Elli Salo: Keräilijät

Otava 2025. Lukijana Karoliina Niskanen. Äänikirjana Strytelin kautta. 4 h 52 min.

Elli Salon esikoisromaani Keräilijät on omaääninen, samanaikaisesti koskettava ja groteski teos. Päähenkilö menee tekemään arkeologista kenttätutkimusta perä-Kainuuseen Venäjän rajan lähettyville. Korvessa keskellä ei mitään, "Läätteessä" (mikä lukijalla assosioi sotahistoriatematiikankin vuoksi Raatteentiehen, mitä tässä lienee haettukin) asuu luontokuvaaja Ani, jonka tämänhetkinen elämä on vähän niin ja näin. 

Ani on koettanut tehdä luontomatkailubisnestä syrjäisellä leirintäalueella, mutta teoria kuulostaa kauniimmalta kuin mitä itärajan syrjäiset leirintäalueet ehkä tuppaavat todellisuudessa olemaan. Luontokuvausta Ani edelleen tekee, mutta alkoholi vie välillä enemmän, välillä vähemmän. Leirintäalueella, jonne minäkertoja pikkumökkiin majoittuu, asuu pysyvänoloisesti vanhassa asuntovaunussaan myös Ljudmila, joka elanto tulee pitkälti marjanpoimimisesta. Tämä kolmikko - ja tietysti myös Anin koira Ystävä, rajavartiolaitokselta eläköitynyt susikoira - on kerronnan keskiössä, ja kolmea naista yhdistää se, että jokaisen elämä itse asiassa tällä hetkellä on vähän niin ja näin. Mitä kohti tässä oikein olisi menossa, vai ollako tässä?

Keräilijät-romaanin motiivit ja teema liittyvät teoksen nimeen. Eri henkilöt keräilevät konkreettisesti kuka mitäkin - minäkertoja arkeologisia löytöjä, Ljudmila marjoja, Ani ihmisiä elämäänsä vaikka erakoksi naamioituukin - ja romaani itsessään on myös eräänlainen keräilyerä, mutta ehdottomasti hyvässä mielessä: keskushenkilöt ovat tarinassa, koska ovat ajatuneet sinne, missä kohtaavat, ja arkeologiset löydöt ovat olemassa siellä missä ovat jos ovat, ja niiden jäljille on päästy muistokeruun avulla. Päähenkilön veli on kuollut, ja suru on osa häntä. Hänkin on eräänlainen muistojen keräilijä - paitsi sotahistoriallisten muistojen, myös oman elämänsä muistojen.

Kerronnassa on mahtavaa lakonisuutta ja groteskia huumoria, ja välillä ei voi kuin nauraa henkilöhahmojen tarinoille. Henkilöihin kuitenkin suhtaudutaan empaattisesti. Jokaisella heistä on heikkoutensa, ja juuri se tekee heistä inhimillisiä ja aitoja. Sillä mennään, mitä on.

Elli Salo tuo kotimaiseen kirjallisuuteen uuden äänen, jossa tuntuu olevan hieman kaikuja toisaalta Alexandra Salmelan groteskista tyylistä tai Jaroslav Hašekin huumorista, toisaalta selkosten eräkirjallisuudesta, jota on kerrontaan on pastissoitu suoraankin mukaan. 

Kustantamon sivujen kirjailijaesittelyn mukaan Salo toimii Kansallisteatterin kotikirjailijana, ja romaaniin pohjautuvan näytelmän kantaesitys on Kajaanin kaupunginteatterissa. Toivottavasti esitys nähtäisiin myös Kansallisteatterin lavalla. Romaanin voi kuvitella taipuvan näytelmäksi toimivalla ja puhuttelevalla tavalla.

Matkakoski, Tornionjoki

 

Tornionjoen Matkakoskella on kauniit maisemat ja kosken kohinasta pääsee nauttimaan sekä hiekkarannalla että kalliolla.

Ulrika Lagerlöf: Lakkasuo

 

"Lumi on rakeista ja märkää jalkojen alla ja roiskuu pitkin sääriä juostessa." 

Ruotsinkielinen alkuteos Hjortronmyren. Suom. Kristiina Vaara. Otava 2025. 400 s.

Lakkasuo on viihderomaani, jonka tapahtumat sijoittuvat Pohjois-Ruotsiin ja joka kertoo rakkaudesta, suvun salaisuuksista ja luonnon merkityksestä. Romaani etenee kahdessa aikatasossa. Nykyisyys tapahtuu vuonna 2022, ja nykyhetken keskushenkilönä ja samalla romaanin päähenkilönä on metsäteollisuusyhtiössä työskentelevä Eva, joka lähetetään kotikyläänsä ratkomaan yhtiön mediaskandaalia. Menneisyys puolestaan sijoittuu sotia edeltäviin vuosiin 1930-luvulla. Ollaan samassa pohjoisruotsalaisessa pikkukylässä, ja keskiössä on Evan 17-vuotias isoäiti Siv. Sivillä ei ole mahdollisuutta jatkaa opintoja, vaan hänet lähetetään kokiksi savottakämpälle keskelle miehistä maailmaa ja korpea. 

Menneisyyden tasolla romaanissa on kyse Sivin kasvukertomuksesta ja valinnoista, joita hän tekee tai hänen on mahdollista tehdä. Savottaelämä näyttäytyy raskaana työnä ja nuoren tytön epävarmuutta ja varmuuden hiljattaista kasvamista kuvataan uskottavasti. 

Lakkasuon tematiikka käsittelee paitsi luontosuhdetta ja ihmisten suhtautumista metsään eri aikoina ja eri näkökulmista, myös ruotsalaisten ja saaamelaisten välistä suhdetta ja siihen liittyvää kitkaa, joka tulee näkyväksi metsään liittyvien ristiriitaisten intressien ja keskenään ristiriidassa olevien oikeuksien kautta. Myös aktivismia käsitellään sekä nykyajassa, jossa aktivistiteinit kampanjoivat metsän suojeluarvojen puolesta hakkuita vastaan, että menneisyydessä, jossa osa saamelaisista herää yhteiskunnalliseen aktivismiin maanomistukseen liittyvien oikeuksiensa puolesta. 

Lakkasuon juonessa on monia tasoja ja viihderomaaniin sopivia onnistuneita elementtejä: rakkautta, salaisuuksia, jännitystä ja yhteiskunnallisia teemoja. Evan ja Sivin tarinan rinnakkain kulkeminen osoittaa, kuinka aika, jossa elämme, määrittää elämän ongelmia ja niiden ratkaisemisen tapoja.

Matt Haig: Mahdoton elämä

 

Aula & Co 2025. Englanninkielinen alkuteos The Life Impossible. Suom. Sarianna Silvonen. Äänikirjana Storytelin kautta. Lukija Krista Putkonen-Örn. 12 h 7 min.

