Aleksander Solženitsyn: Syöpäosasto 1. osa

"Syöpätalon numero oli 13." 

Tammi 1971. Venäjänkielinen alkuteos 1968. Suom. Esa Adrian. 322 s.

Aleksander Solženitsynin Gulag - Vankileirien saaristo teki minuun suuren vaikutuksen. Syöpäosasto on odottanut kirjahyllyssäni vuosia - voiko teokselle antaa luotaantyöntävämpää nimeä? Eräänä iltana tartuin tuumasta toimeen ja poimin ensimmäisen osan hyllystä. Luin teosta pitkään, hiljalleen, iltakirjana ennen nukkumaan menemistä. Lukutapa sopii teokseen: vaikka kyseessä on romaani, luvut toimivat myös novellimaisesti: henkilökuvat toki syvenevät teoksen mittaan, mutta kussakin luvussa keskitytään jonkin ilmiön tai jonkun henkilön kuvaukseen. 

Itse asiassa romaanin nimi on nerokas. Se estää tarttumasta teokseen - ja kyllä, teoksessa myös kuvaillaan syöpiä, niiden oireita ja hoitoja, mikä on epämiellyttävää tai mihin tekee mieli ottaa etäisyyttä. Ja mitä rivien välissä sitten on? Syöpäosastolla luetaan lehtiä, joissa käsitellään päivänpolitiikkaa, potilaina on miehiä, jotka ovat vankileireiltä vapautuneita karkotuksessä eläviä vankeja tai tutkimusta tekeviä yliopisto-opiskelijoita... Romaani on siis vahvasti yhteiskunnallinen ja tarkastelee 1950-luvun Neuvostoliiton poliittista tilannetta ja yhteiskunnallisia kysymyksiä.

Kerronnan verkkaisuus luo oivaa kontrastia nykyajan sirpaleisuudelle ja hektisyydelle, se antaa mahdollisuuden pysähtyä. Siirrän ensimmäisen osan kirjahyllyyn paikoilleen ja nostan toisen osan yöpöydälle. 

Hanna Ryti: Kaatuminen

WSOY 2025. Äänikirjana Storytelin kautta, lukijana kirjailija itse. 9 h 51 min.

Kaatuminen on ensimmäinen romaani, jonka luen Hanna Rydiltä. Kaatuminen käsittelee 1990-luvun lamaa ja sen seurauksia ja hyödyntää näkökulmatekniikkaa. Romaanissa on kolme keskushenkilöä, Eme, Heljä ja Timppa. Eme on työväenluokkainen tyttö, joka pysyy omassa yhteiskuntaluokassaan. Heljän tausta on ylemmässä keskiluokassa: hänen vanhempansa hyötyvät lamasta ja Heljä häpeää heitä ja taustaansa. Timpan tausta on työväenluokassa kuten Emellä, mutta Timppa kouluttautuu korkeammalle.

Fokalisaatio vaihtelee näiden kolmen henkilöhahmon välillä ja kerrontaa rytmitetään ja taustoitetaan lehtijutuilla, jotka käsittelevät lamaa.

Romaanin ensimmäisessä osassa ollaan henkilöhahmojen lapsuudessa ja nuoruudessa, ja ensimmäinen osa on mielestäni romaanin toimivin. Lamakuvaukset ovat uskottavia sekä tunnetasolla että konkreettisesti. Ajan vaikutuksia perheisiin ja lasten ja nuorten kokemuksia kuvataan hienosti.

Romaanin toisessa osassa ollaan 2020-luvulla. Eme, Heljä ja Timppa ovat kukin tahoillaan kasvaneet aikuisiksi niillä eväillä, joita heillä on ollut, ja niillä valinnoilla, joita he ovat tehneet. Koska kyse on näkökulmatekniikasta, toki henkilöhahmojen tarinat hipovat toisiaan. Toinen osa jää jotenkin etäisemmäksi: kaikilla on tragediansa ja ne myös liittyvät yhteen - mutta kuulijana jäin hiukan etäälle tarinasta. Mikään kerronnassa ei sinänsä muutu, mutta intensiteetti ei ole yhtä vahva kuin ensimmäisessä osassa.

Kolmas osa on lyhyt, epilogimainen summaus: "Kirjat päättyvät, mutta historia ei koskaan lopu. Se jatkuu tulevaisuutena, joka ensin kuviteltiin, ja sitten luotiin. Tai joka jätettiin kuvittelematta, ja vain tapahtui. Kuin onnettomuus." Kaatumisessa tärkeintä on ajankuva, henkilöt vain osuvat siihen aikaan, johon heidän elämänsä ajoittuu, ja elävät siinä parhaansa mukaan.

Solvej Balle: Tilavuuden laskemisesta III

 

Kosmos 2024. Suom. Sanna Manninen. Storytelin äänikirja, 6 h 18 min.

