Tuula ja Pirkko - Meil on aina toro @ Studio Pasila, Helsinki

Tuula ja Pirkko -näytelmä Meil on aina Toro kertoo kahdesta rääväsuisesta vanhenevasta naisesta (oliko heidän ikäsnä yhteensä 170 vuotta tai sinnepäin?), jotka pelaavat kotikaupungissaan yhdessä Kimbleä etäyhteyden välityksellä ja päättävät lähteä Espanjaan etismään toisen kadonneita sukulaisia ja sukujuuria. Juoni sitoo tapahtumia yhteen löyhästi, olennaista ovat osuvat ja koomiset huomiot naisten välisestä ystävyydestä  - ja toisaalta myös äiti-tytär-suhteesta, sillä molemmilla heistä on aikuinen tytär. 

Siinä missä Tuula ja Pirkko ovat keskenään hyvin erilaisia, niin ovat tyttäretkin. Toinen on ylihuolehtivainen äitiään kohtaan, toisella ei puolestaan ole äidilleen koskaan aikaa. Komedia vitsailee ihmissuhteilla ja tulee samalla paljastaneeksi niihin liittyviä traagisuuksia, niin kuin kunnon komedian kuuluukin. Väliajan jälkeen tapahtuva asetelman kääntäminen toimii hienosti, ja lopussa farssi ottaa kunnon kierroksia. Ria Kataja ja Minna Kivelä ovat lavalla aivan pidättelemättömiä!

 

Boris Godunov - mies kuin unelma @ Teatteri Jurkka, Helsinki

Teatteri Jurkan Boris Godunov - mies kuin unelma on aivan nappisuoritus. Siinä missä Tampereen-reissulla jäin kaipaamaan Taru Sormusten herrasta -esitykseltä rohkeampaa irtautumista juonesta, Boris Godunov tulee ja toteuttaa tuon odotuksen tuosta vain, ja on lisäksi niin oivaltava lavastukseltaan (Heini Maaranen), jonka olennaisena osana ovat videot (Nuutti Koskinen), puvustukseltaan (Noora Salmi) ja teatteri-ilmaisun keinojen käytöltään sekä absurdi käänteiltään, että ajoittain sitä unohtui katsomaan suu auki ja joissain kohdin nauratti niin että itketti.

Näytelmän keskiössä on kolme hahmoa: Eetu Rauhanen (Ville Sandqvist), Ruhtinas Penis (Iiro Ollila) ja karhu (Sanna Hietala). Näyttelijät näyttelevät muitakin hahmoja ja lisäksi esityksessä hyödynnetään luontevana osana nukketeatteria (nuket Heini Maaranen).

No mitä näytelmästä sitten voi kertoa tai mitä se oikein käsittelee? Se ei olekaan ihan helppo homma. Boris Godunov karnevalisoi ensimmäisellä puoliajalla miehenä olemisen problematiikkaa hurjalla tykityksellä. Katsojana ei voi olla miettimättä sitä, että produktion tekijöillä on todennäköisesti ollut aivan hulvatonta esitystä tehdessään ja harjoitellessaan - ihan jo siinä, että pokka pitää. Aivan hillitön on esimerkiksi kohtaus, jossa Anaalioraakkeli esittäytyy, ja myös laulut ja tanssit ovat hervottomia. 

Helsingin Sanomien kriitikko Lauri Meri analysoi näytelmää arviossaan parhaansa mukaan ja allekirjoitan suuren osan hänen tulkinnoistaan, mutta karnevalismia ja huumoria arvio ei täysin onnistu lukijalle välittämään - kyse ei mielestäni ole niin teoreettisesta näytelmästä kuin millainen kokonaiskuva siitä arvion perusteella syntyy.

Karhun hahmon avulla näytelmä onnistuu tekemään teemoja selvemmin näkyväksi olematta millään tavoin alleviivaava tai osoitteleva. Esimerkiksi kohtaus, jossa Ruhtinas Penis kertoo, mitä kaikkea ajattelee karhuista tai millä tavoin suhtautuu karhuihin (väitettyään aiemmin jopa Je suis karhu), näyttää sukupuolten keskinäisiä suhteita yhteiskunnassa osuvammin kuin mikään pitkään aikaan.

Pelkkää sekoilua tai ilottelua näytelmä ei kuitenkaan ole, ja toinen puoliaika onkin sävyltään vakavampi. Näytelmä ottaa kantaa miehisyyden muutokseen ja murrokseen ja sivuaa siinä ohessa myös maailmapolitiikkaa. Venäjä on yksi näytelmän kehyksistä - ihan jo siitäkin syystä, että Boris Godunov ja Puškin, mutta tematiikka liitetään myös nyky-Kremliin ja Pussy Riotiin. Hahmojen metamorfoosi on monitulkintainen ja sekin jää pohdituttamaan, mikä kaikki poistuu hitaasti ja vastentahtoisenkin oloisesti näyttämöltä näytelmän loppukohtauksessa?

Boris Godunov - mies kuin unelma on eittämättä teatterikevään - ellei koko vuoden? - tapaus, joka pitää kokea itse.

Kuten haluatte @ Suomenlinnan kesäteatteri, Helsinki

Ryhmäteatterin kesän 2022 kesäteatterinäytelmä Suomenlinnassa on Jussi Nikkilän ohjaama William Shakespearen Kuten haluatte. Kesäteatteri on ollut suosittu kaikkina kesinä, ja myös tänä kesänä näytös vaikutti loppuunmyydyltä. Korona-aika on varmastikin opettanut luovuutta ja selvitysmistaitoja kaikkien alojen työntekijöille, mutta eritoten kulttuurialan, mikä näkyi hienosti illan esityksessä.

Ennen esityksen alkua narria näyttelevä Santtu Karvonen piti mainion johdannon siihen, kuinka luvassa on "maailman ensi-ilta": yksi näyttelijöistä oli nimittäin puhekiellossa, ja hänen roolinsa dubbasi toinen näyttelijä; toinen näyttelijä puolestaan oli sairastunut, mistä oli saatu tieto neljä tuntia ennen näytöstä, mutta hänen tilalleen oli kuitenkin saatu korvaaja - siis neljän tunnin varoajalla.

Edellä mainitut seikat tekivät näytelmästä oikeastaan nautittavamman. Dubbausratkaisu nimittäin toimi erinomaisesti, ja sairastunutta näyttelijää paikkaava näyttelijä veti kaikki roolinsa upeasti - se, että hänellä oli paikoin plari kädessään, teki vain kiinnostavalla tavalla näyttelijäntyön prosesseja näkyväksi.

