Kale Puonti: Mikke

 

Bazar 2026. Äänikirjana Storytelin kautta. Lukijana Ville Tiihonen. 8 h 4 min.

Mikke on kahdeksas osa Pasilan Myrkky -sarjassa, mutta ensimmäinen Kale Puontin kirjoittama dekkari, jonka olen lukenut. Selvästikin sarjaa voi lähestyä myös yksittäisinä teoksina, vaikkakin silloin tietysti poliisien keskinäiset suhteet ja niiden kehittyminen jää taka-alalle.

Miken tapahtumat sijoittuvat pääkaupunkiseudulle. Romaanissa on useita keskushenkilöitä, joiden elämää seurataan ja joiden tarinat limittyvät toisiinsa. Teemana on tämän hetken päihdemaailma ja nyt trendaavat rikostyypit. Romaanin keskiössä on alfa-pvp, jonka myynnin ja käytön kasvu on näkynyt katukuvassa viime vuosien aikana ja tehnyt huumekaupan ja huumeiden käytön todellakin näkyväksi. Romaanin nimihenkilö Mikke on pikkurikollinen - tai ehkä osuvammin häntä voisi kuvailla koko elämänsä jollakin tapaa yhteiskunnan marginaalissa tai sen liepeillä eläneeksi pojaksi ja nuoreksi mieheksi, joka on koettanut aina tavalla tai toisella selvitä ja päästä eteenpäin. Ratkaisut vain ovat usein osoittautuneet huonoiksi, mutta on turha moralisoida, kuinka Mikke olisi voinut paremminkaan toimia. Miken lapsuudesta saakka paras ystävä on Antti, joka on aikanaan sekoillut huume- ja rikosmaailmassa, mutta sittemmin Antti on suunnanut elämänsä toiseen suuntaan. Hän harrastaa Miken kanssa kamppailulajeja, mutta asuu Kontulassa tyttöystävänsä kanssa ja elää rikoksetonta elämää.

Romaanin tapahtumat lähtevät liikkeelle siitä, että Mikke pyytää Antilta kyytiä yhden paketin hakemiseen - Antti luulee, että Mikke on tilannut myyntiin hormoneja, mutta kyseessä onkin huumepaketti ja sekaannuksen vuoksi vielä erilainen sellainenkin, kuin mitä Mikke luulee olevansa hakemassa. Ja tästä eteenpäin sekä Miken että Antin asiat alkavat mennä solmuun omilla suunnillaan, ja kierroksia tulee koko ajan lisää.

Muita keskushenkilöitä ovat esimerkiksi nuoret somalipojat ja Netta. Somalipojat tulevat Ruotsista Suomeen laivalla hoitamaan pimeässä verkossa vastaanottamaansa tilauskeikkaa: he luulevat tulevansa pelottelemaan kohdehenkilöä, josta saavat tietoonsa vain osoitteen, mutta tämäkään reissu ei mene ihan suunnitelmien mukaan. Juonikaarella otetaan kantaa nuorisorikollisuuden raaistumiseen ja terrorismin uudenlaisiin lajeihin, jotka nuorisojengien kautta tuntuvat valuvan toimintatapoineen Ruotsista Suomeen. Netta puolestaan edustaa huumekuvauksessa katutason käyttäjää, jonka käyttö alkaa olla rappiotasolla.

Mikke kuvaa nykyhetken ilmiöitä, ja tekee sen koukuttavalla tavalla. Dekkarin alkuasetelmat tuntuvat realistisesti uskottavammilta, mutta kun tapahtumat lähtevät vyörymään ja eri juonilinjojen lankoja aletaan solmimaan yhteen, tarina menee vähän aikuisten sadun puolelle. Yllättäen onnellisia loppuja ja satulinnoja tuntuu olevan kohtalon pokerissa jaossa eikä uhrautumistakaan voida välttää - sekin tapahtuu jalosti. Vaikka juonenkäänteiden uskottavuus romaanin loppupuolella kärsiikin, kokonaisuus onnistuu silti kertomaan jotain ajastamme. 

Kale Puonti tuntuu olevan dekkaristi, joka ainakin tämän romaanin perusteella kirjoittaa ruohonjuuritason ihmisistä ja arkisista rikoksista - ja on siis tuore näkökulma verrattuna klassisiin murhaa selvitteleviin dekkareihin tai Remes-tyyppiseen dekkaria ja poliittista trilleriä sekoitteleviin teoksiin verrattuna. Ihan hyvin voisin lukea tai kuunnella enemmänkin Pasilan Myrkky -sarjan kirjoja.

Hanna-Riikka Kuisma: Korvaushoito

"Hän ei koskaan olisi arvannut päiviensä päättyvän näin."

Like 2024. 348 s.

Hanna-Riikka Kuisman uusimman romaanin, Korvaushoidon, maailma on synkkä ja toisteinen. Romaanin nykyhetkessä päähenkilö on nelikymppinen, korvaushoidossa ja naimisissa oleva mies. Romaanin nykyhetken tarinan kesto on lyhyt, ehkä noin viikko. Nykyhetkestä käsin päähenkilö käy läpi lapsuuttaan, nuoruuttaan ja nuorta aikuisuuttaan, aikajännettä 1980-luvulta nykypäivään, ja samalla lukija pääsee seuraamaan hänen päihteidenkäyttönsä kehityskaarta ja tehtyjä elämänvalintoja (joista päähenkilö nykyhetkessä pohtii, kuinka paljon ne olivat valintoja).

Korvaushoito on realistinen, lähes naturalistinen romaani. Viime vuosina julkaistuista tietopuolen huumekirjoista Korvaushoidon maailma muistuttaa Laura Juntusen Raahessa asuvasta Henkasta kertovaa Subutex-kaupungin kasvatteja, Janne Huuskosen ja Miro Hildenin pääkaupunkiseudun huumepiirejä ja Maman elämää niissä vuoden verran seuraavaa teosta Koukussa tai Eve Hietamiehen kirjoittamaa toipuvasta addiktista, Riikka Tuomesta kertovaa elämäkertaa Palavaa lunta. Korvaushoidon vahvuus on kuitenkin se, että teos on romaani, fiktiota. Fiktio antaa vapauden keksiä juonen, tarinan ja jännitteitä, ja fiktion rakenteet taipuvat tässä teoksessa kuvaamaan hienosti addiktion ja addiktien maailmaa. "Itsepetos on addiktin rakkain ystävä ja pahin vihollinen."

Päähenkilö muistaa ensimmäisen pilvikokeilunsa uudenvuodenyöltä 1990-luvun alusta: "Katolla hän tunsi olevansa aidosti onnellinen ensimmäistä kertaa vuosikausiin. Ei muistanut kokeneensa sellaista huolettomuutta edes unessa. Raketit värjäsivät räjähdellessään koko taivaan hohtaviksi valoviiruiksi ja hehkuviksi palloiksi. Värit tanssivat rytmissä pamauksien kanssa. Ei mitään liian erikoista, mutta syvempiä kokemuksia kuin yleensä. Alhaalla kiljuva ja karjuva kännisten joukko sen sijaan vaikutti kuvottavalta kuonalta. Junteilta, jotka eivät ymmärtäneet elämästä mitään. Hän sylkäisi alas, joi vasta pitkän illan toista keskioluttaan ja ajatteli, että oli vihdoin löytänyt oman juttunsa. He päättivät illan puheisiin, että otetaan tämä uusiksi, mutta että kukaan ei koske mihinkään vahvempaan ikinä. Se uudenvuodenlupaus meni rikki jokaisella, viikon tai vuosien päästä, mutta meni kuitenkin." Retrospektiivinen kerrontaote toimii romaanissa hienosti: jännitettä ei luo kysymys siitä, mitä päähenkilölle tapahtuu, vaan miten sen tapahtuu. 

Nuoruuden huumeidenkäytön kuvauksen rinnalla romaanissa on toinenkin jännitettä luova taso, jonka keskiössä on mitä-kysymys. Päähenkilön pikkusisko Liisi on nimittäin huumevuosina menehtynyt epäselvissä olosuhteissa. Mitä on tapahtunut ja kuka on syyllinen?

Itsekeskeisyyden ja itsepetoksen tematiikkaa käsitellään uskottavasti ja monitasoisesti. Alussa päihteidenkäyttö näyttää ja tuntuu teinien nuoruussekoiluilta, mutta vuodet kulkevat eteenpäin. "Hän melkein onnistui uskottelemaan itselleen olevansa tavallinen, työssäkäyvä mies, joka katsoi leffoja ja söi sipsejä viikonloppuisin naisystävänsä kanssa. Se toimi aina hetken, kunnes jokin yksityiskohta särki kulissin. Kuten verinen räkä alustalla, josta hän veti pulverit nenään Saran jälkeen." Ja vuodet kulkevat eteenpäin. "Narkomania on etenevä sairaus, jonka erilaisia muunnelmia ja vaiheita tuli seurattua ja verrattua omiinsa. Päätepiste oli kaikilla tiedossa, eikä se ollut uskoontulo. - - Suurin osa heistä oli koko ajan lopettamassa ihan just. Huomenna, ensi viikolla, ensi kuussa, keväämmällä, sitten kun saan hoidettua sen kämpän, sen yhden keikan, duunijutun, koulun, ne sakot, no yhden jutun vaan. Oli iltoja tai viikonloppuja, jolloin he höpisivät piikit taipeissa siitä, miten olivat niin lähellä lopettamista, että olivat käytännössä lopettaneet jo."

