Solvej Balle: Tilavuuden laskemisesta III

 

Kosmos 2024. Suom. Sanna Manninen. Storytelin äänikirja, 6 h 18 min.

Solvej Ballen Tilavuuden laskemisesta III jatkuu siitä, mihin toinen osa päättyy, ja romaanin loppu jättää lukijan odottamaan neljättä osaa. Kolmannen osan alussa päähenkilö Tara Selter kohtaa toisen ihmisen, joka on jäänyt marraskuun kahdeksanteentoista päivään. Kohtaamisen kautta lukijakin päästetään katsomaan maailmaa laajemmasta perspektiivistä, sillä ihmisten kokemukset eroavat aina jollakin lailla toisistaan. 

Kolmas osa käsitteleekin keskeisesti kohtaamista, ystävyyttä ja yhteyttä ihmisten välillä. Yhteys voi syntyä marraskuun kahdeksanteentoista jääneiden välille, ja tällaisia kohtaamisia kuvatessaan romaanisarjan kolmas osa muistuttaa jossain määrin Kärpästen herra -romaania: jos rakentuu yhteisö, sillä on oltava jonkinlaiset säännöt, on oltava riittävän paljon samanmielisyyttä. Yksi samanmielisyyteen liityvä perustavanlaatuinen asia on esimerkiksi ajanlasku: päivien määrästä on hyödyllistä olla samaa mieltä, ja jotta päiviin syntyisi jokin ryrmi ja mittakaava, henkilöhahmot sopivat mittayksiköksi sata päivää. 

Tara ikävöi miestään Thomasia ja myös palaa tämän luokse. Päivien määrä heidän välillään osoittautuu kuitenkin hankalan suureksi ha yhteyttä on vaikeaa löytää. Tara on muuttunut sekä ulkoisesti että sisäisesti, kun taas Thomas on sellainen kuin ensimmäisenä marraskuun kahdeksantenatoista. Ei totuus eikä valhekaan auta kommunikaatiossa tai yhteyden löytämisessä, kun aikaa on kulunut liikaa. 

Tilavuuden laskemisesta on hieno romaanisarja, jolle ei auta kuin jäädä odottamaan jatkoa.

Ville Juurikkala: Irti - Hollywoodista Santiagon tielle

Like 2024. Storytelin äänikirja, 10 h 39 min.

Ville Juurikkalan omaelämäkerrallinen tunnustus- ja toipumiskirja Irti - Hollywoodista Santiagon tielle kertoo alkoholismista ja siitä irti pyristelemisestä. Irti ei ole vaikeuksista voittoon -tarina, vaan kuvaa hienosti havahtumista addiktioon ja pyrkimyksistä päästä siitä eroon.

Juurikkala on Suomen tunnetuin ja menestynein rock-valokuvaaja, ja jo teoksen alkusivuilla tulee selväksi, että alkoholi on hänelle ongelma. Irti kuvaa kokonaisuudessaan hienosti addiktion logiikkaa ylipäätään: Juurikkala oivaltaa paitsi alkoholin olevan hänelle ongelma, myös olevansa taipuvainen työnarkomaniaan. Alaotsikkonsa mukaisesti Irti vie lukijan Juurikkalan matkassa Hollywoodista Santiagon tielle, mutta elämänmuutos ei voi tapahtua ikään kuin "jossain muualla" ja sitten vain siirtyä tavalliseen elämään. Tätä harhaa Irti käsittelee konkreettisesti ja hienosti, kuin myös sitä, että muutos ei ole kertaluonteinen käänne vaan prosessi, joka tapahtuu joka hetki (tai on tapahtumatta; takapakkiakin siis tulee).

Teokseen syvyyttä tuo myös henkinen ulottuvuus. Vaikka ei uskoisi tismalleen samoihin asioihin kuin mihin Juurikkala (joka on Kaija Juurikkalan poika; Kaija Juurikkala on kirjoittanut useita teoksia, joissa näkyy hänen ajatuksensa ja uskonsa henkimaailmaan ja tässä Ville Juurikkalan teoksessa on samantapainen vire), Juurikkalan kokemus välittyy vahvana ja tekee Irti-teoksesta paljon enemmän kuin vain perinteisen addiktioteoksen tai toisaalta narratiivia usko pelasti minut -noudattavan teoksen.

Irti on monitahoinen mutta silti fokuksensa säilyttävä teos, jonka lukeminen tai kuunteleminen antaa paljon ajattelemisen aihetta ja myös rohkeutta tehdä asioita ja tarttua muutokseen sekä luottaa siihen, että asiat tapahtuvat syystä.

Putoavat linnut - Tavallisia ihmisiä katastrofin keskellä @ KOM-teatteri, Helsinki

KOM-teatterin näytelmä Putoavat linnut (ohjaus Riikka Oksanen) lähtee liikkeelle hieman hitaasti. Lähtöasetelmassa keski-ikäinen pariskunta (Vilma Melasniemi ja Juho Milonoff) makoilee makuuhuoneessaan parisängyssä. Jutustellaan ja harrastetaan seksiäkin. Sitten käy ilmi, että nainen on lukinnut heidät huoneeseen, jotta he voisivat keskustella. Näytelmä on määritelty tragikomediaksi, ja tässä kohdin komediaa haetaan toistolla: miehessä herääviä sisään lukitsemisen tunteita ja naisen oikeutusta lukita heidät huoneeseen käydään pitkään läpi. Katsojalla käy mielessä, tätäkö tämä on loppuun saakka.

Sitten kuitenkin näyttämö kääntyy ja aukeaa uusi lavastus. Ollaan ulkona, jonkun oven takana. Kun näyttämölle astelee nuori nainen (Ella Mettänen), tunnelma sähköistyy ensirepliikeistä alkaen. Mettäsen energia on ihan mieletön. Mettäsen vastanäyttelijänä on Paavo Kääriäinen. Ellan ja Paavon hahmojen välillä käydään tiivistunnelmainen dialogi, jossa paljastuu heidän yhteinen menneisyytensä ja Ellan hahmon nykyhetken ongelmat, viitteellisesti myös Paavon hahmon.

Väliajan jälkeen katsojille aukeaa kolmas lavastus, olohuone. Olemme Matleena Kuusniemen näyttelemän keski-ikäisen naisen kotona. Paljastuu uusia suhteita kaikkien hahmojen väliltä. Lopussa palataan vielä makuuhuoneeseen, josta alussa lähdettiin liikkeelle.

Putoavien lintujen miljöö on ilmastonmuutoksesta kärsivä maailma, Helsinki, jossa on aivan liian kuuma ja jossa lintuja putoilee taivaalta - joskus häiritsevinä tömähdyksinä tai jopa päin hahmoa sotkien hahmon vereen, joskus vain varjoina suljettujen verhojen takana tai takapihalla. 

Putoavat linnut ei ole selkeän juonivetoinen näytelmä, vaikka hahmojen kohtalot risteävätkin, vaan pikemminkin eri kohtaamisten kautta samaa tematiikkaa käsittelevä kokonaisuus. Kaikilla hahmoilla on ongelmansa, jokainen koettaa kohdata hallitsemattomia muutoksia omalla tavallaan. Näytelmän viesti vaikuttaa olevan se, että muutokset ja muuttuminen on niin kivuliasta, että päädymme jatkamaan entiseen malliin, vaikka tiedämme, ettei sekään ole mahdollista.

Harri Gustafsberg & Sami Sallinen: Taktinen neuvottelu - Hallitse haastavat kohtaamiset

 

Otava 2021. BookBeatin äänikirja, 7 h 30 min.

Harri Gustafsbergin ja Sami Sallisen tietokirja Taktinen neuvottelu ponnistaa taustaltaan poliisimaailmasta, rikollisten kohtaamisesta ja kuulusteluista. Teoksessa tulee esiin myös neuvottelutaidon teoriaa, mutta teoksen näkökulma on käytännön tilanteissa.

Platonin Akatemia XXVII

27. Platonin Akatemia järjestettiin Kallio-Kuninkalan kartanossa Järvenpäässä teemanaan Mielen tilassa.

Avajaisissa kuultiin upeaa sellomusiikkia Olga Chistiakovalta ja paneelikeskustelussa keskusteltiin otsikolla "Tästä haluaisin puhua". Panelisteja puhututti eniten tekoäly, unelmointi ja tekoälyn vaikutus työelämään.

Työpajoissa käsiteltiin muun muassa Afrikan konflikteja, luovuutta ja rohkeutta, Platonin kappaleita, avaruuden ja ajan suhteellisuutta ja pakopelin muodossa Aleksis Kiveä ja mielenterveyttä.

Vaellus @ Ryhmäteatteri, Helsinki

Anna Krogeruksen kirjoittama ja Laura Jäntin ohjaama näytelmä Vaellus Ryhmäteatterissa on sillä tavoin erilainen näytelmä, että se keskittyy hyödyntämään näytelmäilmaisun perinteisiä keinoja ja saa katsojat pauloihinsa silkalla läsnäololla. Mukana ei ole videotehosteita, neljännen seinän rikkomista tai jonglöörausta, ja se tuntuu yllättävän freesiltä.