Itse näytelmä oli mukavaa katsottavaa kesäteatteriin - oli pitkästä aikaa kivaa ylipäätään käydä teatterissa ja toisekseen käydä katsomassa hyvän mielen näytelmä, joka keskittyi kertomaan rakkauden kiemuroista ja jossa on onnellinen loppu.

Pintaremontti @ Kansallisteatteri, Helsinki

Pintaremontti-näytelmä perustuu Miika Nousiaisen samannimiseen romaaniin ja on oivallinen, kepeä mutta koskettava draamakomedia, jolla on hyvä korkata koronan kokoinen teatterissakäymisen aukko. Moni muukin on ollut samaa mieltä, sillä loppusyksyn näytännöissä ei enää liiemmälti ollut tilaa.

Pintaremontti kertoo ihmissuhteista, ja remontti itsessään jää hyvinkin muutaman repliikin mittaiseksi kielikuvaksi. Näytelmän keskushenkilö on 39-vuotias Sami, ja muita tärkeitä hahmoja ovat hänen lapsuudenperheensä ja ystävänsä sekä hyvinvointibloggaaja-podcastaaja Sini, jonka somesisältöjä Samin sisko Hanna seuraa.

Kaikki Pintaremontin hahmot etsivät suuntaa elämässään. Sami yrittää löytää sen oikean, Hanna yrittää saada lapsen, Samin isä on juuri kuollut ja Samin äiti koettaa oppia elämään uudessa tilanteessa. Toinen Samin ystävistä hoitaa yksin kolmea lasta, koska vaimo on masentunut ja poissa arjesta. Toinen ystävä tekee liikaa töitä ja on lisäksieronneiden vanhempiensa omaishoitaja.

Pintaremontti siis koomisessa valossa elämän erilaisia vaiheita ja niiden kipupisteitä, joita on näytelmässä siinä määrin, että kuka tahansa aikuiskatsoja voi löytää näytelmästä samastumispintaa.

Kartta @ Kansallisteatteri, Helsinki

Minna Nurmelinin ohjaamaa näytelmää Kartta esitetään Kansallisteatterin Willensauna-näyttämöllä. Kartan keskiössä on henkilöhahmo Kaarina, joka on kadonnut. Kaarinan katoaminen järisyttää jäljelle jääneitä kolmea pariskuntaa, joiden elämältä tuntuu putoavan pohja pois, kun Kaarina ei olekaan enää määrittämässä sitä, mitä heidän pitäisi tehdä ja mitä heidän pitäisi ajatella. Arki sortuu pienimpiä yksityiskohtia myöten raiteiltaan ja parisuhteetkin järisevät.

Kartan pienet, arkiset tilanteet ovat oivaltavia - ne, joiden kautta merkityksellisyyden puutetta konkretisoidaan. Älylaitteiden piippaukset määrittävät ihmissuhteita myös live-hetkissä, kauppakeskus on kaoottinen paikka, jonne voi hukata paitsi itsensä, myös autonsa, ulkomaanmatkoilla ei kysytä apua reittivalinnoissa vaan pitää pärjätä ihan itse - ja onko matka seikkailu, vai onko sen paremmuus kiinni siitä, kuinka onnistuneen reitin on etukäteissuunnitellut itsellen tuntemattomassa paikassa?

Nykyajan ongelmien kuvauksessa Kartta onnistuu hyvin, mutta paikoin (varsinkin toisella puoliajalla) näytelmässä on hieman tyhjäkäyntiä ja se alkaa toistaa itseään. Pienistä epätäydellisyyksistä huolimatta kokonaisuus on ajatuksia antava ja onnistunut.

Farmi @ Ryhmäteatteri, Helsinki

Ryhmäteatterissa esitettävä George Orwellin Eläinten vallankumous -romaanista (1945) ponnistava näytelmä Farmi on kompakti, hauska, traaginen ja teemoja pohtimaan saava näytelmä. Farmin ovat käsikrijoittaneet Juha Hurme, Henriikka Tavi, Sinna Virtanen ja Linda Wallgren, joista viimeeksi mainittu on myös näytelmän ohjaaja. Helsingin Sanomat antoi Farmille viisi tähteä, mikä on varsin poikkeuksellista. Itse en päätynyt aivan samanlaisiin sfääreihin näytelmää jälkipuidessamme, mutta kuten kritiikista huomaa, näytelmä tarjoaa runsaasti ajattelemisen aihetta.

Farmissa hyödynnetään oivallisesti toistoa kerronnan välineenä. Kun jokin toistuu, katsoja kiinnittää huomiota siihen, mikä on eri tavalla kuin aiemmin. Toisto tuo näkyviin todellisuuden normit ja sen, mitä pidetään turvallisena arkena, mitä puolestaan arkea järisyttävänä poikkeuksena.

Farmilla asuu johtaja-possu, puoliksi elävä ja puoliksi kuollut ahdistunut kissa, vale-empaattinen ja itsekäs kana, pinnallinen ja hieman pöhkö maailman pienin hevonen Falafella sekä lammas, joka vastaa kaikista käytännön askareista. Jokainen päivä alkaa samalla tavoin: aurinko nousee, jokainen eläin tekee itselleen tyypilliset aamuaskareet ja sitten Falafella pyytää possua "kertomaan Historian" - siis lukemaan Eläinten vallankumousta.

Eläinten todellisuus farmilla on pintapuolisesti aurinkoa ja vihreää nurmikkoa, mutta kun rutiini suistuu raiteiltaan, todellisuuden alta nostaa päätään hallitsematon historia, joka on saatava vaiennettua heti, ettei todellisuus järkkyisi sijoiltaan yhtään enempää. Mutta jokaisen eläimen turkin tai höyhenpeitteen alla piilee sama mekanismi kuin todellisuudessakin: pinnan alla on jotain muuta kuin miltä ensin näyttää. Kun yö laskeutuu, katsojalle paljastuu yksi kerrallaan kunkin eläimen yöpuoli. Mikään, mikä päältäpäin näyttää harmoniselta ja siloiselta, ei sitä ole.

