Ricardas Gavelis: Vilnan pokeri

 

Siltala 2022. Suom. Urte Liepuoniute ja Per Länsmans. Nextoryn äänikirja, 22 h 48 min.

Vilnan pokeri on erikoinen romaani: sekä kiehtova että ällöttävä, yhteiskuntakriittinen että epätodellinen. Eniten nautin Gaveliksen tavasta kuvata Vilnan kaupunkia ja neuvostojärjestelmän absurdiutta. Vilna todella elää ja hengittää tässä kirjassa, niin kliseistä kuin näin onkin sanoa. 

Romaani koostuu neljästä osasta, joissa kussakin on eri kertoja. Ensimmäisen osan kertojana on Vitautas Vargaliis (kuten se kirjassa luetaan - kirjoitusasuksi kustantamon sivulla paljastuu Vytautas Vargalys), ja tämä on osista pisin. Teoksen alussa on (kääntäjän?) esipuhe, joka taustoittaa romaania hyvin ja joka antaa sisua romaanin lukemiseen. 

Sisua nimittäin eritoten Vargaliisin toimiessa kertojana tarvitaan, sillä hän on hahmo, joka vaikuttaa psykopaatilta. Vargaliis on ollut vangittuna ja kokenut vankileirin, nyt hän on taas Vilnassa. Hän on erittäin epäluotettava kertoja ja hänen osuudessaan kuvataan muun muassa myös kidutusta, jota hän on vankina kokenut. Romaanin nykyhetki sijoittuu 1970-luvun Vilnaan.

Toisena kertojana on Martti, joka koettaa omalla tavallaan saada kiinni todellisuudesta keräämällä esineitä museoon, jota ei ole tai joka sijaitsee hänen omassa olohuoneessaan, sekä kirjoittamalla ei aikakirjaa vaan marttikirjaa, jossa hän koettaa saada kiinni Vargaliisin tarinasta. Martin osio on osioista suoriten yhteiskunnallinen.

Kolmas kertoja on nainen, jonka Vargaliis on nimennyt "vanhankaupungin Kirkeksi" ja jonka nimi on Stefania. Kaikki kertojat ovat paitsi subjektiivisia, myös epäluotettavia ja tiedostavat sen itsekin. Neljäs kerrontanäkökulma zoomaa omalla tavallaan kauemmas - kertojana on aiemmin tarinassa kuollut matemaatikko-jazzmuusikko, joka on valinnut uudelleensyntyä Vilnaan koiraksi (siinä missä moni Vilnan puista paljastuu kuolleiksi uudelleensyntyneiksi hinduiksi). 

Postmodernismi näkyy romaanissa siis varsinkin epäluotettavien kertojien käyttämisenä, mutta kertojien epäluotettavuus korostaa osuvasti myös neuvostotodellisuuden epäluotettavuutta ja absurdiutta. Ensimmäisessä osassa kerrotaan myös Vargaliisin lapsuudenperheestä, ja taisi olla hänen isoisänsä, josta romaanin paska-kielikuvallisuus lähtee liikkeelle. Mies vie huussiin kaukalon ja rakentaa siihen paskasta valtavan tornin ja toteaa, että se on "kaikkien paskojen paska" - siis paikka, jossa he ovat, elämä, jota he elävät, neuvostotodellisuus. Mies olisi halunnut paskaämpärin myös hautajaisiinsa, mutta tätä ei voitu toteuttaa. Kielikuva "universumin perse" puolestaan nousee esiin Martin kuvaillessa Vilnaa. Martin osiossa taisi olla myös mainio kielikuva "yksin kuin sormi jumalan perseessä". Koska kyseessä on äänikirja, myönnän itsenikin tässä epäluotettavaksi referoijaksi. Koiran toimiessa kertojana puolestaan pohditaan, mikä kaikkivoipa jumala se sellainen olisi, joka ei voisi tehdä itsemurhaa.

