Andreina Cordani: Murha jouluostoksilla

 

Alkuteos Murder at the Christmas Emporium. Suom. Antti Autio. Otava 2025. Lukija Anni Kajos. Äänikirjana Storytelin kautta, 11 h 32 min.

Andreina Cordanin dekkarissa Murha jouluostoksilla on klassisen dekkarin ainekset: suljettu tila ja sen myötä rajattu määrä henkilöhahmoja, joista jokaisella omat salaisuutensa ja jokin syy, miksi juuri he ovat paikalla. Miljöö on överijouluisa - koska tapahtumien näyttämnönä on joulutavaratalo - ja vanhanaikainen, sillä kaikki nykyajan härpäkkeet, kuten älypuhelimet, on poistettu käytöstä. Murha jouluostoksilla on siis paljossa velkaa Agatha Christien tyylille - ja ihanaa, että ajassamme joku jatkaa hänen perinnettään näin selvästi, mutta kuitenkin nykyajan tvistillä. 

Kerronta etenee preesensissä ja jännite kantaa vahvana läpi koko teoksen. Lukijakin miettii ankarasti, kuka on murhaaja ja miksi. Henkilöhahmojen kuvausta syvennetään takaumilla menneisyyteen ja romaanin rytmi toimii. Kertojanääni kommentoi hahmoja osuvasti ja kriittisestikin, ja kokonaisuus on rakennettu taidokkaasti.

Tämä dekkari pitää otteessaan!

Kari Hotakainen: Opetuslapsi

 

"Anna minulle voimaa kestää betonin paino, vaikka varteni on luotu vain heinää kantamaan."

Siltala 2022. Nextoryn e-kirja.

Kari Hotakaisen uusin romaani Opetuslapsi on niin mustalla huumorilla sävytetty yhteiskuntakriittinen romaani, että alun jälkeen sen lukeminen alkaa tuntua raskaalta. Romaanissa on äärimmäisen osuvia hotakaismaisia sivalluksia, jotka saavat lukijankin hykertelemään. Aihe on tärkeä: yhteiskunnasta ja yhteisöstä syrjäytetty ihminen lähtee hakemaan oikeutusta ja kostoa. Päähenkilön asemaa kuvaakin hyvin sitaatti "Minun oli pakko suostua, koska olen elänyt sellaisen elämän, jossa ei ole mahdollista kieltäytyä. Vaihtoehdottoman elämän". Tällaiseksi päähenkilö asemansa kokee. Opetuslapsi käsittelee hyvinkin samaa tematiikkaa kuin Noora Vallinkosken romaanit Perno Mega City ja Koneen pelko. Katharsis jää kuitenkin puuttumaan ja lukukokemuksen jälkeen olo on hiukan samanlainen kuin Iida Rauman Hävityksen jälkeen. 

Romaanin päähenkilö on nuori aikuinen nainen, joka lähtee kosto-odysseialle niitä ihmisiä vastaan, jotka ovat satuttaneet häntä hänen ollessaan lapsi, ja toisaalta kolmea sellaista hänelle täysin tuntematonta henkilöä vastaan, jotka edustavat asioita, jotka hänen mielestään ovat pahimpia syntejä. Uskototematiikka onkin romaanissa vahvasti läsnä: jokainen osio alkaa päähenkilön rukouksella.

Päähenkilö tekee adoptiovanhemmistaan ankaran analyysin. Adoptioisä Laurin ikääntymisen prosessia kuvataan naurettavaksi ja Lauri näytetään pahimman luokan manspleinaajana:

"Palautteesta imarreltuna Lauri teki virheen, johon niin moni hänen ikäisensä kompastuu. Hän ei malttanut pysyä suorissa housuissaan, vaan vaihtoi ne farkuiksi. Hän ei suostunut vanhenemaan, vaan ryhtyi matkimaan nuorekkaita: hän aloitti radiossa podcast-sarjan, jossa ajatteli ääneen samoja, jo kertaalleen kotona kuulemiamme nolouksia. Omien jaaritusten lisäksi hän kutsui keskustelukumppaneikseen itsensä kaltaisia vanhenevia miehiä, jotka komppasivat toisiaan uskomattoman unettavasti, raahautuen kliseeviddakon ryteikössä minuutista toiseen - -."

Adoptioäiti Kirstiä puolestaan ivataan tämän persoonattoman persoonallisuuspyrkimyksen kautta:

"Kirsti on persoonallinen ihminen. Hän haluaa erottua joukosta, niin kuin kaikki hänen kaltaisensa. Heitä on maailmassa miljoonia, eikä maapallo kestä enää heidän painoaan. Heidän valintansa tuhoavat luonnon, heidän vuokseen riisiä kuljetetaan, vaatteita lennätetään, avokadoja pakataan laivoihin, lentolippuja myydään, koiravaljakoita koulutetaan, polkuja tallataan, palkkoja lasketaan, hintoja poljetaan. - Kirsti on persoonallinen, mutta jos hän kohta kuolisi, hänen tilalleen tulisi aivan samanlainen."

Päähenkilö kokee ylipäätään valtavaa vieraudentunnetta hyväosaisia ihmisiä kohtaan eikä syyttä, sillä hän ei koskaan koe päässeensä mukaan hyväosaisuudesta: "Ihailen heitä kaukaa, minun ei kuulu mennä heitä lähemmäs. Tiedän kokemuksesta, ettei heidän laupeutensa yllä pimeimpään nurkkaan. Yksi heitä kaikkia yhdistävä juttu on vapaus. Vapaus sanoa, vapaus keskittyä itseensä. Vapaus kehittyä, vapaus vaeltaa luonnossa. Vapaus toteuttaa itseään, vapaus sisustaa. Vapaus olla piittaamatta mitä muut sanovat, ne, jotka eivät ole saavuttaneet vapautta, syystä tai toisesta, yleensä omaa kyvyttömyyttään."

Opiskelemista yliopistossa kuvataan  hyvin samalla tavalla kuin Vallinkosken Koneen pelossa tai Rauman Hävityksessä: "Opiskelutovereihin tutustuessa huomasin heti, että tulemme eri lähtökohdista samaan maailmaan ja tajuamme nopeasti, ettei mitään samaa maailmaa ole." Onko yhteiskuntamme todella jo railoutunut niin pahasti, ettei "mitään samaa maailmaa ole"? Ainakin merkkejä tällaisesta kehityksestä on ollut runsaastikin - mutta onko meillä vielä mahdollisuus paikata maailmankokemuksesta edes riittävän "sama", jotta yhteiskuntarauhamme ja hyvinvointiyhteiskuntamme eivät olisi aivan mennyttä?

Opetuslapsen päähenkilö nimittäin kokee täydellistä paitsijäämistä, mikä on hänen kostotoimintaansa ohjaava motiivi. Kun päähenkilö keskustelee niiden kolmen henkilön kanssa, jotka hän on siepannut saadakseen nämä ymmärtämään, kuinka hän kokee näiden olevan pahimman luokan synnintekijöitä, yksi siepaituista sanoo, että päähenkilö tulee saamaan "tästä kaikesta kovan rangaistuksen". Tähän päähenkilö ajattelee: "Tähänastinen elämäni on ollut niin iso rangaistus, että suuremmalla minua on turha uhata." On vaarallista, jos tuntuu, ettei ole mitään enempää menetettävänä vaan kaikki on jo mennyt.

Onnellisuuden, onnekkuuden ja hyvinvoinnin epätasainen ja epäreilu jakautuminen pulpauttelee aika ajoin päähenkilöstä myös aivan timanttisia aforismeja: "Yksilöllisyys ja liberalismi. Ovatko ne arvoja vai vaurauden mukanaan tuomia torkkupeittoja?" 

Opetuslapsessa on siis loistavasti onnistuneita seikkoja, mutta kokonaisuuden tasapaino on sellainen, etten lukijana erityisesti pitänyt romaanista. Ehkä en ole aivan näin mustan huumorin ystävä kuin mitä Opetuslapsi alusta loppuun saakka kärjistyksillään on, tai sitten olen sellainen keskiluokkainen ja hyväosainen lukija, jota Rauman Hävityksessä piikitellään - "niinku jolleki keskiluokkasen turvallista elämä viettäneel lukijal ei saa tulla vähä paha mieli...". Opetuslapsesta nimittäin tulee "vähä paha mieli".

Erik Axl Sund: Pimeyden trilogia (Varistyttö, Unissakulkija, Varjojen huone)

"Talo on yli sata vuotta vanha ja vankat kiviseinät olivat metrin paksuiset, mikä tarkoitti, ettei hänen luultavasti olisi tarvinnut eristää niitä, mutta hän halusi ottaa varman päälle."

Otava, 2014. Suom. Kari Koski. Alkuteos Kråkflickan. 415 s. 

"Painajainen oli pukeutunut koboltinsiniseen takkiin, hieman tummempaan kuin illan taivas Djurgårdenin ja Ladugårdslandsvikenin yllä."

Otava, 2014. Suom. Kari Koski. Alkuteos Hungerelden. 395 s.

"Ranta oli autio lukuun ottamatta heitä ja lokkeja."

