.

Katja Kettu: Rose on poissa

"Jim Harmaaturkki, minun äitini muuttui sudeksi ja se on totuus." 

WSOY 2018. 284 s.

Katja Ketun Finlandia-palkintoehdokkaana ollut romaani Rose on poissa on ristiriitainen lukukokemus. Paikoin Rose on poissa -romaanissa on sellaista kielellistä groteskiutta ja tyylillistä naturalismia, joka häiritsi lukukokemustani Kätilössä. Tämä tulee esiin vahviten päähenkilö Lempin isoäidin Helmin kielenkäytössä, jossa viili on "enkelin oksennusta", tai kohdassa, jossa mansikoista kerrotaan näin:

"Koivukulhoissa mansikoita, joita Patti kutsui sydänmarjoiksi mutta Helmi-mummi syntymässä kuolleiden sikiöiden sieluiksi, ja siinä olikin kahden isoäitini ero."

Toisaalta Rosessa on samanlaista maagisuutta kuin Yöperhosessa, josta nautin suuresti. Siinä missä Yöperhosessa liikutaan Venäjällä, marien mailla, Rose on poissa -romaani sijoittuu Amerikkaan, fintiaanien maille. Rosessa intiaanikulttuuri tuo romaaniin toisen todellisuuden tason, jossa merkitystä on hengillä ja maisemalla, todellisuuden, jossa totta on muukin kuin realismi.

Rose on poissa -romaanin päähenkilö on Lempi, suomalaisen Ettu-isän ja intiaani Rosen tytär. Lempi palaa intiaanikylä Saavutukseen pitkän ajan jälkeen. Äiti Rose on kadonnut vuosikymmeniä sitten, isä Ettu on edelleen hengissä, muttei aivan tässä maailmassa. Nuoruudenrakkaus Jim Harmaaturkki vaikuttaa edelleen kotikylällä. Lempi saapuu selvittämään, mitä menneisyydessä oikein tapahtui ja koettaa selvittää tilinsä menneen ja sitä kautta nykyisyydenkin kanssa.

Romaani käynnistyy hitaasti. Aikatasoja on kaksi, mutta tasoilla on sekä ennakointeja että takaumia. Kerronnan näkökulmiakin on kaksi. Itse asiassa romaani on kirjeromaani, mikä tekee tunnelmasta hiukan pysähtyneen ja otteesta muistelevan. Kielellistä haastavuutta tuo myös intiaanikielen sanaston käyttö, joka vaatii lukijalta skarppiutta. Selvästikin mysteerien äärellä ollaan, mutta mistä päästä lankakerää aletaan selvittää? Itse lukijana olin välillä lähinnä solmujen ja sotkujen äärellä, mutta kun tarina alkaa rullata, kirja muuttuu mielenkiintoiseksi.

Rose on poissa -romaanissa käsitellään monentasoisia teemoja. Toisaalta romaani on yhteiskunnallinen ja se ottaa kantaa erilaisten vähemmistöjen asemaan ja vähemmistöjen suhteeseen valtaväestöön. Toisaalta myös ajankohtainen metoo-tematiikka on vahvasti läsnä. Sitten on myös yksilötason problematiikka: rakkaus ja identiteetti. Ja tietysti todellisuuskuvaus, jossa on läsnä niin realistinen maailma kuin mysteerikin.

Romaanissa on myös erittäin kauniita ja koskettavia kohtia sekä tarkkanäköistä pohdintaa, esimerkiksi luopumisesta, surusta ja kuolemasta:

"Minulta meni neljäkymmentäviisi vuotta hukkaan, mutta ei se niin haittaa, ei enää. Päässä on ollut vähän vikaa. Sanovat sitä amnesiaksi tai miksi lie, mutta mie luulen että minut otti valtaansa Unohtaja. Etten vain kestänyt elää maailmassa jossa sinua ei ole. Se ei ole minulle mahdollista, ei ennen eikä nyt, ilman sinua minut oli raastettu rikki ja haudattava elävältä tähän olemiseen."

"- - oivallan että nyt vihdoin voin surra äitiä, isää, menetettyä lapsuutta ja koko siitä seurannutta nurjaa jatkumaa, vuosien yksinäisyyttä. - - Suru on oma maailmansa, jonne ajalla ei ole pääsyä. Suru on suojaava usva, jonka ulkopuolella maailma jatkaa, tapahtuu. - - Nyt ymmärrän, että kuolema vapauttaa toivosta ja tuo tilalle luopumisen ja murheen, ja murhe paljastaa menneen hyvän ja muistot, ja niihin minun on oikeus upota."

Rose on poissa -romaanissa käsitellään paljon suuria asioita varsin suppeassa sivumäärässä, mikä jättää myöskin runsaasti aukkoja. Romaanissa on upeat hetkensä niin kielellisesti kuin juonenrakentamisenkin kannalta. Alku kuitenkin on hankala ja osin koen, että lopetuksessa - sen kummempia juonipaljastuksia tekemättä - mennään liian helpolla. Romaani todellakin on ristiriitainen lukukokemus.

Jonathan Franzen: Vapaus

"Walter Berglundia koskevat uutiset jäivät paikallisessa lehdistössä vaille huomiota - hän ja Patty olivat muuttaneet Washingtoniin kaksi vuotta aiemmin eivätkä merkinneet Saint Paulille enää mitään - mutta Ramsey Hillin alueen koulutettu väki ei ollut kotikaupungilleen niin uskollista, ettei olisi lukenut New York Timesia."

Siltala 2011. Englanninkielinen alkuteos Freedom, 2010. Suomentanut Raimo Salminen. 634 s.

Jonathan Franzenin tiiliskiviromaani Vapaus kertoo monisyisesti ja moniäänisesti ihmiselämän valintatilanteista ja siitä, mihin valinnat - olivatpa ne harkittuja tai ajautumisenkaltaisia - johtavat. Ehkäpä romaanin nimi liittyy eniten tähän: amerikkalaisen nyky-yhteiskunnan jäsenten vapauteen tehdä päätöksiä ja valintoja, ja siihen, että päätöksiä ja valintoja rajaavat kuitenkin muidenkin päätökset ja valinnat. Mitä on siis vapaus?

Romaani kuvaa amerikkalaista ylempää, kouluttautuvaa tai kouluttautunutta keskiluokkaa, jolla joko on varalllisuutta tai joka tekee luokkanousun keräämällä enemmän varallisuutta kuin mitä heidän vanhemmillaan on. Romaani kuvaa useita henkilöhahmoja, joista keskeisiä ovat Patty, Walter, Richard, Joey, Jessica ja Connie. Romaani kattaa ajanjakson Pattyn, Walterin ja Richardin nuoruudesta heidän myöhäiseen keski-ikäänsä saakka.

Patty, Walter ja Richard ovat yliopisto-opiskelijoita. Patty on urheilijatyttö, klassinen suorittaja, jolla on kompleksinen äitisuhde: "Patty meni hänen luokseen ja antoi halata itseään. Koska hänen äitinsä oli paljon pienempi, hän tunsi olevansa vähän kuin kaappikello, jota Joyce yritti nostaa ja siirtää." Patty tuntuu pitkälti mukautuvan muiden ihmisten näkemyksiin, hän ei juurikaan tunnu uskaltavan käyttää sitä vapautta ja ottaa sitä vastuuta, joka hänelle itselleen itsestään kuuluisi:

"'Mutta sinä tunnut minusta oikein mukavalta tyypiltä!' Walter sanoi. Patty tiesi sisimmässään, että Walter oli saanut hänestä väärän vaikutelman. Ja virhe jonka hän seuraavaksi teki, hänen elämänsä todella iso virhe, oli mukautua Walterin käsitykseen hänestä, vaikka hän tiesi ettei se ollut oikea. Walter tuntui niin varmalta hänen hyvyydestään, että sai lopulta hänetkin hyväksymään ajatuksen."

Walterilla puolestaan on pienituloinen perhetausta, ja hän on hyvin ahkera ja kulttuurisesti ja akateemisesti suuntautunut, toisin kuin hänen lapsuuden perheensä. Richard Katz on villi ja vapaa rokkari, jollakin tavoin yliopisto- ja työelämän vaatimusten ulkopuolella liikkuva hahmo, vaikka hänenkin elämässään on realiteetteja.

