Boris Godunov - mies kuin unelma @ Teatteri Jurkka, Helsinki

Teatteri Jurkan Boris Godunov - mies kuin unelma on aivan nappisuoritus. Siinä missä Tampereen-reissulla jäin kaipaamaan Taru Sormusten herrasta -esitykseltä rohkeampaa irtautumista juonesta, Boris Godunov tulee ja toteuttaa tuon odotuksen tuosta vain, ja on lisäksi niin oivaltava lavastukseltaan (Heini Maaranen), jonka olennaisena osana ovat videot (Nuutti Koskinen), puvustukseltaan (Noora Salmi) ja teatteri-ilmaisun keinojen käytöltään sekä absurdi käänteiltään, että ajoittain sitä unohtui katsomaan suu auki ja joissain kohdin nauratti niin että itketti.

Näytelmän keskiössä on kolme hahmoa: Eetu Rauhanen (Ville Sandqvist), Ruhtinas Penis (Iiro Ollila) ja karhu (Sanna Hietala). Näyttelijät näyttelevät muitakin hahmoja ja lisäksi esityksessä hyödynnetään luontevana osana nukketeatteria (nuket Heini Maaranen).

No mitä näytelmästä sitten voi kertoa tai mitä se oikein käsittelee? Se ei olekaan ihan helppo homma. Boris Godunov karnevalisoi ensimmäisellä puoliajalla miehenä olemisen problematiikkaa hurjalla tykityksellä. Katsojana ei voi olla miettimättä sitä, että produktion tekijöillä on todennäköisesti ollut aivan hulvatonta esitystä tehdessään ja harjoitellessaan - ihan jo siinä, että pokka pitää. Aivan hillitön on esimerkiksi kohtaus, jossa Anaalioraakkeli esittäytyy, ja myös laulut ja tanssit ovat hervottomia. 

Helsingin Sanomien kriitikko Lauri Meri analysoi näytelmää arviossaan parhaansa mukaan ja allekirjoitan suuren osan hänen tulkinnoistaan, mutta karnevalismia ja huumoria arvio ei täysin onnistu lukijalle välittämään - kyse ei mielestäni ole niin teoreettisesta näytelmästä kuin millainen kokonaiskuva siitä arvion perusteella syntyy.

Karhun hahmon avulla näytelmä onnistuu tekemään teemoja selvemmin näkyväksi olematta millään tavoin alleviivaava tai osoitteleva. Esimerkiksi kohtaus, jossa Ruhtinas Penis kertoo, mitä kaikkea ajattelee karhuista tai millä tavoin suhtautuu karhuihin (väitettyään aiemmin jopa Je suis karhu), näyttää sukupuolten keskinäisiä suhteita yhteiskunnassa osuvammin kuin mikään pitkään aikaan.

Pelkkää sekoilua tai ilottelua näytelmä ei kuitenkaan ole, ja toinen puoliaika onkin sävyltään vakavampi. Näytelmä ottaa kantaa miehisyyden muutokseen ja murrokseen ja sivuaa siinä ohessa myös maailmapolitiikkaa. Venäjä on yksi näytelmän kehyksistä - ihan jo siitäkin syystä, että Boris Godunov ja Puškin, mutta tematiikka liitetään myös nyky-Kremliin ja Pussy Riotiin. Hahmojen metamorfoosi on monitulkintainen ja sekin jää pohdituttamaan, mikä kaikki poistuu hitaasti ja vastentahtoisenkin oloisesti näyttämöltä näytelmän loppukohtauksessa?

Boris Godunov - mies kuin unelma on eittämättä teatterikevään - ellei koko vuoden? - tapaus, joka pitää kokea itse.

Pauline Curnier Jardinin näyttely @ Kiasma, Helsinki

Kiasmassa on esillä ranskalaisen Pauline Curnier Jardinin (s. 1980) näyttely ensimmäistä kertaa Suomessa. Näyttelyyn mennessäni tiesin odottaa suuria ja värikkäitä installaatioita sekä sukupuoleen ja valtaan liittyvää tematiikkaa. 

Värikkyyden ja massiivisuuden osalta odotukseni osin täyttyivätkin, mutta on tunnustettava, että kokonaisuuteen petyin. Mielestäni teoksissa vallan ja sukupuolen kysymyksiä käsitellään alleviivaavasti ja paasaavasti, oivalluksia tuntuu olevan vähänlaisesti. 