Otava, 2014. Suom. Kari Koski. Alkuteos Pythias Anvisningar. 364 s.

Nimimerkillä Erik Axl Sund kirjoitettu Pimeyden trilogia on kertomus pahuudesta - tekijyyden ja uhriuden yhteenkietoutumisesta ja pahuuden jatkumosta. Pimeyden trilogia on väkivaltainen, synkkä ja psykologinen tarina.

Dekkarissa rikoksia ratkoo rikoskomisario Jeannette Kihlberg parinaan maanläheisempi Jens Hurtig.

Trilogian keskushenkilönä on Victoria Bergman, pedofiliaa ja insestiä kokenut nuori nainen.

Trilogian aikana matto vedetään lukijan jalkojen alta useampaan otteeseen ja asetelma kääntyy ympäri niin rikosten ratkomisen näkökulmasta kuin keskushenkilöiden kehityskaaren kannaltakin.

Pimeyden trilogia on sujuvaa ja koukuttavaa luettavaa, jossa tyhjäkäyntiä on vain vähän.

Karyn Kusama: Destroyer

Karyn Kusaman ohjaama ja Nicole Kidmanin tähdittämä Destroyer (2018) on saanut hyviä arvosteluja. Kyseessä on toimiva ja viihdyttävä poliisijännäri, jonka käy mielellään katsomassa. Myös elokuvan pituus on nykyleffaksi suorastaan kompakti, 121 minuuttia.

Päähenkilö on Erin Bell -niminen poliisi, joka edustaa klassisen kovaksikeitetyn pahispoliisin stereotyyppiä. Destroyerissä poikkeuksellista on se, että nyt kyseessä ei ole mies vaan nainen. Bell lähtee kostamaan menneisyyden tapahtumia, joista on tullut hänen elämäänsä määrittelevä sisältö ja jotka keritään näkyviin takaumien kautta.

Destroyerissä on hyvä jännite ja toimintaelokuvaksi väkivalta on suorastaan realistista eikä se nouse keskiöön. Sen sijaan Kidmanin pistävä katse porautuu katsojaan intensiivisenä ja läpitunkevana elokuvan alkumetreiltä lopetukseen saakka.

Håkan Nesser: Syntymämerkki

"Häntä paleli."

Tammi 2002. Ruotsinkielinen alkuteos Kvinna med födelsemärke, 1996. Suomentanut Saara Villa. 312 s.

Syntymämerkki on ensimmäinen Håkan Nesserin kirjoittama dekkari, jonka olen lukenut. Syntymämerkki on niin perusdekkari, ettei sen lukeminen turhauttavaa ole, mutta sen voi aivan yhtä hyvin jättää lukemattakin. En useinkaan arvaa loppuratkaisua tai murhaajan motiivia, mutta Syntymämerkissä jossain vaiheessa tollompikin lukija tajuaa, mistä on kyse. Jännitettä toki riittää siinä, kumpi taho on nopeampi liikkeeissään ja fiksumpi, murhaaja vai poliisi.

Nesserin tyylissä ärsyttää myös se, että lukijan "odotuttaminen" on kirjoitettu näkyviin: teoksessa on usea kohta, jossa johtava poliisi toteaa alaisilleen jotakin sen kaltaista kuin "menkääpä nyt tunniksi omiin huoneisiinne tutkimaan materiaalia niin sitten pidetään kokous ja katsotaan mitä kukakin on huomannut" - ja sitten selitetään kuinka kukin tulee huoneestaan kokoushuoneeseen ja mitä kokouksessa tapahtuu.

Syntymämerkissä on kyse sarjamurhaajasta. Tarinaa tarkastellaan niin murhaajan, uhrien kuin poliisinkin näkökulmasta. Eikä kyse ole mistään hetkellisestä päähänpistosta, vaan vuosikymmenten taakse juurensa juontavasta tapahtumaketjusta. Kyllä hellekesästään muutaman tunnin voi käyttää tämän teoksen seurassa, mutta jos valinnanvaraa on, voi valita toisinkin.

Joël Dicker: Baltimooren sukuhaaran tragedia

"Huomenna serkkuni Woody menee vankilaan."

Tammi 2016. Suom. Kira Poutanen. Ranskankielinen alkuteos Le Livre de Baltimore, 2015. 554 s.

Joël Dickerin Baltimooren sukuhaaran tragedia on oivallinen lukuromaani: tarina on mukaansatempaava iskevästä aloituslauseesta lähtien. Romaani kertoo nimensä mukaisesti tarinan Baltimooren sukuhaaran tragediasta ja sikäli kuvaa samaan tapaan porvariston rappiota kuin esimerkiksi Thomas Mannin Buddenbrookit.

Juonenkuljetukseltaan Baltimooren sukuhaaran tragedia on samantapainen kuin Totuus Harry Quebertin tapauksesta, ja myös jotakuinkin samoilla henkilöhahmoilla mennään tässäkin romaanissa. Kirjailija Marcus Goldman tarttuu oman henkilöhistoriansa aiheeseen, sukuaan kohdanneeseen tragediaan, joka romaanissa kääritään auki. Samalla romaanin nykyhetkessä päähenkilö Marcus kohtaa vanhan suolan, joka edelleen janottaa - ja kuinka siinä sitten käykään.

Jo Totuus Harry Quebertin tapauksesta -romaanissa minua häiritsi Dickerin tapa kirjoittaa osin kuin Siri Hustvedt, joka kirjoittaa omaan makuuni liian silotellusti ja etäisesti. Sama tyyli häiritsee tässäkin romaanissa, joskin enemmän, sillä osa henkilöhahmoista jää traagisuudestaan huolimatta ohuiksi ja jotkin henkilöiden väliset suhteet jäävät kuvaukseltaan pinnallisiksi ja siten myös epäuskottaviksi.

Klassikoksi Baltimooresta ei siis ole, mutta vetävää viihdettä romaani on.

Antti Tuomainen: Mies joka kuoli

"Oli suuri onni, että annoit myös virtsanäytteen."

Like 2016. 300 s.

Antti Tuomaisen teos Mies joka kuoli on sekä dekkari että absurdin humoristinen teos. Päähenkilö on 37-vuotias sieniyrittäjä Jaakko Kaunismaa Haminasta. Kaikki muuttuu tarinan ensimmäisenä päivänä, jolloin päähenkilö saa kuolemantuomion: hän on lääkärissä selvittämässä omituisten oireidensa syytä ja saa kuulla tulleensa myrkytetyksi. Toivoa ei ole, joten Jaakko päättää alkaa elää tai kuolla kuin ensimmäistä tai viimeistä päiväänsä.

Romaani on tyyliltään äärimmäisen lakonista ja selittelemätöntä, olipa kyse juonenkulusta, henkilökuvauksesta tai ilmaisusta ylipäätään. Ratkaisu toimii hienosti:

"On keskipäivä, aurinko on kutakuinkin niin korkealla kuin se Suomessa voi olla. Se tarkoittaa sitä, että minä näen tämän kaupungin kirkkaammin kuin koskaan ennen. Kuolen tänne, tämä on kuolinkaupunkini. Sanassa ei ole samaa kaikua ja ylpeyttä kuin siinä, kun ihminen ilmoittaa synnyinkaupungistaan."

Päähenkilö ryhtyy selvittämään myrkyttäjäänsä ja samalla paljastuu, ettei hänen elämässään mikään olekaan niin hyvin, kuin hän on kuvitellut. Kesäisen Haminan pikkukaupunki-imagon takaa paljastuu jos jonkinlaisia juonitteluja ja juonittelijoita, sienibisnes ei olekaan niin siloista kuin mihin Jaakko on tottunut eikä parisuhdekaan ole sellainen kuin miltä se vielä eilispäivänä vaikutti.

"Kaikki haluavat pitää hieman etäisyyttä mieheen, jonka seurassa tulee jatkuvasti yllätetyksi."

Desző Kosztolányi: Nero, verinen runoilija

"Vain yksi ainoa uninen ääni kuului."

Gummerus 1944. Suom. Väinö Olkkonen. Unkarinkielinen alkuteos Nero, a véres költő, 1922. 302 s.

Desző Kosztolányin romaani Nero, verinen runoilija kertoo Rooman keisari Nerosta. Romaani näyttää ylhäisessä asemassa olevan henkilön elämän tyhjyyden sekä keisarin itsensä että hänen lähipiirinsä näkökulmasta.

Romaanin alussa Nero nousee valtaistuimelle hallitsemaan Roomaa. Hän on nuori poika, jolla on nuoren harkitsemattomat huvit. Jo alun perin häntä ahdistaa palatsi ja hänen asemansa tarjoamat loputtomat mahdollisuudet. Nero näytetään itsekeskeisenä ja tyrannimaisena luonteena, mutta koska hänen ratkaisujaan tarkastellaan usean henkilöhahmon kautta, syntyvä kokonaiskuva on uskottava - vaikkei sitä kauniina voi pitää.

Tiedämme historiasta, että toinen tyranni, Hitler, haaveili myös taiteilijan urasta. On spekuloitu, jos hän olisi onnistunut taidemaalarina, olisiko maailma säästynyt holokaustilta. No, Kosztolányin romaanissa keisari Nero innostuu runoudesta, eikä siitäkään seuraa mitään hyvää.

