Rosanna Fellman: Pietarsaari, jota kukaan ei halua

 

Johnny Kniga 2025. Ruotsinkielinen alkuteos Det Jakobstad ingel vill ha. Suom. Jaana Nikula. Lukijana Rosanna Fellman. Äänikirjana Storytelin kautta. 1 h 32 min.  

Suomenruotsalaisen Rosanna Fellmanin runokokoelma Pietarsaari, jota kukaan ei halua on ensimmäinen häneltä suomennettu kokoelma, ja Pietarsaaren myötä itsekin kuulin hänestä ensimmäistä kertaa. Kustantamon nettisivut kuitenkin paljastavat Fellmanin esittäneen lavaruonoutta jo vuodesta 2013, ja hänen esikoisteoksensa on julkaistu vuonna 2019. Runouden kentällä Rosanna Fellmann ei siis ole uusi nimi.

Pietarsaari, jota kukaan ei halua on vaikuttava kokonaisteos. Teoksen teemoja ovat ulkopuolisuus, hyväksytyksi tuleminen tai tulemattomuus, perhe, lapsuus, nuoruus ja nuori aikuisuus, taiteilijuus, päihteet, suomenruotsalaisuus, naiseus, parisuhde, väkivalta ja ystävyys. Runoista löytyy samastumispintaa kenelle tahansa - varsinkin, jos tausta on pikkupaikkakunnan ahtaissa piireissä.

Pietarsaari, jota kukaan ei halua on myös ensimmäinen äänikirjana kuuntelemani runokirja. Kirjan lukee runoilija itse, ja luennassa kuuluu tausta lavarunoilijana. Varsinkin eräs teoksen loppupuolen runo on sellaista maanista vyörytystä, että kuulija tulee lähes jyrätyksi.

Pietarsaari, jota kukaan ei halua on hieno ja omaääninen teos.  

Arja Tiainen: Vallan Casanovat

WSOY, 1979. 63 s.

Arja Tiaisen runokokoelma Vallan Casanovat on edelleen puhutteleva. Runot käsittelevät valtaa miesten ja naisten välillä niin yhteiskunnallisella kuin henkilökohtaisellakin tasolla. Kokoelman nimikko-osion runoelma on teoksen ydin, joka piirtää henkilökuvan vallassa olevasta ja valtaa käyttävästä miestyypistä. Osiossa on runsaasti osuvia havaintoja: "Enää ei Casanova kirjoita muistelmiaan, / sehän olisi samaa kuin tuhota valtakunta, / näyttää vihollisille salaiset asiakirjat. / Casanova on niin monen kirjan sivuhenkilö / niin monen naisen suuri unelma / ettei mene vuottakaan ilman muistelmaa. / Kamarioppineena Casanova välttää julkisuutta. / Hän on kaiken julkisuuden avain ja lukko."

Kokoelman henkilökohtaiset runot käsittelevät perhettä, parisuhdetta, naiseutta ja arkea. Muistan jotkin säkeet vuosien takaa, ja edelleen ne koskettavat: runot Minulla on parveke jolla seistä, Päätoimiseksi naiseksi älä rupea, Keskenkasvuiset miehet, aina, Kysyy luonnetta, Majakan luona ohitamme...

Yön tulva. Klassista tamilinkielistä runoutta.

Basam Books 2015. Suom. & toim. Eero Hämeenniemi. 175 s.

Yön tulva -kokoelma esittelee tamilinkielistä sangam-runoutta Etelä-Intiasta ajalta, jolloin Euroopassa antiikin Kreikassa ja Roomassa runoiltiin. Osin runokokoelmaa lukiessa tulee mieleen Sapfon fragmentteina säilynyt tuotanto ja sen ikiaikainen rakkauden tematiikka. Toisaalta tamilirunojen maisema on hyvin erilainen.

Teoksesessa on kattavat jälkisanat, joissa runoja kontekstualisoidaan ja niiden kuvastoa avataan. Olennaista tamilirunoille tuntuu olevan erilaiset maisematyypit, jotka liitetään tiettyihin tunnelmiin.

Mullai-maisematyypin runoissa on kauniita, kaipauksesta kertovia runoja. Mullai-maisematyyppi on metsämaisema ja se on saanut nimensä "valkeasta jasmiininkukasta, ja runojen tapahtuma-aika on tavallisesti ilta ja sadekausi. Metsässä lentää varpusia ja vaeltaa kauriita ja metsän asukkaat saattavat viljellä maata peltoaukioilla". Seuraavat runot edustavat mullai-maisematyyppiä:

"Taivaat järkkyvät, raskaat pisarat putoavat maahan.
Sadekausi on alkanut ja niityt kukkivat.
Nainen, tummat hiuksesi ovat kuin putous.
Tule pian, sukeltakaamme kuohuihin."

"Tunnen ihollasi jasmiinin tuoksun,
sillä sadekausi on vihdoin alkanut.
Viileän metsän varjoissa riikinkukot tanssivat.
Niin kuin sinä."

Osa runoista on anonyymien kirjoittajien, osan runoista kirjoittajan nimi on säilynyt tiedossa nykypäivään asti ja osa on kirjoitettu nimimerkillä, kuten seuraava, rakkauden loppumisesta kertova runo:

"Hän asuu tässä kaupungissa,
mutta välttää minun katuani.
Vaikka hän joskus tulisikin tänne,
hän ei riennä syleilemään minua.
Kun hän näkee minut,
hän kääntyy pois
kuin olisin muukalaisten polttohautauspaikka.

Rakkautemme, joka ennen voitti häpeän ja
sekoitti järjen, on nyt mennyt
kuin jousesta ammuttu nuoli."

Runon on kirjoittanut nimimerkki Palai Padiya Perungkadungko, joka tarkoittaa "paalai-runoja laulanutta Chera-dynastian kuningasta".

Runoihin liitetyistä selityksistä käy ilmi kiinnostavia kielellisiä ja kulttuurisia eroja, kuten se, että "Tamilien aurinko ei 'paista'. Se 'lyö'." Esimerkkinä tästä ovat seuraavat säkeet runosta "Missä hän on tänä autiona iltana": "kun aurinko on vaipunut vuorten taakse, / sen raivo tyyntynyt."

* * *
Lukuhaaste 2016:
3. Kirjassa rakastutaan
7. Vihervuosi 2016 -sloganiin "Minun maisemani - maalla ja kaupungissa" sopiva kirja
8. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa en ole lukenut aiemmin
10. Aasialaisen kirjailijan kirjoittama kirja
16. En ole ikinä ennen kuullut kirjasta
20. Kirjan nimi viittaa vuorokaudenaikaan

Antti Holma: Kauheimmat runot

Otava 2015. 192 s.

Antti Holman Kauheimmat runot on kirjallisuudenystävälle lähestulkoon pakollista luettavaa, niin osuvaa parodiaa se sisältää. Kauheimmissa runoissa kuuluu neljän runoilijan ääni. Mukana on Reino Leino, Sirsi Sunnas, Karin Toisiks-Paraske ja Edith Södermalm. Jokainen heistä esitellään mehukkaasti Esipuheessa, ja teoksen lopussa on toki myös lyhyt elämäntiivistelmä kustakin runoilijasta.

Reino Leino on "vaikeasti ja masentunut, surullinen kasa jätettä. Hänen taiteensa on toisen käden taidetta, hänen ajatuksensa ovat kierrätettyjä ja kielensä matkittua. Hän on sitämätön, hän on ärsyttävä, hän on vieläpä huono". Sirsi Sunnasta, tätä "tamperelaista lastenrunoilijaa", kuvataan lihaksikkaaksi ja karvaiseksi naiseksi, jonka rinnat tyoksuvat myskille ja keskioluelle. Leinolla ja Sunnaksella on suhde, ja "liitosta on runojen lisäksi syntynyt kaksi lasta, mutta kukaan ei tiedä, missä he ovat".

Edith Södermalmin runoilijanurasta kerrotaan puolestaan näin: "Vuonna 2012 Espoon City-lehti valitsi Södermalmin kaupungin parhaaksi ryhmäliikuntaohjaajaksi. Sittemmin Södermalm on lisäksi parantunut vaikeasta amfetamiiniriippuvuudestaan ja julkaissut kolme runoelmaa .pdf-tiedostoina, jotka ovat levinneet kulovalkean tavoin ainakin Espoon ryhmäliikuntaohjaajien sisäisessa Facebook-ryhmässä."

Karin Toisiks-Paraske on löytänyt menestysrunoilijanäänensä Sirsi Sunnaksen avulla: Toisiks-Paraske on kotoisin Suomussalmelta, ja Sunnaksen esiteltyä Toisiks-Paraskelle murrerunoja, hän innostu niistä: "Murre antoi runoille niistä puuttuneen sisällyksettömyyttä naamioivan verhon, olkoonkin niin, että Toisiks-Paraske päätti valita murteensa Lounais-Suomesta, joka alueena oli hänelle täysin vieras."

Kauheimmat runot on jaoteltu osioihin samaan tyyliin kuin mitä tällaisissa antologioissa (joiden puoleen runoja lukematon kansalainen runoa vaativan tilanteen edessä kääntyy) on tapana: osioita ovat muun muassa "Runoja ylioppilaalle", "Runoja kodin juhlahetkiin" ja "Runoja matkalle tuonpuoleiseen".

