Janne Huuskonen & Miro Hilden: Koukussa - Vuosi narkomaanien elämää

 

"Rintamamiestalon keittiön kattoa peittää harmaankeltainen savu."

Johnny Kniga 2022. Nextoryn e-kirja. 276 s.

Janne Huuskosen ja Miro Hildenin teoksen Koukussa syntyhistoria lähtee siitä, kun Hilden (Huuskosen poika) saa ajatuksen osana opintojaan kuvata narkomaanien arkea. Huuskonen on entinen narkomaani, ja hän johdattaa Hildenin entisten tuttujensa maailmaan. Valokuvausprojektista kasvaa kirjaprojekti, ja Huuskonen ja Hilden päättävät seurata vuoden ajan narkomaanien elämää Helsingissä. Teoksen keskushenkilöä kutsutaan Mamaksi. Hän on Hildenin (s. 1975) ikäluokkaa. 

Koukussa on rehellinen ja ajankohtainen kirja. Kirjoittajana on pääosin Huuskonen, joskin myös Hildeniltä on joitakin lyhyitä kirjallisia osioita teoksessa kuvien lisäksi. Näkökulma huumemaailmaan on sivustakatsojan, joka kuitenkin pääsee (tai otetaan ja joutuu) mukaan arkisiin tilanteisiin. Teoksesta välittyy hienosti huumemaailman kaoottisuus. Maailma on omalakinen rinnakkaistodellisuutensa, jossa aikajänne on lyhyt. Kaikki tapahtuu tässä hetkessä, tai toisaalta kuljetaan huumeiden ja huumekämppien perässä sinne-tänne-tonne, missä sitten meneekin koko päivä-viikko-kuukausi-elämä. Koukussa luo myös kuvaa siitä, mitä aineita tällä hetkellä on liikkeellä, ja syntyvä kuva on hyvinkin erilainen verrattuna siihen kuvaan huumeista, jonka muistan esimerkiksi omalta koulu-uraltani huumevalistuksen yhteydestä. Ainoa tuttu aine on oikeastaan amfetamiini.

Ulkopuolisen katsojan näkökulman näkyväksi tekeminen kerronnassa on teoksen parasta antia. Kirjan loppupuolella Huuskonen peilaa omia käsityksiään addiktiosta ja omaa käyttäytymistään suhteessa Mamaan, jonka maailmaan hän seurantavuoden aikana lipeää yhä enemmän:

"Olin alkanut ymmärtää Maman todellisuutta siinä määrin, ettei tehnyt mieli ruveta kiukuttelemaan hänelle. Muutama kuukausi sitten mietin vielä, oliko Mama koukussa vai oliko kyseessä vain elämäntapa. Ajatus nauratti nyt mutta veti myös vakavaksi. Läheisriippuvuuteni oli aktivoitunut kirjanteon aikana. Se sai minut ummistamaan silmäni tosiasioilta, kusettamaan itseäni. Olin aina ymmärtämässä Mamaa, selittämässä asioita parhain päin ja uskomassa seuraavaan kertaan, jolloin hän vihdoin tekisi järkeviä valintoja."

Se, että Koukussa-teoksen tekijät seuraavat Maman elämää vuoden verran, on onnistunut ratkaisu. Eräänä päivänä Maman tarina vain alkaa tulla näkyväksi, ja eräänä päivänä siitä kertominen lopetetaan. Tarinassa ei varsinaisesti ole juonta, kuten ei elämässä itsessään ole ellei sitä erikseen juonellisteta. Kuvaako Koukussa Maman alamäkeä, jää lukijan tulkittavaksi. Elämä vaikuttaa olevan niin sekavaa, että alamäen ja ylämäen käsitteetkin hämärtyvät.

Melody Beattie: Irti läheisriippuvuudesta. Miten lopetan muiden holhoamisen ja alan huolehtia itsestäni.

WSOY 1995. Suom. Pirjo Latvala. Alkuteos Condependent No More How to Stop Controlling Others and Start Caring for Yourself, 1987. 262 s.

