Chris van Tulleken: Ultraprosessoitua - Miksi syömme ruokaa, joka ei ole ruokaa, ja miten se meihin vaikuttaa?

Gummerus 2025. Alkuteos Ultra-Processed People. Suom. Lauri Sallamo ja Heidi Tihveräinen. Äänikirjana Storytelin kautta, 12 h 48 min. Lukija Raiko Häyrinen.

Chris van Tulleken toimii Lontoossa infektiotautilääkärinä ja University College Londonin apulaisprofessorina ja on väitellyt molekyylivirologian alalta. Hänen ruokateollisuutta ja ruokailusuosituksia kritisoiva tietokirjansa Ultraprosessoitua on julkaistu alun perin vuonna 2023 ja ollut siitä saakka median ja suuren yleisön kiinnostuksen kohteena. 

Ultraprosessoitua on vetävästi ja popularisoidusti kirjoitettu kirja, jonka keskeisenä väitteenä on se, että maailman ruokateollisuus tuottaa lähinnä ultraprosessoitua ruokaa, koska sen tuottaminen on halpaa ja siitä saa parhaat voitot. Ruokateollisuuden säätely on varsin aukkoista, eikä ruokateollisuus kykene riittävään itsesäätelyyn, koska yritysten tehtävänä on tuottaa voittoa. Ultraprosessoidun ruoan vaikutusta ihmisiin ei vielä riittävästi tunneta - kun raaka-aineet pilkotaan molekyylitasolle ja näistä ainesosista sekoitetaan ruoankaltaista teollista massaa, kehon mekanismit eivät enää tunnista lopputulosta ravinnoksi ja eikä enää tuota esimerkiksi kylläisyyden tunnetta. Esimerkiksi keinotekoisten makeutusaineiden kanssa käy kirjan mukaan juuri näin: keholle annetaan signaali, että nyt sisään laitetaan makeaa eli energiaa, mutta kun keinotekoisissa makeutusaineissa ei olekaan energiaa kuten sokerissa, keho ei ymmärrä, mitä tapahtuu. Kirja väittää myös, että useista ultraprosessoiduista "ruoista" pyritään tekemään addiktoivia (mitä enemmän syödään, sitä enemmän myydään ja saadaan voittoa), ja rakentaa tätä kautta yhteyttä globaalisti kasvaneen ylipainoisuuden ja globaalin ruokateollisuuden tuottaman uktraprosessoidun "ruoan" välille.  

Van Tulleken asemoituu kirjoittajana yksinäiseksi soturiksi (jonka taustalla tosin on yliopistotason tutkimusta ja muitakin tutkijoita) suurtaa ja pahaa globaalia rahanahnetta ruokateollisuutta vastaan. Van Tullekenin teoria ei vaikuta olevan aivan valmis tai täysin vedenpitävä, mutta se saa ajattelemaan. Mitä minä suuhuni laitan ja miksi? Entä jos sijoittaisin siihen, että söisin "aitoa" ruokaa? Van Tulleken argumentoi, että ultraprosessoidun ruoan addiktoivuus yhdistettynä siihen, että keho ei tunnista erilaisten mössöjen ainesosia ravinnoksi eikä reagoi niihin kylläisyyssignaalein, saa ihmisiä syömään liikaa, ahmimaan ja lihomaan. Oikeallakin ruoalla on mahdollista lihoa, mutta van Tulleken haastaa "perinteisten" ravintoterapeuttien ajattelun siitä, että ravinnon terveellisyyden kannalta tulisi keskittyä eri ravintoaineiden (kuten rasvojen, hiilihydraattien ja proteiinin) määriin ja väittää, että enemmän merkitystä on sillä, syökö ihminen lähinnä ultraprosessoitua "ruokaa" vai "aitoja" raaka-aineita ja prosessoitua (esimerkiksi tölkkipavut; kaikki ruoan käsitteleminen pilkkomisesta ja lämmittämisestä alkaen määritellään prosessoimiseksi) ruokaa.

Van Tullekenkin toteaa, että myös ultraprosessoituja ruokia on erilaisia, mutta ultraprosessointiin ilmiönä teos suhtautuu hyvin kriittisesti tai negatiivisesti. Nyrkkisääntönä ultraprosessoitujen elintarvikkeiden tunnistamisesta todetaan, että jos ainesosaluettelossa on jotain, mitä kotikeittiössä ei käytetä, kyse on ultraprosessoinnista. Teoksessa myös listataan esimerkkejä ainesosista ja avataan, mitä ne oikeasti ovat ja missä kaikkialla niitä käytetään. Näihin konkreettisiin esimerkkeihin tekisi mieli palata kirjallisesti, mutta harmillisesti Storytelissä teoksesta on tarjolla vain äänikirjaversio, ei e-kirjaa. Kiinnostuneille tiedoksi, että näitä asioita listataan ainakin teoksen luvussa 24.

Patrik Radden Keefe: Kivun valtakunta - Suku, joka rikastui lääkeriippuvuudella

 

Gummerus 2023. Alkuteos Empire of Pain. Suom. Maija Heikinheimo. Storytelin äänikirja, 21 h 11 min.

Toimittaja Patrik Radden Keefen kirjoittama Kivun valtakunta - Suku, joka rikastui lääkeriippuvuudella on Yhdysvaltain (ja sieltä maailmanlaajuiseksi levinneestä tai leviävästä) opioidikriisistä kertova teos. Teoksen aikajänne on paljon pidempi kuin opioidikriisin, ja teos onkin 1900-luvun kattava Sacklerien suvusta kertova sukusaaga, joka samalla on kuvaus yritysmaailmasta ja sen lainalaisuuksista.

Sukusaagamainen taustoituksen kaltainen osuus on teoksessa pitkä. Sillä on kuitenkin oma merkityksensä, sillä se antaa syvyyttä ja kenties joitakin selityksiä siinä vaiheessa, kun teos keskittyy käsittelemään opioidikriisiä ja Sacklerin omistaman Purdue Pharman keskeistä osuutta kriisin luomisessa. 

Taustoitusosuudessa kuvataan 1900-luvulla lääkebisneksessä toimineita Sacklerin veljeksiä, eritoten Arthur Sackleria, joka kehitti lääkkeiden markkinointia ja mainontaa varsin lennokkaasti ja vapauksia ottaen ja möi 1900-luvulla muun muassa Valiumia - lääkettä, jonka senkin käyttö aiheutti ongelmia. 

Kivun valtakunta ei tavallaan sisällä sellaista tietoa opioidikriisistä itsestään, jota ei olisi jo tähän mennessä ollut saatavilla, mutta se törkeys, jolla Purdue Pharma ja Sacklerien suku toimivat myydessään ja markkinoidessaan vahvaa opioidilääkettä, näyttäytyy niin häikäilemättömänä ja sumeilemattomana, ettei lukijana tai kuuntelijana voi oikeastaan muuta kuin haukkoa henkeään. 

Lääkeyhtiöiden toiminnasta on ollut muutakin epäeettisyyteen liittyvää uutisointia, mutta Kivun valtakunta näyttää Purdue Pharman toiminnan bisneksenä, jossa tärkeintä on maksimoitu tuotto - sillä ei ole merkitystä, kuinka valheellisia markkinointiväitteet ovat, kuinka löyhällä moraalilla lääkettä jaellaan tai kun väärinkäyttö räjähtää käsiin eri puolilla Amerikkaa, kyse onkin vain yksilöistä, jotka ovat alttiita riippuvuuskäyttäytymiselle eikä lääkkeellä ole siihen mitään roolia. Huh huh! 

Myös se seikka, kuinka Sacklerit ovat halunneet profiloitua hyväntekeväisyyslahjoittajina ja taidemesenaatteina, kerrassaan hyviksinä - tarkasteltuna vasten sitä toimintaa, jota suku on harjoittanut bisnesrintamalla, niin huh huh sillekin.

Varsin huokailuttava teos siis, Kivun valtakunta. Ja saa olemaan kriittisempi sen suhteen, että siellä, missä kyse voi olla oman edun tavoittelemisesta - kuten bisneksessä - ei kannata olla itse liian sinisilmäisenä ja luottavaisena liikkeellä.

Hanya Yanagihara: Pieni elämä

 

Tammi 2018. Alkuteos A Little Life, suom. Arto Schroderus. BookBeatin äänikirja, 36 h 48 min.

Tartuin Hanya Yanagiharan romaaniin Pieni elämä ystävän suosituksesta. Kirjailija oli minulle ennestään tuntematon, mutta käsitin kirjan olevan globaali hittiteos. Pieni elämä on paksu romaani, joka jakautuu useaan osaan. Kaikki osat kertovat samoista ihmisistä, mutta fokalisoija vaihtelee. Romaanissa on lukuisia henkilöhahmoja, mikä tuntuu haastavalta kuuntelemisen alussa, mutta teoksen edetessä henkilöhahmot kyllä oppii tuntemaan hyvin.

Romaanin keskushenkilöinä on neljän ystävyksen porukka: Malcolm, JB, William ja Jude. Ensimmäinen osa sijoittuu heidän nuoruusvuosiinsa, collegeopintoihin New Yorkissa. Romaanin alussa mietin, että en itse asiassa ole kovin kiinnostunut kuuntelemaan neljän nuoren amerikkalaispojan opiskeluajoista kymmeniä tunteja ja saas nähdä, kuinka pitkälle tämän teoksen parissa jatkan. Romaanin nimi kuitenkin antaa vahvan vihjeen siitä, ettei kyseessä ole "vain" nuoruusvuosien kuvaus. Kertomuksen edetessä, kun hahmoista vuorotellen paljastetaan lisää ja heidän henkilökuvaansa syntyy syvyyttä, romaani imee mukaansa. Myös joidenkin sivuhenkilöiden rooli kasvaa merkittäväksi, mikä toisaalta ristivalottaa keskushenkilöiden henkilökuvaa, toisaalta tuo syvyyttä romaanin kuvaamaan maailmaan sinänsä.

Keskushenkilöt tulevat hyvin erityyppisistä taustoista, mutta maailma, johon romaanin nykyhetki sijoittuu, on pitkälti etuoikeutettujen ihmisten maailma: rahaa, asuntoja, menestystä ja matkoja on. Tämä ratkaisu tuntuu ajoittain banaalilta tai siltä, että lukee aikuisten satua. Toisaalta henkilöhahmojen sijoittaminen tällaiseen maailmaan mahdollistaa heille runsaammin toimintaratkaisuja ja luo kenties vahvemman kontrastin sen kanssa, että hahmoista paljastetaan hiljalleen hyvinkin traumaattisia asioita.  

Pieni elämä on myös yksi väkivaltaisimmista romaaneista, joita olen lukenut, ja väkivaltakohtaukset nimenomaan kuunneltuina herättivät ajoittain voimakkaastikin sellaisen olon, uskallanko vastaanottaa teoksen kuunneltuna - lukiessa pystyy ennakoimaan ja "suojelemaan" itseään kamalilta kohdilta paremmin kuin äänikirjan kanssa, jolloin ei voi tietää, kuinka hirvittäviä asioita seuraavaksi kerrotaan.

Pieni elämä on erittäin vaikuttava, itkemään saava teos, joka kannattaa lukea ja jonka maailma ja tapahtumat jäävät mieleen ja mietityttämään. Romaani muistuttaa myös siitä, että päälle päin ei voi toisesta ihmisestä nähdä, mitä hän on kokenut.

Emma Cline: Vieras

 

"Oli elokuu."

Otava 2023. Englanninkielinen alkuteos The Guest. Suom. Cristina Sandu. BookBeatin e-kirja. Editiossa ei kerrota sivumäärää.

Emma Clinen romaani Tytöt on koukuttavaa luettavaa, ja niin on myös Vieras. Molemmissa on painostava tunnelma. Koska Vieras on täysin fiktiivinen, sen juonenkäänteet eivät ole lukijalle ikään kuin ennalta tiedossa, mutta tarinan yllä leijuu katastrofi, jota kohti tunnutaan koko ajan olevan menossa.