Vaelluksessa seurakunnan työntekijät ja ulkopuolinen (yt-)konsultti ovat lähteneet Lappiin vaeltamaan, ja jokaisella heistä on erilaiset odotukset siitä, miksi vaeltamassa ollaan ja mitä vaeltaminen oikein tarkoittaa. Erämaassa henkilöhahmojen väliset suhteet ja kunkin hahmon sisäinen dynamiikka tulee näkyväksi. Jokaisessa hahmossa on enemmän kuin miltä alkuasetelman perusteella näyttää, ja jokaisessa on sekä tragiikkaa että komiikkaa. 

Ne hetket, jolloin näytelmässä lauletaan, ovat perusteltuja ja niistä muodostuu koskettavia.

Vaellus näyttää nykyajan ongelmien naurettavuuden ja samalla sen haavoittuvuuden, joka meissä jokaisessa pinnan alla on.

Hirvimetsä @ Teatteri Jurkka, Helsinki

 

Teatteri Jurkan Hirvimetsä (ohjaus Tuomo Rämö) oli hieno teatterikokemus. Näytelmässä isä ja hänen aikuinen poikansa (Timo Torikka ja Markus järvenpää) lähtevät hirvimetsälle, missä kohdataan myös hirvi (Kristiina Halkola). Näytelmä kertoo isän ja pojan suhteen jännitteistä ja sitä kautta eri sukupolvien välisistä yhtäläisyyksistä ja eroista, ja toki myös nykyihmisen luontosuhteesta. Tässä tematiikassa on varmasti tarttumapintaa itse kullekin katsojalle.

Näytelmä on rytmitetty erittäin onnistuneesti. Kiusalliset, humoristiset ja traagiset kohtaukset vaihtelevat siten, että jännite pysyy yllä koko näytelmän ajan. Ehkäpä huoneteatterikokoisen näytelmän etuna on se, ettei esityksen pituus pääse kasvamaan niin massiiviseksi, kuin joskus laitosteattereissa tuppaa käymään, mikä eittämättä johtaa joko tyhjäkäyntiin näytelmässä tai levottomaan liikehdintään yleisössä. 

Näytelmän hirven roolissa tavoitetaan hienosti se, mitä tuntemuksia ja ajatuksenkaltaista tajunnanvirtaa luontokappale saattaa kokea. Hirvessä on samanaikaisesti sekä herkkyyttä että voimaa.

Huumorikohtauksista onnistuneimpia on mielestäni ampumakoe, johon sekä isä että poika osallistuvat ennen hirvimetsälle lähtemistä. Kohtauksessa on käytetty oivaltavasti videotekniikkaa!

Don DeLillo: Hiljaisuus

 

Tammi 2022. Suom. Helene Bützov. Nextoryn äänikirja, 1 h 37 min.

Don DeLillon Hiljaisuus on yksi turhanpäiväisimmistä romaaneista, joita olen kuunnellut. Sisältö on sekava, aukkoinen, tajunnanvirtamainen ja jaaritteleva, eikä kuuntelusta jäänyt mitään käteen. Tarinassa digitaalinen sähkön varaan rakentunut moderni maailma romahtaa sähköjen katkeamiseen, ja henkilöhahmot hätääntyvät tästä kuka milläkin tavalla. Ehkä tämä (pienois)romaani jotakin kuvastaa, mutta "jotakin kuvastavia" romaaneja on kyllä parempiakin. 

Ensimmäinen kerta, kun luin DeLilloa - ja saa puolestani pitkäksi aikaa jäädä viimeiseksikin.

Karla Malm: Lux

"Viimeiset juhlat juhlitaan Barcelonassa."

Like 2022. 332 s.

Karla Malmin esikoisromaani Lux kertoo nuoruudesta, valinnoista, ystävyydestä ja rakastumisesta. Romaanin päähenkilö on Iiris, yksinhuoltajaäidin espoolaistyttö, joka aloittaa lukion Kallion lukiossa. Iiris ei tunne uudesta koulustaan ketään, mutta heti ensimmäisenä koulupäivänä, ennen koulun alkua tupakkakallioilla koulun edessä, hän tutustuu Ässään. Ässä on räväkkä punkkarityttö, joka tarttuu heti Iiriksen kädestä kiinni, ja käsi kädessä he astelevat kouluun.

Romaanin kerronta suodattuu Iiriksen läpi. Ässä saa äänen päiväkirjamerkintöjensä kautta. Lukiovuodet sijoittuvat vuosiin 2006-2009, ja lisäksi romaanissa on aikuisuuden aikataso, vuosi 2017. Lux kuvaa nuoruutta aidosti: Iiris on epävarma ja etsii paikkaansa, Ässä vaikuttaa itsevarmalta ja jännittävältä hahmolta. Lukionaloitussyksy kuluu pitkälti juhliessa ja lintsatessa, ei lainkaan siten, kuin Iiris olisi ajatellut lukion aloittavansa. Iiriksen ja Ässän suhde kääntyy ystävyydestä seurustelusuhteeksi, ja sen käänteen myötä asiat monimutkaistuvat - ei ehkäpä itse seurustelemisen vuoksi, vaan sen, millaisesta seurustelusuhteesta on kyse ja mikä kaikki siihen heijastuu. 

Ässä asuu 16-vuotiaana itsenäisesti Piritorin laidalla yksiössä, Iiris puolestaan kaksin äitinsä kanssa melko alkeellisessa omakotitalossa Espoossa. Iiris rakastuu Ässään hullulla ja hurmaantuvalla tavalla - ja samanaikaisesti hän ripustautuu Ässään, on riippuvainen tästä ja kokee tarvetta pelastaa Ässän. Ässä puolestaan reagoi Iirikseen vuoroin lähentyen, vuoroin välttelevästi. 

Luxista välittyy nuoruuden kokemus ja se, kuinka vähän ehkä osaamme katsoa itsemme ulkopuolelle, muita, muiden kokemuksia ja elämää, tai kuinka vähän näemme, vaikka luulisimmekin katsovamme. Iiris ja Ässä ovat hahmoja, joita ei selitetä tyhjiin, vaan he elävät elämäänsä ja tekevät sellaisia ratkaisuja kuin tekevät. Heillä on erilaiset lähtökohdat ja heihin kohdistuu erilaisia odotuksia. 

Luxista tulee toisaalta Kallion päihdesekoiluineen mieleen Silja Liukkosen Vippi-ihmisiä, toisaalta nykyaikaan uudelleenkirjoitettu Anja Kaurasen Sonja O. kävi täällä, joka mainitaan myös romaanin lopussa Sitaatit ja viittaukset -osiossa. Vahvimpina pohjateksteinä romaanille ovat Marguerite Durasin romaanit Rakastaja ja Pohjoiskiinalainen rakastaja (joista itse en jälkimmäisen olemassaoloa edes tiennyt), ja Ässän hahmolle tärkeä elokuva Virgin Suicides.

Lux saa miettimään elämänvalintoja ja sitä, kuinka vähän ja kuinka paljon niihin vaikuttaa ihmisen oma tahto.

Jonas T. Bengtsson: Ehdonalainen

 

"Ennen vankilaan joutumista Danny ei treenannut pohjelihaksia."

Like 2022. Nextoryn e-kirja. Suom. Päivi Kivelä. Alkuteos Fra blokken. 315 s.

Jonas T. Bengtssonin Ehdonalainen on aivan loistava romaani. Ihastuin Bengtssonin kirjoitustyyliin lukiessani hänen romaaniaan Olipa kerran. Ehdonalaisen maailma on hyvin samantyyppinen kuin romaanissa Olipa kerran: kummassakin kuvataan yhteiskunnan varjoissa eläviä ihmisiä. Ehdonalaisen miljöitä ovat vankila, Kööpenhaminan lähiöt, alamaailma, kadut, ravintolat ja miesten asuntola.

Ehdonalaisessa käytetään näkökulmatekniikkaa: tarinaa kerrotaan kolmen tornitalossa lapsuutensa viettäneen ystävyksen, Dannyn, Christianin ja Malikin näkökulmasta. Danny on romaanin päähenkilö. Alussa hän on vankilassa:

"Hänellä on niukasti tavaraa seitsemän neliön kopissaan. Vanha televisio, jonka hän harvoin avaa. Joitakin vaatteita. Hammastahna ja hammasharja. Lumisadepallo, jonka sisällä on Pieni merenneito. Se oli sellissä jo hänen tullessaan. Tehty Kiinassa. Halpa ja ruma, jonkun ylirasittuneen lapsen maalaama, merenneidon silmät ovat vinot ja suttuiset. Aivan kuin hänellä olisi Downin syndrooma."