Filosofi Seneca näytetään henkilönä, joka on pitkälti vastuussa Neron kasvatuksesta. Senecan persoonallisuutta luonnehditaan näin: "Hänellä ei ollut muuta uskontoa kuin kirjoittaminen, ja hänen vakaumuksensa, minkä alituinen miettiminen ja ajatteleminen olivat lopulta saaneet perin horjuvaksi, heilahteli aina sen puolelle, jonka kanssa hän puhui." Seneca kykeneekin selviämään romaanin maailmassa melko pitkään, mutta kaikkivaltiasta Neroa ei lopulta pidättele mikään. Seneca näytetään yhtenä tämän helvetinkoneen, Neron, rakentajista, eikä Neron valta johda missään vaiheessa hyvään. Lopuksi Seneca näkee ratkaisuksi vain luovuttamisen: "'Nyt on koetettava hymyillä' hän [Seneca] huokasi, 'niinkuin syksy, yksinkertaisesti ja lempeästi. Syksy, mikä ei halua enää mitään.'"

Romaani näyttää sen, kuinka rumaa jälkeä tulee vallan, taiteen ja mielistelyn yhteenliittymästä. Nuoruusajan toilailujensa jälkeen Nero nimittäin innostuu runoudesta. Kun hän on lukenut pitkän yön pimeydessä kirjoittamansa ensimmäisen runonsa kasvattajalleen Senecalle, Seneca reagoi siihen näin:

"Seneca pyyhkäisi otsaansa karistaakseen välinpitämättömyyden, mikä oli kuin harmaa hämähäkinverkko vastustamattomasti takertunut häneen pitkän, puisevan runon vaikutuksesta. Hän toivoi voivansa punehtua ja innostua."

Koska Nerolla on kaikki valta, hänen lähipiirinsä kannattaa suhtautua häneen kannustavasti ja ihailevasti jo omankin etunsa vuoksi. Toisaalta tilanne tarjoaa myös lähes loputtomat manipuloimisen ja hyötymisen mahdollisuudet lähipiirille. Kosztolányin romaani näyttää naiset vahvoina hahmoina, jotka onnistuvat halutessaan taitavuudellaan ohjailemaan tapahtumia kulisseissa, vaikka pintapuolisesti näyttääkin siltä, että miehet tekevät kaiken.

Toinen tällainen vahva naishahmo on Neron äiti, joka keisarin nuoruudessa pitää todellista valtaa käsissään keisarin huvitellessa omituisella tavallaan kaupungin yössä. Runousvaiheessa kuvioihin astuu mukaan Poppaea, joka vaikuttaa kulisseissa niin voimakkaasti, että Nerosta tulee kuin tuleekin "kuuluisa runoilija". Nero ei siedä todellista lahjakkuutta ja todellisia kilpailijoita runouden saralla, joten ne, joita Poppaea ei koneistollaann kykene vaientamaan, vaientaa Nero itse.

Nero kokee pahimmaksi kilpailijakseen sairaalloisen velipuolensa Britannicuksen, joka kirjoittaa erikoisia ja omaperäisiä runoja, jotka jäävät lukijan mieleen kummittelemaan pitkäksi aikaa. Nero koettaa ostaa Britannicuksen, mutta kaikki ei olekaan kaupan:

"'Kaikki on minun', Nero huusi raivoissaan ja suunniltaan ja polki jalkaansa. 'Sekin, mitä ei ole.' Tuntui kuin Britannicus olisi pudistanut päätään. Hän ajatteli: Ei, se on minun. Se on yhä minua, mitä ei ole. Se ei ole sinun. Sinun on vain kaikki muu."

Kosztolányi kirjoittaa ajattomaan ja kuulaaseen tyyliin. Ironialtakaan ei tosin vältytä. Nykylukijan silmiin tuntuu huvittavalta keisari Neron lääkärin tapa ohjailla hallitsijaansa silloin, kun tämä kokee epävarmuutta runoilijanlahjakkuutensa kanssa:

"Athenaeus [lääkäri] - - käski valmistaa pieniä tauluja, joihin oli värillisin kirjaimin kirjoitettu rauhoittavia, viihdyttäviä, voimistavia lauseita. Ensimmäisessä oli sinisellä ja keltaisella - rauhan väreillä: Olen hyvin rauhallinen. Keisarin, joka makasi selällään, piti katsella sitä. Myöhemmin orjat näyttivät uutta taulua, jota potilas silmäili taas pari minuuttia. Punaiset ja siniset kirjaimet muodostivat kreikkalaisen lauseen. Siinä säteilivät vallan värit: Kaikki voima on minun. Pienemmistä sinipunaisista ja keltaisista kirjamista syntyi kauneuden loitsu: Apollo hymyilee minulle. Sitten oranssi ja vihreä sytyttivät iloa mieleen: Minä laulan ihanasti. Lopuksi tulivat punaiset kirjaimet yksin, sekoittamattomina. Varma, voimakas, vastustamaton innoitus: Olen suuri runoilija."

Voimatauluja keisarille! Miksipä ei.

Kaikesta edellä mainitusta huolimatta romaani näyttää henkilöhahmonsa, mukaanlukien Neron, moniulotteisina ja samastuttavina, kärsivinä ja rakastavina, kerrassaan inhimillisinä olentoina. Nero, verinen runoilija on jollakin tapaa katharttista luettavaa. Romaani tarkastelee ihmisyyden inhimillisiä puolia ja eritoten vallan seuraamuksia erilaisista näkökulmista tarkasteltuna.

"Missä on kärsimyksen raja? Siinä, missä voimamme loppuvat. Kun kärsimys kohtaa kestämiskykymme rajan, se tuhoaa itsensä. Joka epätoivoon vaipuneena kärsii tuskaa eikä mitään toivoa ole, hän ei tätä toivoa kadota, sillä hän tietää, että silloin kun kärsimys tulee mahdottomaksi kestää, se muuttaa muotonsa joksikin muuksi. Kukaan ei voi kärsiä enemmän kuin ihminen."

Jo Nesbø: Isänsä poika

"Rovar tuijotti yhdentoista neliömetrin suuruisen, pitkulaisen vankilasellin  valkoiseksi maalattua betonilattiaa."

Johnny Kniga. Suom. Outi Menna, Alkuteos Sønnen, 2014. 527 s.

Jo Nesbøn Isänsä poika on aivan loistava kesädekkari. Nesbø on malttanut luopua pitkäaiakaisesta, jo varsin loppuunkulutetusta päähenkilöstään Harry Holesta, jota ei Isänsä pojassa tavata. Tapahtumat kuitenkin sijoittuvat tutusti Osloon, mutta henkilökaarti on tuore. Dekkarin juoni on alun alkaen mukaansatempaava, ja tapahtumia tarkastellaan tuttuun tapaan monen henkilöhahmon näkökulmasta.

Tutkivana poliisiparina Isänsä pojassa tutustutaan kokeneeseen Simon Kefasiin ja hänen uuteen naispariinsa Kari Adeliin. Tapahtumavyyhti lähtee liikkeelle Valtiosta, joka on huipputason vankila. Keskushenkilönä on Sonny Lofthus, heroinisti, joka on istunut Valtiossa viimeiset kaksitoista vuotta.

Romaanin tarina on synkkä, maailmaan kuuluvat huumeet, ihmiskauppa ja luonnollisesti myös murhat. Nesbø-dekkariksi Isänsä poika on varsin synkkä. Mieleen tulee Matti Yrjänä Joensuun dekkarit, sillä Isänsä pojassa keskiössä on oikeudenmukaisuuden tematiikka, jota lähdetään purkamaan koston kautta, nykyaikaan yltävän menneisyyden todellisuutta selvittämällä.

Romaani käyttää pitkälti motiivina näkemistä ja silmiä: Simon Kefasin vaimo on sokeutumassa, minkä voi mahdollisesti estää kalliilla leikkauksella - mutta killaista sokeutta, näkemistä tai tietoista näkemättömyyttä tarvittavan rahan hankkiminen vaatii? Kuinka syvälle korruptio Oslon poliisissa yltää? Toisaalta tarkastellaan sitä, miten narkomaanit näkevät maailman ja näkyykö heidän silmistään se, ovatko he selväpäisiä vai sekaisin; entäpä miten eri henkilöhahmot näkevät elämässään sen, mikä on tärkeää tai olennaista - mistä esimerkiksi tunnistaa todellisen rakkauden?

Isänsä poika on myös siitä hyvä romaani, että yli viidessäasadassa sivussaan se ei heti lopu kesken, vaan tarinaan mahtuu useita lukemaan yllyttäviä käänteitä; lukijalle annetaan sopivassa määrin vihjeitä, mutta jännitys säilyy viimeisille sivuille saakka.