Kauheimpien runojen runot ovat parhaimmillaan osuvia ja oivaltavia, kullakin neljästä runoilijasta on selvästi oma äänensä, jossa on hyvinkin tuttuja kaikuja. Oma suosikkini on Reino Leino, joka tuo alkuperäisen Leinon runoihin rohkeasti kärkeä. Elegiasta kokoelmassa on kaksi versiota, tällainen on Elegia I: "Yön yli Tuonelan tuiskut seinäni selkiä hakkaa, / kynttilää jos ei näy, turha syyttää on vakkaa. / Rotkoni routaanko mut yhä on kahlittu? / Lyötynä huudan tuuleen: saatana, perkele, vittu."

Antti Holman Kauheimmat runot -kokoelma toimii parhaiten pieninä paloina, hitaasti nautiskellen.

* * *

Lukuhaaste 2016:
7. Vihervuosi 2016 -sloganiin "Minun maisemani - maalla ja kaupungissa" sopiva kirja
8. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa en ole lukenut aiemmin
30. Viihteellinen kirja

Ljudmila Ulitskaja: Vihreän teltan alla

"Tamara pisteli lautaselta suuhunsa löysäksi paistettua munaa mutta katseli vielä unensa viimeisiä kuvia."

Siltala, 2014. Suom. Arja Pikkupeura. Alkuteos Zeljonyi šatjor, 2011. 761 s.

Ljudmila Ulitskajan järkälemäinen romaani Vihreän teltan alla kattaa ajanjakson 1900-luvun Neuvostoliitossa Stalinin kuolemasta Neuvostoliiton romahtamisen jälkeisiin vuosiin ja se kuvaa lukuisten ihmisten ja heidän ajatustensa kohtaloa - menetyksiä, eroja ja kohtaamisia:

"On kiinnostavaa seurailla sitä liikerataa, joka johtaa kahden ihmisen kohtaamiseen. Joskus tällainen kohtaaminen tapahtuu valmistelematta, luonnollisen tapahtumakulun seurauksena, ihmiset asuvat vaikkapa samassa pihassa, käyvät samaa koulua, tutustuvat oppilaitoksessa tai työpaikalla. Eräissä tapauksissa tarjoutuu jokin odottamaton tilaisuus kuten junan viivästyminen aikataulusta, jokin ylhäältä ohjelmoitu piku hankaluus kuten tulipalonalku tai yläkerran asunnossa sattunut vesivahinko, tai sitten elokuvateatterin myöhäisnäytännön lippu, jonka sattumoisin tulet ostaneeksi joltakulta sitä myyskentelevältä. Sattumalta voi kohdata myös niin, että mies seisoo ulkotarkkailuvuorossa asiakastaan paimentamassa, ja siitä ohi livahtaa ykskaks joku tyttö, täysin sivullinen, livahtaa kerran, toisen ja kolmannenkin. Heikko hymynväläys, ja äkillinen valaistumisen tunne: tutun oloinen, omaa väkeä, vaimo..."

Vihreän teltan alla on mielestäni ennen kaikkea ylistys ajattelemiselle ja taiteelle. Romaanin keskushenkilöinä on kolme koulupoikaa, Miha, Sanja ja Ilja. Romaani seuraa heidän elämäänsä. Ensin on lapsuus, ja heitä tarkkaileva kirjallisuuden opettaja, Viktor Juljevitš. Juljevitš on sodan jäljiltä käsipuoli, ja hän on syvästi kiinnostunut kulttuurista. Hän tarkkailee opettamaansa poikajoukkoa ja koettaa merkityksellistää sen, mistä poikaiässä oikein on kyse. Hän lukee paljon, niin kauno- kuin tietokirjallisuuttakin, eikä kykene aivan täydellisesti artikuloimaan etsimäänsä nuoruuden määrettä kirjallisuuden avulla, mutta "Erittäin tärkeät sanat hän nappasi Tolstoilta, joka nimitti tätä tuskaista elämänvaihetta 'kasvuiän erämaaksi'. Ilmaus vastasi parhaiten niitä havaintoja, joita hän oli tehnyt epävakaasti käyttäytyviä ja levottomia kasvattejaan seuratessaan. Jollain hetkellä he näyttivät hukkaavan kaiken jo aiemmin kartuttamansa ja elämä näytti alkavan uudestaan. Eivätkä kaikki heistä tuntuneet pääsevän tästä erämaasta ulos lainkaan, merkittävä osa jäi sinne ikuisiksi ajoiksi".

Juljevitš herättää pojissa kiinnostuksen taidetta kohtaan: "Viktor Juljevitš oli ollut enemmän kuin oikeassa, ja Sanja oli hänen kanssaan aivan samaa mieltä: oikea opettaja merkitsi toista syntymää. Kyseessä ei tosin ollut enää itse Juljevitš vaan vaivan toinen opettaja, joka toi oppilaansa elämään uuden koordinaatiston, osoitti uusia merkityksiä ja laajensi tämän käsitystä maailmasta. Herkkävaistoisimmat oppilaat tekivät selkäpiitä karmivan  havainnon: kyse ei ollut pelkästään musiikista vaan koko maailmanjärjestyksen rakenteesta, atomifysiikan  ja molekyylibiologian laeista, tähdenlennoista ja lehtien havinasta. Tieteen lisäksi sen piiriin mahtuivat myös koko kirjallisuus ja kaikki taide."

Ja kun puhutaan samassa lauseessa Neuvostoliitosta ja taiteesta, puhutaan tietysti myös poliittisesta vastarinnasta, samizdat-kirjallisuudesta ja maan alla toimimisesta.

"Vuonna kuusikymmentäneljä nous valtaan Brežnev. Puolueessa tapahtui henkilövaihdoksia, yhdet verenimijät vaihtuivat toisiin. Heidän kehnonlainen sivistystasonsa saneli maan elämäntyylin ja määräsi rimakorkeuden, jonka ylittäminen oli vaarallista. Kirjallinen ja taiteellinen joukkoruokailutarjonta oli ikävystyttävää. Näkymättömissä maan alla eli kourallinen henkisiä tarpeita omaavia mutta kaikin tavoin painoarvoltaan vähäisiä ihmisiä - matematiikan ja biologian suojissa sinnitteleviä älykköjä, joukossa muutama akateemikkokin, mutta paljon enemmän pikkuviroissa kituuttavaa ja kolmannen luokan tutkimusinsituuteissa kuihtuvaa marginaaliporukkaa, lisäksi pari kolme nerokasta kemian, fysiikan ja musiikkitieteen opiskelijaa."

Taide ja kirjallisuus tarjoavat erilaisen todellisuusmahdollisuuden: "Eipä heitä mahtanut suurta joukkoa olla, näitä kirjastojen naulakoilla, filharmonia vaatesäilytystiskillä tai tyhjien museoiden hiljaisuudessa sattumoisin toisiinsa törmääviä mutta toisilleen vieraita ihmisiä. - - Heidän ainoa yhteinen nimittäjänsä lienee ollut stalinismia kohtaan tunnettu vastenmielisyys. Sekä tietysti lukeminen. Ahne, hillitön, maaninen lukeminen, joka oli harrastus, neuroosi ja huume. Monille kirja muodostui elämän opettajan sijasta elämän korvikkeeksi."

Romaanin henkilöhahmot siteeraavat runoilijoita tämän tästä, osalle musiikki osoittautuu parhaaksi todellisuudeksi. Vihreän teltan alla on ylistys sivistykselle ja kulttuurille ja kuvaus niiden olemassaolosta tukahdutetussa maailmassa: "Tee ja votka virtasivat solkenaan, ja poliittiset keskustelut kuplivat keittiössä tuottaen niin sankkaa höyryä, että kosteus kohosi liedenvierusseinää pitkin kattoon kätkettyihin mikrofoneihin saakka." Tällaisessa maailmassa taiteen kanssa tekemisissä oleminen tarkoitti myös ennemmin tai myöhemmin kiinni jäämistä, kuulusteluja ja seuraamuksia.

Vihreän teltan alla osoittaa kuitenkin erilaista todellisuus- ja aikakäsitystä kuin puhdas realismi, sillä taide avartaa todellisuutta koskettamaan aina myös jotain sellaista, joka on laajempaa, syvällisempää ja merkityksellisempää:

" - - osoitteiden sijaan täällä asuttiin historian keskellä. Myös Pasternak oli parikymmentä vuotta sitten astellut tätä kujaa. Sataviisikymmentä vuotta sitten taas Puškin... Samassa paikassa kävelemme mekin, ikuisia lätäköitä kierrellen."

***

Lukuhaaste 2016:
3. Kirjassa rakastutaan
4. Maahanmuuttajasta, turvapaikanhakijasta tai pakolaisesta kertova kirja
8. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa en ole lukenut aiemmin
16. Et ole ikinä ennen kuullut kirjasta
25. Kirjassa on yli 500 sivua
42. 2000-luvulla sotaa käyneestä maasta kertova kirja
44. Kirjassa joku kuolee

Marsipaania - Slovenialaista nykyrunoutta

Mansarda 2009. Suom. & toim. Kari Klemelä ja Jouni Inkala. 174 s.