Solvej Ballen Tilavuuden laskemisesta III jatkuu siitä, mihin toinen osa päättyy, ja romaanin loppu jättää lukijan odottamaan neljättä osaa. Kolmannen osan alussa päähenkilö Tara Selter kohtaa toisen ihmisen, joka on jäänyt marraskuun kahdeksanteentoista päivään. Kohtaamisen kautta lukijakin päästetään katsomaan maailmaa laajemmasta perspektiivistä, sillä ihmisten kokemukset eroavat aina jollakin lailla toisistaan. 

Kolmas osa käsitteleekin keskeisesti kohtaamista, ystävyyttä ja yhteyttä ihmisten välillä. Yhteys voi syntyä marraskuun kahdeksanteentoista jääneiden välille, ja tällaisia kohtaamisia kuvatessaan romaanisarjan kolmas osa muistuttaa jossain määrin Kärpästen herra -romaania: jos rakentuu yhteisö, sillä on oltava jonkinlaiset säännöt, on oltava riittävän paljon samanmielisyyttä. Yksi samanmielisyyteen liityvä perustavanlaatuinen asia on esimerkiksi ajanlasku: päivien määrästä on hyödyllistä olla samaa mieltä, ja jotta päiviin syntyisi jokin ryrmi ja mittakaava, henkilöhahmot sopivat mittayksiköksi sata päivää. 

Tara ikävöi miestään Thomasia ja myös palaa tämän luokse. Päivien määrä heidän välillään osoittautuu kuitenkin hankalan suureksi ha yhteyttä on vaikeaa löytää. Tara on muuttunut sekä ulkoisesti että sisäisesti, kun taas Thomas on sellainen kuin ensimmäisenä marraskuun kahdeksantenatoista. Ei totuus eikä valhekaan auta kommunikaatiossa tai yhteyden löytämisessä, kun aikaa on kulunut liikaa. 

Tilavuuden laskemisesta on hieno romaanisarja, jolle ei auta kuin jäädä odottamaan jatkoa.

Ville Juurikkala: Irti - Hollywoodista Santiagon tielle

Like 2024. Storytelin äänikirja, 10 h 39 min.

Ville Juurikkalan omaelämäkerrallinen tunnustus- ja toipumiskirja Irti - Hollywoodista Santiagon tielle kertoo alkoholismista ja siitä irti pyristelemisestä. Irti ei ole vaikeuksista voittoon -tarina, vaan kuvaa hienosti havahtumista addiktioon ja pyrkimyksistä päästä siitä eroon.

Juurikkala on Suomen tunnetuin ja menestynein rock-valokuvaaja, ja jo teoksen alkusivuilla tulee selväksi, että alkoholi on hänelle ongelma. Irti kuvaa kokonaisuudessaan hienosti addiktion logiikkaa ylipäätään: Juurikkala oivaltaa paitsi alkoholin olevan hänelle ongelma, myös olevansa taipuvainen työnarkomaniaan. Alaotsikkonsa mukaisesti Irti vie lukijan Juurikkalan matkassa Hollywoodista Santiagon tielle, mutta elämänmuutos ei voi tapahtua ikään kuin "jossain muualla" ja sitten vain siirtyä tavalliseen elämään. Tätä harhaa Irti käsittelee konkreettisesti ja hienosti, kuin myös sitä, että muutos ei ole kertaluonteinen käänne vaan prosessi, joka tapahtuu joka hetki (tai on tapahtumatta; takapakkiakin siis tulee).

Teokseen syvyyttä tuo myös henkinen ulottuvuus. Vaikka ei uskoisi tismalleen samoihin asioihin kuin mihin Juurikkala (joka on Kaija Juurikkalan poika; Kaija Juurikkala on kirjoittanut useita teoksia, joissa näkyy hänen ajatuksensa ja uskonsa henkimaailmaan ja tässä Ville Juurikkalan teoksessa on samantapainen vire), Juurikkalan kokemus välittyy vahvana ja tekee Irti-teoksesta paljon enemmän kuin vain perinteisen addiktioteoksen tai toisaalta narratiivia usko pelasti minut -noudattavan teoksen.

Irti on monitahoinen mutta silti fokuksensa säilyttävä teos, jonka lukeminen tai kuunteleminen antaa paljon ajattelemisen aihetta ja myös rohkeutta tehdä asioita ja tarttua muutokseen sekä luottaa siihen, että asiat tapahtuvat syystä.

Elmer Diktonius: Janne Kuutio. Puupiirros sanoin.

Tammi 1969. "Tekijän muovailema suomenkielinen laitos." Ruotsinkielinen alkuteos Janne Kubik, 1932.

Elmer Diktoniuksen romaani Janne Kuutio on ollut alitajuisella lukulistallani jo vuosia, ja vihdoin se tuli luettua. Vaikka tiesin romaanista jonkin verra etukäteen, lukukokemus yllätti. Diktoniushan on Suomen Alfred Döblin ja Janne Kuutio Suomen Berlin Alexanderplatz! Berlin Alexanderplatz on julkaistu vuonna 1929 ja sen suomennos ilmestyi "vasta viisikymmentä vuotta alkuteoksen jälkeen", joten tarvittaisiin enemmän asiantuntemusta sanomaan, tunsiko Diktonius tätä teosta kirjoittaessaan Janne Kuutiota.

