Pauline Curnier Jardinin näyttely @ Kiasma, Helsinki

Kiasmassa on esillä ranskalaisen Pauline Curnier Jardinin (s. 1980) näyttely ensimmäistä kertaa Suomessa. Näyttelyyn mennessäni tiesin odottaa suuria ja värikkäitä installaatioita sekä sukupuoleen ja valtaan liittyvää tematiikkaa. 

Värikkyyden ja massiivisuuden osalta odotukseni osin täyttyivätkin, mutta on tunnustettava, että kokonaisuuteen petyin. Mielestäni teoksissa vallan ja sukupuolen kysymyksiä käsitellään alleviivaavasti ja paasaavasti, oivalluksia tuntuu olevan vähänlaisesti. 

Kuvassa on osa installaatiosta, joka ulkoapäin näyttää alassuin käännetyltä kukkakimpulta ja johon kävellään sisään sydämenmuotoisen käytävien (joissa moni näytti haluavan ottaa selfien) läpi. Kukkakimppu-tiipiissä pyörii video, joka kertoo vaihdevuosista, masturbaatiosta ja tirkistelystä.

Emma Cline: Vieras

 

"Oli elokuu."

Otava 2023. Englanninkielinen alkuteos The Guest. Suom. Cristina Sandu. BookBeatin e-kirja. Editiossa ei kerrota sivumäärää.

Emma Clinen romaani Tytöt on koukuttavaa luettavaa, ja niin on myös Vieras. Molemmissa on painostava tunnelma. Koska Vieras on täysin fiktiivinen, sen juonenkäänteet eivät ole lukijalle ikään kuin ennalta tiedossa, mutta tarinan yllä leijuu katastrofi, jota kohti tunnutaan koko ajan olevan menossa.

Romaanin päähenkilö on 22-vuotias nuori nainen Alex, jonkinlainen ajelehtija, onnenonkija. Romaanissa on samaan tapaan amerikkalainen tunnelma kuin Emily St John Mandelin Lasihotellissa - hyvinvointivaltiosta ei ole läsnäolon vivahdettakaan, vaan henkilöt ovat omillaan. Molemmissa romaaneissa liikutaan rikkaiden ihmisten yltäkylläisessä ja tyhjässä maailmassa. 

Vieras-romaanin Alexin elämä tapahtuu lyhyellä aikajänteellä, koko ajan nyt-hetkessä tai minuuttien, tuntien, korkeintaan päivien mittaisessa viitekehyksessä. Kun ongelmia tulee, hän odottaa jonkin hetken avaavan ratkaisun tai toisaalta seikkailun tai riskin mahdollisuuksia. 

Toisaalta Alex elää jatkuvaa tätä hetkeä, toisaalta hänen tulkintansa maailmasta on niin hasardi, sairas ja vieras, että hän tuntuu romaanin nimenkin mukaisesti olevan ulkopuolella kaikesta ja kaikkea, koko ajan.

Siitä, kuka Alex on, mihin hän on menossa ja mitä hänelle on tapahtunut, paljastetaan lukijallekin vasta pikkuhiljaa tarinan edetessä. Alex on hahmo, joka on samanaikaisesti kuin ilmaa ja peili. Hän mukautuu ihmisiin, joita hän kohtaa, koettaa liimautua ja liueta heidän elämäänsä ja alkaa elää siinä mukana. Itse Alex havainnoi itseään näin:

"Eikö sitä paitsi kannattanutkin antaa ihmisille mitä he tahtoivat? Keskustelun, joka soljui kuin kaupankäynti - sulava edestakainen liike, jota tosiseikat eivät keskeyttäneet. Useimmat valitsivat mieluiten tarinan. Alex oli oppinut tarjoilemaan sen, vetämään ihmisiä puoleensa esittelemällä heille ihannekuvan heistä itsestään, tunnistettavan mutta kymmenen astetta todellista vaikuttavamman, kaunistellun version. Alex oli oppinut viittaamaan omiin haluihinsa kuin ne olisivat yhteisiä haluja."

Alex elää harhassa, pelkässä petoksessa ja itsepetoksessa. Hän koettaa olla antamatta itsestään mitään, edes tiedonmurusia, kenellekään - ja koettaa pitää oman mielensä irti todellisuudesta lääkkeiden, huumeiden ja alkoholin avulla. 