Kuvassa on osa installaatiosta, joka ulkoapäin näyttää alassuin käännetyltä kukkakimpulta ja johon kävellään sisään sydämenmuotoisen käytävien (joissa moni näytti haluavan ottaa selfien) läpi. Kukkakimppu-tiipiissä pyörii video, joka kertoo vaihdevuosista, masturbaatiosta ja tirkistelystä.

Sultanaatti @ Vallilan Kansallisteatteri, Helsinki

Laura Ruohosen 30-vuotisjuhlanäytelmä Sultanaatti ei saanut kovin kehuvaa arviota Hesarissa, mutta en ymmärrä miksi. Näytelmä on hienosti rytmitetty, hauska, teräväkielinen - näyttelijäntyö on oivallista ja lavastus oivaltava. 

Sultanaatti on satumais-fiktiivinen näytelmä, jolla on historiallinen pohja ja johon on rakennettu anakronismeja, joiden olemassaolo tehdään näkyväski mutta joita ei alleviivata. Tapahtumat sijoittuvat Osmanien valtakuntaan 1500-luvulle, Suleiman I Suuren - näytelmässä tuttavallisesti Supiksi kutsutun - valtakaudelle. 

Näytelmän alussa Supilla on tylsää. Häntä ahdistaa makoilla pehmuistetuilla tyynyillä palatsissaan ja hänestä tuntuu, ettei maailma ole sellainen kuin hän haluaisi eivätkä hänen toiveensa toteudu. Toiveiden toteutumattomuus tuodaan näytelmässä toistuvasti esiin sillä, että Supi haluaisi kupin kahvia, mutta syystä tai toisesta hän ei tainnut kertaakaan päästä nauttimaan kahvikupposesta näytelmän aikana.

Itse asiassa katsojat johdatellaan näytelmän tarinan pariin aivan toisella tavalla kuin äsken kerroin. Nimittäin valojen sammuttua näyttämölle kurottelee ensin käsi, sitten jalka ja lopulta kokonainen ihminen - venetsialainen vakooja. Venetsialaisen vakoojan tehtävä Sultanaatissa on vähän samanlainen kuin kuoron tehtävä antiikin näytelmissä: hän kertoo katsojille muista henkilöistä ja yhteiskunnasta, kommentoi tapahtumia ja kuljettaa juonta eteenpäin. Neljättä seinää Sultanaatissa ei monesti rikota, mutta alussa venetsialainen vakooja esittää kysymyksen: Tuossa on ovi sultanaattiin, mitäs sanotte, mennäänkö sisään? Venetsialainen vakooja tuo Sultanaattiin postmodernismille tyypillisen merkitysten pakenevuuden ja se tehdään selväksi paitsi tasaisin välijoin pitkin tarinaa, myös heti alussa: Kun vakooja on avaamassa ovea ja johdattamassa yleisöä sultanaatin maailmaan, ovi katoaa. Vakoojan ei auta kuin tuhahtaa että jahas, no mennään sitten toista kautta.

Sultanaatin tulkinta muuttuu erilaiseksi riippuen siitä, nimeääkö päähenkilöksi Supin van Rossan. Rossan hahmo saapuu näytelmän alkupuolella lavalle vähän samaan tapaan kuin venetsialainen vakooja, nimittäin raaja kerrallaan. Sulttaanin hovissa oleva kesy karhu on syödä Rossan, mutta tämä pelastuu tai pelastetaan karhun syleilystä. 

Jo heti ensikohtaaminen Supi-sulttaanin ja Rossan (joka on mikä? karannut orja? huijari? sivistynyt nainen? spekulaatioita pyöritellään hovissa villisti, mutta varmaa vastausta ei saada) välillä säkenöi. Rossa hurmaa Supin, jota kyyninen visiiri koettaa saada vakuuttuneeksi naisten petollisuudesta. Se, mitä Rossa puolestaan tuntee Supia kohtaan, jää monien tulkintojen varaan. Onko Rossa kiipijä? Manipulaattori? Vallanhimoinen? Rakastunut - sillä tavoin kuin läpeensä epätasa-arvoisessa maailmassa ja yhteiskunnassa voi tai kannattaa olla?

Supin ja Rossan suhde alkaa kehittyä, ja Rossalla on myös paljon ideoita valtakunnan kehittämiseksi, mistä hovin muu väki, etunenässä visiiri, eivät pidä yhtään - toisaalta siksi, että Rossa on nainen ja naisista on vain ongelmia, toisaalta siksi, että Rossan vallan kasvaminen nakertaa heidän omaa valtaansa.