On kiinnostavaa tutustua itselle tuntemattomien kielialueiden kirjallisuuteen, ja tässä tarkoituksessa Marsipaania-runoantologia on oivallinen ikkuna slovenialaiseen nykyrunouteen. "Nykyrunous" tässä suomennoskokoelmassa tarkoittaa 1900-luvulla syntyneiden runoilijoiden tuotantoa, ja kokoelma esittelee kaksitoista runoilijaa. Suomentajien alkupuheessa runpoilijarajaus perustellaan sillä, että kokoelmaan on valittu siten, että "mukana ovat kaikki Suomessa vierailleet slovenialaiset runoilijat (kokoelma on painettu vuonna 2009 ja rajaus ei ota lukuun kahta runoilijaa, joiden tuotannosta on julkaistu erillinen kokoelma).

Iztok Osojnikin (s. 1951) runoista moni on kriittinen ja otteeltaan (itse)ironinen. Hänen runoissaan seikkailee henkilö nimeltä Herra Tänään. Herra Tänään on usein tekemisissä kirjallisuuden ja kulttuurin kanssa. Runossa nimeltä Lehdistötilaisuus Herra Tänään osallistuu lehdistötilaisuuteen, jossa esitellään runoja, "-- kahden suuren ja yhden vähemmän suuren / maailmankuulun runoilijan valittuja runoja". Herra Tänään tarkkailee tilaisuuden kulkua ja tunnelmaa ja päätyy pohtimaan runouden merkitystä, joksi hän tilaisuuden perusteella havaitsee sen, että se on "-- Tulla esitellyksi / jonkin maalaiskaupungin pikku kirjakaupassa. / Harmaana syyspäivänä, / odoteltaessa kahvia". 

Toinen kirjallisuuteen, runouteen ja eritoten kääntämiseen kantaa ottava runo Osojnikilta on Kuuluisan henkilön käännös. Jo runon nimi kertoo näkökulman, mutta sisältö ottaa kantaa kääntämisen vaikeuteen - tai helppouteen:

Herra Tänään, vähäpätöinen runoilija,

Anatolaista, laski kirjan kädestään

ja sanoi:

Olette onnellisessa asemassa, koska ette ole 

aiemmin tunteneet Kaldasianin runoutta

(samaa on sanottava Ashburysta).

Sillä näiden käännösten perusteella 

ette saa koskaan tietääkään,

mistä te onnettomat olette jääneet paitsi.

Tone Škrajenecin (s. 1953) runoissa on kiinnostavia vastakkainasetteluja ja rinnastuksia. Esimerkiksi runo haavat käsittelee elämän jättämieä jälkiä ja kyvyttömyyttä puhua niistä, kyvyttömyyttä kohdata. Tässä runossa "kävelen päällystettyä tietä. / edessäni on rauha, / takanani traktori". Kuten lainatuista säkeistä ja runon nimestä huomaa, Škrajenec käyttää vain pieniä kirjaimia.

Marsipaania-kokoelman runoilijaesittylyissä Aleš Štegerin (s. 1973) todetaan kuuluvan Slovenian nuoren runoilijapolven merkittävimpiin edustajiin. Štegerin runoista minua eniten koskettavat Pähkinä ja Peruna. 

Pähkinä-runossa puhutellaan sinää, joka "Olet jäänyt tyhjin käsin ja käsissäsi on pähkinä." Runo rakentuu paradokseille ja metamorfoosille, jossa sinän ja pähkinän rajat sekoittuvat. Peruna puolestaan alkaa säkein "Peruna muistaa mullan paremmin kuin sen nostanut viljelijä / painajaisensa". Sitten siirrytään taas sinutteluun: "Hänen otsansa kesannosta sinä synnyt ja syöt hänen perunansa / uudelleen." Runon lopussa "Meitä erottavat vuosisadat haihtuivat nopeammin kuin / koloradokuoriainen ryömii esiin. / Sen aika on vasta alkamassa, ja sinulla on aina vähemmän perunaa". Štegerin runokuvat ovat yllättäviä, raikkaita ja osuvia. 

Leif Färding: Ihan kuin ihminen kuuntelisi

WSOY 1984. 58 s.

Leif Färdingin kokoelman Kuin ihminen kuuntelisi runot ovat lyhyitä ja kuulaita. Kokoelma koostuu kolmesta osiosta, jotka on numeroitu yhdestä kolmeen.

Ensimmäisen osion aloittava runo päättyy säkeisiin "Yksinäinen jumala nojaa kämmeneensä / ja miettii etäistä veljeään". Runo virittää koko kokoelman tunnelman: kysymys on pitkälti yksinäisyydestä ja erillisyydestä, syvimmiltään epätoivosta; ilosta, joka on niin syvää, että se lähenee kuolemaa - "Tämän ilon tyyneys ei puhkea nauruun, / se on haudan ruohoksi tasoittuvaa rauhallisuutta." Hauta ja kuolema ovat muutoinkin vahvasti läsnä, useiden runojen tunnelma viestii etäisyydestä, luovuttamisesta ja lopusta:

Puhun kaukaa, ilma ympärilläni on harmaa kivi,
olen hautakammio itseni muotoisen
käytävän päässä,
niin syvällä ja etäällä asun. Sydämessäni
lepää selkeys kuin syvällä vuoressa veden yö.

Toisen osion runot tapahtuvat sisätilassa, sairaalassa, josta ei tunnu olevan ulospääsyä - aivan kuin ihmisellä - niin kauan kuin hän on ihminen - ei myöskään ole ulospääsyä itsestään:

Herään ja katson
suoraan vastapäiseen potilaaseen.
Kauhea läpäisee sydämeni,
miten minä kestän tulevat vuodet
ja onko siinä mieltä.
Kaikki suunnitelmani ovat kariutuneet
ja inhimillisen kasvun portaikkoni
roihuaa tulessa.

Tuota ulospääsyä runoissa kuitenkin vahvasti kaivataan, ja niinpä Ihan kuin ihminen kuuntelisi -kokoelmassa toisaalta on paljon luontokuvia. Raja minän ja luonnon välillä on parhaimmillaan olematon:

Rakentaa on kukkia, elää vuodenajat
                        kuin ihonsa
ja niin kuin tuskin tuntuva kevättuuli koskettaa kasvoja
ovi on auki.
                        Löytää lähde,
mielen selkeys koskematon kuin valo.

Färdingin runot koskettavat paljaalla ja antautuneella epätoivollaan, mutta toisaalta paradoksaalisesti myös vapaudellaan.

Yhteisessä sateessa - Kuusi unkarilaista runoilijaa

WSOY 2006. Suomentaneet ja toimittaneet Hannu Launonen ja Béla Jávorsky. 159 s.

Hannu Launosen ja Béla Jávorszkyn toimittamat ja suomentamat runokokoelmat ovat kiinnostavaa luettavaa. Kokoelma Yhteisessä sateessa esittelee alaotsikkonsakin mukaisesti kuuden unkarilaisen runoilijan tuotantoa. Niteen lopussa on Hannu Launosen kirjoittamat saatesanat, joissa esitellään unkarilaista runoutta ja sen historiaa ja kontekstia, ja aivan lopussa runoilijoiden elämä esitellään lyhyesti.

Niteen ensimmäinen runoilija Ágnes Gergely (s. 1933) jäi minulle etäiseksi. Toisena esitelty Gizella Hervay (1934-1982) tulee jo hieman lähemmäs, mutta ensimmäiset oivallukset koin kolmannen runoilijan, Aladár Lászlóffyn (s. 1937) seurassa. Useissa Lászlóffyn runoissa on jollakin lailla eurooppalainen konteksti, mistä esimerkkinä on runon "Rotterdamin tuomarit" kolme viimeistä säettä: "Ei humanismi näyttäydy / mestaustekniikan kehityksessä vaan / paikalleen jätetyissä päissä." Nämä säkeet osuvat ja uppoavat, Lászlóffyltä suomennetuista runoista eniten minua kosketti epäyhteiskunnallinen ja inhimillinen "Kertomus", joka tarkastelee elämän haurautta:

Aamu on vaikein.
Mustarastas näkee vielä unta.
Omenat nukkuvat vaatekaapin päällä.
Täti on jo noussut, hän ottaa käteensä pikku esineitä,
nipistää ne kahden sormen väliin, asettaa
huonekalujen reunalle, varoittaa horjahtelevia
esineitä, mutisee ja nuhtelee iloisesti
kilisevää kantta, kahahtelevia, ruttuisia pusseja,
hänen aistinsa toimivat vain tässä myöhäisessä,
varhaisessa hiljaisuudessa, lyhyen ja kauniin
unen jälkeen, kun hän hetkisen seisoskelee ja päivä päivältä
ajattelee yhtä ja samaa, lapsuutta, kun hän oli pikkutyttö,
vielä kotona, pihalla jossa tupakka kukki, vanhojen
kissojen seurassa. Hän aistii lapsuusajan orvokit, tuoksuresedat,
höyryävän maidon kiehumassa yli kattilan laitojen, joutavan
kylmyyden näin loppukeväästä, ohueen
heikkouteen pukeutuneena, kun
kaikki on vielä ennallaan: talo, piha,
pensaat, astiakaapit, pitsit, kevyet
muistot, luut, hiljaisuudet.
Aamu on vaikein.