Vaikka Alex on hyvin äärimmäiseksi kirjoitettu hahmo, hänen itsepetokseksi äärimmäistyneessä maailmantulkinnassaan on kuitenkin häiritseviä yhteneväisyyksiä kenen tahansa ihmisen maailmantulkintaan. Mistä me kukaan tiedämme, mitä tapahtuu todella, keitä itse olemme, keitä ovat muut, mitä kohti kukakin pyrkii ja kuinka puhtaat jauhot pussissaan? Alex koettaa jatkuvasti rauhoitella itseään olemaan siinä hetkessä, jossa kulloinkin on, ja rauhoittelupuhe on samastuttavan universaalia:

"Kaikki oli hyvin, Alex uskotteli itselleen, hän voisi vain rentoutua ja nauttia vauhdista. Sadekin oli lakannut. Ilmassa oli enää kevyttä utua, aurinko pilkahteli jo pilvien lomasta. Merkit olivat suotuisia." 

Samaan aikaan lukija kuitenkin pääsee seuraamaan Alexin ratkaisuja, jotka vievät häntä ongelmasta toiseen ja syventävät hänen elämänsä katastrofia. Jos Alexilla vaikuttaisi olevan mahdollisuus tehdä ikään kuin hyvä ratkaisu, hän tuskin sitä tekee. 

Vieras on hieno, ahdistava ja koukuttava teos, ja Alex hahmo, josta ei voi pitää, mutta jota on vaikeaa inhotakaan.

Jo Nesbø: Isänsä poika

"Rovar tuijotti yhdentoista neliömetrin suuruisen, pitkulaisen vankilasellin  valkoiseksi maalattua betonilattiaa."

Johnny Kniga. Suom. Outi Menna, Alkuteos Sønnen, 2014. 527 s.

Jo Nesbøn Isänsä poika on aivan loistava kesädekkari. Nesbø on malttanut luopua pitkäaiakaisesta, jo varsin loppuunkulutetusta päähenkilöstään Harry Holesta, jota ei Isänsä pojassa tavata. Tapahtumat kuitenkin sijoittuvat tutusti Osloon, mutta henkilökaarti on tuore. Dekkarin juoni on alun alkaen mukaansatempaava, ja tapahtumia tarkastellaan tuttuun tapaan monen henkilöhahmon näkökulmasta.

Tutkivana poliisiparina Isänsä pojassa tutustutaan kokeneeseen Simon Kefasiin ja hänen uuteen naispariinsa Kari Adeliin. Tapahtumavyyhti lähtee liikkeelle Valtiosta, joka on huipputason vankila. Keskushenkilönä on Sonny Lofthus, heroinisti, joka on istunut Valtiossa viimeiset kaksitoista vuotta.

Romaanin tarina on synkkä, maailmaan kuuluvat huumeet, ihmiskauppa ja luonnollisesti myös murhat. Nesbø-dekkariksi Isänsä poika on varsin synkkä. Mieleen tulee Matti Yrjänä Joensuun dekkarit, sillä Isänsä pojassa keskiössä on oikeudenmukaisuuden tematiikka, jota lähdetään purkamaan koston kautta, nykyaikaan yltävän menneisyyden todellisuutta selvittämällä.

Romaani käyttää pitkälti motiivina näkemistä ja silmiä: Simon Kefasin vaimo on sokeutumassa, minkä voi mahdollisesti estää kalliilla leikkauksella - mutta killaista sokeutta, näkemistä tai tietoista näkemättömyyttä tarvittavan rahan hankkiminen vaatii? Kuinka syvälle korruptio Oslon poliisissa yltää? Toisaalta tarkastellaan sitä, miten narkomaanit näkevät maailman ja näkyykö heidän silmistään se, ovatko he selväpäisiä vai sekaisin; entäpä miten eri henkilöhahmot näkevät elämässään sen, mikä on tärkeää tai olennaista - mistä esimerkiksi tunnistaa todellisen rakkauden?

Isänsä poika on myös siitä hyvä romaani, että yli viidessäasadassa sivussaan se ei heti lopu kesken, vaan tarinaan mahtuu useita lukemaan yllyttäviä käänteitä; lukijalle annetaan sopivassa määrin vihjeitä, mutta jännitys säilyy viimeisille sivuille saakka.