Vapaudessa kuvataan sävykkäästi menestymistä ja kuuluisuutta sekä niiden eri variaatioita. Arki ja siitä poikkeaminen määrittyvät eri tavoin riippuen siitä, mikä on tavanomaista ja kuuluu arjen piiriin ja mikä puolestaan on poikkeavaa ja sikäli kuuluu joko erityisiin ilon tai surun aiheisiin:

"Sitten Lucy jäi huulet raollaan ja julkean haastava katse silmissään odottamaan, nähdäkseen kuinka hänen läsnäolonsa - hänen olemassaolonsa draama - vaikuttaisi Katziin. Kaikkien kaltaistensa pimujen tavoin hän näytti vakuuttuneelta provokaationsa ainutkertaisuudesta. Katz oli, käytännössä kirjaimellisesti, törmännyt samaan provokaatioon sata kertaa aiemminkin, minkä johdosta hän joutui nyt siihen naurettavaan tilanteeseen, että hän tunsi omantuntonsa kolkuttavan koska ei pystynyt teeskentelemään provosoitunutta: koska hän sääli Lucyn urheaa pikku egoa, joka ajelehti avuttomana ikääntyvän naisen epävarmuuden merellä. Hän epäili, ettei pääsisi puusta pitkään Lucyn kanssa vaikka yrittäisi, mutta hän tiesi Lucyn ylpeyden saavan kolauksen, elle edes muodon vuoksi koettaisi esiintyä epämiellyttävästi."

Joey, Jessica ja Connie sen sijaan ovat seuraavaa sukupolvea, romaanissa ensin lapsia ja sen jälkeen nuoria aikuisia - ja heidänkin pitää tehdä omat päätöksensä suhteessa vanhempiinsa, vapauteen ja elämänvalintoihin.

Franzenin henkilökuvaus on nautittavaa luettavaa. Näin kuvataan esimerkiksi Connieta: "Connie ei ymmärtänyt mitään kokonaisuudesta, hän oli pelkkää syvyyttä vailla leveyttä. Kun hän piirsi huopakynillä, hän uppoutui tummentamaan yhden tai kahden alueen värisävyä jättäen loput kokonaan värittämättä ja sivuutti Pattyn hyväntahtoiset kehotukset kokeilla muitakin värejä."

Vapaus käsittelee useita suuria teemoja: yhteiskuntaa, arvoja, valintoja, ympäristökysymyksiä ja -vastuita, identiteettiä, minuutta... Lukiessani Franzenia oivalsin, että Jussi Valtosen Finlandia-palkittu romaani He eivät tiedä mitä tekevät (2014) on Vapaudelle - kenties Franzenille laajemminkin - paljon velkaa. Valtosen romaanin tapahtumat ja henkilöhahmot sekä romaanin laajuus ovat hyvin samankaltaisia kuin Vapaudessa.

Franzenin kirjoitustyyli (suomennos on oivallinen!) vaati minulta hetken aikaa totuttelua, sillä virkkeet ovat pitkiä ja niissä käytetään paljon lauseenvastikkeita ja upotettuja täsmennyksiä. Aluksi tämä tuntui hankalalta ja vaikeaselkoiselta, mutta kun romaani imi mukaansa, kielikin alkoi soida.

Kerrontatekniikka Vapaudessa on kiehtova. Pääosin kerronta fokalisoituu vuoroin keskeisten henkilöhahmojen näkökulmasta, mikä tuo romaaniin moniäänisyyttä ja moninäkökulmaisuutta ja on nykyromaaneille melko tyypillinen rakenne. Romaanissa on kuitenkin eräänlaisena mise en abyme -tyyppisenä upotuksena myös "Patty Berglund: Virheitä tuli tehtyä - Patty Berglundin omaelämäkerta hänen itsensä kertomana (kirjoitettu terapeutin ehdotuksesta)" ja sen jatko-osa "Patty Berglund: Virheitä tuli tehtyä (loppuosa) - Eräänlainen kirje omaelämäkerturin lukijalle". Nämä osiot kerrotaan osin minä- ja osin hän-muodossa Pattyn näkökulmasta, mutta sellaista kommentoivaa ja itsetietoista omaelämäkerrallista kertojaa käyttäen, joka tietää enemmän kuin sen, mistä on kertomassa, koska kertoo omasta menneestä elämästään tulevaisuudessa olevasta nykyisyydestä käsin:

"Ajan kuluminen oli outoa tavalla, jonka omaelämäkerturi pystyy nyt, saatuaan varsin runsaasti kokemusta tapetuista iltapäivistä, tunnistamaan masennuksen aikaansaannokseksi (yhtaikaa loputonta ja hirvittävän nopeaa; sekunnista toiseen tupaten täyttä, tunnista toiseen täydellisen sisällötöntä) - -."

"Koska omaelämäkerturi ei kykene muistamaan, mikä hänen tietoisuutensa tila oli kolmena ensimmäisenä opiskeluvuonna, hän yksinkertaisesti epäilee ettei ollut tietoisuuden tilassa ollenkaan. Hän tunsi olevansa valveilla, mutta itse asiassa hänen on täytynyt kävellä unissaan. Muutoin on vaikea ymmärtää miksi hän, mainitaksemme vain yhden esimerkin, otti niin läheiseksi ystäväkseen häiriintyneen tytön, joka käytännössä katsoen vainosi häntä."

Vapauden vahvuus on pitkä aikajänne. Romaani onnistuu kuvaamaan sitä, mikä ihmisessä on pysyvää läpi elämän, ja samalla sitä, kuinka ihminen muuttuu ja saakin muuttua. Pattyn elämä kokonaisuudessaan määrittyy jollakin tavoin virheiden tekemisen kautta, mikä näkyy hänen omaelämäkertateoksensa nimessä ja heijastuu myös ihmisiin hänen ympärillään: "Hänelle ei ollut yllätys, ettei Patty ollut ottanut yhteyttä, ja kuitenkin moinen hiljaisuus tuntui taktiselta vedolta, vihamielisyydeltä. Ihmiseksi, joka ei oman tunnustuksensa mukaan ollut tehnyt muuta kuin virheitä, Patty loi tekemisillään pelottavan varjon, mitä ne sitten olivatkin."

Vapaus kertoo siitä, mikä tapahtui, ja yhtä lailla siitä, mikä jäi tapahtumatta. Se, mikä tapahtuu, ei katoa, vaan kaikesta jää jälki - vaikka jälki ei olisikaan fyysisessä maailmassa havaittava. Tästä kertoo hienosti seuraava merleaupontylaista todellisuudentulkintaa edustava katkelma:

"Siihen kohtaan seinää ei jäänyt minkäänlaista jälkeä, ja kuitenkin se pysyi jälkeenpäin ikuisesti ympäristöstään erottuvana ja selvästi merkittynä. Se oli pieni maailmankaikkeuden koordinaatti, historiansa pysyvästi leimaama ja muuttama. Siitä paikasta tuli huoneeseen hiljainen kolmas olento hänen [Pattyn] ja Walterin lisäksi niiksi viikonlopuiksi, jotka he viettivät mökillä kahdestaan."

Tänä aikana, jolloin ihmisillä on halu jättää maailmaan itsestään jälki ja jolloin toisaalta maailmaan jää konkreettisia jälkiä meistä kaikista enemmän kuin koskaan aiemmin internetin selaushistorian, julkaistujen somesisältöjen ja tiedonkeruuohjelmien kautta, on virkistävää muistaa, että joskus järisyttävimmät jäljet ovat niitä, jotka ovat hyvin yksityisiä ja vain muistoissa.

Aila Tuomi: Kuolemanvoittoleikki

"Tämä on luettelo maalauksista, jotka Kristian maalasi Jyväskylässä sinä talvena, kun olimme erossa jo kolmatta vuotta."

Kirjayhtymä 1990. 271 s.

Aila Tuomen Kuolemanvoittoleikki on ristiriitainen romaani. Aluksi olin jättää sen lukemisen kesken, kahdesta syystä: toisaalta siinä on jotain äärimmäisen ysäriä tai sitten tarkoitan tässä ysärillä sitä, mitä itse luin ysärin alussa, eli nuorisokirjallisuutta, toisaalta romaanin alkupuolella kerronta fokalisoituu osin romaanin keskushenkilön, Kristianin, läpi silloin, kun hän on lapsi - enkä ole erityisen innostunut lapsipäähenkilöistä. En kuitenkaan luovuttanut, ja kokonaisuudessaan Kuolemanvoittoleikki on onnistunut lukukokemus.

Romaanin tarina kertoo kahdesta veljeksestä, Mikasta - jonka näkökulmasta tarinaa enien kerrotaan - ja Kristianista, joka on veljeksistä se, jonka ympärillä tarina eniten pyörii. Mika on Kristianin pikkuveli, mutta heistä kahdesta se, joka on perinteisellä tavalla miehekäs, siis toisaalta lihaksikas, toisaalta äkkipikaisen aggressiivinen ja kaikenkaikkiaan niin periheteromainen kuin olla ja voi. Niinpä Mika, niin pikkuveli kuin onkin, on veljessuhteessa se, joka saa toimia pelastajana. Hän on pelastanut Kristianin tilanteesta jos toisestakin, useimmiten nyrkkiensä avulla.