Romaanin maailma ei ole mustavalkoinen. Päähenkilössä on sekä hyvää että pahaa niin aikana ennen päihteidenkäytön aloittamista, huumevuosina kuin korvaushoitovuosinakin. Korvaushoito ei näyttäydy antoisana tai selkeänä ratkaisuna, vaan siinäkin on ongelmansa. Hoitoon hakeutumisen kynnys on suuri, ja kun päähenkilö päättää pyrkiä korvaushoitoon, muut käyttäjät naureskelevat hänelle. Korvaushoitokutsua odottaessaan päähenkilö keskittyy odottamiseen:

"Hänellä oli vain - - yksi tavoite, joka läpäisi jokaisen sekunnin: pysy hengissä vielä hetki. Öisin hän makasi valveilla kuunnellen keuhkojensa rahinaa, nivelten narinaa, sydämensä kumahtelua, veren solinaa suonissa, vatsalaukun pulputusta, aivojen loisketta kalloa vasten, sähköimpulssien sihahduksia synapseissa, nieleskelyä ja kielen maiskahduksia rutikuivaan kitalakeen. Ne kaikki olivat merkkejä siitä, että hän eli vielä."

Romaanissa tuodaan monessa kohdin esille, kuinka päähenkilö kokee narkomaanin elämän olevan itse asiassa pääosin jonkin asian odottamista, joten korvaushoitokutsun odottamisessa ei sinänsä ole mitään uutta. Petos ja itsepetos eivät katoa kuin tuhka tuuleen hoidon aloittamisen myötä - joskus kykenee olemaan rehellisempi kuin joskus toiste: "Hän käytti kaikki manipulaatiotekniikkansa säälinhakemisesta anteeksipyytelyn, hämäämisen, heikkoihin kohtiin iskemisen, projisoinnin, moittimisen ja syyllistämisen kautta itseään tyhmemmän esittämiseen, mutta mikään ei auttanut [siihen, että korvaushoidosta vastaava päihdelääkäri olisi kirjoittanut enemmän lääkkeitä]."

Romaanissa todetaan, että päihteidenkäyttäjä jää emotionaalisesti sille tasolle, minkä ikäinen hän on käytön aloittaessaan. Tunteiden kokeminen, kohtaaminen tai itsessään edes tunteminen voi olla vaikeaa, jos ne on vuosikausia sammuttanut ja vaientanut erilaisilla aineilla. Nuoruuden ensimmäisen pilvikokeilun kepeys on aikanaan vaihtunut tilanteisiin, joissa päähenkilö lähinnä pyrkii sammuttamaan tajuntansa, jotta hän olisi tuntematta, kokematta tai muistamatta mitään. Silti myös nykyhetkessä ahdistaa: "Hänen ahdistuksensa alkaa usein niin, että kaiken alta vilahtelee toinen, kylmempi ja niljakkaampi todellisuus."

Yksi Korvaushoidon vahvuuksista on se, kuinka romaani tekee näkyvästi erilaisten todellisuuksien (käyttäjät ja ei-käyttäjät) ja erilaisten ajallisuuksien (1990-luvulla aloittaneet käyttäjäsukupolvet ja käyttäjäsukupolvi kahdenkymmenen vuoden jälkeen) päällekkäisyyden ja limittäisyyden. Taustalla näkyy myös kysymys yhteiskuntaluokasta ja elintasosta: lähiössä on erilaista kuin keskustan eliittikoulussa, ja vaikka huumeita liikkuisi molemmissa, piirit ovat osin aivan erilaiset. Päähenkilö on elänyt ja elää koko elämänsä samassa keskisuuressa teollisuuskaupungissa. Kaikki sekä pysyy, vaihtuu että muuttuu - on samanaikaisesti samaa ja silti erilaista, variaatioita, toistoa.

Kari Hotakainen: Opetuslapsi

 

"Anna minulle voimaa kestää betonin paino, vaikka varteni on luotu vain heinää kantamaan."

Siltala 2022. Nextoryn e-kirja.

Kari Hotakaisen uusin romaani Opetuslapsi on niin mustalla huumorilla sävytetty yhteiskuntakriittinen romaani, että alun jälkeen sen lukeminen alkaa tuntua raskaalta. Romaanissa on äärimmäisen osuvia hotakaismaisia sivalluksia, jotka saavat lukijankin hykertelemään. Aihe on tärkeä: yhteiskunnasta ja yhteisöstä syrjäytetty ihminen lähtee hakemaan oikeutusta ja kostoa. Päähenkilön asemaa kuvaakin hyvin sitaatti "Minun oli pakko suostua, koska olen elänyt sellaisen elämän, jossa ei ole mahdollista kieltäytyä. Vaihtoehdottoman elämän". Tällaiseksi päähenkilö asemansa kokee. Opetuslapsi käsittelee hyvinkin samaa tematiikkaa kuin Noora Vallinkosken romaanit Perno Mega City ja Koneen pelko. Katharsis jää kuitenkin puuttumaan ja lukukokemuksen jälkeen olo on hiukan samanlainen kuin Iida Rauman Hävityksen jälkeen. 

Romaanin päähenkilö on nuori aikuinen nainen, joka lähtee kosto-odysseialle niitä ihmisiä vastaan, jotka ovat satuttaneet häntä hänen ollessaan lapsi, ja toisaalta kolmea sellaista hänelle täysin tuntematonta henkilöä vastaan, jotka edustavat asioita, jotka hänen mielestään ovat pahimpia syntejä. Uskototematiikka onkin romaanissa vahvasti läsnä: jokainen osio alkaa päähenkilön rukouksella.

Päähenkilö tekee adoptiovanhemmistaan ankaran analyysin. Adoptioisä Laurin ikääntymisen prosessia kuvataan naurettavaksi ja Lauri näytetään pahimman luokan manspleinaajana:

"Palautteesta imarreltuna Lauri teki virheen, johon niin moni hänen ikäisensä kompastuu. Hän ei malttanut pysyä suorissa housuissaan, vaan vaihtoi ne farkuiksi. Hän ei suostunut vanhenemaan, vaan ryhtyi matkimaan nuorekkaita: hän aloitti radiossa podcast-sarjan, jossa ajatteli ääneen samoja, jo kertaalleen kotona kuulemiamme nolouksia. Omien jaaritusten lisäksi hän kutsui keskustelukumppaneikseen itsensä kaltaisia vanhenevia miehiä, jotka komppasivat toisiaan uskomattoman unettavasti, raahautuen kliseeviddakon ryteikössä minuutista toiseen - -."

Adoptioäiti Kirstiä puolestaan ivataan tämän persoonattoman persoonallisuuspyrkimyksen kautta:

"Kirsti on persoonallinen ihminen. Hän haluaa erottua joukosta, niin kuin kaikki hänen kaltaisensa. Heitä on maailmassa miljoonia, eikä maapallo kestä enää heidän painoaan. Heidän valintansa tuhoavat luonnon, heidän vuokseen riisiä kuljetetaan, vaatteita lennätetään, avokadoja pakataan laivoihin, lentolippuja myydään, koiravaljakoita koulutetaan, polkuja tallataan, palkkoja lasketaan, hintoja poljetaan. - Kirsti on persoonallinen, mutta jos hän kohta kuolisi, hänen tilalleen tulisi aivan samanlainen."

Päähenkilö kokee ylipäätään valtavaa vieraudentunnetta hyväosaisia ihmisiä kohtaan eikä syyttä, sillä hän ei koskaan koe päässeensä mukaan hyväosaisuudesta: "Ihailen heitä kaukaa, minun ei kuulu mennä heitä lähemmäs. Tiedän kokemuksesta, ettei heidän laupeutensa yllä pimeimpään nurkkaan. Yksi heitä kaikkia yhdistävä juttu on vapaus. Vapaus sanoa, vapaus keskittyä itseensä. Vapaus kehittyä, vapaus vaeltaa luonnossa. Vapaus toteuttaa itseään, vapaus sisustaa. Vapaus olla piittaamatta mitä muut sanovat, ne, jotka eivät ole saavuttaneet vapautta, syystä tai toisesta, yleensä omaa kyvyttömyyttään."

Opiskelemista yliopistossa kuvataan  hyvin samalla tavalla kuin Vallinkosken Koneen pelossa tai Rauman Hävityksessä: "Opiskelutovereihin tutustuessa huomasin heti, että tulemme eri lähtökohdista samaan maailmaan ja tajuamme nopeasti, ettei mitään samaa maailmaa ole." Onko yhteiskuntamme todella jo railoutunut niin pahasti, ettei "mitään samaa maailmaa ole"? Ainakin merkkejä tällaisesta kehityksestä on ollut runsaastikin - mutta onko meillä vielä mahdollisuus paikata maailmankokemuksesta edes riittävän "sama", jotta yhteiskuntarauhamme ja hyvinvointiyhteiskuntamme eivät olisi aivan mennyttä?

Opetuslapsen päähenkilö nimittäin kokee täydellistä paitsijäämistä, mikä on hänen kostotoimintaansa ohjaava motiivi. Kun päähenkilö keskustelee niiden kolmen henkilön kanssa, jotka hän on siepannut saadakseen nämä ymmärtämään, kuinka hän kokee näiden olevan pahimman luokan synnintekijöitä, yksi siepaituista sanoo, että päähenkilö tulee saamaan "tästä kaikesta kovan rangaistuksen". Tähän päähenkilö ajattelee: "Tähänastinen elämäni on ollut niin iso rangaistus, että suuremmalla minua on turha uhata." On vaarallista, jos tuntuu, ettei ole mitään enempää menetettävänä vaan kaikki on jo mennyt.

Onnellisuuden, onnekkuuden ja hyvinvoinnin epätasainen ja epäreilu jakautuminen pulpauttelee aika ajoin päähenkilöstä myös aivan timanttisia aforismeja: "Yksilöllisyys ja liberalismi. Ovatko ne arvoja vai vaurauden mukanaan tuomia torkkupeittoja?" 