Matt Haigin uusimmassa romaanissa Mahdoton elämä on hyvin samantyyppinen asetelma kuin Keskiyön kirjastossakin: päähenkilö on tyytymätön elämäänsä, tapahtuu jokin yllättävä käänne ja erinäisten tapahtumien kautta lopulta päähenkilö ymmärtää elämän kauneuden ja arvon. 

Mahdottomassa elämässä päähenkilö on eläkkeellä oleva englantilainen matematiikanopettaja Grace Winters, jonka poika on kuollut tapaturmaisesti ja mies luonnollisesti vanhuuteen. Hän asuu yksin talossaan ja päivät toistavat toisiaan. Sitten hän saa kuulla opiskeluaikaisen ystävänsä - jonka kanssa hän ei juuri opiskelivuosien jälkeen ole ollut yhteydessä - kuolleen ja testamentanneen hänelle talon Ibizalta. Grace päättää tarttua tilaisuuteen ja lähteä Ibizalle.

Kuten Helsingin Sanomien kirja-arviossa todettiin, Mahdoton elämä on kuin Ibizan matkailumainos - romaanissa saaren luonto (sen lisäksi, että kyseessä on vapaamielinen biletyssaari) nousee suorastaan keskushenkilön asemaan. Romaanin luonto- ja miljöökuvaus onkin oikeastaan sen parasta antia, ja tekee Mahdottomasta elämästä hyvän kesäkirjan.

Keskiyön kirjaston tapaan myös Mahdottomassa elämässä on realismin rajat ylittävä elementti, jota kuvataan hyvin ja joka sopii tarinan ja miljöön maailmaan. Tarinasta itsestään sen sijaan en nauttinut niin paljoa, sillä siinä on kovin mustavalkoinen hyvä-paha-vastakkainasettelu: saaren (ja maailman) luonto on uhattuna, kun kasvottomat suuryritykset haluavat rakentaa hotelleja koskemattomiin luontokohteisiin. Gracen tehtäväksi jää selvittää, kuka rakennushankkeen takana on ja millaista hallinnon kulisseissa tapahtunutta suhmurointia siihen oikein liittyy.

Päähenkilövalinta itsessään sen sijaan on freesi: Grace on hieman yli 70-vuotias, mikä antaa hänelle toisaalta elämänkokemusta ja itsevarmuutta tehdä päätöksiä - toisaalta koska hän on uskaltautunut täysin epämuokavuusalueelleen lähtiessään hänelle tuntemattomalle Ibizalle, hän on myös epävarma ja osaamaton. 

 

Känkkärän luontopolku, Kouvola

 

Känkkärän luontopolku sijaitsee Kymijoen varrella Kouvolan Anjalassa. Maisema on kerroksellinen: punaisella reitillä (vaativa) noustaan erämaiselle kalliolle, jonka juurella on lehtomaistakin maisemaa ja päällä käkkäräisiä havupuita, rotkomaisessa laaksossa virtaa Kymijoki ja vastarannalla näkyy Inkeroisen tehdasalueen teollista miljöötä. 

Kallion jälkeen punainen polku laskeutuu joen rantaan, muuttuu sini-vihreäksi (helppo/esteetön) ja johtaa laavulle, missä maisema avartuu. 

Strömforsin ruukki, Ruotsinpyhtää

 

Strömforsin ruukin alue Ruotsinpyhtäällä on idyllinen kesäpäivän viettämisen kohde. Miljöössä on punamullalla maalattuja puutaloja, pieniä putiikkeja, ravintola tai useampi ja myös mahdollisuus majoittua. Vehreissä maisemissa on rentouttavaa harhailla, ja päämäärätietoisempi luontoihminen voi vaikka vuokrata kajakin.

Strömforsin ruukkiin on lyhyt matka poiketa 7-tieltä. Itse kävin päiväretkellä. Puotien tarjonta oli monipuolista: minua kiinnosti eritoten erilaiset käsityöt ja artesaanituotteet, joita olikin tarjolla monipuolisesti ja paikoin varsin edullisestikin. Rakentajaa ja remontoijaa voi puolestaan kiinnostaa Roseborg, perinnerakentajan rautakauppa, jossa pääsee hiplaamaan vanhoja ikkunoita, ovia ynnä muuta kiinnostavaa, vaikka ei olisi mikään rakennusprojekti erityisesti meneilläänkään.  

Kierroksen päätteeksi nautin herkullisen ja runsaan lohileivän ravintola Strömforsin Myllyn vehreällä kesäterassilla.

Marja Kyllönen: Vainajaiset

"Yö oli kuolonmusta ja vaiti, taajama paljas kuin karrelle palanut maa."

Teos 2022. 349 s.

Marja Kyllösen romaani Vainajaiset on aiheeltaan synkkä ja tyyliltään hyvin omaääninen romaani. Olen viime aikoina lukenut tai kuunnellut melko juonivetoisia tai muulla tapaa helposti lähestyttäviä romaaneja, ja alussa Vainajaiset tuntui vaikealta. Mietin jopa lukemisen luovuttamista heti alkuunsa - tätä harkitsemaan sai eritoten romaanin synkkääkin synkempi maailma. Kaikki on jotenkin masentavaa ja kielikuvat ovat groteskeja (esimerkiksi kaalilaatikkoa kuvataan "ulonruskeaksi", "märännönlämpimäksi ja limaiseksi", "kuin palaksi hukkuneen ruumista", jonka "nahalla suonet muljuavat" ja "lihasattumat livahtelevat kuin kielet" sekä lisäksi "imeläksi kuin siitä puhkeava pieru"). Sitten kuitenkin päätin, että pidinpä romaanista lopulta tai en, välillä tekee hyvää haastaa itseään lukijana. Sillä haasteelta Vainajaiset tuntui.

Kun romaaniin päätti sitoutua, jossain vaiheessa sen maailma ja kerrontaratkaisu imi mukaansa. Tematiikka on synkkää. Eletään jossain korpimailla ja köyhyydessä, aikajänne on pitkä (1900-luvun alkupuolelta 1990-luvulle) ja kerronta keskittyy aika ajoin eri henkilöihin. Kaikkia henkilöistä - Raunoa, Inari-Laimia, Herttaa, Nuuttia ja Veikkoa - yhdistää menetys. Jotakin puuttuu, jotakin olisi voinut olla mutta sitä ei koskaan saanut tai sen sai liian myöhään tai vääränlaisena - ja tyhjyyden kantaminen on raskas taakka. 

Edellä listattujen henkilöhahmojen lisäksi romaanissa on minäkertoja, jonka kerronta aika ajoin puhkeaa jostain tuonpuoleisesta romaanin todellisuuteen ja sekoittuu henkilöhahmojen ajatuksiin ja kokemuksiin - minä on joku, joka voisi olla mutta ei ole. Ääni on koodattu kerrontaan lihavoidulla, tummalla fontilla, ja ratkaisu toimii hienosti. Minän viestit ovat synkkiä, väkivaltaisia, groteskeja ja pahoja. 