Romaanin päähenkilö on 22-vuotias nuori nainen Alex, jonkinlainen ajelehtija, onnenonkija. Romaanissa on samaan tapaan amerikkalainen tunnelma kuin Emily St John Mandelin Lasihotellissa - hyvinvointivaltiosta ei ole läsnäolon vivahdettakaan, vaan henkilöt ovat omillaan. Molemmissa romaaneissa liikutaan rikkaiden ihmisten yltäkylläisessä ja tyhjässä maailmassa. 

Vieras-romaanin Alexin elämä tapahtuu lyhyellä aikajänteellä, koko ajan nyt-hetkessä tai minuuttien, tuntien, korkeintaan päivien mittaisessa viitekehyksessä. Kun ongelmia tulee, hän odottaa jonkin hetken avaavan ratkaisun tai toisaalta seikkailun tai riskin mahdollisuuksia. 

Toisaalta Alex elää jatkuvaa tätä hetkeä, toisaalta hänen tulkintansa maailmasta on niin hasardi, sairas ja vieras, että hän tuntuu romaanin nimenkin mukaisesti olevan ulkopuolella kaikesta ja kaikkea, koko ajan.

Siitä, kuka Alex on, mihin hän on menossa ja mitä hänelle on tapahtunut, paljastetaan lukijallekin vasta pikkuhiljaa tarinan edetessä. Alex on hahmo, joka on samanaikaisesti kuin ilmaa ja peili. Hän mukautuu ihmisiin, joita hän kohtaa, koettaa liimautua ja liueta heidän elämäänsä ja alkaa elää siinä mukana. Itse Alex havainnoi itseään näin:

"Eikö sitä paitsi kannattanutkin antaa ihmisille mitä he tahtoivat? Keskustelun, joka soljui kuin kaupankäynti - sulava edestakainen liike, jota tosiseikat eivät keskeyttäneet. Useimmat valitsivat mieluiten tarinan. Alex oli oppinut tarjoilemaan sen, vetämään ihmisiä puoleensa esittelemällä heille ihannekuvan heistä itsestään, tunnistettavan mutta kymmenen astetta todellista vaikuttavamman, kaunistellun version. Alex oli oppinut viittaamaan omiin haluihinsa kuin ne olisivat yhteisiä haluja."

Alex elää harhassa, pelkässä petoksessa ja itsepetoksessa. Hän koettaa olla antamatta itsestään mitään, edes tiedonmurusia, kenellekään - ja koettaa pitää oman mielensä irti todellisuudesta lääkkeiden, huumeiden ja alkoholin avulla. 

Vaikka Alex on hyvin äärimmäiseksi kirjoitettu hahmo, hänen itsepetokseksi äärimmäistyneessä maailmantulkinnassaan on kuitenkin häiritseviä yhteneväisyyksiä kenen tahansa ihmisen maailmantulkintaan. Mistä me kukaan tiedämme, mitä tapahtuu todella, keitä itse olemme, keitä ovat muut, mitä kohti kukakin pyrkii ja kuinka puhtaat jauhot pussissaan? Alex koettaa jatkuvasti rauhoitella itseään olemaan siinä hetkessä, jossa kulloinkin on, ja rauhoittelupuhe on samastuttavan universaalia:

"Kaikki oli hyvin, Alex uskotteli itselleen, hän voisi vain rentoutua ja nauttia vauhdista. Sadekin oli lakannut. Ilmassa oli enää kevyttä utua, aurinko pilkahteli jo pilvien lomasta. Merkit olivat suotuisia." 

Samaan aikaan lukija kuitenkin pääsee seuraamaan Alexin ratkaisuja, jotka vievät häntä ongelmasta toiseen ja syventävät hänen elämänsä katastrofia. Jos Alexilla vaikuttaisi olevan mahdollisuus tehdä ikään kuin hyvä ratkaisu, hän tuskin sitä tekee. 

Vieras on hieno, ahdistava ja koukuttava teos, ja Alex hahmo, josta ei voi pitää, mutta jota on vaikeaa inhotakaan.

Emily St. John Mandel: Lasihotelli

 

Tammi 2023. Suom. Aleksi Milonoff. Nextoryn e-kirja. Editiossa ei kerrota sivumäärää.

Emily St. John Mandelista on salakavalasti tulossa yksi lempikirjailijoistani. Pidän todella hänen vähäeleisestä tavastaan kertoa tarinoita. Ennen Lasihotellia olen kuunnellut hänenltä dystopiaromaanin Asema 11, joka sijoittuu tuhon jälkeiseen tulevaisuuteen maapallolla.

Lasihotellin keskeinen tematiikka liittyy mielestäni elämänvalintoihin ja elämän hallitsemattomuuteen. Romaanissa on useita keskeisiä henkilöhahmoja, esimerkiksi Vincent ja hänen veljensä, jotka ovat kotoisin syrjäisestä pikkukylästä, jonne on rakennettu megarikkaille tarkoitettu hotelli, josta romaanin nimi tulee. Ehkä romaanin sanomana on, että kaikkien elämä on eräänlainen lasihotelli - läpinäkyvä, särkyvä, teennäinen, muuttuva; vaikka joskus asiat vaikuttaisivat pysyviltä ja ikuisilta, ne eivät sitä kenellekään ole. Maailmassa on läsnä myös monia rinnakkaismaailmoja, erilaisia kokemuksia ja tulkintoja - romaanissa otetaan esiin esimerkiksi rahan maailma ja varjomaailma.

Romaanin poetiikka, tai elämän monitulkintaisuus, tulee esille Vincentin ja Jonathanin käymän dialogin lopussa:

"'- - minut erotettiin koulusta määräajaksi, koska tein ikkunaan graffitin.'
‘Ihan totta? Mitä siinä luki?’
‘Yhden filosofin viimeiset sanat, usko tai älä. Olin törmännyt sanoihin jossain kirjassa ja ihastunut niihin.’
‘Pikkuvanhaa mutta synkkää’, Jonathan sanoi. ‘En uskalla edes kysyä.’
‘Korjaa minut pois. Onhan siinä jotain kaunista. Eikö olekin?’
‘Ehkä jos on temperamenttinen kolmetoistavuotias tyttö’, Jonathan sanoi, ja Vincent heitti häntä tyynyllä. Vincent ei kertonut, että hänen äitinsä oli kuollut kaksi viikkoa aiemmin tai että hänen veljensä oli väijynyt nurkan takana ja nähnyt teon, tai että hänellä ylipäätään oli veli. Jokaisesta tarinasta voi jättää paljon pois.”

Vincentille avautuu pääsy yhteiskunnalliseen nousuun hänen työskennellessään Lasihotellin vastaanotossa ja hotellin omistavan rikkaan liikemiehen tarjotessa hänelle mahdollisuutta tulla liikemiehen edustusvaimoksi ilman avioliiittoa. Vincent pääsee kokemaan maailmaa, jossa päivät voi täyttää shoppaillen ja edustaen, kunhan osaa näytellä roolinsa hyvin. Tuossa elämässä Vincentillä ei ole aitoja ihmiskontakteja kenenkään kanssa, kunnes hän ystävystyy erään Mirellan kanssa, joka myös on lähtöisin köyhistä oloista. Mirella määrittelee osuvasti, mitä tarkoittaa rahan valtakunta:  “Tiedätkö, mitä olen oppinut rahasta? Kun mietin, miksi elämä Singaporessa tuntui suunnilleen samalta kuin Lontoossa, tajusin että raha on oma maansa."

Kun Vincentin elämä rikkaana vaimona päättyy, kaikki muuttuu jälleen. Kaiken arvaamattomuutta ja lainausmerkeissä sitä kuinka "kaikki on mahdollista" mielestäni alleviivaa romaanin tapahtumien sijoittuminen Amerikkaan. Kuka tahansa voi rikastua hetkessä, kuka tahansa voi menettää kaiken hetkessä. Hyvinvointivaltio ja korkea veroprosentti jotenkin kehystävät asiat eri tavoin.

Toinen rahan maailmasta äkisti putoava hahmo on Leon, liikemies, joka on sijoittanut koko omaisuutensa rahastoon, joka paljastuu pyramidihuijaukseksi. Leonin ja hänen vaimonsa rahat yksinkertaisesti loppuvat ja valtavan asuntolainan ottaneina, talon menetettyä arvonsa, he päättävät lähteä tien päälle. Muutos on heille yllättävä, tavallaan käsittämätönkin, mutta samalla huumaavan vapauttava:

“Kierrellessään talossa viimeisen kerran Leon aisti, että talo oli jo luopunut heistä, kuin ilmassa olisi leijaillut tyhjyys. Suurin osa huonekaluista ja tavaroista oli yhä paikoillaan, keittiön seinällä oli kalenteri, kaapissa kahvikuppeja ja hyllyssä kirjoja, mutta huoneet tuntuivat jo autioilta. Leon ei olisi voinut kuvitellakaan, että he päätyisivät hylkäämään talonsa. Hän oli ajatellut, että sellainen teko hautaisi ihmisen häpeän syvyyksiin, mutta moottoritiellä varhaisaamun valossa talon hylkääminen herätti voitonriemua. Leon ajoi pois pihalta, ja muutaman käännöksen jälkeen he olivat matkalla moottoritiellä iäksi pois.”

Tien päälle lähtemistä ei mitenkään glorifioida: Leon ja Marie eivät ole enää nuoria, ja he elävät köyhästi ja tekevät hanttihommia milloin missäkin. Elämäntavan äkillinen muutos tekee varjomaailman Leonille yhtäkkiä todellisemmaksi:

“Kiertolaiselämässä oli myös aitoja onnen hetkiä. Leonista oli ihanaa istua rannalla Marien kanssa. Huolimatta kaikesta siitä, mitä he olivat menettäneet, hän tunsi usein itsensä onnekkaaksi, kun sai olla Marien kanssa täällä, tässä elämässä.
     Mutta tämä oli varjomaa, jonka Leon oli nähnyt aiemmin vain osittain, maa kuilun reunalla. Totta kai hän oli aina tiennyt varjomaasta, nähnyt sen slmiinpistävimmät linnakkeet: pahvista kyhätyt majat siltojen alla, puskista pilkistävät teltat moottoriteiden varsilla, umpeen laudoitetut talot joiden yläkerrasta paistoi valo. - - Leon oli nähnyt varjomaan, sen laitamat ja merkit, mutta oli aina ajatellut etteivät ne liittyneet millään lailla häneen.”

Leonin ja Marien kiertolaiselämän kuvauksessa Lasihotellin tematiikka sivuaa myös Milan Kunderan Olemisen sietämättömän keveyden teemoja:

“‘Kuljemme niin kevyesti tässä maailmassa’, Marie sanoi, siteerasi väärin erästä Leonin lempilaulua, ja hetken hän ajatteli hellästi, että Marie puhui yleisellä tasolla, tarkoitti koko ihmiskuntaa, yksilöitä joiden elämä jättää maan päälle vain pienen jäljen, mutta sitten hän ymmärsi Marien tarkoittavan heitä kahta, eikä hänen puistatuksensa johtunut viilenevästä yöstä. Vähän alle nelikymppisinä he olivat päättäneet, etteivät hankkisi lapsia, mikä oli tuntunut silloin järkevältä keinolta välttää turhia taakkoja ja sydänsuruja, ja valinta oli kyllä helpottanut elämää ja tuonut mukanaan eräänlaisen autuaan keveyden, jota hän oli aina arvostanut. Mutta taakka saattoi olla myös ankkuri, ja Leon olikin ajatellut viime aikoina, ettei häntä haittaisi olla lujemminkin kiinni tässä maailmassa.”

 

Lasihotellin kerronnassa tapahtuu paljon käänteitä, ja kerronta fokalisoituu useiden hahmojen kautta. Eräs sivuhenkilöistä on sama kuin Asema 11:ssa. Kuitenkin tärkeämpää kuin se, mitä tapahtuu, on se, miten tapahtumista kerrotaan ja miten hahmot ne kokevat.