P.S. Reunahuomio: Johnny Knigan kirjoissa minua on jo aiemmin ärsyttänyt lähdetietojen merkitsemiskäytäntö, joka ei tunnu kunnioittavan mitään perinteitä. Tästä teoksesta kyllä selviää norjankielisen alkuteoksen nimi, kustantaja ja julkaisuvuosi, mutta ei sitä, milloin Johnny Kniga on julkaissut suomennoksen - ainoaksi oletukseksi jää se, että jlkaisuvuosi on sama kuin alkuteoksen. Sama lähdetietokäytäntö on myös Jonas Gardellin romaanitrilogiassa Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin (Rakkaus, Sairaus, Kuolema); suomennosten julkaisuvuosi jää ihan arpomisen varaan. Miksi ihmeessä näin, ketä tällainen käytäntö palvelee?!


***
Lukuhaaste 2016:
3. Kirjassa rakastutaan
17. Kirjassa juhlitaan
25. Kirjassa on yli 500 sivua
30. Viihteellinen kirja
44. Kirjassa joku kuolee

Kerstin Ekman: Huijareiden paraati

"Kustannustaoimittajalla on pikkutakki ja sen alla T-paita."

Tammi 2014. Suom. Pirkko Talvio-Jaatinen. Alkuteos Grand final i skojarbranschen, 2011. 474 s.

Kerstin Ekmanin romaani Huijareiden paraati käsittelee kirjoittamista ja kirjailijuutta, kustannus- ja mediamaailmaa, olemassa olemisen mahdollisuuksia ja tapoja ja loppujen lopuksi totuuden, tarinan ja valheen välistä suhdetta.

Romaanin päähenkilö on kuuluisa ruotsalainen kirjailija, Lillemor Troj. Hän on tehnyt vuosikymmenten uran, on jo 76-vuotias, saanut useita kirjallisuuspalkintoja ja Ruotsin Akatemian jäsenyyden.

Lillemor ei kuitenkaan kirjoita teoksiaan itse. Lillemor ei osaa kirjoittaa. Hän osaa kyllä editoida ja puhtaaksikirjoittaa, muttei tehdä kokonaista tarinaa, luoda kirjan maailmaa. Lillemorin takana on toinen nainen, Babba Andersson. Babba on kirjoittanut kaikki kirjat, mutta Lillemor on antanut kirjoille kasvot. Miksi tällainen järjestely? Kenen etua salaisuus palvelee? Ja entä jos se tulisi julki?Näistä kysymyksistä romaani lähtee liikkeelle.

Huijareiden paraati on sujuva kustannusmaailmaan ja seurapiireihin sijoittuva lukuromaani, mutta samalla se käsittelee suuria kysymyksiä. Lillemor ja Babba käyvät useita keskusteluja kirjallisuuden syvimmästä olemuksesta - josta Babballa tuntuu kirjoittavana ihmisenä olevan enemmän sanottavaa, mutta toisaalta on Lillemorkin opiskellut kirjallisuutta, joten on hänelläkin näkemyksiä.

"Eihän siitä, minkä on kerran lukenut, pääse eroon koskaan", voisi olla jonkinlainen kirjoittamisen ydinmotto.

Mitä kirjoittaminen on? Lillemor syyttää Babbaa plagioinnista, mihin Babba vastaa: "Ei kuule, sitä minä en tehnyt. Minä tein sen kaiken omakseni. Minä luin ja sulatin sen, ja minä tein siitä kaikesta omani. Kirjallisuus elää kirjallisuudesta, etkö tajua sen vertaa? Kirjallisuus tulee kaikenlaisesta, mitä on kirjoitettu, ja kerrottu, se syntyy siitä mitä on luettu!" Lukematta ei voi kirjoittaa ja luettu suodattuu kirjoitetuksi. Myöhemmin romaanissa Babba pitää varsin pitkän monologin kirjoittamisesta:

"Kyllä sinä tiedät, että kirjailijat varastavat ja valehtelevat. Lainaavat, saavat vaikutteita, ilmaisevat saman toisin sanoin, parodioivat, alludioivat tai mitä helvatin hienoja sanoja siitä nyt voikaan käyttää. Tekevät kaikkea paitsi plagioivat, sillä plagiointihan on kielletty. Sitä ei ainakaan saa myöntää ääneen. Mutta he varastavat joka tapauksessa. Kirjallisuus elää kirjallisuudesta. Ja sinä tiedät varsin hyvin, että kirjailijat varastava toisiltaan. He käyttävät hyväksi ja loisivat, riisuvat lähimpänsä ilkosilleen ja tunkeutuvat vielä sitäkin syvemmälle, ihon alle. He ryöstävät mutsinsa haudan ja haistelevat faijansa kalsareita, ja niin he ovat tehneet aina Ensimmäisen Mooseksien kirjan ajoista asti. He panevat rakastettunsa makaamaan tahraiselle patjalle ja riistävät hänen viattomuutensa yleisön silmien edessä. Ja jotta pystyisivät jatkamaan sitä hommaa yökkimättä he kutsuvat usein itseään jollain muulla nimellä. Arouetista tulee Voltaire. Poquelinesta tulee Molière. Diplomaatti Henri Beyle pelkäsi maineensa puolesta niin paljon että kutsui itseään kirjoittaessaan Stendahliksi. Eräs Edvin Johnsson unelmoi toisesta elämästä, ja sen elämän kirjoitusasu oli Eyvind Johnson.
        Ennen vanhaan naiset piiloutuivat miehennimien taakse, ja se jopa teki heille hyvää, koska he tulivat sillä tavalla vahvemmiksi ja röyhkeämmiksi. Aurore Dudevant jotenkin vain katosi ja George Sandista tuli oikeasti George Sand. Luulen, että hän oli siitä ylpeä.
        Mutta muuten uskon lähinnä, että he kutsuvat itseään joksikin muuksi kestääkseen oma häpeämättömyytensä. Eihän Johan Friedolf Johansson itse kirjoita Erään heinäkuun yön raakuuksia. Vaan Jan Fridegård. /--/
        Eräät eivät koskaan kutsu itseään muulla nimellä kuin sillä, joka heille on alun perin annettu tai jonka he saivat naimakaupassa, mutta he itse muuttavat luultavasti nimen taakse, josta on tullut fantasmagoria, keinotekoinen näköharha, ja jota he työstävät yhtä sitkeän peräänantamattomasti kuin kertomuksiaan ja runojaan."

Monologi alkaa kirjoittamisesta ja päätyy tekijyyden ja kirjailijuuden kysymysten äärelle. Babba ei lapsena kirjoja ahmiessaan juuri kiinnittänyt huomiota kirjailijoihin: "Minä en siihen aikaan  juuri piitannut kirjailijoista, koska en ymmärtänyt heidän rooliaan kirjan synnyssä. Kirjat olivat maailmoja. Ne vain olivat olemassa." Sittemmin Babba on karvaastikin saanut havaita, että toisille on helpompaa tulla kirjailijaksi kuin toisille - eikä kyse niinkään ole siitä, osaako kirjoittaa, vaan siitä, onko ihmisellä ulkonäköä ja sosiaalista pääomaa nousta kiinnostavaksi julkisuuden henkilöksi. Tätä dilemmaa, joka on syy myös siihen, miksi Babba tarvitsee Lillemoria, romaanissa käsitellään varsin paljon.

Kuitenkin pitkän kirjoittamis- ja kirjailijuusmonologinsa päätteksiBabba toteaa kirjailijan ja nimen välisestä suhteesta omakohtaisesti "Minä kutsun itseäni nimellä Lillemor Troj", mihin Lillemor oikeutetun oloisesti reagoi "Entä minä sitten /--/ Kuka minä olen?" Baban vastaus on tyhjentävä: "Se on kysymys, joka olisi piinannut sinua, vaikken minä olisi koskaan tullut sinun elämääsi." Ihmisen on rakennettava itselleen identiteetti - olipa se sitten olemassa vain häntä itseään ja hänen elämäänsä varten, julkisuutta varten tai jotakin monimutkaisempaa suhde-, julkisuus- ja mediapeliä varten, kuten Lillemorin ja Babban muodostama kirjailijuus.

Mutta kuten aiemmin totesin, myös Lillemorilla, olipa hän henkilöhahmoja kuinka huojuva tai epävarma tahansa. on näkemyksiä siitä, mitä tarkoittaa olla kirjailija. Ekman on kirjoittanut Lillemorin suuhun feminististä diskurssia: "Se [kynä] on miehisen kirjoittamisen symboli. Luovuus on sukupuolistettu, eikä nainen pääse siihen käsiksi. Nainen on liian muovautuva. Hänen on kautta historian ollut pakko tehdä itsestään sellainen." Ja ainakin Lillemor itse tämän romaanin henkilöhahmona on varsin muovautuva, muokattavissa ja vietävissä. Lillemor on pelkuri, tai sellaiseksi Babba hänet kuvaa: "Hän pelkäsi sekä minua että Sunea. Miten voi päätyä niin kurjaan jamaan? Oikeastaan tiesin vastauksen: koska haluaa olla kaikkien rakastama. Ja mieluiten myös kaikkien ihailema. /--/ Silloin muuttuu säikähtäneeksi kaniksi."