Opetuslapsessa on siis loistavasti onnistuneita seikkoja, mutta kokonaisuuden tasapaino on sellainen, etten lukijana erityisesti pitänyt romaanista. Ehkä en ole aivan näin mustan huumorin ystävä kuin mitä Opetuslapsi alusta loppuun saakka kärjistyksillään on, tai sitten olen sellainen keskiluokkainen ja hyväosainen lukija, jota Rauman Hävityksessä piikitellään - "niinku jolleki keskiluokkasen turvallista elämä viettäneel lukijal ei saa tulla vähä paha mieli...". Opetuslapsesta nimittäin tulee "vähä paha mieli".

Silja Liukkonen: Vippi-ihmisiä

 

Otava 2021. Nextory 7 h 40 min.

Silja Liukkosen esikoisromaani Vippi-ihmisiä on kertomus päähenkilön pitkittyneestä nuoruudesta ja päihde-elämästä Helsingissä. Kolmikymppinen nainen asuu kämppiksensä Marian kanssa Itä-Helsingissä, ja päivät kuluvat aineisssa hilluessa kotona ja kaupungilla. Väärältä ihmiseltä Vaasankadun baarissa pöllitty lompakko toimii yllykkeenä tehdä elämänmuutos, joka ei kuitenkaan ole helppo juttu. Koska päihde-elämää on jatkunut pitkään - tavallaan aina -, häivähdyksiä elämänmuutoksesta on ollut jo aiemminkin. Hyviäkin päihdehetkiä on, mutta mukaan mahtuu myös paljon huonoa.

Romaanin keskeisiä teemoja ovat myös ystävyys, perhe ja rakkaus. Vippi-ihmisiä on otteessan pitävä lukukokemus, joka aihepiiristään johtuen muistuttaa myös nuortenromaania. Päähenkilö kuitenkin on selkeästi aikuinen ainakin ikänsä puolesta, joten romaani kuvaa pikemminkin elämäntapaa (tai elämänvalintoja, jos niiden ajatellaan olevan valittavissa olevia asioita) kuin ikävaihetta.

Riikka Pelo: Kaikki elävä

"Näin unen keväästä."

Teos 2019. 612 s.

Riikka Pelon romaani Kaikki elävä on hieno, moniääninen romaani nykytodellisuudesta tai pikemminkin keskenään limittyvistä, rinnakkaisista nykytodellisuuksista. Romaanissa on kolme keskushenkilöä, Aura, Ellen ja Alan, ja romaanissa olennaista on se, että heillä jokaisella on vahva suhde kieleen, mikä näkyy romaanissa paitsi kerronnallisesti, hienosti myös kielen tasolla.

Aura on suomalainen teinityttö, joka kokee trauman. Auran kerrontaa olevissa jaksoissa romaanin alkupuolella, matkalla kohti traumaattista käännettä, on saavutettu hienolla ja oivaltavalla tavalla teinityttökieli ja -maailma: ajatusten poukkoilevuus, suurien asioiden odotus, sekoileminen ja maailma, josta aikuiset eivät tiedä mitään. Traumaattisten tapahtumien jälkeen Auran kerronnan kieli muuttuu, minkä avulla kuvataan osuvasti henkilöhahmon muutosta.

Ellen puolestaan on Auran äiti, joka tekee väitöskirjaa erinäisistä kuolleista kielistä ja jolla on omat ongelmansa, koettu avioero ja masennus.

Alan on Suomeen saapunut turvapaikanhakija, joka osaa useaa kieltä mutta jonka perhe on hajonnut ympäri Eurooppaa pakolaisuuden myötä. Siinä missä Ellenin kautta avataan kiinnostusta vieraisiin kieliin ja kulttuureihin teorian kautta, Alanissa konkretisoituu erilainen maailmankuva.

Alan elää paperittomana, pakkopalautusuhan alaisena Suomessa. Alanin kautta romaaniin tulee poliittista ulottuvuutta, mutta keskeisessä osassa politiikka tai poliittisuus ei romaanissa ole. Alanin elämää Suomessa kuvaillaan hänen arkensa kautta, mutta ennen kaikkea Alania kuvataan ihmisenä:

"Korjaan repeämän aamulla. Harsin sen kasaan suurin pistoin. Pisto pistolta neulon itselleni suojan, ompelen kodin huovuttajalinnun tapaan, joka tekee pesänsä kuin neulaa käyttäen. Sen osaan, sen olen jo oppinut. Olen siinä yhtä hyvä kuin kirjoittamaan sanoja. Pisto pistolta, sana sanalta puen asumuksen ylleni. Minun pesäni kulkee matkassani koko ajan. Niin sanoi Kylmälässä nainen, joka teetti meillä liikeharjoituksia. Hän sanoi: oma kehosi on turvapaikkasi. Etsi se."

Jokainen romaanin henkilöhahmo on kursimassa itseään kokoon tavalla tai toisella, etsimässä omaa turvapaikkaansa. Kaikkien tilanteet ja ongelmat ovat kuitenkin erilaisia.

Ennen pakoaan Eurooppaan Alan on ollut töissä armeijan viestikeskuksessa:

"Eno - - oli sopinut minulle paikan koulusta armeijan kaupungista. - - Asepalvelusta voisin tuskin suorittaa niin kuin toiset pojat, koska minun käteni ja sydämeni olivat heikkoja, mutta minulle löytyisi muuta käyttöä. Saisin oppia muita taitoja. - -
        Opin nopeasti sen, mitä minulle opetettiin. Sain myös kääntää tekstejä kielestä toiseen. - -
        Odotin lisää uutisia radiosta, etsin uutisia internetistä, etsin kaiken tiedon. Ihmiset pakenivat kaupungista vuorille, tuhansia ihmisiä, kymmeniätuhansia ihmisiä.
        Kymmeniä ihmisiä on tapettu kaupunkia ympäröivissä kylissä. Satoja ihmisiä on tapettu. Kapamme kaikki, jotka eivät käänny. Tapamme kaikki vääräuskoiset koirat. He ovat ansainneet kuolemansa. Minun olisi käännettävä kaikki nuo sanat. Ne tarkoittivat eri kielillä aivan eri asioita."

Todellakin - "ne tarkoittivat eri kielillä aivan eri asioita". Maailma näyttää eri näkökulmista aivan erilaiselta. Tämän Kaikki elävä näytää vahvasti - ja nimenomaan näyttää, ei kerro, osoittele tai alleviivaa.

Tekstin asemointi kirjan sivuille vaihtelee sen mukaan, kenen henkilöhahmon näkökulmasta asiasta kerrotaan ja missä kohdin romaanin draaman kaarta. Ratkaisu on hieno ja onnistunut. Sanoja ja kieltä pohditaan romaanissa moneen otteeseen. Kun Aura yrittää saada elämästään uudelleen otetta, ote on saatava ensin sanoista:

"Turvapaikkani on tässä. Sanoissa, joita luen. Sanoissa, joita kirjoitan. Kirjoitan NYT. Kirjoitan Sinulle, kirjoitan, olen. En lakkaa kirjoittamasta näitä sivuja. Olen säilyttänyt taitoni, sormet löytävät näppäimet, kirjaimista tulee tavuja, tavuista sanoja. Maailma häviää ympäriltäni. Saan muovattua lauseen, kaksi, jätettyä jälkeni tänne. Aloitan lainatuilla sanoilla, kaikki maailman sanat ovat ympärilläni, minulla ei ole yhtään omaa lausetta. Kieleni on muuttunut, se on menossa kohti jotakin, josta en vielä tiedä. En tiedä, kuka minussa kirjoittaa tai mikä. Olen eläin, joka kirjoittaa. Olen monta eläintä. En ole yksi, en ole sama. Olen pelkkä harhakuvitelma. Muutun jatkuvasti. Haluan kirjoittaa alastomia sanoja, paljaita sanoja, sanoja jotka tulevat suoraan sydämestä. Pelkkiä sanoja."

Ja kun menettää loputkin toivosta ja itsestään, menettää myös kielen.

Kaikki elävä käsittelee useita suuria teemoja, ja suurin niistä on kieli olemassaolon perustana. Näinkin abstraktista aiheesta romaani saa hienosti otteen. Muita teemoja ovat esimerkiksi identiteetti, rakkaus, metoo ja pakolaisuus. Romaanissa on myös neljäs kerronnan taso, jonka merkitys itselleni aukesi noin romaanin puolivälissä. Ymmärrän, että neljäs taso on kirjoitettu mukaan kaiken yhteen kurovaksi symboliseksi tasoksi, mutta jäin miettimään, tarvittiinko sitä todellakin tähän kirjaan. Joskus jotkin asiat toimivat paremmin vihjeenomaisina kuin näkyväksi tehtyinä.

Kaikki elävä on hieno, koskettava ja ajattelemaan saava kokonaisuus, johon ehkä jäi hieman tiivistämisen varaa. Ajoittaisesta löyhyydestä huolimatta romaanin jännite on vahva ja kertomus sellainen, jonka tarvitsee tulla kerrotuksi.

Édouard Louis: Ei enää Eddy

 

"Minulla ei ole lapsuudesta yhtään onnellista muistoa."

Tammi 2019. Suom. Lotta Toivanen. Alkuteos En finir avec Eddy Belleguele, 2014. 184 s.

Édouard Louisin omaelämäkerrallinen romaani Ei enää Eddy on vaikuttavaa luettavaa. Ei enää Eddy on kertomus nykyajan köyhyydestä, luokkaeroista ja siitä, kuinka vaikeaa luokkanousun tekeminen nyky-Euroopassa on. Ei enää Eddystä tulee osin mieleen Tara Westoverin omaelämäkerta Opintiellä, toisaalta Susanna Alakosken Päiväkirja-alaotsikolla julkaistu teos Köyhän lokakuu.