Kollaasitrekniikkaa kerrontaan tuovat "lehtileikkeet", jotka piirtävät näkyviin ajankuvaa ja ankkuroivat tapahtumia aikaan, vuosiin, vuosikymmeniin.

Ehkä Vainajaisissa voi tunnistaa myös groteskia huumoria kerronnan ja kielikuvien ylitsepursuavuudessa. Esimerkiksi Hertta on tyttö, joka ei ole penaalin terävin kynä ja jota kiusaavat sekä siskot että koulutoverit. Hertta on hymyileväinen ja koettaa miellyttämisellä saavuttaa hyväksyntää, mutta hän on loputtoman yksinäinen ja masentunut tyttö. Hän on altis hyväksikäytölle, minkä mahdollisuuteen romaanissa toisaalla vihjataan ja toisaalla taas kuvataan ankaraa seksuaaliväkivaltaa. Tässä näyte Hertan henkilökuvan luomisesta:

"Toukokuun vetinen valo liritti sintuna sisään ikkunoista ja läikkyi laihana laseissa, lusikoissa. Hertta lysötti väärällä puolen pöytää - aina vain väärällä, vaikka hän alati vaihtoi paikkaa ja valtasi muitten tuoleja - ja pälyi perhettään, vieraita kasvoja ja kilpistyneitä silmiä. Siskot kakottivat pöydässä naamat polleina ja puunattuina kuin uutisperunat ja äidin silmänluonti heidän rinnallaan oli väsähtänyt, läntässä siemenperunan lailla, ja isä tuhnotti paikallaan pösäkkänä ja päättömänä kuin paistinpotka. Hertta olisi mielinyt olla heistä kuka tahansa muu kuin oma inha itsensä." 

Henkilökuvaus romaanissa ylipäätään on tarkkanäköistä, menetyksen ja tyhjyyden vaikutusta kuvataan realismin ylittävillä keinoilla, mikä tekee kokemuksista itse asiassa uskottavampia. 

Vainajaiset ei ole helppo romaani, mutta eivätpä ole sen käsittelemät aiheetkaan helppoja.

Linnunradalla @ Kiasma, Helsinki

Kiasmassa esilläoleva Linnunradalla-näyttely "johdattaa pohtimaan ihmisen suhdetta ympäristöönsä, muihin lajeihin ja teknologiaan" ja esittää kysymyksen: "Mikä on ihmisen osa ja tulevaisuus maailmankaikkeudessa?" Näyttelyssä on esillä monenlaista taidetta: tauluja (niin grafiikkaa kuin maalauksia ja kollaasejakin), videoteoksia, veistoksia... Kokonaisuus on kiinnostavasti kuratoitu ja osassa teoksia hyödynnetään myös tekoälyä. Teosten aikajana ulottuu 1700-luvulta (alkemistiaiheinen Sinebrychoffin museosta lainassa oleva pieni maalaus) nykypäivään saakka. Ja teokset todella saavat pohtimaan näyttelytekstin esittämää kysymystä!

Tampereella perustetun taiteilijaryhmä Rodtsenko-seuran Olet nyt tässä II (sarjasta Punainen Sampo) asettaa olemisen ja tässäyden omanlaiseensa näkökulmaan:

 

Jonkin verran aikaa tuli vietettyä Arecibo-viestin (lähetetty avaruuteen 16.11.1974) äärellä. Kuvan perusidea oli tuttu, ja selitysosa sai pohtimaan ihmiskunnan saavutuksia ja tapoja, joilla kommunikoimme. Itse viestin ulkoasusta tulee lähinnä mieleen ysärin alkupuolen tulostusjälki, ja jos olisin ulkoavaruudessa asuva tiedostava olento, en kyllä tiedä, mitä tällaisesta mediatodellisuuteeni tupsahtavasta viestistä osaisin tulkita. Mutta onpahan ainakin yritetty kommunikoida!

 

Näyttelystä jäi mieleen myös video, jossa laama harhailee tyhjässä ruokakaupassa. Vaikka ympärillä on lähes loputtomasti ruokaa ja juomaa, laama on lähinnä hämmentynyt. Sille mikään ei näytä syötävältä, koska kaikki on paketeissa ja pakkauksissa. Teos tekee hientosti näkyväksi mykyajan keinotekoisuutta ja etäisyyttä luontoon. Näyttelyssä on myös Charles Bukowski -robotti, jolle voi jutella (englanniksi) ja joka  vastaa sitaatein Bukowskin tuotannosta. Keskustellessaan robotti santsaa olutta hanasta, kulauttaa tuopin tyhjäksi ja pissaa. Niin - siis mikä olikaan ihmisen ja robotin ero?

Sissi Penttilä & Aku Varamäki: Planetaarinen vaatekaappi

Gummerus 2024. Storytelin äänikirja, 7 h 3 min.

Sissi Penttilän ja Aku Varamäen kirjoittama tietokirja Planetaarinen vaatekaappi kertoo vaatetuotannon ongelmallisuudesta maapallon ja ympäristön kestokyvyn näkökulmasta nykypäivänä. Teos lisää teitämystä vaatetuotannosta ja kestävästä kulutuksesta ja toimii hyvin kuunneltuna. Teoksessa tuodaan selvästi ja riittävän monta kertaa esiin se, että planetaarisesti kestävä määrä vaateostoksia vuodessa on seitsemän. Siinä on jonkin verran peilaamisen varaa varmasti itse kullekin länsimaiselle kuluttajalle.

Maria Turtschaninoff: Suomaa

 

Alkuteos Arvejord, suom. Sirkka-Liisa Sjöblom. Tammi 2022. Storytelin äänikirja, 11 h 44 min.

Maria Turtscaninoffin romaani Suomaa kertoo Nevabackan tilan historian 1600-luvun lopulta nykypäivään: alussa on metsämaa nevan vieressä, ja sinne astelee Ruotsin vallan ajan sotamies Mats, joka sotimiseen ja sotaväkeen kyllästyneenä rakentaa paikalle tuvan, jota alkaa kutsua Nevabackaksi ja Nevabackasta tulee myös hänen sukunimensä. 

Romaanin luvut on rakennettu siten, että kunkin kertojana on aina uuden sukupolven edustaja, ja tällä tavoin Suomaa tulee kuvanneeksi Suomen historian käänteitä ja oloja mikrohistorian tasolla. Turtschaninoffin tausta on nuortenkirjallisuudessa ja fantasiassa, mistä näkyy viitteitä myös aikuisyleisölle kirjoitetussa Suomaassa. Fantasian kanssa flirttaileminen näkyy siinä, että mukana on mytologiaa ja kansanperinnettä, joka solahtaa kerrontaan ja eri aikojen maailmankuvan välittämiseen osuvasti. 