Huijareiden paraati on siis viihdyttävä ja sujuva romaani kirjallisuuspiireistä, tai satiiri, kuten takakansi toteaa, mutta pinnan alla kyse on sen pohtimisesta, kenellä on oikus kertoa tarinoita, saada äänensä kuuluviin ja määrittää se, millaisena maailman näemme ja millaisena muistamme menneisyyden - tai millaisena tarinana menneisyys meille kerrotaan. Kysymys on siis totuudesta ja siitä, miten se on olemassa:

"Se, että jokin on piilossa katseilta, ei merkitse, että se on epätotta tai valheellista, minä sanoin. Miksi se, mitä sinä sanot valheeksi, muuttuisi totuudeksi jos tulisi julki?"
     

***

Lukuhaaste 2016:

3. Kirjassa rakastutaan
6. Kirjastosta kertova kirja
8. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa et ole lukenut aiemmin
16. Et ole ikinä ennen kuullut kirjasta
17. Kirjassa juhlitaan
19. Kirjan päähenkilö on sinun unelmatyössäsi
23. Oman alansa pioneerinaisesta kertova kirja
30. Viihteellinen kirja
41. Kirjassa lähetetään kirjeitä

Jälkeenjäävät @ Q-teatteri, Helsinki

Q-teatterin Jälkeenjäävät on vuoden paras teatterikokemus, ehdottomasti!

Jani Volasen ohjaamasta näytelmästä ei tee mieli kertoa juuri mitään, jottei tee paljastuksia niille onnekkaille, jotka vielä saavat lipun. Sen verran voi kuitenkin todeta, että näytelmä perkaa toisaalta suomalaisuutta ja toisaalta kysymystä siitä, mitä järkeä elämässä on ja elääkö ihminen sellaista elämää, johon hän on tyytyväinen. Näitä suuria ja vakavia kysymyksiä käsitellään aivan absurdin mutta ah niin arkisen huumorin kautta ja niin osuvasti ja hektisesti, että katsojana saa lopulta huutonauraa aivan holtittomasti.

Näyttelijät (Lotta Kaihua, Tommi Korpela, Elena Leeve, Pirjo Lonka, Jussi Nikkilä ja Eero Ritala) onnistuvat rooleissaan hienosti ja irrallisista kohtauksista rakentuva näytelmä ottaa kerta toisensa jälkeen esiin nyrjäyttävän yllättäviä näkökulmia kaikille tuttuihin tilanteisiin ja aiheisiin.

Miltä tavallisesta suomalaisesta tuntuu matkustaa ruuhkajunassa ja mihin ahdistus voi johtaa? Sketsi kasvaa aivan uskomattomiin mittasuhteisiin! Näytelmän alussa liikkeelle lähdetään homeisesta töölöläisasunnosta ja sitten kohtaamme - Pasin. Räppilaulussa esiin tulee keski-ikäisen miehen kriisi: kohtauksen alussa on aivan mahdotonta päätellä, missä ollaan ja mihin tämä kaikki johtaa. Eiku-laulu luotaa irrallisuutta ja sitoutumattomuutta. Riikinkukko-Korpelakin tulee omaan kohtaukseensa aivan puskista, toinen puoliaika alkaa niin osuvalla kuusaan murteella esitetyllä maakuntakohtauksella ettei mitään rajaa. Alepa - taistelukenttä -osioin jälkeen tulee sellainen olo, etten enää koskaan voi mennä Alepaan; ainakaan en ole sama ihminen kuin ennen näytelmän näkemistä. Manneken Pis -sketsissä meinasin pudota tuolilta nauraessani.

Vaikka Jälkeenjäävät rakentuu irrallisista kohtauksista, niiden välissä nähtävät videot rakentavat ajatuksia herättävän virran kohtauksien välille eikä kyse ole vain komediasta, vaan näytelmä saa myös pohtimaan elämän mielekkyyttä ja merkityksellisyyttä.

Jälkikäteispuinnissa lähikuppilan pöydän ääressä teimme myös havainnon, että itse asiassa - vaikka näytelmässä on mukana sekä miehiä että naisia - enemmistössä kohtauksia katsotaan maailmaa jotenkin siten, että keskiössä on mies. Miltä tämä näytelmä olisi näyttänyt, jos tarkastelunäkökulma olisi ollut enemmän naisen? Ei sillä, että näytelmän esittämät asiat ja ongelmat olisivat lähtökohtaisen sukupuoliriippuvaisia, mutta oliko näytelmä kuitenkin piilevän mieskeskeinen - sellainen, jollaisena olemme tottuneet itse asiassa koko yhteiskunnan olevan - siten, että emme oikeastaan edes kiinnitä asiaan huomiota vaan se tuntuu "normaalilta"?

Näytelmän kesto on onnistunut - loppu tulee yllättäen ja katsojana jää sellainen olo, että olisi katsonut tätä mielellään vielä pidempäänkin. Se on juuri oikea kohta lopettaa - tässä näytelmässä ei pääse puutumaan penkkiin kiinni eikä ole aikaa haukotella.

Saul Black: Tappamisen pitkä oppimäärä

"Kun Rowena Cooper astui ulos lämpimästä, keksintuoksuisesta keittiöstään ja näki kaksi miestä seisomassa eteisessään lumi saappaiden reunoilta sulaen, hän tiesi tarkalleen, mitä se oli: hänen vikansa."

Like 2015. Suom. Elina Koskelin. Alkuteos The Killing Lessons, 2015. 445 s.

Saul Blackin dekkari Tappamisen pitkä oppimäärä on koukuttava ja mukaansatempaava dekkari, joka tekee mieli lukea yhdeltä istumalta. Tarinaa kerrotaan niin poliisin, rikollisten kuin uhrienkin näkökulmasta. Poliisipäähenkilönä romaanissa on Valerie, joka tuntuu jokseenkin naispuoliselta vastineelta Jo Nesbøn Harry Holelle: Valerie tekee liikaa töitä, juo ja polttaa liikaa ("Joku oli sanonut hänelle kauan sitten: Kun olet antanut savukkeille luvan tappaa sinut, ne pysyvät kanssasi hyvinä ja huonoina aikoina. Ne ovat aina rinnallasi.") ja töissä hän ajautuu vaistonsa johtamana jamesbondmaisiin tilanteisiin ja suorituksiin. Tappamisen pitkän oppimäärän rikos, sarjamurha, on ollut auki kolme vuotta, koska tekijöiden jäljille ei tunnuta pääsevän, mikä luonnollisestikin syö Valerieta. Liäski mukana on dekkareille ominaisesti myös ihmissuhdekiekuroita.

Rikollisten näkökulma tuntuu uskottavasti psykologisoidulta, ja sitä syvennetään pikkuhiljaa. Pakkomielteen ja riippuvuuden kuvaus on tarkkaa:

"Pidättelyn ja periksi antamisen välissä oli hetken tasapaino. Sitä hetkeä piti odottaa ja venyttää sitten mahdollisimman pitkään, sillä sille antautuminen oli kaikkein suloisinta, suloisuus kulki joka solun läpi niin, että kaikista liikkeistä tuli täydellisiä, kaikessa itsessä tuli täydellistä, sormenjäljistä silmäripsiin, ja suuri osa uupumuksesta yksinkertaisesti putosi harteilta kuin lahonnut haarniska, vapauttavasti."

Uhrien näkökulma tulee esiin usean henkilön edustamana, ja taas kuvaus on tarkkaa, kuten esimerkiksi tässä katkelmassa, joka kuvaa raiskausta edeltävää sieppausta:

"Hän tajusi kuin ensi kerran, että tätä oli tapahtunut naisille alusta asti, hän näki väläyksen miljardeista elävistä ja kuolleista, korvennetusta sisarkunnasta, joka saattoi vain katsella, joka ei voinut tarjota hänelle mitään muuta kuin sen, että tämä olisi hänen oma uniikki versionsa historiallisesta vakiosta, hänen raiskauksensa, hänen kuolemansa."

Sieppausta edeltäviä tapahtumia kertoja kommentoi ironisesti:

"'Voi vittu', punatukkainen mies puuskahti. 'Se on hän'.
'Mitä?'
'Se on se kahvilan tyttö. -- Tyttö on yksi tarjoilijoista.'
Claudia oli nähnyt toisen mihen vain vilaukselta. Ei ollut tunnistanut tätä. Jos mies oli ollut Feastissa, hän ei ollut tätä huomannut.
Mutta maailma on täynnä naisia, jotka eivät huomanneet heitä huomanneita miehiä."

Dekkarin juonikuvion ydin siis rakentuu sarjamurhaarien- ja raiskaajien jahtaamiseen, mutta paitsi, että Tappamisen pitkä oppimäärä onnistuu olemaan intensiivinen ja varsin nopeatempoinen juoneltaan, se sisältää myös henkilöhahmojen sisäistä pohdintaa yleisinhimillisistä, koskettavista seikoista, kuten...

