Vesilahden kirkko, Vesilahti

Vesilahden puukirkko on rakennettu vuonna 1802 ja se seisoo kauniilla paikalla kirkonmäellä. Kirkkosalin maalauskoristelu on 1840-luvulta: sisäkattoon on maalattu upeat tuhat tähteä.

 

Vesilahdella on runsaasti kurkia. Suomalaisten muinaisuskosta on kirjoitettu Suomen alueella olleen heimoja, joista osan toteemieläin oli karhu ja osan hirvi (ja ilmeisesti myös saimaannorppaa palvovia ryhmiä oli), Vesilahdessa tulee mieleen, että täällä lienee palvottu kurkia. Myös kirkon saarnastuolin katolla seisoo kurki.

Vesilahden seurakunta on siitäkin kiinnostava, että kirkkoherrana toimii Kirkko-Harri eli Harri Henttunen. Joskus vielä täytyy päästä osallistumaan Kirkko-Harrin pappilan pihajumppaan, jossa ysärihitit raikaavat c-kasetilta!

Duomo di Milano @ Milano, Italia

Duomo di Milano - nyt ei voi sanoa kuin huh huh! Katedraali on niin massiivinen sekä rakennuksena että kokemuksena, että kokoluokkaa on mahdotonta välittää valokuvin ja päivään ei kannata varata juurikaan muita aktiviteetteja, sillä rakennus vie vaikuttavuudellaan energiat aivan täysin. Duomo on Euroopan toiseksi suurin katedraali, ja sinne mahtu 40 000 ihmistä. 40 000. Siis jonkin keskisuuren suomalaiskaupungin verran väkeä. Sanotaan nyt vaikka lähes koko Järvenpää (46 000) tai Kokkola (48 000) tai toisaalta haminalaiset (19 000) kahteen kertaan.

 

Tavoitteenamme oli saada liput Duomon katolle ja päästä sinne - olimme ymmärtäneet, että kohteeseen pääseminen ei välttämättä ole selviö, koska se on supersuosittu. Helmikuu oli kuitenkin otollinen vierailuajankohta, sillä kaikki sujui vaivattomasti.

Lipunmyynti sijaitsee katedraalin edestä katsottuna sen oikealla puolella, museopihasta seuraavassa talossa. Lipun voisi ostaa puhelisovelluksella, automaatista tai kassalta. Automaatit ovat helppokäyttöisiä ja niistä käy selvästi ilmi eri liipuvaihtoehdot. Me ostimme comboliput, jotka oikeuttivat hissisisäänpääsyyn katolle, katedraaliin ja museoon (25 e). Lipuissa myytiin puolen tunnin aikaikkunoita hissiin, ja samalle päivälle oli tilaa heti tai puolen tunnin päästä (tai myöhemmin). Valitsimme puolen tunnin päässä olevan aikaikkunan, jotta aikaa hissin löytämiseen jäisi. Se olikin järkevää, sillä tulimme epähuomiossa kiertäneeksi koko katedraalin sisäänkäyntiä etsiessämme - hissisisäänkäynti sijaitsi katerdaalin takapuolella ja eri puolella kuin lipunmyynti. Lipunmyynnin yhteydessä on museokauppa, jossa pyörähtäminen oli kiinnostavaa.

Päätimme aloittaa combolippusettimme katolle menemisestä, koska ykköstavoitteemme oli päästä nimenomaan sinne. Hissijonoa ei käytännössä ollut, ja ennen hissiä oli tehokas turvatarkastus. 

 

Katolla oli jotenkin aivan absurdia. Katto on kiveä, osittain rakennus on restauraatiokohteena, maisemat ovat upeat, kiveenhakattuja yksityiskohtia on loputtomiin, sakaratornit muistuttavat Gaudin Sagrada Familiasta... ja kaiken keskellä kiemurtelee turistijono, moni haluaa kauniin kuvat itsestään jossain tornimaisessa syvennyksessä sillä illuusiolla, kuin olisi paikalla yksin. Kaikesta huolimatta kokemus on vaikuttava ja mykistävä. Katto vain jatkuu ja jatkuu... Lopussa kiivetään vielä yläkattotasanteelle (joka on sekin kooltaan kuin mikälin jalkapallokenttä), eli hissilippuunkin sisältyy pientä kiipeämistä. Portaat ovat melko jyrkät ja kuluneet.