Berlin Alexanderplatzin päähenkilö on Franz Biberkopf, joka "haluaa elämältään muutakin kuin voileipiä" - mies vapautuu vankilasta ja lähtee elämään elämäänsä värikkääseen Berliiniin. Romaanin kieli on hyvin ekspressionistista ja tajunnanvirta, Franzin kokemus sekä Berliini välittyvät elävästi. Ja juuri samoja piirteitä on Janne Kuutiossa! Romaanin nimeä on täsmennetty "puupiirrokseksi sanoin", ja tämä kuvaa oivasti niin romaanin rakennetta kuin päähenkilöäkin. Romaani koostuu luvuista, jotka valottavat Janne Kuution keskeisiä elämänvaiheita, ja aukot sekä luvuissa että lukujen välissä jäävät lukijan täytettäviksi. Ekspressionistinen kuvaus tässäkin romaanissa on vahvaa, ja sen avulla vuosisadan alkupuolen maailma välittyy hyvin elävästi, ehkäpä elävämmin kuin realistisissa kuvauksissa. Esimerkiksi tästä voisi ottaa katkelman romaanin kohdasta, jossa kuvataan päähenkilön kokemusta satamatöistä:

"Koneita, kettinkejä, miehiä - kaikki käynnissä, kovaa kyytiä, kiirehtii-läähättää-kalisee, voihkii - pari höyrylaivaa vieretysten, mustia laivanrunkoja, jotka hetkittäin häipyvät muuhun pimeyteen, nousevat-laskevat, laituri kitisee, touvit, pollarit, kaikki. Lastataan, puretaan lastia: vintturit käyvät, nosturit kääntyvät, koneet oksentavat höyryä, donkeyukot ja luukkupomot antavat kirkuvin pillein tietää koska on seisahduttava, pantava käyntiin, tartuttava kiinni ja hellitettävä - täällä eivät sanat kelpaa, täällä ei käytetä sanoja, ovat ne turhia - vintturit, nosturit, kettingit puhuvat, kiirehtivät-läähättävät-kalisevat: vetelänterävä kalina jota kehystää tuulen kiljunta ja meren kumea kohu."

Janne Kuutio kuvaa hienosti myös ihmiselämän mielettömyyttä, sattumanvaraisuutta ja ajelehtimista, tapahtumien ajoituksen vuoksi myös Suomen poliittisen historian vaiheita sisällissotineen ja kyydityksineen. Siinä missä Berlin Alexanderplatzin kieli on aikansa puhe- ja katukieltä, samoin on myös Janne Kuutiossa. Tämä poukkoilevan virkerakenteen kera tekee teoksen lukemisesta nykylukijalle ajoittain hankalaa, mutta romaani on eittämättä vaikuttava. 

Kerronnan rakenteesta on lisäksi käsiteltävä lukujen rakennetta: kullakin luvulla on nimi, ja luvun alkuosa kertoo Janne Kuution elämästä. Kunkin luvun lopussa on kursiivilla sulkeisiin kirjoitettu "kommentaari", jossa käytetään kaikkitietävää kertojaa, joka kommentoi toisaalta Jannen elämää ja Jannea ihmisenä, toisaalta sitä, mitä ja miten hän Jannesta on edellä kertonut. Tämä rakenne luo kiinnostavaa ristivalotusta teokseen.

JP Koskinen: Tulisiipi

"Matka kohti taivaanrantaa oli kestänyt kauan mutta en ollut valittanut kertaakaan."

Like 2019. 351 s.

JP Koskisen romaani Tulisiipi kertoo tarinan amerikansuomalaisesta perheestä, johon iskee palo lähteä Neuvosto-Karjalaan rakentamaan työläisten unelmaa. Perhe on muuttanut Suomesta Amerikkaan paremman tulevaisuuden perässä, ja vielä parempaa työlaistulevaisuutta ja vapautta se lähtee etsimään Neuvosto-Karjalasta.

Amerikassa on työläisagitaattoreita, jotka levittävät tietoa Neuvosto-Karjalasta. Osa romaanihenkilöistä innostuu mahdollisuudesta heti, osa, kuten perheen isä, lämpenee ajatukselle hitaammin, ja osa suhtautuu siihen täysin skeptisesti. Esimerkiksi isoäiti kommentoi lapsensa perheen lähtöajatuksia tuhahtamalla "Vapaus, veljeys, tasa-arvo ja typeryys! Ei maailmassa ole mitään tasa-arvoa, jokaisella on paikkansa ja jos ei sitä tajua, käy huonosti". Historiallisesta perspektiivistä on helppoa nyökytellä isoäidin sanojen tahdissa, mutta romaanissa kuvataan elävästi sitä intoa, joka ihmisissä herää, kun heille vihdoinkin tarjotaan mahdollisuutta paitsi itse luotsata omaa elämäänsä kohti parempaa myös rakentaa maailmasta parempi paikka.

Tulisiiven päähenkilönä on perheen poika, Kaarle, joka on pienestä saakka haaveillut lentämisestä. Kun hän kohtaa Charles Lindberghin lentonäytöksessä Amerikassa, hänen unelmansa on sinetöity. Hän haluaa ennen kaikkea lentää.