Lumisadepallo on romaanissa motiivi, joka syventää Dannyn henkilökuvaa ja kuvastaa hänen elämäntilannettaan.

Itselleenkin yllättäen Danny vapautuu vankilasta: "Danny katselee kaupunkia. Kaikki on ennallaan muttei kuitenkaan. Kuin kopio, melkein tarkka kopio kaupungista josta hän lähti, melkein täydellinen, mutta tiettyjä asioita puuttuu tai ne näyttävät vähän vääriltä. Pienet yksityiskohdat. Niitä on sen verran, että hänellä on koko ajan epätodellinen olo."

Vapaudessa hän haluaa tavata Christianin ja Malikin. Vankilan muurien ulkopuolella elämä on mennyt eteenpäin. Christian on nykyään poliisi, Malik puolestaan opiskelee hammaslääkäriksi. Malik on kuitenkin kadonnut, eikä häntä tunnu löytyvän mistään. Danny päättää löytää Malikin, koska tulee luvanneeksi niin Malikin siskollekin.

Pidän äärimmäisen paljon Bengtssonin kielestä. Hän käyttää lähinnä päälauseita, ja tuntuu siltä, että ilmaisussa ei ole mitään turhaa. Myös romaanin juoni on rakennettu napakaksi, ja juonenkäänteet pääsevät yllättämään. Ehdonalaista ei voi laskea käsistään.

Dannyn henkilökuva luodaan herkullisesti. Danny ei todellakaan ole penaalin terävin kynä ja hän tietää sen itsekin: "Danny istuu penkillä vielä hetken, ei tiedä mitä ajatella tai tuntea. Hän ei ole hyvä kummassakaan." Danny on tottunut ratkomaan tilanteet väkivallalla, mutta hän "on kehittynyt melko hyväksi ilmeiden tulkitsijaksi jouduttuaan kestämään pitkän terapiajakson vankilassa".

Terapiassa opetellut taidot näkyvät Dannyssä, kun hän harjoittelee itsehillintää, sillä hän tiedostaa selvästi, että väkivalta veisi hänet tuota pikaa ehdonalaisesta takaisin vankilaan: "Hän on kuitenkin päättänyt pitää mielialaa korkealla. Ei epätoivoa, ei ylireagointia ennen kuin hän tietää vähän enemmän." Niinpä Dannyn sisäisessä puheessa lomittuvat hänen omat ajatuksensa ja opetellut tunteidenhallinta- ja itsetuntemustaidot: "Danny raivostuu. Juuri niin hän tekee. Rikkoo kaiken. Tuhoaa. Mutta ei nyt, ei tänään. Hän ei tiedä miksi. Tuntuu kuin hänellä ei olisi enää tunteita jäljellä. Ei niitä paljon ollut alun perinkään, ja ne kaikki on käytetty. Valitse väri, Danny. Se olisi varmaan beige."

Varsinkin Dannyn henkilökuvauksessa Ehdonalaisessa on siis myös huumoria, vaikka romaanin maailma, tarina ja henkilöhahmot ovat synkkiä. Bengtssonista on tulossa kuin varkain yksi suosikkikirjailijoistani. 

Édouard Louis: Väkivallan historia

Tammi 2020. Suom. Lotta Toivanen. Nextory 6 h 13 min.

Väkivallan historia on yksi raskaimmista romaaneista, joita olen lukenut, mutta samalla myös ehtottoman tärkeä puheenvuoro väkivallasta ja väkivallan kokemuksen seurauksista yksilölle.

Romaanin päähenkilö, samanniminen kuin kirjailija, raiskataan, ja raiskaus on niin väkivaltainen, että siihen liittyy murhayritys. Romaanin kerronta etenee kolmella tasolla: päähenkilö on kertonut raiskauksesta sisarelleen, ja hän on sisarensa luona kylässä ja kuuntelee, kun sisar selittää tapahtunutta miehelleen. Samanaikaisesti päähenkilö käy itse läpi muistojaan yöstä, jolloin hänet raiskattiin. Tähän limittyy raiskauksen jälkeinen elämä: rikosilmoituksen tekeminen ja se, kuinka päähenkilö koettaa elää elämäänsä eteenpäin. Sisällöllisesti romaani on lyhyydestään huolimatta varsin toisteinen, mikä tuntuu perustellulta ratkaisulta: traumaattinen kokemus toistuu jonkilaisena luuppina ja värittää kaikkea, mitä päähenkilö sen jälkeen kokee.

Lukukokemuksen raskaus liittyy romaanin aiheen tarkkaan rajaukseen: siinä missä Louisin esikoisromaani Ei enää Eddy köyhyys- ja kurjuuskuvauksestaan huolimatta sisältää lopussa poispääsyn lapsuuden vaikeasta maailmasta kohti opintoja ja uutta elämää, Väkivallan historia keskittyy vain raiskauskokemuksen välittämiseen.

Väkivallan historia on tärkeä romaani, mutta ei varmastikaan sovi luettavaksi kaikkiin elämäntilanteisiin.

 

Kimmo Takanen: Parisuhteen tunnelukot. Avaimia toimivaan rakkauteen.

WSOY 2019. Nextory. 10 h 41 min.

Kimmo Takanen on kirjoittanut jo useita teoksia tunnelukoista. Takasen kirjat eivät ole kevyttä luettavaa, vaikka hän sinänsä konkretisoiden ja sikäli helposti lähestyttävästi aiheesta kirjoittaakin. Ensimmäinen teoksista lienee Tunne lukkosi - Vapaudu tunteiden vallasta (WSOY 2011), jonka lukemisessa muistaakseni pääsin miltei loppuun saakka. Teoksen lukemisen kesken jääminen ei ollut kirjan tai kirjailijan vika, vaan teos yksinkertaisesti oli sisällöltään sen verran raskas vastaanotettavaksi, etten tainnut päästä sen kanssa maaliviivalle saakka, toisin kuin Parisuhteen tunnelukkojen kanssa. Ehkäpä olen ehtinyt alitajuisesti pureskella aihetta sen verran, että tiesin jo, mitä odottaa, ja Parisuhteen tunnelukot on myös ensimmäinen äänikirjapalvelusta kuuntelemani kirja. Äänikirjapalvelu osoittautui toimivaksi ratkaisuksi itselleni ainakin tietokirjojen kuuntelemisen osalta. Parisuhteen tunnelukot on teos, joka jokaisen parisuhteessa olevan kannattaisi varmaan lukea. Se avaa hyvin silmiä sille, mikä kaikki vaikuttaa siihen, kuinka yksilö parisuhteessa toimii ja mistä kaikista elementeistä parisuhteiden ongelmat voivat muodostua.

Matt Haig: Huomioita neuroottiselta planeetalta

 

Aula & co 2019. Suom. Sarianna Silvonen. 313 s. 

Matt Haigin helposti lähestyttävästi ja tarinallisesti kirjoittama teos Huomioita neuroottiselta planeetalta käsittelee nykyihmisen stressiä ja ahdistusta maailmassa, jossa tuntuu olevan kaikkea liikaa. Huomioita neuroottiselta planeetalta keskittyy jossain määrin internetiin, sosiaaliseen mediaan ja paniikkihäiriöön, joista kahden ensimmäisen osalta ote tuntuu jollakin tavoin 2000-lukulaiselta, siis hieman vanhanaikaiselta; sosiaalinen media ja siellä käyttäytyminen muuttuvat molemmat niin nopeasti (mikä liittyy kylläkin suoraan kirjan tematiikkaan!), että niistä kirjoitetut sisällöt vanhenevat nopeasti. Haigin teoksessa on kuitenkin paljon ajatuksia antavaa sisältöä, vaikka siinä ei juurikaan mitään "uutta" ole. Haig kirjoittaa vahvasti oman kokemuksensa pohjalta, mikä tuo teokseen vahvasti inhimillisen otteen. 

Teos kootsuu lyhyistä luvuista, jotka on otsikoitu ja jotka muistuttavat rakenteeltaan esseen hahmotelmia. Teoksen loppupuolella on luku "Yksinkertaisia ehdotuksia uuteen alkuun", jossa Haig summaa aiemmin teoksessa kuvailemiensa ongelmien mahdollisia ratkaisuja: "Vähemmän on enemmän. Ylikuormitettu maailma kuormittaa myös mieltä. Se valvottaa myöhään ja häiritsee unta. Se johtaa siihen, että murehtii aamukolmelta vastaamattomia sähköposteja. Äärimmäisessä tapauksessa se voi aiheuttaa paniikkikohtauksen ruokakaupan murohyllyllä. - - Kun kaikkea on enemmän, ongelmiakin on enemmän. Karsi elämästäsi kaikki turha. Poista kaikki, mitä et tarvitse."  