Alaspäin tulimme epähuomiossa portaita, joilta tupsahdimme suoraan sisään katedraaliin. Katedraalin etuosassa on nauhalla erotettu osio, johon saa tulla katolta, vaikka ei olisi ostanut pääsylippua katedraaliin. Pääsylippu kannattaa kuitenkin ostaa, koska katedraali on myös sisältä aivan käsittämätön kaikkinensa: kivikuvioituine lattioineen, valtavine pylväineen, uskomattomine lasimaalauksineen...

 

Koettuamme kirkon sisältä ja ulkoa olimme aivan uupuneita ja toivoimme löytävämme kivan kahvilan, jossa kokemuksesta voisi toipua. Ja niin tapahtui! Usein museokahvilat ovat tunnelmallisia, ja niin tässäkin tapauksessa. Katerdaalimuseon sisäänkäynnin takana syvemmällä holvikäytävässä ennen sisäpihalle saapumista on ovi, joka johtaa museokahvilaan. Ainakin helmikuussa kahvila oli unohdettu helmi (!): olimme lähes ainoat asiakkaat. Koska emme olleet vielä ehtineet nauttia italialaisesta leivonnaiskulttuurista, päädyimme tilaamaan ns. makean lounaan: cappucinot, kuohuviinit ja jälkiruoat. Oi, kuinka herkullisia ne olivatkaan! Lisäksi saimme talo tarjoaa -tyyppisesti aperitivon (Italiassa vaikuttaa olevan suorastaan tabu tilata alkoholia ilman ruokaa - esimerkiksi Aperol sprtizin seuraksi on aina hyvä ottaa aperitivo, eli jotain pientä suolaista), tässä tapauksessa kolmen suolaisen napostelupalan kokonaisuuden. 

Katedraalimuseo olisi todennäköisesti ollut kiinnostava, mutta sinne emme yksinkertaisesti enää jaksaneet katedraaliin tutustumisen jälkeen mennä.

Candlelight: A Tribute to Pink Floyd @ Temppeliaukion kirkko, Helsinki

Bålder-jousikvartetti konsertoi kynttilänvalossa Temppeliaukion kirkossa soittaen Pink Floydia. Kokonaiselämys oli hienoa: upea kallioon louhittu kirkkosalimiljöö, lämmin lepattava valo, ikkunoiden takana hämärtyvä ja pimeyteen kääntyvä maaliskuun ilta ja livemusiikkia jousilla. 

Konsertin kesto oli kompakti tunti, ja oli virkistävää, että yleisö sai kuvata ennen konsertin alkua ja viimeisten kappaleiden aikana, mutta ei muutoin. Tällä oli tunnelmaan erittäin positiivinen vaikutus. 

Konsertin biisilista oli 

• “Another Brick In The Wall”
• “Shine On You Crazy Diamond”
• “Hey You”
• “Breathe (In The Air)”
• “On The Run”
• “Time”
• “The Great Gig In The Sky”
• “Money”
• “Us and Them”
• “Comfortably Numb”
• “Wish You Were Here”.

Aimo Halila: Iitin historia II - Kunnallishallinnon synnystä ja ylisen Kymenlaakson teollistumisen alkamisesta toiseen maailmansotaan

 

Iitin kunta ja seurakunta, 1966. 687 s.

Tämä taitaa olla ensimmäinen kerta, kun luen paikallishistoriaa, ja se osoittautui kiinnostavaksi. Paikallishistoriaan tutustuminen havainnollistaa aivan uudella tavalla niitä historiankirjoituksesta tuttuja kohtia, joissa jokin muutos on tiivistetty yhteen virkkeeseen. 

Iitin historia II:ta lukiessa konkretisoitui esimerkiksi maatalouteen, arkeen ja asumiseen, liikenteeseen, koulutukseen ja hyvinvointivaltiota edeltäneeseen köyhäinhoitoon liittyviä seikkoja. 