Kristian puolestaan on eteerinen ja taiteellinen - sekä hyvin herkkä. Hänen mielenterveytensä on ollut koetukseela ja lapsena ja teininä, kun perhettä on kohdannut erinäisiä tragedioita. Tästä juontaa romaanin nimi, Kuolemanvoittoleikki. Kristianin abivuonna veljekset ovat keksineet tämän leikin, jolla saa pidettyä Kristianin demonit loitolla. Leikin leikkiminen on kuitenkin vaarallista ja kuluttavaa, ja niinpä Mika on pistänyt välit poikki Kristianin kanssa tämän valmistuttua ylioppilaaksi.

Romaanin nykyhetkessä ollaan kolmen vuoden päässä abivuodesta, ja paljastuu, että Kristianilla on toisaalta vakavia sydänvaivoja, joita hän ei ole hoitanut asianmukaisesti, sekä valtava perintö käsiensä ulottuvilla. Perhe on sitä mieltä, että Kristian kuuntelee vain Mikaa, joten Mikan on otettava yhteyttä Kristianiin. Tästä lähtee liikkeelle romaanin nykyhetkessä etenevä juoni, jonka tapahtumia valotetaan takaumin.

Kuolemanvoittoleikki on oiva katsaus 1980-luvun lopun tai 1990-luvun alun suomalaiseen yhteiskuntaan ja sen asenteisiin. Kristian nimittäin on homoseksuaali. Mika puolestaan on "tosimies", joka muistaa korostaa sitä, kuinka hän tarvitsee naisia muun muassa paineidensa laukaisemiseen. Mika ei juuri mitään homoudesta tiedä, mutta kun hän käy pelastamassa humalaisen veljensä homodiskosta, hän keskustelee erään keski-ikäisen homon kanssa, joka suosittelee hänelle tietokirjaa luettavaksi; sitä kautta Mikakin saa asiallista tietoa homoseksuaalisuudesta ja oppii näkemään ilmiön ja hiljalleen ymmärtämään sitä:

"Tavallisilla ihmisillä ei ollut aavistustakaan siitä alakulttuurista, joka jossain heidän jalkojensa ja massakulttuurin puristuksessa yritti löytää ihmisarvonsa ja elintilansa. Olin kiitollinen kaikesta siitä, minkä olin joutunut kokemaan, näkemään ja lukemaan, sillä hetkellä, kun näin Nilkin ilmeen, Sen nimi oli syyllisyys, häpeä, alistuvuus, nöyryys."

Mikan ja Kristianin suhde sen sijaan on aina, välirikkoa ennen, ollut hyvin läheinen, jopa epätyypillisen läheinen. Perheessä sitä on selitetty pitkälti perhettä kohdanneiden tragdioiden avulla. Nyt Mikan tehtävä on pelastaa Kristian ja saada hänet suostumaan hänelle elintärkeisiin sairaalahoitoihin ja samalla selvittää abivuoden päätteeksi tapahtunut välirikko, sillä ilman tapahtuneen kohtaamista Kristianin kanssa asiat eivät etene.

Kuolemanvoittoleikissä on kyse vieraan ymmärtämisestä, mikä koetetaan tehdä lukijallekin mahdolliseksi juuri Mikan henkilöhahmon kautta, johon toisaalta tiivistyy stereotyyppinen miehisyys ja heteroseksuaalisuus mutta joka toisaalta Kristianin kanssa jaetusta lapsuudesta ja nuoruudesta johtuen on myös moniulotteinen ja ristiriitainen hahmo. Ollaan itsensä näkemisen ja itsensä hyväksymisen kysymysten äärellä - sillä ilman itsensä kohtaamista ja hyväksymistä ei voida vaatia sitä, että muut tai yhteiskunta näkisivät tai hyväksyisivät jotain, jonka olemassaoloa ne eivät tiedä tai ymmärrä:

"Mene peilin eteen - - yritä hyväksyä se, mitä näet, yritä rakastaa sitä ajatellen, että se on mies, jonka kanssa sun täytyy elää. Sun täytyy saada sen hyväksyntä, rakkaus ja kunnioitus, ei muiden... Mutta sun täytyy kans oppii tekeen sille hyvää."

Kuolemanvoittoleikki näyttää myös sen, että Suomen asenneilmapiiri on osittain muuttunut huimasti noin kolmessakymmenessä vuodessa; osittain taas samankaltaista ahdasmielisyyttä ja lyhytnäköisyyttä, pelkoa, on edelleen vahvasti olemassa.

Peer Gynt @ Ryhmäteatteri, Helsinki

Ryhmäteatterin Peer Gynt on hämmentävä ja vaikuttava esitys. Kaikkein eniten sekä totuttelua että ihastusta näytelmässä vaatii sen kieli, joka on runomuotoista. Peer Gyntin ovat Ibsenin tekstistä (1867) suomentaneet sekä Otto Manninen että Pentti Saarikoski, ja Ryhmäteatterin versio on joko ylistys Mannisen suomennokselle tai muunnelma siitä - niin tai näin, kielellisesti näytelmä on lumoava ja taidokas. Riimittelyyn myös tottuu yllättävän nopeasti ja väliajalla sitä jo tekee mieli imitoida - ja silloin viimeistään huomaa oman rajallisuutensa ja tekstin nerokkuuden.

Ensimmäisen puoliajan alun miinukseksi täytyy tosin sanoa, että kun yleisö pääsee tutustumaan näytelmän nimihenkilöön ja tämän äitiin, jotka edustavat luokkayhteiskunnassa korkealta alas trailerielämään asti pudonnutta white trashia, kiroilua on kirjoitettu repliikkeihin liikaa. Kaikki tuntuu olevan yhtä jumalautaa ja saatanaa, missä joukossa yksi "lievästi vituttaa" -repliikki tuntuu raikkaalta tuulahdukselta. Mutta ehkäpä viesti olisi mennyt perille vähän vähemmälläkin kiroilulla. Onneksi kirosanojen ylikäyttö jää jotakuinkin ensimmäiseen kohtaukseen.

Myös näytelmän puvustus on mykistyttävä. Eritoten luontoelementit ovat upeita. Peer Gyntiä riivaavat peurat on toteutettu hienosti, mystisesti ja vaikuttavasti, samoin uhkaava symbolisen helvetti-kohtauksen eläinkuvasto.

Huumoria ei ole unohdettu. Näytelmän sivuhenkilöissä nähdään helmisuorituksia. Ensimmäisen puoliajan hääjuhlan vieraat, kuten seppä, on saatu mahtaviksi, koomisiksi hahmoiksi. Kaikkein paras - myös ilmeiltään, kannattaa siis pyrkiä eturiviin istumaan! - sivuhahmoista on kuitenkin toisen puoliajan loppupuolella näyttämölle saapuva saatana, jolla on aivan mieletön mimiikka.

Minulta Peer Gyntin ensimmäinen puoliaika vaati varsin paljon totuttelua niin näytelmän kieleen kuin maailmaankin, ja toisella puoliajalla, joka on vauhdikkaampaa ja nopeakäänteisempää menoa, aloin varsinaisesti nauttia näytelmästä.

Iida Rauma: Seksistä ja matematiikasta

"Ensilumi ja kuukautiset tulivat molemmat etuajassa."

Gummerus 2015. 474 s.

Iida Raumasta on ehdottomasti tulossa mielikirjailijani. Luin aiemmin syksyllä hänen esikoisromaaninsa Katoamisten kirjan (2011) ja nyt vuonna 2015 ilmestyneen, Kalevi Jäntin palkinnon voittaneen Seksistä ja matematiikasta. Rauma kuvaa henkilöhahmojaan syvästi ja kiinnostavasti, ja kaikissa hahmoissa on jokin särö. Rauma on yksinomaisesti taitava erillisyyden ja etäisyyden kuvaaja: miten ulkopuolisiksi kokevat henkilöhahmot saadaan kohtaamaan toisia, siinä Rauman romaanien taika.

Seksistaä ja matematiikasta -romaanin päähenkilö on Erika, joka on matemaatikko. Hänen matemaattinen lahjakkuutensa on puhjennut jo lapsena, ja romaanin nykyhetkessä Erika on aikuinen matemaatikko, joka työskentelee tutkijana Berliinissä. Romaanin nykyhetken aikatasolta tehdään pitkiä takaumia Erikan lapsuuteen ja lapsuudenperheeseen, kuin myös opiskeluaikoihin Helsingin yliopistossa sekä opintoihin tai työskentelyyn Japanissa.

Seksistä ja matematiikasta -romaani kuvaa ansiokkaasti ja häpeilemättä henkilöhahmoja, ihmissuhteita ja perhesuhteita. Ote on psykologisen realistinen ja osin esseistinen, mutta romaanissa on myös vahva spekulatiivisen fiktion taso:

"Kummituksia on olemassa, turha kiistää. On paikkoja, joiden tunnelmassa on yksinkertaisesti jotain pielessä. Voimme viettää aikaa läheisten kanssa, sytyttää valot, puhua, nauraa tai uppoutua työhön, mutta jokin aistien rajoilla hälyttää, ettei kaikki ole hyvin ja että jos olemme yhtään järkeviä, kokoamme tavarat, ystävät ja työmme ja pakenemme niin pian kuin mahdollista. - - Jokin raja ei pidä, ja ikkunan takana musta hahmo seisoo, tuijottaa."