Edellisessä ajatuksessa ei tosiaankaan ole mitään uutta tai mullistavaa. Mutta mistä sitten koostuu se, mikä elämässä edustaa "turhaa"? Mikä siis on "liikaa", se, mitä pitäisi poistaa, jotta jäljelle jää olennainen? Haig hahmottelee koululaitoksen vastuuta "käänteisten tietoisuustaitojen" opettajana: "Läpi kouluvuosien meille opetetaan eräänlaisia käänteisiä tietoisuustaitoja. Ikään kuin tulevaisuudentutkimusta, jossa matematiikan, kirjallisuuden, historian, tietojenkäsittelyn tai ranskan verukkeella meitä harjoitetaan ajattelemaan jotakin muuta hetkeä kuin sitä, jota parhaillaan elämme. Kokeen hetkeä. Työpaikan saamisen hetkeä. Sitä hetkeä, jona olemme aikuisia. Ihmisyyden ihme latistuu, kun emme pidä oppimista arvossa sen itsensä takia vaan ainoastaan siksi, mitä sen avulla voimme saavuttaa." Tässä näkyy myös hyötyajattelun kritiikki: asioilla itsessään ei ole arvoa, vaan sillä, mitä niillä voidaan saavuttaa - ja saavuttaminen ei tapahdu nyt, vaan tulevaisuudessa. Tällainen asenne johtaa Haigin mukaan epäläsnäolemiseen tässä hetkessä, mikä puolestaan on vieraannuttavaa.

Haig käsittelee aikaa ja nykyihmisen kokemusta kiireestä. Hänen mukaansa meillä pitäisi olla enemmän aikaa kuin koskaan, sillä viimeisen sadan vuoden aikana teollisuusmaiden asukkaiden elinajanodote on yli kaksinkertaistunut ja käytössämme on enemmän aikaa säästäviä laitteita ja teknisiä keksintöjä kuin koskaan ennen: "Sähköpostit ovat nopeampia kuin kirjeet. Sähköiset lämmittimet ovat nopeampia kuin tulisijat. Pyykinpesukoneet ovat nopeampia kuin käsin pyykkääminen pesualtaassa tai joessa. Aikaa vievät toimenpiteet kuten hiusten kuivumisen odottelu tai viidentoista kilometrin päähän matkustaminen tai veden keittäminen tai tiedonhaku tapahtuvat nykyään lähes hetkessä. Meillä on aikaa ja vaivaa säästäviä laiteita, kuten traktoreita, autoja, pesukoneita, tuotantolinjoja ja mikroaaltouuneja."

Vaikka tilanne on yllä kuvatun kaltainen, kokemus kiireestä on silti tosiasia: "Mutta kuitenkin vietämme suuren osan elämäämme ainaisen kiireen vallassa. Väitämme, että haluaisimme esimerkiksi lukea enemmän, oppia soittamaan jotakin instrumenttia, käydä kuntosalilla, tehdä vapaaehtoistyötä, laittaa itse ruokaa, kasvattaa mansikoita, tavata vanhoja koulukavereita tai harjoitella maratonia varten... jos meillä vain olisi aikaa." "Huomaamme usein toivovamme, että päivässä olisi enemmän tunteja, mutta siitä ei olisi mitään apua. Ongelma ei selvästikään ole siinä, että meillä olisi liian vähän aikaa. Ongelma on siinä, että meillä on liian paljon kaikkea muuta."

Haigin mukaan kiireen ongelma ei siis johdu ajan vähyydestä vaan "kaiken muun" määrästä. Nykyajassa olevaa, informaatioyhteiskunnalle tyypillistä vaihtoehtojen ja tarjonnan ylitsepursuavaa määrää Haig lähtee hahmottelemaan historiassa tapahtuneen muutoksen kautta:

"Vuoteen 1600 mennessä Englannissa julkaistiin vuosittain - - noin 400 eri kirjaa - kymmenen kertaa enemmän kuin edellisen vuosisadan aikana. Vaikka sanotaan, että runoilija Samuel Taylor Coleridge oli viimeinen ihminen, joka luki kaiken, se on mahdotonta. Hän kuoli vuonna 1834, jolloin maailmassa oli jo miljoonia kirjoja. On kuitenkin mielenkiintoista, että hänen aikalaisensa saattoivat uskoa, että oli mahdollista lukea kaikki. Nykyään kukaan ei mitenkään voisi uskoa sellaista."

Informaatioyhteiskunnassa on puhuttu pitkään tiedonhaun tärkeydestä - kuinka on olennaista opetella tiedonhaun taitoja ja mediakriittisyyttä, kuinka kaikki tieto näyttää olevan napinpainalluksen päässä, kunhan sitä osaa hakea ja kunhan osaa olla mediakriittinen. Toisaalta on puhuttu myös tiedon kuratoimisen taitojen tärkeydestä - kun kerran tietoa on loputtoman valtavasti, sitä pitäisi paitsi pystyä arvioimaan, myös lajittelemaan, luokittelemaan ja järjestämään. Vanhanaikaiseksi on leimattu "pänttääminen" eli se, että ihminen muistaisi jotakin tietoa ihan itsekin. Tämä tuntuu kummalliselta. Kuinka voi etsiä, kuratoida ja arvottaa tietoa, jos itsellä ei ole mitään tietoa? Mitä johtopäätöksiä löydetystä tiedosta voi tehdä, jos sitä ei voi suhteuttaa tai kontekstualisoida mihinkään jo tietämäänsä tietoon? Paradoksaalista.

Kuitenkin nykyihminen on Haigin kuvaaman ongelman äärellä: kukaan ei enää kuvittele, että olisi mahdollista "lukea kaikki". Silti tämäkin on ongelma: "Hukumme kirjoihin ja tv-sarjoihin. Kuitekin voimme lukea vain yhtä kirjaa - tai katsoa yhtä tv-sarjaa - kerrallaan. Olemme moninkertaistaneet kaiken, mutta olemme yhä yksittäisiä ihmisiä. Jokaista meistä on vain yksi kappale. Ja olemme kaikki pienempiä kuin internet." Koska tarjontaa on liikaa yhdelle ihmiselle, on tehtävä valintoja: "Jotta voisimme nauttia elämästä, meidän täytyy ehkä lakata ajattelemasta, mitä kaikkea emme ikinä ehdi lukea ja katsella ja sanoa ja tehdä, ja alkaa pohtia miten voisimme nauttia maailmasta omien rajojemme sisällä. Miten voisimme elä inhimillisessä mittakaavassa." Valinnanvaikeudestakin on kirjoitettu viime vuosina paljon - olipa kyse sitten treffiseuran, elämänkumppanin tai puhelinliittymän valitsemisesta. Ongelma ydin on ehkäpä Haigin mainitsemassa "inhimillisessä mittakaavassa": koska ihminen on rajallinen olento, hän ei voi tehdä, toimia ja valita rajattomasti. Elää rajattoman pitkään. Olemme siis saman ongelma äärellä kuin Prometheus, Aatami ja Eeva tai pikkulapsi supermarketin karkkihyllyn edessä. Kaikkea ei voi saada. Ja se ahdistaa. Ja opettavaisten tarinoiden mukaan kuuhun kurkottamisella on katajaan kapsahtamisen seuraus: ihminen on sidottu rajallisuuteensa.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö voisi unelmoida ja pyrkiä kohti unelmiaan. On vain tehtävä valintoja ja yritettävä kyetä sitoutumaan niihin. Rajattava. Löydettävä "inhimillinen mittakaava". Tehtävä omia valintoja, sillä "Maailmoja on yhtä monta kuin asukkaitakin. Maailma on olemassa sisälläsi. Sinun kokemuksesi maailmasta ei ole objektiivinen, muuttumaton tekijä nimeltä 'Maailma'. Ei. Sinun kokemuksesi maailmasta on yhtä kuin sinun kanssakäymisesi maailman kanssa, sinun tulkintasi siitä. - - Luemme maailmaa omalla tavallamme. Mutta voimme myös jossain määrin valita, mitä luemme. Meidän on selvitettävä, mitkä asiat maailmassa surettavat, pelottavat tai hämmentävät meitä, mikä tekee meidät sairaaksi, tyyneksi tai onnelliseksi. Miljardien ihmismaailmojen joukosta meidän on löydettävä juuri se, jossa haluamme elää. Maailma, jota ei koskaan olisi, jos emme kuvittelisi sitä olemaan". 

Ahdistuksen ja mielenterveysongelmien juurisyyksi Haig nimeää jatkuvan muutoksen. Muutoksia tapahtuu yksilötasolla, mutta koska nyky-yhteiskunta tuntuu hurmioituneen muutoksen ihannoimisesta ja nimeää muutoksen ikään kuin itseisarvoksi, yksilö ajatuu ongelmiin. "Kun terapeutit etsivät mielenterveysongelmien alkusyitä, esiin nousee usein voimakas muutos ongelmista kärsivän ihmisen elämässä." Tämä tulkinta liittyy suoraan myös teoksen nimeen, Huomioita neuroottiselta planeetalta.