P.S. Reunahuomio: Johnny Knigan kirjoissa minua on jo aiemmin ärsyttänyt lähdetietojen merkitsemiskäytäntö, joka ei tunnu kunnioittavan mitään perinteitä. Tästä teoksesta kyllä selviää norjankielisen alkuteoksen nimi, kustantaja ja julkaisuvuosi, mutta ei sitä, milloin Johnny Kniga on julkaissut suomennoksen - ainoaksi oletukseksi jää se, että jlkaisuvuosi on sama kuin alkuteoksen. Sama lähdetietokäytäntö on myös Jonas Gardellin romaanitrilogiassa Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin (Rakkaus, Sairaus, Kuolema); suomennosten julkaisuvuosi jää ihan arpomisen varaan. Miksi ihmeessä näin, ketä tällainen käytäntö palvelee?!


***
Lukuhaaste 2016:
3. Kirjassa rakastutaan
17. Kirjassa juhlitaan
25. Kirjassa on yli 500 sivua
30. Viihteellinen kirja
44. Kirjassa joku kuolee

Jari Tervo: Layla

"Minut kihlattiin kehdossa."

WSOY 2011. 362 s.

Jari Tervon Layla on mukaansatempaava, taiten rakennettu ja hyvin yhteiskunnallinenkin romaani. Päähenkilönä on kurdityttö Layla, jonka tarinaa seurataan Istanbulista Euroopan halki Suomeen. Layla on nuori nainen, tai pikemminkin tyttö, jonka kurdikulttuurikohtalo paljastetaan jo romaanin aloittavassa lauseessa.

Häät osoittautuvat kuitenkin vain lähtölaukaukseksi Laylan matkalle patriarkaalisen kulttuurin naiselle määritellystä ahtaasta marginaalista toiseen - paperiton nainen Euroopassa on kauppatavara, joka myydään ja ostetaan siekailemattomasti ja jolla ei ole sen enempää oikeuksia kuin kehdossa kihlatulla kurdinaisellakaan. Tervon romaani näyttää Laylan ajelehtimisen ja yritykset kohti parempaa tai edes jollakin lailla mahdollista elämää - eikä kaunistele tai kirjoita esiin minkäänlaista tuhkimotarinaa tällaisen naisen mahdollisuuksista sen yhteiskuntakoneiston rattaissa, jonka ohjaimissa ovat miehet, sijaitsipa tuo yhteiskuntakoneisto sitten Turkissa, Saksassa tai Suomessa.

Romaanissa on Laylan lisäksi muitakin keskushenkilöitä, jotka kukin näytetään samanlaisina elämänmahdollisuuksien etsijöinä kuin Laylakin, ja myös heidän vallankäytön mahdollisuutensa suhteessa omaan elämäänsä ovat rajattua tempoilua: on juoppo Helena, joka näkee prostituution keinona saada omaisuutta ja asemaa ja sitä kautta poikansa huoltajuus; on Tamara, joka salakuljettuu Suomeen samaan aikaan Laylan kanssa ja lupaa vapautumisensa hinnaksi synnyttää salakuljettajalleen pojan; on elämässään epäonnistunut kauppatieteiden maisteri Armonlahti, joka näkee sutenöörin uran ratkaisuna firmansa konkurssin aiheuttamaan ahdinkokierteeseen ja on filosofian ylioppilas Mika Jaussi, joka edustaa fanatismista viehättyvää ja ääri-ideologiasta huumaantuvaa länsimaista nuorta miestä. Kohtalot kietoituvat toisiinsa eikä kenenkään tulevaisuus lupaa tästä uhkapelistä palkinnoksi paikkaa paratiisissa.

Tervo maalaa Laylassa synkän maailman, jonka henkilö- ja tapahtumakuvauksessa on kuitenkin ironiaa ja huumoria. Sitä edustaa muun muassa seuraava suomalaisuutta kommentoiva lehdenlukukohtaus:

"Jussi selaili tahraiset iltapäivälehdet.
        Pakkanen oli kuulemma yllättänyt autoilijat, sadat korealaiskotterot livat simahtaneet tienposkeen. Viisituhatta vuotta oli asuttu Euroopan kylmimmässä kolkassa, mutta vielä pakkanen saapuu tammikuussa yllättäen.
        Tämä kansa kyykisteli täysin lahjakkuuttaan vastaavassa paikassa."