Sultanaatin teemoja ovat tasa-arvo, valta ja hallitseminen. Teemoja käsitellään huumorin ja kärjistysten avulla, mistä johtuen näytelmä ei lainkaan sorru saarnaavuuteen, mikä on poikkeuksellista. Katsoja pääsee nauramaan yhteiskunnan ja yksilöiden narrimaisuuksille moneen kertaan, ja kuitenkin samalla pohtimaan sitä, kuinka vähän asiat syvimmiltään sadoissa vuosissa muuttuvat.

Sultanaatti oli ensimmäinen kerta, kun kävin Kansallisteatterin Pienen näyttämön väistötiloissa Vallilan Konepajan alueella. Tilaratkaisu oli viehättävä: tiloissa oli sekä rouheutta että onnistunut, kaunis sisustus. Ainoa miinus oli se, että narikka oli itsepalvelunarikka, jota ei varsinaisesti vartioitu esityksen aikana. Muutoin pidin tiloista erittäin paljon, enkä ainakaan äkkiseltään jäänyt kaipaamaan Pienen näyttämön tiloja laisinkaan. Jos Kansallisteatteri jossakin vaiheessa muuttaa takaisin vanhoihin tiloihinsa remontoinnin jälkeen, jonkin muun teatterin tai klubin kannattaisi vahtia silmä tarkkana näiden tilojen vapautumista.

Tibor Noé Kiss: Inkognito

 

"Astun kynnyksen yli."

S&S, 2021. Suom. Saarni Laitinen. 157 s.

Tibor Noé Kissin pienoisromaani Inkognito on omaelämäkerrallinen teos, jonka päähenkilö on Tibor/Noémi. Romaanin keskiössä on vieraus, jota päähenkilö kokee sukupuolessaan - mutta ennen kuin tähän keskeiseen teemaan päästään, lukija saa tietää päähenkilön lapsuudesta ja lapsuudenperheestä. 

Aluksi syntyy onnellinen vaikutelma: Tibor pelaa jalkapalloa, ja hänen isänsä kannustaa ja tukee häntä siinä (toisaalta voisi myös sanoa, että painostaa). Hiljalleen esiin alkaa tulla säröjä: perheväkivaltaa, alkoholismia, mielenterveysongelmia, rahaongelmia. Lopulta Tibor lopettaa jalkapallon pelaamisen, ja koettaa alkaa käsitellä ahdistustaan kuljeskelemalla kaupungilla ja kirjoittamalla.

Ahdistus on romaanin läpäisevä tunnelma, ja sitä kuvataan osuvasti:

"On kuin juuttuisin nojatuoliin, kuin juuttuisin täydellisesti jousitettuun nojatuoliin, sekunneissa mitattuun aikaan. Ahdistuksen jokainen hetki on sietämätön. Ahdistuksen aikayksikkö on sekunti, seinäkellon kuuden asteen kulma, näytön pikseleiden rytmikäs uudelleenjärjestäytyminen."

Romaanissa on myös paljon listaamista, laskemista ja ympäristön yksityiskohtien huomioimista, jotka liittyvät päähenkilön ahdistuksen kuvaamiseen. Päähenkilö on jatkuvasti kaiken tarkkailija ja tuntuu pyrkivän kontrolloimaan elämäänsä tarkkailemisella, tai toisaalta pakenemaan ahdistustaan irrottautumalla tarkkailijaksi: 

"Hiushalkeamia rappauksessa. Siperian joet, Ob, Jenisei, Lena. Maaliläikkäkuvioita. Romanian jälki, Saksan jälki, jäljissä pikkuruisia muhkuroita. Brașov, Turda, Cluj-Napoca, Craiova, Dresden, Dortmund, Nürnberg, Bremen. Muhkuroiden mielivaltainen verkosto, kuvitteellisten viivojen yhteensitoma, kolmio, neliö, kahdeksankulmio, pyramidi, hökkeli, linnoitus, kruunu, yhä mutkikkaampia kuvioita katossa."

Paikoin tarkkaileminen saa myös symbolisia merkityksiä, kuten eräässä erityisen ahdistavassa tilanteessa, jossa päähenkilö on kylpyhuoneessa ja kiinnittää huomionsa kylpyhuoneen laatoitukseen:

"Tuijotin laattoja. Valkoisia laattoja yksi toisensa jälkeen, tämä laatta juuri samanlainen kuin tuokin, muttei sittenkään. Yhdessä oli maalitahra, toiseen oli takertunut kuivunut karva. Laatat muistuttivat toisiaan vain kaukaa, läheltä katsottuna edessäni avautui laattojen monimuotoinen maailma. Laattojen ihmeellinen maailma." 