Vaellus @ Ryhmäteatteri, Helsinki

Anna Krogeruksen kirjoittama ja Laura Jäntin ohjaama näytelmä Vaellus Ryhmäteatterissa on sillä tavoin erilainen näytelmä, että se keskittyy hyödyntämään näytelmäilmaisun perinteisiä keinoja ja saa katsojat pauloihinsa silkalla läsnäololla. Mukana ei ole videotehosteita, neljännen seinän rikkomista tai jonglöörausta, ja se tuntuu yllättävän freesiltä.

Vaelluksessa seurakunnan työntekijät ja ulkopuolinen (yt-)konsultti ovat lähteneet Lappiin vaeltamaan, ja jokaisella heistä on erilaiset odotukset siitä, miksi vaeltamassa ollaan ja mitä vaeltaminen oikein tarkoittaa. Erämaassa henkilöhahmojen väliset suhteet ja kunkin hahmon sisäinen dynamiikka tulee näkyväksi. Jokaisessa hahmossa on enemmän kuin miltä alkuasetelman perusteella näyttää, ja jokaisessa on sekä tragiikkaa että komiikkaa. 

Ne hetket, jolloin näytelmässä lauletaan, ovat perusteltuja ja niistä muodostuu koskettavia.

Vaellus näyttää nykyajan ongelmien naurettavuuden ja samalla sen haavoittuvuuden, joka meissä jokaisessa pinnan alla on.

Pierre Lemaitre: Petoksen hinta

 

"En ole koskaan ollut väkivaltainen mies."

Minerva 2019. Suom. Kaila Holma. Ranskankielinen alkuteos Cadres noirs, 2010. Nextoryn e-kirja, 524 s.

Pierre Lemaitren Petoksen hinta on yhteiskuntakriittinen jännityskirja. Päähenkilö on 57-vuotias Alain Delambre, joka on ollut vuosia työttömänä. Hänellä on vaimo ja kaksi aikuista tytärtä. Pitkittynyt työttömyys on alkanut vaikuttaa hänen parisuhteeseensa ja perhe-elämäänsä. Ennen työttömyyden alkua Alain ja hänen vaimonsa Nicole päättivät aloittaa massiivisen keittiöremontin, joka jäi pahasti kesken rahatilanteen muututtua. Uusiin vaatteisiin ei ole varaa, ja Alainin olemus on alkanut muuttua nuhjuiseksi. Hän ymmärtää myös, ettei ole työmarkkinoilla kovin haluttu palkattava, vaikka onkin ammattitaitoinen - kuka hullu nyt 57-vuotiaan miehen palkkaisi. Alain tekee koulutustasoaan alempia hanttihommia, jotta toisi talouteen edes hiukan rahaa.

Kaikki muuttuu eräänä päivänä, kun Alain huomaa työnhakuilmoituksen, joka vastaisi täysin hänen osaamistaan. Kuin ihmeen kaupalla hän pääsee työnhaussa eteenpäin ja vaiheeseen, jossa on neljän kärki, josta joku palkataan. Neljän kärjelle on tosin luvassa hyvin erikoislaatuinen "työhaastattelu": firman keskijohdolle lavastetaan panttivankitilanne, jota työnhakijoiden on määrä ohjata - heidän on selvitettävä panttivankitilanteen avulla, kuka keskiportaasta on luotettavin, lojaalein ja osaavin henkilö, ja onko joukossa heikkoja, jotka murtuvat äärimmäisessä stressitilanteessa ja alkavat laverrella firman asioita.

Alain päättää panostaa työnhakuun tosissaan: tämän paikan hän haluaa ja tarvitsee. Nicole, Alainin vaimo, ei ole panttivanki-ideasta lainkaan innoissaan. Hän ei haluaisi Alainin hakevan moista paikkaa:

"Vanha tuttu levy pyörähtää taas soimaan. pidämme toisiamme syyllisinä tilanteeseen, mikä on kammottavaa. Ennen rakastimme toisiamme ja pysyimme yhdessä, vaikka ajat olivat vaikeita. Mutta nyt kun meillä olisi mahdollisuus selviytyä, me alammekin etääntyä toisistamme. Juuri se tekee kipeää."

Petoksen hinnan yhteiskuntakriittisyys syntyy siitä, kuinka työttömyyden vaikutuksia kuvataan yksilötasolla, heijastevaikutuksina sosiaaliseen elämään ja perhe-elämään. Romaanin sympaattisin hahmo on Charles, asunnoton juoppo, joka on töissä samassa hanttihommafirmassa Alainin kanssa. Yhteiskuntakriittisyys näkyy myös siinä, että aina kun Alain avaa radion tai tv:n, uutisissa kerrotaan yt-neuvotteluista, irtisanomisista tai johtajien palkkojen massiivisuudesta. Myös johtajuuden teoriaa, jonka Alainkin koulutuksensa ja kokemuksensa johdosta tuntee, pilkataan:

"Ne ovat käteviä ja leikkisiä, tarjoavat hupia vähällä vaivalla ja antavat älykkään olon. Niiden ansiosta voi kuvitella itsekin oppivansa jotain tehokkuudesta työympäristössä. Taulukoilla ja matriiseilla on rauhoittava vaikutus. Vuosien kuluessa muodit vaihtuvat ja taulukot seuraavat toisiaan. Yhtenä vuonna tehdään testejä, jotta päästäisiin selvyyteen, ovatko työntekijät järkiperäisiä, energisiä, yhteistyöhaluisia vai päättäväisiä. Seuraavana vuonna kehotetaan tutkimaan, ovatko he sittenkin ahkeria, kapinallisia, edelläkävijöitä, muutosvastarintaisia, myötäeläjiä vai haaveilijoita. Jos vaihdetaan konsulttia. saakin huomata olevansa tosiasiassa suojelija, johtaja, järjestelijä, tunteilija tai lohduttaja. Jos käväisee vielä yhdessä seminaarissa, oppii erottamaan, olisiko sittenkin toiminta-, systeemi-, idea- vai prosessikeskeinen ihminen. Kaikki ovat onnesta sekaisin voidessaan antautua moiseen huijaukseen. Testit eivät pahemmin poikkea horoskoopeista, viime kädessä niistä aina löytää itseään muistuttavia piirteitä, vaikka todellisuudessa omia kykyjään on mahdoton arvioida ennen kuin niitä joutuu koettelemaan äärimmäisissä olosuhteissa." 

Petoksen hinta koostuu kolmesta erityyppisestä osasta: kun tapahtumat alkavat vyörymään, ne johtavat toisiin. Juonenkäänteitä ja jännitystä romaanista ei puutu. Romaanin nimi on avain teoksen tulkintaan: Kuka pettää ja ketä? Kenelle jää mikäkin hinta maksettavakseen?

Cait Flanders: The Year of Less - How I Stopped Shopping, Gave Away My Belongings, and Discovered Life is Worth More Than Anything You Can Buy in a Store

 

Nextoryn äänikirja. 5 h 34 min. Hay House, 2019.

Cait Flandersin The Year of Lessin punaisena lankana on kertoa kirjailijan elämänmuutoksesta: siitä, kuinka hän piti itselleen vuoden verran ostoskieltoa ("Shopping ban") ja kuinka se vaikutti hänen elämäänsä.

Kirjan vahvuutena on se, että vaikka keskiössä on materialismikriittisyys, omaisuuden vähentäminen ja ostosten tekemisen rajoittaminen, lukijalle paljastuu jo pian teoksen alussa, että asioista kerrotaan hyvin henkilökohtaisesti. Kirjailija kertoo syistä, jotka saivat hänet kokeilemaan ostoskieltoa (alkoholiongelma ja alkoholin juomisen lopettaminen; ylikuluttaminen ja velkaantuminen), taustoittaa ylipäätään elämäänsä keskeisesti vaikuttaneita käännekohtia (lapsuus yksinhuoltajaäidin kanssa; myöhemmin äidin ja tämän uuden miehen avioliitto ja sittemmin ero) ja kuvailee muita muutoksia, joita ostoskielto on hänen elämäänsä aiheuttanut (säästöjen kertyminen ja rohkeus irtisanoutua työstä, joka ei enää tunnu omalta ja oikealta).

Kirja noudattelee pitkälti ostoskieltovuoden kronologiaa. Flanders kertoo päätöksistään ja itselleen asettamistaan rajoituksista konkreettisesti ja kuvailee elävästi myös projektissa kohtaamiaan epäröimisen hetkiä. Ostoskielto tekee näkyväksi sitä, kuinka Flanders on identiteettinsä rakentanut, ja kun samat rakennuspalikat eivät enää ole käytettävissä, identiteettikin on luotava uudelleen.

Flanders toimii itse äänikirjan lukijana, mikä sopii tähän teokseen hyvin. The Year of Less antaa ajattelemisen aihetta ja kertoo yhden mallikertomuksen siitä, kuinka kuluttamisen vähentäminen voi vaikuttaa elämään ja mitä kaikkea se voi tehdä näkyväksi.

Teemu Kunto: Minimalismi

 

Otava, 2021. Nextory 4 h 45 min.

Teemu Kunnon kirjoittama teos Minimalismi on varsin napakka ja rakenteeltaan selkeä perustietopaketti minimalismista. Teos on miellyttävä kuunnella ja antaa uusia näkökulmia niin tavarasuhteeseen, ajankäyttöön kuin elämänvalintoihinkin.

Kunto lähestyy minimalismia henkilökohtaisen kokemuksensa kautta, joten Minimalismi on tavallaan myös kirjoittajan elämäkerta. Lukija voi peilata omaa elämäntilannettaan ja elämänvalintojaan Kunnon tekemiin ratkaisuihin ja miettiä, mitä minimalismi voisi tuoda omaan elämään. Tämä näkökulmaratkaisu tuo minimalismiin konkretiaa.

Toisaalta elämäkerrallisuus tuo lukijalle myös sellaista tietoa, joka ei tunnu niin olennaiselta minimalismiin tutustumisen kannalta: lukija saa tietää yksityiskohtia muun muassa kirjoittajan työurasta, perhesuhteista ja seksuaalisuudesta, mikä paikoin tuntuu epäolennaiselta. Kuitenkin lopulta tuntuu siltä, että koska kirjoittaja on valinnut kertoa aiheesta oman elämänsä kautta ja minimalismi läpäisee koko elämän, siitä olisi kenties mahdotonta - tai ainakin lopulta etäännyttävää ja epäkonkreettista - kertoa ilman yksityiskohtia myös äsken mainituista elämänalueista.

Jollakin oudolla tavalla viehättävin tai meditatiivisin kohta äänikirjassa on luettelo, jossa kirjoittaja luettelee kaikki esineet, jotka hän minimalistiseen elämäntapaan siirryttyään omistaa. 

Minimalismi voi toimia paitsi kurkistuksena siihen, mistä minimalismissa on kyse, myös hyvänä käytännön oppaana, jos minimalismia haluaa alkaa soveltaa omassa elämässään. Ainakin teos havahduttaa näkemään sen, että ylikulutukselle ja tavaraan hukkumiselle on oikeasti olemassa vaihtoehtoja.

Jaron Lanier: 10 syytä tuhota kaikki sometilit nyt

 

S&S 2019. Suom. Kirsimarja Tielinen. Nextory 4 h 32 min.

Jaron Lanierin pamfletti 10 syytä tuhota kaikki sometilit nyt on hämmentävä kirja. Kirja on kirjoitettu provosoivalla otteella, kuten nimestäkin näkee, ja se piirtää esiin kiinnostavan ja varsin perustellun kuvan nykydystopiasta ja siitä, kuinka sosiaalinen media on vaikuttanut maailmaan. Eritoten somen ansaintamallia ja liiketoimintaideaa Larier käsittelee perustellusti ja varsin perusteellisesti, ja se on teoksen vahvinta ja uskottavinta antia. Monin paikoin tuntuu kuitenkin siltä, että provosoiva tyyli toisaalta syö uskottavuutta ja toisaalta argumentit ovat paikoin löyhästi perusteltuja tai osin omituisenkin oloisia, kuten valeuutisen määritelmä tässä teoksessa.