Farmissa on käytetty paljon huumoria, jonka kritiikki osuu esimerkiksi työpaikkajargoniin ja tekee näkyväksi sen tyhjänpäiväisyyden, ja pelon tyhjänpäiväisyyden alla: jos näennäisesti yhteyttä (ja todellisuudessa etäisyyttä) ei pidettäisi yllä kielellisten, turvallisten fraasien avulla, niiden alta voisi tulla näkyviin loputon tyhjyys ja pelko. Farmin eläinyhteisö on näennäisen onnellinen ja toimiva, mutta näytelmä tekee näkyväksi sen, että toimivuuden kulissin takana kukaan ei tunne toisiaan, välitä toisistaan tai uskalla välittää; voisi lähteä "täältä" "tonne" tai "sinne", mutta kun ei uskalla. Voisi rakastuakin, mutta helpompaa on keksiä tekosyitä sille, ettei se oikeasti olekaan hyvä idea. Voi salaa muilta olla oma itsensä, erilainen kuin arkinormi ja luova, mutta jos sen näyttää muille, tulee hylätyksi. Voi paeta arjen vaatimuksia ja epäreiluutta suuruudenhulluihin rotukuvitelmiin omasta ylemmyydestä, mutta ne ovat vain itsepetosta, joka ei muuta todellisuuden luonnetta yhtään mihinkään suuntaan. Voi olla kaiken suorittava työorja, jonka panosta yhteiseksi hyväksi kukaan ei huomaa, mutta se on rooli, josta ei ole poispääsyä.

Farmi sekä viihdyttää että saa nauramaan oman arkitodellisuuden näkyväksi tehdyille pintakulisseille, mutta se saa myös tarkastelemaan niin omaa itseään ja toimintaansa kuin ympäröivää todellisuutta ja sen toimintaehtoja kriittisessä valossa.

EDIT: Korjattu lehmä lampaaksi erään tarkkasilmäisen lukijan havainnon perusteella. Kiitos!

Läski - Rasvainen monologi lihavuudesta @ Teatteri Takomo, Helsinki

Raisa Omaheimon käsikirjoittama ja näyttelemä Läski - Rasvainen monologi lihavuudesta on aivan loistava näytelmä. Se naurattaa osuvilla ja itsekriittisillä mutta täysin yleistettävissä olevilla tilanteillaan ja repliikeillään, itkettää henkilökohtaisuudellaan ja traagisuudellaan - jotka henkilökohtaisuudesta huolimatta tai juuri siitä johtuen ovat jaettuja kokemuksia, varmasti tuttuja omakohtaisesti tai lähipiiristä - ja ottaa kantaa läskiyteen ja kehonkuvaan yhteiskunnallisella tasolla. Näytelmän Teatteri Takomoon on ohjannut ja dramatisoinut Elina Kilkku.

Esitys näyttää läskiyden alastomana, suorasti ja viiltävän rohkeasti sekä fyysisesti lavalla että muistojen ja kokemusten kautta. Toisaalta esitys ei sano läskiydestä juuri mitään uutta, mutta toisaalta se muotoilee sanomansa niin, että luulisi sanoman menevän perille katsojalle kuin katsojalle. Näytelmä asettaa nyky-yhteiskunnan ulkonäkökeskeisyyden ja läskiyden "synnin" tarkastelun valokeilaan ja kysyy, miksi läskiydestä on tehty näin suuri onglema: miksi ihminen ei saa olla läski ja miksi katsotaan, että läskiyttä on oikeus kenen tahansa ja missä tahansa kommentoida aivan niin suoraan ja alatyylisesti kuin huvittaa.

Itse jäin esityksen jälkeen pohtimaan kysymystä siitä, mille läskiys on niin suuri uhka, että siitä on päästävä eroon, tai mitä kysymyksiä tai ongelmia väistellään sillä, että harhautetaankin huomio läskiyteen eikä keskitytä olennaiseen. Näillä kysymyksillä tarkoitan nimenomaan yhteiskunnan näkökulmaa, en niinkään läskin ihmisen henkilökohtaista näkökulmaa, vaikka yksilölle henkilökohtaisuus onkin olennaista.

Mielestäni esitys toi esiin sen, että läskiyden torjunta ei liity pelkästään siihen, että ihmiset ovat julmia ja harkitsemattomia ja syrjivät ja haukkuvat (aina) jotakin ilmiötä, esityksen näkökulmasta läskiyttä, vaan että suhtautumisessa läskiyteen, syömiseen ja (nais)ruumiin kontrolloimiseen on kyse jostakin suuremmasta ilmiöstä: jos nainen keskittää kaiken energiansa painonsa tarkkailemiseen ja sen tavoitteena on jokin hiljaisesti hyväksytty olemisen muoto (laihuus, ja aina vähän enemmän kuin mitä koskaan on saavuttanut), tämä energia ja aika on pois jostakin muusta: menestyksestä uralla, rakkauselämässä, itsensä kehittämisessä, yhteiskunnallisessa toiminnassa - missä tahansa.

Läski - Rasvainen monologi lihavuudesta on siis erittäin samastuttavaa ja herättelevää katsottavaa, jonka soisi pyörivän ohjelmistossa pidempäänkin ja olevan tarjolla laajemmallekin yleisölle. Myös tekninen toteutus valoineen, äänimaisemineen, videoineen ja valokuvineen on erittäin onnistunut.

Jälkeenjäävät @ Q-teatteri, Helsinki

Q-teatterin Jälkeenjäävät on vuoden paras teatterikokemus, ehdottomasti!

Jani Volasen ohjaamasta näytelmästä ei tee mieli kertoa juuri mitään, jottei tee paljastuksia niille onnekkaille, jotka vielä saavat lipun. Sen verran voi kuitenkin todeta, että näytelmä perkaa toisaalta suomalaisuutta ja toisaalta kysymystä siitä, mitä järkeä elämässä on ja elääkö ihminen sellaista elämää, johon hän on tyytyväinen. Näitä suuria ja vakavia kysymyksiä käsitellään aivan absurdin mutta ah niin arkisen huumorin kautta ja niin osuvasti ja hektisesti, että katsojana saa lopulta huutonauraa aivan holtittomasti.

Näyttelijät (Lotta Kaihua, Tommi Korpela, Elena Leeve, Pirjo Lonka, Jussi Nikkilä ja Eero Ritala) onnistuvat rooleissaan hienosti ja irrallisista kohtauksista rakentuva näytelmä ottaa kerta toisensa jälkeen esiin nyrjäyttävän yllättäviä näkökulmia kaikille tuttuihin tilanteisiin ja aiheisiin.