Päähenkilön ahdistuksen keskeinen syy liittyy sukupuoleen. Tibor on syntynyt pojaksi, mutta jo lapsena hän tykkäsi pukeutua salaa äitinsä vaatteisiin. Aikuisena hän on nimennyt itsensä naisena Noémiksi, ja joskus on mies-Tibor, joskus nais-Noémi. Hänessä tuntuu ikään kuin elävän kaksi ihmistä, ja hän ei itsekään tiedä, kuka tai mikä on tai haluaisi olla. Mielestäni romaani käsittelee erityisen onnistuneesti juuri kysymystä siitä, jos itselläkään ei ole tietoa tai lopullista vastausta siihen, kuka tai mikä on.

Se, mitä mahdollisuuksia Noémilla on ja miten häneen suhtaudutaan, ahdistaa häntä erityisen paljon. Hän liikkuu Noémina lähinnä vain pimeän tullen ja toivoo, ettei rappukäytävässä törmää kehenkään; toivoo, ettei "jäisi kiinni", eli ettei kukaan kiinnittäisi huomiota siihen, että hän ei ole nainen vaan naiseksi pukeutunut mies.

Tavallisuuden ja ikään kuin näkymättömyyden kaipuu on päähenkilössä vahva:

"Haluaisin vain istuutua pöydän ääreen. Tilata lasin viiniä, juustolla täytettyä kalkkunanrintaa ja paistettuja perunoita, jälkiruoaksi vaniljajäätelöä. Sytyttää tupakan, puhaltaa sen savua keuhkoistani. Haluaisin vain muuttua näkymättömäksi, sulautua tuntemattomiin ilman että minun tarvitsee kohdata heidän katseitaan ja heidän kasvoilleen kirjoitettuja kysymyksiä. Mutta tätä kukaan heistä ei ole vielä koskaan tullut ajatelleeksi, ajattelen."

Edellä kuvattu sai itseni havahtumaan siihen, kuinka raskasta on olla sellainen ihminen, jota syystä tai toisesta tuijotetaan ja jonka olemuksen kommentoimista pidetään ikään kuin oikeutena, ellei jopa velvollisuutena. Ymmärrän, että sellainen, joka poikkeaa oman elämän normaalista - olipa kyseessä sitten toinen ihminen, jokin elämäntapa tai vaikkapa jokin arkkitehtoninen tyyli tai niinkin banaali asia kuin liikennemerkki - näyttäytyy erikoisena, kiinnostavana, outona tai pelottavana, mistä johtuen huomio kiinnittyy siihen, mikä puolestaan voi ilmetä vaikkapa tuijottamisena tai kommentoimisena. Mutta ehkäpä kaikkea ei tarvitse tuijottaa tai ainakaan kommentoida - ehkäpä voisi muistaa myös kohteliaisuuden ja hienotunteisuuden ja ajatella sitä, kuinka pahalta tuntuu olla jatkuvasti sirkuseläimen roolissa. 

Tiborin irrallisuutta kuvaa osuvasti myös lyhyt monologi Tiborin ja hänen äitinsä välillä. Tibor on katsomassa äitiään mielisairaalassa:

"Minun pitää mennä, tänään on paljon töitä, hyvästelen, kaikki järjestyy, poikakulta, äiti halaa minua kyynelehtien, mutta tiedämme molemmat ettei kumpikaan puhu totta."

Kuinka vaikeaa onkaan kohtaaminen ja rehellisyys, ja kuinka tunnistettavaa valehteleminen.

Inkognito on romaani, joka ei anna erityisesti vastauksia, mutta on juuri siksi niin onnistunut: voidakseen olla olemassa ei tarvitse tietää kaikkea, edes itsestään. Tämän Tibor/Noémi ymmärtää niinä hetkinä, joina hänen neuroottisuutensa vähenee ja joina hän kykenee olemaan paremmin hetkessä läsnä:

"En laske, en etsi esineiden symmetriaa, en käännä katsettani jos joku katsoo minua, elän. En kuule omia sydämenlyöntejäni, en tunne tärinää, käsivarteni ei puudu, en hikoile, en huohota, elän. En tunne ruumiini taakkaa, voin olla mies, voin olla nainen, ei väliä, elän. En tiedä kuka olen, mutta olen vihdoin se joka haluan olla. Elän."