Teoksen loppuhuipentuma, jossa sosiaalisen median koneisto - jonka Lanier nimeää Sumuttimeksi - kuvataan uskonnoksi, on todella kärjistävä, mutta se lopulta on teoksen perustelluinta antia. Lanier kertoo Googlen toimista sen eteen, että elämä jatkuisi Googlessa kuoleman jälkeen - Googlella nimittäin on projekti, jossa tutkitaan tietoisuuden tallentamista pilveen. Samassa yhteydessä kerrotaan Googlen ja Facebookin linjauksista, kuinka kyseisten palveluiden on tarkoitus tuottaa merkitystä ja tavoitteellisuutta ihmisten elämään. Tämä kaikki kieltämättä on uskontojen ydinaluetta ja -kuvastoa.

Osittaisista heikkouksistaan huolimatta 10 syytä tuhota kaikki sometilit nyt on ajattelemisen aihetta antavaa luettavaa.

Caroline Criado Perez: Näkymättömät naiset - Näin tilastot paljastavat miten maailma on suunniteltu miehille

 
WSOY 2020. Suom. Arto Schroderus. Alkuteos Invisible women. Exposing data bias in a world designed for men, 2019. 411 s.


Caroline Criado Perezin tietokirja Näkymättömät naiset on ollut yksi tämän kevään näkyvimpiä kirjoja - Helsingin Sanomat on kirjoittanut kirjasta ainakin pariin kertaan (pelkäsin jo, että lehti tuo teoksen sisällöstä kaiken olennaisen esiin), ja alkuteos on julkaisuvuonnaan palkittu niin "Royal Societyn Vuoden tiedekirjaksi" kuin "Financial Timesin Vuoden bisneskirjaksi". Ja kyllä, Näkymättömät naiset on kiinnostava lukukokemus. Kuten alaotsikko lupaa, teos perkaa sukupuolten välisiä valta-asetelmia tilastojen valossa. Yksi teoksessa toistuva termi on "sukupuolidata", tai pikemminkin "sukupuolidatan puute". Teos osoittaa moneen kertaan, kuinka tarpeellista kerättyä tilastotietoa olisi jaotella sukupuolen mukaan - sillä miehet ja naiset (teos ei huomioi muita sukupuolia) eroavat toisistaan olennaisesti. Ja jos tietoa ei eritellä tai jos sitä kerätään vain miehistä, teos korostaa, että tuolloin puolet ihmiskunnasta jää tiedon (ja sitä kautta myös esimerkiksi vallan) ulkopuolelle.

Se, että tilastodataa ei erotella sukupuolittain tai sukupuolta ei pidetä aina olennaisena tietona, ei vaikuta johtuvan aina tietoisesta valinnasta, vaan projektioharhasta:

"Pohjimmiltaan ihmisillä on taipumus olettaa, että oma tapa ajatella asioita tai tehdä asioita on tyypillinen. Valkoisilla miehillä tätä harhaa varmasti vahvistaa se, että kulttuuri heijastaa heille takaisin heidän omaa kokemustaan ja saa heidät näin näyttämään entistä tyypillisemmiltä. Projektioharhaa voimistaa eräänlainen vahvistusharha, jos näin voidaan sanoa. Ja se selittää osin, miksi niin usein törmää sukupuolineutraaliudeksi naamioitavaan mieskeskeisyyteen. Jos enemmistö valta-asemissa olevista ihmisistä on miehiä - niin kuin on - enemmistö valta-asemissa olevista ei vain näe sitä. - -
        Mieskeskeisyyden luuleminen puolueettomaksi, yleispäteväksi ja tervejärkiseksi tarkoittaa sitä, että kun ihmiset (eli miehet) törmäävät johonkuhun, joka yrittää tehdä pelistä vähän reilumpaa, he eivät usein muuta näekään (kenties koska he tulkitsevat sen puolueellisuudeksi)."

Edellisen valossa voisi tarkastalle myös identiteettipolitiikkaa ja valkoisen miehen positiota:

"Seuraavat mielipiteet ovat näille valkoisille miehille yhteisiä: identiteettipolitiikka on identiteettipolitiikkaa vain silloin, kun kysymys on rodusta tai sukupuolesta; rodulla ja sukupuolella ei ole mitään tekemistä 'laajempien' kysymysten kuten 'talouden' kanssa; naisäänestäjien ja etnisiin vähemmistöihin kuuluvien äänestäjien huolenaiheisiin tarttuminen on 'kapea-alaista', ja työväenluokka tarkoittaa valkoisia työväenluokkaisia miehiä."

Kuten huomaa, Criado Perez kirjoittaa paikoin kärkevästi ja sikäli voisi kuvitella hänen teoksensa olevan helpostikin punainen vaate monellekin somepoteroituneelle nykylukijalle (tosin tällainen oletuslukija tuskin Näkymättömiin naisiin tarttuu). Criado Perezin edellä tekemät havainnot kielenkäytöstä tuntuvat osuvilta. Toinen Cirado Perezin kiinnostava havainto kieleen liittyen liittyy suosituskirjeisiin ja siihen, millaisia sanavalintoja niissä tyypillisesti naisista ja miehistä käytetään:

"Viimeisen noin kymmenen vuoden aikana useissa tutkimuksissa on havaittu, että suosituskirjeet - - ovat faktisesti kaikkea muuta kuin sukupuolineutraaleja. Erään amerikkalaistutkimuksen mukaan naispuolisia työnhakijoita kuvaillaan enemmän yhteisöllisyyteen viittaavalla kielellä (lämmin, ystävällinen, huomaavainen) kuin aktiivisuuteen viittaavalla (kunnianhimoinen, itsevarma). Jos suosituskirje sisältää yhteisöllisyyteen viittaavia luonteenpiirteitä, on epätodennäköisempää, että hakija saa työn, varsinkaan nainen. 'Joukkuepelaaja' on miehillä johtajan ominaisuus, mutta naisilla termi 'voi antaa sen vaikutelman, että hän seuraa muita'. Naisille kirjoitettujen suosituskirjeiden on myös huomattu painottavan matalamman statuksen opetusta korkeamman statuksen tutkimuksen kustannuksella sekä sisältävän enemmän epäilykisä herättäviä termejä (kuten varauksia ja laimeita kehuja) ja epätodennäköisemmin painokkaan kehuvia adjektiiveja kuten 'huomattava' ja 'erinomainen'. Naisia kuvailtiin useammin raatamiseen liittyvillä termeillä, kuten 'ahkera työntekijä'."

Tyttöjen ja poikien eroista kertoessaan Näkymättömät naiset nostaa esiin myös käsitteen "loistavuusharha" kertoessaan siitä, kuinka tehokkaasti ja pienestä pitäen yhteiskunta opettaa naisille ja miehille sukupuoleen sopivaa käyttäytymistä ja odotuksia:

"Opetamme lapsille loistavuusharhan pienestä pitäen. Äskettäisessä amerikkalaistutkimuksessa kävi ilmi, että kun tytöt viisivuotiaina menevät esikouluun, he ajattelevat aivan yhtä todennäköisesti kuin pojatkin, että naiset voivat olla 'tosi fiksuja'. Mutta kuuden vuoden iässä jokin muuttuu. He alkavat epäillä oman sukupuolensa kykyjä, vieläpä siinä määrin, että he alkavat asettaa itselleen rajoja. Jos heille esitellään leikki, joka on tarkoitettu 'tosi fiksuille lapsille', viisivuotiaat tytöt haluavat leikkiä sitä yhtä todennäköisesti kuin pojat, mutta kuusivuotiaita tyttöjä se ei jostain syystä yhtäkkiä kiinnostakaan. Koulut opettavat pikkutytöille, että loistavuus ei kuulu heille."

Kuitenkin "molempien sukupuolien" osallistuminen näihin "leikkeihin tosi fiksuille lapsille" (tai aikuisille) olisi tärkeää yhteiskunnan kehittymisenkin kannalta, kuten esimerkki Daina Taiminasta, hyperbolisesta tasosta ja virkkaamisesta konkreettisesti osoittaa:

"Daina Taiminalta kesti noin kaksi tuntia löytää ratkaisu, jota matemaatikot olivat turhaan yrittäneet etsiä yli sata vuotta. - - Tuhansien vuosien ajan hyperbolista avaruutta ei - - ollut olemassa. Ei ainakaan matemaatikkojen mielestä, sillä he uskoivat, että oli olemassa vain kahdenlaista avaruutta: euklidistä avaruutta eli tasoja, esimerkiksi pöytä, ja palloavaruutta. 1800-luvulla keksittiin hyperbolinen avaruus - mutta vain periaatteessa. Vaikka matemaatikot yrittivät yli sata vuotta löytää keinon kuvata tätä avaruutta fyysisesti, kukaan ei onnistunut siinä - ennen kuin Taimina osallistui Cornellin työpajaan. Sillä sen lisäksi, että Taimina oli matematiikan professori, hän piti myös virkkaamisesta. - - Kun hän näki kuluneen paperimallin, jolla Henderson selitti hyperbolista avaruutta, hän ymmärsi: voin virkata sellaisen. Ja niin hän sitten virkkasi. Koko kesän hän istui uima-altaan reunalla 'virkkaamassa hyperbolisia muotoja opetuskäyttöön'. 'Ihmiset kävelivät ohi ja kysyivät minulta: »Mitä teet?» Ja minä vastasin »Kunhan virkkaan hyperbolista tasoa.»'"

Eli "Kun puolet ihmiskunnasta suljetaan tiedon tuottamisen ulkopuolelle, potentiaalisesti mullistavia oivalluksia saattaa mennä sivu suun".

Näkymättömät naiset käsittelee myös kansantaloutta ja bruttokansantuotetta; teos avaa joitakin bruttokansantuotteen laskemisen mekanismeja ja tekee näkyväksi BKT:n mieskeskeisyyden ja siitä (naisille) koituvat ongelmat. Bruttokansantuotteeseen ei lasketa "palkatonta työtä", siis sitä työtä, jota tyypillisesti naiset tekevät ilmaiseksi:

"Naisten pois sulkeminen vääristää lukuja. Coyle viittaa sodanjälkeisestä ajasta 1970-luvun puoliväliin. Tuo aika 'näyttäytyy nykyään jonkinlaisena tuottavuuden kasvun kultakautena', Coyle sanoo, mutta tämä on jossain määrin kangastus. Suurelta osin kysymys oli siitä, että naiset menivät töihin ja että niitä asioita, joita he olivat siihen asti tehneet kotona - niitä, joita ei laskettu - korvattiin tuottein ja palveluin: 'Että esimerkiksi osti puolivalmisteita supermarketista sen sijaan, että olisi itse tehnyt kaiken kotona alusta. Osti vaatteita sen sijaan, että ompeli niitä.' Tuottavuus ei itse asiassa ollut kasvanut. Se oli vain siirtynyt näkymättömästä, yksityisestä naisten maailmasta siihen maailmaan, joka lasketaan: miesvaltaiseen julkiseen maailmaan.
        Palkattoman kotityön jättäminen laskuista on sukupuolidatan puutteista ehkä kaikkein suurin. Arvioiden mukaan palkaton hoivatyö saattaa muodostaa jopa 50 % BKT:stä rikkaissa maissa ja jopa 80 % BKT:stä köyhissä maissa."

"Ajattelemme mieluusti, että naisten tekemässä palkattomassa työssä on kysymys vain yksittäisistä naisista, jotka pitävät huolta yksittäisistä perheenjäsenistä näiden omaksi yksityiseksi hyödyksi. Ei se niin ole. Yhteiskunta laskee naisten tekemän palkattoman työn varaan, ja yhteiskunta kokonaisuutena hyötyy siitä. Kun päättäjät leikkaavat julkisista palveluista, joista me kaikki maksamme verojen kautta, niiden palvelujen tarve ei äkillisesti lakkaa. Työ vain siirretään naisten tehtäväksi, mistä seuraa kaikenlaisia kielteisiä vaikutuksia naisten työllisyyteen ja BKT:hen. Naisten tekemä palkaton työ ei siis ole pelkkä 'valinta'. Se on rakennettu sisään luomaamme järjestelmään - ja sen voisi aivan hyvin myös purkaa siitä. Tarvitsemme vain tahtoa ryhtyä keräämään tarvittavaa dataa ja sitten suunnittelemaan taloutta, joka perustuu todellisuuteen eikä mieskeskeiseen viritelmään."