Lentämisessä kiteytyy niin Koskisen romaanin aihe kuin teemakin. Kaarlelle lentäminen tarkoittaa vapautta, mutta vapauden saavuttaminen ei ole ihmiselle helppoa - tai onko se edes mahdollista? missään olosuhteissa? toisissa helpommin kuin toisissa? Jälleen historiaperspektiivistä katsottuna perhe lähtee paradoksaalisesti vapauden luvatusta maasta, Amerikasta, kohti suurempaa vapautta - Neuvostoliittoon. Neuvosto-Karjalan unelman särkymistä kuvataan romaanissa havahduttavasti: kuinka pienet sävyt ja muutokset johtavat lopulta vyöryyn, jota ei voi pysäyttää ja joka johtaa henkilöhahmot helvetillisiin olosuhteisiin.

Tulisiipi on historiallinen romaani, joka kertoo historian suurista käänteistä mutta yhden perheen ja eritoten Kaarlen näkökulmasta, mikrohistorian tasolla. Historia herää henkiin. Konteksti näkyy hienosti romaanin kielestä. Amerikansuomalaisessa perheessä puhutaan fingelskaa. Kun isoäiti kysyy Kaarlelta "Vai aikoo isäsi viedä sinut ja koko perheen ryssien maahan?", Kaarle vastaa "Ei kun Karjalaan. Se on se fiiveri, joka parantaa eikä tee ketään kipeäksi".

Tulisiivessä on samankaltaista takinkääntämisen tematiikkaa kuin Sofi Oksasen romaanissa Kun kyyhkyset katosivat. Tulisiipi tarkastelee kieltä ja kielen valtaa, nimeämisen merkitystä. Pintatasolta kenties viattomalta vaikuttaa se, että päähenkilö Kaarlen nimi suomeksi on Kaarle, Amerikassa Charles ja Neuvostoliitossa hänestä tulee Gennadi. Nimen vaihtuminen kuitenkin asettaa identiteetin kyseenalaiseksi: Kuka Kaarle oikein on? Minkä maalainen hän on - vai onko sillä väliä? Ovatko Kaarle, Charles ja Gennadi yksi ja sama ihminen, yhden ihmisen eri puolia vai aivan eri ihmisiä? Määritetäänkö ihminen aina ulkopuolelta, antamalla tälle nimi? Onko minuus pysyvä? Lentämisen halu Kaarlessa ainakin pysyy, vaikka nimi muuttuukin.

Nimen muuttuminen kätkee itseensä myös naamioleikin ja kysymyksen siitä, mikä on menestymisen tai sen toisen ääripään, hengissä selviytymisen, hinta. Linda on Kaarlen ystävä lapsuudesta saakka, ja myös Lindan perhe muuttaa Amerikasta Karjalaan. Lindasta tulee Kaarlelle hyvin tärkeä ihminen, jonkinlainen pysyvä piste maailmassa, jossa kaikki jatkuvasti muuttuu, merkitykset muuttavat paikkaansa ja se mikä eilen oli totta ja oikein, onkin tänään rikos. Erään kerran Kaarle kysyy Karjalassa Lindalta, mitä hänen oikein pitäisi tehdä, jos haluaa lentää. Linda vastaa:

"Sanot että haluat palvella työläisten asiaa parhaalla mahdollisella tavalla. Sano, että tahdot opiskella lentämistä, että se on sinun velvollisuutesi taistelussa kapitalismia ja imperialismia vastaan. - - Älä mieti liikoja. Jos haluat jotain, kaikki keinot ovat sallittuja. Ei kenenkään tarvitse tietää, mitä oikeasti ajattelet. Niin minäkin teen."

Linda on kehittänyt itselleen selviytymistaktiikan neuvosto-oloihin, ja samaa taktiikkaa hän suosittelee myös Kaarlelle. Romaanissa kuvataan yksilön olosuhteita ja selviytymiskeinoja neuvostojärjestelmässä, ja samaa Neuvostoliitossa vallinnutta orwellilaista kaksoisajattelua tuo esille Aleksandr Solžsenitsynin  Gulag - Vankileirien saaristo. Vankileirien saaristossa on monia konkreettisia esimerkkejä niin yksilöiden selviytymisstrategioista, tuhoutumisesta, sopeutumisesta kuin kapinoinnistakin. Tulisiipi käsittelee aivan samoja ilmiöitä, mutta fiktion keinoin. Tarinan historiallinen todellisuuspohja tekee siitä erityisen koskettavan. Ollaan myös suomalaisen historiankirjoituksen kipukohtien äärellä, niiden tarinoiden äärellä, joita ei koskaan ole kerrottu, koska kertojat ovat kuolleet leireillä ja heidän olemassaolonsa yksilöinä on hävitetty myös virallisen historiankirjoituksen sivuilta. Neuvostojärjestelmän järjetön logiikka tulee kommentoiduksi myös päähenkilö Kaarlen ajatuksissa: "Järkeä oli turha hakea sieltä, missä sitä ei ollut." Loogiset perustelut ja totuus eivät päde yhteiskunnassa, joka ei toimi niiden ehdoilla eikä edes tunnusta niiden olemassaoloa.