...surusta:

"Petollista surussa oli se, että se meni ohi. Petollista surussa oli se, että kun joku rakas kuoli, sitä kärsi, sitä kävi alamaailmassa, sitä löysi omat rajansa pikkutuntien pimeydessä, ja lopulta (koska sitoumus elämään jätti varjoon kaiken muun) sitä tajusi, että rajalla käyminen riitti. Hitaasti sitä nosti päänsä. Alkoi katsella ympärilleen. Näki, että maailma ujuttautui pikkuhiljaa takaisin pilvumuodostelmien ja tuoteselosteiden kautta. Sitä ymmärsi, että maailma riitti edelleen. Ymmärsi, että elämisen halu oli hyväntahtoisen ovela. Sitä alkoi päästä pahimman yli. Muuttuneena, menetyksen suurentamana ja syventämänä, mutta sitä hyväksyi uudistetun sopimuksen. Tiesi jatkavansa. Huomasi, ettei tämä tapaus ollutkaan loppujen lopuksi käynyt kuolemaksi."

...luovuttamisesta:

"Kuusi päivää oli kulunut. Hän ei ollut tuonut kirjoja luettavaksi. Lukeminen oli jäänyt kirjoittamisen myötä. Lukeminen ja kirjoittaminen olivat todisteita siitä, että ihminen oli edelleen kiinnostunut maailmasta, edelleen utelias, että ihminen edelleen välitti. Sen sijaan hän katseli lunta. Hän makasi sohvalla. Hän antoi elämänsä kutistua yksinkertaisiksi toimiksi. Hän hakkasi pinon puita. Hän söi tölkkimuonaa. Hän piti tulen kamiinassa. Hänen mieltään pyöritti unelias varjokoneisto."

...ja pelosta:

"Hän hymyili uudelleen. Uusi yhtälö: kaikki pelko oli perimmiltään kuolemanpelkoa. Kun tiesi olevansa kuolemaisillaan, ei ollut enää mitään pelättävää. Se antoi viimeisen, upean lahjan: rajattoman rohkeuden."

Jyrki Heino: Kellari

 

"Hän oli pimeässä vankilassaan hakannut raivokkaasti ovea välittämättäsiitä, että kädet vuotivat verta."

Schildts & Söderströms 2012. 287 s.

Jyrki Heinon dekkariromaani Kellari sijoittuu 1700-luvun Suomeen ja noudattelee kirjallisuuskonventoiltaankin 1700-luvun estetiikkaa.

Teoksen koko nimi on Kellari eli kertomus poikkeuksellisista ja järkyttävistä tapahtumista, jotka aikoinaan herättivät suurta huomiota Ruotsin kuningaskunnan Turun kaupungissa. Pitkä alaotsikko heijastelee 1700-luvun kaunokirjallisia tapoja. 1700-luvulla alaotsikko oli varsin polveileva juonireferaatti teoksen sisällöstä - siis jotain funktioltaan samankaltaista, kuin nykyään takakansiteksti. Samaa traditiota edustaa myös kunkin luvun alussa oleva kommentoiva tiivistelmä luvun sisällöstä - esimerkiksi ensimmäisestä luvusta todetaan näin: "Ensimmäinen luku, jossa tutustutaan Turun kaupunkiin sekä kertomuksen päähenkilöön, luutnantti Carl Wennehielmiin, ja jossa kuullaan Hirwisalon saaren kammottavasta löydöstä."

Heinon luoma historiallinen todellisuus on kerrassaan viehättävä. 1700-luvun suomalainen elämä herää henkiin kiinnostavalla tavalla. Romaanin lopussa on tiivis aikajana, jolla esitellään 1700-luvun tapahtumia Suomessa ja maailmalla. Aikajanalta selviää paitsi hallinnollisia seikkoja, myös muun muassa se, että Suomessa on ollut 1700-luvulla erinäisiä kertoja voimassa kahvikieltolaki.

Kellari on murhamysteeri. Tuntematon mies löytyy kuolleena hyvin kummallisissa olosuhteissa eräästä kellarista, ja hänen identiteettiään ja liikkeitään aletaan selvitellä.

Tyyliltään Heino tuo mieleen dekkarien kuningattaren Agatha Christien. Lukija pääsee seuraamaan Wennehielmin ajatuksenjuoksua ja hämmennystä samaan tapaan kuin Christien dekkareissa. Myös arkea, kulttuuria ja tapoja kuvaillaan samaan tapaan, ja vaikka teoksessa on voimakasta väkivaltaa - kyse on kuitenkin murhamysteeristä -, väkivallalla ei millään lailla mässäillä, vaan sitä kuvaillaan etäältä.

Kellari on viihdyttävä tapa sukeltaa Suomen historiaan ja menneisyyden kulttuuriin. Suositeltava aikamatka!
 

Michael Katz Krefeld: Langenneet

"Lokkiparvi räpytteli nousevan auringon kajossa Hjulstan kaatopaikan jätevuorien yllä."

Like 2014. Suom. Päivi Kivelä. Alkuteos Afsporet, 2013. 352 s.

Michael Katz Krefeldin Langenneet on trillerimäinen dekkari, joka sukeltaa syvälle ihmisyyden ja yhteiskunnan pimeälle puolelle - huumeisiin, prostituutioon ja ihmiskauppaan. Päähenkilö, sairaslomalla oleva poliisi Ravn, muistuttaa hahmona yksinäisyydessään ja viinaanmenevyydessään Jo Nesbøn Harry Holea.

Tapahtumat lähtevät liikkeelle Kööpenhaminasta, rikollista elämää viettävän nuoren pariskunnan kuvauksesta. Igor on huumebisnekseen sekaantunut pikkupahis, joka pääsee pelaamaan pokeria isojen pahisten pöytään. Hänen tyttöystävänsä on Masha, joka ansaitsee elantonsa prostituutiolla. Yhtäkkiä heidän elämäänsä tulee käänne, joka suistaa kaiken radaltaan, ja punnittavaksi tulee kysymys, kumpi on tärkeämpää - rakkaus itseen vai rakkaus toiseen. Masha katoaa. Ravn ryhtyy selvittämään tilannetta.

Romaani kuvaa prostituutiota ihmiskaupan näkökulmasta ja rikollisuutta osana yhteiskunnan rakenteita - siksi suurimpia pahiksia on vaikeinta, ellei jopa mahdotonta saada kiinni. Rikollisuudesta hyötyjiä on paljon, he ovat vaikuttavissa asemissa lain molemmin puolin ja kukin haluaa pitää kiinni saavutetuista eduista. Ihmiskaupan uhrit sen sijaan ovat asemassa, josta ei näytä olevan ulospääsyä. Heidät on vaiennettu kiristämällä, pelolla ja sadismilla, eikä heillä ole tukiverkostoa tai se on voimaton.

Loppua kohden romaanin juoni alkaa muistuttaa Stieg Larssonin Millenium-trilogiaa ja lipsahtaa lähes paheilla mässäilemiseksi. Kokonaisuudessaan Langenneet on kuitenkin mukaansa tempaava teos, jota ei raaski käsistään laskea.

Pirjo Honkasalo: Betoniyö

Pirjo Honkasalon ohjaama elokuva Betoniyö perustuu Pirkko Saision samannimiseen romaaniin. Elokuva on mustavalkoinen ja voimakastunnelmainen. Tunnelmaa luodaan vahvalla musiikki- ja kuvakerronnalla, näyttelijät onnistuvat ilmentämään tunteita upean vähäeleisesti pienilläkin ilmeillä - eritoten Johannes Brotheruksen (joka näyttelee Simon pääroolin) kasvoilta välittyvät upeasti viha, suru, epävarmuus ja miellyttämisenhalu.

Betoniyön tarina on nimensäkin mukaan ankea. On lähiö, äiti ja kaksi veljestä aikuisuuden kynnyksen molemmin puolin. Veljistä vanhempi, Ilkka (Jari Virman) on menossa vankilaan. Veljistä nuoremman, Simon, paikka maailmassa ei ole vielä vakiintunut, vaan hän etsii sitä tempoillen, suhteessa veljeensä, äitiinsä ja tuntemiinsa ihmisiin. Rahaa ei ole, jääkaapissa on kaljaa, jos Simo sitä Ilkalle hakee. Vastapäisessä talossa asuu "homo", joka "on tullut takaisin"; "on vain rakkaus ja pelko" - ja miten ne veljeksissä ja heidän teoissaan ilmenevät, keriytyy auki elokuvan myötä.

Kerronta on toisteista, avainkohdat toistuvat uudelleenkerrottuina muuttuneista tilanteista ja näkökulmista käsin, henkilöhahmot ristivalottuvat yhä uudelleen ja uudelleen. Kuvakerronta on voimakkaan symbolista ja elokuvan kuvat ovat vaikuttavia ja mieleenpainuvia. Kerronta itsessään on hidastempoista ja viipyilevää, vuorosanoja on vähän. Loppukohtaus on todella voimakkaasti latautunut ja jää mieleen pitkäksi aikaa sekä kuvina että tunnelmaltaan.

Tämä elokuva kannattaa käydä katsomassa teatterissa suurelta kankaalta ja sellaisessa mielentilassa, että kestää vastaanottaa synkkyyttä.

Pelon maantiede @ Teatteri Avoimet Ovet, Helsinki

Essi Räisäsen ohjaama Pelon maantiede on näytelmä, joka saa ajattelemaan - tosin osin tuntuu siltä, että ajatukset ovat vaikeasti sanallistettavissa, joten ehkä osuvampaa olisi sanoa, että kyseessä on näytelmä, joka saa tuntemaan.