Melody Beattien kirja Irti läheisriippuvuudesta. Miten lopetan muiden holhoamisen ja alan huolehtia itsestäni. sopii luettavaksi kaikille psykologiasta, kommunikaatiosta ja sosiaalisista suhteista kiinnostuneille. Beattie kirjoittaa läheisriippuvaisuudesta oman kokemuksensa ja terapeutin uransa näkökulmasta. Kontekstina on eritoten alkoholismi ja alkoholistien läheiset, mistä johtuen yksi kirjan luvuista on omistettu AA:n Kahdentoista askeleen ohjelman esittelylle.

Beattie käyttää paljon pronominia "me", mikä tuo kirjan lähelle lukijaa. Ote on empaattinen mutta jämäkkä. Kirjan läpi kulkee myös uskonnollinen näkökulma, jota Beattie itse kutsuu "hengelliseksi", ja se saattaa vedota uskonnollisiin lukijoihin mutta voi tuntua alleviivatulta niistä lukijoista, jotka eivät koe Jumalaa erityisen tärkeäksi osaksi elämäänsä.

Teos määrittelee läheisriippuvaisuuden tapausesimerkkien kautta, käy läpi "itsestä huolehtimisen perusasioita" ja kannustaa lukijaa ottamaan vastuun omasta elämästään. Teos on kirjoitettu 1980-luvulla ja suomennettu 1990-luvulla ja monet Beattien esimerkeistä ovat 1970-luvulta, mutta aihe on sen verran universaali, että ikä ei juuri kirjaa paina. Sen sijaan suomennos vaikuttaa hutiloiden oikoluetulta, näppäilyvirheet pistävät silmään.

Anna-Leena Härkönen: Avoimien ovien päivä

"Linja-auto liukuu halki samean maiseman."

Otava 1998. 319 s.

Anna-Leena Härkösen Avoimien ovien päivä on romaani kolmekymppisestä Astasta. Keskiössä on Astan kyvyttömyyden tunne ihmissuhteissa - eritoten vaikeassa äitisuhteessa, mutta Asta peilaa itseään myös rikkoutuneeseen avioliittoonsa Arin kanssa sekä sisarussuhteisiinsa ja isäsuhteeseensa. Asta on läheisriippuvainen ja äiti on narsisti, vaikkei kumpaakaan romaanissa suoraan sanota.

Lapsuudenperheessä isä on hahmo, jonka äiti on sulkenut ulos perheasioista suojelemisen nimissä - pitää muistaa isän korkea verenpaine, pitää varoa, ettei isä saa sydänkohtausta... Isällä ei ole perheessä sananvaltaa eikä juuri tietoa siitä, mitä ympärillä tapahtuu. Ex-aviomies Ari on vaikuttanut aluksi mitä hurmaavimmalta mieheltä, mutta paljastunut sittemmin mustasukkaiseksi ja väkivaltaiseksi mököttäjäksi, jonka kanssa Asta kuitenkin oli naimisissa 14 vuotta.

Avioliiton loppuminen ei olekaan elämänongelmien loppu, kuten Asta alkuun luulee, vaan tunnesolmun hidas avautuminen paljastaa Astan elämän muut tunnesolmut - varsinkin kipeän ja mahdottoman oloisen suhteen äitiin. Äiti-tytärsuhde tiivistyy ja taantuu avioeron jälkeen: "Tajuan yhtäkkiä, että hän [äiti] on iloinen. Nyt kun minulla ei ole enää omaa perhettä, hään saa minut tänne joka joulu. Ja joka pääsiäinen. Ja juhannus. Ja. Hän on saanut minut. Kokonaan."

Astan äitisuhde on ristiriitainen. Astan mielestä äiti on liian hallitseva - äiti on hahmo, joka on aina keskipisteessä ja tukahduttaa muiden ihmisten oikeuden olemassaoloon, identiteettiin ja tunteisiin. Äiti määrittää todellisuuden.

"En voi katsoa ollenkaan äitiin. Ja katson kuitenkin. Hänen silmänsä kiiltävät ja nenä on punainen. Miksei hän hillitse itseään? Millä oikeudella hän antaa aina omille tunteilleen vallan, niin etteivät toisten tunteet mahdu samaan huoneeseen? Muut saavat hiipiä nurkissa ja niellä omansa. Minä en jaksa enää niellä! Nyt on minun vuoroni surra! Minun!"

