Aleksander Solženitsyn: Syöpäosasto 1. osa

"Syöpätalon numero oli 13." 

Tammi 1971. Venäjänkielinen alkuteos 1968. Suom. Esa Adrian. 322 s.

Aleksander Solženitsynin Gulag - Vankileirien saaristo teki minuun suuren vaikutuksen. Syöpäosasto on odottanut kirjahyllyssäni vuosia - voiko teokselle antaa luotaantyöntävämpää nimeä? Eräänä iltana tartuin tuumasta toimeen ja poimin ensimmäisen osan hyllystä. Luin teosta pitkään, hiljalleen, iltakirjana ennen nukkumaan menemistä. Lukutapa sopii teokseen: vaikka kyseessä on romaani, luvut toimivat myös novellimaisesti: henkilökuvat toki syvenevät teoksen mittaan, mutta kussakin luvussa keskitytään jonkin ilmiön tai jonkun henkilön kuvaukseen. 

Itse asiassa romaanin nimi on nerokas. Se estää tarttumasta teokseen - ja kyllä, teoksessa myös kuvaillaan syöpiä, niiden oireita ja hoitoja, mikä on epämiellyttävää tai mihin tekee mieli ottaa etäisyyttä. Ja mitä rivien välissä sitten on? Syöpäosastolla luetaan lehtiä, joissa käsitellään päivänpolitiikkaa, potilaina on miehiä, jotka ovat vankileireiltä vapautuneita karkotuksessä eläviä vankeja tai tutkimusta tekeviä yliopisto-opiskelijoita... Romaani on siis vahvasti yhteiskunnallinen ja tarkastelee 1950-luvun Neuvostoliiton poliittista tilannetta ja yhteiskunnallisia kysymyksiä.

Kerronnan verkkaisuus luo oivaa kontrastia nykyajan sirpaleisuudelle ja hektisyydelle, se antaa mahdollisuuden pysähtyä. Siirrän ensimmäisen osan kirjahyllyyn paikoilleen ja nostan toisen osan yöpöydälle. 

Tytöille, jotka ajattelevat olevansa yksin @ Kansallisteatteri, Helsinki

Ujuni Ahmedin ja Elina Hirvosen samannnimiseen kirjaan pohjautuva Kansallisteatterin Suurella näyttämöllä esitettävä, Satu Linnapuomin ohjaama Tytöille, jotka ajattelevat olevansa yksin on vaikuttava näytelmä. Kestoltaan Tytöille, jotka ajattelevat olevansa yksin on melko massiiviset kaksi tuntia ja neljäkymmentä minuuttia, ja hiukan tiivistämisen varaa siinä olisi ollut. Näytännössä, jota olin katsomassa, aplodit olivat runsaat ja yleisöstä välittyi voimakkaan vaikuttunut tunnelma.

Ennen väliaikaa näytelmässä ollaan 1990-luvulla ja lapsi-Ujunin elämässä. Koko näytelmän ajan näyttämöllä nähdään sekä Ujuni lapsena (Safiya Mikander) että nuorena aikuisena (Emilia Neuvonen), ja aikuis-Ujuni tuo tunnelmaan retrospektiivisyyttä: hän toisaalta toimii lapsuudenkohtauksissa kommentoivana kertojanäänenä, toisaalta tekee näkyväksi sitä, millaiseksi Ujuni on kasvamassa. 

Alkupuolisko koostuu lähinnä kohtauksista, jotka kuvaavat somaliperheen tyttären arkea 1990-luvun Kontulassa: nähdään muun muassa Spice Girls, pihaleikit, lauantai koraanikoulussa, koulun käsityötunti, tanssikoulukohtaus ja syntymäpäiväjuhla. Episodit tekevät näkyväksi kulttuurien yhteentörmäyksiä, ulkopuolisuutta ja tilanteita, joissa Ujuni kokee olevansa jotenkin vääränlainen. Alkupuoliskon keskeisenä teemana on häpeä: että tytöt aiheuttavat perheille häpeää, ja häpeältä on pyrittävä kaikin keinoin välttymään. Häpeän syy on aina tytöissä ja heidän käytöksessään - tällä oikeutetaan esimerkiksi koraanikoulun tunneilla tapahtuva fyysinen kuritus eli väkivalta.

Ensimmäisen puoliajan lopulla tapahtuu käänne: Ujuni ystävineen löytää Tyttöjen taloon. Tyttöjen talossa voi hengittää vapaasti, paikalla ei ole suvun kontrolloivia miehiä, opeitaan puhumaan tunteista ja silmät avautuvat esimerkiksi sille, että tyttöjen ympärileikkaus on Suomessa itse asiassa rikos. Ujunin yhteiskunnallinen vaikuttajuus saa lisäpontta. Ennen väliaikaa nähdään vielä kohtaus, jossa Ujuni ja hänen ystävänsä menevät Uniikin keikalle ja väittävät olevansa toimittajia. Tämä kohtaus tuo näytelmään energiaa ja voimauttavuutta, ja lopulta nuori Ujuni on perheensä silmissä villiintynyt niin pahasti, että hänet lähetetään sukulaisten hoiviin Lontooseen, pois Helsingistä.

Väliajan jälkeen ollaan Lontoossa. Ujuni näkee, että maailmassa on paljon muunkinlaisia muslimeja, muodikkaita, kauniisti pukeutuvia - ja heitä on paljon. Myös moskeijoita on erilaisia: siinä missä Helsingin moskeijoissa varsinkin naisten puoli voi olla komeromainen ja epäesteettinen, Lontoossa tilat ovat kauniit ja avarat. Uskonto näyttääkin kauniit kasvonsa ja Ujunin uskonnollisuus syvenee uudelle tasolle.

Toinen puoliaika syventää ensimmäisellä puoliskolla episodien kautta toiminnallisesti näkyväksi tehtyjen teemojen käsittelyä: nyt teemoista puhutaan teoretisoiden, osin esitelmöidenkin. Konkreettinenkin esitelmä väliajan jälkeen nähdään, ja se toimii hienosti: lapsi-Ujuni pitää kerrankin esitelmän Somaliasta - koulussa hän on pitänyt esitelmän Irlannista ja maitovalaista, opettajakaan ei pyytänyt häntä esitelmöimään Somaliasta. Esitelmässä saadaan kompaktisti jaettua yleisölle taustatietoa maasta ja kulttuurista, joista tiedämme yllättävän vähän.

Toinen puoliaika on ajoittain suorastaan dokumentaarista teatteria. Mukana on tv:n keskusteluohjelma, lakialoite ja Voima-lehti. Ajallisesti tullaan vuoteen 2023 saakka ja puhutaan kesän poliittisesta tilanteesta ja Orpon hallituksen ulostuloista. Myös nuorison ongelmia nostetaan esiin: käsitellään niin hatkaamista kuin jengiytymistäkin.

Kevennystä toiselle puoliajalle tuo antiikin Kreikan näytelmistä tuttu kuoro, joka tässä näytelmässä on samanmielisten valkoisten feministien hymistelykuoro: kuorolaisilla on jalot tavoitteet tasa-arvosta ja sukupuolineutraaliudesta, mutta niiden arvopohja on jotenkin niin erilainen kuin ruskeiden tyttöjen oikeuksia esiin tuovan Ujunin, että ymmärrystä ja kommunikaatiota Ujunin ja kuoron välille ei oikein synny. Ujuni ajaa lakiehdotusta, joka kieltäisi tyttöjen sukuelinten silpomisen Suomessa - mutta lakiesitys jumittuu ministeriöön, koska sitä pidetään ongelmallisena, että laki ei ole sukupuolineutraali (ks. esim. Ylen uutinen). Silpomisesta ei synny Suomessa kunnon keskustelua tai keskustelu harhautuu lillukanvarsiin, eikä asia etene. Ilmiötä havainnollistetaan aktivisti-Ujunin näkökulmasta osuvasti valaistuksen keinoin: valokeila ei pysykään paikallaan. 

Toisella puoliajalla tuodaan ylipäätään hienosti näkyviin sitä, kuinka Suomessa on vaikeuksia puhua ongelmista, jotka koskettavat maahanmuuttaja- tai vähemmistöyhteisöjä: enemmistö pelkää loukkaavansa, yleistävänsä tai vain lisäävänsä rasismia, jos ongelmista, kuten väkivallasta, puhutaan - ja niin ogelmia esiin nostavien ja ratkaisuja etsivien keskustelukumppaniksi jää itse asiassa vain rasisitinen huutokuoro, joka ei pelkää puhua asioista, koska heillä on oma agendansa, maahanmuuton ja maahanmuuttajien vähentäminen. Näytelmä onnistuu tuomaan etuoikeutettuun ryhmään kuulumisen etuoikeudellisuutta näkyviin ilman, että asiasta paasataan tai sitä alleviivataan.

Tytöille, jotka ajattelevat olevansa yksin -näytelmän loppukohtaus on hieno. Se on esteettisesti kaunis ja lämmin ja sisällöllisesti toivoa antava. Somalian kuningatar, oletko sinä totta? Voisin olla. Naisilla on mahdollisuus. Voisimme olla.

Frída Ísberg: Merkintä

 

WSOY 2023. Islanninkielinen alkuteos Merking, 2021. Suom. Tapio Koivukari. Nextoryn e-kirja. Sivumäärää ei mainittu editiossa.

Frída Ísbergin romaani Merkintä sijoittuu Islantiin, ja siitä voidaan varmastikin kiistellä, onko romaani utopia vai dystopia. Romaanin maailmassa nimittäin psykologit ovat kehittäneet empatiakokeen, jolla on tarkoitus selvittää, onko henkilö normaalitason empaattinen vai ei, ja jos henkilö ei läpäise koetta, häneen voidaan ennaltaehkäisevästi kohdentaa erilaisia tukitoimia, sillä tutkitusti esimerkiksi vankiloissa istuu huomattavasti enemmän ihmisiä, joiden empatiakyky ei ole erityisen korkea.

Empatiakoe alkaa kuitenkin ottaa yhteiskunnassa normin roolin ja se johtaa asetelmiin, joita ei osattu ennakoida. Romaanin nimi Merkintä tulee tästä: ihmiset, jotka ovat läpäisseet empatiakokeen, hankkivat itselleen Merkinnän, poliitikot ja muut valtaapitävät tuovat esille olevansa Merkittyjä aivan kuin se olisi tae heidän hyvyydestään, asuinalueita aletaan merkitä ja merkityille asuinalueille pääsevät vain merkityt henkilöt... ja niin edelleen. Merkintä etenee dekkarimaisesti ja seuraa kehitystä, joka kulkee kohti kansanäänestystä siitä, ottaisiko yhteikunta käyttöön merkintäpakon - toistaiseksi itsensä merkitseminen on vapaaehtoista, vaikka merkittyjen ja merkitsemättömien mahdollisuudet yhteiskunnassa ovatkin jo alkaneet eriytyä alkaen siitä, myönnetäänkö henkilölle pankkilainaa ja millä ehdoilla.

Merkintä tuo mieleen myös esimerkkejä kauempaa historiasta (juutalaisten merkitseminen tähdellä) kuin lähihistoriastakin (koronapassi ja sillä saatavat oikeudet), ja tekee oivallisesti näkyväksi sen, että tie helvettiin voi olla kivetty hyvin aikein.

Romaanissa on useita keskushenkilöitä, joiden todellisuuksien kautta merkitseminen tulee tulkituksi erilaisten hahmojen kautta. On psykologi, joka on ollut kehittelemässä empatiakoetta alusta alkaen ja hänen vaimonsa; on opettaja, jolla on vainoava ex-mies (tai sitten opettaja vain kuvittelee); on yritysmaailmassa uraa tekevä sekopäänainen; on köyhä empatiakokeen reputtanut yh-äiti ja hänen rikoksen poluille eksyneet aikuiset poikansa ja tytär, jolla on edessään ensimmäinen empatiakoe.

Eri henkilöhahmojen maailma erotetaan romaanissa erilaisin tavoin käyttää kieltä. Yh-äidin kerronta on katkeamatonta monologia, jossa kielikuvat ovat hyvinkin arkisia. Koska yh-äiti ei ole läpäissyt empatiakoetta, hänen tulisi hankkia itselleen uusi psykologi, mitä kuvaillaan näin: 

“- - mutta aina kun hän aikoo etsiä itselleen uuden psykologin hän lamaantuu, asia roikkuu hänen yllään kuin simahtanut kattovalaisin - -.”

En tiedä, onko kyse suomennosratkaisusta, vai vaivaako islannin puhekieltä sama anglismien tulva kuin suomea, mutta yh-äidin pikkurikolliselämää viettävän Tristan-pojan puhe vilisee englanninkielisiä sanoja. Koomiseen tilanteeseen Tristan joutuu tutkintavankeudessa, jossa hän käy poliisien kanssa seuraavan dialogin:

“‘Tutkintavankeudessa??’ oli Tristan sanonut.
‘Se tarkoittaa, että joudut istumaan putkassa muutaman päivän, jos psykologi luokittelee sinut vaaralliseksi.’
‘Vaaralliseksi??’
‘Mitä se onkaan englanniksi? Dangerous’, sanoi tukallinen poliisi.
‘Minä tiedän mitä fucking vaarallinen merkitsee!’
‘Hyvä. Silloin ei ehkä tarvita tulkkia.’
‘Tulkkaamaan mitä?’
‘Pitkiä sanoja. Minä olen ihan toivoton selittämään pitkiä sanoja.’
‘Minä en tartte mitään fucking tulkkia! Minä olen islantilainen!’
‘Niin, kaveri’, hän sanoi. ‘Niin ovat muutkin.’”