Käsitellessään katastrofitilanteista (kuten erilaisia luonnonkatastrofeja) Näkymättömät naiset valottaa katastrofin erilaisia vaikutuksia eri sukupuolille ja tuo esiin muun muassa sukupuolineutraalien myrskysuojien ongelmat. Esimerkiksi Bangladeshissa ongelmana on se, että naisille ei ole omia myrskysuojiaan. Suomalaisena asiasta herää ehkäpä kysymys, että mikäköhän siinä on se ongelma? Me pidämme sukupuolineutraaliutta pikemminkin hyveenä - esimerkiksi monia julkisia wc-tiloja on muutettu kaikkien sukupuolten käyttöön ja juuri uutisoitiin alokkaiden yhteismajoituksesta, jossa samoihin tupiin majoitetaan niin miehiä kuin naisia (joskin näissä tuvissa on sukupuolille omat wc- ja peseytymistilat, joissa uutisen mukaan naiset voivat vaihtaa vaatteensa). Bangladeshin myrskysuojien ongelmana oli muun muassa se, että naiset joutuvat olemaan samassa suojassa vieraiden (perheeseen kuulumattomien) miesten kanssa, mistä syystä he voivat joutua häpeään - lisäksi suojassa, jossa pahimmillaan pitää viettää päiväkausia, on vain yksi ämpäri tarpeiden tekemistä varten ja seksuaalinen ahdistelu on yleistä. No, mikäli Bangladesh-esimerkki tuntuu suomalaiselle lukijalle liian kaukaiselta, Näkymättömät naiset käsittelee myös New Orleansia:

"Mitä tulee naisten kohtaamaan väkivaltaan katastrofitilanteissa, naisiin kohdistuvan väkivallan tiedetään lisääntyvän 'luonnonkatastrofeja seuraavassa sekasorrossa ja yhteiskunnallisessa romahdustilassa' - mutta osin juuri tuon sekasorron ja romahdustilan takia ei tiedetä tarkalleen, kuinka paljon se lisääntyy. Pyörremyrsky Katrinan aikana paikalliset raiskauskriisikeskukset jouduttiin sulkemaan, toisin sanoen seuraavina päivinä kukaan ei laskenut tai vahvistanut raiskattujen naisten määrää. Turvakodit oli myös suljettava, samoin tuloksin. Sillä välin naiset kokivat seksuaalista väkivaltaa sukupuolineutraaleissa myrskysuojissa, aivan kuten Bangladeshissa. Tuhannet ihmiset, jotka eivät olleet pystyneet poistumaan New Orleansista ennen kuin Katarina iski, majoitettiin Louisianan Superdome-stadionille. Ei kestänyt kauaa ennen kuin alkoi kiertää yksityiskohtaisia kertomuksia väkivallasta, raiskauksista  ja pahoinpitelyistä. - -
        'Siellä kuuli, kun ihmiset kirkuivat ja huusivat apua, 'Kiltti älä tee tätä minulle, kiltti auttakaa nyt joku', eräs nainen muisteli IWPR:n haastattelussa. 'Sellaista ei kuulemma tapahtunut Superdomessa. Kyllä tapahtui. Kyllä tapahtui. Ihmisiä raiskattiin. Siellä kuuli, kun ihmiset, naiset, kirkuivat. Siellä ei nimittäin ollut valoja, siellä oli siis pimeää.'"

Tätä emme kuulleet uutisissa. Tai en ainakaan minä.

Vielä lopuksi historiankirjoituksesta, jota Näkymättömät naiset käsittelee vain viitteellisen taustoittavasti keskittyessään pikemminkin nykytilanteeseen:

"Luokittelemme 1300-1600-luvut renessanssiksi, vaikka se ei ollut renessanssia naisille, jotka suljettiin edelleen paljolti älyllisen ja taiteellisen elämän ulkopuolelle, kuten sosiaalipsykologi Carol Tavris huomauttaa vuonna 1991 julkaisussa kirjassaan The Mismeasure of Woman. Sanomme 1700-lukua valistusajaksi, ja vaikka 'ihmisoikeudet' (the Rights of Man) toki laajenivat tuolloin, 'naisten oikeuksia kavennettiin: he eivät saaneet hallita omaisuuttaan tai tulojaan, ja heidät suljettiin korkeakoulutuksen ulkopuolelle, eivätkä he saaneet kouluttautua ammatteihin'. Pidämme antiikin Kreikkaa demokratian kehtona, vaikka naiset oli peittelemättä suljettu äänioikeuden ulkopuolelle."

On kiinnostavaa edes koettaa kääntää omaa ajattelumalliaan miettimään, miltä historia, joka olisi kirjoitettu naisten näkökulmasta, oikein näyttäisi.

Kokonaisuudessaan Näkymättömät naiset on ajattelemaan ravisteleva tietokirja, jollaisia tarvittaisiin lisää. Vastaavankaltainen teos suomalaisesta näkökulmasta olisi kiinnostava. Criado Perezillä on muutama Suomi-maininta, ja paikoin tulee miettineeksi, kuinka hyvin esimerkiksi amerikkalaiset esimerkit vastaavat suomalaista todellisuutta. Toisaalta maailma on nykyään (koronakriisistä huolimatta) globaali paikka, mikä tekee ongelmistakin globaaleja, vaikka olosuhteet eri puolilla maailmaa vaihtelesivatkin.

Sofi Oksanen: Koirapuisto

"Ehkä kaikki olisi mennyt toisin, jos olisin tunnistanut hänet heti ja ymmärtänyt paeta."

Like 2019. 405 s.

Sofi Oksasen romaani Koirapuisto on koskettava, jännittävä ja silmiäavaava lukukokemus - teos, jota on vaikea laskea käsistään. Tarina sijoittuu entisen Neuvostoliiton vaikutuspiirin alueelle, lähinnä Ukrainaan ja Suomeen, mutta osin myös Viroon, ja Länsi-Euroopassakin käydään. Romaani liikkuu kahdessa aikatasossa: lähimenneisyydessä 2000-luvulla ja romaanin nykyajassa, vuodessa 2016. Päähenkilö on ukrainalainen nainen, Olenka tai Aljonka (riippuen siitä, ollaanko ukrainan- vai venäjänkielisessä todellisuudessa).

Koirapuiston aihe on lapsitehtailu. Aihe on ajankohtainen - lisääntymisestä tai pikemminkin sen puutteesta on puhuttu suomalaismedioissakin koko syksy, joskaan ei siitä näkökulmasta, josta romaani aihetta käsittelee. Kaikkein kiinnostavinta ja koskettavinta romaanissa on kuitenkin sen tematiikka: menestymisen ja selviytymisen rajamailla kamppaileminen maailmassa, joka tänään toimii näillä ehdoilla ja huomenna noilla. Jos tematiikka pitäisi tiivistää yhteen sanaan, se sana voisi olla korruptio. Koirapuisto käsittelee korruptiota ja korruptuneisuutta yksilön näkökulmasta ja valaisee entisen itäblokin nykyaikaan saakka lankeavia pitkiä varjoja oivaltavasti sellaiselle länsilukijalle, jolla ei omakohtaista kokemusta itätodellisuudesta ole.

Romaanin rakenne on retrospektiivinen ja ote tunnustusromaanin kaltainen. Päähenkilö Olenka tarkastelee menneisyyttään ja tekemiään virheitä romaanin nykyajan hetkestä, vuodesta 2016 käsin, kun kaikki virheet on jo tehty. Menneisyyden tapahtumia keritään auki trillerin otteella ja romaani onnistuu yllättämään lukijan useaan otteeseen.

Koirapuisto kuvaa hienosti päähenkilönsä Olenkan avulla niitä mahdollisuuksia, joita nuorella, köyhistä oloista olevalla naisella 2000-luvun Ukrainassa on. Jos naisella ei ole rahaa tai koulutusta mutta hän on nuori ja kaunis, kauneutta voi aina koettaa myydä tavalla tai toisella. Olenkakin suuntautuu mallin uralle, jonka onnistumisten ja epäonnistumisten kautta hän törmää toisenlaiseen bisnesmahdollisuuteen: munasolujen myymiseen. 2000-luvun Ukrainan lainsäädäntö ja yhteiskunnallinen tilanne ovat paljon löyhempiä kuin länsimaissa, mikä tarjoaa lukuisia bisnesmahdollisuuksia Länsi-Euroopan suuntaan. Lapsettomuudesta kärsivät rikkaat länsipariskunnat ovat valmiita tekemään paljon ongelmansa ratkaisemiseksi - varsinkin kun ukrainalainen geeniperimä on riittävän samankaltaista kuin heidän omansa ja kun ukrainalainen bisnes osaa sopeuttaa itsensä länsimaalaisittain myyvään muotoon häivyttämällä ihmiskauppamaiset piirteet ja käärimällä kokonaisuuden hyväntekeväisyyden kaapuun.

Olenka ylenee organisaatiossa ja saa valtaa, jonka hybriksessä hän alkaa toimia varsin kaikkivoipaisesti. Kuten antiikin opeista tiedämme, hybristä seuraa nemesis, ja niin käy myös Olenkalle. Olenkan tragediaa korostaa hänen kokemansa rakkaustarina, jota myös puretaan pikkuhiljaa auki. 

Koirapuiston todellisuus rakentuu Orwellin opein: historiaa kirjoitetaan jatkuvasti uudelleen. Jos jonkun hahmon menneisyydessä on jotain epäsopivaa, sen tilalle keksitään jotain parempaa. Niinpä henkilöhahmoista paljastuu jatkuvasti jotain uutta, ja sitä kautta neuvostotodellisuuden jatkuvalle valehtelulle perustuva olemus tehdään näkyväksi lukijalle. Koirapuisto esittää kaunokirjallisin keinoin kuvan samasta todellisuudesta kuin mitä Aleksandr Solženitsyn valottaa järkälemäisessä Neuvostoliiton vankileireistä kertovassa teoksessaan Gulag - Vankileirien saaristo. Gulagin skitsofreniseksi tekevä vaikutus näkyy sen vaikutuspiirissä olleen yhteiskunnan todellisuudessa edelleen - korruption ja valehtelemisen juuret ovat niin syvät, etteivät ne muutamassa sukupolvessa minnekään katoa. Tämän näyttäminen on Koirapuiston taidonnäyte, etenkin kun romaanin tarina sijoittuu lähimenneisyyteen, ei vuosikymmenten taakse.

Vallitseva tunnetila Koirapuistossa on pelko. Olisiko mikään muu mahdollistakaan sellaisessa yhteiskunnassa ja sellaisessa maailmassa, jota romaani kuvaa? Päähenkilö Olenkasta rakentuu kuitenkin monitahoinen ja ristiriitainen kuva. Miten voi pyrkiä elämään hyvän elämän sellaisessa yhteiskunnassa, joka ei ole hyvä tai kannusta yhteiseen hyvään? Olenka tuntuu tekevän parhaansa, vaikka hänen keinonsa eivät aina erityisen paljon hyvää henkisikään. On vaikeaa kuitenkaan sanoa, olisiko itse pystynyt samassa tilanteessa yhtään sen parempaan kuin Olenka. Ihminen toimii kuitenkin aina jossakin todellisuudessa, joka puolestaan toimii omilla ehdoillaan.

Koirapuiston tarina on vangitseva. Teoksen lukemisen jälkeen jää miettimään niin vauvabisneksen eettisiä kysymyksiä, länsimaisen ja itäblokin todellisuuksien ja ihmistyyppien (joita käsittelee myös Svetlana Aleksijevitš teoksessaan Neuvostoihmisen loppu) eroja kuin myös rakkauden merkitystä.

Laura Manninen: Kaikki anteeksi

"Miten tässä näin kävi?"

WSOY 2018. 321 s.

Laura Mannisen esikoisromaani Kaikki anteeksi on hieno kuvaus parisuhteesta narsistin kanssa. Romaani on taiten rakennettu - suhteen alussa on uskomaton rakastumisen huuma, lopussa helvetti:

"Tiedän mitä siinä tapahtuu: luisut kaltevalla pinnalla vähitellen tavallisesta hieman outoon, oudosta huolestuttavaan, huolestuttavasta vaaralliseen ja vaarallisesta hengenvaaralliseen. - - Et enää tiedä, mikä on normaalia ja turvallista. Epänormaalista tulee uusi normaali. Tämä tapahtuu ihan tavallisille naisille, miehillekin."