Ei enää Eddy -romaanisuomennoksen nimi on ainakin kaksimerkityksinen. Romaani kertoo päähenkilön muutoksen Eddystä joksikuksi muuksi: lapsuuden nimestä, perhetaustasta ja odotuksista vapautumisesta. Päähenkilön nimi on Eddy Bellegueule, sama kuin kirjailijan lapsena, mutta kirja on julkaistu nimellä Édouard Louis. Toisaalta kirjan nimi on kuin käsky, joka käskee Eddyä lakkaamasta toimimasta sillä tavoin, kuin hän on toiminut.

Ei enää Eddyn tarina sijoittuu pohjoisranskalaiseen kylään ja Eddyn lapsuuteen ja nuoruuteen tuossa kylässä. Eddyn perhe on köyhä, mutta ei suinkaan kylän ainoa köyhä perhe eikä myöskään kaikkein köyhin. Romaani kuvaa hienosti köyhyyden logiikkaa ja ideologiaa.

"Koulun piha toimi samoin kuin muukin maailma: isot eivät olleet tekemisissä pienten kanssa. Äiti sanoi samaa puhuessaan työläisistä Me pienet ei kiinnosteta ketään, poroporvareita nyt ei ainaskaan." Köyhien näkökulmasta kaikki, joilla on rahaa, ovat rikkaita. Ei enää Eddy on kirjoitettu retrospektiivisellä tyylillä, romaanissa on lapsuutta ja nuoruutta muisteleva ote. Tämä ratkaisu tuo kerrontaan analyyttisyyttä ja osuvuutta. Vaikka kerrotaan lapsuudesta, kerronta ei ole naiivia, vaan lapsuutta katsotaan myöhempien oivallusten läpi ja niin sekä lapsuuden että köyhyyden havainnot asettuvat laajempaan kontekstiin.

Häpeä on yksi romaanin keskeisistä teemoista:

"Äitini oli nauravainen nainen. Hän painotti sitä Tykkään nauraa, mä en esitä mitään hienoa rouvaa, mä oon tämmöinen yksinkertainen.
        Mitä hän mahtoi tuntea sanoessaan minulle niin? En tiedä valehteliko hän, kärsikö hän. Miksi hänen muuten olisi tarvinnut hokea sitä yhtenään, kuin selitellen? Ehkä hän tarkoitti, että tietenkään hän ei ole hieno rouva, koska ei voikaan olla. Tämmöinen yksinkertainen, ilmeneekö häpeä ensi sijassa ylpeytenä?"

Häpeää käsitellään sekä perheen ja yhteiskunnan että päähenkilön identiteetin näkökulmasta. Päähenkilö on jo lapsesta saakka ollut erilainen, minkä ovat nähneet niin häntä ympäröivät ihmiset kuin hän itsekin. Eddy on homo, ja köyhien keskuudessa vallitsevan äärimaskuliinisen kovismieskuvan kanssa se ei kerrassaan vain sovi yhteen. Tämä on yksi keskeisistä ristiriidoista, joita romaani käsittelee.

Romaani kuvaa hienosti köyhyyden periytymistä ja luokkanousun vaikeutta tai mahdottomuutta. Suhtautuminen koulunkäyntiin ja koulutukseen on yksi ongelmista. Yllä olevan Eddyn äidin kuvauksen rivien välistä käy ilmi, että Eddyn äiti ei ole hieno rouva - hänen mahdollisuutensa luokkanousuun tyssäsivät raskauteen, joka teki koulunkäynnin jatkumisesta ja sitä kautta luokkanoususta mahdotonta. Negatiivinen asenne koulunkäyntiin on kierre, joka periytyy perheistä ja joka näkyy niin tyttöjen kuin poikienkin koulunkäynnissä:

"Opettajia kohtaan ilmenevää kiltteyttäni pidettiin jotenkin epäilyttävänä: koulussa kiltteys oli tyttöjen ominaisuus. Tosin ainoastaan alaluokilla, sen jälkeen tytötkin alkoivat inhota koulua ja soittaa suutaan opettajille. Pois putoaminen oli vain ajan kysymys. Heidän kohdallaan se oli ainoastaan hieman hitaampaa."

Joukkoon kuuluminen ja hyväksytyksi tuleminen ovat ihmisen keskeisiä tarpeita - ja "opettajia kohtaan ilmenevä kiltteys" on epäilyttävää. Koulunkäynnin inhoaminen on periytyvä normi. Yhteiskuntaluokka näkyy myös kielenkäytössä. Kielenkäyttö on alatyylistä, ronskia, läpeensä rasistista ja homofobista (ja osa henkilöhahmoista suorasanaisesti kieltää olevansa rasisteja tai homofobisia käyttämistään sanavalinnoista tai sanomistaan mielipiteistä huolimatta). Myös sanavalinnat itsessään paljastavat yhteiskuntaluokan, mikä tulee Eddylle näkyväksi vasta, kun hän on saanut etäisyyttä kotikyläänsä ja perheeseensä:

"Filosofoiminen oli sitä että puhui niin kuin vihollisluokka, ne joilla on rahaa, rikkaat. Että puhui niin kuin ne, jotka saavat suorittaa toisen ja ylemmän asteen tutkintoja ja siis opiskella filosofiaa. Toki nekin lapset, jotka syövät päivällistä [eivätkä tule safkalle], juovat joskus kaljaa, katsovat televisiota ja pelaavat jalkapalloa. Mutta ne, jotka pelaavat jalkapalloa, juovat kaljaa ja katsovat televisiota, eivät käy teatterissa."

Eddyn perhe irvailee hänen "filosofoivan", kun hän kotoa pois muutettuaan tulee käymään ja puhuukin yhtäkkiä "päivällisestä" eikä "safkalle tulemisesta", kuten heidän perheessään kuuluu ja on tapana. Puhetapa määrittää ihmistä. Tämä näkyy myös kohtauksessa, jossa kerrotaan Eddyn serkun oikeudenkäynnistä:

"Sanoisitteko, että ulkoiset tekijät vaikuttivat tekoonne vai koetteko, että ainoastaan vapaa tahtonne ratkaisi tässä tapauksessa? Serkku änkytti, ettei ymmärtänyt kysymystä, ja pyysi syyttäjää toistamaan. Hän ei nolostunut, ei aistinut syyttäjän harjoittamaa väkivaltaa, tuota luokkaväkivaltaa, joka oli heittänyt hänet ulos koulumaailmasta ja tietyn syyseurausketjun päätteeksi johdattanut hänet tänne oikeussaliin. Hän luultavasti ajatteli, että syyttäjä oli naurettava. Että syyttäjä puui kuin homo."

Serkun reaktiossa näkyy sama ylpeys kuin ylempänä lainatussa kohtauksessa äidistä puhumassa hienosta rouvasta - ylpeys, jonka takana on häpeä. Tähän liittyy myös eräs romaanin avainkohdista: "Mutta ihmiselle ei tule luonnostaan ensimmäiseksi mieleen pakeneminen, koska hän ei tiedä, että on olemassa toisenlainen maailma. Hän ei tiedä, että pakeneminen on mahdollista. Ensin hän yrittää olla niin kuin muut, ja minä yritin olla niin kuin kaikki muut." Eddy ymmärtää jossakin vaiheessa pakenemisen mahdollisuuden ja pakeneminen avaa lopulta hänen silmänsä maailmalle ja niille kaikille mahdollisuuksille, joita maailma tarjoaa. On muutakin kuin kotikylä, köyhyyden ja elämäntavan periytyminen.

Kaikkien köyhien silmät eivät kuitenkaan avaudu pakenemisen mahdollisuudelle, tai kenties heissä ei ole sitä voimaa, jota luokkanousun yrittäminen vaatisi. Kotikylän elämä jatkuu samanlaisena kuin ennen:

"Pyörimme aina bussipysäkillä, joka oli poikien elämän keskus. Vietimme siellä kaikki illat sateelta ja tuulelta suojassa. Nin oli ilmeisesti aina ollut: teini-ikäiset pojat kokoontuivat sinne joka ilta ryyppäämään ja juttelemaan. Isä ja veli olivat tehneet niin, ja kun myöhemmin palasin kotikulmille, näin siellä poikia, jotka olivat olleet alle kahdeksanvuotiaita silloin kun minä lähdin pois. He olivat ottaneet paikan, joka minulla oli ollut joitakin vuosia aiemmin. Mikään ei muutu, ei ikinä."

Köyhyydestä irtautumisen, poispääsyn ja pakenemisen yrittämisen keinoja on monia, ja romaani tekee hienosti näkyväksi myös sellaisia toimintatapoja, jotka itse asiassa vain pönkittävät vallitsevaa valta-asetelmaa kuin toisivat minkäänlaista muutosta ihmisten elämään. Yksi tällainen asia on ajokortti ja sen hankkiminen:

"He kaikki ajoivat ajokortin heti täysi-ikäiseksi tultuaan, koska uskoivat, että se vapauttaisi heidät kylän ahtaudesta ja että he voisivat sitten tehdä matkoja (joita eivät koskaan tehneet), retkiä (ei koskaan kauemmas kuin lähiseudun baareihin ja meren rantaan muutaman kilometrin päähän). - - He eivät ymmärtäneet, että ajokortti oli yksi niistä asioista, jotka pitivät heidät kylässä."

Kukapa ei muistaisi omasta nuoruudestaan tarvetta päästä pois, haaveita Emile Zolan tyyliin "rusohohteisesta Pariisista", interrail-kesästä joka jatkuisi ikuisuuksiin, vapaudesta, kaikesta muusta kuin siitä, mitä kotipaikkakunta ahdistavine odotuksineen ja kaavoineen vaikuttaisi tarjoavan? Ja kuinka paradoksaalisesti yllä oleva katkelma paljastaakin sen, että ajokortti, tuo vapauden symboli, itse asiassa onkin juuri yksi niistä kahleista, jotka sitovat ihmiset kotikyläänsä ja yhteiskuntaluokkaansa.