Kokoelman neljäs runoilija on György Petri (1943-2000), jonka osion avausruno "Tuntemattoman itäeurooppalaisen runoilijan runo vuodelta 1955" kertoo jotakin historiasta, kansallistunteesta, kansasta ja yksilöstä: runon alussa "Maailma haalistuu / niin kuin ne kaksi lippua, jotka /joka vuosi, jokaisena juhlapäivänä, / asetimme portin ylle kipsattuun rautatuppeen". Juhlapäivät ovat kadonneet tomuun, juhlakulkue on kadonnut karjunnaksi ja puhuja ihmettelee, "Uskomatonta, että olemme rakastaneet täällä tyttöjä". "Horjahteleva nykyhetki" on vain laskeutuvaa pölyä, ei ole anteeksiantoa, on vain yksinäisyys, ja "Mihin uskoin / en usko enää. / Mutta joka päivä / muistutan itseäni siitä, / että kerran olen siihen uskonut".

Monissa runoissa näkyy ja kuuluu Unkarin historia, niin paikanniminä kuin historiallisina henkilöinä sekä vuosilukuinakin. Hienovaraiset viittaukset eivät välttämättä avaudu suomalaiselle lukijalle, ja joissakin runoissa suomentajat ovat käyttäneet alaviitteitä. Osin tämä kokoelma tuntuukin historina tulkinnalta tai oppitunnilta: minulle avautuvat helpommin runot, joissa on universaalia inhimillisyyttä ja jotka eivät kaipaa ymmärryksensä tueksi (Unkarin) historian tuntemusta. Toisaalta vaikka historian tunemusta olisikin tai vaikka historiallisia merkityksiä avattaisiin lukijalle alaviitteissä, varsinaista ymmärrystä - koskettavuutta - ei silti välttämättä synny.

Viidentenä esiteltävä runoilija, Katalin Mezey (s. 1943) , tuntuu näistä runoilijoista kaikkein henkilökohtaisimmalta. Hän perkaa runoissaan paljolti esimerkiksi äitisuhdetta, kuten esimerkiksi lähes lakonisessa runossa "Niin kuin ruostuneita veitsiä", jossa aikuistunut tytärpuhuja elää kuolemaa lähestyvän ja haurastuvan äitinsä kanssa. Runo on raadollinen mjutta toteava. Äitisuhdetta käsittelee myös runo "Heisipuun kukkia syntymäpäiväksi", jossa on myöskin tytärpuhuja. Käytös, joka äidin suunnalta aikanaan on tuntunjut kovalta ja kylmältä, asettuu kaipauksen kohteeksi silloin, kun sitäkään ei ole - ja kun se on allut ainoa, mitä on, ja maailma kuitenkin jatkaa olemassaoloaan puhujan ympärillä. Mezeyn runoissa vahvana elementtinä tuntuu olevan jokin menetetty, jota tarkastellaan armottomasti, osin ironisestikin, kuten runossa "Entiset rakkauteni":

Entisistä rakkauksista
pidän salaista
yhteyttä enää
vain itseeni.
(Tunteen kiihkeys
tosin jo hiipunut,
vaan harhakuva
innostaa minua yhä.)

Kokoelman viimeisenä esitelty runoilija on Imre Oravecz (s. 1943), jonka tyylille - tämän niteen perusteella - on ominaista myös proosaruno. Proosarunot ja niiden assosiatiivinen logiikka ovat virkistävää luettavaa.

Kokonaisuudessaan Yhteisessä sateessa -kokoleman lukemisesta jäi hieman hämmentynyt olo. En löytänyt tästä kokoelmasta uusia suosikkirunoilijoita itselleni, mutta toisaalta kokoelma valotti uudella tavalla unkarilaista runoutta. Tämän(kin) kokoelman runoilijat ovat 1930- ja 40-luvuilla syntyneitä taiteilijoita - olisi mielenkiintoista lukea uudempaa, 2000-luvun (unkarilaista) runoutta suomeksi: nuoremmalta polvelta ja nuoremman polven havaintoja - vai kirjoittavatko unkarilaiset runoilijat edelleen Trianonista, vuoden 1956 kansannoususta ja keskitysleireistä?

Kalevan kansan sointuja - Runoja Sointulan suomalaisesta utopiasta

Savukeidas 2015. 84 s.

Savukeidas on uudelleenjulkaissut amerikansuomalaisen Sointula-ihanneyhteiskuntakokeilun asukkien runoutta valaisevalla esipuheella varustettuna. Alun perin runot julkaistiin vuonna 1903.

Kalevan kansan sointuja -kokoelman runot ovat kiinnostava puheenvuoro, joissa näkyy idealismi ja toisaalta sekä kansallistunteesta ammentaminen että Suomesta erottautuminen. Runot ovat perinteisiä ja mitallisia ja ne käyttävät pitkälti kansallisromanttista kuvastoa aina Väinämöisestä alkaen, mutta maisemakuvastossa pauhaa valtameri ja huojuvat palmut.

Vaikka runojen kuvasto on kansallisromanttista, sävy on usein kriittinen. Austin Mckelan runossa "En Suomehen palajakaan" kuuluu samoja sävyjä kuin nykyään Berliiniin muuttavan kulttuuriväen tai Lissaboniin muuttavien veropakolaisten puheessa: "Oon kolmasti Suomehen suuttunut, / Kun en voi minä viihtyä siellä. / Vapautt' ihanaista on puuttunut."

Martti Myrtin "Tullos aika" -runossa kuuluu poliittisuus ja on idullaan se, mikä Suomen sisällissodassa vyöryi pintaan: Myrtti kirjoittaa kansan nurkumattomasta kestokyvystä ja pappien petturuudesta mammonan edessä; veljesviha naamioidaan kansallisuuden aatteeseen, mutta kohotettu "ihmisyyden lippu" "kutsuu kansat jälleen liittohon".

Suosikkirunoilijakseni tässä kokoelmassa nousee Emil Hukkala, joka tuntuu erikoistuneen etuvokaalisiin runoihin. Hukkalan runo "Maailman yöt" käy säkeistöissään läpi erilaisia öitä ja niiden tunnelmaa käyttäen osuvasti hyväkseen äänteellistä kuviointia. Toinen suosikkini, "Ei valkene aamu", ei ole aivan yhtä etuvokaalinen, mutta maalailee ankean ajan ja kuitenkin uuden toivon tunnelmaa myös nykyihmistä koskettavalla tavalla - ja havainnollistaa samalla oivasti, miten kalevalaisuus näkyy niteen runoilijoiden sanavalinnoissa:

Ei valkene aamu synkeän yön,
Ei päivän koitar koita.
Ei tähtöä näy läp' pilvisen vyön,
Ei lintunen aamuna soita.

Ei valkene aamu, ei selkene yö,
Ei valon valta voita.
Ei salamakaan taivaalta lyöl
Ja aamun alkua soita.

*

Kerran valkenee aamu synkänkin yön,
Kerran päivän koitar koittaa,
Kerran tähtien valokin seestää yön,
Kerran lintuset aamua soittaa -
Kun kansat kahleensa poistaa.

Jani Nieminen: Meren poika, joen poika

 Like 2014. 96 s.

Jani Niemisen runokokoelma Meren poika, joen poika liikkuu nuoruuden mielenmaisemassa, tunnelmassa, jossa "-- homehtuivat pystyyn / sukutilat", "lakeus viilsi kuin meri" ja nykyhetkessä "tuoppien ääreltä mulkoillaan / ohranjyvä silmässä".

Kokoelma jakautuu neljään osaan, jotka ovat "Takaisin", Äkkisyvään", "Minne" ja "Virtaan". Useissa runoissa ollaan koulussa: "ei matemaatikko Noteva supista koskaan summasta / derivoi ääneen / mitä sinä Jani-Poika täällä teet?" Ulkopuolisuus ja läsnäolo kohtaavat runoissa, suhteessa omaan itseen, perheeseen ja paikallisuuteen.

Epätoivossa puhuja puhuttelee useasti Jumalaa, joka lähinnä loistaa poissaolollaan, kuten runossa "Keskipäivän hetki välitunnilla":

Minä uskon                                      Jumalaan, Isään kaikkivaltiaaseen
tänään Hän tulee
aasin selässä
skeitaten
mopolla
riksalla
taksilla
tandemilla                                        Isä ja Poika
ruotsinlaivalla tanssien
ihan sama
kunhan tulee
alkaa tämä ainainen adventti vituttaa.

Meren poika, joen poika kuvaa osuvasti nuoruuden tunnelmaa, samanaikaista hukassaoloa ja määrätietoisuutta, epävarmuutta ja kaikkitietävyyttä, ja antaa varmasti samastumispintaa kaikille, jotka ovat tai ovat joskus olleet nuoria.

Elvi Sinervo: Oi lintu mustasiipi

Teoksessa Elvi Sinervo & Arvo Turtiainen: Kellopoijut, Kansankulttuuri 1950. 100 s.