"Kun hän sanoo: 'Minä olen aina tykännyt enemmän vihreästä kuin sinisestä', muille tulee sellainen olo, että sinisessä on jotain vikaa, että ihminen joka pitääkin enemmän sinisestä, on jokseenkin mätä ja hänet pitäisi heti aivopestä vihreäksi. Hän ei tarkoita mitään pahaa, ei ole koskaan tarkoittanut, hän on syyntakeeton."

Avoimien ovien päivän perhesuhdekonfliktit tulevat näkyviksi varsinkin juhlapyhinä, joihin kohdistuu yhdessäolon ja hyvien hetkien paineita. Suhde perinteisiin koetaan eri tavoin: 

"Joululaulut ovat äidille jonkinlainen vallankäytön muoto. Hän pakottaa meidät takaisin lapsiksi, hän pakottaa meidät toistamaan ajat sitten kuollutta kuviota yhä uudelleen. Perinteistä on pakko pitää kiinni. Eikä sekään vielä riitä. Sen lisäksi äiti haluaisi, että veisimme samat perinteet omiin koteihimme. Hänelle ei tule vahingossakaan mieleen, että ehkä me haluaisimme löytää omat perinteet."

Asta taistelee äitisuhteessaan lapsen ja aikuisen roolin välillä, kapinan ja miellyttämisen välillä, valehtelemisen tuoman etäisyyden ja näennäisturvallisuuden sekä todenpuhumisen ja nähdyksi tulemisen toiveen välillä:

"Minua ei ole hänelle olemassa. On vain joku kuva, josta hän pitää kiinni. Haluan olla olemassa hänelle. - Haloo äiti, tutustu minuun! minä haluaisin huutaa. - Tässä minä olen, tässä näin! Olen kolmekymmentäkolmevuotias. Inhoan juhlapyhiä. Pidän puolikuivasta kuohuviinistä. En halua lasta. Näe minut sellaisena kuin olen! Vai pystytkö hyväksymään sitä, että tällainen minä olen enkä tule muuttumaan? Olenko silti rakastamisen arvoinen?"

Äidin ja Astan välinen suhde on etäinen ja valheellinen ja molemmat osapuolet ovat ladanneet sen täyteen erilaisia toiveita ja odotuksia, ehkäpä syvimmiltään rakastetuksi tulemisen näkökulmasta. Äiti näyttäytyy kontrolloivana, Asta rakkautta epätoivoisesti kerjäävänä ja kerjäämiseensä turhautuneena. Näyttää siltä, että oikeaa yhteyttä näiden kahden ihmisen välillä ei ole:

"Hän rakastaa minua. Se, ettei hänen rakkautensa lähennä meitä, tekee minut sekapäiseksi surusta. Ei ole olemassa mitään tietä häneen. Hän istuu siinä, mutta hän ei ole täällä. Hän puhuu välillemme turvallista muuria, sillä hiljaisuus voisi paljastaa meidät."

Vaikka Asta toivoo, että äiti voisi nähdä hänet sellaisena kuin hän on, ajatus on myös äärimmäisen pelottava. Asta toisaalta toivoo, että hänen elämässään olisi joku - äiti, Ari tai joku muu - joka tekisi päätökset hänen puolestaan, ettei hänen itse tarvitsisi olla vastuussa tai ylipäätään edes ajatella asioita, että hän voisi vain sulautua johonkuhun ja jollain lailla kadota. Kuitenkin samalla hän haluaa olla oma itsensä, löytää itsensä ja taistella omien rajojensa puolesta. Äitisuhde näiden ajatusten kontekstissa on äärimmäisen vaarallinen, sillä Astasta tuntuu, että äiti voisi nielaista hänet kokonaan: "En aio kertoa hänelle mitään itsestäni. Jos kerron, hän saa minusta otteen ja olen mennyttä."