Kaikki anteeksi on ahdistavaa luettavaa, vaikka lopussa on valoakin. Romaanin päähenkilö on neljääkymmentä lähestyvä helsinkiläissinkku Laura, joka elää sinkkuelämää puu-Vallilassa. Laura rakastuu hurmaavaan ja ihastuttavaan Mikkoon, joka asuu Pohjanmaalla mutta käy työmatkoilla Helsingissä ja jolla on kolme lasta edellisestä liitostaan sekä koira. Lauran ja Mikon suhde etenee nopeasti ja Mikko hurmaa käytöksellään, olemuksellaan ja ulkonäöllään hetimiten myös Lauran ystävät ja sukulaiset. Suhteen alussakin on joitakin etenemisen merkkejä "tavallisesta hieman outoon", mutta rakastumisen huuma jättää nämä merkit varjoonsa.

Mikon Pohjanmaan-todellisuus on täysin erilainen kuin Lauran helsinkiläisarki, ja Lauraa jännittäkin suhteen alussa se, olisiko hänestä uusperhekuvioon. Miten hän tulisi toimeen Mikon lasten kanssa? Hyväksyisivätkö lapset hänet? Haluaako hän ylipäätään lapsiperhearkea, joka on hänelle itselleen lähtökohtaisesti täysin vierasta?

Laura päättää kuitenkin heittäytyä ja kokeilla. Romaanissa kuvataan uskottavasti ja hienovaraisesti uusperhekuvion mahdollisuuksia ja luottamuksen syntymistä alkujaan toisilleen vieraiden ihmisten välille. Alussa Lauralla ja Mikolla menee hyvin, ja Lauraa jännittää lähinnä lasten suhtautuminen häneen. Loppua kohden tilanne alkaa kääntyä toisin päin: Lauralla ja lapsilla menee hyvin, mutta Lauran pitää jatkuvasti jännittää Mikkoa ja Mikon tekemisiä ja mielialoja.

Romaanissa on heti alun alkaen paljon ennakointeja suhteen ja perhekuvion muuttumisesta, joten olennainen kysymys ei niinkään ole se, mitä juonessa tapahtuu, vaan se, miten kaikki tapahtuu. Kaikki anteeksi kuvaa hienosti parisuhteen kieroonkasvamista ja suhteen sairasta dynamiikkaa, jossa "epänormaalista tulee uusi normaali".

Romaani on vetävästi kirjoitettu: lukija pääsee kokemaan rakastumisen ja onnen tunteen ja sen jälkeen parisuhde- ja perhearjen rapistumisen ja romahtamisen. Romaania ei malta laskea käsistään, mutta loppua kohden ahdistus ja paha olo vyöryy koko ajan voimakkaammin teoksen sivuilta.

Laura tekee tarkkanäköisiä havaintoja suhdedynamiikasta ja niin Mikon kuin omastaankin käytöksestä:

"Mikko tuntui heittäytyvän varaani lapsen lailla ja ulkoistavan vastuun itsestään minulle. Toisinaan mietin, teinkö Mikolle karhunpalveluksen, olisiko minun pitänyt antaa hänen vastata enemmän itsestään, mutta ajattelin että hän oli kerta kaikkiaan käyttänyt omat voimavaransa loppuun, ettei hänellä ollut mitään mistä ammentaa.
        - -
        Silloin syntyi perusta sairaalle kuviolle, jossa Mikko saattoi tehdä mitä tahansa ja minä ymmärsin mitä tahansa. Välillä tunsin olevani Mikon äiti, ainoa aikuinen koko perheessä, enkä antanut itseni nähdä sellaista vaihtoehtoa, että olisin väsynyt tai karannut - -.
        Mikossa minä näin ensin sadunhohtoisena kiiltelevän pinnan ja siinä paljon itseäni. Myöhemmin ymmärsin, että Mikko tarvitsi minua peilikseen. Mikolle oli kaikkein eniten väliä sillä, mitä muut hänestä ajattelivat. Kasvoistani hän luki itseään, mietti oliko hyväksytty, saattoiko häntä rakastaa. Jos siihen tuli mitätönkin särö, se hajotti Mikon. Hän pelkäsi ettei kelpaa, että hän jäisi yksin ilman peiliä, jota ilman hänen oli niin vaikea elää.
        Kun kuulin lisää Mikon elämästä ja yhdistelin palasia, kaikki aukot täyttyivät naisilla. Sen tajuaminen varasti minulta myöhemmin ainutlaatuisuuden tunteen. Olin vain yksi palanen peilitalossa, jossa Mikko kulki kuvajaiselta toiselle."

Laura joutuu siis sekä parisuhteessa että perheessä kannattelijan rooliin. Onneksi hän (kuin myös osin paradoksaalisesti Mikkokin) uskaltaa hakea apua - mutta avunsaamista ei ole tehty helpoksi, eikä yhtään helpompaa ole tehdä muutosta omassa ajattelussaan ja käyttäytymisessään, kun haluaa uskoa suhteen onnistumiseen eikä halua luovuttaa.

Kaikki anteeksi on vaikuttava romaani nykyajasta.

Pirjo Hassinen: Popula

"Torstaina 18. elokuuta kello 14.02 hän osti pääsylipun taidenäyttelyyn."

Otava 2012. 318 s.

Pirjo Hassisen kirjoittama, vuonna 2012 Finlandia-ehdokkaana ollut romaani Popula on kiinnostava ja ajankohtainen teos. Romaani perkaa populismin suosion syntysyitä kahden päähenkilönsä, viisikymppisen Pirjon ja ehkäpä kolmikymppisen Pertun kokemusten kautta. Pirjo ja Perttu asuvat lähiörivitalossa ja ovat naapureita.

Pirjo on ajautunut jollakin tapaa turhautumisen tilaan elämässään. Hänen muutostaan kuvaa hyvin tämä kohta romaanista:

"Oli ollut aikoja, kun Pirjosta oli tuntunut, että hän kykenee elämässään mihin vain. Töissä, äitinä, viehkeänä työmatkalaisena. Hänen elämänsä oli ollut selkeää, hapekasta ja niin voimallista, että sen luuli jatkuvan omalla painollaan samanlaisena, täytenä, hehkuvana aina kaukana siintävään loppuun saakka. - - Voimavuodet olivat jossain vaiheessa loppuneet. Pirjo oli hukkunut pääkaupungin aamuruuhkaan, työ litistynyt ja alkanut kutistua ensin reunoilta, kunnes siihen oli tullut reikiä. Oma naama peilissä oli alkanut näyttää puolitutulta, jota ei olisi enää jaksanut tervehtiä."

Pirjo on yksinhuoltajaäiti, jonka lapsi Rita on jo aikuinen ja joka ei enää ole mukana työelämässä. Romaani kuvaa Pirjon kautta ennen muuta populistista taidepolitiikkaa, joka Suomessa oli puheenaiheena varsinkun vuonna 2011, jolloin perussuomalaiset julkaisi taidepoliittisen manifestinsa. Pirjo on aina ollut taiteellinen, mutta häntä ei koskaan perheessään kannustettu taiteellisuuteen. Pirjo on esteetikko, joka rakastaa kukkia, joita hän haluaa kunnioittaa maalauksissaan. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että hänet on ikuisesti tuomittu harrastelijaksi, ja mikä pahempaa, leimattu "kukkamaalariksi", siinä missä nykytaiteen museot pullistelevat hänen näkökulmastaan ties mitä suttuja, jotka eivät millään tavoin muistuta todellisuutta.

Perttu on duunari, isokokoinen ja lihaksikas mies, joka on töissä Anger-nimisen hienostoyökerhon portsarina. Pertun henkilökuvaan luodaan hienosti syvyyttä hänen äitisuhteensa kautta. Perttu asuu äitinsä asunnossa ja hänen äitinsä puolestaan asuu dementiakoti Kuussa. Pertun elämänsisällön kaksijakoisuus havainnoillistuu hienosti seuraavassa katkelmassa, jossa kuvataan ensin Pertun yöllisiä kohtaamisia portsarina ja sitten hänen joka-aamuista vierailuaan äitinsä luona:

"Oli myös herra Heroiinitukkukauppias ja herra Tuomittu Pedofiili, mutta he eivät olleet Pertun ylimpiä ystäviä. Herra Transuja oli monta. - - Heistä ei tulisi ystäviä, mutta kohtaaminen ovella oli molemmille merkitsevä hetki illassa.
        Siksi aamut olivat niin tylyn tyrmistyttäviä. Kun oli kohdannut illalla ihmisiä, joita saattoi syystä kutsua värikkäiksi ja kummajaisiksikin, ei löytänyt sanoja kun ajoi Dementiakoti Kuuhun ja näki hoidokit. Siellä persoonat olivat kadonneet, aivan kuin sinne päätyneet ihmiset eivät koskaan olisi olleetkaan Perttuja tai Aneja, Pirjoja tai Matteja."

Jonkinlaisen luokkanousun ja menestyksen mahdollisuuden kuvaajana Populassa puolestaan on Pirjon tytär Rita:

"Jos ihminen koki odottamattoman onnenpotkun, hän alkoi pitää kokemusta itsestäänselvyytenä. Koska minulle kuului tämä hyvä nyt, minulle kuuluu tulevaisuudessa kaikki muukin hyvä. - - Se tunne teki ihmisestä jotenkin luimun. Pinnalta vaatimattoman, mutta sisältä oman hyvänsä kuoreen käpertyneen. Siinä käppyrässä käsiin kasvoivat pitkät pedonkynnet, joita ei kuvitellut koskaan tarvitsevansa. Sillä hyvä onnihan jatkuisi; jonkin itseltäkin salatun ominaisiuuden ansiosta tästedes tapahtuisi vain hyviä asioita, uralla kohoamista." 

Rita on koulutettu nainen, joka aikuistuttuaaan muutti Saksaan töihin. Elämä ei kuitenkaan ole jatkuvia "odottamattomia onnenpotkuja", ja niinpä Rita on palannut - enemmän tai vähemmän häntä koipien välissä - kotiin. Nyt hän seurustelee keskiluokkaisen Villen kanssa, joka on leski. Aviolittossan Ville on adoptoinut eteläafrikkalaisen tytön vaimonsa kanssa. Romaanin nykyhetkessä Rita on teini-ikäisen tytön äitipuoli, eikä suhde todellakaan ole erityisen onnistunut. Perhe-elämänsä kriisissä Rita ajautuu ajattelemaan myös omaa kuolevaisuuttaan:

"- - sinäkin kuolet - - noin vain yhden yön aikana nukkumaan ruvettuasi, epädramaattisesti, kuolet keskelle muiden ihmisten kiireitä, keskelle muiden ihmisten kesälomasuunnitelmia, etkä enää koskaan ole läsnä heidän elämässään, ja vielä vähemmän olet läsnä omassa elämässäsi, jota ei enää ole. Niin tapahtuu kaikille, eloisimmille ja virkeimmille laululintusillekin, sillä elämä ei ole mikään etukäteinen parannuskeino kuolemalle, se ei ole mikään vitamiini jolla vastustaa kuoleman kylmyyttä, sillä kun kylmyys jollakin hetkellä pääsee kulkemaan sinun lävitsesi, sinua ei enää ole."

Edellä kuvattu on maaperä, johon Popula-romaanissa samanniminen populistipuolue sattumien kautta kylvää kannatuksensa siemenet. Popula-romaani kuvaa samantapaista yhteiskuntaluokkaa kuin Hanna-Riikka Kuisman romaani Kerrostalo. Tyylitään romaanit ovat kuitenkin erilaisia, vaikka molemmat ovatkin sisällöltään väkivaltaisia. Molemmissa romaaneissa henkilöhahmot koettavat tavalla tai toisella ottaa elämänsä ohjakset omiin käsiinsä pitkän ajelehtimisen ja merkityksettömyyden jälkeen, mutta se on kovin vaikeaa, jos ei kuulu luokkaan, jolla on valtaa.