Neuvostojärjestelmän absurdia hulluutta kuvaa loistavasti kohtaus kaupassa: Vargaliis ja hänen ystävänsä päätyvät vahingossa kaupungille, kun kaupunki on tyhjennetty, siivottu ja lavastettu neuvostopampun vierailua varten. Kadulla on äitejä työntelemässä päämäärättömästi lastenvaunuja - valeäitejä, liekö vaunuissakaan mitään. Kaikki on pysähtynyttä, jännittynyttä, näyteltyä kulissia. Kauppa on kerrankin täynnä tavaraa. Siellä on valeasiakkaita, ja Vargaliis ystävineen päätyy kauppaan. Kauppareissustakin saadaan romaanissa kuulla kaksi toisistaan poikkeavaa versiota.

Romaanissa on paljon groteskia kuvausta ja ruumiillisuutta. Tämä tekee romaanista ajoittain vastenmielisen ja raskaan lukea. Toisaalta, kun kuvauksen kohteena on järjetön, yksilöä alistava diktatuuri, siihen liittyvä vallan- ja väkivallan käyttäminen sekä kidutus ja ihmiset, jotka elävät tai koettavat elää kaiken sen keskellä elämäänsä, ratkaisua ei voi oikein moittiakaan.

Sanna Nyqvist & Outi Oja: Kirjalliset väärennökset - Huijauksia, plagiaatteja ja luovia lainauksia

Gaudeamus 2018. 381 s.

Kirjalliset väärennökset -teos käsittelee kirjallisuuden historiaa ja vastaanottoa tarkkaan rajatusta näkökulmasta: mitä tarkoittaa aito ja mitä puolestaan väärennetty. Teos ei lupaa mitään uusia paljastuksia, mutta aihepiiri oli näköjään itselleni sen verran vieras, että teoksen sisällössä oli minulle paljonkin uutta.

Teos koostuu kolmesta osasta. Ensimmäisessä osassa Väärennösten maailma keskitytään tarkastelemaan ja määrittelemään ilmiötä. Sen verran minullakin oli taustatietoa, että tiesin, ettei nykyisenkaltainen tekijäkäsitys ole suinkaan aina ollut normi - ja vaikkapa että antiikissa roomalainen kirjallisuus syntyi pitkälti "lainaamalla" kreikkalaisilta. Teoksen toinen ja kolmas osa keskittyvät yksittäisiin tapauskertomuksiin, ensin mainittu eurooppalaisessa ja toiseksi mainittu kotimaisessa kontekstissa.

Kirjalliset väärennökset näyttää väärentämisen maailman moniulotteisena. Aitouskäsityskin on vaihdellut ajan saatossa, ja toisaalta monen teoksessa esitellyn kirjoittajan kirjoittamisprosessi näyttäytyy kollaasimaisena. Hyvin kiinnostava tapaus on esimerkisi teoksessa käsitelty Oscar Wilde, jonka nimissä paitsi on julkaistu erinäisiä teoksia, jotka eivät ole hänen kynästään peräisin, mutta joka on kierrättänyt myös omia ajatuksiaan ja sitaattejaan teoksesta toiseen - siis tavallaan plagioinut itseään.

Kotimaisen kirjallisuuden osalta käsitellään esimerkiksi Anja Kaurasen Pelon maantiedettä (1995). Olen itse lukenut kyseisen teoksen kahdesti, mutta onnistunut täysin välttymään teoksen julkaisun aikana käydyltä "sitaattikeskustelulta". Myöhemmin olen tosin ihmetellyt uudempien Kauranen/Snellmanin romaanien lopussa olevien "lähdeluetteloiden" tarpeellisuutta - mutta Kirjalliset väärennökset antaa siis niille selityksen. Tekijänoikeuskeskeisessä maailmassa kaunokirjallisiakin teoksia kirjoittavan kirjailijan ja kustantamon kannattaa ainakin koettaa taata selustansa tässäkin asiassa...