Miltä tavallisesta suomalaisesta tuntuu matkustaa ruuhkajunassa ja mihin ahdistus voi johtaa? Sketsi kasvaa aivan uskomattomiin mittasuhteisiin! Näytelmän alussa liikkeelle lähdetään homeisesta töölöläisasunnosta ja sitten kohtaamme - Pasin. Räppilaulussa esiin tulee keski-ikäisen miehen kriisi: kohtauksen alussa on aivan mahdotonta päätellä, missä ollaan ja mihin tämä kaikki johtaa. Eiku-laulu luotaa irrallisuutta ja sitoutumattomuutta. Riikinkukko-Korpelakin tulee omaan kohtaukseensa aivan puskista, toinen puoliaika alkaa niin osuvalla kuusaan murteella esitetyllä maakuntakohtauksella ettei mitään rajaa. Alepa - taistelukenttä -osioin jälkeen tulee sellainen olo, etten enää koskaan voi mennä Alepaan; ainakaan en ole sama ihminen kuin ennen näytelmän näkemistä. Manneken Pis -sketsissä meinasin pudota tuolilta nauraessani.

Vaikka Jälkeenjäävät rakentuu irrallisista kohtauksista, niiden välissä nähtävät videot rakentavat ajatuksia herättävän virran kohtauksien välille eikä kyse ole vain komediasta, vaan näytelmä saa myös pohtimaan elämän mielekkyyttä ja merkityksellisyyttä.

Jälkikäteispuinnissa lähikuppilan pöydän ääressä teimme myös havainnon, että itse asiassa - vaikka näytelmässä on mukana sekä miehiä että naisia - enemmistössä kohtauksia katsotaan maailmaa jotenkin siten, että keskiössä on mies. Miltä tämä näytelmä olisi näyttänyt, jos tarkastelunäkökulma olisi ollut enemmän naisen? Ei sillä, että näytelmän esittämät asiat ja ongelmat olisivat lähtökohtaisen sukupuoliriippuvaisia, mutta oliko näytelmä kuitenkin piilevän mieskeskeinen - sellainen, jollaisena olemme tottuneet itse asiassa koko yhteiskunnan olevan - siten, että emme oikeastaan edes kiinnitä asiaan huomiota vaan se tuntuu "normaalilta"?

Näytelmän kesto on onnistunut - loppu tulee yllättäen ja katsojana jää sellainen olo, että olisi katsonut tätä mielellään vielä pidempäänkin. Se on juuri oikea kohta lopettaa - tässä näytelmässä ei pääse puutumaan penkkiin kiinni eikä ole aikaa haukotella.

Hämeenlinna @ Q-teatteri, Helsinki

Hämeenlinnan jälkeen: tämä samanaikaisesti tyhjä ja ajattelias olo, jonkinlainen sanattomuus, jota koettaa paloitella sanoiksi.

Juha Itkosen käsikirjoittaman näytelmän Hämeenlinna lähtökohta rakentuu kliseelle, vastakkainasettelulle Helsingin ja muun Suomen välille. Muu Suomi, pikkukaupunkilaisuus, konkretisoidaan hämeenlinnalaisuudeksi. Tämä vastakkainasettelu saa rinnalleen tai sisälleen toisen: dikotomian siitä, että on ihmisiä, joilla on suuret unelmat ja merkityksellinen elämä, ja ihmisiä, jotka elävät taviselämää ja toteuttavat tavisunelmia.

Merkittävät taideteokset onnistuvat käsittelemään aiheitaan koskettavasti. Koskettavimmat aiheet ovat - niin taiteessa kuin elämässäkin, mikäli tämä jaottelu on tarpeen - usein suurimpia kliseitä. Rakkaus. Kuolema. Kohtalo. Se, että kliseeseen saa koskettavan ja jollain lailla tuoreen näkökulman, on ihailtavaa. Siinä Itkonen, ohjaaja Jussi Nikkilä ja Q-teatterin työryhmä ovat onnistuneet.

Hämeenlinna ei varsinaisesti kerro mitään uutta. Mutta se näyttää nykypäivän todellisuuksia: omakotitalounelman ja sen, mitä tapahtuu unelman sisällä; sosiaalisen siirtymän paritalosta lähiöön; keskiluokkaisen unelman tavoittelemisen hinnan, ja erilaisia maksutapoja sille - esimerkiksi joutumisen yhteiskunnan tai perheen marginaaliin, reunalle, ulkopuolelle.

Hämeenlinnan olemusta saapuu tarkkailemaan helsinkiläinen tähtitoimittaja. Sanna-Kaisa Palo näyttelee karikatyyriroolinsa valloittavasti. Hämeenlinnalaisina hänen tarkkailevan katseensa alla ja c-kasettinauhurinsa äärellä nähdään hajallaan oleva perhe, jonka monisyisyys valottuu vähä vähältä. Näyttelijätyö on kauttaaltaan hienoa.

Helsinkiläisyys saa oman kritiikkinsä ja näyttäytyy pinnallisena ja todellisuudesta etäisenä, mutta varsinaisen syväluotauksen saa pikkukaupunkilaisuuden olemus, ja se syväluotaus on lopulta varsin raadollinen. Näytelmän pohjimmaisia kysymyksiä on, mitä on onnellisuus ja millaisille valheille se rakentuu - olipa kysymys sitten helsinkiläisestä onnellisuudesta tai hämeenlinnalaisesta onnellisuudesta. Menkää katsomaan, jos vielä mahdutte mukaan.

Taru Mäkelä: Mieletön elokuu

Mieletön elokuu on mielettömän hyvä hyvän mielen elokuva.

On vuosi 1962. Elsa Aho (Kati Outinen) on helsinkiläinen hattukauppias ja hatuntekijä, joka vaikuttaa siskontyttönsä Minnin (Elena Leeve) silmissä kuivalta, kireältä ja keski-ikäiseltä, juuri sellaiselta naiselta, joka ei koskaan ole ollut nuori.

Helsingissä järjestetään kansainvälinen Rauhanfestivaali, jonne Minni haluaisi mennä katsomaan "kun ulkomaalaiset tanssivat kaduilla". Elsa torppaa idean, "sinähän et mihinkään kommunistien juhliin mene". Tapahtuu kuitenkin niin, että festivaaliin liittyen mies Elsan menneisyydestä, tsekkiläinen Jan (Miroslav Etzler) kahdenkymmenen vuoden takaa, etsii Elsan käsiinsä - ja yhtäkkiä on niin paljon suuria ja vastaamattomia kysymyksiä, että katsoja miettii, voivatko Jan ja Elsa enää löytää toisensa niiden takaa. Kysymys ei ole vain rakkaudesta vaan myös (suurvalta)politiikasta ja ideologiasta, 60-luvun arjesta Neuvostoliiton kupeessa rautaesiripun tällä- ja tuollapuolen.