Eniten teoksessa yllätti alaluvussa "Karjatalous 'vanhaan malliin'" esiin noussut fakta siitä, että suunnilleen kivikaudelta peräisin olevaksi kuvittelemani suomalaiskansallinen huussikulttuuri vaikuttaakin olevan melko uusi asia: 

"Lampaat kalusivat talon läellä metsämaita tehden siten puustolle suuria tuhoja. Siat kulkivat vanhaan tapaan yhä pitkin kylää tonkimassa. Emakot porsivat väliin metsään; porsaat palasivat 'kotiin' vasta roudan tultua. 'Oli kiire laskemaan siat ulos pahnasta aamulla, että ehtivät ensimmäisenä korjaamaan ihmisten ulostus- ym. jätteet myös naapurin rakennusten vierestä' - sioille lanta oli välttämätöntä bakteerien saamiseksi -, sillä käymälöitä ei yleensä ollut. Nehän olivat vanhan kansan mukaan herrasväen ylellisyyttä."

Luvussa käsitellään maataloutta 1860-luvulta eteenpäin, joten jokseenkin hämäräksi jää ajankohdan "vanhaan malliin" täsmentyminen. 

Iitin historia II -teoksessa viehättää myös 1960-luvun nyt vanhanaikaiselta tuntuva kirjoitustyyli ja -tapa. Oli ihmeellisen rentouttavaa irtautua hetkeksi puhelimesta ja sen sähköisistä sisällöistä ja upota teoksen maailmaan.

Markku Löytönen & Laura Kolbe (toim.): Suomi - Maa, kansa, kulttuurit

SKS 1999. 375 s.

Markku Löytösen ja Laura Kolben milleniumin kieppeillä toimittama Suomi - Maa, kansa, kulttuurit oli toimivaa ja kiinnostavaa iltalukemista. Teoksessa on lukuisia Suomea ja suomalaisuutta eri näkökulmista käsitteleviä artikkeleja ja esseitä. Osa teksteistä tuntuu ajattomilta, osa paljastaa selvästi sen, kuinka pitä aika 1990-luvun lopusta onkaan jo kulunut.

Kiinnostavinta teoksessa on sen moninäkökulmaisuus ja yllättävintä se, kuinka tekstit, joiden aihepiiri ei itseä kiinnosta tai joiden aihepiiriä ei ole koskaan tullut edes ajatelleeksi, imaisevat mukaansa jonkin ilmiön äärelle. Tällaisia tekstejä itselleni Suomi - maa, kansa, kulttuurit -kirjassa olivat esimerkiksi Hannu Salmen "24 Suomea sekunnissa - Miten suomalainen elokuva löysi maiseman", Maria Lähteenmäen "Villi ja vapaa Pohjola - Kansantaitelija Andreas Alarieston mennyt maailma" ja Pentti Yli-Jokipiin "Paikallisyhteisöjen muutos Suomessa kesäisten tanssilavojen kuvastamana".

Suomi - Maa, kansa, kulttuurit on kirjoitettu sillä tavoin helposti lähestyttäväksi, ettei lukijan tarvitse olla minkään alan erityisasiantuntija ymmärtääkseen tekstejä ja päästäkseen ilmiöihin sisään. Suomen historia ja (1990-luvun lopun) nykyhetki valottuvat teoksessa moninäkökulmaisesti, ja teokset tekstit voivat toimia ensimmäisenä askeleena johonkin aihepiiriin tutustumiseen.

Itselleni eniten silmiä avartava oli suomalaisten luontosuhteen käsitteleminen useassakin teoksen tekstissä - me suomalaiset hellimme usein itsestämme ajatusta, että olemme suuria luonnonystäviä, rakastamme luontoa ja pidämme siitä huolta. Tämän teoksen lukeminen kuitenkin osoitti selvästi, että Suomessa ei koskaan ole arvostettu luontoa (ainakaan sen enempää kuin muualla), ja luonnon alistamiselle ja tuhoamiselle taloudellisen hyötymisen toivossa tai vain arkielämän helpottamiseksi on meillä pitkät perinteet.

Ateenan kulttuurikohteita, Kreikka

Akropolis

 
Akropolis-kukkula hallitsee Ateenan kaupunkimaisemaa: se loistaa yössä näyttävänä maamerkkinä ja toimii päivälläkin kaupungilla kulkemista hahmottavana paikkana. Akropoliilla on paljon nähtävää - näyttävin rakennuksista on tietenkin Parthenon (400 eaa.).

Akropolis ja se saa todella miettimään aikansa kaupunkikulttuuria ja elämää. Elämä vapaana miehenä antiikin Kreikassa on varmasti ollut nautinnollinen kokemus; toisaalta, kun katsoo nykyaikanakin jatkuvaa kunnostustyötä ja miettii antiikin aikana tapahtunutta rakennustyötä, ei voi olla ajattelematta orjien kohtaloa mahtavien rakennusten aikaansaamisessa.