Elvi Sinervo (1912-1986) on avoimesti poliittinen kirjailija, joka on suorasanaisesti arvostellut sortoa, ajanut ihmisoikeuksia ja puolustanut heikkoja. Olen aiemmin tutustunut Sinervon proosaan: pienoisromaani Toveri, älä petä (1947) on yksi lähihistorian suhteen silmiä avaavimpia teoksia, joita olen lukenut; romaani Viljami Vaihdokas (1946) puolestaan yhdistää onnistuneesti kerrontaansa satumaisuutta ja yhteiskuntakritiikkiä. Elvi Sinervo kuului vasemmistolaiseen Kiila-ryhmittymään ja istui jatkosodan aikana vankilassa.

Runokokoelma Oi lintu mustasiipi on julkaistu vuonna 1950. Kokoelman runot ovat poliittisia ja syvästi humaaneja sekä kantaaottavia. Runoissa kuuluu sorrettujen ja voimattomien ääni, ja sen olemassaolo hallitsevia ja vallassa olevia vastaan oikeutetaan. Tällainen näkökulma saattaa kuulostaa vanhanaikaiselta tai avoimen kommunistiselta (ja kyllä, kokoelmassa on myös runo Ylistän neuvostoihmistä sekä SKP:lle omistettu runo Kivinen laulu), mutta kokoelman viesti ei ole vanhentunut.

Luokkaerot ovat jälleen kääntyneet kasvuun Suomessa, mistä on kriittisesti uutisoinut jopa Taloussanomat (Kun keskiluokka petettiin, 25.9.2013). Taloussanomien artikkeliin on haastateltu Helsingin yliopiston poliittisen historian professoria Pauli Kettusta, joka toteaa keskiluokan tyytymättömyyttä pidettävän useasti fasismin ja kansallissosialismin nousun taustana. Ja varsin fasistista diskurssia näkee nykyään uutisoitavan kotimaan mediassa viikottain.

Paitsi että Oi lintu mustasiipi on ajankohtainen yleisen diskurssin muutoksen sekä sen, mihin se saattaa johtaa, kannalta, täytyy muistaa myös runojen kirjoittamisajan konteksti - sota, joka oli vastikää muuttunut nykyhetkestä osaksi mennyttä. Tällä hetkellä Suomessa tai Euroopassa ei ole sotaa, mutta maailmassa on - eikä Välimeren eteläranta edes ole kovin kaukana. Kuitenkin niin sanotun maahanmuuttokriittisyyden saatua ääntään kuuluviin yllättävän monikin tuntuu olevan sitä mieltä, että Suomen ei pidä auttaa sotaa pakenevia ihmisiä ottamalla heitä asumaan tänne. Sinervon runoissa sota tulee lähemmäs, henkilökohtaisen kokemuksen tasolle - ja Suomeen, mikäli maantieteellisyys merkitsee.

Esimerkiksi runossa Elokuu 1945 sota on vielä hyvin lähellä: "Katso kuinka onnellinen olen / ja kuinka ihana on vanha maa. / Sillä tänään on rauha. / Poikani, ei ole sotaa enää. / Anna minun itkeä onnesta / sinun tulevaisuutesi tähden." Muistammeko me, että nykyäänkin on ihmisiä, jotka voivat itkeä onnesta siitä syystä, että on rauha?

Runo En tiedä rakastettuni hautaa puhuu naisen suulla, jonka mies on tapettu, "koska hän taisteli tyhmyyttä vastaan". Runo on hyvin radikaali sekä naiskuvaltaan että aatteelliselta positioltaan, onhan se täynnä vastarintaa valtaapitäviä vastaan. Kokonaisuudessaan runo kuuluu näin:

He tappoivat miehen, jota rakastin,
koska hän taisteli tyhmyyttä vastaan.

En tiedä rakastettuni hautaa,
sillä he kuoppasivat hänet kuin rikollisen.

Mutta kun hyväilen maata,
hyväilen rakastettuni ruumista.

En voi olla rakastamatta eläviä miehiä,
sillä vereni on punaista ja virtaa nopeasti.

Mutta yhden sinä tiedät, kuollut rakastettuni:
rakastan vain sellaisia kuin sinä,
viisaita ja pelottomia,
veljiäsi.

Tässä on sellaisen vastarinnan asenne, jota ei voi nujertaa, ehdottomuus, joka ei katoa.

Kokoelmassa on myös paljon runoja, joissa käsitellään sukupolvien jatkuvuutta, lapsuutta ja äitiyttä sekä perhesiteitä. Runosta Tuutulaulu syntymättömälle välittyy asenne, että menneisyyden pahat teot täytyy ne eläneiden ihmisten kantaa, ei siirtää taakkaa eteenpäin uusille sukupolville: "Mitä täällä elin äsken vasta, / sulle, syntymätön, kerro en. / Säästän huomispäivän ihmislasta / siitä, minkä eli eilinen."

Sukupolvien kiertoon ja velvoitteisiin ottaa kantaa runo Suuri rumpu, jonka puhujana on vanha nainen nimeltä Maammo Runontekijä: "Synnytin lapseni levottomien pilvien alla. / Oman itseni vuoksi heidät synnytin. / Kipuni ei lunastanut heitä kärsimyksiltä / enkä kyennyt heitä paljossa neuvomaan, itsekin vähätietoinen. / Siksi en lapsiltani mitään pyydä, en kunniaa, en rakkautta, en vanhuuteni turvaa." Runo päättyy säkeisiin "He ovat kaltaisiani, Ehdottomien sukua. / Riemuitsin kuin jumala / kun heidät loin".

Kannanottoja materialismiin ja tasa-arvoon tulee hienosti esiin runoissa Rakastin ja Kun tuomarit tulevat. Rakastin-runon puhuja luettelee runossa monenlaisia ihmisiä, joita hän on rakastanut. Lopussa tulee ilmi kuitenkin yksi ryhmä, jota puhuja ei ole rakastanut: "niitä, jotka vähän käsiinsä koottuaan / pelkäsivät senkin menettävänsä / tai katselivat lisää saadakseen. // Minulle he olivat kuin umpinaisia pulloja, / joista ei mitään saa, / joihin ei voi mitään lisätä."

Siinä missä Rakastin-runossa osoitetaan suoraan ryhmä, jota puhuja ei rakasta, Kun tuomarit tulevat -runossa todetaan hyväuskoisuuden liiallisen ymmärtämisen ajan olevan ohi: "Minä joka olin -- / vihankin unohtanut ja tullut liian alttiiksi kaikkea ymmärtämään, / minä joka selitin heidän julkeutensa typeryydeksi / ja heidän loputtoman ahneutensa huonosta kasvatuksesta johtuvaksi, / en enää näe ihmistä heissä. Olioita he ovat. // Ymmärtämisen aika on ohi. Kun tuomarit tulevat -- /---/ älköön silloin merkitkö mitään, että nainen synnytti heidät ihmisiksi, / vaan tuomittakoon heidät heidän tekojensa mukaan."

Mutta kuitenkin, ehkäpä ennen lopullisten tuomareiden tulemista, Ihmisen huuto -runon sanojen mukaan, "vielä on aikaa sytyttää tulet pimeyttä vastaan, / vielä on aikaa eroittaa ystävä vihollisesta, / vielä on aikaa puhua, jotta eivät aseet puhuisi, / vielä on aikaa huutaa ihmisen äänin: / E i !"

Katri Vala: Pesäpuu palaa

Teoksessa Kootut runot, WSOY 1945. 48 s.

Katri Valan viimeinen runokoelma Pesäpuu palaa (1942) on verta, kylmyyttä ja taistelua.

Kokoelman aloittaa runo nimeltä Runoilija, joka käsittelee näkemisen ja puhumisen pakkoa, joita ei kuitenkaan ilmene kaikilla. Ensimmäisessä osiossa, jonka nimeä myös kokoelma kokonaisuudessaan kantaa, on runoja, joissa kuvataan sotaa lapsen ja äidin näkökulmista.

Toisen, Jääsilta-nimisen osion, runot ovat hyvin kylmiä: vihaa, jäätä, mustuutta, mykkyyttä, tuhottua nuoruutta, hyhmää, viileyttä, niukkuutta, hätää, hyisyyttä, jähmettymistä, murhetta ja itkua. Aloitusruno Yötaivas tiivistää tematiikan:

Taivaan sininen pelto,
myrskyöiden syväksi kyntämä,
kasvaa tähtien hopeakauraa,
kylmän pellon harvaa kauraa.
Ken tarttuu kuun terävään sirppiin?

Toisen osion toivonkipinä Samarialainen-runossa sammuu petokseen. Jääsilta on täynnä ahdistavaa ulospääsytöntä synkkyyttä ja toivottomuutta, vaikka jokin vaihtoehto vallitsevalle todellisuudelle näytetään runossa Talvi on tullut: "Talvi on tullut, / hädän kiristäjä, / puutteen lasten viimaruoskainen kiduttaja. / Mutta pihlajat loimuavat / kuin viestiroviot."

Kolmas osio on nimeltään Kyllin jo seisoin..., ja tämän osion runot jatkavat Jääsillalta eteenpäin, pois talvesta kohti kevättä ja kesää, lasten hullutteluja ja lepoa. Ehkäpä runot myös kertovat kyllästymisestä taisteluun?