Kieli heijastelee yhteiskuntaluokkaa.

Merkinnässä on useita kiinnostavia teemoja, ja se on hyvin tässä ajassa kiinni oleva ja vetävä lukuromaani.

Mauno Koivisto: Venäjän idea

 

Tammi 2022. Teos ilmestyi ensimmäisen kerran 2001. 318 s. Nextoryn e-kirja.

Mauno Koiviston teos Venäjän idea on nostettu uudelleen esiin ajankohtaisena puheenvuorona Ukrainan sodan alettua. Tästä tulokulmasta päädyin itsekin teokseen tarttumaan. Mikä oikein on Venäjän idea? Miksi se on sellainen, kuin se on, ja toimii siten, kuin toimii?

Koiviston tapa kirjoittaa tuntuu mielestäni raikkaalla tavalla lakonisen toteavalta. Lukijan silmiin eivät pistä raflaavat sanavalinnat tai sellainen kärjistäminen, mikä nykypolitiikan kielestä kumpuaa. Venäjän idean rakenne on kronologinen. Teos antaa katsauksen historian suuriin linjoihin, kertoo yksittäisiä tapauksia ja anekdootteja ja hahmottelee nimensä mukaisesti myös tulkintaa siitä, mikä Venäjän idea on.

Aatteellisia eroja Venäjän ja lännen välillä selitetään kulttuurihistoriasta käsin: "Kun Kiovan Venäjä omaksui kristinuskon, se tapahtui paljolti munkkien välityksellä, joilla oli kielteinen asenne antiikkiin. Antiikin elementit siivottiin kristillisistä kirjoituksista pois, ja tämä eristäytyminen antiikin perinnöstä on vaikuttanut merkittävästi venäläiseen ajatteluun ja yhteiskunnan kehitykseen." Aiemmin en ole toisaalta ajatellut, toisaalta tiennytkään sitä, että antiikki ei ole ollut Venäjälle merkityksellinen kulttuurihistoriallinen kausi. Keskiajalla antiikkiin suhtauduttiin nihkeästi Euroopassa ylipäätään, mutta antiikin perintö on kuitenkin keskeinen osa eurooppalaista kulttuuria ja historiaa. Koivisto summaa: "Voidaan sanoa, että kristinuskon omaksuminen antoi Kiovan Venäjälle bysanttisen korkeakulttuurin mutta ei antiikkiin perustuvaa sivistystä, mikä erotti sen sekä Bysantista että Länsi-Euroopasta. Tämä johti siihen, että aatehistoriallisesti Venäjä irtaantui muusta Euroopasta."

Siitä sen sijaan olen aiemminkin lukenut, että valistuksen aatteet eivät aikanaan trendanneet Venäjällä samassa mittakaavassa kuin Euroopassa: nykyinen länsimainen kulttuuri kuitenkin edelleen rakentuu pitkälti valistuksen ihanteiden varaan, vaikkakin jotkin tendenssit lähihistoriassa ovat tulkittavissa siten, että elämme murroksen aikaa. Oxfordin sanakirja valitsi vuonna 2016, kun Trump valittiin Yhdysvaltain presidentiksi, vuoden sanaksi "totuudenjälkeisen", ja toiminnallaan Trump todellakin venytti totuuden käsitettä siten, että voidaan kysyä, onko sana kokenut totaalisen orwellilaisen inflaation. Nykypäivänä puhumme paljon myös kokemuksellisesta totuudesta ja journalismissa voimakkaana ilmiönä oli, ehkä on edelleen, kertomuksellinen journalismi. Tänä keväänä tekoälyn lyötyä itsensä läpi suurille massoille ja halusinoidessa meille sisältöjä kertomatta lainkaan käytettyjä lähteitä voimme toisaalta miettiä tekijyyden murrosta (paluuna aikaan ennen valistusta), toisaalta sitä, palaammeko valistusta edeltäneeseen aikaan siinä, onko sillä merkitystä, onko teksti faktaa vai fiktiota - kunhan se on opettavainen.

No, Koivistokin siis kirjoittaa Venäjän suhteesta valistukseen, mutta hän tuo aiheeseen lisää sävyjä suhteessa aiempaan omaan tietämykseeni. Koivisto kirjoittaa, että "Venäjällä kehittyi 1800-luvulla lähinnä valistusajan filosofian vaikutuksesta yhteiskuntafilosofinen ajattelutapa, jonka omaksuneita kutsuttiin länsimielisiksi eli zapadnikeiksi. Slavofiileiksi kutsuivat itseänsä ne, jotka halusivat rakentaa enemmän Venäjän perinteisille arvoille, yhteisöihin perustuvalle yhteiskuntarakenteelle". Slavofiilisesta ajattelusta Koivisto kirjoittaa sen suunteutuneen "lännessä omaksuttua eurooppalaista rationalismia vastaan".

Koska Ukrainan sota (ja sen vaikutukset maailmapoliittiseen tilanteeseen ylipäätään) oli syyni lukea Venäjän idea, on kiinnostavaa tutustua myös siihen, mitä Koivisto kirjoittaa Ukrainasta. Koivisto lähtee liikkeelle niin sanotusta Kiovan Rusista: "Rurikin suvun asetuttua Kiovaan siitä tuli Venäjän ensimmäinen pääkaupunki, ja Kiovan ympäristöstä alkoi muodostua maan ydinalue." "Kiovan Venäjä loppui tataarien hyökkäykseen. Lopullisesti Kiovan tuhosi 1300-luvulla riehunut musta surma. Moskovan Venäjä alkoi kasvaa ja vahvistua. Kiovan Rusista tuli Moskovan Rossija." Koivisto kirjoittaa jonkin verran Venäjän pyrkimyksistä esittäytyä Rooman perillisenä, ja tämä liittyy olennaisesti Ukrainan merkitykseen Venäjän itselleen kirjoittamassa suuressa kertomuksessa:

"Rurikien asemaa vahvistamaan keksittiin myös legenda, että Itä-Rooman keisari oli siirtänyt keisariuden jo Kiovan Venäjää hallitsevalle Vladimir Monomahille. Näin Kiovan Venäjä tuli jälkikäteen julistetuksi keisarillisesti hallituksi. Kiovan Venäjän seuraajavaltiona Moskovan Venäjä saattoi tälläkin perusteella julistautua Rooman perilliseksi. Kun Iivana IV julistettiin kruunajaistensa yhteydessä tsaariksi, se sisälsi oikeutuksen vallata Moskovan hallintaan kaikki Kiovan Venäjään kuuluneet alueet."

Koiviston näkemys tai tulkinta siitä, mikä on Ukrainan identiteetti, tulee teoksessa esiin varsin varovaisin ja kätketyin sanankääntein:  "Ukrainan oma identieetti on ristiriitainen asia. Kuten Jukka Korpela muistuttaa, Ukraina-nimen taustalla on rajaseutuun viittaava venäjänkielinen kraj-sana. Ukrainalaiset eivät itse maataan rajamaaksi halua kutsua. Neuvostoliitto hajosi, kun Ukraina ja Valko-Venäjä halusivat itsenäisyyden. Oikeastaan Venäjäkin halusi itsenäistyä. - - Venäläisten parissa lienee ollut varsin yleinen käsitys, että he ensi sijassa uhrautuivat muitten neuvostokansojen hyväksi."

Historialliseksi käänteeksi, joka vahvisti Moskovan aseman, Koivisto mainitsee Kulikovon taistelun: "Kulikovon taistelu nosti Moskovan ruhtinaskunnan lopullisesti Venäjän johtoon." Koivisto tuo esiin myös Kulikovon taisteluun liittyvän, kaunaiselta vaikuttavan ajatuksen: "Venäjällä on myös katsottu, että Kulikovossa Venäjä pelasti Länsi-Euroopan, mutta ei ole saanut tästä ansaitsemaansa tunnustusta."

No, mikä Koiviston mielestä siis on Venäjän idea? "Venäjän laajentumisessa yhdistyi kolme tekijää: pyrittiin saamaan haltuun arvokasta maata, pyrittiin levittämään uskoa, pyrittiin yhdistämään slaaveja Venäjän johtoon. Se oli Venäjän idea." Laajentumista ja hyökkäävää, omivaa ja alistavaa asennetta Koivisto perkaa toisaallakin kirjassaan. Hän kirjoittaa, että "ainakin Iivana III:sta lähtien Venäjän, ja sittemmin myös Neuvostoliiton, ideologia oli hyökkäyksellinen. - - Operationaalisesti on vaikeampi perääntyä kuin hyökätä". Hyökkäämiseen ja valloittamiseen liittyy myös ajatus Venäjästä Rooman perillisenä, imperiumina, keisarikuntana: "Näyttää siltä, että Venäjän imperiumin kasvussa olivat liikkeellä samat voimat kuin Rooman imperiuminkin kohdalla: ulkoinen uhka oli olemassa tai ainakin kuviteltavissa ja oli paljon rajoja, joita oli vaikea puolustaa. Tällöin on tavan takaa syntynyt ajatus työntää rajoja vähän kauemmaksi ja sillä tavalla torjua uhkaksi koettuja voimia etukäteen."

"Venäjästä voi sanoa: pyrkimys suuruuteen on synnyttänyt Venäjän. Mutta suuri voi olla myös olematta laaja, laajentumatta, muita alistamatta. Venäjä on yksi maa muiden ohella, jolla on ollut messiaanisia pyrkimyksiä. Onko messianismin aika nyt ohi? Onko se ohi Venäjän osalta? Onko se ohi muiden maiden ja maaryhmittymien osalta? Hyvinvoinnin tai onnen tavoittelu ei ole kuulunut Venäjän eikä Neuvostoliiton pyrkimyksiin. Tähtäimessä on ollut tarvittaessa kärsimystenkin kautta toteuttaa suurempia päämääriä."

Koivisto näkee siis suuruuspyrkimykset Venäjän ytimessä ja löytää tulkinnalle histroialliset perusteet. Entäpä nykyaikana? Koivisto kirjoittaa, että "Venäjä tarvitsee taas jonkin uuden isomman aatteen. - - Venäläisessä ajattelussa maa on osa Venäjää, kun se on kerran valloitettu. Sillä tavalla mekin edelleen kuulumme heidän ajattelussaan heidän puolellensa. Venäjän heikkous, jonka me olemme nähneet, on poikkeuksellinen tilanne. Venäläiset tulevat pyrkimään ulos nykyisestä heikkoudesta ja tulevat löytämään tavat, joilla he saavat sisäisen järjestyksensä vahvemmaksi". Sen valossa, että Venäjä hyökkäsi Ukrainaan helmikuussa 2022, tuo "uusi isompi aate" vaikuttaa olevan se ihan sama ja vanha, jota Koivisto Venäjän idean ytimessä käsittelee historian eri aikoina. Tälle havainnolle ei voi rakentaa kovin epäkyynistä tulevaisuudenkuvaa siitä, millaisia suhteita Venäjän kanssa alettaisiin rakentaa, kun rakentamisen aika taas joskus on. 

Venäjän idean loppupuolelta löytyy myös Koiviston kuuluisaksi noussut linjaus Suomen ulkopolitiikan punaisesta langasta: "Meidän kannaltamme ensiarvoisen tärkeätä on, miten naapurisuhteemme kehittyvät. Kun minulta vuonna 1981 kysyttiin, miten kolmella sanalla määrittelisin ulkopoliittisen linjamme, vastasin: hyvät suhteet naapureihin." 

Koivisto käsittelee myös Suomen aseman määrittymistä suhteessa Venäjän imperialistisiin pyrkimyksiin: "Suomea ei liitetty Venäjän maahan vaan osaksi Venäjän imperiumia. Se, että Suomi liitettiin Venäjään omana, suoraan keisarille alistettuna suuriruhtinaskuntana, liittyy Rooman perintöön ja keisariuteen. Keisarin piti osoittaa olevansa monien kansojen hallitsija; siksi titteleitä piti olla paljon. Tämä seikka yhtenä muiden joukossa vaikutti Suomen aseman määritykseen."

Venäjän ideassa kirjoitetaan jonkin verran myös Neuvostoliiton ajasta. Koiviston asenne Neuvostoliittoa kohtaan näyttäytyy melko pragmaattisena ja skeptisenä. "Bolševikit, jotka olivat alkaneet kutsua itseään kommunisteksi ja nimenneet puolueensa kommunistiseksi puolueeksi, joutuivat ottamaan kantaa siihen, annetaanko kehityksen kehittyä vai ryhdytäänkö muuttamaan yhteiskunnallista todellisuutta niin, että todellisuus vastaa teorioita." Kuten tiedämme, valittiin jälkimmäinen tapa. "Marxin teoriat - - eivät olleet vain toiminnan virikkeitä vaan niistä tuli dogmeja siinä mielessä, että vaikka kokemus osoitti, että tulokset olivat huonoja, teoria oli niin vahva, että se rusensi havainnon. Havaintojen todistusvoima kiellettiin."