Tulisiipi kytkeytyy historiallisiin tapahtumiin mutta sen juoni myös yllättää monta kertaa. Siksi romaanista on myös hankalaa kirjoittaa niin yksityiskohtaisesti kuin haluaisi, koska se johtaisi juonipaljastuksiin ja söisi lukunautintoa, jota romaani alusta loppuun saakka on.

Katja Kettu: Rose on poissa

"Jim Harmaaturkki, minun äitini muuttui sudeksi ja se on totuus." 

WSOY 2018. 284 s.

Katja Ketun Finlandia-palkintoehdokkaana ollut romaani Rose on poissa on ristiriitainen lukukokemus. Paikoin Rose on poissa -romaanissa on sellaista kielellistä groteskiutta ja tyylillistä naturalismia, joka häiritsi lukukokemustani Kätilössä. Tämä tulee esiin vahviten päähenkilö Lempin isoäidin Helmin kielenkäytössä, jossa viili on "enkelin oksennusta", tai kohdassa, jossa mansikoista kerrotaan näin:

"Koivukulhoissa mansikoita, joita Patti kutsui sydänmarjoiksi mutta Helmi-mummi syntymässä kuolleiden sikiöiden sieluiksi, ja siinä olikin kahden isoäitini ero."

Toisaalta Rosessa on samanlaista maagisuutta kuin Yöperhosessa, josta nautin suuresti. Siinä missä Yöperhosessa liikutaan Venäjällä, marien mailla, Rose on poissa -romaani sijoittuu Amerikkaan, fintiaanien maille. Rosessa intiaanikulttuuri tuo romaaniin toisen todellisuuden tason, jossa merkitystä on hengillä ja maisemalla, todellisuuden, jossa totta on muukin kuin realismi.

Rose on poissa -romaanin päähenkilö on Lempi, suomalaisen Ettu-isän ja intiaani Rosen tytär. Lempi palaa intiaanikylä Saavutukseen pitkän ajan jälkeen. Äiti Rose on kadonnut vuosikymmeniä sitten, isä Ettu on edelleen hengissä, muttei aivan tässä maailmassa. Nuoruudenrakkaus Jim Harmaaturkki vaikuttaa edelleen kotikylällä. Lempi saapuu selvittämään, mitä menneisyydessä oikein tapahtui ja koettaa selvittää tilinsä menneen ja sitä kautta nykyisyydenkin kanssa.

Romaani käynnistyy hitaasti. Aikatasoja on kaksi, mutta tasoilla on sekä ennakointeja että takaumia. Kerronnan näkökulmiakin on kaksi. Itse asiassa romaani on kirjeromaani, mikä tekee tunnelmasta hiukan pysähtyneen ja otteesta muistelevan. Kielellistä haastavuutta tuo myös intiaanikielen sanaston käyttö, joka vaatii lukijalta skarppiutta. Selvästikin mysteerien äärellä ollaan, mutta mistä päästä lankakerää aletaan selvittää? Itse lukijana olin välillä lähinnä solmujen ja sotkujen äärellä, mutta kun tarina alkaa rullata, kirja muuttuu mielenkiintoiseksi.

Rose on poissa -romaanissa käsitellään monentasoisia teemoja. Toisaalta romaani on yhteiskunnallinen ja se ottaa kantaa erilaisten vähemmistöjen asemaan ja vähemmistöjen suhteeseen valtaväestöön. Toisaalta myös ajankohtainen metoo-tematiikka on vahvasti läsnä. Sitten on myös yksilötason problematiikka: rakkaus ja identiteetti. Ja tietysti todellisuuskuvaus, jossa on läsnä niin realistinen maailma kuin mysteerikin.

Romaanissa on myös erittäin kauniita ja koskettavia kohtia sekä tarkkanäköistä pohdintaa, esimerkiksi luopumisesta, surusta ja kuolemasta:

"Minulta meni neljäkymmentäviisi vuotta hukkaan, mutta ei se niin haittaa, ei enää. Päässä on ollut vähän vikaa. Sanovat sitä amnesiaksi tai miksi lie, mutta mie luulen että minut otti valtaansa Unohtaja. Etten vain kestänyt elää maailmassa jossa sinua ei ole. Se ei ole minulle mahdollista, ei ennen eikä nyt, ilman sinua minut oli raastettu rikki ja haudattava elävältä tähän olemiseen."

"- - oivallan että nyt vihdoin voin surra äitiä, isää, menetettyä lapsuutta ja koko siitä seurannutta nurjaa jatkumaa, vuosien yksinäisyyttä. - - Suru on oma maailmansa, jonne ajalla ei ole pääsyä. Suru on suojaava usva, jonka ulkopuolella maailma jatkaa, tapahtuu. - - Nyt ymmärrän, että kuolema vapauttaa toivosta ja tuo tilalle luopumisen ja murheen, ja murhe paljastaa menneen hyvän ja muistot, ja niihin minun on oikeus upota."