Muita mahdollisia tapoja olla suhteessa vanhempiensa kanssa esitellään romaanin muiden henkilöhahmojen kautta. Astan homokaveri Jätski on sitä mieltä, että Astan odotukset äitiään kohtaan ovat liialliset. Jätski käy hoitokodissa tapaamassa omaa äitiään ja pitää yllä äitiinsä etäisen vetäytyvää suhdetta - näennäisesti heillä on hyvät välit, mutta syvyyttä suhteessa ei ole. Eikä Jätski sitä ehkä kaipaakaan, sillä hän ohjeistaa Astaa näin:

"Kaikilla on omat ongelmansa niitten kanssa. Sun vika on se että sä odotat jotain mahdotonta niitten taholta. Vanhemmat nyt vaan niksauttaa lapsen maailmaan, antaa sille elämän, niin kuin juhlallisesti sanotaan. Sen jälkeen niiltä ei kannata odottaa enää mitään erityistä. Antaa niitten kököttää koloissaan ja olla seniilejä."

Jätskin ehdottama lähestymistapa ei kuitenkaan riitä Astalle, joka haaveilee saippuasarjamaisesta kohtauksesta, joka katharttisesti puhdistaisi hänen ja hänen äitinsä välit, kohtauksesta, jossa he näkisivät toisensa rehellisesti ja jonka jälkeen "äiti muuttuisi aivan eri ihmiseksi". Odotukset ovat siis korkealla - ja varsien naiiveja.

Myös Astan pikkusisko Silja kertoo, miten hän on ratkaissut asian omalta osaltaan:

"Mulla itselläni kesti kauan ennen kuin mä uskalsin alottaa tekemään sellasia ratkaisuja kun halusin, äidistä ja isästä välittämättä. Kerran mä aloin miettiä mitä kaikkea mä voisin tehdä jos ne olis kuolleet. Lista oli kuule pitkä. Sitten mä tajusin etten mä voi jäädä odottamaan niiden kuolemaa elääkseni itse. Mähän saatan nimittäin kuolla ennen niitä. Mä päätin elää niin kuin ne olis kuolleet."

Siljan toimintamalli hämmentää Astaa, jonka mielestä ajatus on törkeä: hän on tyrmistynyt Siljan sanomisista, mutta tunnistaa itsessään myös kateutta pikkusiskon rohkeutta kohtaan.

Avoimien ovien päivä siis käsittelee aikuiseksi kasvamista, muista ihmisistä irtautumista ja omaksi itsekseen tulemista - erillisyyden hyväksymistä ja sen kanssa sinuiksi tulemista, vaikka eksistentiaalinen yksinäisyyden ja tyhjyyden pelko erillisyyden ääärellä hengittäisikin niskaan. Asta voi tehdä ratkaisut lopulta vain itsensä osalta, äidistä, lapsuuden perheestään tai ex-mies Arista hän ei voi kantaa vastuuta. Tämän näkeminen tai hyväksyminen ei ole helppoa.

Harriet Lerner: Kiukku on voimaa

Otava 2002 (1989). Suom. Anna Rutanen. Aluteos The Dance of Anger, 1985. 222 s.

Harriet Lernerin ihmissuhdeoppaan nimi on jokseenkin osoitteleva, mutta se sisältää kannanoton negatiivisiin tunteisiin, eritoten raivoon ja sen ilmaisemiseen. Kiukku on voima, signaali siitä, että vallitseva tilanne kaipaa muutosta. Kiukun näyttämiseen teoksen suhde on salliva - on samantekevää, huutaako ihminen tunteensa maailmalle vai käsitteleekö hän ne sisällään, tärkeintä on kuitenkin tunnistaa ja tunnustaa myös negatiiviset tunteensa ja käyttää niitä kompassina elämässään. Lernerin teoksen alaotsikko "Opas naiselle läheisten ihmissuhteiden muuttamiseksi" kertoo teoksen sisällöstä enemmän. Lerner on psykoterapeuttina erikoistunut nimenomaan naisen ihmissuhteisiin, mutta teoksen esittelemät ongelmatilant eivät ole suoraan sukupuolisidonnaisia, kenties tosin naisille tyypillisempiä kuin miehille. Painopiste on ihmissuhteissa, mutta taustalla on yhteiskunta arvoineen ja normeineen ja sitä kautta myös naisille suunnattuine odotuksineen ja perinteineen. Tätä kautta Lernerin kannanotoilla on myös yhteiskunnallinen ja feministinen taustansa.