Ja koska ahdistuksen kohtaaminen tuntuu ikävältä, sen pakeneminen ja väistäminen on monesti helpompaa. Kuitenkaan "Tulipaloa ei voi sammuttaa kääntämällä huomionsa toisaalle".  "Tulipaloon pitää kiinnittää huomiota. Tuskasta ei voi selvitä nieleskelemällä pakonomaisesti, twiittaamalla tai ryyppäämällä. Jossain vaiheessa tulee hetki, jolloin on pakko kohdata kärsimyksensä. On pakko kohdata itsensä. Maailma on täynnä asioita, joilla voi yrittää harhauttaa itseään, mutta lopulta meillä on vain yksi mieli."

Ahdistus, valitseminen ja rajallisuus ovat siis Haigin keskeisiä teemoja, ja hän käsittelee niitä ennen muuta suhteessa internetiin ja sosiaaliseen mediaan. Muita kiinnostavia, edellisiin liittyviä teemoja teoksessa ovat muun muassa todellisuuden ja sosiaalisen median suhde sekä yksinolon ja sosiaalisuuden suhde.

Todellisuudesta ja sosiaalisesta mediasta Haig kirjoittaa "Monta kymmentä vuotta ennen kuin kellään oli ensimmäistäkään sometiliä, Kurt Vonnegut sanoi: 'Ihminen on se miksi tekeytyy ja niinpä on syytä olla tarkkana miksi tekeytyy.' - - Magritte opetti meille, että piipun kuva ei ole piippu. Merkitsijän ja merkityn välillä on pysyvä juopa. Parhaan ystäväsi nettiprofiili ei ole paras ystäväsi. Päivitys siitä, että olet viettänyt päivän puistossa, ei ole puistossa vietetty päivä". Aitous, jota Haig sitaatissa käsittelee, liittyy suoraan inhimillisyyteen rajallisuuteen. 

Sen jälkeen, kun Huomioita neuroottiselta planeetalta on ilmestynyt, sosiaalinen media on muuttunut ja sen merkitys on vain kasvanut. Siinä missä vielä jokunen vuosi sitten tuntui ihan järkevältä argumentilta vetää raja "todellisuuden" ja internetin välille, nykyään raja tuntuu osin teennäiseltä. Onko piipun kuvasta siis jo tullut piippu? 

Yksin olemista ja sen suhdetta sosiaaliseen kanssakäymiseen Haig lähestyy amerikkalaisen kirjailija Edith Whartonin ajatusten valossa. Wharton kkuvaa yksinäisyyttä, sen sietämistä ja siitä nauttimista kodinsisustamisen metaforan kautta. Whartonin mukaan oma sisäinen koti kannattaa sisustaa niin upeasti, että tuntee olonsa tyytyväiseksi siellä ja ottaa mielellään vastaan vieraat, jotka haluavat tulla käymään, mutta on yhtä onnellinen silloinkin, kun väistämättä on yksin.

 Huomioita neuroottiselta planeetalta on empaattinen kanssakulkija sellaiselle lukijalle, jota edellä kuvatut kysymykset pohdituttavat, ja kannustaa tekemään omia ratkaisuja, kantamaan vastuun omista valinnoista ja omasta elämästä.

Inga Magga: Varjonyrkkeilijä

"Kuvat pakottivat minut kohtaamaan hänet."

Like 2020. 351 s.

Inga Maggan esikoisromaani Varjonyrkkeilijä on tiivisti kirjoitettu tarina määrätietoisuudesta, seksuaalisesta hyväksikäytöstä ja siitä, kuinka mennyttä ei voi jättää taakseen vaan se on kohdattava.

Romaanissa on kaksi keskushenkilöä, taitelija Lola ja nuori nyrkkeilijä Rebekka. Romaanin teemoja valotetaan kummankin henkilöhahmon kautta. Nyrkkeilystä kerrotaan romaanissa paljon, ja sen avulla hahmotetaan myös määrätietoisuutta, tavoitteisiin sitoutumista ja sitä työtä, mitä tavoitteiden tavoitteleminen vaatii.

Varjonyrkkeilijä tekee hienosti näkyväksi sen, miten seksuaalisen hyväksikäytön me too -asetelma voi syntyä ja millaiset sen vaikutukset uhrin kannalta ovat. Valmentaja-valmennettava-asetelma mahdollistaa tiiviin sitoutumisen ja luottamuksen, joiden varaan hyväksikäyttö voi rakentua.

Riippuvuus valmentaja-valmennettava-suhteessa voi tuntua molemminpuoliselta mutta eri syistä. Valmentajan ohjeet ja elämänviisaudet saattavat tuntua kullanarvoisilta: "Kaikkeen ei ole aikaa. Jos haluat vähän kaikkea, saat vähän kaikkea - -." Niin kai se menee hyvässäkin valmentaja-valmennettava-suhteessa.

Varjonyrkkeilijän vahvuus on se, että yksikään henkilöhahmoista ei ole lattea - yksiselitteisen hyvä tai paha. Pahuutta ei kuitenkaan päähänsilitellä myötäsukaisen ymmärtäväisesti, vaan elämä näytetään niin traagisena kuin se voi olla. Ja traagisetkin asiat voi kohdata.

Varjonyrkkeililijä käsittelee raskaita teemoja, mutta romaanin lukemisesta ei jää raskasta oloa. Teemat tosin jäävät mietityttämään pitkäksikin aikaa.

Usko, toivo, huijaus @ Ryhmäteatteri, Helsinki

Ryhmäteatterin näytelmä Usko, toivo, huijaus käsittelee manipulaation ja huijaamisen tematiikkaa yhden perheen näkökulmasta. Myös perhedynamiikka - teinin yksinäisyys, äidin työlämäorientoituneisuus ja kiire, isän elämäntaiteilijuus ja downshiftausasenne - on näytelmän keskiössä.

Usko, toivo, huijaus valottaa sitä psykologista mekanismia, joka saa ihmisen uskomaan puppukonsulttipuheeseen ja visioon jostakin suuremmasta, paremmasta unelmasta, joka on saavutettavissa ihan kulman takana, kunhan ihminen ensin maksaa konsultille tuhansia ja tuhansia euroja. Näytelmä tekee näkyväksi sitä, kuinka manipulaatio toimii - ja jos manipulaattori kohtaa sellaisen henkilön, johon hänen konstinsa eivät toimikaan (jota näytelmässä edustaa vankilapsykiatri), kuvioihin astuu imartelun lisäksi painostaminen ja uhkailu.

Näytelmän opetus tuntuu olevan se, että manipulaattorin voi voittaa (vain) olemalla itse parempi vedättäjä.

Kartta @ Kansallisteatteri, Helsinki

Minna Nurmelinin ohjaamaa näytelmää Kartta esitetään Kansallisteatterin Willensauna-näyttämöllä. Kartan keskiössä on henkilöhahmo Kaarina, joka on kadonnut. Kaarinan katoaminen järisyttää jäljelle jääneitä kolmea pariskuntaa, joiden elämältä tuntuu putoavan pohja pois, kun Kaarina ei olekaan enää määrittämässä sitä, mitä heidän pitäisi tehdä ja mitä heidän pitäisi ajatella. Arki sortuu pienimpiä yksityiskohtia myöten raiteiltaan ja parisuhteetkin järisevät.

Kartan pienet, arkiset tilanteet ovat oivaltavia - ne, joiden kautta merkityksellisyyden puutetta konkretisoidaan. Älylaitteiden piippaukset määrittävät ihmissuhteita myös live-hetkissä, kauppakeskus on kaoottinen paikka, jonne voi hukata paitsi itsensä, myös autonsa, ulkomaanmatkoilla ei kysytä apua reittivalinnoissa vaan pitää pärjätä ihan itse - ja onko matka seikkailu, vai onko sen paremmuus kiinni siitä, kuinka onnistuneen reitin on etukäteissuunnitellut itsellen tuntemattomassa paikassa?

Nykyajan ongelmien kuvauksessa Kartta onnistuu hyvin, mutta paikoin (varsinkin toisella puoliajalla) näytelmässä on hieman tyhjäkäyntiä ja se alkaa toistaa itseään. Pienistä epätäydellisyyksistä huolimatta kokonaisuus on ajatuksia antava ja onnistunut.

Bestiario @ Jalostamo2, Helsinki

Jalostamo2-kollektiivin näytelmä Bestiario hyödyntää oivallisesti pientä liiketilaa Unioninkadulla, kivenheiton päässä Senaatintorilta. Näyttämö on näyteikkunassa, mikä saa näytelmän avautumaan paitsi yleisölle, joka istuu liiketilan takaseinälle rakennetussa katsomossa, myös ohikulkijoille ikkunan kautta ja aika ajoin näytelmä rikkoo rajan sisätilan ja ulkotilan välillä ja levittäytyy riehakkaasti kadulle ohikulkijoiden ja ohiajavan liikenteen sekaan. Luova tilankäyttö liittyy suoraan myös Bestiarion tematiikkaan. Esittelyteksti toteaakin Bestiarion olevan "esitys, joka lähestyy hirviöitä ja selittämättömiä luonnonoikkuja kuvaavia keskiaikaisia eläinkokoelmia – bestiaareja – näyttämöllisesti, luoden oman kehollisen ja tilallisen bestiaarinsa".