Teoksen päättää kuitenkin maailmanlopun näkyjä maalaileva osio Ilmestyskirja, jonka samanniminen runo päättyy säkeisiin "Hiljaisena seisoo temppeli / täyttämänä kirkastuksen savun. / Ihmisen pojan paluuta se vartoo / ja laulun suurta huminaa." Onko Katri Valan viesti siis se, että ihmisen aikaan saama pahuus on niin suurta, että siihen ei lopulta voi vaikuttaa kukaan muu kuin Ihmisen poika palaamalla maan päälle?

Luetuani runoilijan koko tuotannon olen varsin hämmentynyt. Kaksi ensimmäistä teosta edustavat Katri Valaa sellaisena, kuin hänet on kirjallisuushistoriaan sijoitettu. Kolmas kokoelma on vedenjakaja, eksistentiaalisen kriisin kokoelma. Kaksi viimeistä kokoelmaa ovat puolestaan avoimen yhteiskunnallisia ja poliittisia, ja niissä maailma näyttää kaksijakoiselta: on toisaalta lapsen maailma, joka on leikkisä ja viaton, ja toisaalta on aikuisten maailma, joka on kontrolloimatonta sortoa ja vihaa. Mistä tämä muutos johtuu? Runoilijan henkilökohtaisista elämänkokemuksista? Aikalaiskontekstista?

Teatteri Avoimissa Ovissa esitetään tänä syksynä näytelmää Katri Valasta. Ehkäpä se voisi antaa vastauksia näihin kysymyksiin.

Katri Vala: Paluu

Teoksessa Kootut runot, WSOY 1945. 102 s.

Katri Valan neljäs kokoelma Paluu (1934) on hyvin erityyppinen kuin hänen aiemmat kokoelmansa. Ensinnäkin Paluu on huomattavasti yhteiskunnallisempi ja kantaaottavampi. Ekspressionismin hurmio, intohimon palo ja luontokuvasto ovat runoista lähestulkoon poissa. Kokoelma sisältää myös muutaman runosuomennoksen: Heinrich Heineä, comtesse de Noaillesia sekä Ernst Tolleria.

Monissa runoissa otetaan kantaa heikkojen, työttömien, sorrettujen ja lasten puolesta. Teoksen lävistää vastakkainasettelu hyväosasiten ja heikko-osaisten välillä. Vastakkainasettelua käsitellään sekä Suomen kontekstissa että globaalisti. Runossa Kesäilta laitakaupungilla kuvataan yhteiskunnan eriarvoisuutta: "Kalliolla vastapäätä kulkee kädetön nuorukainen / lakkaamatta tuijottaen merelle. / Tyhjät hihat lepattavat / kuin voimattomat siivet." Runo Kesä Sörnäisisssä kuvaa Helsingin luokkajakoa. Monissa kokoelman runoissa kuvataan Aasiaa, mutta runoissa ei ole sitä eksotismia, jota Valan aiemmissa kokoelmissa oli, vaan nämäkin runot kertovat ihmisten arjesta ja elämän olosuhteista.

Runo Eräälle "hyväntekijälle" asettaa vastakkain maallisen rikkauden ja sielun sivistyksen: "Sinä sanot, ettei tähti / vastaa leivän hintaa, / kuitenkin minä e l ä n! // Sinä taas olet vuorellasi / kuollut kultatomuun / kauan, kauan sitten." Tämän runon sanoma on tälläkin hetkellä erittäin ajankohtainen, kun rahanahmeus puhuu eikä muita arvoja tunnu olevan.

Kokoelmassa on myös runsaasti lapsia ja lapsuutta käsitteleviä runoja. Lapsuuden ja yhteiskunnallisuuden tematiikat yhdistää hienosti runo Syntymättömille, jossa puhuja tähyää syntymättömien maata päin ja pohtii, kuinka "Suloista olisi pitää käsissään / iloista, pientä potkijaa, / jatkuvaa, sykkivää elämäänsä", sillä lapsen elämä näyttäytyy hänelle sinisenä taivaan hymynä, joka valuu suruttomien leikkijöiden ylle. Toisessa säkeistössä havaintokulma muuttuu ja puhuja huomaa pihalla hiljaisen miehen, joka kaivaa roskalaatikoita. "Suunnaton on silmien / äänetön toivottomuus, / ne eivät edes vihaa enää." Ja tämäkin mies on ollut lapsi. Maailman pahuus on myös sotaa, kanuunoita ja räjähtävää kuolemaa, joiden edessä runon puhuja vapisee leikkijöiden vuoksi. Runo päättyy säkeisiin "Lapseni syntymättömäin maassa, / häpeän maailmaa, johon tuon teidät".

Katri Vala: Maan laiturilla

Teoksessa Kootut runot, WSOY 1945. 72 s.

Maan laiturilla -runokokoelma (1930) koostuu kolmesta nimeämättömästä osiosta. Tunnelmaltaan kokoelma on erilainen kuin kaksi edeltäjäänsä, Kaukainen puutarha (1924) ja Sininen ovi (1926). Toisaalta runoja lävistää eksistentialismi, luopuminen ja kaipuu, toisaalta mukana on myös futuristisia sävyjä ja tyylivalintoja.

Monessa runossa on menetykseen pysähtymistä, erilaista suhtautumista kuolemaan kuin aiemmissa runoissa. Kuvasto on avaruudellista ja merellistä, esimerkiksi: "Elämässä kaiken, kaiken kadotin. / Laske, taivaan laiva, purjein kultaisin / Maan laituriin!" (nimikkoruno), "Ei ole muuta kuin tämä nouseminen, / virran huumaava kaipaus mereen, / väkevyys, jota ei vielä ole, / syntymätön tähti" (Andante religioso), "Missä on kaukainen maasi? / Missä on minun kaukainen maani? / En ole nähnyt sitä koskaan. / Palatko venheeni, ennenkuin tulemme rantaan?" (Katkennut kukka), "Nyt seison niiden joukossa, / jotka odottavat rannalla, / jotka katsovat väsynein silmin / pimeälle merelle, / milloin laivasi tulet näkyvät" (Kuolema) ja "Tänä yönä en pelkää kulkea yli pimeän / kädessäni tähden väräjävä lyhty" (Valvoja).

Kokoelmassa näyttäytyy ihmisyyden, elämän ja inhimillisyyden hetkellisyys. Ruumiillisuus on lopullisuutta avaruutta ja Jumalaa vasten: "Ruumiini on ollut vankila. / Nyt lyön sen rikki. // Vapauden huikaiseva taivas jo näkyy!"

Tätä lopullisuutta ja menetyksen tematiikkaa vasten futuristiset runot näyttäytyvät hieman outoina, ikään kuin epätoivoisina yrityksinä pysytellä mukana maallisessa kehityksessä. Asfaltti, raitiovaunut ja filmin ihana sankari sekä kapiteelilla kirjoitetut sanat ja englanninkieliset sanat runoissa tuntuvat tyylikokeiluilta, jotka eivät istu perinteiseen symboliikkaan tai kokoelman muuhun tematiikkaan. Kokoelma tempoo siis vähintäänkin kahtaalle.

Katri Vala: Sininen ovi

Teoksessa Kootut runot, WSOY 1945. 98 s.

Katri Valan toinen runokokoelma Sininen ovi (1926) koostuu kolmesta osiosta: Sininen ovi, Musta jumala ja Linnun satu. Kuvastossa on edelleenkin runsaasti luontoelementtejä ja ekspressionismia, mutta kun sinistä ovea vertaa Valan esikoiskokoelmaan Kaukainen puutarha (1924), kokemuksellisuutta tuntuu olevan enemmän. Runoissa puhuu voimakkaampi minä - vaikkei hän suinkaan ole tasa-arvoinen suhteessa niihin, joita hän puhuttelee. Sinisessä ovessa Vala kokeilee myös mitallista runoa, mutta mitalliset runot tuntuvat kokoelman teennäisimmiltä ja aikaa heikoimmin kestäneimmiltä runoilta.

Sininen ovi - "Sinun sininen ovesi" - "on minulle tie kaikkeen, / mitä ei ole, / mikä vain uneksitaan". Tämä runo johdattaa lukijan kokoelman ensimmäiseen osaan ja samalla sisään koko kokoelmaan. Ensimmäisen osion runot ovat unelmoivia, haaveksivia ja vihjailevia, odottavia. Nuoruus on tässä: "Minun majani on erämaan laidassa. / Sen on nähnyt vain aurinko, / --- / Siellä hengittää minun nuoruuteni." Runoissa on paljon sinisyyttä, aurinkoa, hopeaa ja keveyttä.

Unikot-runo tuntuu allusioivan suoraan Edith Södergranin runoon Tähdet (Dikter, 1916):

"Yöllä on varmaan joku jumala
kulkenut puutarhassani:
kaikki unikot ovat auenneet.
Tuskin uskallan astua ulos,
pelkään palavani pienissä liekeissä."

(Vala: Unikot, 1. säkeistö)

"Yön tullen
minä seison portailla kuuntelemassa,
tähdet parveilevat puutarhassa
ja minä seison pimeässä.
Kuule, tähti putosi helähtäen!
Älä astu ruohikolle paljain jaloin:
puutarhani on sirpaleita täynnä."