Populassa henkilöhahmot kasvavat lopulta ymmärtämään itsestään jotain, mutta kovin valoisaa näkymää romaani ei "pienelle ihmiselle" anna. Populistipuoluekin näyttäytyy lopulta lähinnä itseriittoisena, ja sille henkilöhahmoilla on vain välinearvoa oman menestyksen pönkittämiseen, vaikka muuta lupaillaankin.

Svetlana Aleksijevitš: Neuvostoihmisen loppu - Kun nykyhetkestä tuli second handia

"Me jätämme nyt jäähyväisiä neuvostoajalle."

Tammi 2018. Suom. Vappu Orlov. Venäjänkielinen alkuteos Vremja sekond hand, 2013. 697 s.

Svetlana Aleksijevitšin Neuvostoihmisen loppu - Kun nykyhetkestä tuli second handia -romaanin aihe on kiinnostava: mitä tapahtuu yksilölle, kun maailma ympärillä muuttuu ihan toisenlaiseksi? "Me rakensimme sosialismia, mutta nyt radiossa sanotaan, että sosialismi on päättynyt. Mutta me... me olemme jäljellä..." Neuvostoihmisen loppu on samanlainen moniääninen kollaasiromaani kuin Tšernobylista nousee rukous ja Sodalla ei ole naisen kasvoja. Aleksijevitš on haastatellut lukuisia ihmisiä, joiden kertomuksista syntyy kudelma neuvostoliittolaisesta ja venäläisestä arjesta. Aleksijevitš kirjoittaa:

"Etsin kieltä. Ihmisellä on monta kieltä: se jota puhutaan lasten kanssa, sitten on toinen, se jota puhutaan kun rakastetaan. Ja sitten on kieli, jota puhumme itsemme kanssa, jolla käymme siäisiä keskusteluja. Kadulla, työssä, matkoilla - aina sointi on vähän eri, eivät vain sanat vaihdu vaan jokin muukin. Jopa aamulla ja illalla ihminen puhuu eri tavalla. Ja se mikä tapahtuu yöllä kahden ihmisen välillä, jää kokonaan pois historiasta. Olemme tekemisissä vain päiväihmisen historian kanssa."

Kirjailijan dokumentaariset romaanit tekevät yksilötason historiaa ja kokemuksia hienosti näkyväksi, ja selvästikin Aleksijevitšillä on myös oma ääni, joka teosten tyylissä kuuluu vahvana. Neuvostoihmisen lopussa olisi tosin ollut mielestäni varaa editoimiseen, tiivistämiseen ja olennaisen kirkastamiseen - liki 700 sivun laajudessa fokus paikoin katoaa. Toisaalta Neuvostoliiton skitosfreninen todellisuus piirtyy näkyviin ("Se oli kuin teatteria. Salista näkyy kaunis satu: lavastettu näyttämö, loistavat näyttelijät, salaperäinen valo, mutta jos joudut kulissien taakse... Heti esiripun takana on jotain laudankappaleita, riepuja, kesken jääneitä ja hylättyjä maalauksia... tyhjiä votkapulloja... ruoantähteitä... Satu on kadonnut. On pimeää... likaista... Minut vietiin kulissien taakse...ymmärrätkö?"), samoin moninaiset mielipiteet niin Neuvostoliitosta kuin sen hajoamisestakin: "Kansa! Kansa! Mitä kansasta? Kansa on itse sanonut itsestään: meistä syntyy sekä nuija että ikoni. Kuten puusta... Mitä tehdään, sitä myös tulee..."

Neuvostoihmisen loppu tekee näkyväksi paitsi neuvostoliittolaista ja nykyvenäläistä todellisuutta, se kadonneen tai vieraan näyttämisen kautta myös paljastaa sen todellisuuden, jossa me tällä hetkellä elämme. Oma aika tuntuu niin normaalilta, että sen erityispiirteet himmentyvät ja hapertuvat. Romaanissa neuvostoarjesta tuodaan esille se, kuinka paljon aate toisaalta määritti elämän tarkoitusta, ja toisaalta kuinka paljon taide ja kirjallisuus (myös tai ehkä eritoten kielletty kirjallisuus) kiinnostivat ihmisiä. Ja kun Neuvostoliitto romahti ja tilalle astui kapitalismi, vanha ei enää ollut arvokasta, vaan raha:

 "...Mitä minulla on? Mitä minulle on jäänyt? Minulla on valtava kirjasto ja musiikkikokoelma - siinä kaikki! Ja myös äidilläni, joka on kemian lisensiaatti, on kirjoja ja harvinaisten mineraalien kokoelma. Hänen kotiinsa tuli varas... Hän heräsi yöllä, ja keskellä asuntoa (se oli yksiö) seisoo nuori korsto. Avaa kaapin ja viskoo sieltä kaiken ulos. Heittelee tavaroita lattialle mutisten: 'Kirottu intelligentsia - ei edes kunnon turkkia...' Sitten se vain paiskasi oven kiinni ja lähti. Ei löytänyt mitään vietävää. Sellainen intelligentsia meillä on. Se meille on jäänyt. Ja ympärillä toiset rakentavat omakotitaloja, ostelevat kalliita autoja."

Edellä oleva sitaatti tuo mieleen sisustuslehtien valokuvat nykysuomalaisista olohuoneista, joissa ei paljon kirjahyllyjä näy... Onko sivistyksellä enää meillekään arvoa?

Mikä on ihmisen ja ajan suhde? Sitäkin Neuvostoihmisen loppu käsittelee:

"Minä käsitin että tämä uusi maailma ei ollut minun, ei minua varten. Se kaipasi aivan toisenlaisia ihmisiä. Heikkoja vain saappaalla päin näköä! Kaikki käännettiin ylösalaisin... toisin sanoen tuli taas uusi vallankumous... Mutta tämän vallankumouksen päämäärät olivat maalliset: jokaiselle omakotitalo ja auto. Eikö se ole ihmiselle vähänlaisesti?"

"Minä olen elänyt liian kauan, näin kauan ei pidä elää. - - Minun aikani loppui ennen kuin elämäni. Pitää kuolla samaan aikaan kuin oma aika. Kuten minun toverini... He kuolivat varhain, kaksi-kolmikymmenvuotiaina... Kuolivat onnellisina... Uskoen! Vallankumous sydämessään, niin kuin silloin sanottiin."

"Te ette tunne meidän tunteitamme ja meidän sanojamme: elintarvikkeiden luovutuspakko, muonitusosasto, kansalaisoikeudeton, köyhälistökomitea... tappiomielialan lietsoja, rikoksenuusija... Ne ovat teille sanskriitin kirjaimia! Hieroglyfejä! Vanhuus on ennen kaikkea yksinäisyyttä. - - Ympärillä on vain tuntemattomia. Tänne tullaan museosta, arkistosta... tietosanakirjan toimituksesta... Minä olen hakuteos... elävä arkisto... Mutta juttukavereita ei ole..."

Neuvostoihmisen loppu kertoo siis paitsi historiasta ja identiteetistä, paljon myös elämän tarkoituksesta ja tarkoituksellisuudesta. Onko siis "vanhuus ennen kaikkea yksinäisyyttä", jos "aika loppuu ennen kuin elämä"? Toisaalta voi käydä myös kuten Tomotškalle leirillä: "Jonkun äiti yski verta... Rubik sanoi, että se oli Tomotška-tytön äiti - Tomotška oli meistä kaikkein pienin. Tämä äiti kuoli pian. Ja sitten kuoli myös itse Tomotška, ja minä mietin pitkään: kenelle olisi kerrottava, että Tomotška oli kuollut? Kun sen äitikin oli kuollut..."

JP Koskinen: Helppoa rahaa

"Vessan loisteputken valo oli armoton."

Like 2018. 195 s.

JP Koskisen trilleri Helppoa rahaa sijoittuu nyky-Helsinkiin. Tarina lähtee liikkeelle Annankadulla sijaitsevasta ylimmän kerroksen jugend-huoneistosta, jossa Jonna asuu miehensä Erkin kanssa. Tilanne ei ole niin loistelias, kuin miltä kuulostaa: Jonna on jäänyt työttömäksi ja maannut sohvalla jo jonkin aikaa. Hän on väsynyt, elämä ei etene, kiloja kertyy ja lapsiprojekti - puhumattakaan parisuhteen tilasta - junnaa paikallaan. Mieskin alkaa selvästi kypsyä siihen, mitä hän pitää lähinnä Jonnan saamattomuutena.

Jonna saa itsestään irti sen, että hän päättää hakea töitä. Koulutus on aikanaan jäänyt kesken, ja kolmekymppisenä hänellä on meriittinään lähinnä mennyt mallinura ja vuosientakainen miss Kesäheinä -titteli.Jonna hakee töitä Lux Luna -nimisestä kosmetiikkafirmasta, ja sitä mukaa kun hän askeltaa portaikossa kohti firman toimiston ovea ja työpaikkahaastattelua, hänen jo valmiiksi matalalla oleva itsetuntonsa tuntuu romahtavan lopullisesti. Kuka tällaisen luovuttaneennäköisen ja kulahtaneeoloisen kotirouvan oikein palkkaisi?

Lux Lunassa Jonna otetaan kuitenkin hyvin lämpimästi ja kiinnostuneesti vastaan, ja hänelle itselleen täytenä yllätyksenä firma on kiinnostunut palkkaamaan hänet. Ja palkkakin on hyvä! Tiukka vaitiolosopimus täytyy tosin kirjoittaa, mutta eikö se tuotekehityksessä aina näin menekin...

Vaikuttaa siltä, että Jonnan elämä saa juuri sen käänteen, jota Jonna tarvitseekin. Hän pääsee ylös sohvanpohjalta, osaksi työyhteisöä, jossa hänestä välitetään ja jossa hän saa kokea itsensä älykkääksi, kauniiksi ja tarpeelliseksi, ja mieskin alkaa kohdella häntä eri tavoin.

Koska kyse on trilleristä, tämä ei suinkaan ole tarinan loppu, vaan alku. Mitä tämä työ itse asiassa pitääkään sisällään? Keitä nämä ihmiset ovat? Mitä Jonna myykään uutta kuukausipalkkaansa vastaan?

Jonnan hahmo romaanissa on moniulotteinen. Jonnan turhautumista, huonoa itsetuntoa ja väsymystä kuvataan uskottavasti, samoin hänen intoaan siinä kohdin, kun vihdoin tuntuu, että elämässä tapahtuu käänne positiiviseen. Kun ihminen haluaa uskoa hyvään, hän ummistaa silmänsä epäilyttäviltä yksityiskohdilta.

Trillerin ytimessä olevaa kosmetiikkayhtiötä kuvataan kiinnostavalla tavalla, ja romaani tarkastelee kriittisesti sitä, mitä kaikkea yksilö (tai toisaalta rahanahne yhtiö) on valmis tekemään kauneuden ja nuoruuden eteen - siis varsin faustilaisen kysymyksen äärellä ollaan.

Helppoa rahaa on mukaansatempaiseva ja nopealukuinen kirja, joka sopii täydellisesti kesälukemiseksi laiturinnokkaan - ja joka kuitenkin käsittelee myös syvällisempiä kysymyksiä.

Aila Tuomi: Kuolemanvoittoleikki

"Tämä on luettelo maalauksista, jotka Kristian maalasi Jyväskylässä sinä talvena, kun olimme erossa jo kolmatta vuotta."

Kirjayhtymä 1990. 271 s.

Aila Tuomen Kuolemanvoittoleikki on ristiriitainen romaani. Aluksi olin jättää sen lukemisen kesken, kahdesta syystä: toisaalta siinä on jotain äärimmäisen ysäriä tai sitten tarkoitan tässä ysärillä sitä, mitä itse luin ysärin alussa, eli nuorisokirjallisuutta, toisaalta romaanin alkupuolella kerronta fokalisoituu osin romaanin keskushenkilön, Kristianin, läpi silloin, kun hän on lapsi - enkä ole erityisen innostunut lapsipäähenkilöistä. En kuitenkaan luovuttanut, ja kokonaisuudessaan Kuolemanvoittoleikki on onnistunut lukukokemus.