En tiedä, mitä odotin, mutta näytelmä ei ollut lainkaan sitä, mitä odotin. Ehkä odotin kauhistuttavaa tai humoristista hirviökavalkadia, joka marssitettaisiin näyttämön parturintuoliin yksi kerrallaan ja kuorittaisiin esiin, mistä hirviössä oikein on kyse. Tästä tilanteesta näytelmä kylläkin lähtee liikkeelle - mutta sen jälkeen se keskittyy tutkimaan hirviöyden ydintä ja sitä, kumpi on oikeastaan pahempi hirviö, hirviö itse vai se, joka tekee hirviöstä yhteiskuntakelpoisen.

Bestiario ei juurikaan hyödynnä sanallista viestintää vaan lähinnä musiikkia, valoja, mimiikkaa ja joitakin lavasteita; täysin sanattomasta esityksestä ei kuitenkaan ole kyse, sillä esitys hyödyntää myös ääninauhoja - ja siinä vaiheessa kun puhutaan, avataan teemaa.

Bestiario ei ole kaikkein helpoiten seurattavaa teatteria ja paikoin kokemuksessa oli jotain lähes yhtä haastavaa kuin ammoin katsomassani nykytanssiesityksessä. Bestiario kuitenkin kertoo selvästi juonellisen kehityskaaren, ja huumoria on annosteltu varsin sopivasti.

Laura Manninen: Kaikki anteeksi

"Miten tässä näin kävi?"

WSOY 2018. 321 s.

Laura Mannisen esikoisromaani Kaikki anteeksi on hieno kuvaus parisuhteesta narsistin kanssa. Romaani on taiten rakennettu - suhteen alussa on uskomaton rakastumisen huuma, lopussa helvetti:

"Tiedän mitä siinä tapahtuu: luisut kaltevalla pinnalla vähitellen tavallisesta hieman outoon, oudosta huolestuttavaan, huolestuttavasta vaaralliseen ja vaarallisesta hengenvaaralliseen. - - Et enää tiedä, mikä on normaalia ja turvallista. Epänormaalista tulee uusi normaali. Tämä tapahtuu ihan tavallisille naisille, miehillekin."

Kaikki anteeksi on ahdistavaa luettavaa, vaikka lopussa on valoakin. Romaanin päähenkilö on neljääkymmentä lähestyvä helsinkiläissinkku Laura, joka elää sinkkuelämää puu-Vallilassa. Laura rakastuu hurmaavaan ja ihastuttavaan Mikkoon, joka asuu Pohjanmaalla mutta käy työmatkoilla Helsingissä ja jolla on kolme lasta edellisestä liitostaan sekä koira. Lauran ja Mikon suhde etenee nopeasti ja Mikko hurmaa käytöksellään, olemuksellaan ja ulkonäöllään hetimiten myös Lauran ystävät ja sukulaiset. Suhteen alussakin on joitakin etenemisen merkkejä "tavallisesta hieman outoon", mutta rakastumisen huuma jättää nämä merkit varjoonsa.

Mikon Pohjanmaan-todellisuus on täysin erilainen kuin Lauran helsinkiläisarki, ja Lauraa jännittäkin suhteen alussa se, olisiko hänestä uusperhekuvioon. Miten hän tulisi toimeen Mikon lasten kanssa? Hyväksyisivätkö lapset hänet? Haluaako hän ylipäätään lapsiperhearkea, joka on hänelle itselleen lähtökohtaisesti täysin vierasta?

Laura päättää kuitenkin heittäytyä ja kokeilla. Romaanissa kuvataan uskottavasti ja hienovaraisesti uusperhekuvion mahdollisuuksia ja luottamuksen syntymistä alkujaan toisilleen vieraiden ihmisten välille. Alussa Lauralla ja Mikolla menee hyvin, ja Lauraa jännittää lähinnä lasten suhtautuminen häneen. Loppua kohden tilanne alkaa kääntyä toisin päin: Lauralla ja lapsilla menee hyvin, mutta Lauran pitää jatkuvasti jännittää Mikkoa ja Mikon tekemisiä ja mielialoja.

Romaanissa on heti alun alkaen paljon ennakointeja suhteen ja perhekuvion muuttumisesta, joten olennainen kysymys ei niinkään ole se, mitä juonessa tapahtuu, vaan se, miten kaikki tapahtuu. Kaikki anteeksi kuvaa hienosti parisuhteen kieroonkasvamista ja suhteen sairasta dynamiikkaa, jossa "epänormaalista tulee uusi normaali".

Romaani on vetävästi kirjoitettu: lukija pääsee kokemaan rakastumisen ja onnen tunteen ja sen jälkeen parisuhde- ja perhearjen rapistumisen ja romahtamisen. Romaania ei malta laskea käsistään, mutta loppua kohden ahdistus ja paha olo vyöryy koko ajan voimakkaammin teoksen sivuilta.

Laura tekee tarkkanäköisiä havaintoja suhdedynamiikasta ja niin Mikon kuin omastaankin käytöksestä:

"Mikko tuntui heittäytyvän varaani lapsen lailla ja ulkoistavan vastuun itsestään minulle. Toisinaan mietin, teinkö Mikolle karhunpalveluksen, olisiko minun pitänyt antaa hänen vastata enemmän itsestään, mutta ajattelin että hän oli kerta kaikkiaan käyttänyt omat voimavaransa loppuun, ettei hänellä ollut mitään mistä ammentaa.
        - -
        Silloin syntyi perusta sairaalle kuviolle, jossa Mikko saattoi tehdä mitä tahansa ja minä ymmärsin mitä tahansa. Välillä tunsin olevani Mikon äiti, ainoa aikuinen koko perheessä, enkä antanut itseni nähdä sellaista vaihtoehtoa, että olisin väsynyt tai karannut - -.
        Mikossa minä näin ensin sadunhohtoisena kiiltelevän pinnan ja siinä paljon itseäni. Myöhemmin ymmärsin, että Mikko tarvitsi minua peilikseen. Mikolle oli kaikkein eniten väliä sillä, mitä muut hänestä ajattelivat. Kasvoistani hän luki itseään, mietti oliko hyväksytty, saattoiko häntä rakastaa. Jos siihen tuli mitätönkin särö, se hajotti Mikon. Hän pelkäsi ettei kelpaa, että hän jäisi yksin ilman peiliä, jota ilman hänen oli niin vaikea elää.
        Kun kuulin lisää Mikon elämästä ja yhdistelin palasia, kaikki aukot täyttyivät naisilla. Sen tajuaminen varasti minulta myöhemmin ainutlaatuisuuden tunteen. Olin vain yksi palanen peilitalossa, jossa Mikko kulki kuvajaiselta toiselle."

Laura joutuu siis sekä parisuhteessa että perheessä kannattelijan rooliin. Onneksi hän (kuin myös osin paradoksaalisesti Mikkokin) uskaltaa hakea apua - mutta avunsaamista ei ole tehty helpoksi, eikä yhtään helpompaa ole tehdä muutosta omassa ajattelussaan ja käyttäytymisessään, kun haluaa uskoa suhteen onnistumiseen eikä halua luovuttaa.

Kaikki anteeksi on vaikuttava romaani nykyajasta.

Pirjo Hassinen: Popula

"Torstaina 18. elokuuta kello 14.02 hän osti pääsylipun taidenäyttelyyn."

Otava 2012. 318 s.

Pirjo Hassisen kirjoittama, vuonna 2012 Finlandia-ehdokkaana ollut romaani Popula on kiinnostava ja ajankohtainen teos. Romaani perkaa populismin suosion syntysyitä kahden päähenkilönsä, viisikymppisen Pirjon ja ehkäpä kolmikymppisen Pertun kokemusten kautta. Pirjo ja Perttu asuvat lähiörivitalossa ja ovat naapureita.

Pirjo on ajautunut jollakin tapaa turhautumisen tilaan elämässään. Hänen muutostaan kuvaa hyvin tämä kohta romaanista:

"Oli ollut aikoja, kun Pirjosta oli tuntunut, että hän kykenee elämässään mihin vain. Töissä, äitinä, viehkeänä työmatkalaisena. Hänen elämänsä oli ollut selkeää, hapekasta ja niin voimallista, että sen luuli jatkuvan omalla painollaan samanlaisena, täytenä, hehkuvana aina kaukana siintävään loppuun saakka. - - Voimavuodet olivat jossain vaiheessa loppuneet. Pirjo oli hukkunut pääkaupungin aamuruuhkaan, työ litistynyt ja alkanut kutistua ensin reunoilta, kunnes siihen oli tullut reikiä. Oma naama peilissä oli alkanut näyttää puolitutulta, jota ei olisi enää jaksanut tervehtiä."