Arkeologinen museo

Akropoliin juurella sijaitsee moderni rakennus, Arkeologinen museo, jossa on esillä runsaasti monenlaisia reliikkejä kuin myös niiden kopioita, mikä kertoo omaa kolonialistista historiaansa (osa alkuperäisistä on nähtävillä esimerkiksi British Museumissa).

Osassa näyttelyaluetta on kuvaamiskielto. Kieltoalueella on muun muassa puhutteleva metsästyskoirapatsas; laiha koira, jonka kylkiluut ovat näkyvillä ja joka o jähmettyneenä saalistusasentoon. Vaikka patsaasta ei itse saa kuvia ottaa, patsas löytyy postikorttina museokaupasta.

Arkeologinen museo tuntuu rauhalliselta keitaalta, pakopaikalta kaupungin vilinästä ja turstilaumojen tukkimasta Akropoliista, vaikka museossakin vieraita riittää.

Luonnollisestikin myös museosta voi ihailla näkymiä Akropoliille.

Kerameikos

Kerameikoksen muinaisalue Ateenassa on pitkälti hautausmaa. Alue on kaunis ja puistomainen, ja siellä voi vaellella eri aikakausien hautojen keskellä. Kerameikos-hautausmaalla ei juurikaan ollut tungosta, joten se toimi hyvin myös rauhoittumisen paikkana. Alueella on luonnollisestikin myös museo.

Lykavittos-kukkula

 
Akropolis-kukkulaa korkeammallekin Ateenassa nousee Lykavittos-kukkula. Kukkulan laelle pääsee niin funikulaarilla kuin kävellenkin. Kukkulalta aukeavat näkymät paljastavat sen, kuinka laaja miljoonakaupunki Ateena onkaan. Kukkulan laella on myös ravintola ja kappeli, mutta mikäli näköalat eivät kiinnosta, Lykavittokselle tuskin kannattaa hakeutua. 

Ateenan katedraali

Ateenan katedraali tunnetaan myös Jumalansynnyttäjän ilmestyksen kirkkona. Se sijaitsee Plakassa ja se on valmistunut vuonna 1862. Antiikinaikaisten kohteiden rinnalla katedraali tuntuu hyvin erilaiselta, suorastaan tuoreelta ilmestykseltä. Tunnelma sisällä on hämyinen ja rauhallinen, ortodoksikirkolle tyypillinen. Ulkoapäin kirkkoon varsin hillityn näköinen, mutta sisältä näyttävä.

Olympeion

Olympeion eli Olympoksen Zeuksen temppeli edustaa korinttilaista tyyliä ja sijaitsee Ateenan kansallispuutarhan lähellä.

Kivenheiton päässä Olympeionilta sijaitsee Kallimarmaron, eli Ateenan olympiastadion, joka on rakennettu antiikinaikaisen stadionin paikalle sitä jäljitellen ja jolla on järjestetty olympialaiset 1800-luvulla. Stadionille pääsee sisään ja siellä itse kukin voi kokeilla kykyjään juoksuradalla. Kallimarmaronilla on myös pieni olympialaisten nykyhistoriaa esittelevä museo.

Sveti Blažin kirkko, Komiža, Vis

Komižan kylä sijaitsee Visin saaren etelärannikolla lahden pohjukassa, ja lahden edustalla on Bišovon saari. Siinä missä Komiža itsessään on pitkälti lähes merenpinnan korkeudella, sitä reunustavat niemet kohoavat varsin korkealle ja tarjoavat kivoja patikointimahdollisuuksia. Patikoidessa on mukavaa olla jokin määränpää, ja sellaiseksi sopii hyvin pikkuinen Sveti Blažin kirkko kylän lännenpuoleisella niemellä.

Sveti Blažin kirkko on pikemminkin pienen pieni kappeli, jonka ovi oli ainakin silloin lukittuna, kun me kirkolla kävimme. Erinäisiä kirkonkelloja Komižassa soitellaan varsin ahkeraan, ja toisinaan ääni kuului myös täältä; voisi siis kuvitella papin itsensäkin silloin tällöin kipuavan vuohipolkua Komižan kylästä tänne 239 metrin korkeuteen merenpinnasta - aikamoista meditaatiota jo sinänsä.