Romaanin tarina kertoo kahdesta veljeksestä, Mikasta - jonka näkökulmasta tarinaa enien kerrotaan - ja Kristianista, joka on veljeksistä se, jonka ympärillä tarina eniten pyörii. Mika on Kristianin pikkuveli, mutta heistä kahdesta se, joka on perinteisellä tavalla miehekäs, siis toisaalta lihaksikas, toisaalta äkkipikaisen aggressiivinen ja kaikenkaikkiaan niin periheteromainen kuin olla ja voi. Niinpä Mika, niin pikkuveli kuin onkin, on veljessuhteessa se, joka saa toimia pelastajana. Hän on pelastanut Kristianin tilanteesta jos toisestakin, useimmiten nyrkkiensä avulla.

Kristian puolestaan on eteerinen ja taiteellinen - sekä hyvin herkkä. Hänen mielenterveytensä on ollut koetukseela ja lapsena ja teininä, kun perhettä on kohdannut erinäisiä tragedioita. Tästä juontaa romaanin nimi, Kuolemanvoittoleikki. Kristianin abivuonna veljekset ovat keksineet tämän leikin, jolla saa pidettyä Kristianin demonit loitolla. Leikin leikkiminen on kuitenkin vaarallista ja kuluttavaa, ja niinpä Mika on pistänyt välit poikki Kristianin kanssa tämän valmistuttua ylioppilaaksi.

Romaanin nykyhetkessä ollaan kolmen vuoden päässä abivuodesta, ja paljastuu, että Kristianilla on toisaalta vakavia sydänvaivoja, joita hän ei ole hoitanut asianmukaisesti, sekä valtava perintö käsiensä ulottuvilla. Perhe on sitä mieltä, että Kristian kuuntelee vain Mikaa, joten Mikan on otettava yhteyttä Kristianiin. Tästä lähtee liikkeelle romaanin nykyhetkessä etenevä juoni, jonka tapahtumia valotetaan takaumin.

Kuolemanvoittoleikki on oiva katsaus 1980-luvun lopun tai 1990-luvun alun suomalaiseen yhteiskuntaan ja sen asenteisiin. Kristian nimittäin on homoseksuaali. Mika puolestaan on "tosimies", joka muistaa korostaa sitä, kuinka hän tarvitsee naisia muun muassa paineidensa laukaisemiseen. Mika ei juuri mitään homoudesta tiedä, mutta kun hän käy pelastamassa humalaisen veljensä homodiskosta, hän keskustelee erään keski-ikäisen homon kanssa, joka suosittelee hänelle tietokirjaa luettavaksi; sitä kautta Mikakin saa asiallista tietoa homoseksuaalisuudesta ja oppii näkemään ilmiön ja hiljalleen ymmärtämään sitä:

"Tavallisilla ihmisillä ei ollut aavistustakaan siitä alakulttuurista, joka jossain heidän jalkojensa ja massakulttuurin puristuksessa yritti löytää ihmisarvonsa ja elintilansa. Olin kiitollinen kaikesta siitä, minkä olin joutunut kokemaan, näkemään ja lukemaan, sillä hetkellä, kun näin Nilkin ilmeen, Sen nimi oli syyllisyys, häpeä, alistuvuus, nöyryys."

Mikan ja Kristianin suhde sen sijaan on aina, välirikkoa ennen, ollut hyvin läheinen, jopa epätyypillisen läheinen. Perheessä sitä on selitetty pitkälti perhettä kohdanneiden tragdioiden avulla. Nyt Mikan tehtävä on pelastaa Kristian ja saada hänet suostumaan hänelle elintärkeisiin sairaalahoitoihin ja samalla selvittää abivuoden päätteeksi tapahtunut välirikko, sillä ilman tapahtuneen kohtaamista Kristianin kanssa asiat eivät etene.

Kuolemanvoittoleikissä on kyse vieraan ymmärtämisestä, mikä koetetaan tehdä lukijallekin mahdolliseksi juuri Mikan henkilöhahmon kautta, johon toisaalta tiivistyy stereotyyppinen miehisyys ja heteroseksuaalisuus mutta joka toisaalta Kristianin kanssa jaetusta lapsuudesta ja nuoruudesta johtuen on myös moniulotteinen ja ristiriitainen hahmo. Ollaan itsensä näkemisen ja itsensä hyväksymisen kysymysten äärellä - sillä ilman itsensä kohtaamista ja hyväksymistä ei voida vaatia sitä, että muut tai yhteiskunta näkisivät tai hyväksyisivät jotain, jonka olemassaoloa ne eivät tiedä tai ymmärrä:

"Mene peilin eteen - - yritä hyväksyä se, mitä näet, yritä rakastaa sitä ajatellen, että se on mies, jonka kanssa sun täytyy elää. Sun täytyy saada sen hyväksyntä, rakkaus ja kunnioitus, ei muiden... Mutta sun täytyy kans oppii tekeen sille hyvää."

Kuolemanvoittoleikki näyttää myös sen, että Suomen asenneilmapiiri on osittain muuttunut huimasti noin kolmessakymmenessä vuodessa; osittain taas samankaltaista ahdasmielisyyttä ja lyhytnäköisyyttä, pelkoa, on edelleen vahvasti olemassa.

Kevin Frazier: Nicole

"Autojen valot harhailevat taustapeilissä."

Avain 2007. Englanninkielisestä käsikirjoituksesta suomentaneet Yasir Gaily ja Sari Kumpulainen. 349 s.

Kevin Frazierin romaani Nicole on vangitsevaa luettavaa: kun teoksen aloittaa, sitä ei malta laskea käsisitään. Nicole on samanaikaisesti raadollinen ja viihteellinen. Toisaalta se on stieglarssonmainen aikuisten satu, toisaalta hyvin synkkä ja armoton romaani. Stieg Larssonin tyylistä Nicolen kuitenkin erottaa se, että Nicole on pohjimmiltaan henkilöhahmojaan ymmärtämään pyrkivä romaani - vaikka jotkin juonenkäänteet ovatkin sellaisia, joita lukiessaan ei voi kuin kauhistella ihmisluonteen ja kohtalon armottomuutta.

Romaanin keskushenkilö on sen nimihenkilö, Nicole. Romaanin ydintematiikkaa on identiteetti ja nykymaailman kaikki mulle heti nyt -asenne: "Haluan mitä tahansa ja haluan sen juuri silloin, kun haluan sitä. Haluan kaikkea koko ajan. - - Haluan enemmän kuin yhden elämän. - - Enemmän kuin yhden vartalon. Enemmän kuin yhden rakastajan tai perheen, enemmän kuin yhdet kasvot. Niin monta kuin pystyn hallitsemaan. Niin monta kuin pystyn pitämään." Onko pakko valita, vai voiko johonkin pisteeseen saakka saada kaiken haluamansa? Onko se kaikille mahdollista yhtä aikaa?

Nicole on romaanin alkupuolella losangelesilaisessa lakitoimistossa harjoittelijana työskentelevä perheellinen Roland Toivonen. Hän on hiljainen ja kömpelö, ujo nuori mies. Hän rakastaa vaimoaan Mardellea ja heidän yhteistä lastaan Karenia, mutta iltaisin hän viettää kaksoiselämää prostituoituna transvestiittina halvoissa motelleissa. Tuolloin hän tutustuu tarkemmin Leoon, menestyvään lakimieheen, joka on naimisissa Elenan kanssa, jonka kanssa Leolla on myös poika, Jason. Ennen kuin kaksoiselämä käy Rolandille liian raskaaksi, Mardelle pettää Rolandia maskuliinisen Ellisin kanssa, ja lopulta erinäisten käänteiden kautta Roland katoaa. Ja Nicole syntyy. Ja tästä romaanin tarina todella vasta lähtee lentoon.

Romaani kerrotaan draamallisessa preesensissä, mikä tuo kerrontaan intensiteettiä. Keskushenkilöitä, joiden jokaisen näkökulmasta tarinaa kerrotaan, ovat kaikki nimeltä mainitut ja muutama marginaalisempi hahmo. Tapahtumat ristivalottuvat hienosti ja henkilöhahmot näyttäytyvät moniulotteisina. Tapahtumat etenevät Los Angelesista muun muassa Lontooseen, Pietariin, Pariisiin, Arkangeliin ja Suomeen.

Vaikka Nicolessa on paljon toimintaa, romaani keskittyy kuitenkin henkilöiden sisäisiin ristiriitoihin ja henkilöiden välisiin suhteisiin. Tunteiden kuvaus on hienovaraista ja osuvaa:

"Seuraan koko päivällisen ajan, kuinka käsi vie haarukan suuhuni. Huomaan ajattelevani: 'Kenen käsi tämä on?' Katselen ryppyistä puuvillapöytäliinaa ja ajattelen: 'Kenen pöytä tämä on?' Näen, kuinka Jason kokoaa salaatinlehdistä ja tomaattiviipaleista ympyrää ja ajattelen: 'Kenen lapsi tuo on?'
        En ole enää ihan oma itseni. Tämä ei enää ole ihan minun ruokasalini. Muutumme kaikki - minä, Jason, huone, talo - ja syy siihen istuu parin metrin päässä minusta pöydän vastakkaisella puolella. Se muistuttaa Leoa, mutta se ei ole hän. Se esittää häntä hyvin taitavasti. - -
        - - 'Anteeksi kulta, mutta minun täytyy vielä mennä toimistolle."
        - - 'Et voi lähteä töihin enää tähän aikaan', sanon teeskennellyn kepeästi. Ajattelen: 'Kenen ääni tuo on?' Se ei voi olla minun. Se kuulostaa niin teennäiseltä. En koskaan antaisi itseni kuulostaa noin teennäiseltä."

Jokainen ihminen on omalla tavallaan kiinni itsessään ja omassa elämässään, ikään kuin vankina, kuten Jason pohtii:

"He [isä ja äiti] eivät pysty keskittymään, jos kotona on liikaa meteliä. En tykkää pysytellä hiljaa, mutta minulla ei ole valinnanvaraa. Olen ajatellut, kuinka isä sanoi, että valinnanvaran puute on melkein aina esimerkki epäoikeudenmukaisuudesta. Hän puhui asiakkaansa puolesta esittämästään argumentista, mutta myöhemmin aloin pohtia, mahtoiko sama päteä minuun ja hiljaa pysyttelemiseen."

Toisaalta kultaisestakin häkistä voi murtautua, ja lähes kaikki voi olla mahdollista. Mutta voiko toisiin luottaa? Kuinka monta varasuunnitelmaa kannattaa tehdä? Onko tosirakkautta olemassa?

Satumaisuutta ja viihteellisyyttä romaaniin tuo se, että henkilöhahmot ovat rikkaita ja urakeskeisiä, eikä raha ole heille ongelma. Esimerkiksi erästä kilpailevan lakifirman johtajaa kuvaillaan Leon, itsekin vaikutusvaltaisen lakimiehen, silmin näin: "Kaikki hänessä on vapautunutta, itsevarmaa, rentoa. - - Rakastaa omaa täyteläistä mumisevaa puheääntään, pitkiä soljuvia virkkeitään. Toimitusjohtajan ääni - miehen, joka olettaa muiden nauttivan hänen yksinpuheluistaan."

Rolandin muuttuminen Nicoleksi tuo vahvasti mieleen Stieg Larssonin Millenium-trilogian Lisbeth Salanderin hahmon, joka peruukki päässään ja värilliset piilolinssit silmissään onkin yhtäkkiä muiden mielestä täysin tunnistamaton - ja lisäksi Lisbeth puhuu tarvittaessa mitä tahansa kieltä täysin ilman aksenttia. Rolandin muutos Nicoleksi tässä romaanissa on täysvaltaisempi ja tilanteeseen liittyy myös ura ja ihmissuhteet. Lukijan on kuitenkin allekirjoitettava uskottavuussopimus satumaisten elementtien kanssa viihtyäkseen romaanin parissa ja jännittääkseen juonenkäänteiden mukana.

Lämpimät suositukset teokselle erittäin mukaansatempaavana lukuromaanina!