Mielettömän elokuun musiikki on hurmaavaa. Elokuva on kuvattu lämpimissä väreissä ja lavastus on ihanan yksinkertainen. Toisaalta juoni on kepeä - kyseessä on romanttinen komedia - mutta toisaalta 1960-lukua elämättömälle silmiä avaava. Oliko maailma noin monella tapaa noin erilainen kuin nykyään? Ihmisten tapa puhua toisilleen, tavaran määrä, ihmissuhteiden mahdollisuudet ja mahdottomuudet, läpipolitisoitunut diskurssi... Tietysti kyse on fiktioelokuvasta, mutta en muista aiemmin nähneeni romanttista komediaa, joka saa ajattelemaan historiallisia olosuhteita ja olemaan silti alleviivaamatta niitä.

Kuriositeettisivurooleissa nähdään maailmanlaajuisesti kuuluisia henkilöitä ja elokuvan näyttelijäkavalkadi on vaikuttava. Eritoten pääosan Kati Outinen on uskomaton - miten hän onnistuukaan luomaan niin valtavia tunnetiloja niin pienillä ilmeiden muutoksella.

Tällaisia kotimaisia elokuvia katsoisin mielelläni enemmänkin.

Orkesteri The Everlast @ KOM-teatteri, Helsinki

Okko Leon ohjaama näytelmä Orkesteri The Everlast on "Komedia siitä mitä takahuoneessa tapahtuu". Tapahtumat sijoittuvat hääkeikalle, työväentalon takahuoneeseen, mikä selittää nostalgisen lavastuksen. Tapahtumat rakentuvat pitkälti odottamiselle, ja odottamisen tyhjä tila nostaa esiin bändin sisäiset ristiriidat, joiden varaan näytelmän juoni rakentuu.

Bändijulisteen näköisessä käsiohjelmassa Hannu (Jani Rapo), bändin viides jäsen, "joka ei sano sanaakaan koko näytelmän aikana", saa eniten tilaa. Hannun esittely on kenties (ironinen) kannanotto ihmissuhdedynamiikkaan, sillä Hannusta kerrotaan: "Mikäli tätä näytelmää esitykseksi työstävät ihmiset kokevat Hannun kiusallisena, vastenmielisenä tai jopa vaivaannuttavana, hänet voidaan toki sulkea pois koko näytelmästä, ikään kuin häntä ei olisikaan eikä hänestä kukaan olisi mitään koskaan kuullutkaan. Sitä paitsi näinhän me toimimme sellaisten ihmisten kohdalla, joilla ei ole meille mitään annettavaa."

Bändin muut jäsenet ovat Halla (Juho Milonoff), Rane (Pekka Valkeejärvi), Timi (Samuli Niittymäki) ja Jase (Janne Reinikainen), lisäksi matkalla takaisin kohti kuuluisuutta ja uranousua bändin liepeillä hengaa Hallan sisko, Idols-tähti Simone Päiväperhonen (Laura Malmivaara).

Näytelmän ensimmäisessä dialogikohtauksessa lavalla nähdään Halla ja Rane. Juho Milonoffin Halla on saituutensa kourissa eittämättä näytelmän hauskimpia hahmoja, varsinkin kun hän lisäksi on hieman hidasälyinen.

Särön näytelmän fiktiiviseen maailmaan toi minulle lähes ylitsepääsemättömästi se, että alkukaksikko näytteli keskeiset roolit myös Kom-teatterin Karkkipäivässä - Milonoff oli pääroolin yksinäinen pikkupoika, Valkeejärvi keski-ikäinen kirjailija, jolle osui jonkinlainen pelastajan rooli. Orkesteri on näytelmänä aivan erilainen kuin traaginen ja itkettävä Karkkipäivä, mutta Milonoffin puhemaneeri - joka kyllä sopii tähänkin hahmoon - on aivan sama. Myös näiden kahden näyttelijän esittämien roolihahmojen valtasuhde on samankaltainen kuin Karkkipäivässä - Milonoff on avuton altavastaaja, Valkeejärvi muriseva keski-ikäinen. En ole varma, pääsinkö näistä samankaltaisuuksista ylitse kunnolla koko näytelmän aikana, mikä toi katsomiskokemukseeni oudon ja epäsopivan heijastuspinnan.

Orkesteri The Everlast hauskuuttelee elähtäneen, superhittinsä vuonna 95 tehneen bändin alennustilalla ja ihmissuhdekarikatyyreillä. Loppua kohden komedia kääntyy farssiksi ja ylikierroksilla käydään komeasti. Tilanne- ja henkilöhahmostereotyypit ovat hyvin hallussa, mutta yllätyksiä on vähän. Jasen hahmo onnistutaan pitämään hauskana, hänessä olisi suurimmat mahdollisuudet ajautua surkean ja säälittävän puolelle. Omalaatuisin hahmo on Halla, jonka repliikit käsittämättömyydessään aiheuttavat yllättävimmät naurut - yllättävyyttä näytelmä kaipaisi lisää, vaikka kokonaisuus toimii hyvin yhteen.

Helsinki Comedy Festival: 5-vuotisjuhlanäytös @ Kulttuuritalo, Helsinki

 Helsinki Comedy Festivalin 5-vuotisjuhlanäytöksen Kulttuuritalolla juonsi Jaakko Saariluoma ja esiintymässä olivat André Wickström, Ilari Johansson, Heli Sutela, Ismo Leikola ja Niko Kivelä. Tilaisuus oli loppuunmyyty. Ja hauska. Kyse on siis stand up -koomikoista ja -esityksistä.

Ensimmäisenä esiintyi André Wickström, joka lähti liikkeelle siitä, että on suomenruotsalainen. Wickström vitsaili muun muassa parisuhteesta, lapsista ja synnytyksestä. Eturauhasjuttukin mahtui mukaan. Toisena esiintyi Ilari Johansson, joka oli esiintyjistä yhteiskunnallisin. Johansson aloitti homojutulla liittyen naapurivaltiomme ihmisoikeustilanteeseen ja jatkoi homoista vessapaperiin.