Teoksessa esitellään erinäinen määrä tapausesimerkkejä, joiden kautta tarkastellaan vuorovaikutuksen jähmettymistä ja polarisoitumista ihmissuhteissa. Lerner käyttää tanssia vuorovaikutuksen metaforana: "Emme saa toista ihmistä muuttamaan askeliaan vanhassa tanssissa, mutta jos muutamme omia askeleitamme, ei tanssi voi enää jatkua samalla ennustettavalla tavalla."

Tapausesimerkit auttavat näkemään oman elämän vuorovaikutustilanteita ja niiden ongelmakohtia sekä mahdollisia ratkaisuja tilanteisiin. Lerner esittää osuvia havaintoja sekä vuorovaikutuksesta, ihmissuhteista kuin identiteetistäkin. Lukemisen arvoinen opas.

Karin Ehrnrooth: Vinoon varttunut tyttö

"Minulla on vain vähän muistoja varhaisimmasta lapsuudestani, ja ne ovat epämääräisiä."

Gummerus, 2011. Suom. Riie Heikkilä yhteistyössä tekijän kanssa. Alkuteos Flickan som blev fel, 2011. 305 s.

Karin Ehrnroothin omaelämäkerrallinen romaani Vinoon varttunut tyttö on viipyilevä ja ihmettelevä kertomus lapsuudesta, nuoruudesta ja nuoresta aikuisuudesta, tytöstä, joka tunsi itsensä vääränlaiseksi, sopimattomaksi ja irralliseksi omassa perheessään, tytöstä, joka ei myöskään tuntenut itseään. Romaani etenee pääpiirteittäin kronologisesti ja rakentuu tunnelmien havainnoinnin ympärille. Äänessä on vain minäkertoja, jonka aikuiselämän ja nuoruuden ihmiskontaktit - opiskelutoverit, poikaystävät, ystävät, miehet - ovat vain häivähdyksiä sivulauseissa. Keskiössä läpi koko romaanin on lapsuuden perhe, ennen muuta suhde isään ja äitiin.

Äiti on etäinen. Hän elää omassa aikakauslehtien maailmassaan tai muistelee omaa lapsuuttaan ja tuijottaa usein tyhjyyteen näkemättä sitä, että hänen lapsensa elävät paraikaa omaa lapsuuttaan, että elämä edelleen tapahtuu tässä hetkessä, ei muistoissa. Minäkertoja koettaa tehdä itseään äidilleen näkyväksi, mutta äiti on samalla hahmo, jonka olotiloja pitää tarkkailla. Päähenkilö kasvaa läheisriippuvaisuuteen, liialliseen vastuullisuuteen ja varpaillaanoloon, muiden tarkkailemiseen ja itsensä häivyttämiseen: "Minä sotkin sieluni toisten hoitamattomilla ongelmilla. Olin varsinainen tunteidenkeräilijä." Myöhemmin hän koettaa kasvaa mahdollisimman erilaiseksi ihmiseksi kuin äitinsä: "Minulla oli tietenkin koko joukko geenejä, mutta minä saatoin tehdä niillä mitä halusin. Perinteet eivät koskaan, koskaan saisi päättää minun elämästäni samalla tavalla kuin ne päättivät äidin elämästä."

Isä on minäkertojalle perheen läheisin hahmo, jota hän rakastaa, vaikka molemmin puolin rakkautta on vaikeaa näyttää. Hiihtoretket isän kanssa ovat hänen lämpimimpiä muistojaan. Isä on kiltti, ja huolehtii äidistä. Jälkimmäinen on tosin myös haitallista, sillä äiti ei osaa pitää tai alennu pitämään itse puoliaan, vaan äidin ja maailman väliin tarvitaan isä: "Opin pikku hiljaa, että naiset tarvitsivat jonkun, joka hoiti asioita heidän puolestaan. Se oli todella kohtalokas opinkappale. Minulta kesti vuosikymmeniä päästä siitä eroon."

Minäkertoja estyy kasvamasta itsekseen, löytämästä tai kehittämästä omaa identiteettiään. Teininä hän saa kotona raivokohtauksia, mutta ne kuitataan vain "huutamiseksi". Mitätöintiä seuraa se, ettei kukaan kuule sanoja. Pelkkää huutoa, joka ei ole mitään. Minuus katoaa, tai liukenee. Jää syntymättä, haihtuu, piilottuu.