Polku Komižasta Sveti Blažille on merkitty selvästi ja se on hyväjalkaiselle varsin helppokulkuinen, vaikkakin yhteensä nousua tulee tuon 239 metrin verran. Polku jatkuu kirkolta eteenpäinkin, ja muutaman mutkan takana on huippukohta - jolta avautuva maisema tosin on lähinnä metsäinen, ja polkua (joka niemen keskivaiheilla näyttää olevan myös tie) pitkin pääsisi myös niemen kärjessä oleville rannoille.

Patikointi Sveti Blažille kannattaa siis varsinaisesti patikoinnin itsensä vuoksi kuin myös polulta avautuvan upean maiseman takia. Polulta voi katsoa Komižaa kuin postikorttia, koko kylä näkyy vaikuttavana maisemana - samoin tietysti Adrianmeren horisontti ja Bišovon saari.

Sveta Nikolan kirkko, Komiža, Vis

Sveta Nikolan eli joulupukkinakin tunnetun Pyhän Nikolauksen kirkko sijaitsee keskellä Adrianmerta olevan Kroatialle kuuluvan Visin saaren Komižan kalastajakylän itäisellä rinteellä. Kylästä päin katsottuna kirkko näyttää olevan ihan inhimillisellä kiipeämiskorkeudella, mutta helteessä ylämäkeen kuljettaessa sitä siltikin hengästyy. Nousu on kuitenkin maltillinen ja teitä pitkin (kunhan ne ensin löytää - yllättävänkin hankalaa!) helppokulkuinen, joten kirkolla kannattaa käydä Komižan kylän ja lahden yli aukeavan maisemankin vuoksi. Sveta Nikolan kirkko on rekennettu 1300-luvulla, mutta paikalla on saattanut aiemminkin olla jokin kirkon kaltainen rakennus. 

Komiža on leimallisesti kalastajakylä - ja itse asiassa Visin saaren historia on erilainen kuin muiden Kroatialle kuuluvien Adrianmeren saarien: Vis on saarista uloin, ja koska siellä on myös makean veden lähde, on se antiikin ajoista saakka Napoleonin ja maailmansotien kautta aina Jugoslavian aikaan asti ollut strategiselta arvoltaan merkittävä. 

Niinpä Vis Jugoslavian vallan ajan olikin suljettu sotilassaari - mistä johtuen saaren elinkeinoelämä kuihtui ja saarelta muutti paljon ihmisiä pois. Vuonna 1992 armeija poistui saarelta, ja siitä saakka saarella on kehitetty myös turismia. Mutta turismin suhteen Visillä on huomattavasti lyhyempi historia kuin vaikkapa Hvarilla tai Bračilla, ja sen voi aistia saarella - positiivisella tavalla. Elämä Visillä on rennompaa ja välittömämpää, ja saaren matkailustrategiaksi on valittu maanläheisyys: Visillä tavoitteena ei ole rakentaa suuria hotellikomplekseja, vaan panostaa ykistyismajoittamiseen ja pieniin hotelleihin (mikä toki koko Kroatiassa on varsin tyypillistä), ja vaikka turismi Komižan rivalla eli rantakadulla näkyykin, mistään Hvarin tai Splitin vanhan kaupungin ruuhkan kaltaisesta menosta ei ole kysymys.

Komiža siis on kalastajakylä, jonka suojelupyhimys on Pyhä Nikolaus. Sveta Nikolan kirkolla järjestetäänkin suojelupyhimyksen päivänä 6.12. perinnejuhlat, joissa kirkolle raahataan satamasta (!) vanha vene, jonka kirkolla saa tuikata tuleen Nikola-niminen pikkupoika. Tällaista siis luvassa jollekulle, joka keskellä talvea saarelle eksyy!

Loviisan kirkko

Loviisan kirkko edustaa uusgoottilaista tyyliä ja se on rakennettu vuonna 1865. Kirkon edestä alkaa puisto, joka jatkuu vihreänä nauhana läpi koko Loviisan keskustan. Nykyään kirkon länsipuolella kulkee tie suoraan kirkkoa kohden, mutta aiemmin puisto jatkui myös toiseen suuntaan.