Pohtiva ote, matemaattinen järki ja järjen ylittävä taso tekevät Seksistä ja matematiikasta -romaanista aivan omanlaisensa. Kaiken kerronnan ja kerrotun takana on kuitenkin syvä inhimillisyys:

 "Lukusuoralla kahden luonnollisen luvun, esimerkiksi yhden ja kahden välissä, on ääretön määrä muita lukuja, murtolukuja ja irrationaalilukuja. Erika havaitsi muistin materian olevan samanlaista, mikään mielikuva ei tyhjene rajalliseen määrään yksityiskohtia, syntymän ja nykyhetken väliin mahtuu äärettömyys, samoin kahden hengenvedon väliin. Erika tunsi uppoavansa sinne, pois matematiikan abstraktista ja hyvin käsitteellistetystä äärettömyydestä oman muistiaineksensa äärettömyyteen, eikä se ollut lainkaan miellyttävä kokemus."

Romaanin keskushenkilöistä rakentuu moniulotteinen ja selittelemätön kuva toiminnan, menneisyyden ja tuntemusten kautta, eivätkä sivuhenkilötkään jää millään lailla ohuiksi. Kaikkea tai kaikkia ei kuitenkaan tarvitse tai voikaan ymmärtää; pahuutta ei selitetä. Suurimmaksi osaksi pahuus asetetaan kontekstiinsa, mutta romaanissa on raikasta se, että osin pahoja henkilöhahmoja tai tekoja kontekstualisoidaan vain vähän - mutta tämä on yhden henkilöhahmon kohdalla tehtävä poikkeus.

Nimensä mukaan Seksistä ja matematiikasta -romaanissa on kyse myös seksistä, jota osin teoretisoidaan, kuten tässä...

"Ruumiin rajat ovat epämääräiset, täynnä vuotokohtia. - - Jokainen uskonnollinen tai poliittinen johtaja, pedagogi, siivooja tai sihteeri tietää, kuinka tärkeää on ylläpitää rajoja. Paikkaamme kohojemme hämäryyttä kielloin ja määräyksin, säätelemme, mikä on oikea tapa syödä, ulostaa, mestruoida, harrastaa seksiä. - - Ylikulttuurisesti yleisimmät tabut koskevat juuri ruokaa, ulostamista, kuukautisia ja seksiä. Samoin koskevat kiihkeimmät fantasiat. Me kuvotumme ja kiihotumme siitä, mitä pidämme likaisena. Jokaisella hengenvedolla ja suupalalla me liukenemme maailmaan, ja maailma liukenee meihin. Jokaisessa meissä primitiivinen kauhu liukenemista kohtaan. Jokaisessa meissä irstas halu liueta."

...mutta useimmiten kuvataan käytännössä - ja uskottavasti.

Päähenkilö-Erikan kautta romaanin todellisuus fokalisoituu kiinnostavalla tavalla, koska Erika havainnoi maailmaa usein matematiikan viitekehyksen läpi:

"Erika ei ollut ikinä pitänyt luonnontieteiden induktiivista todistusta suuressa arvossa. Se että jokin on tapahtunut aina tietyllä tavalla, ei todellakaan takaa, etteikö jonain päivänä voisi olla toisin. Matematiikassa yksittäistapauksiin perustuvia tuloksia ei edes lasketa tiedoksi ja hyvästä syystä. Havainto on kapea, aina puolueellinen ja vääristynyt, ja maailma on täynnä ainutkertaista outoutta. Toki Erika kykeni myöntämään, että arkielämän kannalta voi olla käytännöllistä uskoa, ettei lattia vajoa alta, että painovoima pitää kehon maassa eikä kukaan ota automaattisetta metroon. Mutta sitten koittaa päivä, jona tapahtuu se, mitä ei pitänyt tapahtua, aurinko ei nouse ja joku odottaa rappukäytävässä. Ja kun luottamus iduktioon on mennyt, ei ole paljoa jäljellä, jos haluaa operoida konkretian maailmassa, nousta aamulla sängystä, mennä kauppaan ja töihin ja ajaa metrolla."

Kuten esikoisromaanissa Katoamisten kirja, myös tässä romaanissa Rauma asettaa lukijan katsomaan omia itsestäänselvyyksinä pitämiään maailmankäsityksiä ja kyseenalaistamaan niitä. Niin Katoamisten kirjassa kuin tässäkin romaanissa on henkilöhahmo, jonka sukupuoli ja/tai seksuaalisuus ei ole pääteltävissä suoraan hänen nimestään, ja niin myös sukupuolen maailma näytetään lukijalle äärettömyyksien jatkumona samaan tapaan kuin "kahden luonnollisen luvun" välinen jatkumo matemaattisella lukusuoralla: on olemassa paljon muutakin kuin "nainen" tai "mies".

Seksistä ja matematiikasta on kerrassaan taiten rakennettu, hieno ja koskettava romaani. Jään malttamattomana odottamaan Iida Rauman seuraavaa teosta.


* * *

Lukuhaaste 2016:
2. Matkakertomus
3. Kirjassa rakastutaan
17. Kirjassa juhlitaan
32. Kirjassa on myrsky
41. Kirjassa lähetetään kirjeitä
44. Kirjassa joku kuolee

Farmi @ Ryhmäteatteri, Helsinki

Ryhmäteatterissa esitettävä George Orwellin Eläinten vallankumous -romaanista (1945) ponnistava näytelmä Farmi on kompakti, hauska, traaginen ja teemoja pohtimaan saava näytelmä. Farmin ovat käsikrijoittaneet Juha Hurme, Henriikka Tavi, Sinna Virtanen ja Linda Wallgren, joista viimeeksi mainittu on myös näytelmän ohjaaja. Helsingin Sanomat antoi Farmille viisi tähteä, mikä on varsin poikkeuksellista. Itse en päätynyt aivan samanlaisiin sfääreihin näytelmää jälkipuidessamme, mutta kuten kritiikista huomaa, näytelmä tarjoaa runsaasti ajattelemisen aihetta.

Farmissa hyödynnetään oivallisesti toistoa kerronnan välineenä. Kun jokin toistuu, katsoja kiinnittää huomiota siihen, mikä on eri tavalla kuin aiemmin. Toisto tuo näkyviin todellisuuden normit ja sen, mitä pidetään turvallisena arkena, mitä puolestaan arkea järisyttävänä poikkeuksena.

Farmilla asuu johtaja-possu, puoliksi elävä ja puoliksi kuollut ahdistunut kissa, vale-empaattinen ja itsekäs kana, pinnallinen ja hieman pöhkö maailman pienin hevonen Falafella sekä lammas, joka vastaa kaikista käytännön askareista. Jokainen päivä alkaa samalla tavoin: aurinko nousee, jokainen eläin tekee itselleen tyypilliset aamuaskareet ja sitten Falafella pyytää possua "kertomaan Historian" - siis lukemaan Eläinten vallankumousta.

Eläinten todellisuus farmilla on pintapuolisesti aurinkoa ja vihreää nurmikkoa, mutta kun rutiini suistuu raiteiltaan, todellisuuden alta nostaa päätään hallitsematon historia, joka on saatava vaiennettua heti, ettei todellisuus järkkyisi sijoiltaan yhtään enempää. Mutta jokaisen eläimen turkin tai höyhenpeitteen alla piilee sama mekanismi kuin todellisuudessakin: pinnan alla on jotain muuta kuin miltä ensin näyttää. Kun yö laskeutuu, katsojalle paljastuu yksi kerrallaan kunkin eläimen yöpuoli. Mikään, mikä päältäpäin näyttää harmoniselta ja siloiselta, ei sitä ole.

Farmissa on käytetty paljon huumoria, jonka kritiikki osuu esimerkiksi työpaikkajargoniin ja tekee näkyväksi sen tyhjänpäiväisyyden, ja pelon tyhjänpäiväisyyden alla: jos näennäisesti yhteyttä (ja todellisuudessa etäisyyttä) ei pidettäisi yllä kielellisten, turvallisten fraasien avulla, niiden alta voisi tulla näkyviin loputon tyhjyys ja pelko. Farmin eläinyhteisö on näennäisen onnellinen ja toimiva, mutta näytelmä tekee näkyväksi sen, että toimivuuden kulissin takana kukaan ei tunne toisiaan, välitä toisistaan tai uskalla välittää; voisi lähteä "täältä" "tonne" tai "sinne", mutta kun ei uskalla. Voisi rakastuakin, mutta helpompaa on keksiä tekosyitä sille, ettei se oikeasti olekaan hyvä idea. Voi salaa muilta olla oma itsensä, erilainen kuin arkinormi ja luova, mutta jos sen näyttää muille, tulee hylätyksi. Voi paeta arjen vaatimuksia ja epäreiluutta suuruudenhulluihin rotukuvitelmiin omasta ylemmyydestä, mutta ne ovat vain itsepetosta, joka ei muuta todellisuuden luonnetta yhtään mihinkään suuntaan. Voi olla kaiken suorittava työorja, jonka panosta yhteiseksi hyväksi kukaan ei huomaa, mutta se on rooli, josta ei ole poispääsyä.