Edelliseen liittyen Koivisto kirjoittaa halustaan tutustua neuvostoliittolaiseen kansantaloustieteeseen:  "Minä luin aikani neuvostoliittolaisia kansantalouden oppikirjoja kynän kanssa, kunnes luovuin toivosta. Kansantalousoppi oli Neuvostoliitossa muuttunut maailmanselitysopiksi. Se oli ideologissidonnaista: pyhien kirjojen tekstejä koetettiin tehdä jollakin tavalla ymmärrettäviksi. Todisteltiin, että taloudelliset lait olivat ihmisten tahdosta riippumattomia, kuin luonnonlakeja. Tällainen väite on täydessä ristiriidassa positivistisen, loogis-empiristisen ajattelun kanssa, joka lähtee siitä, että havaitaan säännönmukaisuuksia, ei lainalaisuuksia, jotka toteuttavat itse itsensä. Puhuminen ikuisista lainalaisuuksista on saarnaa, ei tiedettä. Mitään käytännön oppeja ei neuvostoliittolaisista kansantalouden oppikirjoista ollut otettavissa."

1930-luvun vainoja Suomessa on käsitelty viime vuosina mielestäni jonkin verran niin tietokirjallisuudessa kuin kaunokirjallisuudessa ja elokuvissakin. Koivisto sivuaa aihetta kirjoittaessaan kulakkien vainoista: "Vaurastuneita talonpoikia alettiin kutsua 'kulakeiksi' ja heitä alettiin vainota. Saavutettiin se, mihin pyrittiin, mutta suunnattomin kustannuksin niin ihmishengillä, inhimillisellä kärsimyksellä kuin tuotannon ja elintason laskullakin mitattuna. Kun keskikokoiset, tehokkaasti viljellyt tilat hävitettiin, tapahtui katastrofi."

Leninistä ei Koiviston teoksessa mielestäni synnyt erityisen mairittelevaa kuvaa, vaan hän näyttäytyy suorastaan pappa betalar -hahmona: "Leninin vähälle huomiolle jääneestä sukuomaisuudesta kertoo V. Valentinov kirjassaan 'Huonosti tunnettu Lenin'. Lenin eli pitkälle sukuomaisuutensa turvin. Palkattua työtä hän ei paljonkaan elämänsä aikana tehnyt vaan keskittyi vallankumouksen valmisteluun."

Muutoksia ja murroksia Koivisto lähestyy dialektisesti: "Ajatus, että aina on olemassa voimia ja vastavoimia, on järkeenkäypä. - - Viimeeksi se nähtiin Neuvostoliiton luhistuessa. Ei voitu ajatellakaan, että Neuvostoliitossa olisi voinut syntyä jokin ulkopuolinen oppositio, joka sen haastaisi. Oppositio tuli kommunistisen puolueen sisältä."

Kirjoittaessaan teoksensa loppupuolella Neuvostoliiton luhistumisesta Koivisto palaa ajatukseen siitä, että itse asiassa Venäjäkin halusi itsenäistyä: "Usein on jäänyt vähemmälle huomiolle se, että myös Venäjällä oli suurta kiinnostusta itsenäistymiseen. Venäläisillä oli se käsitys, että he olivat muita elättäneet." Nykyhetkessäkin on vähintäänkin meemitasolla palloteltu ideaa Venäjän itsenäistymisestä ja tuotu visuaalisesti näkyväksi se, että Venäjä on federaatio. Wikipedian artikkeli "Venäjän aluejako" antanee tilanteesta melko neutraalin kuvan.

Koivisto kirjoittaa Venäjän ideassa mielestäni melko hähmäisesti Neuvostoliiton hajoamiseen liittyvistä itsenäistymisistä: "Vuoden 1991 elokuussa tapahtunut vallankaappausyritys lopetti Gorbatšovin uudistuspolitiikan. Neuvostoliitto alkoi hajota ja jo vuoden 1992 alusta se lakkasi olemasta. Syntyi itsenäisiä tasavaltoja, joista useimmat eivät koskaan olleet olleet itsenäisiä valtioita eivätkä ne tässä yhteydessä pyrkineet itsenäisyyteen. Ne olivat siihen täysin valmistautumattomia." En aivan ymmärrä, mihin tasavaltoihin Koivisto edellisessä sitaatissa viittaa, ja miten ne "eivät pyrkineet itsenäisyyteen" ja miten "täysi valmistautumattomuus" ilmeni. Tästä aihepiiristä voisi siis lukea hyvinkin lisää.

Lopuksi nostan esille sen, että Venäjän ideassa on myös joitakin nippelitietoina kiinnostavia seikkoja, jos lukija on ylipäätään kiinnostunut kielistä ja kulttuurihistoriasta. 

Kirkkoslaavin kielestä Koivisto tuo esiin sen olleen "kolmas suuri keskiaikainen kirjakieli Euroopassa latinan ja kreikan jälkeen". "Nykyään kirkkoslaavia käytetään yksinomaan liturgisena kielenä Venäjän kirkoissa. Kirkkoslaavi on kuollut kieli toisin kuin latina, jossa uusille ilmiöille on kehitetty uusia sanoja. Kirkkoslaavilla on mahdotonta ilmaista nykyajan todellisuutta tai mitään arkikokemusta."

Suomalais-ugrilaiset mainitaan nimistön yhteydessä: "Suomensukuisten heimojen vaikutus näkyy yhä muun muassa vesistöjen nimissä. Kirjallisuudesta käy selville, että va-päätteiset nimet, myös Moskova, ovat suomensukuisista kielistä peräisin: moskova tarkoittaa soista, märkää paikkaa".

Sokerina pohjalla pelaan vielä natsikortin. Kirjoittaessaan toisen maailmansodan ajasta Koivisto mainitsee, että  "Saksasssa jokaiselle hääparille oli lahjoitettu Hitlerin 'Mein Kampf''". Tätä en tiennytkään - ja kuinka tehokas propagandan väline.

Lea Ypi: Vapaa - Kuinka kasvoin aikuiseksi maailman luhistuessa

 

Atena 2023. Nextoryn äänikirja, 10 h 43 min.

Lea Ypin omaelämäkerrallinen teos Vapaa - Kuinka kasvoin aikuiseksi maailman luhistuessa kertoo Albaniasta keskittyen Ypin lapsuuteen ja nuoruuteen 1980- ja 1990-luvuilla. Teoksen kertojanääni on viehättävä: se välittää kokemuksen lapsena olemisesta mutta kuitenkin suhteuttaen lapsen kokemuksia ja tulkintoja suurempiin konteksteihin. 

Teoksen alussa kuvataan elämää sosialistisessa ja muun maailman näkökulmasta suljetussa Albaniassa. Sitten vuonna 1990 valtio romahtaa ja järjestelmä vaihtuu yhtäkkiä diktatuurista demokratiaan. Vanhat totuudet eivät enää pidä paikkaansa - eivät valtion tai koululaitoksen tasolla, mutta eivät myöskään perheen tasolla. Perheen historia ja poliittiset ajatukset paljastuvat lapselle aivan uudessa valossa.

Länsimaisten vaikutteiden saapumista kuvataan konkreettisesti turistilasten ja Coca-Colan avulla: Coca-Cola-tölkki (tyhjäkin sellainen) oli niin arvokas tavara, että jos sellaisen sai, sitä pidettiin ruusumaljakkona olohuoneessa ja sen katoaminen saattoi johtaa ihmissuhteiden katkeamiseen. Sittemmin valtion avauduttua muuhun maailmaan myös Coca-Cola normalisoitui.

1990-luvun lopulla, vuonna 1997 Albaniassa puhkesi sisällissota. Olen aiemmin lukenut yhden Albanian historiaa käsittelevän teoksen, mutta selvästikään 1990-luvun lopun tapahtumat eivät siitä lukukokemuksesta jääneet mieleeni. Ypi kritisoi kirjassaan länsimaiden tulkintaa sisällissodan syistä (etnisyys, kielelliset ja kulttuuriset erot maan etelä- ja pohjoisosien välillä) ja korostaa itse yhteiskunnan sekavaa tilaa ja talouden romahtamista levottomuuksien taustalla. Teoksen epilogissa Ypi kertoo Albaniasta lähdettyään opiskelleensa yhteiskuntafilosofiaa, mikä selittää teoksen kertojanäänen kerroksellisuutta. 

Vapaa sopii hyvin äänikirjana kuunneltavaksi, sillä luvut ovat toisaalta tapahtumavetoisia ja toisaalta eri teemoja osuvasti pohtivia ja konkretisoivia. Mikrohistoria näyttää lähihistorian suuria käänteitä yksilötasolla ja tekee niistä samastuttavia ja kiinnostavia. Epilogissa Ypi ironisoi sitä, kuinka länsimaiset yliopisto-opiskelijat ihannoivat sosialismia: oikea sosialismi on vasta tulevaisuudessa, vielä toteutumatta, ja esimerkiksi Albanian sosialismi, joka Ypille on lapsuuden arjesta tuttu, ei vain ole oikeaa sosialismia - vaikka termistö ja siteerattavat yhteiskuntafilosofit samoja olisivatkin. Länsimainen kulttuuri saa teoksessa osansa ideologisesta kritiikistä.

Aimo Halila: Iitin historia II - Kunnallishallinnon synnystä ja ylisen Kymenlaakson teollistumisen alkamisesta toiseen maailmansotaan

 

Iitin kunta ja seurakunta, 1966. 687 s.

Tämä taitaa olla ensimmäinen kerta, kun luen paikallishistoriaa, ja se osoittautui kiinnostavaksi. Paikallishistoriaan tutustuminen havainnollistaa aivan uudella tavalla niitä historiankirjoituksesta tuttuja kohtia, joissa jokin muutos on tiivistetty yhteen virkkeeseen. 

Iitin historia II:ta lukiessa konkretisoitui esimerkiksi maatalouteen, arkeen ja asumiseen, liikenteeseen, koulutukseen ja hyvinvointivaltiota edeltäneeseen köyhäinhoitoon liittyviä seikkoja. 

Eniten teoksessa yllätti alaluvussa "Karjatalous 'vanhaan malliin'" esiin noussut fakta siitä, että suunnilleen kivikaudelta peräisin olevaksi kuvittelemani suomalaiskansallinen huussikulttuuri vaikuttaakin olevan melko uusi asia: 

"Lampaat kalusivat talon läellä metsämaita tehden siten puustolle suuria tuhoja. Siat kulkivat vanhaan tapaan yhä pitkin kylää tonkimassa. Emakot porsivat väliin metsään; porsaat palasivat 'kotiin' vasta roudan tultua. 'Oli kiire laskemaan siat ulos pahnasta aamulla, että ehtivät ensimmäisenä korjaamaan ihmisten ulostus- ym. jätteet myös naapurin rakennusten vierestä' - sioille lanta oli välttämätöntä bakteerien saamiseksi -, sillä käymälöitä ei yleensä ollut. Nehän olivat vanhan kansan mukaan herrasväen ylellisyyttä."

Luvussa käsitellään maataloutta 1860-luvulta eteenpäin, joten jokseenkin hämäräksi jää ajankohdan "vanhaan malliin" täsmentyminen. 

Iitin historia II -teoksessa viehättää myös 1960-luvun nyt vanhanaikaiselta tuntuva kirjoitustyyli ja -tapa. Oli ihmeellisen rentouttavaa irtautua hetkeksi puhelimesta ja sen sähköisistä sisällöistä ja upota teoksen maailmaan.

Olli Jalonen: Stalker-vuodet

 

Otava 2022. Nextoryn äänikirja, 13 h 54 min.

Olli Jalosen romaani Stalker-vuodet on kerronnaltaan pienieleinen, yksilön elämänvalintoihin keskittyvä romaani - ja samalla nuo elämänvalinnat heijastelevat kokonaista aikakautta ja Suomen historian varjoja. Jokin Stalker-vuosissa on taianomaista, ja sen kuuntelemiseen koukuttuu.

Päähenkilö tekee koko elämäänsä ohjaavan valinnan nuorena yliopisto-opiskelijana Tampereella vuonna 1974. Häntä pyydetään mukaan kohorttiprojektiin ja hänelle kerrotaan, että projektissa seurataan kokonaisen ikäluokan, vuonna 1954 syntydeiden ihmisten elämää - ja projekti on erittäin salainen. Päähenkilölle annetaan lista entisistä luokkatovereista ja yliopistolla opiskelevista ihmisistä ja häntä käsketään raportoimaan heistä. Niinpä päähenkilö soluttautuu listan ihmisten elämään ja alkaa kirjoittaa heistä raportteja. Joskus hän kirjoittaa raportteja yleisellä tasolla, joskus häneltä pyydetään raporttia liittyen johonkin spesifiin asiaan. Projekti alkaa ottaa hänen elämässään tilaa yhä enemmän ja enemmän, vanhat ystävät unohtuvat ja hän viettää aikaa lähinnä seurattaviensa kanssa. Alussa päähenkilö on mukana hyvin sinisilmäisesti, mutta kun hänestä tulee seurattaviensa kanssa läheisempi, hän alkaa epäillä omaa toimintaansa ja koko projektin eettisyyttä ja moraalisuutta.