Pirjo on yksinhuoltajaäiti, jonka lapsi Rita on jo aikuinen ja joka ei enää ole mukana työelämässä. Romaani kuvaa Pirjon kautta ennen muuta populistista taidepolitiikkaa, joka Suomessa oli puheenaiheena varsinkun vuonna 2011, jolloin perussuomalaiset julkaisi taidepoliittisen manifestinsa. Pirjo on aina ollut taiteellinen, mutta häntä ei koskaan perheessään kannustettu taiteellisuuteen. Pirjo on esteetikko, joka rakastaa kukkia, joita hän haluaa kunnioittaa maalauksissaan. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että hänet on ikuisesti tuomittu harrastelijaksi, ja mikä pahempaa, leimattu "kukkamaalariksi", siinä missä nykytaiteen museot pullistelevat hänen näkökulmastaan ties mitä suttuja, jotka eivät millään tavoin muistuta todellisuutta.

Perttu on duunari, isokokoinen ja lihaksikas mies, joka on töissä Anger-nimisen hienostoyökerhon portsarina. Pertun henkilökuvaan luodaan hienosti syvyyttä hänen äitisuhteensa kautta. Perttu asuu äitinsä asunnossa ja hänen äitinsä puolestaan asuu dementiakoti Kuussa. Pertun elämänsisällön kaksijakoisuus havainnoillistuu hienosti seuraavassa katkelmassa, jossa kuvataan ensin Pertun yöllisiä kohtaamisia portsarina ja sitten hänen joka-aamuista vierailuaan äitinsä luona:

"Oli myös herra Heroiinitukkukauppias ja herra Tuomittu Pedofiili, mutta he eivät olleet Pertun ylimpiä ystäviä. Herra Transuja oli monta. - - Heistä ei tulisi ystäviä, mutta kohtaaminen ovella oli molemmille merkitsevä hetki illassa.
        Siksi aamut olivat niin tylyn tyrmistyttäviä. Kun oli kohdannut illalla ihmisiä, joita saattoi syystä kutsua värikkäiksi ja kummajaisiksikin, ei löytänyt sanoja kun ajoi Dementiakoti Kuuhun ja näki hoidokit. Siellä persoonat olivat kadonneet, aivan kuin sinne päätyneet ihmiset eivät koskaan olisi olleetkaan Perttuja tai Aneja, Pirjoja tai Matteja."

Jonkinlaisen luokkanousun ja menestyksen mahdollisuuden kuvaajana Populassa puolestaan on Pirjon tytär Rita:

"Jos ihminen koki odottamattoman onnenpotkun, hän alkoi pitää kokemusta itsestäänselvyytenä. Koska minulle kuului tämä hyvä nyt, minulle kuuluu tulevaisuudessa kaikki muukin hyvä. - - Se tunne teki ihmisestä jotenkin luimun. Pinnalta vaatimattoman, mutta sisältä oman hyvänsä kuoreen käpertyneen. Siinä käppyrässä käsiin kasvoivat pitkät pedonkynnet, joita ei kuvitellut koskaan tarvitsevansa. Sillä hyvä onnihan jatkuisi; jonkin itseltäkin salatun ominaisiuuden ansiosta tästedes tapahtuisi vain hyviä asioita, uralla kohoamista." 

Rita on koulutettu nainen, joka aikuistuttuaaan muutti Saksaan töihin. Elämä ei kuitenkaan ole jatkuvia "odottamattomia onnenpotkuja", ja niinpä Rita on palannut - enemmän tai vähemmän häntä koipien välissä - kotiin. Nyt hän seurustelee keskiluokkaisen Villen kanssa, joka on leski. Aviolittossan Ville on adoptoinut eteläafrikkalaisen tytön vaimonsa kanssa. Romaanin nykyhetkessä Rita on teini-ikäisen tytön äitipuoli, eikä suhde todellakaan ole erityisen onnistunut. Perhe-elämänsä kriisissä Rita ajautuu ajattelemaan myös omaa kuolevaisuuttaan:

"- - sinäkin kuolet - - noin vain yhden yön aikana nukkumaan ruvettuasi, epädramaattisesti, kuolet keskelle muiden ihmisten kiireitä, keskelle muiden ihmisten kesälomasuunnitelmia, etkä enää koskaan ole läsnä heidän elämässään, ja vielä vähemmän olet läsnä omassa elämässäsi, jota ei enää ole. Niin tapahtuu kaikille, eloisimmille ja virkeimmille laululintusillekin, sillä elämä ei ole mikään etukäteinen parannuskeino kuolemalle, se ei ole mikään vitamiini jolla vastustaa kuoleman kylmyyttä, sillä kun kylmyys jollakin hetkellä pääsee kulkemaan sinun lävitsesi, sinua ei enää ole."

Edellä kuvattu on maaperä, johon Popula-romaanissa samanniminen populistipuolue sattumien kautta kylvää kannatuksensa siemenet. Popula-romaani kuvaa samantapaista yhteiskuntaluokkaa kuin Hanna-Riikka Kuisman romaani Kerrostalo. Tyylitään romaanit ovat kuitenkin erilaisia, vaikka molemmat ovatkin sisällöltään väkivaltaisia. Molemmissa romaaneissa henkilöhahmot koettavat tavalla tai toisella ottaa elämänsä ohjakset omiin käsiinsä pitkän ajelehtimisen ja merkityksettömyyden jälkeen, mutta se on kovin vaikeaa, jos ei kuulu luokkaan, jolla on valtaa.

Populassa henkilöhahmot kasvavat lopulta ymmärtämään itsestään jotain, mutta kovin valoisaa näkymää romaani ei "pienelle ihmiselle" anna. Populistipuoluekin näyttäytyy lopulta lähinnä itseriittoisena, ja sille henkilöhahmoilla on vain välinearvoa oman menestyksen pönkittämiseen, vaikka muuta lupaillaankin.

Juha Itkonen: Anna minun rakastaa enemmän

 "Keittiöstä puuttuu ikkuna."

Teos, 2005. 398 s.

Olen aiemmin lukenut Juha Itkoselta vain novelleja (Huolimattomia unelmia), ja Anna minun rakastaa enemmän on ensimmäinen häneltä lukemani romaani. Romaanin henkilökuvaus on monikerroksista ja teemat koskettavia: yksinäisyys, iän mukanaan tuomat muutokset, unelmat ja elämänpettymys sekä itsepetos.

Anna minun rakastaa enemmän -romaanissa on kaksi kertojaa ja kärjistetysti sanottuna yksi päähenkilö. Romaanin päähenkilö on Suvi Vaahtera, josta kehittyy maailmankuulu rocktähti Summer Maple. Suville itselleen kertojaääntä ei kuitenkaan anneta. Romaanin kerronta suodattuu toisaalta Suvin äidin, Leenan, kautta, toisaalta Antin, joka on tuntenut Suvin nuoruudestaan asti. Romaanissa kerrotaan siis Leenan ja Antin elämästä, mutta kummankin elämän keskipisteessä on Suvi Vaahtera, Summer Maple.

Suvi Vaahtera on vanhempiensa, Leenen ja Riston, ainoa lapsi. Ainoana lapsena hän on vanhempiensa silmäterä ja suuren rakkauden kohde ja rocktähdeksi ja Summer Mapleksi muututtuaan hän määrittelee ja hallitsee pitkälti myös vanhempiensa elämää, tai pikemminkin hänen brändinsä ja sen mukanaan tuoma julkisuus, jolta vanhemmatkaan eivät voi säästyä. Antti ja Suvi puolestaan tutustuvat teini-ikäisinä, soittavat samassa bändissä ja elävät teinirakkautta, ja suhde muodostuu Antin elämää vahvasti määritteleväksi ja ohjaavaksi seikaksi. Periaatteessa romaani siis kertoo Leenasta ja Antista, mutta kaikki kiertyy Suvi Vaahteran ympärille.

Kerrontaratkaisu on kiehtova, sillä se toisaalta havainnollistaa ihmisten välistä yhteyttä eli sitä, kuinka tulkitsemme toisiamme ja kuinka paljon kuvittelemme ymmärtävämme toisiamme ja kuinka lopulta jokainen meistä kuitenkin elää omaa elämäänsä eikä voi määritellä toisen elämän suuntaa tai valintoja; toisaalta kerrontaratkaisu laittaa lukijankin julkkiksen, tässä tapauksessa Summer Maplen, ulkopuoliseksi tarkastelijaksi, vaikkakin päästääkin lukijan julkkiksen sisäpiiriin.