Farmi sekä viihdyttää että saa nauramaan oman arkitodellisuuden näkyväksi tehdyille pintakulisseille, mutta se saa myös tarkastelemaan niin omaa itseään ja toimintaansa kuin ympäröivää todellisuutta ja sen toimintaehtoja kriittisessä valossa.

EDIT: Korjattu lehmä lampaaksi erään tarkkasilmäisen lukijan havainnon perusteella. Kiitos!

Tinni Ernsjöö Rappe & Jennie Sjögren: Liian tunnollinen

Otava 2005. Ruotsinkielinen alkuteos Diagnos: Duktig. Handbok för överambitiosa tjejer och alla andra som borde bry sig, 2002.

Ruotsalaisten Tinni Ernsjöö Rappen ja Jennien Sjögrenin kirjoittama Liian tunnollinen sopii silmiä avaavaksi mutta myös kannustavaksi luettavaksi kenelle tahansa työelämässä tai yhteiskunnassa mukana olevalle, eritoten naisille ja vielä tarkemmin sanottuna nuorille naisille. Ote on feministinen, muttei millään lailla paasaava, päinvastoin.

Teoksessa on useita syvähaastatteluja, joissa on haastateltu naisia, jotka ovat uupuneet (työ)elämässä. Tapausesimerkit antavat samastumispintaa ja ovat samalla selviytymistarinoita. Pelkistä tapausesimerkeistä teos ei kuitenkaan suinkaan koostu. Kokonaisuus on kirjoitettu kiinnostavasti ja se herättelee ajattelemaan omaa elämää, omia elämänvalintoja ja arvoja - ja myös sitä, miten omaa elämäänsä voi muuttaa.

Feminismi näkyy teoksen läpäisevänä arvopohjana. Teos myös tekee näkyväksi sen, että feminismiä todellakin tarvitaan edelleen. Tätä havainnollistaa osuvasti kohta, jossa lainataan ruotsalaista psykoanalyytikkoa ja kirjailijaa Irene Matthisia. Matthis kutsuu tytön kasvuaikaa perheen perustamiseen (eli nykyään noin kolmekymppisyyteen) saakka "onnelliseksi kuherruskuukaudeksi". Tuolloin Matthisin mukaan tytön on vaikeaa omaksua tietoa sukupuolisesta syrjinnästä, hän ei tunne itseään syrjityksi ja uskoo vahvasti itseensä. Hän ei suostu kuulemaan vanhempien naisten varoittavia sanoja "Kyllä sinä vielä huomaat". Matthis toteaa: "Se on ihana mutta petollinen vaihe. Tytöt pitävät itsestään selvänä , että ovat samanarvoisia kuin pojat. Sitten he kohtaavat todellisuuden, joka ei pidäkään sitä itsestään selvänä." Ja tätä asiaa konkretisoidaan teoksessa monin tavoin - mikäli omasta elämästä ei tule mieleen esimerkkitapauksia ja asia tässä referoituna vaikuttaa löyhästi argumentoidulta.

Liian tunnollisen fokuksessa on työelämä, mutta teos käsittelee yhteiskuntaa ja (naisen) elämää laajemminkin. Liian tunnollisessa käsitellään paljon kiireen ongelmaa. Teos ravistelee ajattelemaan väitteillään: "Kiireyhteiskunnassa emme enää oikein ymmärrä, että eläminen vie aikaa." Esimerkiksi havainnollistamaan tätä väitettä teos nostaa ihmiset, jitka kokevat, että hampaidenpesu vie liikaa aikaa, ja toivovat siihen jotakin tehokkaampaa menetelmää. Mikä on tavanomaista, ikään kuin normaalia ja ihmiselämään kuuluvaa; mitä voi tai edes kannattaa tehostaa?

Ihminen on rajallinen olento, vaikka itse kukin kokee omat kaikkivoipuuden hetkensä. Rajallisuuden kohtaaminen voi olla turhauttavaa - varsinkin, jos sitä ei tiedosta tai tuntee avuttomuutta sen edessä. Arjen tasolla ajankäyttö tuntuu joskus lähes mahdottomalta. Miten tähän kaikkeen voi riittää aikaa? Minulla ei ole aikaa! Ja sitten on jatkuva kiire - ja mahdollisesti myös syyllisyys, huono omatunto ja pitkä lista tekemättömiä asioita.

Ajankäyttöä - liittyen myös laajemmin elämän suunnittelemiseen kuin vain vuorokauden tuntien lyhytaikaiseen riittämiseen - teos käsittelee liikkeenjohdon konsultti Klara Adolphsonin budjettimetaforan kautta. Adolphson kehottaa laatimaan budjetin elämästä - ja budjetti tarkoittaa yksinkertaisesti elämän suunnittelemista:

"Monet tekevät sen virheen, etteivät laske asioita yhteen, kun haaveilevat elämästään, ja siten he luovat itselleen paineita. Budjetti ei pidä."

Adolphson ottaa esimerkin omasta elämästään:

"Haluan hyvän työn, johon voin käyttää paljon aikaa, pitää kunnolla huolta koirastani, treenata kolme kertaa viikossa ja aloittaa ratsastuksen. Olen jo kauan halunnut sitä, ja se kalvaa minua: miksen koskaan aloita ratsastusta? Jos ajattelen asiaa edes kaksi sekuntia, tajuan etten ole tehnyt budjettia. En pysty tekemään kaikkea tuota, koska tarvitsen aikaa olla tekemättä mitään ja perheeni ja ystävieni tapaamiseen. Silti tunnen itseni huonoksi, kun en hoida ratsastusasiaa."

Noora Bäckgren kirjoitti tästä samasta asiasta erittäin havahduttavan osui ja upposi -tyylisen kolumnin Helsingin Sanomiin tänä syksynä. Kolumnissaan Mitä antautuneempi ihminen on työlleen, sen tarpeettomampi hän on ympärillään oleville ihmisille Bäckgren nostaa esille eritoten ajankäyttöön liittyviä asioita. Hän havainnollistaa näkemyksiään numeroilla: "Voi ajatella, että ihminen, joka antaa työlleen sataprosenttisen panostuksen, antaa perheelleen, läheisilleen ja harrastuksilleen nolla prosenttia. Nolla ei välttämättä näytä nollalta; ihminen tulee kyllä töistä kotiin, mutta hänen henkinen panostuksensa kotona tai muualla työelämän ulkopuolella on yhtä suuri kuin biojäteastiaan heitetyn omenan kuoren."

Liian tunnollinen ottaa myös kantaa tähän prosenttikeskusteluun:

Teoksen lukeminen on havahduttava kokemus, mutta myös myönteisellä tavalla. Lukeminen antaa ajattelemisen aiheita ja myös ajattelemisen työkaluja.


* * *

Lukuhaaste 2016:
8. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa en ole lukenut aiemmin
16. En ole ikinä ennen kuullut kirjasta
29. Kahden kirjailijan yhdessä kirjoittama kirja

Harri Sirola: Kaksi kaupunkia

"Jupiter sattui olemaan kalan tähdistössä ja näkyi hyvin mäntypuiseen kalastajaveneeseen."

Teos 2015 (ensimmäinen painos: Gummerus 1991). 637 s.

Harri Sirolan Kaksi kaupunkia on upea, vaikuttava romaani, jota syyttä ei ole kutsuttu Sirolan päätyöksi. Muistan aiemmin lukeneeni teoksen aikalaisvastaanoton epäonnisuudesta. Romaani kertoo kahdesta kaupungista, Tallinnasta ja Helsingistä, ja niiden kautta kahdesta täysin erilaisesta maailmasta: totalitaristisesta Neuvosto-Virosta ja kapitalistisesta mutta suomettuneesta Suomesta. Romaani julkaistiin ensimmäistä kertaa vuonna 1991, jolloin maailma, josta romaani kertoo, lakkasi olemasta: Neuvostoliitto hajosi ja Viro itsenäistyi, eikä lukijoita kiinnostanut se, mistä romaani kertoo, koska oltiin uuden maailman äärellä, vapauden ja muutoksen murroksen hurmassa.

Nyt aikaa on kulunut riittävästi, jotta Kahden kaupungin loistokkuus tulee esiin. Toisaalta maailma ei ole muuttunut mihinkään, vaikka suuri ja mahtava itänaapurimme ei enää marssikaan punalipun alla ja vaikka esimerkiksi teknologinen kehitys on muuttanut maailmaa huimasti. Kaksi kaupunkia on vahva romaani, jonka sanoma, sisältö ja ilmaisukeinot kestävät aikaa. Nykylukija voisi todeta, että Sofi Oksasen menestysromaani Puhdistus ja Katja Ketun hieno romaani Yöperhonen tuntuvat olevan vahvasti velkaa Kahdelle kaupungille; toisaalta Kaksi kaupunkia on myös elävä kuvaus nuoresta aikuisuudesta, elämänjanosta ja rakkauden ja elämän merkityksen hakemisesta.