Väliajan jälkeen ensimmäisenä esiintyi Heli Sutela, joka keskittyi pitkälti juttuihin naisista ja miehistä. Sutelan sympaattisinta antia oli se, että "naiset on kivoi", mikä oli piristävää muutoin kovin maskuliinisessa kontekstissa. Ismo Leikola keräsi suurimmat naurut ja aplodit. Koomikkojoukosta Leikolan huumori perustui eniten verbaalisiin koukkuihin, ja jutut käsittelivät muun muassa ranskalaisia ja second hand -aihepiiriä, joka sai minut nauramaan kyyneleet silmissä. Leikola lopetti settinsä Poika saunoo -biisistä tekemäänsä versioon Timppa saunoo, joka oli illan epäkorrekteinta antia - ja hauska. Viimeisenä esiintyi Niko Kivelä, joka oli koomikoista miimisin. Kivelän äänitehosteet ja eleet olivat hauskoja, mutta jutut eivät olleet illan parasta antia.

Mietin myös kiroilun roolia esityksissä ja osana koomikoiden roolihahmoja. Vitulle ja saatanalle on paikkansa puheessa korostussanoina, osana repliikkejä tai tunteiden ilmaisua, mutta ihan yhtä lailla kuin vittu teinien hokemana kuulostaa kuluneelta ja lattealta, sitä se tekee liiallisessa käytössä myös koomikon esityksessä.

Illan kaikki koomikot olivat jokseenkin samanikäisiä - kolmi-nelikymppisiä - ja tuntui siltä, että iästä ja samankaltaisista elämäntilanteista ja -kokemuksista johtuen jutut olivat osin samankaltaisia, esimerkiksi perhe- ja lapsiaihetta käsittelevät vitsit. Tässä kontekstissa piristävin poikkeus oli Ilari Johansson.

Ilta oli tosi hauska. Aion hankkiutua stand upin äärelle vastaisuudessakin!

Johanna Vuoksenmaa: 21 tapaa pilata avioliitto

Sanna Manner (Armi Toivanen) on kolmekymppinen helsinkiläinen erotutkija, joka ei usko parisuhteeseen. Ystävät ovat ystävyyttä varten ja seksielämä sujuu yhdenillanjutuilla. Sanna kerää erotutkimukseensa materiaalia videohaastattelemalla hääpareja. "Miten haastateltavat oikein suostuvat tähän, kun he tietävät, mitä tutkit - vai tietävätkö he?" epäilee Aino (Essi Hellén), Sannan ystävä. "Jokainen pari luulee olevansa poikkeus", vastaa Sanna, jonka mukaan ero on luonnollinen osa jokaisessa suhteessa.

Johanna Vuoksenmaan elokuva 21 tapaa pilata avioliitto (2013) on nopeatempoinen, sujuvasti etenevä sekä ironinen että lämpimän humoristinen komedia rakkaudesta. Elokuva toimii sekä ajankuvana että hyvänä viihteenä. Katsojan maailmankuvaa teos tuskin mullistaa - ja hyvä, etteivät kaikki elokuvat  toimi niin. Aihepiiriltään elokuva koskettaa jokaista ja mahdollisesti antaa humoristisia, naurattavia ja naurettaviakin näkökulmia parisuhdeodotuksista ja -käyttäytymisestä sekä -todellisuuksista.

Elokuvan näyttelijäsuoritukset ovat uskottavia ja nautittavia ja lavastus lämminsävyinen. Vuoksenmaan elokuva antaa toivoa siitä, että Suomessakin on mahdollista tehdä hyvää viihdettä - ja että digiajassakin puolitoista tuntia on ihan oikeasti kelpo pituus elokuvalle.

Huorasatu @ Ryhmäteatteri, Helsinki

Huorasatu - näytelmä, romaani, näytelmä.

Romaanina Huorasatu on hulvaton, groteski ja kantaaottava. Ryhmäteatterin näytelmäversiossa (käsikirjoitus Laura Gustafsson, ohjaus Sakari Hokkanen) korostuu komiikka, ja hyvä niin. Huorasatu-näytelmässä jonkinlaiseksi keskushenkilöksi nousee Afrodite (Satu Silvo), mutta kokonaisuus koostuu episodimaisista kohtauksista eikä niinkään rakennu yhtenäisen juonen varaan. Keskiössä on naiseus ja mikä sitä määrittää.Muitakin teemoja, kuten eläinten oikeuksia ja suvaitsemattomuutta sivutaan, mutta varsinkin ensinmainittu tuntuu näytelmässä hieman päälleliimatulta - ehkä kaikkeen ei voi tai kannata ottaa kantaa kerralla.

Näytelmän esittelytekstissä todetaan "Huom! Esitys sopii myös perheen miehille" - ennakkonäytännön yleisöstä 99 prosenttia oli naisia, joten sopii toivoa miestenkin löytävän näytelmän, sillä uskoisi tämän herättävän erinäisiä keskusteluita nykyajan sukupuolirooleista, naiskuvasta ja mieskuvasta, joista jälkimmäinen sai mielestäni varsin perinteisen käsittelyn; ehkäpä yksi nykymiehen parodia joukosta löytyy.

Näytelmä perustuu Gustafssonin samannimiseen romaaniin, joka puolestaan perustuu Gustafssonin samannimiseen näytelmään. Romaanin henkilöhahmoista Kallasta ja Millasta on näytelmässä tullut vain hahmoja muiden joukossa. Ensimmäinen puoliaika on nimeltään Huora, toinen puolestaan Satu.

Hulvattomuutta ja havaintoja näytelmässä riittää. Näyttelijät ovat kerrassaan mainioita. Satu Silvo sutenööri Akan Ronttina / Afroditena ottaa näyttämön totaalisesti haltuunsa, Minna Suuronen näyttelee yhtä hienosti kuin aina ja puvustus on oivaltava. Varsinkin toinen puoliaika on yhtä hulluttelua. Huorasadun näkemisen jälkeen Aristotelesta ei vähään aikaan voi ajatella vakavasti. Suosittelen!

Ylihuomenna hän tulee @ Ryhmäteatteri, Helsinki

Ylihuomenna hän tulee - ja sitä ennen kappelin täytyy olla valmis. Deadline on ehdoton ja sitä ei saa ylittää. Jos deadline ylitetään, meidät kaikki tapetaan.