"'Kasvatukseni' oli tietyssä mielessä tuhonnut ja hävittänyt omat tärkeät puolustusmekanismini ja kykyni huolehtia itsestäni. Luonnollisen oikeuteni sanoa ei. Kukaan ei ollut opettanut minulle, että nuorille naisille voi olla hengenvaarallista uskoa, että elämän tärkein asia on olla toisia kohtaan miellyttävä ja kaikin tavoin hyvin kasvatettu. Tai aina katsoa itseään kuin ulkopuolelta."

Erhnroothin romaani muistuttaa Sylvia Plathin romaania Lasikellon alla (1963). Plath kärsi masennuksesta, Erhnroothin ongelmat kärjistyvät lopulta anoreksiaksi. Erhnrooth käyttää erillisyytensä ja irrallisuutensa kuvaamisessa samankaltaista lasisymboliikkaa:

"Siinä suuri, läpinäkyvä lasinen esirippu kuitenkin riippui kaikessa loistossaan aurinkoisella paikalla keskellä ruokasalia. Tai sitten se yhtäkkiä liukui majesteettisesti esiin keittiön kivilattiasta. Muut istuivat katsomassa televisiota eivätkä nähneet, kun lasi asennettiin keskelle keittiötä. Jos joku saapui paikalle odottamatta, esirippu katosi usein yhtä nopeasti kuin se oli tullutkin. /--/ Oli taitava työ luoda jättimäinen näkymätön rakennelma, jonka olemassaolosta kukaan ei tiennyt. Tai melkein kukaan. Minä tiesin siitä, mutta minua ei laskettu."

Romaanin loppuosa kuvaa kertojan anoreksiaa. Anoreksia vaikuttaa käsittämättömälle sairaudelle myös kokijalle itselleen, mutta hän yrittää silti ymmärtää pyrkimyksiään, valita kuitenkin turvallisen ja houkuttavan pimeyden sijasta sittenkin valon. "Anoreksian ikävä puoli on, että vaikka se tuntuu niin ylevältä ja kauniilta, siihen ennen pitkää kuolee. Ainakin jos on raivopäinen ja päämäärätietoinen."

Romaanin viimeinen luku tulee hieman yllättäen. Siinä minä katsoo kokemaansa elämää jostain kauempaa, keski-iästä tai vanhuuden kynnykseltä. Näinä aikoina, kun koulusurmaajat ja sattumanvaraiset ampujat saavat luvattoman paljon palstatilaa ja (fiktiivisen tai todellisen) Enkeli-Elisan itsemurha päiväkirjoineen on glorifioitu surulliseksi kuolemaksi, jonka yksityiskohtia kauhistellaan kollektiivisesti keskustelupalstoilla, minäkertojan suhtautuminen vaikeuksista selviämiseen tuntuu arvokkaalta näkökulmalta:

" /--/ en enää ole vinoon kasvanut, 'virheellinen', eivätkä ne virheet, joita minulla todellisuudessa on ja joista tuskin pääsen eroon ole enää kovinkaan tärkeitä. Minulla on takanani kokonainen elämä, ja tunne siitä on toisinaan valtava. The dying game ei onnistunut. Minä saan olla edelleen olemassa. Minä sain jäädä, minusta ei tullut kellastuvaa lehtiuutista, joka kertoo traagisesta ja turhasta kuolemasta."

Elämä ja terapia ovat tuoneet kertojalle itsevarmuutta ja jonkinlaista itselempeyttä. "Tuntuu hyvältä nähdä itsensä, kohdata itsensä. Minun ei tarvitse enää etsiä vastauksia. Minä voin tervehtiä sitä ainoaa ihmistä, joka minä voin olla. Minulla ei edelleenkään ole aavistustakaan siitä, kuinka oikeanlainen minä olen muille, koska jotkut asiat eivät sujuneet lainkaan niin kuin olisin halunnut. Mutta nyt minulle riittää, että tiedän olevani oikeanlainen itseäni varten."