Ei enää Eddy on vaikuttava lukukokemus joka tekee näkyväksi sen, kuinka erilaisista lähtökohdista yhä edelleen nykyaikanakin ihmiset ponnistavat, ja kuinka köyhyys ei ole kadonnut (Länsi-)Euroopastakaan minnekään.

Pirjo Hassinen: Popula

"Torstaina 18. elokuuta kello 14.02 hän osti pääsylipun taidenäyttelyyn."

Otava 2012. 318 s.

Pirjo Hassisen kirjoittama, vuonna 2012 Finlandia-ehdokkaana ollut romaani Popula on kiinnostava ja ajankohtainen teos. Romaani perkaa populismin suosion syntysyitä kahden päähenkilönsä, viisikymppisen Pirjon ja ehkäpä kolmikymppisen Pertun kokemusten kautta. Pirjo ja Perttu asuvat lähiörivitalossa ja ovat naapureita.

Pirjo on ajautunut jollakin tapaa turhautumisen tilaan elämässään. Hänen muutostaan kuvaa hyvin tämä kohta romaanista:

"Oli ollut aikoja, kun Pirjosta oli tuntunut, että hän kykenee elämässään mihin vain. Töissä, äitinä, viehkeänä työmatkalaisena. Hänen elämänsä oli ollut selkeää, hapekasta ja niin voimallista, että sen luuli jatkuvan omalla painollaan samanlaisena, täytenä, hehkuvana aina kaukana siintävään loppuun saakka. - - Voimavuodet olivat jossain vaiheessa loppuneet. Pirjo oli hukkunut pääkaupungin aamuruuhkaan, työ litistynyt ja alkanut kutistua ensin reunoilta, kunnes siihen oli tullut reikiä. Oma naama peilissä oli alkanut näyttää puolitutulta, jota ei olisi enää jaksanut tervehtiä."

Pirjo on yksinhuoltajaäiti, jonka lapsi Rita on jo aikuinen ja joka ei enää ole mukana työelämässä. Romaani kuvaa Pirjon kautta ennen muuta populistista taidepolitiikkaa, joka Suomessa oli puheenaiheena varsinkun vuonna 2011, jolloin perussuomalaiset julkaisi taidepoliittisen manifestinsa. Pirjo on aina ollut taiteellinen, mutta häntä ei koskaan perheessään kannustettu taiteellisuuteen. Pirjo on esteetikko, joka rakastaa kukkia, joita hän haluaa kunnioittaa maalauksissaan. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että hänet on ikuisesti tuomittu harrastelijaksi, ja mikä pahempaa, leimattu "kukkamaalariksi", siinä missä nykytaiteen museot pullistelevat hänen näkökulmastaan ties mitä suttuja, jotka eivät millään tavoin muistuta todellisuutta.

Perttu on duunari, isokokoinen ja lihaksikas mies, joka on töissä Anger-nimisen hienostoyökerhon portsarina. Pertun henkilökuvaan luodaan hienosti syvyyttä hänen äitisuhteensa kautta. Perttu asuu äitinsä asunnossa ja hänen äitinsä puolestaan asuu dementiakoti Kuussa. Pertun elämänsisällön kaksijakoisuus havainnoillistuu hienosti seuraavassa katkelmassa, jossa kuvataan ensin Pertun yöllisiä kohtaamisia portsarina ja sitten hänen joka-aamuista vierailuaan äitinsä luona:

"Oli myös herra Heroiinitukkukauppias ja herra Tuomittu Pedofiili, mutta he eivät olleet Pertun ylimpiä ystäviä. Herra Transuja oli monta. - - Heistä ei tulisi ystäviä, mutta kohtaaminen ovella oli molemmille merkitsevä hetki illassa.
        Siksi aamut olivat niin tylyn tyrmistyttäviä. Kun oli kohdannut illalla ihmisiä, joita saattoi syystä kutsua värikkäiksi ja kummajaisiksikin, ei löytänyt sanoja kun ajoi Dementiakoti Kuuhun ja näki hoidokit. Siellä persoonat olivat kadonneet, aivan kuin sinne päätyneet ihmiset eivät koskaan olisi olleetkaan Perttuja tai Aneja, Pirjoja tai Matteja."

Jonkinlaisen luokkanousun ja menestyksen mahdollisuuden kuvaajana Populassa puolestaan on Pirjon tytär Rita:

"Jos ihminen koki odottamattoman onnenpotkun, hän alkoi pitää kokemusta itsestäänselvyytenä. Koska minulle kuului tämä hyvä nyt, minulle kuuluu tulevaisuudessa kaikki muukin hyvä. - - Se tunne teki ihmisestä jotenkin luimun. Pinnalta vaatimattoman, mutta sisältä oman hyvänsä kuoreen käpertyneen. Siinä käppyrässä käsiin kasvoivat pitkät pedonkynnet, joita ei kuvitellut koskaan tarvitsevansa. Sillä hyvä onnihan jatkuisi; jonkin itseltäkin salatun ominaisiuuden ansiosta tästedes tapahtuisi vain hyviä asioita, uralla kohoamista." 

Rita on koulutettu nainen, joka aikuistuttuaaan muutti Saksaan töihin. Elämä ei kuitenkaan ole jatkuvia "odottamattomia onnenpotkuja", ja niinpä Rita on palannut - enemmän tai vähemmän häntä koipien välissä - kotiin. Nyt hän seurustelee keskiluokkaisen Villen kanssa, joka on leski. Aviolittossan Ville on adoptoinut eteläafrikkalaisen tytön vaimonsa kanssa. Romaanin nykyhetkessä Rita on teini-ikäisen tytön äitipuoli, eikä suhde todellakaan ole erityisen onnistunut. Perhe-elämänsä kriisissä Rita ajautuu ajattelemaan myös omaa kuolevaisuuttaan:

"- - sinäkin kuolet - - noin vain yhden yön aikana nukkumaan ruvettuasi, epädramaattisesti, kuolet keskelle muiden ihmisten kiireitä, keskelle muiden ihmisten kesälomasuunnitelmia, etkä enää koskaan ole läsnä heidän elämässään, ja vielä vähemmän olet läsnä omassa elämässäsi, jota ei enää ole. Niin tapahtuu kaikille, eloisimmille ja virkeimmille laululintusillekin, sillä elämä ei ole mikään etukäteinen parannuskeino kuolemalle, se ei ole mikään vitamiini jolla vastustaa kuoleman kylmyyttä, sillä kun kylmyys jollakin hetkellä pääsee kulkemaan sinun lävitsesi, sinua ei enää ole."

Edellä kuvattu on maaperä, johon Popula-romaanissa samanniminen populistipuolue sattumien kautta kylvää kannatuksensa siemenet. Popula-romaani kuvaa samantapaista yhteiskuntaluokkaa kuin Hanna-Riikka Kuisman romaani Kerrostalo. Tyylitään romaanit ovat kuitenkin erilaisia, vaikka molemmat ovatkin sisällöltään väkivaltaisia. Molemmissa romaaneissa henkilöhahmot koettavat tavalla tai toisella ottaa elämänsä ohjakset omiin käsiinsä pitkän ajelehtimisen ja merkityksettömyyden jälkeen, mutta se on kovin vaikeaa, jos ei kuulu luokkaan, jolla on valtaa.

Populassa henkilöhahmot kasvavat lopulta ymmärtämään itsestään jotain, mutta kovin valoisaa näkymää romaani ei "pienelle ihmiselle" anna. Populistipuoluekin näyttäytyy lopulta lähinnä itseriittoisena, ja sille henkilöhahmoilla on vain välinearvoa oman menestyksen pönkittämiseen, vaikka muuta lupaillaankin.

Pekka Vahvanen: Kone kaikkivaltias - Kuinka digitalisaatio tuhoaa kaiken meille arvokkaan

Atena 2019. 277 s.

Pekka Vahvasen tietokirja Kone kaikkivaltias on alaotsikkonsa Kuinka digitalisaatio tuhoaa kaiken meille arvokkaan mukaisesti digitalisaatio- ja konekriittinen puheenvuoro. Teoksen näkökulma on rajattu selkeästi ja se keskittyy tarkastelemaan digitalisaation ihmisille, ihmiskunnalle ja ihmisyydelle itselleen uhkaavia ja vaarallisia seikkoja. Vahvanen kirjoittaa kiinnostavasti ja perustellusti. Ote on vahvan humanistinen ja humaani.

Kone kaikkivaltias asettaa digitalisaation historialliseen viitekehykseensä. Vahvanen esittelee tietokirjailija Ronald Wrightin käsitteen "edistysloukku":

"Historian ensimmäisiin sivilisaatioihin kuuluva Sumer (noin 4 000 - 2 000 eaa.) nykyisen Irakin alueella kehittyi osittain teknologisen innovaationsa ansiosta: sen vallankumouksellinen kastelujärjestelmä sai kaiken kukoistamaan muutamaksi sadaksi vuodeksi. Sama kastelujärjestelmä oli kuitenkin tuhoamassa koko sivilisaatiota. Jokien vedet olivat nuolleet esimerkiksi kallioista mukaansa suolaa, ja kun tämä kasteluvesi ohjattiin kuiville pelloille, suuri osa vedestä haihtui mutta suola jäi. Vuosisatojen aikana suolaa kertyi maaperään ja se teki lopulta pelloista viljelykelvottomia. Nykyiset Etelä-Irakin autiomaat ovat seurausta sumerilaisen sivilisaation vallankumouksellisesta kastelujärjestelmästä - edistysaskeleesta, joka kääntyi itseään vastaan."