Stalker-vuosien päähenkilö kasvaa opportunistiksi, ja valmistuttuaan yliopistosta hän hakee töihin Indonesian suurlähetystöön. Suurlähetystön tiedottajana hänen toimintansa asettuu laajempaan kontekstiin - eikä kohorttiprojektistakaan voi oikein irtautua. 

Romaani pitää otteessaan loppuun saakka, sillä päähenkilö alkaa koko ajan paremmin tiedostaa oman toimintansa konteksteja, eikä hän pidä siitä, mitä hän näkee. Paljastuuko hän? Mikä kaikki hänessä voi paljastua?

Stalker-vuodet tekee näkyväksi hienosti opportunismin vaikutukset päähenkilön elämään. Kuinka voi olla aito, jos aina vain myötäilee ja tarkkailee? Kuka päähenkilö oikein edes on? Tai voiko hänestä tulla mitään muuta kuin mihin ja millaiseksi hän on kohorttiprojektiin osallistuttuaan tullut? Kohorttiprojektikaan ei tietenkään ole sitä, millaisena se on päähenkilölle markkinoitu, vaan urkkijatoimintaa, jonka tuloksista ei olla tekemässä mitään tieteellistä tutkimusta vaan joita käytetään poliittiseen ja yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen.

En ole aiemmin lukenut Jalosen romaaneja, mutta Stalker-vuosissa mielestäni aihe ja kerronta luovat yhdessä erittäin onnistuneen kokonaisuuden.

Maria Lähteenmäki: Punapakolaiset - Suomalaisnaisten elämä ja kohtalo Neuvosto-Karjalassa

 

Gaudeamus 2022. Nextoryn e-kirja. 729 s.

Historian professori Mari Lähteenmäen tietokirja Punapakolaiset - Suomalaisnaisten elämä ja kohtalo Neuvosto-Karjalassa kirjoittaa naisten ja lasten historiaa näkyväksi. Teos käsittelee Suomesta Neuvosto-Karjalaan paenneita tai muuttaneista ihmisiä ja arkea rajan takana.

Idealistiset pakolaiset vaikuttivat menneen Venäjälle rakentamaan parempaa maailmaa ja tulevaisuutta, ja jonkin aikaa siltä ehkä vaikuttikin, vaikka olot olivat köyhät ja ankarat. Moni ei myöskään päässyt asettumaan sinne, minne olisi itse halunnut, sillä "Neuvosto-Venäjällä ja sittemmin Neuvostoliitossa muuttaminen paikkakunnalta toiselle ei ollut yksilön tai perheen asia vaan kaiken näkevän puolueen". Neuvosto-Karjalaan syntyi jonkin verran aikansa kukoistaneitakin yhteistiloja, kuten Säde. "Kirkkaasti loistanut Säde kohtasi loppunsa 1930-luvun puhdistuksissa. Tänä päivänä alueella ei ole enää mitään. Tilan maat ovat pusikoituneet takaisin joutomaaksi." Kielitaidottomuus osoittautui asiaksi, joka johti ongelmiin, mutta venäjän kielen taidollakaan ei lopulta pötkinyt pitkälle, sillä "Integroituminen suomalaisena ei riittänyt, vaan pakolaisten tuli kyselemättä sulautua neuvostokansalaisiksi". "Suomalaispakolaisista tuhoutui Stalinin 1930-luvun vainoissa noin 15 000 henkilöä."

Punapakolaiset onnistuu jonkin verran ristivalottamaan Suomen Karjala-suhdetta: teos mainitsee 1910-20-lukujen heimoaatteen ja valkoisen Suomen kiinnostuksen Karjalaa kohtaan (jota käsittelee enemmän Aapo Roseliuksen ja Oula Silvennoisen kirjoittama Villi itä - Suomen heimosodat ja Itä-Euroopan murros 1918-1921) mutta keskittyy punaiseen Neuvosto-Karjalaan. Suomen virallista kantaa Neuvosto-KArjalaa ja sinne paenneita punapakolaisia kohtaan käsitellään teoksessa jonkin verran. Kun Neuvosto-Karjalan todelliset olot alkoivat paljastua punapakolaisille, moni koetti pyrkiä takaisin Suomeen - osa virallista kautta, osa paeten laittomasti rajan ylittämällä. Punapakolaiset vaikuttivat olevan viralliselle Suomelle aikamoinen ongelma:

"Suomessa pakolaisten paluu sai aikaan työllistymisongelmia. Sitäkin pohdittiin, miten Neuvostoliitossa käyneisiin oli ylipäätään suhtauduttava. - - Osin mahdollisen neuvostovärväyksen estämiseksi Suomessa kiellettiin ja muutettiin rangaistavaksi teoksi jo 1931 julkinen Petroskoin ja ylipäätään Neuvostoliiton radion kuunteleminen."

Punapakolaiset kuvaa, että "Suomessa tiedettiin hyvin, mitä Neuvosto-Karjalassa ja Inkerissä tapahtui. - - Myös Suomen johtavat sanomalehdet kommentoivat säännöllisesti Karjalan tapahtumia. Suomalaisten kansanmurhaa rajan takana seurattiin vierestä viileän toteavasti."

Jotakin Suomen viranomaiset yrittivät kuitenkin tilanteessa tehdä:

"Suomen viranomaiset yrittivät esittää, että kyseiset [neuvostokansalaisuuden] anomukset tuli peruuttaa ja päästää kotimaahansa ne, joilla vielä oli Suomen kansalaisuus.  - - Neuvostoviranomaiset eivät tähän suostuneet. He viivyttelivät ja hyödynsivät omiin tarkoitusperiinsä Suomen viranomaisten lähettämiä nimi- ja osoitetietoja suomalaispakolaisista. He olivat etsineet paluuta hakeneet suomalaiset käsiinsä, ottaneet pois lähetystön antamat kansalaisuuspaperit ja lähettäneet hakijat keskitysleirille. Tähän havahtuivat myös lähetystö ja Pietarin pääkonsulivirasto, jotka keskeyttivät anomuslistojen lähettämisen venäläisille. - - Näin Suomeen pyrkivistä tuhansista suomalaispakolaisista oli 1930-luvun loppuun mennessä tullut joukko 'entisiä ihmisiä', paperittomia, oikeudettomia, harmaata työvoimaa, jotka katosivat sadoille leireille ja karkotuspaikkoihin."

Loppupuolellaan teos summaa varsin lakonisesti, että "Se, mitä punapakolaiset saivat paetessaan vuoden 1918 Suomesta Neuvosto-Venäjälle, oli enintään 20 vuotta lisää elinaikaa, sekin tosin ankaraa eloonjäämiskamppailua".

Ilkka Remes: Tornado

 

"Aurinko paistoi pivettömältä taivaalta, joka sai miltei tyynen Välimeren hohtamaan asuurinsinisenä."

WSOY 2022. Nextoryn e-kirja. 504 s.

Tornado on taattua Remestä: mukaansatempaava, ajankohtainen ja suoraviivainen yhteiskunnallinen dekkari. Tornadossa käsitellään huumekauppaa, länsimaiden kiristyvää tilannetta Venäjän kanssa, jännitteiden kiristymistä Itämerellä, Ukrainan sodan syttymistä, Naton laajenemista ja suomalaisten poliitikkojen suomettumisen ajan likapyykkejä ja painolasteja. Toiminta kiihtyy loppua kohden: on hurjastelua moottoritiellä, helikopterioptio kuin Itämeren syvänteessä oleva sukellusvenekin.

Aika pian lukiessa havahtuu Remeksen maneereihin: teoksessa kerrotaan tapahtumista lukuisten hahmojen näkökulmasta, ja jokaisen luvun alussa lukija ensin tutustutetaan miljööseen, jossa kulloinkin ollaan, yksityiskohtaisella ja pitkähköllä virkkeellä, ja sen jälkeen siirrytään hahmon kokemusmaailmaan usein kertomalla hahmon etu- ja sukunimi. Toimiva tapa, eipä siinä.

Masha Gessen: Venäjä vailla tulevaisuutta - Totalitarismin paluu

 

Docendo 2018. Suom. Ilkka Rekiaro. Alkuteos The Future is History: How Totalitarianism Reclaimed Russia, 2017. 847 s. Nextoryn e-kirja.

Masha Gessenin järkäleimäinen tietokirja Venäjä vailla tulevaisuutta - Totalitarismin paluu perustuu venäläisten haastatteluille ja piirtää onnistuneesti kontekstualisoidun kuvan Neuvostoliiton hajoamisen jälkeisen Venäjän synnystä, demokratian mahdollisuudesta ja yhteiskunnan kääntymisestä uudelleen totalitarismiin. Prologissa Gessen, venäläis-amerikkalainen journalisti, kertoo kirjan tavoitteista: "Kurinpalautus, sodat ja jopa Venäjän paluu vanhoille pahoille tavoilleen maailmannäyttämöllä olivat todellisia tapahtumia, jotka näin itse, ja sen tarinan minä halusin kertoa. Mutta halusin kertoa myös siitä, mitä ei tapahtunut: tarinan vapaudesta, jolle ei avauduttu, ja demokratiasta, joka ei kelvannut. Kuinka kertoa sellainen tarina? Mistä löytyvät syyt sille, mitä jäi tapahtumatta? Mistä aloittaa, ja kenestä?"

Gessen avaa neuvostoihmisen käsitettä viitekehyksenään sosiologia. Homo sovieticuksen identiteettiä on tutkinut esimerkiksi sosiologi Juri Levada, Levada-tutkimuskeskuksen perustaja. Hänen mukaansa Homo sovieticuksen elämää muokkasivat antinomiaparit. Antinomiapareista "tärkein saattoi olla se, jota Levada kutsui imperiumioireyhtymäksi". "Neuvostoliitto oli - - toisaalta kiistattomasti imperiumi. Sen vahvuus, laajuus ja koko olivat kansalaisille ylpeydenaihe. Kaikki koululaiset tiesivät, että Neuvostoliitto oli pinta-alaltaan maailman suurin maa. - - Toisaalta jokaiselle neuvostokansalaiselle tähdennettiin lakkaamatta hänen etsinistä alkuperäänsä, joka oli muuttumaton ja kirjattu joka ainoaan häneen viittaavaan asiapaperiin." Tästä seurasi se, että "Homo Sovietucus on siis luonteeltaan, geneettisesti, turhautunut, koska hänellä on edessään mahdoton valinta etnisen ja superetnisen identiteetin välillä", kirjoitti Levada. 

"Antinomian vuoksi Homo sovieticus joutui pirstomaan tietoisuutensa mahduttaakseen siihen ristiriitaiset näkemykset. Levada lainasi George Orwellin kaksoisajattelun käsitettä. - - Tilanteesta riippuen neuvostoihminen saattoi käyttää jompaakumpaa antinomiaparin 'totuutta', joskus jopa nopeasti peräkkäin."

Gessenin kirjassa kuvataan osuvasti venäläisten sosiologien vaikeutta tehdä sosiologista tutkimusta neuvostoihmisen olemassaolosta, koska Neuvostoliitossa ei ollut tapana tehdä mielipidetiedusteluja tai -kyselyitä: "Kuinka ottaa puheeksi asia, josta ei ole koskaan ennen keskusteltu? Kuinka tiedustella mielipiteitä ihmisiltä, joilla ei ollut oikeutta mielipiteisiin? Kuinka ylipäätään käydä keskusteluja, joihin tarvittavaa kieltä ei ole olemassa?" 

Kuitenkin kuva neuvostoihmisestä alkoi hahmottua, ja se näytti tältä:

"Homo sovieticus ei ollut indoktrinoitu. Itse asiassa hänellä ei näyttänyt olevan minkäänlaisia voimakkaita mielipiteitä. Hänen sisäinen maailmansa koostui antinomiapareista, hänen tavoitteenaan oli selvitä elämässä ja hänen strategianaan oli jatkuva neuvotteleminen - kaksoisajattelun pelien loputon toistaminen. - - Homo sovieticus oli joutunut loputtomaan valheiden kierteeseen: hän teeskenteli olevansa joku, teeskenteli omistavansa jotain, teeskenteli uskovansa johonkin ja teeskenteli, ettei teeskennellyt."

Sosiologi Lev Gudkov teetti sosiologisen kyselyn vuonna 1994, jossa hän kartoitti muun muassa sitä, mitä vastaajat katsoivat venäläisten perimmäisiksi myönteisiksi ominaisuuksiksi. "Tämä kysymys sai 2 957 vastaajalta tulokseksi kolme yleisintä ominaisuutta: 'avoimuus', 'yksinkertaisuus' ja 'kärsivällisyys'. Vaikutti siltä, että ihanteellinen venäläinen oli ihminen, jolla ei ollut ominaisuuksia.'" Toisin sanoen "uusi tutkimus viittasi siihen, ettei Homo sovieticus katoaisi mihinkään - -. Homo sovieticuksen keskeinen piirre, kaksoisajattelu, näkyi kaikissa ikäryhmissä."

Yhtä lailla kuin suomalaisessa ajattelussa vaikuttaa pitkä suomettumisen varjo, neuvostoihminenkään ei vaikuta kadonneen minnekään, vaikka Neuvostoliitto onkin kadonnut. Neuvostoihmisyyttä käsittelee kiinnostavalla tavalla myös Nobel-kirjailija Svetlana Aleksijevitš dokumentaarisessa romaanissaan Neuvostoihmisen loppu. 