Aika etenee, maailma kehittyy ja kehitys ulottuu Nevabackaan saakka - on poliittista kuohuntaa, sortoa, sotaa ja nälkää, mutta myös uusia tuulia ja sivistystä. Eri luvuissa käytetään eri kerrontatekniikoita, esimerkiksi osa luvuista rakentuu kirjeenvaihdosta tai päiväkirjasta, osa puolestaan kerronnasta. Henkilöhahmot edustavat eri sukupuolia ja eri ikäisiä ihmisiä. 

Suomaata on kiinnostavaa kuunnella paitsi Suomen mikrohistorian kuvauksena, myös siitä näkökulmasta, kuinka eri ikäiset ihmiset kokevat asioita. Esimerkiksi 1900-luvulle tultaessa kuvauksen keskiössä on Doris-niminen henkilöhahmo: 1900-luvun alkupuolella sivuhenkilönä, jota tarkastellaan siskontytön näkökulmasta, sittemmin vanhana päähenkilönä ja kun hän kuolee, häntä muistelee siskontytön eläkeikäinen lapsenlapsi. 

Voisi miltei sanoa, että Suomaan päähenkilönä on luonto - metsä ja suo. Ihmisten sukupolvet syntyvät ja kuolevat, ja kunkin sukupolven suhde luontoon on omanlaisensa: mitä pidetään arvokkaana ja mitä ei, millaista elämää kohti mennään - ja saman sukupolven sisälläkin on luontoa eri tavoin arvottavia henkilöitä.

Suomaan kuuntelemisesta saa ihan tervettä historiallista perspektiiviä keskelle arkea, ja romaani muistuttaa myös siitä, että ihmisen elämänmitta ei lopulta ole kovinkaan pitkä.

Katja Kettu: Erään kissan tutkimuksia

"Meri, jossa me Fermentoidut Sielut kellumme, on jonkinlaista olemisen usvaa."

Otava 2023. 355 s.

Katja Ketun uusimmassa romaanissa Erään kissan tutkimuksia liikutaan kahdessa aikatasossa: nykyajassa, jossa Kirjailija kokee lapsettomuuden ja keskenmenon tuskaa, ja sadan vuoden takaisissa ajoissa, joista alkaen kuvataan Kirjailijan esiäidin Eevan elämää Puuttenperällä, pohjoisessa Suomessa Venäjän rajan kupeessa. Romaanin realistisen tason rikkoo henki, joka lähetetään Toimistosta Kissan hahmossa maan päälle auttamaan Kirjailijaa tämän suruissa ja murheissa.

Erään kissan tutkimuksia on Katja Ketun romaanien parhaimmistoa. Maaginen realismi on yhtä luontevaa kuin romaanissa Yöperhonen. Romaanin kieli löytää oman uomansa, mukana ja on vahva pohjoisen sävy ja alkukantaisuus, mutta luontevasti ja sopusoinnussa Kissan käyttämän kielen kanssa, joka puolestaan on yleiskielistä. 

Romaanissa keriytyy auki Kirjailijan suvun tarina Puutteenperällä - kuinka esiäiti Eeva, äpärälapsi, perustaa perheen Mahten kanssa ja kuinka he alkavat luoda itselleen elinpiiriä Perukkaan, ja kuinka elämä heitä ja heidän jälkeläisiään siellä viskelee. Eevan päiväkirjamerkintä vuodelta 1945 kertoo elämän ankaruudesta ja Eevan kestävyydestä - samasta kestävyydestä, joka Kirjailijan pitäisi nykyajassa löytää itsestään:

"Kylymä kevät. Mie seisoin siinä oman kojin raunioilla ja katoin Mahten kumaruutta, ja silloin kävi ensi kertaa mielessä epäilys, että onko tässä mithän järkiä ja onko turhaa kaikki ollut vainen. Että tänne on tultu, Perukkaan, viimesille rajamaille, villin äärelle, ja koetettu jotakin rakentaa. Vaan aina kun on jotaki kasaan saatu, on joku tullu ja sen pistäny poroksi palamaan. Nuin vain, meiltä kysymäti. - - Koko ajan tulkutan ittelleni, että minun tehtävä on auttaa Mahtea jaksamaan. Ja Pojua. Ja Tyttiä. Mie olen vaimo ja äiti ja jo nelivitonen aikaihminen. En mie enää horju, se eijole minun tehtävä. Minun toimi on kestää ja taipua, mie olen sen vastuusa noile muile."

Romaanin mieshahmot näyttäytyvät joko herkkinä ja suojeltavina tai vittumaisina öykkäreinä, joten heidän varaansa naiset eivät voi laskea - lopulta on pärjättävä itse.

Kun Kirjailija nyky-Helsingissä romahtaa saatuaan keskenmenon, Kissa ohjaa hänet etsimään voimaa ja vastauksia Puutteenperältä, juuriltaan. Kissa ja Kirjailija matkustavat yhdessä kauas pohjoisen rajaseuduille, missä he saavat olla rauhassa. Kun kesä alkaa olla ohi, Kirjailija palaa Helsinkiin, mutta Kissa, eläimenviettiensä ohjaamana, päättää jäädä saareen. Romaanin kerronnassa on myös huumoria. Kissa kuvailee saareen jäämisen ratkaisuaan näin:

"Ilma kylmenee. Aamuisin tuntuu kuura tassun alla ja metsästäminen käy vaikeammaksi. Koivujen lehdet hehkuvat hetken keltaisina, on aurinkoisia mutta koleita päiviä, eikä kukaan lämmittämässä pirttiä eikä kammaria. - - Tänään illasta näin sen. Mustan, kiilusilmäisen hahmon, joka seisoi metsän rajassa. - - Nyt ymmärrän, että saattoi olla hienoinen virhe, etten lähtenyt Kirjailijan mukaan. Että tässähän saattaa mennä vallan henki."

Vaikka Erään kissan tutkimuksia käsittelee Suomen historian vaikeita vaiheita ja Kirjailijan esiäidin perheen hankaluuksia ja vastoinkäymisiä sekä kipeää lapsettomuuden teemaa, Ketun sanavalinnat ja tapa käyttää kieltä pääsevät loistamaan ja tuovat kerrontaan myös kepeyttä. Esimerkiksi kohdassa, jossa Kissa kertoo vuodesta 1921 ja Eevan ja Mahten lapsen syntymästä, kuvataan lisääntymistä näin:

"Olen sen tutkimuksissani ennenkin huomannut. Miten ihmiselukka muuttuu, kun sillä on poikanen. Eikä ihminen ole ainoa, kyllä nuori poronarttukin muuttuu vakavaatimeksi kun vasoo ensimmäisen kerran. Norsuemo jättää jahkailut savannilla ja sitkastuu. Ei enää kärsäile ympäriinsä, vaan alkaa miettiä juomapaikkoja ja agavepensaiden sijaintia. Mutta ihminen on ehkä ainoa, jota syntymän ihme hämmästyttää kauhuun saakka. Niin käy Mahtelle ja Eevallekin. Sillä nyt ei enää huithapeloida nuorina kyyhkyläisinä eikä seikkailla miten sattuu. Lapselle pitää saada seinähirret ympärille, ja vaatetta päälle."