Jennifer Egan: Aika suuri hämäys

"Se alkoi tavalliseen tapaan, tällä kertaa hotelli Lassimon naistenhuoneessa."

Tammi 2012. Suom. Heikki Karjalainen. Alkuteos A Visit from the Goon Squad, 2010. 410 s.

Jennifer Eganin romaani Aika suuri hämäys on viihdyttävä ja mukaansatempaava romaani, mutta sitä ei pitäisi lukea näin pitkien taukojen kera kuin itse luin, koska se on myös toisaalta varsin kokeellinen romaani esimerkiksi kerrontatekniikaltaan, toisaalta kerronta hyödyntää näkökulmatekniikkaa, mikä tuo romaaniin monen henkilöhahmon version tapahtuneista ja myös sivujuonina heidän omat elämäntapahtumansa, mikä kokonaisuudessaan tekee romaanista osin vaikeaselkoisen - tai ainakin vaatii lukijalta skarppaamista.

Eganin kirjoitustyyli on mielestäni hyvin viehättävä: pidin paljon hänen romaanistaan Sydäntorni (suom. 2013), ja kiinnostava on Aika suuri hämäyskin, vaikkakin se on myös vaativampi. Aika suuren hämäysen teemana on aika ja se, miten ihmiset ovat ajan armoilla, toimivatpa he sitten miten tahansa. Ihminen ei ole kaikkivoipa tai ikuisesti nuori, sen näyttää Aika suuri hämäys lempeän raa'alla, ironisella ja yksityiskohtaisella kuvauksellaan.

Monet henkilöhahmoista ovat nauttineet (?) elämästään niin holtittomasti, että aikuisuus tai vanheneminen ei ole mitään herkkua:

"'Sinun kahdenkympin villityksesi', niin kuin äiti kutsuu hukattuja vuosiani yrittäessään vakuuttaa, että minulla oli täysi oikeus pitää vähän hauskaa, mutta minä kyllä aloitin ennen kuin täytin kaksikymmentä ja jatkoin paljon kauemmin kuin kymmenen vuotta, Toivon sydämestäni, että ne ajat ovat nyt takanapäin. Aina joskus aamulla ikkunasta paistava aurinko näyttää kummalliselta. Silloin istun keittiön pöydän ääreen ja sirotan suolaa käsivarsieni ihokarvoille. En voi olla ajattelematta, että kaikki on ohi. Elämä meni menojaan, ja minä jäin tähän. Sellaisina päivinä tiedän, ettei minun kannata sulkea silmiäni liian pitkäksi aikaa, tia sitten hupi vasta alkaakin."

Toisaalta, olisiko aikuisuus tai vanheneminen välttämättä sen herkumpaa, vaikkei nuorena olisikaan sekoillut - myös sen Aika suuri hämäys kyseenalaistaa, Keskiluokkaisuus ei näyttäydy sen auvoisampana ratkaisuna kuin alamäki tai rappiokaan. Yksi henkilöhahmoista tarkastelee omaa asemaansa suhteessa yhteiskunnan luokkaeroihin lopultakin varsin tyytyväisenä:

"Omalla kohdallani homma oli - miten sen nyt sanoisi - päässyt vähän nuupahtamaan. Olin kaupungin hommissa alakoulun vahtimestarina ja kesällä keräsin roskia Williamsburg Bridgen lähellä sijaitsevassa puistossa East Riverin rannalla. En hävennyt millään lailla näitä hommia, koska ymmärsin jotain, mitä kukaan muu ei tuntunut tajuavan: siinä on vain mitättömän pieni ero, onko työssä lasisessa pilvenpiirtäjässä vai kerääkö roskia puistossa, niin pieni että ero on olemassa vain ihmisten mielikuvissa. Tai ehkä mitään eroa ei edes ole."