Kahden kaupungin tärkeimmäksi henkilöhahmoksi nousee virolainen muusikko Ants Semper, toisinajattelija Tallinnasta. Romaani ristivalottaa Antsin hahmoa hienosti: totalitaristisen yhteiskunnan näkökulmasta hän on ehdottomasti vähintäänkin toisinajattelija, mutta toisaalta humaanista näkökulmasta ja toisaalta vapaan yhteiskunnan näkökulmasta hän on ihan tavallinen ihminen, joka haluaisi vain elää omaa elämäänsä rauhassa. Se ei tietenkään onnistu.

Antsin hahmon kautta romaani onnistuu kuvaamaan vapautta, valtaa ja mielivaltaista alistamista traagisesti ja koskettavasti, mutta kuitenkin myös vahvasti toivon kautta. Antsn elämänasenne on hyväksyvyydessään sellainen, josta tekee mieli ottaa mallia. Antsille tapahtuu kohtuuttomia asioita, mutta kaiken keskellä hän pyrkii olemaan tyyni ja löytämään aina kauneutta elämästä. "Tämä ei ollut minkään alku, eikä minkään loppu. Tämä oli eräs tuokio elämässä."

Muita virolaisia henkilöhahmoja ovat Antsin veli Maks, hänen ystävänsä Rein, lukuisat naishahmot, rakastajattaret, joita Ants kutsuu itämaisittain hanumeiksi, ja heistä keskeisimpänä Aave, Reinin vaimo, jonka alkoholisoitunut isä on kuuluisa kuvataiteilija ja jonka äiti on katkeroitunut kotirouva, joka on täysin kyllästynyt miesten ryyppäämisen seuraamiseen. Ja koska totalitarismissa ja kyttäysyhteiskunnassa eletään, aina ja kaikkialla joku on petturi, ilmiantaja, juudashahmo.

Suomenlahden pohjoispuolelta tutustumme eksentrisyyteen pyrkivään, pinnalliseen, hedonistiseen ja itsekeskeiseen runoilijaan taiteilijanimeltään David Leija, ja hänen vastapainokseen maanläheiseen ja kultasydämiseen kalastajaan Joniin, jonka tärkein kalakaveri on Kössi.

Suomelahden yli syntyy sattuman varaan rakentunut side, joka yhdistää kaikkia henkilöhahmoja: kun David Leija käy Tallinnassa biletysreissulla, hän tutustuu Antsiin, joka haaveilee Suomenlahden yli vapaaseen maailmaan loikkaamisesta. Tämä romaanin jännite tekee näkyväksi sen, kuinka erilaiset maailmat vallitsevatkaan lahden eri puolin; millaisia ovat suomalaisten ongelmat ja elämäntavoitteet, millaisia virolaisten, ja kuinka erilaiset ovatkaan ne todellisuudet, jotka nämä mahdollistavat tai tekevät olemassaoleviksi.

Kaksi kaupunkia on todella vaikuttava lukukokemus. Romaanin tarina jää pohdituttamaan pitkäksi aikaa. Se myös saa miettimään omia elämänvalintoja ja kaikkia niitä mahdollisuuksia, jotka ovat olemassa.

* * *

Lukuhaaste 2016:

2. Matkakertomus
3. Kirjassa rakastutaan
4. Maahanmuuttajasta, pakolaisesta tai turvapaikanhakijasta kertova kirja
17. Kirjassa juhlitaan
25. Kirjassa on yli 500 sivua
32. Kirjassa on myrsky
41. Kirjassa lähetetään kirjeitä
42. 2000-luvulla sotaa käyneestä maasta kertova kirja
44. Kirjassa joku kuolee

Donna Tartt: Jumalat juhlivat öisin

"Lumi alkoi sulaa vuorilla ja Bunny oli ollut kuolleena monta viikkoa ennen kuin aloimme ymmärtää tilanteemme vakavuuden."

WSOY 1993/2003. Suom. Eva Siikarla. Alkuteos The Secret History. 1992. 551 s.

Donna Tarttin Jumalat juhlivat öisin on koukuttavaa luettavaa. On ihanaa hypätä tarinaan, jossa on tarttumapintaa, mutta jonka maailma ei enää voisi olla totta.

Romaanin käännekohta paljastetaan jo prologin ensimmäisessä virkkeessä: Bunny on kuollut ja romaanin päähenkilö Richard Papen kuuluu "meihin", opiskelijaryhmään, joka on vastuussa Bunnyn kuolemasta, suoremmin sanoen opiskelijoihin, jotka ovat murhanneet Bunnyn.

Jumalat juhlivat öisin -romaanin idea ei siis ole se, mitä tapahtuu, vaan se, miten tapahtuu. Prologin jälkeen Richard alkaa kertoa opinnoistaan Hampden Collegessa ja siitä, kuinka hän tutustui Bunnyyn, Francisiin ja Henryyn sekä kaksosiin Camillaan ja Charlesiin ja alkoi opiskella näiden kanssa kreikkaa. Toisaalta Jumalat juhlivat öisin on siis romaani nuoruudesta ja opiskelemisesta (siis juhlimisesta) ja toisaalta se sukeltaa akateemiseen maailmaan, jossa rakastetaan tuhatvuotisia kieliä ja kulttuureja, mutta ytimeltään Jumalat juhlivat öisin on 1990-luvun Rikos ja rangaistus - vaikka se tunnustaakin omistuskirjoituksessaan kunniansa Amerikan Psykolle.

Romaanin tarttumapinta piilee toisaalta uskottavassa opiskelijaelämän kuvauksessa, toisaalta siinä, miten se kuvaa ihmisen halua vapautua ihmisyydestään, faustmaista tarvetta myydä sielunsa - tai tämän romaanin osalta ei voi puhua sielun myymisestä, ei konkreettisena eikä metaforisena ilmiönä, vaan halusta vapautua minuudesta, antautua itsensä ulkopuolelle, kadottaa itseytensä. Romaanissa on kuitenkin myös viehättävää vanhanaikaisuutta: ei pelkästään siinä, että henkilöhahmot opiskelevat kuolleita kieliä ja ihailevat antiikin ajan maailmaa, vaan myös siinä, että romaanin lukeminen muistuttaa jollakin kierolla tavalla Viisikoiden lukemista. Romaanissa on ystäväporukka, jolla on salaisia seikkailuja - eikä kenelläkään ole kännykkää, tietokonetta tai internetiä, koska niitä ei romaanin nykyhetkessä ole keksitty. Niinpä esseet kirjoitetaan käsin, tai ne voidaan kirjoittaa kirjoituskoneella puhtaaksi Collegen lukusalissa, puhelut soitetaan kolikkopuhelimista eikä kotipuhelimiin aina vastata ja niin edelleen.

Paitsi että Jumalat juhlivat öisin on sujuvasti kirjoitettu trilleri, sitä lukiessa myös oma kiinnostus kieltä ja kulttuuria kohtaan kokee renessanssin:

"Pur: tuossa yhdessä sanassa on minun mielessäni muinaiskreikan salaisuus, sen kirkas, kauhistuttava selkeys. Miten voin saada teidät näkemään sen, tuon oudon kovan valon joka loistaa Homeroksen maisemissa ja valaiseen Platonin dialogeja, vieraan valon jota meidän omalla kielellämme ei pysty ilmaisemaan? - - Tavallaan juuri tästä syystä tunsin olevani niin lähellä muita kreikan kurssin osanottajia. Hekin tunsivat tämän kauniin ja karmivan, vuosisatoja kuolleena olleen maiseman; he olivat kokeneet saman, nostaneet katseensa kirjastaan 400-luvun silmin ja kokeneet maailman piinallisen hitaaksi ja vieraaksi, aivan kuin se ei olisikaan heidän kotinsa."

Tarttin kieli ylipäätään on monivivahteista ja suomennos on nautittavaa luettavaa. Joitain ajallisia söpöyksiä suomennoksessa kuitenkin on: esimerkiksi McDonald'sista ostetaan "Onnellinen ateria". ei Happy Mealia - mikä on ymmärrettävää ottaen huomioon sen, että suomennoksen ensimmäinen painos on julkaistu vuonna 1993, jolloin Mäkkäri ei Suomessa ollut vielä lyönyt niin läpi, että konseptin olisi voinut olettaa olevan ymmärrettävä lukijalle.

Jumalat juhlivat öisin on monikerroksinen romaani, jonka henkilöhahmoista ja maailmasta kiinnostuu ja jota ei oikein raaksi laskea käsistään, kun tarinaan on päässyt sisään.