Rose on poissa -romaanissa käsitellään paljon suuria asioita varsin suppeassa sivumäärässä, mikä jättää myöskin runsaasti aukkoja. Romaanissa on upeat hetkensä niin kielellisesti kuin juonenrakentamisenkin kannalta. Alku kuitenkin on hankala ja osin koen, että lopetuksessa - sen kummempia juonipaljastuksia tekemättä - mennään liian helpolla. Romaani todellakin on ristiriitainen lukukokemus.

Karyn Kusama: Destroyer

Karyn Kusaman ohjaama ja Nicole Kidmanin tähdittämä Destroyer (2018) on saanut hyviä arvosteluja. Kyseessä on toimiva ja viihdyttävä poliisijännäri, jonka käy mielellään katsomassa. Myös elokuvan pituus on nykyleffaksi suorastaan kompakti, 121 minuuttia.

Päähenkilö on Erin Bell -niminen poliisi, joka edustaa klassisen kovaksikeitetyn pahispoliisin stereotyyppiä. Destroyerissä poikkeuksellista on se, että nyt kyseessä ei ole mies vaan nainen. Bell lähtee kostamaan menneisyyden tapahtumia, joista on tullut hänen elämäänsä määrittelevä sisältö ja jotka keritään näkyviin takaumien kautta.

Destroyerissä on hyvä jännite ja toimintaelokuvaksi väkivalta on suorastaan realistista eikä se nouse keskiöön. Sen sijaan Kidmanin pistävä katse porautuu katsojaan intensiivisenä ja läpitunkevana elokuvan alkumetreiltä lopetukseen saakka.

Andrei Zvjagintsev: Rakkautta vailla

Andrei Zvjagintsevin elokuva Rakkautta vailla (2017) on yksi synkimmistä ja ankeimmista elokuvista, jonka olen nähnyt, ja ankeudessaan todellakin ajatuksia herättävä.

Värimaisema läpi elokuvan on harmaa: vuodenaika tuntuu olevan jatkuva alkukevät, puissa ei ole lehtiä ja nurmi on osin maatunutta, taivas on harmaa ja välillä tuiskuaa lunta. Muutamia öisiä kohtauksia lukuun ottamatta päivän harmaa valo on aina sama, ja on vaikea tietää, eletäänkö aamua, päivää vai iltaa.

Elokuvan henkilöhahmot ovat elämäntilanteissaan yhtä harmaassa ja merkityksiä vailla olevassa tilassa. Keskiössä on perhe, jonka vanhemmat ovat eroamassa. Asunto on pantu myyntiin. 12-vuotias poika käy koulua. Isällä on uusi, nuorempi nainen, joka on viimeisillään raskaana; äidillä on uusi, vanhempi ja rikkaampi mies. Pojan elämä ei kiinnosta kumpaakaan.

Kunnes poika eräänä päivänä katoaa. Se, minä päivänä katoaminen tapahtuu, ei ole vanhemmille ihan selvää - niin vähän he ovat pojastaan kiinnostuneita. Käy myös selväksi se, että poika on epätoivottu; aborttia on aikanaan harkittu, mutta sitä ei ole tehty. Erossa kumpikaan ei halua poiaa itselleen vaan vanhemmat ovat miettineet pojalle jatkosijoituspaikkaa - voisiko se olla äidinäidin luona, lastenkodissa tai jossain kesäleirillä?

Elokuvan alku on hidas ja taustoittava ja tapahtumat lähtevät varsinaisesti käyntiin pojan katoamisen jälkeen. Tapahtuminen ei kuitenkaan ole elokuvassa ensisijaista, vaan se, mitä tapahtumien alle kätkeytyy ja mitä henkilöhahmoista kuoriutuu esiin.

Poikaa käydään etsimässä myös Moskovasta äidnäidin luota, mikä tekee näkyväksi sukupolvelta toiselle siirtyvän pahan olon, osattomuuden ja arvostuksettomuuden. Ruumishuonekohtauksessa katsoja jää miettimään, mikä saa vanhemmat purskahtamaan itkuun.

Rakkautta vailla -elokuvan ihmiskuva on erittäin synkkä. Elokuva näyttää ihmisen lyhytnäköisenä ja itsekkäänä, ketään rakastamattomana. Ensin ajattelin, että elokuvan venäjänkielinen nimi on varmaankin jotakuinkin sama kuin suomenkielinen, siis "bez ljubov" tai vastaavaa. Vaan ei. Se olikin "njeljubov", täydellinen rakkauden kielto. Ja jotakuinkin täydellisen tyhjä olo elokuvan katsomisen jälkeen jääkin.

Katja Kallio: Yön kantaja

"He ovat lentäneet jo lähes kymmenen tuntia ja liitävät nyt ääneti illan hämärässä."

Otava 2017. 380 s.

Aluksi Katja Kallion Yön kantaja tuntui minusta pinnalliselta ja tekosyvälliseltä romaanilta. Mutta kun romaani pääsee käyntiin, se on niin valloittava, että lukemista ei hennoisi lopettaa. Ja kun kirja on luettu, tarina ja tunnelma ovat vahvoina mielessä.