Orwell-viitteiksi ei valitettavasti tunnu riittävän vain Vuonna 1984 -romaani, vaan Gessen löytää peilipintaa myös Eläinten vallankumouksesta:

"Kaikki kansat olivat tasaveroisia, mutta venäläisten kansa oli 'ensimmäinen vertaistensa joukossa'. Ilmausta käytettiin ensimmäisen kerran Pravdan etusivun pääkirjoituksessa - -. Näin kirjoitettiin vuonna 1936, kymmenisen vuotta ennen Orwellin Eläinten vallankumousta ja sen periaatetta, että 'toiset eläimet ovat tasa-arvoisempia kuin toiset'."

Yksi Venäjä vailla tulevaisuutta -kirjan haastatelluista on oppositiopoliitikko, aktivisti Boris Nemtsovin tytär Žanna (s. 1984). Hänen kauttaan avautuu kiinnostava näkökulma poliittiseen aktivismiin ja sen vaikutukseen aktivistin perheeseen. Anekdoottimaisena kuriositeettina päästään kurkistamaan myös perhe-elämän kulissien taakse. Synkässä luvussa Buduštšego net ("Tulevaisuutta ei ole") Žannan äiti Raisa saa puhelun:

"'Tiedättekö?' soittaja kysyi.

‘Tiedänkö mitä?’

‘Minulla on lapsi teidän miehenne kanssa, ja odotan toista.’

‘Joten?’ Raisa kysyi.

‘Joten asialle on tehtävä jotain.’

‘Siinä tapauksessa teidän on kai tehtävä jotain’, sanoi Raisa ja katkaisi.”

Lakonista. 

Gessen pyrkii myös tekemään näkyväksi Putinin ajattelun juuria, jotka juontavat filosofin ja poliittisen aktivistin Aleksandr Duginin ajatteluun, jonka Gessen puolestaan osoittaa juontavan juurensa muun muassa neuvostoliittolaisen kansatieteilijä Lev Gumiljovin (runoilija Anna Ahmatovan ja runoilija Nikolai Gumiljovin pojan) tuotantoon. 

"Gumiljovin keskeisin ajatus oli etnogeneesin käsite. Hän tarkoitti sillä prosessia, jossa syntyy entisiä ryhmiä ja ne saavat erottavia tunnuspiirteitä, jotka periytyvät sukupolvelta toiselle. Etnistä ryhmää, eli Gumiljovin sanoin ethnosta, muovasi kaksi pääasiallista voimaa: maantieteelliset olot ryhmän asuinalueella ja ulkoavaruudesta tuleva säteily. - - Koska Gumiljov työskenteli yksin, hän joutui kehittämään oman maailmankaikkeuden teoriansa avaruussäteilyineen päivineen."

"Dugin omaksui kaikki Gumiljovin kirjoitukset omaksi tieteelliseksi pohjakseen." "Duginilta ilmestyi vuonna 1994 teos nimeltä Konservativnaja revolutsija ('konservatiivinen vallankumos'). Hän visioi siinä liikkeen, joka vastustaisi 'ekstremististä humanismia' - ajatusta, että kaikilla ihmisillä kaikkialla on oikeuksia - ja lakiin perustuvan yhteiskunnan ajatusta."

Gessen palaa siihen, kuinka Putin intoutui Duginin ajattelusta, luvussa Jaettu kansa, joka käsittelee Venäjän laajentumispyrkimyksiä ja Ukrainaa:  

"Hieman yli viisi vuotta sitten Dugin oli ilmoittanut aikovansa nousta maansa johtavaksi ideologiksi, ja nyt se tapahtui: Putin lainasi Duginin sanoja ja käsitteitä ja toteutti Duginin ennustuksia. Dugin oli vuonna 2009 ennustanut Ukrainan jakautumisen kahdeksi valtioksi. Itäosa liittoutuisi Venäjän kanssa ja länsiosa olisi aina katsova Eurooppaan. Duginin näkemyksen mukaan Ukrainassa asui kaksi erilaista kansaa: länsiukrainalaiset, jotka puhuivat ukrainaa, ja itäosan asukkaat, joiden joukossa oli etnisiä venäläisiä ja etnisiä ukrainalaisia, jotka kuitenkin olivat kieletään ja kulttuuriltaan venäläisiä. Duginin mielestä näillä kahdella kansalla oli tyystin erilainen geopoliittinen suuntaus. Näin ollen Ukraina ei ollut kansallisvaltio. Toisin sanoen sen jakautuminen oli ennalta määrättyä - ainoa avoin kysymys oli, tapahtuisiko se väkivallattomasti. Hän oli jo silloin varoittanut, että voisi syttyä sota. Tässä oli kyse paljon enemmästä kuin Ukrainasta, ja Putin teki sen selväksi puheessaan. Dugin oli jo vuosia odottanut, että Venäjä ottaisi paikkansa antimodernin maailman johtajana. - - Venäjä ei lopettaisi Krimiin, Dugin kertoi yhteyshenkilöilleen. Se auttaisi Kaakkois-Ukrainaa taistelussa Kiovaa vastaan. - - Krimin haltuunotto rinnastettiin Neuvostoliiton suureen voittoon toisessa maailmansodassa." 

Venäjä vailla tulevaisuutta antaa lisää tulkintakontekstia Ukrainan sodalle, Venäjän täysmittaiselle ja avoimelle hyökkäyselle Ukrainaan vuonna 2022. Dugin näki Krimin valtauksen ja Itä-Ukrainan sodan venäläisen identiteetin pönkittämisenä: "- - parin viime kuukauden tapahtumat - Krim ja nyt Itä-Ukrainan sota - edustivat venäläistä renessanssia, 'Venäjän kevättä'. 'Alamme olla ylpeitä maastamme', hän jatkoi. 'Venäläisille alkaa selvitä, että he eivät ole maailmassa pelkkiä passiivisia objekteja vaan historian subjekteja.'" Gessenin mukaan "Dugin halusi Putinin hyökkäävän Ukrainaan avoimesti, käyttävän virallisia joukkoja ja tähtäävän loistokkaaseen voittoon, joka laajentaisi Venäjää". Putin vaikuttaa lähteneen tänä vuonna toteuttamaan Duginin ajatusta.

Venäläistä kolonialismia on tuonut maailman tietoisuuteen ansiokkaasti tänä vuonna ukrainalainen journalisti Maksym Eristavi, jonka Twitter-lanka Russian Colonialism on ehdottomasti tutustumisen arvoinen.

Venäjän informaatiovaikuttaminen myös Euroopassa on kantanut hedelmää viime vuosina, Duginin ja Putinin ajatukset ovat saaneet jalansijaa täälläkin. Gessen lainaa Putinia: "Mielestäni voi todellakin nähdä, että Euroopan maissa on käynnissä arvojen uudelleenarviointi. Meidän konservatiiviksiksi kutsumamme arvot alkavat saada kannatusta. Ajatelkaamme Viktor Orbánin voittoa Unkarissa tai Marine Le Penin menestystä Ranskassa - -. Samanlainen trendi voimistuu muissakin maissa. Se on ilmiselvää, ehdottoman ilmiselvää." Yhtä ilmiselvää on se, että kyse on informaatiovaikuttamisesta. Kuinka paljon Euroopassa on hyödyllisiä idiootteja?

Venäjä vailla tulevaisuutta tuo esiin samankaltaista yhteiskunnan toiminnan absurdiutta kuin Aleksandr Solženitsynin Gulag - Vankileirien saaristo. Gessen kuvaa venäläisten tuomioistuinten toimintaa:

"Venäjän tuomioistuimet kuuntelivat syyttäjää ja hyväksyivät hatarat todisteet, väärät todisteet tai jopa todisteiden täydellisen puuttumisen, mutta siitä ei seurannut, että kaikki tuomitut olisivat olleet syyttömiä - vaan että ketään, ei edes syyllisiä, ei kohdeltu oikeudenmukaisesti."

Krimin valtauksen ja Itä-Ukrainan sodan aikaisten lännen asettamien pakotteiden vaikutuksista Gessen kirjoittaa:

"Tietenkin keksittiin keinoja kiertää pakotteita. Elintarvikepakkauksiin vaihdettiin etiketit, jotta näytti siltä, että niissä oli jotain muuta tai että ne olivat peräisin jostain muualta. Kaupoista löytyi nyt meren antimia Valko-Venäjältä, joka on sisämaavaltio. Kesällä 2015 - vuosi sen jälkeen, kun vastapakotteet astuivat voimaan - Putin allekirjoitti määräyksen, jolla kaikki salatavaraksi todetut elintarvikkeet oli hävitettävä. Sitten kabinetti julkaisi säännöt, joiden mukaan kielletyt elintarvikkeet oli tuhottava 'millä vain käytettävissä olevalla keinolla' kahden puolueettoman todistajan läsnä ollessa ja toimitus  oli valo- tai videokuvattava. Puhuttiin krematorioista ja kuorma-autojen lavalle asennetuista jätepolttimista. Jotkut tyrmistyivät. Valtion käskystä tapahtuva suunnattomien elintarvikemäärien tuhoaminen - syömäkelpoisten elintarvikkseiden, joista oli kiistatta kysyntää - olisi luultavasti omalaatuinen ele missä tahansa maassa, mutta Venäjällä sen täytyi tuntua erityisen järkyttävältä."

Venäjä vailla tulevaisuutta on laaja teos, jossa on monia teemoja. Yksi, jota en vielä ole käsitellyt, on se, kuinka järjestelmä on ottanut keppihevosekseen seksuaalisuuden. Yksi teoksessa haastatelluista henkilöistä on Ljoša, joka tekee yliopistolla queer-tutkimusta ja on homoseksuaali. Hänen kauttaan kirjassa avataan tieteentekemisen mahdollisuuksien supistumista, homopropagandalain vaikutuksia ja sitä, kuinka kansaa johdettiin harhaan pedofiilijahdilla. Viimeeksi mainittu tuo länsimaisessa kontekstissa mieleen valeuutisen siitä, kuinka washingtonilaisen pizzerian kellarissa olisi toiminut satanistinen pedofiilirinki, jonka toimintaan myös silloinen presidenttiehdokas Hillary Clinton olisi liittynyt. Kukapa ei haluaisi olla hyvän puolella ja pahaa vastaan, ja jos jokin on pahaa niin pedofilia, eikö totta? Ja kuinka kätevää pedofiilijahdin avulla onkaan sumuttaa ihmisiä ja ajaa samalla omia päämääriään, joiden yhteys pedofiliaan on joko ohut tai olematon.

Venäjä vailla tulevaisuutta on nimensä mukaisesti pessimistinen teos, jonka lukemisen jälkeen olo on lähinnä pöyristynyt.

Anniina Nurmi: Rakastan ja vihaan vaatteita

 

S&S, 2021. Nextory 7 h 21 min.

Anniina Nurmen tietokirja Rakastan ja vihaan vaatteita käsittelee vaateteollisuutta ja sen ettisyyttä niin suhteessa materiaaleihin kuin tuotantoonkin. Rakastan ja vihaan vaatteita on varsin kattava ja monipuolinen teos ja tekee hienosti näkyväksi sen, kuinka hankalaa vaatteiden eettisyyden tarkasteleminen on jopa vaatealan ammattilaiselle - puhumattakaan sitten tavallisen kuluttajan näkökulmasta. 

Nykymaailman globaalissa vaatetuotannossa koko tuotantoketjun tarkasteleminen läpinäkyvästi aina materiaaleista valmiiksi vaatteeksi ei tunnu onnistuvan sitten millään, ja teos paljastaakin suuria rakenteellisia ongelmia vaatetuotannossa: Rakastan ja vihaan vaatteita tarkastelee vaatetuotantoa toisaalta laajoissa ideologisissa konteksteissa ja toisaalta yksittäisten, konkreettisten esimerkkien kautta.

Anniina Nurmi on itse vaatesuunnittelija, joka on opiskellut alaa, ollut töissä Luhdan vaatesuunnittelijana ja perustanut (ja lopettanut) oman ekologisen vaatemerkin. Rakastan ja vihaan vaatteita antaa siis näkökulmia vaatetuotantoon monella tasolla.

Vaikka teoksen suurin ansio onkin mielestäni vaatetuotannon eettisyyden ja ekologisuuden määritelemisen hankaluuden paljastaminen, teoksen lukemisesta ei tule sellaista oloa, että tekisi mieli luovuttaa koko eettisyys- ja ekologisuuspohdinta. Teos viestii myös siitä, että ekologisin vaate on se, joka ihmisellä jo on vaatekaapissaan, ja saa pohtimaan omaa elämää kulutuskriittisesti. Teos paljastaa myös erilaisia viherpesun mekanismeja ja vaateteollisuuden omavalvonnan tekopyhiä rakenteita.

Suomessa vaatetuotantoa (vaatetehtaita ja ompelimoja) ei juuri enää ole, ja ylipäätään Euroopassakin ne ovat vähenemään päin. Vaatetuotanto itsessään esimerkiksi Kaukoidässä ei ole ongelma, mutta sen käytännön toteutukseen liittyy paljon sortoa ja sekä eettisiä että ekologisia ongelmia. 