* * *

Lukuhaaste 2016:
3. Kirjassa rakastutaan
8. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa en ole lukenut aiemmin
15. Kirjan kansi on mielestäni ruma
17. Kirjassa juhlitaan
20. Kirjan nimi viittaa vuorokaudenaikaan
25. Kirjassa on yli 500 sivua
30. Viihteellinen kirja
41. Kirjassa lähetetään kirjeitä
42. 2000-luvulla sotaa käyneestä maasta kertova kirja
44. Kirjassa joku kuolee

Läski - Rasvainen monologi lihavuudesta @ Teatteri Takomo, Helsinki

Raisa Omaheimon käsikirjoittama ja näyttelemä Läski - Rasvainen monologi lihavuudesta on aivan loistava näytelmä. Se naurattaa osuvilla ja itsekriittisillä mutta täysin yleistettävissä olevilla tilanteillaan ja repliikeillään, itkettää henkilökohtaisuudellaan ja traagisuudellaan - jotka henkilökohtaisuudesta huolimatta tai juuri siitä johtuen ovat jaettuja kokemuksia, varmasti tuttuja omakohtaisesti tai lähipiiristä - ja ottaa kantaa läskiyteen ja kehonkuvaan yhteiskunnallisella tasolla. Näytelmän Teatteri Takomoon on ohjannut ja dramatisoinut Elina Kilkku.

Esitys näyttää läskiyden alastomana, suorasti ja viiltävän rohkeasti sekä fyysisesti lavalla että muistojen ja kokemusten kautta. Toisaalta esitys ei sano läskiydestä juuri mitään uutta, mutta toisaalta se muotoilee sanomansa niin, että luulisi sanoman menevän perille katsojalle kuin katsojalle. Näytelmä asettaa nyky-yhteiskunnan ulkonäkökeskeisyyden ja läskiyden "synnin" tarkastelun valokeilaan ja kysyy, miksi läskiydestä on tehty näin suuri onglema: miksi ihminen ei saa olla läski ja miksi katsotaan, että läskiyttä on oikeus kenen tahansa ja missä tahansa kommentoida aivan niin suoraan ja alatyylisesti kuin huvittaa.

Itse jäin esityksen jälkeen pohtimaan kysymystä siitä, mille läskiys on niin suuri uhka, että siitä on päästävä eroon, tai mitä kysymyksiä tai ongelmia väistellään sillä, että harhautetaankin huomio läskiyteen eikä keskitytä olennaiseen. Näillä kysymyksillä tarkoitan nimenomaan yhteiskunnan näkökulmaa, en niinkään läskin ihmisen henkilökohtaista näkökulmaa, vaikka yksilölle henkilökohtaisuus onkin olennaista.

Mielestäni esitys toi esiin sen, että läskiyden torjunta ei liity pelkästään siihen, että ihmiset ovat julmia ja harkitsemattomia ja syrjivät ja haukkuvat (aina) jotakin ilmiötä, esityksen näkökulmasta läskiyttä, vaan että suhtautumisessa läskiyteen, syömiseen ja (nais)ruumiin kontrolloimiseen on kyse jostakin suuremmasta ilmiöstä: jos nainen keskittää kaiken energiansa painonsa tarkkailemiseen ja sen tavoitteena on jokin hiljaisesti hyväksytty olemisen muoto (laihuus, ja aina vähän enemmän kuin mitä koskaan on saavuttanut), tämä energia ja aika on pois jostakin muusta: menestyksestä uralla, rakkauselämässä, itsensä kehittämisessä, yhteiskunnallisessa toiminnassa - missä tahansa.

Läski - Rasvainen monologi lihavuudesta on siis erittäin samastuttavaa ja herättelevää katsottavaa, jonka soisi pyörivän ohjelmistossa pidempäänkin ja olevan tarjolla laajemmallekin yleisölle. Myös tekninen toteutus valoineen, äänimaisemineen, videoineen ja valokuvineen on erittäin onnistunut.

Jonas Gardell: Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin 3. Kuolema

"Israelin kuninkaana Jumalan rakastama Daavid kukisti moabilaiset."

Johnny Kniga. Suom. Otto Lappalainen. Alkuteos Torka aldrig tårar utan handskar - 3. Döden, 2013. 304 s.

Jonas Gardellin trilogian Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin -trilogian päätösosa Kuolema vie loppuun kertomuksen hivin saapumisesta Ruotsiin, ruotsalaiseen yhteiskuntaan ja Tukholman homoyhteisöön. Luin aiemmat osat, Rakkaus ja Sairaus, vuonna 2013 ja 2014, ja kolmatta osaa aloittaessani tuntui siltä, että trilogia kannattaisi lukea perätysten. Benjaminia, Rasmusta ja Paulia lukuun ottamatta en muistanut enää, kuka kukin tarinan muista miehistä - Bengtistä, Lars-Åkesta, Seposta... - oli, eikä kolmas osa juuri kertaa henkilöhahmojen ominaisuuksia tai asemaa tarinassa.

Kuolema tuntui minusta myös osin etäisemmältä romaanilta kuin Rakkaus tai Sairaus, joita molempia lukiessani itkin. Kuolemassakin on herkkiä ja koskettavia kohtauksia, mutta ehkä se, että kaksi aiempaa osaa ovat jo pohjustaneet sitä, mitä tuleman pitää ja minkä lukija näkee jo tämän osan nimestäkin, teki lukukokemuksesta jotenkin ennalta-arvattavan. Toisaalta Gardell kolmannessa osassa sortuu myös hieman luennoimiseen, mikä vie kirjalta ja sen tarinalta koskettavuutta. Mutta: "Tämän tarinan kertomat asiat ovat tapahtuneet. Ja ne tapahtuivat täällä. Tässä kaupungissa." Joten annettakoon ajoittainen luennoimisen maku anteeksi.

Kuolemassa on nimensä mukaan paljon kuolemaa ja sitä myöten paljon hautajaisia ja luopumista. Kuolemisen toisteisuus tekee siitä arkipäiväistä mutta sen lopullisuus näyttää, miten romaanin henkilöhahmokaarti suppenee ja miten kuolema vaikuttaa jäljelle jääviin - he elävät, mutta kuolema kerrallaan heidänkin todellisuutensa kapenee. Rakkaan ja läheisen ihmisen kuolemisen jälkeiset ajatukset tiivistyvät osuvasti sairaalasängyn ja ruumiin äärellä:

"Ei ketään jota rakastaa, ei ketään jota puolustaa, ei ketään jota suojella, hänellä ei ole enää velvollisuuksia, ei vastuuta, hän on täysin vapaa. Eikä hän halua sitä, ei hän halua olla vapaa."

Yksinäisyys ja erillisyys on vapautta ja eroa, joka tulee pyytämättä ja jota ei voi täyttää. Poissaolo on poissaoloa, vaikka muistot jäävätkin.

Traagisia monista hautajaisista ja parisuhteiden loppumisista tekee homoseksuaalisuus: se, että kun parisuhdetta ei virallisesti ole ollut olemassakaan, eloon jääneellä osapuolella ei ole välttämättä minkäänlaisia oikeuksia kuolleeseen. Vaikka hautajaiset olisi suunniteltu yhdessä ja olisi suunniteltu yhteinen hautapaikka, mikäli tästä ei ole mustaa valkoisella, mikään ei toteudu, mikäli vainajan omaiset päättävät toisin; ja miksipä eivät päättäisi, jos homoseksuaalisuus on alun alkaen salattu häpeänä sukulaisilta ja perhetutuilta.

Kuolema näyttää myös hivin lääkehoidossa tapahtuvan kehityksen ja yhteiskunnassa tapahtuvan arvomaailman muutoksen. Siinä missä kuolema ennen oli ainoa vaihtoehto hiviin sairastuneelle, alkaakin tapahtua sitä, että elämä jatkuu. Eloon jäämisen kokemus voi olla kuitenkin hyvin traumaattista, jos on valmistautunut siihen, että kuolee - kuolee niin kuin oma rakkaansa kuoli, ja sitten niin ei tapahdukaan, vaan elää näyttää jatkuvan loputtomasti (ja kenties ikään kuin ansaitsemattomasti). Kokemus vaikuttaa samanlaiselta kuin keskitysleiriltä vapautuneiden vankien kokemukset.

Ruotsalaisen yhteiskunnan arvomaailman muutos, avartuminen ja suvaitsevaisuuden lisääntyminen, näytetään ristiriitaisessa valossa. Vaaditaanko homokulttuurilta konservatiivisuutta, jotta se voisi olla hyväksyttävästi olemassa?