Myös kukin romaanin henkilöhahmo tuntuu päätyvän "lahjakkuuttaan vastaavaan paikkaan" - elämä on valintoja, joista jokaista ei kuitenkaan tehdä itse.


***

Lukuhaaste 2016:
2. Matkakertomus
3. Kirjassa rakastutaan
4. Maahanmuuttajasta, pakolaisesta tai turvapaikanhakijasta kertova kirja
5. Kirjan kannesta voi tehdä kirjanaaman
8. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa en ole lukenut aiemmin
34. Keskustelua herättänyt kirja
44. Kirjassa joku kuolee

Sjón: Poika nimeltä Kuukivi

"Lokakuun ilta on tyyni ja viileä."

Like 2014. Suom. Tuomas Kauko. Alkuteos Mánasteinn - Drengurinn sem aldrei var til, 2013. 152 s.

Sjónin pienoisromaani Poika nimeltä Kuukivi on varsin hämmentävä. Tapahtumat sijoittuvat vuosisadan alun Islantiin, Reykjavikiin, vuoteen 1918 ja epiloginomaisesti vuoteen 1929. Päähenkilönä on Máni Steinn, poika nimeltä Kuukivi.

Katla-tulivuori purkautuu, espanjantauti valtaa kaupungin ja ensimmäinen maailmansota päättyy. Synkeä poikkeustila kaupungissa on sama kuin pojan sielunmaisema, vaikkei hän kenellekään sitä kerro: synkkä, tuntematon, erilainen.

Kieli on runollista ja aukkoista, välillä realismi murtuu maagiseksi realismiksi. Ensimmäinen luku sokeeraa suoraan asiaan: "Maahan polvistuneen pojan edessä seisoo mies, joka ärähtää hiljaa. Selkä kalliota vasten mies näyttää siltä kuin olisi kasvanut yhteen varjonsa kanssa ja kiinni kiveen. Mies ärähtää uudestaan, nyt kovaäänisemmin ja raivokkaammin, ja heiluttaa lanteitaan niin että paisunut elin luiskahtelee pojan suussa."

Poika nimeltä Kuukivi kuvaa homoseksuaalisuutta 1900-luvun alkupuolen 15 000 asukkaan Reykjavikissa. Homoseksuaalisuus ja "asiakkaat" ovat pojan salaisuus, ja niin pitkään kuin se on salaisuus, se on hänen oma asiansa, aivan kuten kaikki muukin, mikä kuuluu hänen omaan maailmaansa. Se, mitä tapahtuu, kun maailma paljastuu muille, kuvaa yllättävänkin samanlaista ajattelua kuin paraikaa Suomessa meneillään oleva keskustelu tasa-arvoisesta avioliittolaista. Poika nimeltä Kuukivi näyttää kuitenkin maailman, jossa rangaistus voi ollakin jotain muuta, kuin miltä se antajiensa silmissä näyttää.

Poika nimeltä Kuukivi toi toisaalta kaupunkioloissa toimivan ambulanssipartion vuoksi mieleeni Sarah Watersin romaanin Yövartio, synkkyytensä ja vampyyrimaisen tyttöhahmonsa vuoksi toisaalta Sin City 2 -elokuvan.

Realismin ja maagisen realismin rajamailla romaani on upeimmillaan kohdassa, jossa kuvataan sairautta, sairaana olemista. Koko romaanin viides osio on hieno, näkymäinen ja hajoavan looginen. Sairastuminen on jonkinlainen uudelleensyntymä:

"Poika ei enää tarvitse verta tai luita, ei lihaksia eikä sisäelimiä. Hän hajottaa ruumiinsa, muuttaa kiinteän aineen nestemäiseksi, aloittaa sisältääin ja huuhtelee aineksen ulos, antaa sen ryöpytä kaikista aukoista, jotka hän löytää. Hän on varjo, joka kulkee ihmiseltä ihmiselle, eikä kukaan ole kokonainen ennen kuin hän on luonut varjonsa."