Pelon maantiede on alun perin Anja Kaurasen vuonna 1995 kirjoittama romaani. Olen lukenut sen kahdesti, ensimmäisen kerran teininä ja toisen opiskelijana. Teininä luin romaanin lähinnä tytön kasvukertomuksena, toisella lukukerralla (ääri)feminismi nousi luennan keskiöön, jopa ärsyttävyyteen asti.

Pelon maantieteen päähenkilö on Oili (näytelmässä Kati Outinen), joka elää lapsuutensa Kalliossa, opiskelee hammaslääkäriksi, perustaa perheen - ja koko elämänsä kokee ulkopuolisuutta, irrallisuutta, yksinäisyyttä. Hän näkee ilmoitustaululla Keskiyön instituutin ilmoituksen ja menee mukaan kokoontumiseen. Tällaiseen kokoontumiseen näytelmän katsojakin kutsutaan mukaan.

Keskiyön instituutti on miesten taholta vääryyttä ja väkivaltaa kokeneiden naisten keskittymä. Keskiyön instituutin kokoontumisissa "kenenkään ei tarvitse pelätä mitään". Pelko kohdataan, koetaan, siirrytään sen toiselle puolelle. Emansipaatio käsitetään äärimmäisenä. Keskiyön instituutin naiset antavat miehille sen, mitä he ovat miehiltä saaneet.

Näytelmäversio motivoi koston hienosti. Yleisölle kerrotaan naisten kohtaloita ja kokemuksia. Erilaisia naisten kokemia tilanteita dramatisoidaan. Musiikki on olennainen osa näytelmää ja toimii siinä uskomattoman hienosti. Laulut luovat tunnelmaa vahvasti eikä musiikki tunnu lainkaan päälleliimatulta, kuten toisinaan näytelmissä käy. Kokonaisuus on vahva ja mukaansa kutsuva.

Näyttelijät hyödyntävät koko salia, mihin katsoja totutetaan alusta saakka. Näytelmän edetessä ainakin oma vaivautuneisuuteni (mitä, taasko otetaan kontaktia, pitäisikö tässä reagoida jollakin odotetulla tavalla?) väheni.

Jokainen näyttelijä tekee upean roolitulkinnan. Varsinkin Maarun roolin näyttelijä on saanut hahmoonsa sellaisen intensitettin, että hahmon olemus jäi vaivaamaan itseäni niin paljon, että näin hänestä unia koko seuraavan yön.

Kohtauksesta toiseen siirrytään vaivattomasti, näytelmä toimii kerrassaan hienosti. Näytelmässä ei ole väliaikaa, mikä on onnistunut ratkaisu.

Hieno, koskettava tulkinta!

Alexandre Dumas: Kolme muskettisoturia

 

"Huhtikuun ensimmäisenä maanantaina vuonna 1625 Meungin kauppala, missä Roman de la Rose'in tekijä oli syntynyt, näytti joutuneen niin täydellisen sekasorron valtaan, että olisi luullut hugenottien tunkeutuneen sinne vallatakseen itselleen siitä toisen Rochelle'in."

Otava 2004. Suom. Anna Louhivuori. Alkuteos Les trois mousquetaires, 1844. 264 + 278 + 315 s.

Athos, Porthos, Aramis - ja nuori d'Artagnan. Mutta hetkonen - siinähän on neljä nimeä? Sukeltaessani Kolmen muskettisoturin maailmaan hämmennyin ensin tästä seikasta. Klassikkoromaania kerrotaan ennen kaikkea d'Artagnanin näkökulmasta, nuorukaisen, joka lähtee Pariisiin haaveenaan tulla muskettisoturiksi. Kuohuvaverinen d'Artagnan ajautuu ja heittäytyy erinäisiin kaksintaisteluihin, joiden kautta hän tutustuu kolmeen muskettisoturiin, jotka ovat alussa mainitut Athos, Porthos ja Aramis. Ja sitten varsinainen seikkailujen pyörre voi alkaa.

Neljän miehen ystävyydestä muodostuu jo alussa vahva side, mutta 1600-luvun nuorukaisille pelkkä hengaileminen ei riitä, on oltava jotain enemmän. Tätä kuvaa hyvin d'Artagnanin pohdinta ystävyyden alkumetreillä: "Hän alkoi ajatella, että tällä ystävyysliitolla, jonka muodosti neljä rohkeaa, aloitekykyistä ja toimintatarmoista miestä, pitäisi olla muitakin päämääriä kuin maleksiminen kävelyteillä, miekkailutunnit ja enemmän tai vähemmän henkevät pilapuheet. Todellakin, neljän heidänlaisensa miehen, jotka olivat vannoneet toisilleen uskollisuutta henkeen ja kukkaroon saakka, neljän miehen, jotka aina pitivät yhtä eivätkä koskaan väistyneet, vaan panivat joko erikseen tai yhdessä toimeen yhteisesti tekemänsä päätökset, neljän käsivarren, jotka saattoivat uhata joka ilmansuuntaa tai kääntyä kaikki neljä samaan kohteeseen, piti väistämättömästi joko salaisesti tai avoimesti, joko maanalaisia teitä tai muuriaukon kautta, joko juonitteluin tai väkivalloin pystyä raivaamaan tie millaiseen päämäärään he ikinä halusivat, miten etäiseen tai lujasti puolustettuun tahansa."

Tarina sijoittuu siis 1600-luvun Ranskaan ja Englantiin, ja tuolloin muun muassa kunniakäsitys oli erilainen kuin toisaalta nykyään ja toisaalta myös romaanin kirjoitusajankohtana 1800-luvulla. Muskettisoturit puolustavat milloin omaa kunniaansa ja milloin kuninkaan kunniaa urhoollisesti ja kuolemaa pelkäämättä, sillä kuolema odottaa itse kutakin elämän päätepisteessä. Miekkataisteluissa sekä saadaan pintanaarmuja että vakavampiakin vammoja, haavoitutaan toipumattomasti tai kerralla kuolettavasti ja muskettien luodit viuhuvat vimmaisesti. Kuoleminen on vaihtoehto, elävänä säilyminen myös.

Romaani koostuu kolmesta osasta. Ensimmäisessä osassa lukija tutustuu päähenkilö d'Artagnaniin ja kolmeen muskettisoturiin sekä pariisilaiselämään - kuninkaan hoviin ja kardinaalin valtaan. Toisessa osassa rakkausseikkailut ovat suuremmassa roolissa, kolmas osa alkaa taistelukuvauksilla ja huipentuu lopussa sellaiseen juonittelujen ja tragedioiden vyyhtiin, että ei voi kuin ihailla Dumasin kykyä rakentaa jännitteitä.

Kolme muskettisoturia on ennen muuta miehistä ja ystävyydestä kertova romaani. Rakkauskin punoutuu vahvasti juoneen, mutta naishahmot ovat lähinnä joko rakkauden kohteita tai melko avuttomasti rakkaudentunteen ohjailemia - elleivät sitten ilmiömäisiä paholaisia, kuten seuraava repliikki antaa viitteitä: "Minäkö pyörtyisin, minä? Pidättekö te minua minä tahansa naikkosena? Kun minua loukataan, minä en pyörry, minä kostan, käsitättekö?"

Kolme muskettisoturia on kerrassaan nautittava ja suositeltava aikamatka niin kielellisesti kuin kulttuurisestikin.

Susan Abulhawa: Jeninin aamut

 

"Amal olisi halunnut katsoa sotilasta silmiin lähempää, mutta hänen otsaansa painava rynnäkkökiväärin piippu ei sallinut sitä."

Like 2010. Suom. Pauliina Klemola. Alkuteos Mornings in Jenin, 2010. 351 s.

Susan Abulhawan romaani Jeninin aamut kertoo vaiettua historiaa vaikuttavasti. Romaanin keskiössä on palestiinalaisen Amalin ja hänen perheensä ja sukunsa elämä. Romaanin aikajänne alkaa 1940-luvulta ja jatkuu 2000-luvulle saakka.

Israelin ja Palestiinan tilanne vaikuttaa lähes mahdottomalta, ja Abulhawan romaani avaa sitä palestiinalaisesta näkökulmasta, jota ei juurikaan käsitellä mediassa. Romaanissa sivutaan myös israelilaisnäkökulmaa, mutta ennen kaikkea tämä on palestiinalainen tarina.

Varsinkin romaanin alkupuolen kuvauksessa on paljolti samaa tunnelmaa, kuin J. M. G. le Clézion Nobel-romaanissa Autiomaa (1980). Alkupuoli esittelee kansan ja henkilöt, joilla on juuret, historia, perinteet ja omat tapansa. Israelin perustaminen ajaa kansan ja yksilöt tilanteeseen, jossa muu maailma ei tunnusta heitä eikä heidän identiteettiään. Amalistakin tulee irrallinen ja hänen elämästään epävakaa:

"Samalla kun yritin astella vakaasti elämässä, jota epävarmuus vapisutti, opin tekemään rauhan nykyisyyden kanssa katkaisemalla tietämättäni rakkaussiteet menneisyyteen. Varttuessani improvisoitujen unelmien ja abstraktien kansalliskaipausten maisemassa kaikki tuntui minusta väliaikaiselta. Minkään ei voinut luottaa kestävän, ei vanhempien, sisarusten eikä kodin. Ei edes oman ruumiinsa, niin voimaton kuin se oli luoteja vastaan."