Anna minun rakastaa enemmän -romaanin kerronnassa on paljon kaihoa. Kohtauksessa Suvi Vaahteran varhaislapsuudesta kuvataan hidasta ajankulua, kuinka aika tuntui olevan erilaista ennen, menneisyydessä: "Hae kamera. Risto hakee. Kohta Risto on lattialla polvillaan ja kääntelee linssiä. Aikaa ennen digitaalia, hidasta, kaunista aikaa. Kaitafilmi palaa, kamera surisee - -."

Yksi romaanin keskeisistä teemoista on ihmiselämän ajankulu ja vanheneminen, nuoruudesta luopuminen. Äiti Leena pohtii elävästi nuoruuden hybristä, voittamattomuuden ja kuolemattomuuden tuntua:

"Ennemmin tai myöhemmin - - hulahtaa vartalon läpi viileä varmuus maailman rajattomuudesta, siitä että tämän kevään jälkeen tulee toinen kevät ja toisen jälkeen kolmas, että keväitä kaiken järjen mukaan on edessä vielä kymmeniä, kuusikymmentä, hyvänen aika, melkein sata, joka tapauksessa enemmän kuin yksi ihminen tarvitsee, enemmän kuin saattaa käsittää, ja näiden keväiden kuluessa, jonakin näistä keväistä voi vielä itsekin muuttua vaikka miksi, ihmiseksi jota ei vielä osaa edes kuvitella. - - se ajatus, se siunattu tunne saattaa tulla missä tahansa ja milloin vain, aamulla raitiovaunussa, yöllä omassa sängyssä, juhlissa parveketupakalla, eikä sitä osaa nimetä eikä arvostaa, ei edes tunnistaa tunteeksi ennen kuin se lakkaa tulemasta: vasta silloin tajuaa että se kuului  nuoruuteen eikä elämään."

Sama teema tulee esiin myös Antin kerrontajaksossa, se kuinka "voi itsekin vielä muuttua vaikka miksi, ihmiseksi jota ei vielä osaa edes kuvitella", mutta näkökulmasta, jolloin "tajuaa että se kuului nuoruuteen eikä elämään":

"Minä en koskaan saa tietää mitä muuta minusta olisi voinut tulla, ei kukaan ihminen koskaan saa. Ehkä todella on niin, ehkä kaikki ihmiset näissä viidessä metsänlaitaan kloonatussa talossa hautovat toteutumattomia elämiään, ja jos näin on, minua tosiaankin pelottaa asua täällä: pelottaa törmätä pysäköintikatoksessa naapurin ilmeettömään insinööriin, pelottaa istua taloyhtiön kokouksessa riitelemässä vastikkeesta, pelottaa juoda isännöitsijän tarjoamaa marjamehua pihan hilpeiden isien kanssa huhtikuussa kun taas järjestetään kevättalkoot ja narsissit istutetaan kukkapenkkeihin ja kyljykset ja grillimakkarat ja kananrinnat tirisevät yhteisillä rahoilla hankitussa kaasugrillissä. - - Täällä kaikkien espoolaisten kaikki järjettömät haaveet paisuvat paisumistaan, nehän tässä talossa vinkuvat, eivät suinkaan patterit, mikä hirveä ulina, ei pelkästään tik tak tik tak, uiuiuiuiviuuuuu myös, ja kun ikuisesti toteutumattomat unelmat jonain kauniina päivänä räjähtävät silmille, niiden riekaleita kerätään kuin koiranpaskoja pihamaalta: kuralätäköistä, likaisista lumikasoista, koivujen orvoilta oksilta."

Kohtaus on paitsi oivallinen elämänvalheen kuvaus, toisaalta sijoitettu mitä ilmeisimpään ylemmän keskiluokkaisuuden kritiikin kärjistettyyn miljööseen, Espooseen.

Kadonnut nuoruus ja sen menetyksen luoma nostalgia ja suru ilmenevät hienosti kohtauksessa, jossa Leena on saapnut Lontooseen tapaamaan tytärtään, Summer Maplea:

"Sama kaupunki kuin 30 vuotta sitten: samat kadut, samat talot, sama taivas. Lautalla Norjasta Newcastleen ja bussilla alas Lontooseen, minä ja Helena - norjalaisten perässä homeiseen retkeilymajaan Tottenham Court Roadille ja sieltä päivisin Charing Cross Roadille levykauppoihin. Green Parkissa yhtenä yönä me joimme päämme sekaisin ja melkein irtaannuimme ruumiistamme, niin kaukana se oli solukämpästä ja sihteeriopistosta. Pitkätukkaisia poikia, arvoituksellisia tyttöjä, yksi joka luki Ginsbergiä ääneen, Grateful Dead, eikä siitä niin kovin kauan ole, kasvot muistaa, jonkun nimenkin, missä he ovat nyt, missä, yksin orpo piru kävelen Piccadilly Streetiä puiston ohi ja joudun lopulta aukiolle, missä ihmiset ovat nuoria ja kiireisiä ja kaupungin kovettamia. Mitä sinä täällä, vanha nainen neonvalojen keskellä; mene museoon niin kuin muut ikäisesi, katso maalausta ja huokaa sen kauneutta, kanna muistosi kotiin ja näe siitä hillittyjä unia. Kamala tunne, pimeä kuoppa keskellä kirkasta päivää, ja minun on paettava pubiin odottamaan kunnes sieluni saapuu."

Kerrontaratkaisustaan johtuen Anna minun rakastaa enemmän -romaanin keskiöön nousee myös muistamisen tematiikka. Muistot voivat hallita ihmisen elämää näin, miten Antti ilmiön kokee:

"Minussa on jokin vika, minä en kerta kaikkiaan osaa unohtaa. Että voi maata vuosikausia vierekkäin jonkun ihmisen kanssa, jakaa pelkonsa ja toiveensa suunnitelmansa: että tämä ihminen sitten yhtäkkiä vain lähtee ja kantaa kaiken tämän mukanaan. Että voi läpikotaisesti tuntea toisen ihmisen ruumiin, todella tuntea niin kuin omistaisi; että tämä kyseinen ruumis nyt on tuhansien kilometrien päässä, ikuisesti kosketukseni ulottumattomissa. Käsittämätöntä, käsittämätöntä pelkästään se, että paikat eivät muista ihmisiä: miten jokin minulle merkityksellinen kadunkulma voi jatkaa olemistaan tavallisena typeärnä risteyksenä, jossa lyhtypylväät särisevät ja liikkeet vaihtuvat toisiin ja minä olen vain yksi miljoonista, nimetön sielu kirkuvissa liikennevaloissa."

Paikkojen "muistista" on kirjoittanut hienosti filosofi Maurice Merleau-Ponty, jonka näkemyksen jaan pikemminkin kuin Antin kokemuksen. Vaikka ihmisestä saattaa tuntua siltä, että elämä jatkuu hänen ympärillään ja hän itse elää menneessä, kuten Antti yllä kuvatussa tilanteessa, fenomenologi Merleau-Pontyn mukaan paikat itse asiassa kantavat mukanaan kaikkia aikoja, kaikki ajat ikään kuin romahtavat nykyhetkeen. Se voi tapahtua paitsi ihmisen kokemusten ja muistojen kautta, kuten Antille yllä, toisaalta myös siten, että menneisyys myös konkreettisesti näkyy ja on läsnä tässä hetkessä, vaikkapa kaiverruksena pulpetin kannessa tai kolhuna sängyn jalassa. Antti kokee ahdistusta menetetystä menneisyydestä, jonka hän uskoo ainoastaan itse muistavansa ja siksi ahdistuu, mutta merleaupontymäinen tulkinta on sävyltään kaikenkattavampi ja mielestäni sikäli lohdullisempi - kaikki on tässä.

Anna minun rakastaa enemmän -romaanissa on paljon melankoliaa. Se tulee ilmi muun muassa Leenan kerrontajaksossa olevista yöllisistä keskusteluista, joita Leena käy miehensä Riston kanssa:

"Perhe on lähtökohtaisesti surullinen yksikkö, Risto sanoo. Jos mihinkään, se perustuu väärinymmärrykseen.
        Väärinymmärrys koskee kaikkia, jokaista perheenjäsentä, Risto sanoo. Perheenjäsenet eivät ikinä näe toisiaan ihmisinä: he näkevät toisensa vanhempina ja lapsina, eivätkä nämä ole mitään muuta kuin rooleja jotka ikuisesti kätkevät todellisen minän."

Leenan ja Riston keskustelut tekevät näkyväksi yhden romaanin pääteemoista, ihmisten väliset suhteet, niiden tulkinnallisuuden ja ihmisten yksinäisyyden. Aivan kuten romaanissa Leena ja Antti tulkitsevat Suvi Vaahteraa, niin me kaikki tulkitsemme elämässämme muita. Tulkintamme ovat erilaisia ja henkilökohtaisia, ja onko niistä lopulta mikään "oikea". Ihmisen olemus tuntuu pakenevan määrittelyjä, olevan postmodernisti aina jotakin muuta tai jossakin muualla.