Ryhmäteatterin Ylihuomenna hän tulee kritisoi työelämää, kiirettä ja elämän todellisen merkityksen häivettymistä huumorin, kärjistysten ja splatter-efektien avulla. Ensimmäinen puoliaika keskittyy työelämän absurdiuden havainnointiin ja henkilöiden välisten suhteiden kuvaamiseen, toisella puoliajalla ollaan elämän suurten kysymysten äärellä. Ensimmäisen puoliajan jälkeen ainakin minulle katsojana oli täysi mysteeri, miten juoni voi jatkua, mutta tarina pysyi jäntevästi koossa, ja lopulta varsin loogisestikin.

Näytelmän jännite pysyy yllä alusta loppuun - vaikka touhua, tohinaa ja nopeita repliikkejä riittää, toiminnallisuus ei muutu tasapaksuudeksi. Hahmoissa riittää yllätyksellisyyttä ja hahmot syvenevät näytelmän aikana. Inhimillinen kohtaa epäinhimillisen ja yli-inhimillisen.

Hienoa näyttelemistä ja sekä hauska että ajatuksia herättävä kokonaisuus!

Nenäpäivä @ Kansallisteatteri

Kun luin Mikko Rimmisen romaania, koin aivan valtavaa myötähäpeää päähenkilö Irman puolesta, ja Kansallisteatterin näytelmäsovitukselta sekä pelkäsin että odotin samankaltaista kokemusta. No, sellainen se ei ollut.

Pienellä näyttämöllä pyörivä Arto af Hällströmin ohjaus on varsin mitäänsanomaton tulkinta Rimmisen romaanista. Irmaa näyttelevä Sari Puumalainen ei lupaavasta alusta ja päännyökyttelyeleestään huolimatta saa hahmoonsa syvyyttä. Näytelmästä puuttuu intensiteetti lähes täysin. Irman hahmo ei herätä minkäänlaisia tunteita, ja ensimmäisen puoliajan komiikka perustuu lähinnä sen varaan, minkälainen marginaalihahmo kunkin oven avaa. Toisella puoliajalla tunnelma hieman tiivistyy, ja autolla-ajokohtaus on melko onnistunut.

Näytelmän syvin ja koskettavin henkilöhahmo on ehdottomasti Irman poika (Ylermi Rajamaa). Roolisuoritus hermostuneine eleineen ja kaikkine sönköttävyyksineen tuo tunnetta esitykseen.

Kokonaisuudessaan näytelmässä ei ole mitään mieleenpainuvaa, ja harmillisesti myös Rimmisen kieli välittyy vain välähdyksittäin. Näytelmä ei itketä yhtään ja naurattaakin vain hymähdyksittäin.

Eduskunta II @ Ryhmäteatteri, Helsinki

Eduskunta II on jatkoa Ryhmäteatterin keväällä 2011 ensi-iltansa saaneelle samannimiselle näytelmälle. Näytelmä edustaa dokumentaarista teatteria - osa repliikeistä on poimittu suoraan eduskunnan täysistuntojen pöytäkirjoista tai esimerkiksi televisioiduista seminaareista. Esitys hyödyntää kerronnassaan myös videotekniikkaa: henkilöhahmot ovat menneet poliittisiin tilaisuuksiin tapaamaan todellisia ihmisiä, tapaamiset on nauhoitettu ja esitetään osana näytelmää. Näyttelijät näyttelevät poliitikkoja ja talouselämän vaikuttajia, yhtenä henkilöhahmona on myös näytelmän ohjaaja Susanna Kuparinen, jonka tekemää taustatyötä tuodaan esille itseironisessa valossa.

Kyseessä on "satiiri veljeskuntien Suomesta" ja näytelmässä Suomi näytetään maana, jossa todellista vaikutusvaltaa eivät käytä poliitikot - hallitus ja eduskunta - vaan korporaatiot, yristysjohtajat ja hyvä veli -verkostot. Kohtauksissa nostetaan esiin poliittisia skandaaleja, eniten yksittäistä huomiota saa Finnair epämääräisine asuntokauppoineen ja veroparatiisiyhtiöineen. Keskiössä ovat eläkevakuutusyritykset ja niiden vallankäyttö, joka ei todellakaan noudattele avoimuuden periaatteita. Tietoa on vaikeaa saada.

Aihepiiri on teoreettinen ja monimutkainen, joten kyseessä on todellakin "aikuisten näytelmä". Ohjaaja Kuparinen onnistuu välittämään näytelmällään ehkäpä mahdollisen selkeän kuvan tapahtumista. Kertojanääni avaa käsitteitä ja taustoja katsojille, mikä on toimiva ratkaisu. Ensimmäinen puoliaika on varsin nopeatempoista revittelyä, toisella puoliajalla syvennytään Finnairin kauppoihin, sopimuksiin ja maineeseen. Ratkaisu on sikäli epätyypillinen, että toisella puoliajalla tapahtumien odottaisi kiihtyvän, mutta tässä näytelmässä ratkaisu jokseenkin toimii. Finnairin monimutkaisten yhteyksien edes jonkinlaiseksi ymmärtämiseksi onkin hyvä laatia selkeyteen pyrkivä rautalankamalli.

Näytelmän koomisinta antia ovat karrikoidut henkilöhahmot. Muun muassa poliitikkojen maneereja tuodaan esille erittäin osuvasti: Urpilainen, Hyssälä, Hautala, Kauppi, Zyskowicz, Pekkarinen, Ihalainen, Häkämies - mitä mimiikkaa! Näyttelijätyö on kerrassaan nautittavaa katsottavaa. Myös apulaiskapunginjohtajan esiintymis- ja puhetapa sekä toimittajan olemus ja ruumiinkieli tuovat nasevasti esille kyseisiin ryhmiin liittyviä stereotypioita.

Kysymys, joka minua eniten jäi näytelmän katsomisen jälkeen pohdituttamaan, on se, että onko valehteleminen lopulta noin helppoa? Pokkaahan se toki vaatii, mutta tiedon salaaminen ja muistamattomuus vaikuttavat olevan ihan relevantteja toimintatapoja oman edun tavoittelussa. Kansan tai suuren yleisön edessä ryvettymisellä ei tunnu olevan mitään merkitystä - lööpit huutavat tietyn aikaa, mutta jos asiat ovat tarpeeksi monimutkaisia ja kätkettyjä, ei tavallinen ihminen niitä kauaa muista. Pahinta, mitä hyvä veli -verkostoon kuuluvalle rikkaalle, vaikutusvaltaiselle, keski-ikäiselle ylipainoiselle heteromiehelle voi tapahtua, tuntuu olevan maineen tai kasvojen menettäminen vertaistensa joukossa ja sikäli hylätyksi tuleminen. Esimerkkitapaukseksi edellä mainitusta näytelmä nostaa Matti Vuorian, joka vaihtoi Fortumista Varmaan: vaikka hän Varman toimitusjohtajana ansaitsikin paljon, hänen seuraajansa Fortumissa ansaitsi moninkertaisesti häneen nähden. Mikä moka!