Ihan mielenkiinnosta kirjan luettuani ryhdyin tarkastelemaan omaa vaatekaappiani ja vaatteideni Made in -lappuja, eikä lopputulos varsinaisesti yllättänyt minua mutta jollakin tasolla yllätti silti. Perusvaatekaapissani on noin neljä Suomessa tehtyä vaatetta: t-paita, jonka olen voittanut urheilukilpailussa 1990-luvulla; puuvillamekko, jonka olen ostanut kirpparilta joskus 2000- tai 2010-luvulla, melko varmasti Svala-merkkinen t-paita (paidassa ei ole Made in -lappua, mutta siinä lukee Svala of Finland ja olen ostanut paidan Svalan tehtaamyymälästä Kärsämäeltä) sekä itse neulomani bolero. Muutama vaatteista on tehty Euroopassa: Dewoltin merinoalusasut Liettuassa, Acliman merinoasut Virossa, jokunen vaate Portugalissa, Benettonin merinovillatakit Serbiassa, Noshin trikoopaidat jossakin päin Eurooppaa ja farkuista parit Turkissa, jos se lasketaan Euroopaksi. 

Eniten yllätyin kuitenkin Haloselta ostamistani farkuista ja neuleista sekä Novitan trikoopaidoista ja mekoista: molemmissa mainitaan vain valmistuttaja (Veljekset Halonen tai Novita), mutta ei mitään valmistajasta tai valmistusmaasta. En tiennyt Made in -merkinnän poisjättämisen olevan edes laillista, mutta kaipa se siten on. Tai ehkä ko. vaatteissa on alun perin ollut jokin pahvilappu, jossa on ehkä lukenut jotain.

Tori Amos: Resistance. A Songwriter's Story of Hope, Change, and Courage.

 

Atria Books 2020. Nextory 8 h 16 min.

Tori Amoksen Resistance on hyvä esimerkki äänikirjan mahdollisuuksista: tekijä on itse lukenut kirjan, mikä tuo tulkintaan syvyyttä, ja kirjan sisältöä kehystävät alussa ja lopussa lyhyet piano-osuudet. Kirja on jaettu temaattisiin lukuihin, joiden kunkin alussa on jonkin kappaleen sanoitus, joka johdattelee luvun teemaan.

Äänikirjojen kuuntelijana nautin tyypillisesti melko lakonisesta luennasta: kyseessä on minulle ennen muuta ääneen luettu kirja, ei kirjan dramatisointi. Sikäli tässä teoksessa näkyy jonkinlainen kulttuuriero: paikoin Tori Amos tulkitsee tekstiään hyvinkin tunteellisesti. Koska kyseessä on kuitenkin omaelämäkerrallinen teos, tyyli on perusteltu, ja kun siihen tottuu, sekin tuo teokseen henkilökohtaisuutta.

Resistancessa on hyvinkin erilaisia teemoja. Toisaalta teos kertoo Amoksen musiikillisesta urasta: kuinka Amos aloitti esiintymisen baarien cover-pianistina, kuinka hänen kappaleensa syntyvät, millainen asema musiikilla on ollut hänen lapsuudenperheessään ja mitä hänen kiertueisiinsa nykyään kuuluu. Toisaalta teoksessa on vahva henkilökohtainen taso, kun käsitellään Amoksen perhettä, esimerkiksi hänen äitinsä kuolemaa ja miehensä surua, ja toisaalta yllättävänkin vahva poliittinen taso, kun kerrotaan Amerikasta ja muutoksista, joita poliittisessa ilmapiirissä tapahtu Trumpin voitettua presidentinvaalit.

Resistance on toinen Tori Amoksen omaelämäkerrallinen teos, jonka olen lukenut. Eniten hänen teoksissaan nautin siitä, kuinka hän kuvaa luovaa työskentelyään. Se ulottuvuus on vahvasti läsnä myös Resistancessa.

Hiski Haukkala: Suuren pelin paluu - Suomen tulevaisuus kriisien maailmassa

 

Otava 2020. 263 s.

Hiski Haukkalan kirjoittama tietokirja Suuren pelin paluu - Suomen tulevaisuus kriisien maailmassa on kiinnostava katsaus Suomen ja maailman nykytilanteeseen. Haukkala on kansainvälisen politiikan professori Tampereen yliopistossa, Suomen Kuvalehden kolumnisti ja tasavallan presidentin entinen neuvonantaja. 

Suuren pelin paluu antaa paitsi perspektiivin Suomen historiaan ja nykyhetkeen, se ennen kaikkea pyrkii kurottamaan tulevaisuuteen, ja menneisyydestä ja nykyisyydestä käsin hahmottelemaan Suomen tulevaisuuden mahdollisuuksia. Teos tarkastelee Suomea maailmassa ennen muuta poliittisena toimijana, mutta huomioi alaotsikon mukaisessa "kriisien maailmassa" myös ainakin talouden ja teknisen kehityksen näkökulmia. Teos on opettavaista luettavaa, ja vaikka en kaikkia kirjoittajan näkemyksiä jaakaan, niistä oli kiinnostavaa ja silmiä avaavaa lukea. Vaikka Suuren pelin paluu on kirjoitettu melko neutraalilla tyylillä, se on myös selvä kannanotto asioihin.

Teoksen ensimmäisen luvun "Suomen kansainvälisen toimijuuden synty" lopussa esitellään kaavio "Kansainvälisen toimijuuden kolmio", joka luvussa myös selitetään auki. Kaavion mukaan Suomen kansainvälistä toimijuutta ja asemaa määrittää kolmio, jonka kärkiä ovat aika, mittakaava ja tila. Kolmio konkretisoi hyvin kansainvälistä toimijuutta ja kolmio toimii viitekehyksenä teoksen myöhemmissä luvuissa esiin tuotaville asioille.

Suuren pelin paluu keskittyy käsittelemään Suomea, mutta kansainvälisen politiikan ja kriisien kontekstissa. Teoksen lukeminen auttaa ymmärtämään jollakin lailla sitä toimintaympäristöä, jossa Suomen hallinto tälläkin hetkellä koettaa ratkaista koronakriisiä. Teos on julkaistu vuonna 2020, ja koronakriisiä käsitellään siinäkin.

Luvussa "Ihmiskunnan uupuva toimijuus" Haukkala tuo esiin useita näkökulmia tulevaisuuden potentiaalisista kriiseistä. Tekoaälystä kirjoittaessaan Haukkala pohtii sen vaikutuksia muun muassa yhteiskuntarakenteisiin ja työelämään: "Vaikka uusia työpaikkoja varmasti myös syntyy, edessä on vaikeita kohtaanto-ongelmia, joissa esimerkiksi ihmisten taidot ja uudet tarpeet sekä ihmisten omat toiveet mielekkäistä työurista ja tarjolla olevat tilaisuudet eivät tule kohtaamaan. Myös prosessien eritahtiset aikaraamit [tekoälyn nopea kehitys versus ihmisen hidas muuttuminen] tuovat mukanaan vaikeita ongelmia, sillä jo nyt on nähtävissä tekoälypohjaisten sovellutusten nopea esiinmarssi ja vaikutukset, mutta ihmiset kykenevät mukautumaan muutoksiin hitaammassa, lajilleen ominaisemmassa aikataulussa - kokonaisista kansakunnista nyt puhumattakaan. Lisäksi käsillä ei ole pistemäinen muutos, joka aikanaan pysähtyy johonkin uuteen tasapainotilaan, vaan alati etenevä ja todennäköisesti myös kiihtyvä prosessi. Pohtia siis sopii, ovatko uuden talouden kellokkaiden visioimat näyt loputtomasti ja joustavasti osaamistaan ja työnkuvaansa päivittävistä, keikkatöissään iloisina ahertavista ihmisistä alkuunkaan realistisia."

Teknologiautopioiden tarkastelemiseen - etenkin niiden puolestapuhujien näkökulmasta - Haukkala ehdottaa Rawlsin tietämättömyyden verhon laskemista: "Olisi hyvä, jos ihminen ei itse tietäisi omaa osaansa utopiassa, jota on muille tarjoamassa."

Suuren pelin paluussa esitetään Suomelle toimivan strategian rakentuvan kolmen sisäkkäisen turvallisuuden kehän varaan. Sisin kehä on kansallinen turvallisuus, keskimmäinen kehä alueellinen ja laajemmin kansainvälinen turvallisuus ja uloin globaaliturvallisuus. Haukkala näkee kehät voimakkaasti keskinäisriippuvaisina ja sisimmän niistä tärkeimpänä, minkä hän tuo esiin konkreettisin kielikuvin:

"On todennäköistä, että kriiseiltä ei voida täysin välttyä ja että joka tapauksessa ainoaksi vaihtoehdoksi  jää varjeu ja suojautuminen. Ei ole Suomen tai Euroopan etu asettautua ristille maailman syntien edestä. Tällöin vaihtoehdoksi jää kyyhöttäminen luostarimme seinien sisällä. Se ei ole kuitenkaan helppo ratkaisu, sillä mikäli maailmamme ongelmat eivät maagisesti katoa, edessä on vaikeita tai jopa tuskallisia valintoja. Pahimmillaan tämä voi kuvaannollisesti tarkoittaa omaan pelastusveneeseemme pyrkivien ja sen kantokyvyn ylittävien ihmisten käsien katkomista kirveillä."

Teoksen viimeisessä luvussa "Pienen maan suuri strategia" Haukkala hahmottelee tulevaisuuden toimijuutta Suomelle. Luvun lopussa esitellään kymmenen periaatetta, jotka Haukkala esittelee "eräänlaisena huoneentauluna Suomelle" ja jotka tiivistävät kirjan sanoman. Suuren pelin paluu päättyy sanoihin "Maailma ja tulevaisuus kuuluvat niille, jotka toimivat", ja teos esittelee yhden toimintasuunnitelman ja perustelut sille.

Tuula Malin: Putinin pihapiirissa - Venäjän suurvaltaoperaatiot Suomessa

 

Docendo 2020. 286 s.

Toimittaja Tuula Malinin tietokirja Putinin pihapiirissä - Venäjän suurvaltaoperaatiot Suomessa on kiinnostavaa luettavaa. Teoksen keskiössä on venäläisten maa- ja kiinteistökaupat Suomessa, joita tutkitaan turvallisuuspoliittisesta näkökulmasta. Teos perustelee kattavasti, miksi ilmiössä ei ole kyse yksityisihmisten mökkikaupoista vaan miksi ilmiötä on syytä tarkastella Suomen turvallisuus- ja puolustuspolitiikan - jopa itsenäisyyden - kontekstissa. Putinin pihapiirissä laajenee kuitenkin yksittäistä ilmiötä laajemmaksi katsaukseksi siitä, miten Venäjän suurvaltaoperaatiot näkyvät niin Suomen, Euroopan kuin maailmanpolitiikankin tasolla.

Teos perustuu pitkäaikaiselle journalistiselle tutkimustyölle ja tekee näkyväksi myös toimittajien työn ja aseman muutokset muutaman vuosikymmenen aikana; Malininkin työssä näkyy nykyään valitettavan tyypilliseltä vaikuttava toimittajien maalittaminen ja vaientamisyritykset, ja teoksen lukeminen saa arvostamaan journalistien työtä ja demokratian kulmakiveä, sananvapautta. 

Teoksessa on runsaasti kiinnostavia yksityiskohtia Suomesta, ja niistä piirtyvä kokonaiskuva on havahduttava. Vaikuttaa siltä, että Ukrainan tapahtumat  - Krim ja Itä-Ukraina - vuonna 2014 tekivät näkyväksi sen, mitä hybridisodankäynti käytännössä voi olla, ja Malinin Suomesta keräämä aineisto asettuu suurvaltaoperaatiokehyksiinsä uskottavasti esimerkiksi Ukrainan tapahtumia vasten. Suomalaiset näyttäytyvät teoksessa kovin sinisilmäisinä.

Siinä missä sotatieteen tohtori Saara Jantusen teos Infosota (Otava 2015) käsittelee hybridisodan keinovalikoimaa ja keskittyy eritoten propagandaan ja sensuuriin (tai mis- ja disinformaatioon), toimittaja Malinin Putinin pihapiirissä on konkreettisempi tapaustutkimus lähihistoriastamme. Molemmat teokset ovat mielenkiintoista luettavaa aihepiiristä kiinnostuneille.

Caroline Criado Perez: Näkymättömät naiset - Näin tilastot paljastavat miten maailma on suunniteltu miehille

 
WSOY 2020. Suom. Arto Schroderus. Alkuteos Invisible women. Exposing data bias in a world designed for men, 2019. 411 s.


Caroline Criado Perezin tietokirja Näkymättömät naiset on ollut yksi tämän kevään näkyvimpiä kirjoja - Helsingin Sanomat on kirjoittanut kirjasta ainakin pariin kertaan (pelkäsin jo, että lehti tuo teoksen sisällöstä kaiken olennaisen esiin), ja alkuteos on julkaisuvuonnaan palkittu niin "Royal Societyn Vuoden tiedekirjaksi" kuin "Financial Timesin Vuoden bisneskirjaksi". Ja kyllä, Näkymättömät naiset on kiinnostava lukukokemus. Kuten alaotsikko lupaa, teos perkaa sukupuolten välisiä valta-asetelmia tilastojen valossa. Yksi teoksessa toistuva termi on "sukupuolidata", tai pikemminkin "sukupuolidatan puute". Teos osoittaa moneen kertaan, kuinka tarpeellista kerättyä tilastotietoa olisi jaotella sukupuolen mukaan - sillä miehet ja naiset (teos ei huomioi muita sukupuolia) eroavat toisistaan olennaisesti. Ja jos tietoa ei eritellä tai jos sitä kerätään vain miehistä, teos korostaa, että tuolloin puolet ihmiskunnasta jää tiedon (ja sitä kautta myös esimerkiksi vallan) ulkopuolelle.