Erään kissan tutkimuksia on siis samanaikaisesti historiallinen romaani, realismia ja maagista realismia yhdistelevä teos ja kuvaus sukupolvien jatkumosta ja siitä, kuinka yksilö voi hyväksyä itsensä ja kohtalonsa ja elää omaa elämäänsä sellaisena kuin se hänen tekemien valintojensa ja muiden elämäntapahtumien kautta on mahdollista. Luovuttaa ei tule, vaan "Pistää kynttä ketoon" varsinkin silloin, kun on vaikeaa - aivan kuin esiäidit ja muut vahvat naiset ovat ennenkin tehneet.

Aimo Halila: Iitin historia II - Kunnallishallinnon synnystä ja ylisen Kymenlaakson teollistumisen alkamisesta toiseen maailmansotaan

 

Iitin kunta ja seurakunta, 1966. 687 s.

Tämä taitaa olla ensimmäinen kerta, kun luen paikallishistoriaa, ja se osoittautui kiinnostavaksi. Paikallishistoriaan tutustuminen havainnollistaa aivan uudella tavalla niitä historiankirjoituksesta tuttuja kohtia, joissa jokin muutos on tiivistetty yhteen virkkeeseen. 

Iitin historia II:ta lukiessa konkretisoitui esimerkiksi maatalouteen, arkeen ja asumiseen, liikenteeseen, koulutukseen ja hyvinvointivaltiota edeltäneeseen köyhäinhoitoon liittyviä seikkoja. 

Eniten teoksessa yllätti alaluvussa "Karjatalous 'vanhaan malliin'" esiin noussut fakta siitä, että suunnilleen kivikaudelta peräisin olevaksi kuvittelemani suomalaiskansallinen huussikulttuuri vaikuttaakin olevan melko uusi asia: 

"Lampaat kalusivat talon läellä metsämaita tehden siten puustolle suuria tuhoja. Siat kulkivat vanhaan tapaan yhä pitkin kylää tonkimassa. Emakot porsivat väliin metsään; porsaat palasivat 'kotiin' vasta roudan tultua. 'Oli kiire laskemaan siat ulos pahnasta aamulla, että ehtivät ensimmäisenä korjaamaan ihmisten ulostus- ym. jätteet myös naapurin rakennusten vierestä' - sioille lanta oli välttämätöntä bakteerien saamiseksi -, sillä käymälöitä ei yleensä ollut. Nehän olivat vanhan kansan mukaan herrasväen ylellisyyttä."

Luvussa käsitellään maataloutta 1860-luvulta eteenpäin, joten jokseenkin hämäräksi jää ajankohdan "vanhaan malliin" täsmentyminen. 

Iitin historia II -teoksessa viehättää myös 1960-luvun nyt vanhanaikaiselta tuntuva kirjoitustyyli ja -tapa. Oli ihmeellisen rentouttavaa irtautua hetkeksi puhelimesta ja sen sähköisistä sisällöistä ja upota teoksen maailmaan.

Vaellus @ Ryhmäteatteri, Helsinki

Anna Krogeruksen kirjoittama ja Laura Jäntin ohjaama näytelmä Vaellus Ryhmäteatterissa on sillä tavoin erilainen näytelmä, että se keskittyy hyödyntämään näytelmäilmaisun perinteisiä keinoja ja saa katsojat pauloihinsa silkalla läsnäololla. Mukana ei ole videotehosteita, neljännen seinän rikkomista tai jonglöörausta, ja se tuntuu yllättävän freesiltä.

Vaelluksessa seurakunnan työntekijät ja ulkopuolinen (yt-)konsultti ovat lähteneet Lappiin vaeltamaan, ja jokaisella heistä on erilaiset odotukset siitä, miksi vaeltamassa ollaan ja mitä vaeltaminen oikein tarkoittaa. Erämaassa henkilöhahmojen väliset suhteet ja kunkin hahmon sisäinen dynamiikka tulee näkyväksi. Jokaisessa hahmossa on enemmän kuin miltä alkuasetelman perusteella näyttää, ja jokaisessa on sekä tragiikkaa että komiikkaa. 

Ne hetket, jolloin näytelmässä lauletaan, ovat perusteltuja ja niistä muodostuu koskettavia.

Vaellus näyttää nykyajan ongelmien naurettavuuden ja samalla sen haavoittuvuuden, joka meissä jokaisessa pinnan alla on.

Hirvimetsä @ Teatteri Jurkka, Helsinki

 

Teatteri Jurkan Hirvimetsä (ohjaus Tuomo Rämö) oli hieno teatterikokemus. Näytelmässä isä ja hänen aikuinen poikansa (Timo Torikka ja Markus järvenpää) lähtevät hirvimetsälle, missä kohdataan myös hirvi (Kristiina Halkola). Näytelmä kertoo isän ja pojan suhteen jännitteistä ja sitä kautta eri sukupolvien välisistä yhtäläisyyksistä ja eroista, ja toki myös nykyihmisen luontosuhteesta. Tässä tematiikassa on varmasti tarttumapintaa itse kullekin katsojalle.

Näytelmä on rytmitetty erittäin onnistuneesti. Kiusalliset, humoristiset ja traagiset kohtaukset vaihtelevat siten, että jännite pysyy yllä koko näytelmän ajan. Ehkäpä huoneteatterikokoisen näytelmän etuna on se, ettei esityksen pituus pääse kasvamaan niin massiiviseksi, kuin joskus laitosteattereissa tuppaa käymään, mikä eittämättä johtaa joko tyhjäkäyntiin näytelmässä tai levottomaan liikehdintään yleisössä. 

Näytelmän hirven roolissa tavoitetaan hienosti se, mitä tuntemuksia ja ajatuksenkaltaista tajunnanvirtaa luontokappale saattaa kokea. Hirvessä on samanaikaisesti sekä herkkyyttä että voimaa.

Huumorikohtauksista onnistuneimpia on mielestäni ampumakoe, johon sekä isä että poika osallistuvat ennen hirvimetsälle lähtemistä. Kohtauksessa on käytetty oivaltavasti videotekniikkaa!

Olivia Newman: Suon villi laulu

Finnkino myy nykyään lippuja mysteerinäytöksiin: katsoja ei ennen elokuvan alkamista tiedä, mitä leffaa on tullut katsomaan, ja elokuvat ovat sellaisia, jotka ovat vasta tulossa ensi-iltaan. Mikä oivallinen konsepti! Meidän mysteerielokuvamme paljastui jo ensimmäisten sekuntien aikana Olivia Newmanin ohjaamaksi Suon villiksi lauluksi - koska olen lukenut kirjan, suomaiseman kuvaus vihjasi tähän jo vahvasti, ja kun puhe alkoi, olin asiasta varma. 