Päähenkilö on Amanda Fredrika Aaltonen, köyhän äidin äpärätytär, joka jo pienestä saakka on ollut pitelemätön ja kotikylillään hän onkin saanut liikanimen hassu-Amanda. Yhteisön näkökulmasta hän on elänyt mistäänpiittaamatonta elämää: hän ei ole ahkera eikä käyttäydy niin kuin tyttöjen ja naisten pitää, vaan hän tekee oman päänsä mukaan, juopottelee, jos siltä tuntuu, harjoittaa irtolaiselämää ja päätyy vankilaan useammankin kerran. Riemukasta Amandan elämä ei kuitenkaan ole:

"Ne [taivaansininen hame ja kulunut puuvillapusero henkarissa] jaksoivat heijastella kalpeasti Raunistulan aamujen vihreää valoa, jossa hän käveli nuorena tyttönä pää kivistäen, väsyneenä ja rauhattomana, ja mietti miksipä ei kävelisi suoraan ruskeaan jokeen kun elämältä ei kuitenkaan saisi sitä mitä halusi eikä ilman suostunut olemaan."

Romaani "on saanut inspiraatiota" todellisen Amanda Fredrika Aaltosen (1864 - 1918) elämästä.

Romaanin alussa Amanda lähtee Turun Raunistulasta kuumailmapallolentäjä Duplessin matkaan liitämään taivaiden halki kohti Pariisia:

"Mitä Amanda toivoi, että hänelle Pariisissa tapahtuisi? Samaa kuin hän toivoi kaikkialla muuallakin. Maanteitä hän kammosi, hän halusi kaupunkeihin, kauniisti kivetyille kaduille. - - Mutta oli kaduilla toinenkin puolensa. Sen hän oli nähnhyt Helsingissä ja Pietarissa ja Moskovassa ja se oli niin pelottava että vatsa kivettyi sisältäpäin. Jos ihmiselle kävi hullusti - ja voi miten helposti niin kävi - kadut muuttuivat rutiköyhiksi parakeiksi joista ei ollut enää ulospääsyä. Ne muuttuivat toisiaan loputtomasti seuraaviksi seinättömiksi huoneiksi joissa ei ollut mitään mukavuuksia, ei mitään. Kova istua, kova nukkua, kova kuolla."

Lentomatka ja Pariisin-aika motivoidaan hyvin alun jälkeen, kun Amanda ja kerronnan fokus siirtyvät Seilin saarelle ja mielisairaalaympäristöön. Sairaalaympäristö ja Amandan henkilöhahmo ovat niin räikeässä ristiriidassa keskenään, että tässä kohdin romaani muuttuu kiinnostavaksi - ja kerronnan kieli samoin. Kieli ei sinänsä muutu mihinkään, mutta kontekstin muutos karistaa ilmaisusta kaiken sen, joka aiemmin tuntui teennäiseltä. Kun Seilin saaren alkukesän aamupäivää kuvataan näin - "Ulkona oli viileää; piha nyreksi vielä varjossa" - tulee ajatelleeksi, että eipä piha varjossa voikaan muuta kuin "nyreksiä". Yön kantaja on kirja, jossa on syvällisyyttä ja kontrasteja, eikä sitä malta laskea käsistään.

Amandan henkilöhahmo on moniulotteinen, ja todellisuuspohja tuo siihen vielä yhden ulottuvuuden lisää: ajatella, että Suomessa on saattanut olla yli sata vuotta sitten joku tällainen nainen, joka on saattanut elää tällaisen elämän! Onko kyse sitten rohkeudesta vai pakosta - romaani tuntuu kallistuvan jälkimmäisen kannalle. Kerronta välittää taitavasti Amandan ajoittain horjuvan todellisuuskokemuksen ja sen, kuinka hän koettaa harhan ja todellisuuden kanssa tulla toimeen:

"Aamuyöt menivät niin keveässä unessa, ettei se ollut unta ollenkaan vaan vain hiukan ohentunutta olemista. Päivisin pää oli lasia, kirkasta ja läpinäkyvää. - - Sellaista päätä piti kuljettaa ympäriinsä, liikuttaa nopsasti paikasta toiseen jottei se olisi hajonnut. Vauhti piti kappaleet kasassa."

Pariisista Amanda siis päätyy Seilin saarelle. Saaren suljettua maailmaa, yhteisöä ja valtahierarkiaa kuvataan hänen kokemuksensa kautta. Mikä valtava kontrasti onkaan hänen aiemman elämänsä ja Seilin syrjäisen todellisuuden välillä - ja sen, mitä Amanda elämältään haluaa ja mitä hän siltä saa. Amandan hahmo rinnastuu sireeneihin, joita hän saarella jähmettyy havainnoimaan:

"Sireenien tuoksu sai Amandan seisahtamaan. Kaksi tuuheaa pensasta oli täydessä kukassa. Tuoksu oli makea ja huumaava. Näin kauniiden pensaiden olisi pitänyt kukkia jossakin onnellisessa paikassa, tuoksua naisille, joilla oli kädessä päivänvarjot ja suussa suklaakonvehteja. Mutta tässä ne nyt vain kukkivat kuin olisivat tulleet hulluiksi."