Vahvanen perustelee teoksessaan useasta näkökulmasta, miksi digitalisaatio vaikuttaa tällaiselta edistysloukulta. Osa uhista on ennestään tuttuja ja osaa en ainakaan itse ole tullut ajatelleksikaan.

"Aristoteles kirjoitti, että jos koneet (automata) tulevat, orjia ei enää tarvita. Mutta äärimmilleen vietynä kehitys tekee ihmisestä laiskan, mielikuvituksettoman ja toimintakyvyttömän. Unohdamme, että nautimme kokonaisvaltaisemmin asioista, joita varten joudumme ponnistelemaan. Kaipaamme saavuttamisen ja ansaitsemisen tunteita. Insinöörin - - ajattelutapaan sen sijaan kuuluu, että ihminen haluaa vain päästä helpolla ja viihtyä. - - Polttomoottori teki mahdolliseksi ihmiskehon hylkäämisen; nyt digilaitteet mahdollistavat aivojen alasajon."

Koneet ihmisen vapauttajina on tuttu ajatus. Vahvanen keskittyy kuitenkin käsittelemään tämän ajatuksen kääntöpuolta. Miltä koneet meidät "vapauttavat"? Onko tämä sellaista "vapautta", jota ihminen todella haluaa? Mitä ihminen haluaa? Mistä merkityksellisyyden kokemus syntyy? Syvimmiltään teos sivuaa siis ehdottomasti kysymystä elämän tarkoituksesta...

Vapauden kääntöpuolena näyttäytyy merkityksetön tyhjyys. Vahvanen lainaa transhumanisti, Oxfordin yliopiston Ihmiskunnan tulevaisuuden instituutin johtaja Nick Bostromia. Bostrom maalaa kuvan tekoälyn antamasta autuaasta tulevaisuudesta, jonka Vahvanen rinnastaa Marxin vapauden valtakuntaan tai jopa Raamatun Taivasten valtakuntaan - ja jonka maanpäällisyden version tyhjyyden ja merkityksettömyyden hän paljastaa:

"Tässä visiossa superälykkäiden koneiden ansiosta ihmisten ei tarvitse tehdä tulevaisuudessa mitään 'siksi että ansaitsisimme elannon' vaan ainoastaan koska 'haluamme järjestää juhlia, maalata tauluja ja soittaa viulua'. Bostromin haavetulevaisuudessa mahdollistuvat myös 'digitaaliset mielet sekä tietoisuuden tilat, joita nyt on vaikea kuvitella, mutta jotka tarjoaisivat valtavasti hyvinvointia ja emotionaalista palkitsevuutta'.
        Mutta tulevaisuus, jossa kaikki ovat juhlia järjestäviä taiteilijoita, ei ole kuitenkaan hauska, jos ketään ei kiinnosta tekemäsi taide tai kukaan ei halua tulla juhliisi. Taiteilijuuden hohdokkuuteen kuuluu se, että saa sielunsa tuotteille tunnustusta. Lisäksi nykyään monen ihmisen ainut kaveripiiri on työporukka. Jos työpaikan velvollisuudentunteeseen perustuvia yhteisöjä ei tulevaisuudessa enää ole, monen sosiaalinen elämä köyhtyy vararikkoon asti. Ja millaista ylipäänsä on emotionaalinen palkitsevuus maailmassa, jossa ihmismielistä on loputon määrä digitaalisia kopioita, joilla ei ole sen kummempaa merkitystä? Näin kyseenalaistetaan ihmiselämän yksilöllisyys ja ainutkertaisuus, jopa ihmisarvo."

Vielä emme ole digitalisaation kehityksessä näin pitkällä, mutta yllä maalattu visio ei myöskään houkuttele tippaakaan. Nykyhetken tilannetta Vahvanen kuvaa napinpainallusnautintojen eli nautintojen helppouden kautta:

"Teknologian kehityksen keskeinen päämäärä on elämän helpottaminen. Mutta helpottaessaan elämää se myös latistaa kokemusmaailmaa. Elämän mielekkyys ei nimittäin synny vaivattomuudesta.
        Materiaalinen edistys on mahdollistanut napinpainallusnautinnot, joiden turmeltaviksi me - toisin kuin metsästäjä-keräilijät aikanaan - voimme hyvinvointivaltiossa uppoutua lähes milloin vain. Kukin meistä voi mennä kauppaan, ostaa neljänsadan gramman karkkipussin tai sixpackillisen keskiolutta ja tintata koko annoksen yhdellä istumalla. Tai sitten voi mennä nettiin ja runkata joka päivä uutta pornotähteä tirkistellen. Virtuaalisissa maailmoissa voi puolestaan saada helppoa hyväksyntää näennäisiltä kavereilta. - - Napinpainallusnautinnot tuottavat paljon hetkellistä mielihyvää, mutta harva kokee niiden lisäävän elämän mielekkyyttä laajemmin.
        Ihminen on nimittäin syntynyt sellaiseksi, että osaamme olla tyytyväisiä elämäämme vain, jos koemme rakentavamme sitä itse. Tarvitsemme ponnisteluja, jottavoimme oikeuttaa nautintomme. Tarvitsemme haastetta, jotta voimme kokea onnistuvamme. Vaikeiden mutta ei liian vaikeiden päämäärien tavoitteleminen ja saavuttaminen ovat tärkeä osa mielekästä elämää."

Vahvasen tekstin lukeminen saa aikaan ainakin minussa sen, että ryhtyy tarkastelemaan omaa elämäänsä kriittisemmin ja miettimään, kuinka usein itse viettää aikaa vastaavien napinpainallusten äärellä ja onko se todellakaan lisännyt elämän merkityksellisyyden kokemusta. Tekee suorastaan alkamaan mieli ponnistella jonkin asian eteen!

Kone kaikkivaltiaan mukaan napinpainallusnautintojen maailma on johtanut kyltymättömyyden kulttuuriin, jossa mikään ei riitä ja mikään ei siksi tunnu miltään:

"Siinä missä edistys on tuonut pyrkimyksen helppouden, tehokkuuden ja nautintojen maksimointiin, sivutuotteena olemme saaneet kyltymättömyyden kulttuurin. - - Internetin tarjonta on lähes loputon. Samasta tuutista voi tähystää maailman kauneimpia taideteoksia, hauskimpia stand up -pätkiä sekä kuunnella musiikkia ja ihmisiä, jotka miellyttävät juuri sillä hetkellä eniten. Lopulta tämä yltäkylläisyys ei ole kuitenkaan sinaus vaan kirous. Myös kulttuurisiin kysymyksiin pätevät samat inflaation lait kuin rahamarkkinoihin: jos taidetta, ihmisiä tai viihdettä on yltäkylläisesti, niiden arvo vähenee. Kun kaikki on banaalisti aina tarjolla, merkitys sumenee. On mahdotonta kaivata sellaista, jota ilman ei tarvitse olla. Ja kun ei kaipaa, voiko kokea täyttymystäkään?"

Vahvanen käsittelee myös ihmisen joukkoon kuulumisen ja hyväksytyksi tulemisen tarvetta:

"Koneisiin luottaminen kertoo usein myös siitä, että muut ihmiset eivät ole olleet luottamuksen arvoisia. Kun ihmiset jättävät osattomaksi, kone antaa illuusion siitä, mitä ihmisiltä voisi saada. Tästä muodostuu helposti noidankehä: Kun teknologia vieraannuttaa ihmisiä toisistaan, monet turvautuvat virtuaalisiin maailmoihin. Virtuaalimaailmoihin tukeutuminen puolestaan helposti vähentää ihmiskontakteja entisestään, varsinkin jos virtuaalimaailmoja alkaa pitää parempina ja luotettavampina kuin aitoja ihmiskontakteja. Pikkuhiljaa ihmisyyden esittämisestä tulee tarpeeksi inhimillistä yksinäisen tarpeisiin. Pikkuhiljaa tunteiden simulointi alkaa muistuttaa tarpeeksi paljon oikeita tunteita."

Vahvasen mukaan digimaailma kärjistää asetelmia entisestään - se jolla on, saa enemmän, ja se jolla ei ole, menettää entisestään. Mielestäni tämä syrjäytymisen logiikka on jo nähtävillämme nyky-yhteiskunnassamme.

Mikä sitten on digitalisaation vaikutus kognitiivisiin kykyihimme ja muistiimme? Vahvanen käsittelee tätä kysymystä kiinnostavasti asettaen sen luovuuden ja jopa identiteetin kontekstiin:

"Kun tarvitsemamme tiedot löytyvät nopeasti digilaitteillamme, se vähentä muistiponnistelujamme. Samalla yhä suurempi osa pitkäkestoisen muistin käytöstä menee muuhun kuin varsinaisten sisältöjen muistamiseen. Sparrow'n mukaan painamme nykyään useammin mieleen sen, mistä jokin tieto löytyy - sen sijaan että yrittäisimme muistaa itse asian.
        On huomattava, että pitkäkestoinen muisti ei ole vain varasto, jonne torpataan tavaraa jota ei juuri sillä hetkellä tarvitse. Joskus kuulee sanottavan, että kun älypuhelinten aikaan ei tarvitse muistaa mitään, aivoilla on enemmän resursseja luovalle ajattelulle. Mutta muisti on keskeinen osa ajattelua ja älykkyyttä, eikä sitä voi ulkoistaa ilman seurauksia. Se on tärkeässä roolissa monimutkaisten asioiden jäsentämistä ja ymmärtämistä edesauttavien skeemojen rakentamisessa. Toki Googlea voi käyttää apuna tiedon etsimisessä, mutta jos asioita ei paina mieleen, pelkkä sinne tänne googlaaminen ei ole oppimista. Jos et minun tapaani muista mitään esimerkiksi Margaret Mahlerin lapsen kehitystä koskevasta teoriasta, vaikeaa on silloin muodostaa siitä järkeviä uusia tulkintojakaan. On ensin muistettava, jotta pystyy ymmärtämään ja luomaan uutta. Muistin ulkoistaminen Googlelle voi heikentää autonomista ja luovaa ajattelua.
        Muisti on myös tärkeä osa ihmisen identiteettiä. Mitä tapahtuu, jos yhä suurempi osa elämänhistoriasta, minuuden keskeisistä rakennuspalikoista, ei ole tietoisen mielen ulottuvissa? No, onneksi meillä on ne tuhannet valokuvat ja videot kovalevyllä tai pilvessä - niistä voi aina tarkistaa, mitä on tehnyt ja kuka on."