Elokuva siis perustuu Delia Owensin samannimiseen bestseller-romaaniin ja noudattelee uskollisesti romaanin juonta. Kyse on hyvän mielen elokuvasta, eräänlaisesta aikuisten sadusta, vaikka fantasiaelementtejä tarinassa ei olekaan. Tarina noudattaa kuitenkin ryysyistä rikkauksiin -kaavaa, eli kertoo kuvaannollisesti ruman ankanpoikasen kasvamisesta joutseneksi, ja kuten kirjankin juonessa, lopusta löytyy vielä yllätys katsojalle. 

Kyseessä on niin sanotusti ihan kiva leffa - tietoisesti en olisi tätä hakeutunut katsomaan, mutta mysteerinäytöksen sisällöksi tämä oli erinomainen elokuva.

Karin Smirnoff: Lähdin veljen luo

 

"Lähdin veljeni luo."

Tammi 2021. Suom. Outi Menna. Ruotsinkielinen alkuteos Jag för ner till bror, 2018. 370 s. Nextoryn e-kirja.

Karin Smirnoffin esikoisromaani Lähdin veljen luo on yksi niistä kirjoista, joita ei meinaa malttaa laskea käsistään. Tarina sijoittuu Pohjois-Ruotsiin ja teoksessa - sen kielessä, maailmassa, kerronnassa, juonenkäänteissä - on jotakin samaa kuin Rosa Liksomin, Susanna Alakosken ja Kreeta Onkelin teoksissa.

Romaanin päähenkilö on Jana Kippo, joka on kotoisin pikkukylästä Pohjois-Ruotsista, ja romaani alkaa konkreettisesti siitä, kun aikuinen Jana lähtee veljensä luo kotikylään. Tuiskuaa lunta ja Jana tarpoo bussipysäkiltä kohti kotitaloa, mutta eksyy tuiskussa ja kohtaa kyläläisen miehen. 

Lähdin veljen luo piirtää kuvaa Janan lapsuudesta, nuoruudesta, pikkukylästä ja pinnan alla olevista salaisuuksista ja tarinoista: "Se että tiesin asioita ihmisistä joita en tuntenut tarkoitti että hekin tiesivät asioita minusta." Lähdin veljen luo käsittelee insestiä, perheväkivaltaa, pedofiliaa, henkirikoksia, köyhyyttä, näköalattomuutta ja päihdeongelmia. Tematiikka on hyvin synkkää, mutta kielen ja kerronnan vuoksi romaanin maailma ei välity synkkänä.

Janan ja hänen veljensä suhde sekä isään että äitiin on ollut lapsuudessa eri tavoin vaikea. Molemmat heistä vihaavat isäänsä, Jana vaikuttaa vihaavan myös äitiään mutta veli tuntuu ymmärtävän äitiä. Janan viha isäänsä kohtaan näkyy esimerkiksi sitaatissa "Joka lauantai taatto sanoi että heppa pantaisiin lihoiksi. Minä ajattelin. Kun sinä kuolet sinun päänahastasi tehdään satulanpäällinen", joka heijastelee Janan lapsuudenkokemusta. Romaanin nykyhetkessä Jana puolestaan on alkanut työskennellä kotihoidossa ja kohtaa kylän vanhuksia, joista yhden kanssa hän käy seuraavanlaisen dialogin:

“Näytät edelleen ihan samalta. Ja muistutat kovasti isääsi. Mitä Erkille kuuluu.

Pelkkää hyvää vastasin ja mietin miten mukavat oltavat taatolla oli arkussaan. Miten olet itse voinut. Täällä lukee että olet murtanut lonkkasi.”

 

Toisen vanhuksen yksinäisyys puolestaan herättää Janassa seuraavanlaisia ajatuksia:

 

“Kukaan ei muistaisi häntä.

Poikamies ilman vaimoa tai lapsia.

Tila ilman perillistä.

Hautakivi ilman hoitajaa.

Hänenkaltaisiaan oli smalångerin seurakunnassa muitakin. Ihmisiä joiden tiedettiin olevan olemassa koska heidät mainittiin joskus nimeltä mutta joita kukaan ei koskaan nähnyt tai ajatellut. Lopulta he olivat vain nimiä muistojumalanpalveluksessa.”

 

Smirnoffin kieli on siis hyvin lakonista. Dialogin merkitsemistapa on omaperäinen: mitään lainausmerkkejä tai ajatusviivoja ei käytetä vaan kerronta vain muuttuu dialogiksi hiukan samaan tapaan kuin José Saramagolla, mutta siinä missä Saramago kuitenkin käyttää johtolauseita, Smrinoff jättää nekin useasti pois. Toinen Smirnoffin kielelle tyypillinen seikka on kirjoittaa erisnimet pienellä ja kyläläisten nimet pienellä ja sukunimi etunimen kanssa yhteen.

 

Perhe on keskeinen teema romaanissa. Perhesuhteet ovat vinksahtaneita ja sairaita, ja pikkukylän pinnan alla tapahtuu ja on tapahtunut paljon asioita, jotka eri henkilöhahmot muistavat ja kertovat eri tavoin. Uskontokin on lyönyt leimansa Janan lapsuudenperheeseen, se vaikuttaa olleen Janan äidin selvitymiskeino ja sitä kautta vallankäytön keino muita perheenjäseniä kohtaan. "Äitimuorimme uskossa perhe oli pyhä. Se piti yhtä kävi miten kävi. Ja kuoleman jälkeen perhe yhdistyi jälleen. Ihan kuin olisi elänyt päättymättömässä helvetissä." 

 

Äiti on käyttänyt paitsi uskontoa myös käsitöitä keinonaan selvitä kestämättömissä olosuhteissa. Hän on brodeerannut maanisesti pikkuliinoja, joita nykyhetken lapsuudenkoti pursuilee. Pikkuliinoihin äiti on kirjaillut raamatunlauseita tai muita elämänviisauksia. Yksi äidin kirjailemista lauseista kuuluu “Itselleen ankara ei ole muillekaan hyvä”. Tähän oikeastaan kiteytyy koko Kipon perheen tragedia: jokainen perheenjäsen vaikuttaa hyvin ankaralta itseään kohtaan tavalla tai toisella, eivätkä he kyllä toisiaankaan kohtaan hyviä ole, pikemminkin eri tavoin hirvittäviä. Romaanin henkilöhahmoja kuitenkin ristivalotetaan itse kutakin hyvin onnistuneesti, eikä yksikään heistä näyttäydy pelkästään hyvänä tai pahana, vaikka kaikki heistä ovat tehneet hirvittäviä tekoja.

 

Lähdin veljen luo on kielellisesti lakoninen mutta sisällöltään yltäkylläinen romaani. Lukukokemuksena se on sekä koukuttava että uuvuttava. Lähdin veljen luo on Smirnoffin romaanitrilogian ensimmäinen osa, ja ainakin toinen osa Viedään äiti pohjoiseen on jo myös suomennettu. Aion tarttua siihen heti, kun olen hieman toipunut Lähden veljen luo -romaanin lukukokemuksesta. 