(Södergran: Tähdet)

Toisen osan, Mustan jumalan, runot ovat kiihkeitä ja intohimoisia, vaarallisiakin. Moni runo kuvaa kohtaamista runon puhujan ja toisen välillä, ja näissä kohtaamisissa valta-asetelma on selvä: runojen puhuja on "pieni murheellinen neito", "vain pieni tyttö", joka "astuu vavisten", kun taas sinä on "jumala", "suuri, väkevä sankari", kenties "jonkun kreikkalaisen jumalan poika", joka "laskeutuu" puhujan luo "julmana ja ihanana". Intohimo orjuuttaa, polttaa, kenties tuhoaakin: "Mutta jos sinä minuun väsyneenä / suljet silmäsi, / olen katoava hiljaisemmin / kuin aamutaivaalta tähdet."

Kolmas osa Linnun satu sukeltaa satumaisuuteen aivan kuten esikoiskokoelmankin viimeinen osio teki. Osion puhuttelevin runo on nimeltään Jumala ja minä, jossa puhuja kohtaa Jumalan. Runo kritisoi maailman rumuutta ja se päättyy kysymykseen, jonka puhuja esittää Jumalalle: "Muistatko aikaa, jolloin olit kuohuvan nuori?" Tämä repliikki tuntuu olevan osoitettu paitsi Jumalalle, myös puhujalle itselleen, ja viittaavan teoksen ensimmäiseen runoon Majani, jossa puhutaan nuoruudesta eri näkökulmasta.

Verrattuna Kaukaiseen puutarhaan Sinisessä ovessa tuntuu olevan monivivahteisempaa kiihkeyttä ja sen rohkeus on vähemmän tempoilevaa. Mitalliset runot latistavat kokonaisuutta, mutta niitä ei ole monta.

Katri Vala: Kaukainen puutarha

Teoksessa Kootut runot, WSOY 1945. 91 s.

Katri Valan esikoisrunokirja Kaukainen puutarha (1924) on nykylukijaakin koskettava teos intohimoisuudessaan, epätoivossaan ja pyrkimyksessään rehellisyyteen. Teoksessa näkyy selvästi Tulenkantajien ekspressionismi. Vapaamittaisuus tuo runot lähelle.

Vieraannuttavalta puolestaan saattaa tuntua vanhanaikaisen oloinen Jumalan puhuttelu. Se, edustaako Jumala kristinuskon jumalaa, jää tulkinnanvaraiseksi. Jumala tuntuu olevan oikutteleva ja etäinen persoona, jolta voi pyytää ja joka tekee mielensä mukaan. Mutta samankaltaisen personifikaation on kokemut teoksessa myös Kuolema esimerkiksi runossa Musta akordi: "Yö on kuin suuri, musta kukka, / jonka heteinä ylenevät kalpeat ihmissydämet / vavisten hymysi edessä, oi Kuolema."

Kokoelma sisältää viisi osaa: Kukkiva maa, Murhattu maa, Viimeiselle, Kauhu ja Satu. Luontosymboliikka lävistää koko kokoelman, mutta korostuneesti se on esillä kahdessa ensimmäisessä osassa.

Kukkivassa maassa on kevään kylmyyttä, kesän runsautta ja vihreyttä ja auringon julmaa poltetta. Kokoelman aloitusruno Huhtikuun viimeinen ilta on tukahduttavan täynnä lupauksia kesästä - lupauksia, joita ei edes vielä ole annettu, mutta lupauksia, joiden tiedetään tulevan: "Niin kalpeaa ja kuollutta. / Missä viipyvätkään laulut, / joissa soi kevätpurojen raivokas hurmio / ja muuttolintujen kirkuva ikävä? / Missä viipyykään aika, / jolloin ruohon liian vihreä veri / näyttää miltei punaiselta?"

Murhatun maan runoissa on syksy ja talvi: kaipuuta menneeseen kesään, syksyn kylmää kirkkautta ja ihanuutta, sateita, kuolemaa ja mätänemistä, ensilunta ja talven kylmä aurinko. Vuoden kierto on myös ihmissuhteen ja ihmiselämän kiertoa, kaipuuta ja toivetta lämmöstä, lämmön ja polttavan kuumuuden muistelua - mutta aina tulee myös talvi, jolloin "Maailma on kuin korkea Jumalan huone, / jossa vallitsee kylmä, kirkas ajatus, / eikä mitään huumausta", "niinkuin se Jumalakin, / joka ei maan kamaralle astu, / vaan tuomitsee taivaitten takana".

Keskimmäisessä osiossa, Viimeiselle, runot ovat huikentelevaisia, ekspressionistisia, röyhkeitä ja vaativia, kuin jokin joutsenlaulu: "Tahdon leimuta! / Tahdon palaa korkeana!" Neljännen osion nimi onkin Kauhu, ja kauhuun sukelletaan syvälle. Kontrasti tuo mieleen maanis-depressiivisyyden. Kauhussa osa runoista on silkkaa elämäntuskaa ja pelkoa, kuten Hämähäkki. Kuolemanpelko tulee esiin runoissa Musta akordi, Virta, Kuollut ja Mielipuoli, joka loppuu säkeisiin "Takanani ilkkui mielipuoli ääni: / 'Kuolet, kuolet, kuolet, kuolet!'"

Osion viimeiset runot Ero, Talvinen elegia ja Ikävä käsittelevät hyvin samastuttavasti ihmisuuhteen loppumista, menetystä ja kaipuuta olematta kuitenkaan pateettisia, pikemminkin rehellisiä. Nämä runot tuovat tyyliltään mieleen joitain venäläisiä runoilijoita kuten Anna Ahmatovan tai Marina Tsvetajevan. Ote Talvisesta elegiasta: "Siitä on niin kauan, / kun maa oli kukkia täynnä, / siitä on niin kauan, / kun aurinko oli suuri ja kuuma, / siitä on niin kauan, / kun vielä rakastin sinua, / kun vielä ikävöin sinua. /---/ Olen kuin syvään veteen uppoava."

Viimeinen osio, Satu, on nimensäkin mukaan satumainen. Runoissa on ekstotismia ja fantasiaa, satuhahmoja kuten haltiattaria, unelmia ja todellisuuspakoja ja vieraiden maiden ja kulttuurien kaipuuta; ollaan muun muassa tahitilaisella rannalla kukkaseppelten ja näkinkenkien keskellä, etiopialaisessa lehtimajassa viettämässä kiihkeitä hetkiä kuunvalossa ja pikkutyttönä Taj Mahalin eksoottisissa maisemissa.

Kokonaisuudessaan Kaukainen puutarha tuntuu kertovan kaaresta, joka alkaa kokemattomuudesta ja etenee kokemuksiin, maanisuudesta joka kääntyy elämäntuskaksi - ja lopussa on satu, pako kaikesta, mitä oli ja ei ollut.

Anna Ahmatova -museo, Pietari

Käynti runoilija Anna Ahmatovan museossa Pietarissa sai minut ajattelemaan kuolemaa. Tämäkö on se, mitä ihmisestä jää jäljelle - ja vielä sellaisesta ihmisestä, joka on elämässään saanut aikaisiksi jotain mielenkiintoista ja arvokasta?

Anna Ahmatova (1889-1966) asui Fontankan talossa, Sheremetevin palatsin siivessä lähes kolmekymmentä vuotta. Käynti museoon on Litenyi prospektin puolelta. Palatsin sisäpihan puisto on varmasti kaunis kesällä, mutta varhaiskevään harmaus assosioi pikemminkin vankilaan.

Kolmannen kerroksen kommunalka-asunto, jossa Ahmatova asui, on osin museoitu asunnoksi ja osassa huoneita on lasivitriininäyttely. Museossa on tarjolla niin opastettuja kierroksia, audioguideja kuin kirjallisia esitteitä eri huoneista niin venäjäksi kuin englanniksikin.

Museossa on vahva tunnelma. Asumisolosuhteet ja elämän voi jotenkin aavistaa - ei ehkä varsinaisesti kuvitella, mutta jotenkin aavistaa. Ahmatova muutti kommunalkaan taidehistoroitsija ja avantgardeteoreetikko Nikolai Puninin tykö, ja heille kehittyi suhde. Samassa taloudessa asui kuitenkin myös Puninin ex lapsineen. Jossain vaiheessa Ahmatova yritti saada selkoa suhteeseen ja sen tulevaisuuteen ennustamalla runokirjan avulla - se runo, jonka kohdalta kirja aukeaisi, kertoisi tulevasta. Englanninkielinen näyttelyesite siteeraa runoa näin:

Oh, how murderous our love is,
And in the wild blindness of passion
We unfailingly ruin those
Who are the dearest to our heart.

Lopulta Ahmatova lopetti suhteen Puniniin, mutta jäi eron jälkeenkin asumaan kommunalkaan. Tällainen maailmanjärjestys tuntuu nykynäkökulmasta hyvin kaukaselta ja mahdottomalta olemisen tavalta, eikä se varmasti koskaan ole ollut helppoa.