Kuolema muuttuu arkiseksi, hyökkäykset, uhka ja vallankäyttö tavanomaiseksi. Amalin lapsuus loppuu, kun hän pääsee pakolaisleirikaupungista opiskelemaan orpotyttöjen sisäoppilaitokseen, minkä jälkeen hän saa stipendin Amerikkaan. Amerikan-ajan kuvaus on länsimaisesta lukijapositiosta katsottuna helpompaa tekstiä, sillä identiteettikriisi on universaali aihe, olivatpa sen syyt lopulta mitkä tahansa:

"--surkeista lähtökohdista ponnistanut palestiinalaistyttö jäi jalkoihin kiireessäni tulla hyväksytyksi ja löytää merkitys elämälleni Lännessä. Turrutin herkkyyteni maailmalle ja ahtauduin amerikkalaiseen lokeroon ilman menneisyyttä. Elin ensimmäistä kertaa ilman uhkia ja sodan sakkaa. Elin vapaina sotilaista, vapaana perityistä unelmista ja käsiäni kiskovista marttyyreista. -- Minusta kuoriutui luokittelematon arabialais-länsimaalainen hybridi, juureton ja tuntematon. -- Jossain Amerikan-elämäni pohjalla kareili häpeä siitä, että olin pettänyt perheeni - tai pahempaa, itseni. Antauduin kuitenkin amerikkalaisten tavoille ja otin heidän vapautensa omikseni."

Romaanin avartavinta antia on kuitenkin palestiinalaisen kulttuurin ja tapojen kuvaus. Abulhawa kirjoittaa myös jonkin verran arabian kielestä:

"Arabialaisessa maailmassa kiitollisuus on kokonaan oma kielensä. 'Allah siunatkoon käsiä, jotka antavat tämän lahjan', 'Kauneus on sinun silmissäsi, jotka pitävät minua sievänä', 'Pidentäköön Jumala elämääsi', 'Vastatkoon Allah aina myöntävästi rukouksiisi', 'Olkoon seuraava ateria, jonka meille valmistat, poikasi häiden - tyttäresi valmistujaisten - äitisi toipumisen kunniaksi', ja niin edelleen; loputon ketju rukouksenomaista kiitollisuutta. Koska kulttuuritaustani on tuo, pelkkä 'kiitos' on aina tuntunut riittämättömältä ilmaisulta, joka saa ääneni kuulostamaan kitsaalta ja epäkiitolliselta."

"Arabian kieli on oikeastaan tanssia. Kävellessäni metallinpaljastimen läpi pöydän takana olevalle miehelle ojennettiin teetä. Hän sanoi teentuojalle: 'Allah siunatkoon kätesi', ja tämä vastasi: 'Samoin sinun kätesi, ja pitäköön Allah sinut aina armossaan.' Kutsuja ja vastauksia, jotka tanssivat ilmassa."

Jeninin aamut voisi olla hyvinkin katkera romaani, mutta Abulhawa kirjoittaa ilmavasti, osin jopa runollisesti. Kertomus peilautuu jatkuvaa kuoleman läsnäoloa vasten, joten mittakaava on suurempi kuin yksittäinen ihmiselämä.

Poliittisimmillaan Abulhawa on kirjoittaessaan juutalaisten ja palestiinalaisten suhteista:

"Hän katseli vaiti todisteita siitä, minkä israelilaiset tietävät jo muutenkin: että heidän historiansa on kyhätty palestiinalaisten luista ja perinteistä. Sinne tulleet eurooppalaiset eivät tunteneet sen enempää hummusta kuin falafeliakaan, mutta myöhemmin he julistivat ne 'aidoiksi juutalaisiksi ruokalajeiksi'. He väittivät Katamonin huviloita 'vanhoiksi juutalaistaloiksi'. Heillä ei ollut vanhoja valokuvia tai muinaisia piirroksia esivanhemmistaan, jotka olivat eläneet sillä maalla, rakastaneet sitä ja istuttaneet siihen. He tulivat vieraista maista ja kaivoivat Palestiinan maaperästä kanaanilaisten, roomalaisten ja osmanien kolikoita ja myivät ne omina 'juutalaisina muinaisjäännöksinään'. He tulivat Jaffaan, löysivät vesimelonin kokoisia appelsiineja ja sanoivat: 'Katsokaa! Juutalaiset tunnetaan appelsiineistaan.' Mutta ne appelsiinit olivat palestiinalaisten vuosisatojen saatossa täydelliseksi hioman sitrustenviljelyn tulosta."

Kuitenkin historiaa katsotaan myös jumalallisen ironian läpi, eikä romaani ole erityisen syyttelevä, pikemminkin toteava:

"Koko hänen perheensä oli murhattu toisen maailmansodan holokaustissa. Mieleeni iski katkerat hampaansa se ironia, että myös minun äitini -- oli selvinnyt verilöylystä jossa oli tapettu melkein koko hänen perheensä. Jälkimmäinen vain tapahtui edellisen vuoksi, ja se alleviivasi mielessäni sen eittämättömän totuuden, että palestiinalaiset maksoivat juutalaisten holokaustin hinnan. Juutalaiset tappoivat äitini perheen, koska saksalaiset olivat tappaneet Jolantan perheen."

Jeninin aamujen aloitus on hieman tahmea, mutta kun juoni pääsee vauhtiin, romaania ei malta laskea käsistään. Ehdottomasti lukemisen arvoinen kertomus siitä, millaisissa todellisuuksissa maapallolla eletään.

Marko Hautala: Unikoira

"Koira oli heidän yhteinen ihmeensä, mutta Joonas unohti sen ensimmäisenä."

Tammi 2012, e-kirja. 225 s.

Marko Hautalan romaani Unikoira on täydellistä kesälukemista. Päähenkilö on työssäkäyvä Joonas, joka on eronnut tyttöystävästään ja jolla ei mene järin vahvasti. Joonas kaipaa elämäänsä merkitystä ja sisältöä. Ja sitä alkaa löytyä, vaikkakin ehkä eri tavalla kuin hän alun perin kuvitteli.

Unikoira ei ole mikään kolmenkympin kriisin setvimisteos, vaikka juonikaava saattaa siltä kuulostaakin. Romaani on kirjoitettu taitavasti ja juonen eri elementit sekä todellisuustasot ja henkilöhahmot liittyvät toisiinsa sujuvasti.

Romaanissa sisäinen ja ulkoinen todellisuus sekä yksityinen ja jaettu todellisuus sekoittuvat. Kuvauksessa on kauhuelementtejä, mutta mikään kauhuromaani tämä ei ole. Tsernobylin tapahtumat ja Pripjat tuovat teokseen stalkermaisuutta, jota teos myös itse yhden henkilöhamon suulla suoraan kommentoi. Osin romaani mystisine viittauksineen ja tunnelmineen tuo mieleen Carlos Ruiz Zafonin Barcelona-sarjan (mm. Tuulen varjo), unien ja todellisuuden suhde puolestaan Jani Saxellin romaanin Unenpäästäjä Florian (2010).

Taidokasta!

Simon Lelic: Katkeamispiste

 

"Mä en, kato, ollu siellä."

Like 2011. Suom. Terhi Kuusisto. Alkuteos Rupture, 2010. 298 s.

Simon Lelicin romaanin Katkeamispiste aiheena on kouluampuminen. Asetelma on käännetty ylösalaisin: ampuja ei ole oppilas tai opiskelija vaan opettaja. Tapahtumat sijoittuvat Lontooseen ja ne kerrotaan suurimmalta osin poliisin, eritoten komisario Lucia Mayn, näkökulmasta, hänen tekemiensä haastattelujen kautta.

Katkeamispiste on myös näkökulma kiusaamiseen, ja kiusaaminen onkin aihe, jota romaani käsittelee eniten. Mitään järin uutta Katkeamispiste ei tuo niin kouluampumis- kuin kiusaamiskeskusteluunkaan, kunhan ilmeisesti yrittää osoittaa sen, että koulukiusaaminen ei ole mikään erillinen ilmiö vaan kiusaamista tapahtuu monien sosiaalisten ryhmien sisällä ja välillä ja kiusaaminen on aina yhtä vakava ilmiö, vakavimmillaan pikemminkin vainoamista.

Tämä on ehkä teoksen ansiokkain kannanotto, sillä jo kiusaaminen sanana kuulostaa lähtökohtaisesti varsin kepeältä toiminnalta - ja liittämällä termin eteen sana 'koulu' aikuiset voivat astua ilmiön ulkopuolelle ja todeta ongelman koskevan niitä, jotka koulussa opiskelevat ja työskentelevät.

Kokonaisuudessaan Katkeamispiste on varsin sujuvaa luettavaa, mutta siinä on heikkoutensakin, kuten äärimmäisen stereotypinen poliisikuvaus. Poliisiasema näyttäytyy härskinä työpaikkana, poliisit puolestaan lähes karikatyyreinä. Vakava aihe, dekkarimainen romaani.