Se, että tilastodataa ei erotella sukupuolittain tai sukupuolta ei pidetä aina olennaisena tietona, ei vaikuta johtuvan aina tietoisesta valinnasta, vaan projektioharhasta:

"Pohjimmiltaan ihmisillä on taipumus olettaa, että oma tapa ajatella asioita tai tehdä asioita on tyypillinen. Valkoisilla miehillä tätä harhaa varmasti vahvistaa se, että kulttuuri heijastaa heille takaisin heidän omaa kokemustaan ja saa heidät näin näyttämään entistä tyypillisemmiltä. Projektioharhaa voimistaa eräänlainen vahvistusharha, jos näin voidaan sanoa. Ja se selittää osin, miksi niin usein törmää sukupuolineutraaliudeksi naamioitavaan mieskeskeisyyteen. Jos enemmistö valta-asemissa olevista ihmisistä on miehiä - niin kuin on - enemmistö valta-asemissa olevista ei vain näe sitä. - -
        Mieskeskeisyyden luuleminen puolueettomaksi, yleispäteväksi ja tervejärkiseksi tarkoittaa sitä, että kun ihmiset (eli miehet) törmäävät johonkuhun, joka yrittää tehdä pelistä vähän reilumpaa, he eivät usein muuta näekään (kenties koska he tulkitsevat sen puolueellisuudeksi)."

Edellisen valossa voisi tarkastalle myös identiteettipolitiikkaa ja valkoisen miehen positiota:

"Seuraavat mielipiteet ovat näille valkoisille miehille yhteisiä: identiteettipolitiikka on identiteettipolitiikkaa vain silloin, kun kysymys on rodusta tai sukupuolesta; rodulla ja sukupuolella ei ole mitään tekemistä 'laajempien' kysymysten kuten 'talouden' kanssa; naisäänestäjien ja etnisiin vähemmistöihin kuuluvien äänestäjien huolenaiheisiin tarttuminen on 'kapea-alaista', ja työväenluokka tarkoittaa valkoisia työväenluokkaisia miehiä."

Kuten huomaa, Criado Perez kirjoittaa paikoin kärkevästi ja sikäli voisi kuvitella hänen teoksensa olevan helpostikin punainen vaate monellekin somepoteroituneelle nykylukijalle (tosin tällainen oletuslukija tuskin Näkymättömiin naisiin tarttuu). Criado Perezin edellä tekemät havainnot kielenkäytöstä tuntuvat osuvilta. Toinen Cirado Perezin kiinnostava havainto kieleen liittyen liittyy suosituskirjeisiin ja siihen, millaisia sanavalintoja niissä tyypillisesti naisista ja miehistä käytetään:

"Viimeisen noin kymmenen vuoden aikana useissa tutkimuksissa on havaittu, että suosituskirjeet - - ovat faktisesti kaikkea muuta kuin sukupuolineutraaleja. Erään amerikkalaistutkimuksen mukaan naispuolisia työnhakijoita kuvaillaan enemmän yhteisöllisyyteen viittaavalla kielellä (lämmin, ystävällinen, huomaavainen) kuin aktiivisuuteen viittaavalla (kunnianhimoinen, itsevarma). Jos suosituskirje sisältää yhteisöllisyyteen viittaavia luonteenpiirteitä, on epätodennäköisempää, että hakija saa työn, varsinkaan nainen. 'Joukkuepelaaja' on miehillä johtajan ominaisuus, mutta naisilla termi 'voi antaa sen vaikutelman, että hän seuraa muita'. Naisille kirjoitettujen suosituskirjeiden on myös huomattu painottavan matalamman statuksen opetusta korkeamman statuksen tutkimuksen kustannuksella sekä sisältävän enemmän epäilykisä herättäviä termejä (kuten varauksia ja laimeita kehuja) ja epätodennäköisemmin painokkaan kehuvia adjektiiveja kuten 'huomattava' ja 'erinomainen'. Naisia kuvailtiin useammin raatamiseen liittyvillä termeillä, kuten 'ahkera työntekijä'."

Tyttöjen ja poikien eroista kertoessaan Näkymättömät naiset nostaa esiin myös käsitteen "loistavuusharha" kertoessaan siitä, kuinka tehokkaasti ja pienestä pitäen yhteiskunta opettaa naisille ja miehille sukupuoleen sopivaa käyttäytymistä ja odotuksia:

"Opetamme lapsille loistavuusharhan pienestä pitäen. Äskettäisessä amerikkalaistutkimuksessa kävi ilmi, että kun tytöt viisivuotiaina menevät esikouluun, he ajattelevat aivan yhtä todennäköisesti kuin pojatkin, että naiset voivat olla 'tosi fiksuja'. Mutta kuuden vuoden iässä jokin muuttuu. He alkavat epäillä oman sukupuolensa kykyjä, vieläpä siinä määrin, että he alkavat asettaa itselleen rajoja. Jos heille esitellään leikki, joka on tarkoitettu 'tosi fiksuille lapsille', viisivuotiaat tytöt haluavat leikkiä sitä yhtä todennäköisesti kuin pojat, mutta kuusivuotiaita tyttöjä se ei jostain syystä yhtäkkiä kiinnostakaan. Koulut opettavat pikkutytöille, että loistavuus ei kuulu heille."

Kuitenkin "molempien sukupuolien" osallistuminen näihin "leikkeihin tosi fiksuille lapsille" (tai aikuisille) olisi tärkeää yhteiskunnan kehittymisenkin kannalta, kuten esimerkki Daina Taiminasta, hyperbolisesta tasosta ja virkkaamisesta konkreettisesti osoittaa:

"Daina Taiminalta kesti noin kaksi tuntia löytää ratkaisu, jota matemaatikot olivat turhaan yrittäneet etsiä yli sata vuotta. - - Tuhansien vuosien ajan hyperbolista avaruutta ei - - ollut olemassa. Ei ainakaan matemaatikkojen mielestä, sillä he uskoivat, että oli olemassa vain kahdenlaista avaruutta: euklidistä avaruutta eli tasoja, esimerkiksi pöytä, ja palloavaruutta. 1800-luvulla keksittiin hyperbolinen avaruus - mutta vain periaatteessa. Vaikka matemaatikot yrittivät yli sata vuotta löytää keinon kuvata tätä avaruutta fyysisesti, kukaan ei onnistunut siinä - ennen kuin Taimina osallistui Cornellin työpajaan. Sillä sen lisäksi, että Taimina oli matematiikan professori, hän piti myös virkkaamisesta. - - Kun hän näki kuluneen paperimallin, jolla Henderson selitti hyperbolista avaruutta, hän ymmärsi: voin virkata sellaisen. Ja niin hän sitten virkkasi. Koko kesän hän istui uima-altaan reunalla 'virkkaamassa hyperbolisia muotoja opetuskäyttöön'. 'Ihmiset kävelivät ohi ja kysyivät minulta: »Mitä teet?» Ja minä vastasin »Kunhan virkkaan hyperbolista tasoa.»'"

Eli "Kun puolet ihmiskunnasta suljetaan tiedon tuottamisen ulkopuolelle, potentiaalisesti mullistavia oivalluksia saattaa mennä sivu suun".

Näkymättömät naiset käsittelee myös kansantaloutta ja bruttokansantuotetta; teos avaa joitakin bruttokansantuotteen laskemisen mekanismeja ja tekee näkyväksi BKT:n mieskeskeisyyden ja siitä (naisille) koituvat ongelmat. Bruttokansantuotteeseen ei lasketa "palkatonta työtä", siis sitä työtä, jota tyypillisesti naiset tekevät ilmaiseksi:

"Naisten pois sulkeminen vääristää lukuja. Coyle viittaa sodanjälkeisestä ajasta 1970-luvun puoliväliin. Tuo aika 'näyttäytyy nykyään jonkinlaisena tuottavuuden kasvun kultakautena', Coyle sanoo, mutta tämä on jossain määrin kangastus. Suurelta osin kysymys oli siitä, että naiset menivät töihin ja että niitä asioita, joita he olivat siihen asti tehneet kotona - niitä, joita ei laskettu - korvattiin tuottein ja palveluin: 'Että esimerkiksi osti puolivalmisteita supermarketista sen sijaan, että olisi itse tehnyt kaiken kotona alusta. Osti vaatteita sen sijaan, että ompeli niitä.' Tuottavuus ei itse asiassa ollut kasvanut. Se oli vain siirtynyt näkymättömästä, yksityisestä naisten maailmasta siihen maailmaan, joka lasketaan: miesvaltaiseen julkiseen maailmaan.
        Palkattoman kotityön jättäminen laskuista on sukupuolidatan puutteista ehkä kaikkein suurin. Arvioiden mukaan palkaton hoivatyö saattaa muodostaa jopa 50 % BKT:stä rikkaissa maissa ja jopa 80 % BKT:stä köyhissä maissa."

"Ajattelemme mieluusti, että naisten tekemässä palkattomassa työssä on kysymys vain yksittäisistä naisista, jotka pitävät huolta yksittäisistä perheenjäsenistä näiden omaksi yksityiseksi hyödyksi. Ei se niin ole. Yhteiskunta laskee naisten tekemän palkattoman työn varaan, ja yhteiskunta kokonaisuutena hyötyy siitä. Kun päättäjät leikkaavat julkisista palveluista, joista me kaikki maksamme verojen kautta, niiden palvelujen tarve ei äkillisesti lakkaa. Työ vain siirretään naisten tehtäväksi, mistä seuraa kaikenlaisia kielteisiä vaikutuksia naisten työllisyyteen ja BKT:hen. Naisten tekemä palkaton työ ei siis ole pelkkä 'valinta'. Se on rakennettu sisään luomaamme järjestelmään - ja sen voisi aivan hyvin myös purkaa siitä. Tarvitsemme vain tahtoa ryhtyä keräämään tarvittavaa dataa ja sitten suunnittelemaan taloutta, joka perustuu todellisuuteen eikä mieskeskeiseen viritelmään."

Käsitellessään katastrofitilanteista (kuten erilaisia luonnonkatastrofeja) Näkymättömät naiset valottaa katastrofin erilaisia vaikutuksia eri sukupuolille ja tuo esiin muun muassa sukupuolineutraalien myrskysuojien ongelmat. Esimerkiksi Bangladeshissa ongelmana on se, että naisille ei ole omia myrskysuojiaan. Suomalaisena asiasta herää ehkäpä kysymys, että mikäköhän siinä on se ongelma? Me pidämme sukupuolineutraaliutta pikemminkin hyveenä - esimerkiksi monia julkisia wc-tiloja on muutettu kaikkien sukupuolten käyttöön ja juuri uutisoitiin alokkaiden yhteismajoituksesta, jossa samoihin tupiin majoitetaan niin miehiä kuin naisia (joskin näissä tuvissa on sukupuolille omat wc- ja peseytymistilat, joissa uutisen mukaan naiset voivat vaihtaa vaatteensa). Bangladeshin myrskysuojien ongelmana oli muun muassa se, että naiset joutuvat olemaan samassa suojassa vieraiden (perheeseen kuulumattomien) miesten kanssa, mistä syystä he voivat joutua häpeään - lisäksi suojassa, jossa pahimmillaan pitää viettää päiväkausia, on vain yksi ämpäri tarpeiden tekemistä varten ja seksuaalinen ahdistelu on yleistä. No, mikäli Bangladesh-esimerkki tuntuu suomalaiselle lukijalle liian kaukaiselta, Näkymättömät naiset käsittelee myös New Orleansia:

"Mitä tulee naisten kohtaamaan väkivaltaan katastrofitilanteissa, naisiin kohdistuvan väkivallan tiedetään lisääntyvän 'luonnonkatastrofeja seuraavassa sekasorrossa ja yhteiskunnallisessa romahdustilassa' - mutta osin juuri tuon sekasorron ja romahdustilan takia ei tiedetä tarkalleen, kuinka paljon se lisääntyy. Pyörremyrsky Katrinan aikana paikalliset raiskauskriisikeskukset jouduttiin sulkemaan, toisin sanoen seuraavina päivinä kukaan ei laskenut tai vahvistanut raiskattujen naisten määrää. Turvakodit oli myös suljettava, samoin tuloksin. Sillä välin naiset kokivat seksuaalista väkivaltaa sukupuolineutraaleissa myrskysuojissa, aivan kuten Bangladeshissa. Tuhannet ihmiset, jotka eivät olleet pystyneet poistumaan New Orleansista ennen kuin Katarina iski, majoitettiin Louisianan Superdome-stadionille. Ei kestänyt kauaa ennen kuin alkoi kiertää yksityiskohtaisia kertomuksia väkivallasta, raiskauksista  ja pahoinpitelyistä. - -
        'Siellä kuuli, kun ihmiset kirkuivat ja huusivat apua, 'Kiltti älä tee tätä minulle, kiltti auttakaa nyt joku', eräs nainen muisteli IWPR:n haastattelussa. 'Sellaista ei kuulemma tapahtunut Superdomessa. Kyllä tapahtui. Kyllä tapahtui. Ihmisiä raiskattiin. Siellä kuuli, kun ihmiset, naiset, kirkuivat. Siellä ei nimittäin ollut valoja, siellä oli siis pimeää.'"