Luonnollisesti digitalisaatioon liittyy myös vaikuttaminen. Yleinen ajatus on, että internetin ja digitalisaation myötä "kaikki tieto on ulottuvillamme". Tiedonhaku asettautuukin Vahvasen teoksessa monimutkaisempaan valoon. Ei sillä, etteikö tuo paljo tieto mahdollisesti olisi löydettävissä, vaan sillä, kuinka paljon ihminen lopulta viitsii etsiä ja kuinka paljon suosittuusharha vaikuttaa tietoon uskomiseen tai tiedon käyttämiseen:

"Tutkimukset osoittavat, että Google-haun ensimmäisillä tuloksilla on valtava vaikutus ihmisten mielipiteiden muodostamisessa. Uskomme, että se mikä on Googlen hakutulosten kärjessä, on väistämättä todempaa kuin alemmat tulokset - puhumattakaan niistä, jotka eivät ole edes päässeet  ensimmäiselle sivulle. - - Akateemisen maailman siirtyminen nettiin voi johtaa myös tieteellisen tiedon keskittymiseen. Chicagon yliopiston James A. Evansin tutkimuksen mukaan akateemisten julkaisujen digitalisoiminen on johtanut siihen, että tieteellisissä artikkeleissa on viitattu yhä harvempiin tutkimuksiin. Nettipohjaiset haut kun antavat tutkijoille samanlaisia lähteitä. Vaikka kaikkeen maailman tietoon pääsee yhä helpommin käsiksi, erilaiset perustellut ideat eivät välttämättä kukoistakaan, vaan perspektiivimme saattaa kaventua entisestään."

Paitsi että ihminen itse kaventaa laiskuudellaan tai joukkoon kuulumisen ja miellyttämisen halullaan omaa maailmankuvaansa, digitalisaatioon liittyy myös poliittinen vaikuttaminen, jota jonkin verran onkin käsitelty mediassa. Vahvanen nostaa esiin sen, kuinka poliittinen vaikuttaminen ennen oli läpinäkyvämpää, kun vaikuttaminen ja esimerkiksi erilaiset lokakampanjat olivat kaikkien nähtävillä vaikkapa sanomalehtien sivuilla. Nyt puolestaan "Toisen puolueen tai median on sen sijaan vaikeaa haastaa yksittäisille äänestäjille räätälöityjä mainoksia, joita suuri yleisö ei koskaan näe. Samalla kohdennettu mainonta antaa kampanjoille mahdollisuuden olla kaksinaamaisia - tai itse asiassa moninaamaisia. Äänestäjälle, joka käy usein seurakunnan kotisivuilla, ei vahingossakaan lähetetä viestiä, jossa mainitaan puolueen kannattavan homoliittoja. Valtion tukien varassa elävälle jätetään kertomatta, että puolue ajaa veronalennuksia ja sosiaalitukien leikkauksia: kerrotaan sen sijaan jotain, jota hän nettikäyttäytymisensä perusteella haluaisi kuulla".

Kone kaikkivaltias saa katsomaan niin maailmaa kuin omaakin elämää ja elämäntapaa kriittisemmin. Digitalisaatiolla ja internetillä toki on hyvätkin puolensa, mutta niitä varten on kirjoitettu eri teoksia. Kone kaikkivaltias keskittyy kriittisyyteen.

Hanna-Riikka Kuisma: Kerrostalo

"Alussa on ihan hiljaista."

Like 2019. 332 s.

Hanna-Riikka Kuisman Kerrostalo on vaikuttava romaani. Se kertoo lähiöelämästä, köyhyydestä ja yhteiskunna laita-alueella elämisestä, niin konkreettisesti kuin syvemminkin. Tyylistä tulee mieleen Arto Salminen, sillä Kuisman kerronnassa on samaa naturalismia, äärimmäisyyttä, surua kuin komediaakin.

Kerrostalossa on useita keskushenkilöitä, joiden kautta todellisuus piirtyy esiin. Keskiluokkaista työssäkäyntiä romaanin maailmalta on turhaa odottaa. Henkilöhahmot ovat lomautettuja, alkoholisteja, eläkeläisiä, huumeita myyviä tai käyttäviä, kotiäitejä, fitness-kisaajia... he tietävät asuvansa lähiössä, eikä lähiöstä tunnu olevan ulospääsyä. Kerrostalo on siis myös vahvasti yhteiskunnallinen romaani luokkajaosta ja elämän lainalaisuuksista - kerrostalolaisetkin toki maksavat vuokransa, ja jonnekin sekin raha päätyy.

Kerrostalo on koukuttavaa tekstiä, ja romaanin maailma jää pitkäksi aikaa ajatteluttamaan. Vahva lukusuositus tälle romaanille!

9 hyvää syytä elää @ Ryhmäteatteri, Helsinki

Anna Krogeruksen kirjoittama ja Kaisa-Liisa Logrenin ohjaama 9 hyvää syytä elää on kerrassaan hyvä näytelmä. Päähenkilönä nähdään Klara Harmaa, joka on kolmikymppinen, masentunut nainen. Näytelmän alussa hän on saanut (tuki)asunnon, jossa hän harjoittelee elämää. Klaran maailmaan päästään hyvin sisään heti näytelmän alusta alkaen: näin vaikeaa voi olla jo ihan asunnosta ulos Alepaan lähteminen. Äidin hyvää tarkoittavat mitä kuuluu -puhelut oletko syönyt -kyselyineen lähinnä ahdistavat, kun yksi tarkoitus olisi vihdoin päästä omille jaloilleen ja aloittaa oman elämän eläminen.

Kaikki 9 hyvää syytä elää -näytelmässä lavalla nähtävät hahmot ovat omalla tavallaan hukassa elämässään, olipa kyse sitten päähenkilö Klarasta, äidistä, joka yrittää saada elämäänsä merkitystä asettumalla mielenterveysongelmista kärsivien äänitorveksi yleisonosastopalstoilla ja aloittelevana vloggaajana, Klaran siskosta, jolla päältäpäin katsottuna menee hyvin, mutta kun hänen pintansa murtuu, pinta paljastuu kulissiksi, naapurin tytöstä tai tämän äidistä, naapurin papasta tai maahanmuuttajanaisesta, mielenterveystukihenkilöstä, postinjakajasta, katujuoposta koirineen...

9 hyvää syytä elää näyttää kaikki hahmonsa todellisina ihmisinä, jotka ovat jotain muuta, kuin miltä ohimennen nähtynä näyttää. Jokaisen elämässä on omat ongelmansa, mutta jokaisella on myös mahdollisuus ratkaisuihin - ja parhaita ratkaisuja voi syntyä, kun ihmiset kohtaavat toisensa. 9 hyvää syytä elää ei anna katsojalle varsinaisesti mitään uudenlaisia vastauksia, mutta ajatteluttamaan se kuitenkin jättää.

Näytelmässä on hyvä rytmi, ja katsomossa saa niin nauraa kuin herkistyäkin. Dialogi on kirjoitettu oivaltavalla tavalla; itse en hoksannut päähenkilön repliikkien erityispiirteistä erästä seikkaa, ennen kuin se tehtiin suoraan yleisölle selväksi. Tällaisilla oivalluksilla saadaan hienosti tehtyä näkyväksi se, että jos ihminen alkaa vältellä itselleen hankalia asioita ja rakentaa niistä elämälleen sellaisia rajoja, joita hän ei aio ylittää suojellakseen itseään, hän myös menettää jotakin olennaista - tässä näytelmässä kyvyn rakastaa.

9 hyvää syytä elää on monitasoinen ja puhutteleva näytelmä, joka todellakin kannattaa käydä katsomassa.

Ateria @ KOM-teatteri, Helsinki

Okko Leon kirjoittamasta ja Mika Leskisen ohjaamasta Ateria-näytelmästä ei menoa ja meininkiä, huutoa ja kiroilua, paskasta puhumattakaan, puutu. Lavalla nähdään Juho Milonoff ja Niko Saarela.

Aterian tarina ja hahmot sijoittuvat Eat Shit and Die -pikaruokaravintolaan. Tunnelma on äijämäinen, naisten läsnäolo näytelmässä on vain kulisseissa tai sisäkertomuksissa tapahtuvaa ja naisia katsotaan kahden lavalla nähdyn henkilöhahmon silmin.

Millaisia nämä henkilöhahmot sitten ovat? Ateriassa on aineksia moneen teemaan, mutta kokonaistulkinnan muodostaminen on hieman hankalaa. Ensin ajattelin hahmojen edustavan kahta eri ihmistyyppiä - toisen white trash -henkistä tosiäijää ja toisen vähän skarpimpaa tyyppiä - jotka sitten näytelmän aikana kehittyvät kukin tavallaan. Hahmojen asenne- ja arvomaailma tuntuu kuitenkin ajoittain heittävän häränpyllyä, ja päädyin ajattelemaan, että ehkäpä hahmot edustavat yhdessä jotakin nykyihmisen stereotyypeistä.