Jens Lapidus: Rahalla saa - Stockholm noir I

"He ottivat naisen elävänä, sillä hän kieltäytyi kuolemasta."

Like 2009. Suom. Anu Koivunen. Alkuteos Snabba Cash - Stockholm noir I, 2006. 614 s.

Jens Lapiduksen trilleridekkari Rahalla saa on varsin peruskauraa kesäluettavaksi. Romaanissa käytetäään näkökulmatekniikkaa, Tukholman alamaailmaa kuvataan muun muassa "jugoslaavimafiosojen" ja yläluokan nuorten jetset-aikuisten näkökulmasta; laillisen maailman näkökulmaa edustavat poliisiraportit ja pöytäkirjat. Keskiössä ovat huumeet (eritoten kokaiini), niiden kauppa, käyttö ja niihin liittyvä kulttuuri, mutta myös ihmiskauppaa sivutaan ja väkivalta on toki olennainen osa teosta.

Rahalla saa on voyerismia keskiluokkaiselle lukijalle: se on näköalapaikka toisaalta rikollisten maailmaan, toisaalta yläluokan ylettömään rikkauteen ja rahankäyttöön. Samastumishahmoksi lukijalle on kirjoitettu JW, opiskelijapoika, joka koettaa häivyttää ja salata keskiluokkaisen taustansa, jota hän itse pitää moukkamaisena, ja koettaa päästä osaksi jetset-piirejä ja heidän elämäntapaansa.

Henkilökuvaus on latteaa, kullakin hahmolla on noin yksi dominoiva piirre, joka määrittää hahmon toimintaa, toimintatapaa ja tavoitteita. Juonikuvio on melko ennalta-arvattava - jollain lailla kaikki hahmot totta kai liittyvät toisiinsa, vaikka he eivät itse sitä tiedä. Serbipahisten kutsuminen "jugoslaaveiksi" tuntuu epäuskottavalta ja suurpiirteiseltä - tuntuu vaikealta uskoa, että Jugoslavian veristen hajoamissotien jälkeen alueen asujaimisto kokisi itseään "jugoslaaveiksi" (tuntevatko "neuvostoliittolaiset" edelleen itsensä "neuvostokansalaiksiksi"?), ja romaanissa kyse on selvästikin vain serbeistä - miksi heitä ei siis kutsuta serbeiksi? Toisaalta ajankohtana, johon romaanin tapahtumat sijoittuvat, Serbia ja Montenegro muodostivat vielä yhtenäisen valtion, mikä saattaa selittää seikkaa.

Rahalla saa tuntuu jokseenkin aikuisille suunnatulta väkivaltateletappitarinalta, jossa kyllä kaikenlaista rikollista tapahtuu, mutta henkilöhahmojen yksiulotteisuudesta johtuen missään vaiheessa ei oikein kunnolla jännitä kenenkään puolesta. Paljon parempi ja jännittävämpi samaa aihepiiriä - ihmis- ja huumekauppaa - käsittelevä trilleri on esimerkiksi Michael Katz Krefeldin Langenneet.

Loppuratkaisu on kirjoitettu siten, että siitä on helppoa jatkaa trilogiaa. Lukijana minulle ei jäänyt erityistä intohimoa jatkaa lukemista - jos jatko-osat tupsahtavat vastaan mökkiolosuhteissa, joissa toisena vaihtoehtona on lintukirja, valitsen todennäköisesti Lapiduksen.

Mari Saat: Lasnamäen lunastaja

"Natalja Filippovna oli syystäkin tyytyväinen elämäänsä: hänen palkkansa oli virolaista keskitasoa, joskus ylikin."

WSOY 2011. Alkuteos Lasnamäe lunastaja, 2009. 141 s.

Mari Saatin Lasnamäen lunastaja on valittu Viron parhaaksi romaaniksi vuonna 2008. Takakanteen poimitussa kritiikkisitaatissa todetaan, että Mari Saatin tekstissä "mitä tavallisin arki saa runollista väriä ja mystisiä ulottuvuuksia". Myös romaanin aihe on kiinnostava, ajankohtainen ja yhteiskunnallinen: on vironvenäläinen yksinhuoltajanainen ja hänen teini-ikäinen tyttärensä, taloudellisia ongelmia ja niihin ratkaisuna se, että äiti ryhtyy myymään itseään.