Vallisaari, Helsinki

Vallisaari Suomenlinnan vieressä avautui yleisölle jokunen vuosi sitten, ja nyt kävimme siellä päiväretkellä. Lautat lähtevät Kauppatorilta Vanhan kauppahallin takaa ja edestakainen lippu maksoi 6,90 euroa. Vallisaari on entinen armeijan saari, ja sen sotahistoria ulottuu vuosisatojen taa. 

Saareen on kunnostettu helposti kuljettava kävelytiemäinen reitti, Aleksanterin polku, jonka varrella on erilaisia kohteita ja niihin liittyvät opastukset. Kahviloita sijaitsee koko reitin varrella, samoin wc-tiloja. Kahvilat ovat kivoja ja niiden terasseilla pääsee myös sateelta suojaan - retkellemme osui niin sadetta kuin paistettakin.

Se, missä saarella saa liikkua, on tarkoin rajattua. Koko eteläkärki on suljettu, sillä siellä sijaitsee vielä niin huonossa kunnossa olevia rakennuksia, etteivät ne ole turvallisia. Polulta poistuminen on ilmeisesti luontoarvoihin vedoten kiellettyä, sillä luonto saarella on todella rehevää ja ymmärrettävästi esimerkiksi sammaleet kärsisivät, mikäli niitä tallottaisiin. Saarella onkin hyvin vihreää: on niittyjä, lampia, upea vanha lehmuskuja. 

 

Anniina Nurmi: Rakastan ja vihaan vaatteita

 

S&S, 2021. Nextory 7 h 21 min.

Anniina Nurmen tietokirja Rakastan ja vihaan vaatteita käsittelee vaateteollisuutta ja sen ettisyyttä niin suhteessa materiaaleihin kuin tuotantoonkin. Rakastan ja vihaan vaatteita on varsin kattava ja monipuolinen teos ja tekee hienosti näkyväksi sen, kuinka hankalaa vaatteiden eettisyyden tarkasteleminen on jopa vaatealan ammattilaiselle - puhumattakaan sitten tavallisen kuluttajan näkökulmasta. 

Nykymaailman globaalissa vaatetuotannossa koko tuotantoketjun tarkasteleminen läpinäkyvästi aina materiaaleista valmiiksi vaatteeksi ei tunnu onnistuvan sitten millään, ja teos paljastaakin suuria rakenteellisia ongelmia vaatetuotannossa: Rakastan ja vihaan vaatteita tarkastelee vaatetuotantoa toisaalta laajoissa ideologisissa konteksteissa ja toisaalta yksittäisten, konkreettisten esimerkkien kautta.

Anniina Nurmi on itse vaatesuunnittelija, joka on opiskellut alaa, ollut töissä Luhdan vaatesuunnittelijana ja perustanut (ja lopettanut) oman ekologisen vaatemerkin. Rakastan ja vihaan vaatteita antaa siis näkökulmia vaatetuotantoon monella tasolla.

Vaikka teoksen suurin ansio onkin mielestäni vaatetuotannon eettisyyden ja ekologisuuden määritelemisen hankaluuden paljastaminen, teoksen lukemisesta ei tule sellaista oloa, että tekisi mieli luovuttaa koko eettisyys- ja ekologisuuspohdinta. Teos viestii myös siitä, että ekologisin vaate on se, joka ihmisellä jo on vaatekaapissaan, ja saa pohtimaan omaa elämää kulutuskriittisesti. Teos paljastaa myös erilaisia viherpesun mekanismeja ja vaateteollisuuden omavalvonnan tekopyhiä rakenteita.

Suomessa vaatetuotantoa (vaatetehtaita ja ompelimoja) ei juuri enää ole, ja ylipäätään Euroopassakin ne ovat vähenemään päin. Vaatetuotanto itsessään esimerkiksi Kaukoidässä ei ole ongelma, mutta sen käytännön toteutukseen liittyy paljon sortoa ja sekä eettisiä että ekologisia ongelmia. 

Ihan mielenkiinnosta kirjan luettuani ryhdyin tarkastelemaan omaa vaatekaappiani ja vaatteideni Made in -lappuja, eikä lopputulos varsinaisesti yllättänyt minua mutta jollakin tasolla yllätti silti. Perusvaatekaapissani on noin neljä Suomessa tehtyä vaatetta: t-paita, jonka olen voittanut urheilukilpailussa 1990-luvulla; puuvillamekko, jonka olen ostanut kirpparilta joskus 2000- tai 2010-luvulla, melko varmasti Svala-merkkinen t-paita (paidassa ei ole Made in -lappua, mutta siinä lukee Svala of Finland ja olen ostanut paidan Svalan tehtaamyymälästä Kärsämäeltä) sekä itse neulomani bolero. Muutama vaatteista on tehty Euroopassa: Dewoltin merinoalusasut Liettuassa, Acliman merinoasut Virossa, jokunen vaate Portugalissa, Benettonin merinovillatakit Serbiassa, Noshin trikoopaidat jossakin päin Eurooppaa ja farkuista parit Turkissa, jos se lasketaan Euroopaksi. 

Eniten yllätyin kuitenkin Haloselta ostamistani farkuista ja neuleista sekä Novitan trikoopaidoista ja mekoista: molemmissa mainitaan vain valmistuttaja (Veljekset Halonen tai Novita), mutta ei mitään valmistajasta tai valmistusmaasta. En tiennyt Made in -merkinnän poisjättämisen olevan edes laillista, mutta kaipa se siten on. Tai ehkä ko. vaatteissa on alun perin ollut jokin pahvilappu, jossa on ehkä lukenut jotain.

Haukankierros & Punarinnankierros @ Nuuksion kansallispuisto, Espoo

Nuuksion kansallispuiston merkityt rengasreitit toimivat mainioina päiväretkiluontokohteina myös marraskuussa. Kansallispuistossa oli varsin paljon väkeä, mutta näillä kompakteilla rengasreiteilläkään ei tarvinnut kävellä jonossa, vaikka vastaantulijoita ja ihmisiä kyllä riittikin. Korona-ajan luontokohteiden suosiosta lukiessani odotin pahempaakin ruuhkaa.

Haukankierros on 3,7 kilometriä pitkä, sinisin opastein merkitty rengasreitti, joka kulkee kuusikkomaisessa, monin paikoin kallioisessakin maastossa. Aurinkoisena loppusyksyn päivänä reitin loppupään alhossa kasvavat koivut höyrysivät upeasti kuurassa auringon säteissä - mutta kameraan tuo valkoinen huuru ei tallentunut:

Punarinnankierroksella (2,4 km) oli yllättäen väljempää kuin Haukankierroksella, vaikka reitin nuotiopaikalla olikin kovasti väkeä. Punarinnankierros oli lähes kokonaan leveää polkua, miltei kävelytiemäistä reittiä metsässä, ja se on merkattu punaisin tunnistein.