Ateria sorkkii, sylkee ja sivaltelee monenlaisia teemoja: välinpitämättömyyttä, itsekkyyttä, syrjäytymistä, ulkopuolisuutta, luokkayhteiskuntaa, ympäristöongelmia, jotakin etäisesti rakkautta muistuttavaakin. Sanoma jää kuitenkin rivien väliin tai sanoman tulkitseminen itsessään jää ohuesti perustelluksi.

Näytelmä on kompaktin mittainen ja tohina lavalla pitää katsojan hyvin hereillä. Herkemmissä kohtauksissa jännite ei aina pysy yllä - ja intertekstuaalisuus on osin niin alleviivaavaa, ettei se onnistu olemaan oivaltavaa, vaikka se pyrkii olemaan humoristista.

Kokonaiskokemuksena Ateria onnistui hämmentämään ja viihdyttämään. Tämän näytelmän nähtyään ei kyllä vähään aikaan tee mieli pikaruokaa - ja ylipäätään ulkona syöminen saattaa arveluttaa.

Andrei Zvjagintsev: Rakkautta vailla

Andrei Zvjagintsevin elokuva Rakkautta vailla (2017) on yksi synkimmistä ja ankeimmista elokuvista, jonka olen nähnyt, ja ankeudessaan todellakin ajatuksia herättävä.

Värimaisema läpi elokuvan on harmaa: vuodenaika tuntuu olevan jatkuva alkukevät, puissa ei ole lehtiä ja nurmi on osin maatunutta, taivas on harmaa ja välillä tuiskuaa lunta. Muutamia öisiä kohtauksia lukuun ottamatta päivän harmaa valo on aina sama, ja on vaikea tietää, eletäänkö aamua, päivää vai iltaa.

Elokuvan henkilöhahmot ovat elämäntilanteissaan yhtä harmaassa ja merkityksiä vailla olevassa tilassa. Keskiössä on perhe, jonka vanhemmat ovat eroamassa. Asunto on pantu myyntiin. 12-vuotias poika käy koulua. Isällä on uusi, nuorempi nainen, joka on viimeisillään raskaana; äidillä on uusi, vanhempi ja rikkaampi mies. Pojan elämä ei kiinnosta kumpaakaan.

Kunnes poika eräänä päivänä katoaa. Se, minä päivänä katoaminen tapahtuu, ei ole vanhemmille ihan selvää - niin vähän he ovat pojastaan kiinnostuneita. Käy myös selväksi se, että poika on epätoivottu; aborttia on aikanaan harkittu, mutta sitä ei ole tehty. Erossa kumpikaan ei halua poiaa itselleen vaan vanhemmat ovat miettineet pojalle jatkosijoituspaikkaa - voisiko se olla äidinäidin luona, lastenkodissa tai jossain kesäleirillä?

Elokuvan alku on hidas ja taustoittava ja tapahtumat lähtevät varsinaisesti käyntiin pojan katoamisen jälkeen. Tapahtuminen ei kuitenkaan ole elokuvassa ensisijaista, vaan se, mitä tapahtumien alle kätkeytyy ja mitä henkilöhahmoista kuoriutuu esiin.

Poikaa käydään etsimässä myös Moskovasta äidnäidin luota, mikä tekee näkyväksi sukupolvelta toiselle siirtyvän pahan olon, osattomuuden ja arvostuksettomuuden. Ruumishuonekohtauksessa katsoja jää miettimään, mikä saa vanhemmat purskahtamaan itkuun.

Rakkautta vailla -elokuvan ihmiskuva on erittäin synkkä. Elokuva näyttää ihmisen lyhytnäköisenä ja itsekkäänä, ketään rakastamattomana. Ensin ajattelin, että elokuvan venäjänkielinen nimi on varmaankin jotakuinkin sama kuin suomenkielinen, siis "bez ljubov" tai vastaavaa. Vaan ei. Se olikin "njeljubov", täydellinen rakkauden kielto. Ja jotakuinkin täydellisen tyhjä olo elokuvan katsomisen jälkeen jääkin.

Håkan Nesser: Syntymämerkki

"Häntä paleli."

Tammi 2002. Ruotsinkielinen alkuteos Kvinna med födelsemärke, 1996. Suomentanut Saara Villa. 312 s.

Syntymämerkki on ensimmäinen Håkan Nesserin kirjoittama dekkari, jonka olen lukenut. Syntymämerkki on niin perusdekkari, ettei sen lukeminen turhauttavaa ole, mutta sen voi aivan yhtä hyvin jättää lukemattakin. En useinkaan arvaa loppuratkaisua tai murhaajan motiivia, mutta Syntymämerkissä jossain vaiheessa tollompikin lukija tajuaa, mistä on kyse. Jännitettä toki riittää siinä, kumpi taho on nopeampi liikkeeissään ja fiksumpi, murhaaja vai poliisi.

Nesserin tyylissä ärsyttää myös se, että lukijan "odotuttaminen" on kirjoitettu näkyviin: teoksessa on usea kohta, jossa johtava poliisi toteaa alaisilleen jotakin sen kaltaista kuin "menkääpä nyt tunniksi omiin huoneisiinne tutkimaan materiaalia niin sitten pidetään kokous ja katsotaan mitä kukakin on huomannut" - ja sitten selitetään kuinka kukin tulee huoneestaan kokoushuoneeseen ja mitä kokouksessa tapahtuu.

Syntymämerkissä on kyse sarjamurhaajasta. Tarinaa tarkastellaan niin murhaajan, uhrien kuin poliisinkin näkökulmasta. Eikä kyse ole mistään hetkellisestä päähänpistosta, vaan vuosikymmenten taakse juurensa juontavasta tapahtumaketjusta. Kyllä hellekesästään muutaman tunnin voi käyttää tämän teoksen seurassa, mutta jos valinnanvaraa on, voi valita toisinkin.

Tore Renberg: Huomenna nähdään

"Silmät, ihan kuin niissä olisi hiekkaa."

Like 2016. Suom. Outi Menna. Alkuteos Vi ses i morgen, 2013. 652 s.

Norjalaisen Tore Renbergin järkälemäisen romaanin Huomenna nähdään jännite hukkuu valtavaan sivumäärään. Romaani kattaa vain kolmen päivän mittaisen ajanjakson (jonka lisäksi lopussa on epilogimainen osio), mutta lukuisat takaumat koettavat syventää henkilökuvia, joita niitäkin on aivan liikaa. Romaanissa on lähemmäs kymmenen keskushenkilöä.

Jokainen henkilöistä tuntuu olevan oman elämänsä ahdistuksessa rypevä antisankari. On white trash -henkinen pikkurikollisporukka, johon kuuluu roiman ylipainoinen, videojätkänäkin tunnettu kauhuelokuviin hurahtanut Jan-Inge, hänen sisarensa Cecilie ja Cecilien adhd-mies Rudi. Tämä porukka ihannoi kauhuelokuvia ja hevimetal-musiikkia ihan kyllästymiseen asti. Yksi heistä, Tong, istuu vankilassa ja vapautuu pian. On Pål, perheenisä, joka on ajautunut henkilökohtaisen elämän ahdinkoon ja hakee siihen apua pikkurikollisporukalta. Pålilla on kaksi teini-ikäistä tytärtä, Tiril ja Malene, ja lisäksi kuvataan samassa koulussa olevaa villiä elämää kokeilevaa uskistyttöä Sandraa, kaidalla tiellä tasapainoilevaa Danielia ja kuuroa Veronikaa.

Koska romaanin henkilöhahmot ovat joko sivistymättömiä ja pienissä piireissä liikkuvia pikkurikollisia tai teini-ikäisiä, romaanin kieli on kovin puberteettista. Romaanin ansioksi voi lukea sen, että se onnistuu hyvin välittämään, miltä tuntuu, kun ajatuksissa pyörii lähinnä seksi, haave seksistä tai tissit.

Toisinaan lukemiskokemusta hankaloittaa se, että ainakaan itse en kyennyt päättelemään, onko kerronta (toisinaan) ironista vai ei. Esimerkiksi kohdassa, jossa Rudi ensin yöllä itkeskelee itsekseen muistoa siitä, kuinka hän on pettänyt tyttöystäväänsä Cecilietä, ja sitten "Aamu valkenee ja hän tuntee että Cecilie on kärttyinen ja läsnä, hän on onnellinen siitä että saa jälleen elää mahtavan päivän maan päällä, ja sillä mielellä hän murtaa leipänsä iloiten ja astuu uuteen päivään".

Romaanin ongelma on myös sen rakenne. Kesto on vain kolme päivää, ja vahva odotusarvo on se, että kolmantena päivänä tapahtuu jotain kamalaa, jonkinlainen kauhistuttava kliimaksi. Näin myös on, mutta vasta aivan romaanin lopussa. Kun kliimaksia pohjustetaan ensin viidensadan sivun verran, jännite ei kestä. Rakenteellisesti kiinnostavampaa olisi ollut, että kliimaksi olisi sijoitettu romaanin alkuun, ja siihen johtaneet tapahtumat olisi kerrottu takaumana, kliimaksia uudessa valossa näyttäen, kuten vaikkapa Donna Tarttin romaanissa Jumalat juhlivat öisin.

Huomenna nähdään on varsin uuvuttava lukukokemus.

* * *

Lukuhaaste 2016:

7. Vihervuosi 2016 -sloganiin "Minun maisemani - maalla ja kaupungissa" sopiva kirja
8. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa en ole lukenut aiemmin
16. En ole ikinä ennen kuullut kirjasta
25. Kirjassa on yli 500 sivua
30. Viihteellinen kirja
44. Kirjassa joku kuolee
49. Vuonna 2016 julkaistu kirja