Tätä emme kuulleet uutisissa. Tai en ainakaan minä.

Vielä lopuksi historiankirjoituksesta, jota Näkymättömät naiset käsittelee vain viitteellisen taustoittavasti keskittyessään pikemminkin nykytilanteeseen:

"Luokittelemme 1300-1600-luvut renessanssiksi, vaikka se ei ollut renessanssia naisille, jotka suljettiin edelleen paljolti älyllisen ja taiteellisen elämän ulkopuolelle, kuten sosiaalipsykologi Carol Tavris huomauttaa vuonna 1991 julkaisussa kirjassaan The Mismeasure of Woman. Sanomme 1700-lukua valistusajaksi, ja vaikka 'ihmisoikeudet' (the Rights of Man) toki laajenivat tuolloin, 'naisten oikeuksia kavennettiin: he eivät saaneet hallita omaisuuttaan tai tulojaan, ja heidät suljettiin korkeakoulutuksen ulkopuolelle, eivätkä he saaneet kouluttautua ammatteihin'. Pidämme antiikin Kreikkaa demokratian kehtona, vaikka naiset oli peittelemättä suljettu äänioikeuden ulkopuolelle."

On kiinnostavaa edes koettaa kääntää omaa ajattelumalliaan miettimään, miltä historia, joka olisi kirjoitettu naisten näkökulmasta, oikein näyttäisi.

Kokonaisuudessaan Näkymättömät naiset on ajattelemaan ravisteleva tietokirja, jollaisia tarvittaisiin lisää. Vastaavankaltainen teos suomalaisesta näkökulmasta olisi kiinnostava. Criado Perezillä on muutama Suomi-maininta, ja paikoin tulee miettineeksi, kuinka hyvin esimerkiksi amerikkalaiset esimerkit vastaavat suomalaista todellisuutta. Toisaalta maailma on nykyään (koronakriisistä huolimatta) globaali paikka, mikä tekee ongelmistakin globaaleja, vaikka olosuhteet eri puolilla maailmaa vaihtelesivatkin.

Aapo Roselius & Oula Silvennoinen: Villi itä - Suomen heimosodat ja Itä-Euroopan murros 1918-1921

Tammi 2019. 366 s.

Suur-Suomi-aate ja siihen liittyvät heimosodat on minua kiinnostava historiallinen aihepiiri, ja sen liepeiltä olen aiemmin lukenut esimerkiksi Sari Näreen ja Jenni Kirjeen toimittaman teoksen Luvattu maa - Suur-Suomen unelma ja unohdus,  Oula Silvennoisen, Marko Tikan ja Aapo Roseliuksen teoksen Suomalaiset fasistit - mustan sarastuksen airuet ja Marja-Leena Mikkolan teoksen Menetetty lapsuus - Suomalaismiehittäjien vankeudessa 1941-44. Tältä pohjalta tartuin myös Villiin itään - mutta tämä teos osoittautui hankalammaksi.

Odotin Villin idän olevan rajattu selvemmin suomalaisten toimiin "heimoalueilla", mutta kuten alaotsikon jälkimmäinen osa tuo julki, teos käsittelee myös "Itä-Euroopan murrosta". Sekin aihe on kiinnostava, mutta tämä kaikki puristettuna yhteen kirjaan oli minulle kerralla hieman liikaa. Teoksen luettuaan ymmärtää kyllä, että heimosota-aihepiiri liittyy olennaisesti siihen, mitä muualla lähialueilla samoina vuosina tapahtui. Lisäksi samat suomalaisnimet nousevat esiin, olipa kyseessä sitten sotaretkelle Karjalaan, Viroon tai vielä eteläisempään Baltiaan lähteminen. Villi itä onnistuu siis piirtämään kuvan sukupolvesta tai yksilöistä, joiden elämänsisällöksi muodostui jonkinlainen aatteellisuus tai sotiminen tai sekoileminen itsessään.

Roselius ja Silvennoinen kirjoittavat kiinnostavasti. Toivottavasti he kirjoittavat vielä lisää - ja toivottavasti hieman tiukemmalla rajauksella.

Jaana Torninoja-Latola: Yhä katselen pilviä - Elvi Sinervon elämä

 
Into 2018. 481 s.

Korona-kevät tuntui sopivalta ajankohdalta tarttua Jaana Torninoja-Latolan kirjoittamaan Elvi Sinervon elämäkertaan Yhä katselen pilviä. Sinervon tuotannosta minulle mieleenpainuvimpia ja vaikuttavimpia kokemuksia ovat olleet pienoisromaani Toveri, älä petä (1947) ja sadunomainen Viljami Vaihdokas (1946). Tuttu on myös kokoelma Oi lintu mustasiipi (kaksoiteoksesta Kellopoijut, 1950) ja blogiarkistoa tutkimalla paljastuu myös, että olen lukenut aiemmin toisenkin Sinervon elämäkerran, Kalevi Kalemaan kirjoittaman Elvi Sinervo - Vuorellenousijan (1989).

Yhä katselen pilviä kertoo Elvi Sinervon elämästä lapsuudesta vanhuuteen, ja teoksessa painottuvat 1930-, 1940- ja 1950-luku. Loppupuolellaan teos tekee näkyväksi myös Sinervon valtavan työn suomentajana: yhteensä Sinervo suomensi uransa aikana yli sata nimekettä, lähinnä ruotsista ja saksasta, mutta myös ainakin englannista.

Yhä katselen pilviä on paitsi elämäkerta, myös katsaus aikansa Suomeen. Muun muassa parisuhde- ja avioliittokulttuuri näyttäytyy teoksessa ei lopultakaan niin kovin erilaisena kuin nykyaikana: siinä missä aiemmin pitkät avioliitot olivat tyypillisempiä ja nykyään erotaan helpommin, teos näyttää, että ainakin taiteilijapiiressä sivusuhteet avioliitoissa olivat pikemminkin sääntö kuin poikkeus. Elvi Sinervon suuri rakkaus oli Mauri Ryömä, jonka kanssa Sinervo oli naimisissa, mutta suhde ei näyttäydy vain auvoisuutena. Sinervon sivusuhteista tunnetuin lienee runoilija Jarno Pennanen, mutta Sinervon kirjeiden kautta avataan myös niitä tunnetiloja, kun tunnetason kommunikaatio oman miehen kanssa ei toimi - niin tärkeä ja rakas kuin mies onkin.

Suomen historian kannalta elämäkerrassa on mielestäni kiinnostavinta sotahistorian avaaminen toisinajattelijoiden - joita pidettiin turvasäilöissä tai vankilassa - näkökulmasta. En myöskään muista tietäneeni juurikaan kuolemanrangaistuksen historiasta Suomessa - ehkä olin ajatellut, että sota-aikana ja rintamalla kuolemanrangaistusta saatettiin käyttää varsin harkitsemattomastikin, mutta että Suomessa on oikeasti ollut käytössä kuolemanrangaistus... siitä en muista kuulleeni. Näin kuitenkin oli: Sinervo sai pelätä vangitun miehensä kohtaloa (josko tälle langetettaisiin kuolemanrangaistus), ja elämäkerta tuo esiin muun muassa syksyllä 1943 toimeenpannun Martta Koskisen saaman kuolemanrangaistuksen, josta Sinervo on kirjoittanut runon "Laulu". Elämäkerran mukaan "Martasta tuli paitsi viimeinen Suomessa teloitettu nainen myös kommunistien marttyyri".

Politisoitunutta historiaa elämäkerrassa käydään läpi muun muassa rauhanliikkeen kannalta. Olen kyllä ollut tietoinen rauhanliikkeen ja vasemmistolaisuuden yhteydestä, mutta en aivan niin suoraviivaisesti, että rauhanliike oli alun perin Neuvostoliiton propagandatoimi - mistä kieltämättä herää orwellilaiset assosiaatiot kielellä vaikuttamiseen, "Sota on rauhaa", ja niin edelleen. Elämäkerran mukaan Neuvostoliiton johdolla järjestettiin Puolassa ensimmäinen suuri rauhankongressi vuonna 1948, johon Sinervo otti osaa Kiilan edustajana. Kyseinen kongressi "valitsi keskuudestaan yhteys- ja tiedotuskomitean, jonka tehtävänä oli valmistella maailman ensimmäisen rauhanvoimien kongressin koollekutsumista keväällä 1949. Valmistelu onnistui ja seuraavana keväänä Pariisissa pidettiin Maailman Rauhanpuolustajien kongressi - -. Pariisin kokouksen jälkeen perustettiin Suomen Rauhanpuolustajat - - ".

Jonkinlaisen psykohistorian kannalta elämäkerran kiinnostava punainen lanka on tarkastella ihmisen uskoa ideologiaan, uskon kokemia murtumia ja siitä seuranneita ajattelutavan muutoksia. Elämäkerta kuvaa Sinervon kasvua kommunistiksi, sokeaakin uskoa ja aatteen paloa kommunismia kohtaan, ja lopulta 1950-luvulta alkanutta epäilyä SKP:n ja Neuvostoliiton toimintaa kohtaan. Elämäkerran mukaan Sinervo elämänsä loppupuolella erosi puolueesta ja kritisoi niin puoluetta kuin Neuvostoliittoakin, mutta ei ilmeisesti koskaan luopunut siitä, mitä piti kommunismin aatteen ytimenä. Henkilökohtaista aatehistoriaansa Sinervo perkaa esimerkiksi 1960-luvulla ilmestyneessä kiilalaisten perustamassa Tilanne-nimisessä lehdessä, artikkelissaan "Nuorten todistajien sukupolvi", jota elämäkerta refeoi näin: "Hän suorastaan irvailee omilla naiiveilla käsityksillään ja yrityksillään selittää asiat parhain päin ja pohtii samalla laajemmin kysymystä, miten se kaikki oli mahdollista ja miten NKP:n puoluekoneisto manipuloi ihmistä uskomaan järjettömimpiäkin poliittisia käänteitä."

Elämäkerta tuo esiin niitä monenlaisia olosuhteita, joissa Sinervo kirjoitti. Pilvet-runokokoelma syntyi hänen valkilassaoloaikanaan ja siitä elämäkerta kertoo näin:

"Kokoelma syntyi vankilassa käsinkirjoitettuna kirjana. Elvi kokosi yksien kansien väliin vankila-aikana kirjoittamansa runot ja kirjaksi ne sitoi vankitoveri, joka siviilissä oli kirjansitoja. Elvi piirsi kansikuvan, jonka käsistään taitava toveri koruompeli kirjan kangaskannelle. Valmis kokoelma kiersi vankilassa kädestä käteen, ja kun kaikki halukkaat olivat saaneet lukea sen, lähetti Elvi kirjan [sisarelleen] Sylvi-Kyllikille talteen. Hän tajusi kirjan historiallisen arvo ja ainutlaatuisuuden eikä halunnut sen joutuvan vankilaviranomaisten käsiin ja sitä kautta mahdollisesti tuhottavaksi."

Elämäkerta sisältää jonkin verran Sinervon tuotannon analyysia ja tulkintaa. Sinervo sai jonkin verran vaikutteita ihailemaltaan Maksim Gorkilta. Viljami Vaihdokkaan Gorki-vaikutteista kerrotaan näin:

"Viljamin tärkein opettaja lapsuusvuosina on vanha kattilanpaikkuri, jonka hän sattumalta tapaa vaeltaessaan kotikaupunkinsa kujilla. Mies kertoo hänelle tarinan Dankosta, joka vaikuttaa poikaan syvästi. Elvi nappasi kyseisen tarinan romaaniinsa Maksim Gorkin novellista 'Izergiel-muori', jossa vanha nainen kertoo nuorelle miehelle ikivanhoja taruja, joista yksi on kertomus Dankosta. Danko on näkijä, jonka tehtävä on johdattaa ahdistuksessa elävä kansansa kohti valoa ja parempaa tulevaisuutta. Matka on kuitenkin täynnä vaaroja ja peloissaan ihmiset kapinoivat johdattajaansa vastaan. Lopulta Dankon on revittävä rinnastaan rakkauden tulta loistava sydän majakaksi vaaroissa vaeltaville, ja näin hän saa ihmiset turvaan. Dankolle itselleen teko tietää kuolemaa. Hän uhrautuu, jotta toiset saisivat elää. Tarinasta lumoutunut Viljami haluaa tietää, voiko Dankon kaltaisia ihmisiä olla olemassa. Kattilanpaikkurin mukaan niitä on ja ne löytyvät, jos Viljami vain osaa oikein silmin katsella ympärilleen."

Nyt, kirjoitettuani Torninoja-Latojan kirjoittamasta Sinervon elämäkerrasta, luin seitsemän vuotta sitten kirjoittamani bloggauksen Kalemaan kirjoittamasta elämäkerrasta. Teoksia - ja lukukokemustani - näyttää yhdistävän ainakin Pilvet-runokokoelman syntyprosessin kuvaaminen, jossa Kalemaa tosin korostaa eri seikkoja kuin Torninoja-Latoja.