Yön kantaja ristivalottaa hienosti terveyden ja hulluuden välistä rajaa - ja kummalla puolella rajaa ihminen sitten seisookaan, hänen täytyy jollakin lailla sopeutua siihen maailmaan, jossa hän elää. Jokainen maailmankolkka toimii jollakin logiikalla: "Joka ikisellä sairaalan kolkalla on omat sääntönsä; joka maailman kolkalla myös, puiston penkeillä, joka kadun joka pätkällä ja portaalla. Että kuka missäkin saa olla ja kuka ei." Toisaalta maailmassa pitääkin olla jotakin järkeä, jokin syy, jotta olemassaolo olisi todellista ja elämällä jokin merkitys.

Merkitys voidaan luoda aina uudelleen suhteessa vallitsevaan tilanteeseen. Amanda on kaikessa kompleksisuudessaan yllättävänkin sopeutuva hahmo, kun ajatellaan sitä, mitä kaikkea hän romaanissa kokee. Mutta johonkin on aina ankkuroiduttava - jos aikoo olla ihminen, ja tapoja on monia:

"Amandalle tärkeintä oli, että löytyi jokin keino jolla hän pääsi itsestään ja elämästään eroon. Kaikesta siitä epäonnistuneesta mitä hänen nimensä oli asettunut tarkoittamaan. Ja tästä hänen päälleen sammuneesta ajasta. Se ei ollut menossa mihinkään, eikä sen alta päässyt pakoon. Hän makasi sen alla kykenemättä liikkumaan, puoliksi tukehtuneena. Ei mahtunut edes itkemään. Ainoa konsti oli kuvitella liikkuvansa jossakin muualla, toisessa paikassa, toisten ihmisten parissa. Ajatella niiden ajatuksia. Lukiessa hän unohti päällään raskaana retkottavan ajan."

Olipa hullu tai ei, eskapismi ei aina toimi tai riitä. Yön kantajassa öisin ei ulkoisesti välttämättä tapahdu paljoa, mutta silloin sisäinen maailma on valloillaan ja sitä on lähes mahdotonta paeta: "Valvominen oli läpivalaissut hänet. Koko entinen elämä muistui mieleen. Koko tulevaisuus paljastui." Yöt paljatavat asioita.

Yön kantaja herättää kysymyksiä onnellisuudesta ja onnettomuudesta, todellisuuden aika ajoin järkähtävästä olemassaolosta ja havainnon siitä, kuinka vahva Amanda lopulta on. Ja kuinka vääjäämättömästi aika ihmiselämässä etenee: jos saa elää pitkään, kokee enemmän myös menetyksiä - ja kuinka monta kertaa itsensä voi menettää, ennen kuin kyse on lopullisesta menetyksestä?

"Älä kerro kenellekään. Niin Amanda on tottunut sanomaan puhuessaan asioistaan. Älä kerro kenellekään. - - Pitäisikö sen sijaan sanoa: Kerro kaikille."

Mestari ja Margarita @ Kansallisteatteri, Helsinki

Mestari ja Margarita eli Mihail Bulgakovin triptyykkiromaaniin Saatana saapuu Moskovaan perustuva näytelmä on pyörinyt jo jonkin aikaa Kansallisteatterin Pienellä näyttämöllä. Vihdoin huhtikuun alussa pääsimme katsomaan sitä. Hyvä näytelmä!

Ehkäpä siksi, koska romaanissa on fantastisia elementtejä, Mestari ja Margaritassa on paljon ylinäyttelemistä. Se vaatii katsojalta hieman totuttelua, mutta kun tunnelmaan pääsee sisään, se on taikamainen. Saatanan hahmo on taikurimainen, kaikentietävä lurjustelija, ja hänen seurueessaan eritoten kissa on upeasti näytelty kokonaisuus. Vähiten - ei ollenkaan - ylinäytteleminen pukee Margaritaa, joka varsinkin ensimmäisellä puoliajalla on kesäteatterimainen hahmo; toisella puoliajalla Margaritan musiikilliset ja tanssilliset kohtaukset sen sijaan ovat vaikuttavia.

Romaani - se, mitä ikivanhasta lukukokemuksesta muistan - on yllättävän uskollisesti saatu lavalle ja kuitenkin siten, että esitys on sopivan mittainen ja rytmiltään onnistunut. Jotkin kohtaukset esitetään nukketeatterina, mikä on mitä oivaltavin ratkaisu - jos kaikkitietävä Saatana ei nyt ihan vetele jokaisen hahmon kohtalonnyörejä, niin ainakin ihmiset hänen näkökulmastaan näyttävät marioneteilta. Toisella puoliajalla on vauhdikkaita, kauniita ja groteskeja kohtauksia.

Visuaalinen toteutus Mestarissa ja Margaritassa toimii hienosti: marionettien lisäksi lavastuksessa käytetään näyttävästi animaatiota ja savua.

Tykkäsin!