"Klaran pohjoisella kirkkokadulla - Klaran Pornokaduksi sanotulla, vanhalla seksiklubien kadulla, "Onnen" nimen saaneella homojen iskureitillä - pornoliikkeet ja pornoelokuvateatterit sulkevat ovensa yksi toisensa jälkeen. Kortteli saneerataan, kunnostetaan. Perverssiys poistetaan. Entisiin pornokauppojen tiloihin muuttaa farkkuliikkeitä, kampaamoja ja lounasravintoloita. Siistitään ja maalataan uudestaan, ja kun synti on remontoitu pois, katoavat myös nimettömät miehet, jotka ovat löytäneet täällä toisia miehiä seksikumppaneiksi. Suurimpana uhkana on vapaan seksin kannalla oleva homo, ja sellainen on saneerattava pois. Muut homot, ne jotka ovat halukkaita sopeutumaan, on nyt otettava kansankodin ja 'ruotsalaisen perheen' jäseniksi."

Mehevimpiä osumia romaanin kerronnassa ovat kohdat, joissa kuvataan Lars-Åken lapsuutta ja sen normatiivisuutta ja normaaliutta, mikä allegorisesti kuvaa toki myös homoseksuaalisuutta ja sen asemaa osana yhteiskuntaa. Yläasteen opintojenohjausta kuvataan näin:

"Yläasteella heillä on ammatinvalinnanohjausta.
        Tämä kuulostaa suurelta ja juhlalliselta, lähes kohtalonomaiselta. Lapsuuden loputtua heidän on nyt ajateltava elämän vakavuutta ja tehtävä ratkaisevia valintoja sen suhteen, miltä heidän tulevaisuutensa on tarkoitus näyttää. Tähän tarvitaan vastuullisten aikuisten kykyjensä mukaan antamaa ohjausta.
        Neuvontaa he saavat koulun opinto-ohjaajalta, joka kyyristelee pienessä ikkunattomassa kopissa koulun pääkäytävän varrella.
        Opon kopin yksi seinä on täynnä muovikoteloita, jotka sisältävät pieniä esitteitä valittavana olevista erilaisista kunnollisista ja arvostetuista ammateista.
        Sellaisista kuin sähköasentaja, esikoulunopettaja, diplomi-insinööri ja automekaanikko.
        Ei ole esitettä taiteilijaksi tai näyttelijäksi tai astronautiksi haluavalle.
        Opon pakeilla oppii yksinkertaisesti sen, että ei saa tähdätä liian korkealle.
        Että ei haaveile tavoittamattomasta vaan valitsee järkevän vaihtoehdon."

Ja tämähän on todellisuutta edelleen - olipa kyseessä sitten ammatinvalinnanohjaus tai jokin muu ohjauksen tai opastuksen osa-alue. Romaani paljastaa ja kyseenalaistaa sen, miten paljon näennäinen vaihtoehtojen esittäminen sulkee ulkopuolelleen:

"Ja Lars-Åke luisuu lapsuuden läpi ajattelematta oikeastaan juuri mitään. Hän ei halua olemassaoloaan eikä ole haluamattakaan sitä, hänellä ei ole syytä eikä kykyjä kyseenalaistaa järjestystä.
        Kuten että ensimmäiseksi luetaan englantia. Sitten yläasteella valitaan saksa tai ranska.
        Ne kielet.
        Englanti, saksa ja ranska. Muita kieliä ei ole koko maailmassa.
        Näin tämä on ajateltu.
        Kenties on jotain säröjä, mutta ne ovat niin poikkeuksellisia ja satunnaisia, että niitä ei voi edes tulkita.
        Joku joka haluaa lukea italiaa. Tai kiinaa."

Mikä kaikki ihmisten elämässä ylipäätään on sellaista, että Kuoleman sanoin on vain "englanti, saksa ja ranska", "muita kieliä ei ole koko maailmassa". Että on vain "kopin yksi seinä täynnä muovikoteloita, jotka sisältävät pieniä esitteitä valittavana olevista" mistä nyt milloinkin. Kuinka pieneksi ja ohjatuksi yksilön maailma voikaan muodostua, kun hänellä ei ole "syytä eikä kykyjä kyseenalaistaa järjestystä"?

***

Lukuhaaste 2016:
7. Vihervuosi 2016 -sloganiin "Minun maisemani - maalla ja kaupungissa" sopiva kirja
44. Kirjassa joku kuolee

Katja Kettu: Yöperhonen

"Minä olen Valkoisen Jumalan tytär ja minua ette kiinni saa."

WSOY 2015. 325 s.

Katja Ketun Yöperhonen on hieno romaani. Se kertoo moniäänisen, samalla historiallisen ja joko kulttuurihistorialliseksi tai fantasialliseksi nimettävän tarinan ihmisistä, kohtalosta ja rakkaudesta.

Tarina liikkuu kahdessa aikatasossa: toisaalta vuodessa 2015 ja Lavran kylässä, Marin tasavallassa Venäjällä (jossa leijailee vahvasti myös Neuvostoliiton henki, ylisten ja alisten henkimaailman olentojen lisäksi), toisaalta 1930-luvulta 1950-luvulle, Suomen Lapista Leningradin kautta Vorkutan työleirille, Komin tasavaltaan, Uralin taakse, lähelle Jäämerta.

Vuoden 2015 aikatason keskushenkilönä on Verna, nuori nainen, joka saapuu Lavran kylään selvittämään isänsä kuolemaan liittyviä tapahtumia. Vernan isä vaikuttaa päässeen jäljille siitä, mikä hänen sukunsa on: kuka on hänen äitinsä ja missä tämä on kuollut. Sitten isä on kuitenkin itsekin kuollut, hämärissä olosuhteissa Lavran kylässä.

Varhaisemman aikatason keskushenkilö on puolestaan Irga, Valkokenraalin tytär, joka 15-vuotiaana rakastuu Suenhampaaseen, jonka luokse hän loikkaa Neuvostoliittoon hiihtämällä rajan yli. Irgankin neuvostoparatiisi paljastuu siksi, josta olemme kuulleet: kuten moni Suomesta rajan taakse loikannut, Irgakin päätyy kuulusteltavaksi, saa tuomion petturuudesta ja laitetaan junalla Siperiaan, ja sinne hän Suomen näkökulmasta katoaa.

Irgan tarina kuitenkin jatkuu vaihtelevissa oloissa ja todellisuuksissa, joista yksi on dokumenttien todellisuus: kun vankileirien olot ovat mitä ovat ja poliittinen järjestelmä saa maailman näyttämään paperilla siltä miltä haluaa, totuus on olemassa niin monena versiona kuin siitä kertomuksia keksitään. Tämä onkin yksi Yöperhosen osuvimmista oivalluksista, ja siksi romaanin uskomaton ja polveileva kertomus tuntuu todelta, koska se voi olla yksi totuus siinä missä jokin toinenkin totuus voi olla totta.

Katja Ketun edellistä romaania, Kätilöä (2011), lukiessani Ketun kieli tuntui aluksi liian naturalistiselta omaan makuuni, vaikka Kätilön tarina loulta veikin mennessään. Yöperhosessa kieli sen sijaan tuntuu luonnolliselta ja toimii alun alkaen upeasti. Realistinen maailma ja kansauskon maailma lomittuvat toisiinsa, koska realismin todellisuus on yhtä uskomuksenvarainen kuin näkymättömissäkin oleva todellisuus. Marinmaalaisten uskomusmaailma välittyy aitona, Kominmaan samanistiset rituaalit ovat yhtä totta kuin työleirinkin todellisuus. Romaani herättää kansauskon henkiin elävästi - se, mistä ennen joulua luin Risto Pulkkisetn teoksesta Suomalainen kansanusko (2014), elää ja hengittää Yöperhosen maailmassa.

Yöperhosesta tulee väistämättä mieleen myös Sofi Oksasen Puhdistus (2008). Molemmat kertovat menneisyyden valheista ja petoksesta sekä totuudesta, joka tarinan edetessä väistämättä kuoriutuu esiin tai keriytyy pintaan, mutta siinä missä Puhdistus on yhteiskunnallinen ja muun muassa naisen asemaan kantaa ottava romaani, Yöperhonen on folklorea, uskomuksia tai nykyihmisen todellisuuskokemuksesta katsottuna fantasiaa hyödyntävä romaani, vaikka tässäkin romaanissa on oma yhteiskunnallisen vallantunnon ja pahuuden syntyä selittävä mehevä sivujuonensa.

Yöperhonen on kerrassaan taiten sommiteltu ja vetävästi sekä omaäänisesti kirjoitettu teos, ja moninäkökulmaisuudessaan mielestäni paljon Kätilöä kiinnostavampi, laajempi ja vaikuttavampi kirja. Kirjan luettuaan kirjailijaa ei voi kuin ihailla: mitä taidokkuutta.

***

Lukuhaaste 2016:
2. Matkakertomus
3. Kirjassa rakastutaan
4. Maahanmuuttajasta, pakolaisesta tai turvapaikanhakijasta kertova kirja
17. Kirjassa juhlitaan
41. Kirjassa lähetetään kirjeitä
42. 2000-luvulla sotaa käyneestä maasta kertova kirja
44. Kirjassa joku kuolee