Ainekset lukijan mielenkiinnon herättämiseksi siis todellakin ovat koossa, mutta romaani ei missään vaiheessa oikein kasva ainestensa mittaiseksi. Henkilöhahmot jäävät etäisiksi ja ohuiksi - he eivät herää eloon realismin kautta, he eivät ole tarpeeksi syvällisiä, jotta kritiikkisitaatin lupaus toteutuisi. Romaani on ohut myös sivumäärältään, mikä asettaa odotukset novellistisen tiiviistä ilmaisusta, mutta sekin jää puolitiehen. Ratkaisut ovat jokseenkin itsestään selviä, kuten esimerkiksi teoksen rotta-motiivi: yksinhuoltajaäidin Sofia-tyttären ystävällä on häkkirotta, joka rinnastuu Viron kansalaisiin - molemmat ovat häkissä häkin asettamin mahdollisuuksin ja rajoin.

Ehkä romaanin ongelma on se, että se ei lopulta kuitenkaan kerro mitään uutta tai millään lailla uudella tavalla. Lisäksi ärsyynnyin sinä-passiivista. En tiedä, miten viroksi on tapana ilmaista passiivisia rakenteita (eli millaisen suomennosratkaisun suomentaja on näissä kohdin tehnyt), mutta useassa kohdassa, muuallakin kuin henkilöhahmojen repliikeissä toistuvana ilmiönä ärsyynnyin tämankaltaisista:

"Mutta hän ei ymmärtänyt sitä, ei osannut, ei pystynyt kuvittelemaan. Niin kuin koulussa, kun hän oli pieni eikä aluksi ymmärtänyt miten kirjaimista tulee sana. Ja kuka sen voisi kuvitella? Että rakastaisit vaikka jotain murhaajaa yhtä lailla kuin omaa pientä, hyvää tytärtäsi?"

Michael Katz Krefeld: Langenneet

"Lokkiparvi räpytteli nousevan auringon kajossa Hjulstan kaatopaikan jätevuorien yllä."

Like 2014. Suom. Päivi Kivelä. Alkuteos Afsporet, 2013. 352 s.

Michael Katz Krefeldin Langenneet on trillerimäinen dekkari, joka sukeltaa syvälle ihmisyyden ja yhteiskunnan pimeälle puolelle - huumeisiin, prostituutioon ja ihmiskauppaan. Päähenkilö, sairaslomalla oleva poliisi Ravn, muistuttaa hahmona yksinäisyydessään ja viinaanmenevyydessään Jo Nesbøn Harry Holea.

Tapahtumat lähtevät liikkeelle Kööpenhaminasta, rikollista elämää viettävän nuoren pariskunnan kuvauksesta. Igor on huumebisnekseen sekaantunut pikkupahis, joka pääsee pelaamaan pokeria isojen pahisten pöytään. Hänen tyttöystävänsä on Masha, joka ansaitsee elantonsa prostituutiolla. Yhtäkkiä heidän elämäänsä tulee käänne, joka suistaa kaiken radaltaan, ja punnittavaksi tulee kysymys, kumpi on tärkeämpää - rakkaus itseen vai rakkaus toiseen. Masha katoaa. Ravn ryhtyy selvittämään tilannetta.

Romaani kuvaa prostituutiota ihmiskaupan näkökulmasta ja rikollisuutta osana yhteiskunnan rakenteita - siksi suurimpia pahiksia on vaikeinta, ellei jopa mahdotonta saada kiinni. Rikollisuudesta hyötyjiä on paljon, he ovat vaikuttavissa asemissa lain molemmin puolin ja kukin haluaa pitää kiinni saavutetuista eduista. Ihmiskaupan uhrit sen sijaan ovat asemassa, josta ei näytä olevan ulospääsyä. Heidät on vaiennettu kiristämällä, pelolla ja sadismilla, eikä heillä ole tukiverkostoa tai se on voimaton.

Loppua kohden romaanin juoni alkaa muistuttaa Stieg Larssonin Millenium-trilogiaa ja lipsahtaa lähes paheilla mässäilemiseksi. Kokonaisuudessaan Langenneet on kuitenkin mukaansa tempaava teos, jota ei raaski käsistään laskea.