Fingerpori @ Espoon Kaupunginteatteri

Lyhyesti: Komedia on vaikea laji. Fingerpori ei ole "hulvaton", vaikka Hesarin kriitikko niin väittääkin. Hetkensä sillä kuitenkin on.

Ote on katkelmallinen, mikä on ratkaisuna onnistuneempi kuin se, että näytelmään olisi koetettu rakentaa jokin juoni. Jotkin hahmoista ovat yllättäviä ja siksi hauskoja - esimerkiksi alkupuolella nopean sisääntulon ja poistumisen tekevä Susi Devil (Taisto Reimaluoto) tai Kylli-tätiä korvaamaan saatu läänintaiteilija Kalervo Palsa (Ilkka Heiskanen). Hahmoista onnistunein on lavalla moneen otteeseen nähtävä nuorisopastori Heppu Jaakonmäki (Reino Nordin), osuvaa teiniangstia puolestaan edustaa Fingerporin saatananpalvojien orkesteri (Teemu Aromaa, Mari Lehtonen, Mari Turunen). Näyttelijät vaihtavat hahmosta toiseen nopeasti, mikä toimii esityksessä hyvin.

Jotkin vitsit puolestaan ovat liian tuttuja naurattaakseen tosissaan, osa taas on liian pitkiä, kuten savolainen teatteriesitys Orwellin dystopiasta Vuonna 1984. Kaikki hahmot eivät naurata - Jeesuksen osaksi jää kokouskritiikki, Wagnerin puolestaan sama kuin sarjakuvassa; sarjakuvassa Wagner oli eksynyt väärään strippiin, näytelmässä väärään näytelmään, kun samanaikaisesti Pasilassa pyörii Sian morsian (siis Viivi ja Wagner -näytelmä) - muutoin Wagnerin elehdintä ei auennut ainakaan minulle.

Fingerporin huumori perustuu paljolti huonoihin vitseihin, jotka joskus naurattavat ja joskus eivät. Näytelmän kohtalo on sama, paitsi ehkä efekti jollain lailla kertautuu, sillä kohtaukset ovat lyhyitä sketsejä ja osin näytteleminen ja vitsien laatu (esimerkiksi amerikkalainen meedio Lisa Williams) muistuttaa koulunäytelmää.

Karkkipäivä @ KOM-teatteri, Helsinki

KOM-teatterin dramatisointi Markus Nummen romaanista Karkkipäivä (2010) on onnistunut, ehdottoman suositeltava ja riipaisevan ajankohtainen teatteriesitys. Romaanista on poimittu  olennainen ja rajattu joitain teemoja ulkopuolelle - kaikkea ei voi tuoda lavalle. Fokus on Tok Kilmoorissa ja kirjailija Arissa sekä prinsessa-Sessan äidissä, tilanhallintasuunnittelija Paula Vaarassa. Sosiaalityöntekijät toimivat pikemminkin kertojina tai kehyksenä, eivät niinkään moniulotteisina henkilöhahmoina.

Romaani moninaisempine juonenkäänteineen on laajempi ja traagisempi kokemus kuin näytelmä. Näytelmäsovituksessa henkilöhahmot on profiloitu helposti tunnistettaviksi, mikä tarkoittaa osin ehkä karrikointia. Tämä ratkaisu toimii hyvin väliaikoineen kaksi ja puoli tuntia kestävässä näytelmässä, mutta korostaa samalla väkisinkin tekstin koomisuutta tragedian kustannuksella. Tämä ratkaisu on hyvä, sillä aihe on raskas ja teoksen viesti välittyy ehkäpä paremmin näin; kun katsomiskokemus ei ole musertava, aiheesta ja teemoista keskusteleminen näytelmän jälkeen on mahdollista.

Voisin kuvitella näytelmän työstämisenkin olleen vaativaa tosimaailman taustaa vasten; tänä syksynä puhuttanut ja järkyttänyt Eerikan tapaus tulee näytelmää katsoessa mieleen, varsinkin kun molemmissa osallisena on pikkutyttö. Niinpä näytelmä on väkisinkin jonkinlainen kannanotto toisaalta lastensuojelun tilanteeseen, toisaalta yleiseen välittämisen tai välittämättömyyden ilmapiiriin, johon kantaa on ottanut tänä syksynä muun muassa Niinistön kampanja.

Näytelmän henkilöhahmoista usea tuntuisikin kaipaavan elämäänsä juuri niitä "ihan tavallisia tekoja", joita myös Niinistö peräänkuuluttaa: jotakuta ihan tavallista aikuista, joka kuuntelisi, ja jos mahdollista, myös auttaisi. Aikuisen on kuitenkin helpompi "ottaa yhteyttä ammattilaisiin" kuin astua sisään toisen ihmisen maailmaan ja alkaa selvittää sitä, mistä siinä oikein on kyse. Näissä kohtauksissa näytelmä kuvaannollisesti asettaa peilin katsojan eteen - mitä sinä tekisit?

Lavastus on yksinkertainen ja videotekniikka on olennainen osa sitä. Paitsi kannanotto lastensuojeluun, näytelmä on myös puheenvuoro työelämän oloista ja vaatimuksista. Tilanhallintasuunnittelija Paula on näytelmän hahmoista hallitsevin ja tilaa vievin (tai ottavin) ja havainnollistaa osuvasti työelämän vaatimuksia sekä yksilön ylettömiä vaatimuksia itseään kohtaan.

Romaanin lukemisen perusteella epäilin ennakkoon näytelmän itkettävän jonkin verran, mutta enemmän se sai nauramaan. Naurun takana on kuitenkin suuria kysymyksiä selviytymisestä, pärjäämisestä ja menestymisestä - ennen kaikkea kuitenkin yhteydestä ja kuuntelemisesta. Onko onnellisia loppuja? Mikä siihen riittää?