Niin - että tämäkö jää jäljelle? Muutama esine aseteltuna huoneisiin, joissa joskus elettiin, rakkaustarinoita myöhempien ihmisten reposteltaviksi, kirjeitä ja valokuvia, ehkä jokin tuotanto, ikkunasta avautuva maisema, museoitu, sama silloin ja nyt?

Uloskäynnin lähellä sijaitsee Joseph Brodskyn muistohuone, jonka tunnelma on lähinnä seisahtanut ja näyttelymäinen. Brodsky ei koskaan asunut Fontankan talossa, ja siitä, kävikö hän edes koskaan Pietarissa, jäi minulle hatara muistikuva. Brodskyn työpöytä joka tapauksessa näyttää tältä:

Vagankovskojen hautausmaa, Moskova

 
Jos menee Moskovaan, on yksi elämää suurempi syy käydä Vagankovskojen hautausmaalla - sinne on nimittäin haudattu Sergei Jesenin, kenties maailman paras runoilija. Jesenin syntyi Rjazanissa vuonna 1895 ja hirttäytyi Pietarissa Angleterre-hotellissa vuonna 1925. Ennen kuolemaansa hän kirjoitti jäähyväisrunon "Näkemiin, ystäväni, näkemiin" omalla verellään. Toisaalta on spekuloitu, oliko hänen kuolemansa itsemurha vai liittyikö valtion toiminta siihen jotenkin.

Jeseniniä on suomennettu melko vähän. Neuvostolyriikkaa I -kokoelmassa on muutamia hänen runojaan Pentii Saaritsan suomennoksina, ja vuonna 2009 Nastamuumio julkaisi Olli Hyvärisen suomentaman kokoelman Tarkoin valitut runot. Lisäksi Jeseniniä löytyy suomeksi joistain neuvostorunoutta esittelevistä kokoelmista, mutta osa kokoelmista tuntuu suomennetun lähinnä poliittisista syistä ja suomentajien amatööriys näkyy runojen tasossa - niistä on yksinkertaisesti kadonnut runous. Jesenin kirjoitti pitkälti mittaan mutta hänen tuotannossaan on joitain kokeilevampiakin runoja, kuten "Hevoslaivat". Suomessa Jesenin tuntuu olevan melko tuntematon, mutta Venäjällä hän on paitsi hyvin tunnettu myöskin hyvin pidetty runoilija.

Vagankovskojen hautausmaa on melko iso, ja opastaulu oli sen verran syrjässä, että näimme sen vasta hautausmaalta poistuessamme. Kävelimme kuitenkin intuitiivisesti lähes suoraan oikealle haudalle, vaikkei se suinkaan näy pääportille saakka, olkoonkin korkeahko ja valkoinen. Lisäksi kartta on varsin ylimalkainen, mutta kuitenkin suuntaa-antava. Se näyttää tältä:

...ja tarkemmin selityksin tältä:

Haudat on siis merkitty värikoodein ja numeroitu, mutta numeroselityksiä opastaulussa ei ole. Jeseninin haudalle kuljetaan pääportilta katsottua ensin vasemmalle ja sitten oikealle, se siis sijaitsee hautausmaan kartalla vasemman alakulman alueella. Hautausmaalle on haudattu jonkin verran myös muita taiteilijoita ja kuuluisuuksia, joita voi selailla esimerkiksi tästä linkistä. Hautausmaalle pääsee keskustasta kätevästi metrolla, lähin asema on vuoden 1905 asema, jolta on muutaman korttelin mittainen kävelymatka hautausmaan pääportille - perille löytää hyvin seuraamalla mustiinpukeutuneita ihmisiä, jotka kantavat kukkia kädessään.

Hautausmaa on yleistunnelmaltaan suomalaiselle kokijalle kohtalaisen sekava kokemus, sillä haudat ovat hyvin lähekkäin ja moni niistä on ympäröity metalliaidalla, jotkin myös ylhäältä päin. Talvisessa maisemassa tunnelma on oudohko, häkkimäinen, tai kuin pinnasänkyjä rivissä. En tiedä, kasvaako haudoilla kesäisin köynnöksiä, ovatko ne silloin aivan erinäköisiä. Loppukuriositteettina olkoon yksi anonyymi tunnelmapala:

Runoilevien naisten kaupunki. Uutta ranskankielistä runoutta.

Tammi 2010. Toimittaneet ja suomentaneet Marja Haapio, Kristiina Haataja, Jouni Inkala, Annukka Peura, Helena Sinervo ja Anni Sumari.

Runoilevien naisten kaupunki -antologia esittelee 14 1900-2000-luvun ranskalaista runoilijaa. Saatesanoissa sukupuolivalintaa perustellaan sillä, että toisaalta tähänastisen suomennokset esittelevät lähinnä miesrunoilijoita ja toisaalta naisrunoilijoiden asema Ranskassa ei ole ollut yhtä vahva kuin Suomessa.

Antologian runoilijoista eritoten kaksi herätti mielenkiintoni: Linda Maria Baros (s. 1981) ja Fabienne Courtade (s. 1958).

Linda Maria Barosilta kokoelmaan on suomennettu läpileikkaus runoja kokoelmasta La maison en lames de rasoir (Partakoneenteristä rakennettu talo, 2006). "Vaarallinen, partakoneenteristä kyhätty talo on kyseenalaisen epämääräisesti pystyssä pysyvä parisuhdekoti, yhtä aikaa mahdoton ja ainoa mahdollinen", kuvailee alkuperäistä kokoelmaa näiden runojen suomentaja Kristina Haataja. Alkuperäinen kokoelma rakentuu prologin ja epilogin ympäröimistä huoneista ja tiloista, joista kustakin tähän antologiaan on suomennettu yksi runo. Prologi alkaa näin:"Olevaisen usvasta nousee talo / muistuttaa partakoneenteristä rakennettua palatsia / joka pysyy tasapainossa / sinun ranteesi päällä." "Sinun ranteesi päälle" päättyy myös epilogi, ja seitsemän sutta valvoo kynnyksellä. Barosin runoissa on vahvaa kuvastoa ja voimakas tunnelma.

Fabienne Courtaden runot ovat aukkoisempia. Ne käsittelevät läsnäoloa ja poissaoloa, rakkautta ja kuolemaa. Tähän antologiaan Courtadelta on suomennettu (Marja Haapio) runoja kahdesta kokoelmasta, Ciel inversé II (Nurin kääntynyt taivas, 2002) ja Il reste (Se mitä jää, 2003). Varsinkin jälkimmäinen on kiinnostava: "joskus unohdan teidät   antaudun toisiin leikkeihin kuin meidän / tai silmät kiinni   kieltäydyn ajattelemasta jotakuta   en ole enää läsnä, en / edes teidän takianne   minulla on tarve vahingoittaa itseäni   tappaa itseni /    monta kertaa päivässä   ne ovat pakolaispäiviä / --".

Georg Trakl: Sielun öinen siivenisku

WSOY 2004. Valikoinut ja suomentanut Jukka Koskelainen. 113 s.

Georg Trakl (1887-1914) on minulle ennestään tuntematon, tai ainakin ennestään tutustumaton runoilija. Ja silti kokoelma Sielun öinen siivenisku tuntuu alun alkaen tutulta. Traklin tarkkanäköisyys ja viiltävä tunnelmoivuus tuovat mieleen Boris Pasternakin (Yötuuli), Sergei Jeseninin (aihepiirin kautta luontorunot, synkkyyden kautta myöhemmän tuotannon) ja yleisemmin Wislava Szymborskan sekä Erzsébet Tóthin.

Runoissa käytetään runsaasti (ekspressionististakin) värisymboliikkaa, eritoten sinistä ja vihreää, mutta mukana on myös punaista ja mustaa. Kansilieve nimeää Traklin romantiikan tradition jatkajaksi, ja sinisyys, sininen kukkakin, toistuu useassa runossa. Monessa runossa kohdataan myös hirvi, josta ensimmäisenä tulee mieleen La Fontainen Hirvi lähteellä, mutta Traklin hirvi vaikuttaa samankaltaiselta kuin symbolisteille joutsen, kenties vain mystisemmältä. Lapsuus-runossa hirven läsnäolo on tällaista: "Sininen tuokio on pelkkää sielua. / Metsän reunaan ilmestyy arka hirvi, ja rauhassa / lepäävät maassa vanhat kellot ja pimeät pitäjät." Passiossa puolestaan tämänkaltaista: "Sillä aina seuraa sininen hirvi, / valvoo näitä tummia polkuja / hämärtyvien puiden alla, / silmäilee ja liikuttuu öisestä soinnista, / tyynestä hulluudesta --".

Trakl ei liiku pelkästään romanttisten tai synkkien kuvien ja tunnelmien maailmassa, vaan joukossa on toisaalta iloa, toisaalta konkreettista rumuutta, kuten mätänemisen, lahoamisen ja tuhon kuvastoa.

Koskettavinta Traklia on mielestäni syksyn, talven, illan, yön, luonnon ja samanaikaisen läsnäolon ja menetyksen kuvasto. Tällaisia runoja kokoelmassa ovat esimerkiksi Illalla sydämeni, Ruususeppelelauluja, Iltalaulu, Lapsuus, Maisema, Suolla ja Talviyö. Sielua koskettavia runoja.