 

Pienemmissä lammissa oli jo ohut jääpeite.

Rosa Liksom: Väylä

"Ko mie ja Katri olima koalla urakalla saahneet kyörättyä karjan maantiele, taivas peitty syksysseen utuharssoon ja kohta alko tihuutahmaan jäähileistä vettä."

Like 2021. 266 s.

Rosa Liksomin romaani Väylä sijoittuu Lapin sodan loppuun ja kertoo väylänvarren ihmisten evakkomatkasta Ruotsiin sodan hävitystä pakoon. Päähenkilönä on nuori tyttö, jonka tehtävänä on kuljettaa perheen karja Ruotsiin. Sairasteleva äiti on lähtenyt sedän kanssa edeltä, ja tytön pitää löytää äiti. Ajan- ja paikantuntu välittyvät voimakkaasti. Väylä on kirjoitettu meänkielellä, jonka maailmaan pääsee yllättävän vaivattomasti, vaikka alkuun lukeminen onkin hitaampaa. 

Romaanissa on paljon yleiskuvausta siitä, mitä tyttö näkee ympärillään. Elävä esimerkki tästä on kohtaus, jossa evakot saapuvat lautalla joen yli Ruotsin puolelle:

"Lautta jyshäytti rantaan. Uuen kotomaan rantatörmä näyti samalta ko vanha. - - Rannassa oli samanlainen räime ja häslinki ko oli ollu sielä, mistä lähimä: nauat mylvit, hiehot kiljuit, muu karja kraaku kukin omala kielelänsä. Suurin osa ihmisistä jörrötti mykkäpiruina paikoilansa, yhet pölköä täynä, toiset muuten vain, jokku laukoit häissään ympähriinsä. Siinä oli liikutuksessa heijaavia hurskaita ja klenkkaavia tuhlaajapoikia, jokka olit päässeet oikein luvan kanssa ulkomaile ja saatoit aatela, että jäävät tänne valhmiiksi katetun pöyän äähreen. Oli levottomia puolipäisiä leinejä, kohtalon käsiin heittäytyhneitä jurnuttelijoita, seikkailuninnosta väriseviä minua vanhempia tyttäriä ja uuen näkemisen riemussa hehkuvia, utelihaan sorttisia lehmipiikoja, semmosia ko mie itte. Rivistö paikalisia lottia seiso siivona sivussa. Niitten esiliinat ja hilkat hohit vitivalkosina."

Karja on romaanissa keskeisessä osassa, sillä se on pakomatkan aikana tytön perhe. Luontoa ja eläimiä kuvataan romaanissa tasaveroisina ihmisen kanssa, ja yhtä yksityiskohtaisesti ja elävästi kuin ihmisiäkin:

"Ilona, Kerttu, Pirkko, Sisko ja Liina, jonka olinpaikkaa en tieny, olit pieniä ja sitkeitä lapinlehmiä, jokka olit ajoitten saatossa tottuhneet nälkhään ja janhoon. Periaatheessa, muttei juurikhaan käytänössä. Ehkä net kohtasit kärsimyksen piirun verran laimeammin ko muut nupopäiset suomenkarjan lehmät ja sarvipäät, joita oli vain kaksi yhessä äverihäässä talossa. Meän lehmät on kestäviä ja luonteelthaan lempeitä. - - Hiehot Soma ja Kielo on puoliverisiä lapinlehmiä, miitten tulevat vasikat on varttisia elikkä enempi jo tavallista suomenkarjaa. Janne on puhasrotunen lapinsonni. Soon periny äitinsä rohkeuen, viissauen ja älynlahjat, isältänsä sopusuhtasesti kaartuvat turvan ja vaaleanruskean täplikhään nahan, missä on häivähys punasta."

Väylä kertoo samastuttavasti pakolaisuudesta ja tilanteesta, joka ei ole ihmisten omissa käsissä, vaikka yksilö aina jossakin määrin pystyykin vaikuttamaan omaan toimintaansa. Vaikka evakkomatka ja historiallinen tilanne ovat kaoottisia ja köyhyys on käsinkosketeltavaa, Väylä ei ole synkkä romaani. Elämässä on aina tasoja, jotka eivät näy päällepäin ja ihmisen sisäinen kokemus ei välttämättä vastaa ulkoista todellisuutta:

"Huljuttelin jalkoja jääkylmässä jokiveessä niin kauon, että niistä meni tunto. Löin sukat täytheen ratamoitten lehtiä ja vein monot jalkhaan. Nousin joenpelkalta takassin tiele, ohjastin askelheet auringon mukhaan ja jatkoin matkaa etehlään, kohti äitin mahollista olinpaikkaa. Minun pitkä, laiha ja jotenkin huvittava varjo kulki minun takana. Mulla oli hyä ja vaphauen täyteinen olo, jotenki melkein juhlava. Aattelin niitä kirkuvia kultapiiskuja, lakkipäisiä oravia ja päätin, että se kaikki on minun ommaa salhaista maailmaa. Semmosta, josta ei voi eikä kannata puhua kellekhään. Kummallisinta siinä oli se, että tunsin itteli ko uuesti syntyhneeksi. Ahistus, pienuus ja katkeruus Settää ja äitiä kohtaan helppasit ja kaikki mennyt ja tuleva näytit ittensä kirkhaassa ja selkeässä valossa. Tallustelin ikivanhoja kinttupolkuja pitkin. Niitä riitti. Puuskittainen tuuli toi matkassansa mustenevan yön. Ko en ennää juurikhaan erottannu polkua mettiköstä, pistelin ryteikhöön, tehin ittele risuista pesän ja nukahtin heti. Nukuin ko kuolu. Unia näkemättä."

Pakomatkan kaoottisuus vaihtuu evakoleirin todellisuuden kuvaukseen ja romaanin päähenkilön henkilökuva syvenee, kun hänen äitisuhteestaan ja äidistään paljastuu lisää. Romaanin päähenkilö vaikuttaa olevan maailmassa varsin yksin eikä hänellä ole erityisen läheisiä ihmissuhteita. Tästä johtuen luonto ja eläimet nousevat keskeiseen rooliin ja tyttö kokee yksinäisyyttä vain joinakin hetkinä.

Paitsi että Väylä on historiallinen, muutosta kuvaava romaani, pakolaisuuskuvaus on tälläkin hetkellä kipeän ajankohtainen aihe, josta Väylä antaa yhden tulkinnan. Paluu kotiinkin näytetään ristiriitaisessa valossa, sillä moni asia on muuttunut ajalta ennen evakkoon lähtemistä ja muuttuu vielä paluun jälkeenkin. Sota hajottaa kylien ja elinkeinojen lisäksi yksilöitä ja perheitä ja asettaa ihmiset väistämättä uuden alun eteen. Väylä on tänä vuonna ehdolla Finlandia-palkinnon saajaksi.