Aika suuri hämäys tekee runsaasti ironisia havaintoja myös nykyajan mediayhteiskunnasta, sosiaalisesta mediasta, identiteetin rakentamisesta ja valvontayhteiskunnasta. Todellisesta elämästä ja Facebook-elämästä kaikkitietävä kertoja ennakoi eräässä luvussa näin:

"Ramseyn safarin jäsenet olivat kokeneet jotain, josta he voivat kertoa tarinoita koko loppuelämänsä. Jotkut heistä ryhtyvät vuosia myöhemmin etsimään toisiaan Googlesta ja Facebookista, kykenemättä vastustamaan näiden sivustojen tarjoamaa toiveiden täyttymystä: Mitä mahtaa kuulua sille...? Parissa tapauksessa yhteydenotto johtaa tapaamiseen, jossa muistellaan menneitä ja hämmästellään ajan tuomio ruumiillisia muutoksia, jotka tosin haihtuvat muistelijoiden melestä muutamassa minuutissa. - - yleensä tapaamiset saavat muistelijat toteamaan, että yhteinen safari kolmekymmentäviisi vuotta aikaisemmin ei ole kovinkaan merkityksellinen side, ja ihmettelemään, mitä he oikeastaan odottivat."

Monien romaanin henkilöhahmojen elämä liitty tavalla tai toisella musiikkibisnekseen, julkisuuteen tai kuuluisuuteen. Näihinkin aiheisiin ja teemoihin romaani antaa ironisen katselukulman. Yksi hahmoista on Bosco: rokkitähti nuorena, ja vanhana, no...:

"'Levyn nimi on Sieltä tänne', Bosco sanoi. 'Ja siihen kysymykseen haluan vastata ihan ensimmäiseksi: Kuinka mä muutuin rokkitähdestä lihavaksi paskaksi, joka ei kiinnosta ketään? Eikä nyt teeskennellä, ettei niin tapahtunut. - - 'Mä olen valmis antamaan haastetteluja, musta saa tehdä henkilökuvia, ihan mitä vaan' , Bosco jatkoi. 'Antaa tulla sitä paskaa tuutin täydeltä. Joka saatanan nöyryytys julkisuuteen. Tämä on todellisuutta. Kaksikymmentä vuotta myöhemmin on vaikea olla hyvännäköinen, varsinkin jos puolet sisuskaluista on poistettu. Aika on suurta hämäystä. Eikö sitä niin sanota?'"

Miten ihmisen elämä muotoutuu ja määrittyy? Onko nuoruuden hybriksellä hintansa?

"Hän muisteli vanhoja aikoja - - aikoja ennen avioliittoa, ennen vanhemmuutta, rahattomia aikoja, kovien huumeiden aikoja, vastuuttomia aikoja, jolloin he vielä hengailivat Lower East Sidella Boscon kanssa, menivät nukkumaan vasta auringon noustua, vierailivat epäröimättä tuntemattomien ihmisten luona, naivat välittämättä siitä näkikö joku heidät, olivat tyhmänrohkeita. Useammin kuin kerran kuvioon kuului (hänen kohdallaan) myös heroiinin piikittäminen, koska sehän oli kaikki pelkkää leikkiä. He olivat nuoria ja terveitä ja heillä oli aina ollut onni puolellaan - mitä pelättävää heillä oli? Jos jokin ei heitä miellyttänyt, mikään ei estänyt heittämästä kaikkea sikseen ja aloittamaan alusta. Mutta nyt Bosco oli niin sairas että pystyi tuskin liikkumaan ja suunnitteli kuumeisesti omaa kuolemaansa. Oliko se tulosta jostain yllättävästä luonnonlakien vääristymästä vai eikö siinä ollut mitään ihmeellistä? Olisiko heidän pitänyt ymmärtää etukäteen, mitä oli tulossa? Olivatko he itse aiheuttaneet sen?"


* * *

Kirjahaaste 2016:
2. Matkakertomus
3. Kirjassa rakastutaan
16. En ole ikinä ennen kuullut kirjasta
17. Kirjassa juhlitaan
30. Viihteellinen kirja
41. Kirjassa lähetetään kirjeitä
44. Kirjassa joku kuolee