Sisältä kirkko on yllättävän vaalea ja valoisa verrattuna jyhkeään ulkomuotoonsa, ja kirkon alttari on varsin erikoinen; kirkossa ei lainkaan ole alttaritaulua, vaan sen sijaan alttarilla on kipsinen Kristus-patsas.

Bazylika Mariacka, Gdansk

Marian kirkko eli Bazylika Mariacka on suositeltava nähtävyys paitsi matkoillaan kirkoista kiinnostuneille ihmisille myös erinomaiseksi aloituspaikaksi Gdanskin kaupunkiin tutustumiseen.

Marian kirkko on maailman neljänneksi suurin tiilistä rakennettu kirkko, mutta sisältä se ei ole erityisen vaikuttava, pikemminkin kolkon oloinen.

Kirkossa on myös astronominen kello, jossa on erinäisiä mysteerisiä kehiä.

Kirkon torni kuitenkin kohoaa korkeuksiin kaupungin ylle, ja niinpä torniin kiipeämällä saa hienosti kokonaiskuvan kaupungista. Neljänsadan askelman kapuamisen jälkeen saavutaan pienelle kattoterassille, jolta aukeaa näkymä eri suuntiin yli kaupungin.

Klaustrofobisille tai heikkokuntoisille tämä aktiviteetti ei kuitenkaan sovi; noin ensimmäiset sata askelmaa kuljetaan kapeassa, pyöreässä tornissa, mutta sen jälkeen portaikko on huomattavasti avarampi, koko kellotornin levyinen.

Vaikka neljänsadan portaan kiipeäminen on fyysinen suoritus, vaikeampaa oli oikeastaan alapäin tuleminen - varsinkin sen viimeisen noin sadan, kapeassa tornissa jyrkästi kiertävän ja osin sileän liukkaksi kuluneen portaan askeltaminen.

Vesipullo on siis ehdoton eväs mukaan, sillä kirkon kattoterassilta ei tietenkään voi ostaa virvokkeita.

Itse onnistuimme käymään tornissa tasatuntien välissä - voisi kuvitella, että kellojen pauhu tornin sisällä on turhankin huumaava.

Mikäli on kiinnostunut enemmän kirkoista kuin torneista, kannattaa poiketa mieluummin kolmoiskaupungeista Sopotin kirkkoon (Pyhän Yrjön kirkko). Se on tunnelmaltaan intiimimpi ja omaan makuuni vaikuttavampi - ja siellä on myös uskomattoman hienot ikkunamaalaukset.

Segovia, Espanja

Segovian kaupunki Espanjassa on vaikuttava päiväretkikohde Madridista, josta ajomatka kestää suuntaansa noin tunnin. Ahtaanpaikankammoisille retkikohde ei kuitenkaan ole suositeltava, sillä väliin osuu vuoristo, jonka läpi ajetaan usean kilometrin verran tunnelissa. Segovialla on pitkä historia, ja kaupungin silmiinpistävin monumentti onkin roomalaisaikana rakennettu akvedukti, joka on myös Unescon maailmanperintökohde. Akveduktin juurella on ravintola, joka on tunnettu paistetuista pikkupossuistaan ja joka on myös maailmanluokan julkimoiden suosiossa.

Akvedukti kulkee osin kaupungin alla, mistä merkkinä ovat katukiveykseen upotetut tunnukset.

Kaupungilla näkyy myös arabihistoria, sillä useat vanhankaupungin taloista on koristeltu ornamentein.

Segovian katedraali puolestaan edustaa pääosin goottilaista tyyliä. Ulkoa katedraali on varsin neutraalin näköinen, mutta sisältä se on yksi vaikuttavimpia kirkollisia rakennuksia, joissa olen käynyt.

Kamerani tehot eivät riitä tallentamaan katedraalin tunnelmaa, mutta ikkunoiden lasimaalaukset ja korkeuksiin kohoava katto sekä rakennuksen keskellä seisovat urut ovat ehdottomasti näkemisen arvoiset.

Espanjalla on pitkä kulttuurihistoria, ja se näkyy kaikkialla Segoviassa niin roomalais- kuin arabivaikutteinakin. Segovian katedraalissa on näytillä useita keskiaikaisia virsikirjoja, jotka ovat hyvin vaikuttavia.

Katedraalin keskiosassa on puinen, yksityiskohtaisin kaiverruksin koristeltu tila, jossa uskonnollisten miesten oli tapana pitää kokouksia. Tilaa ympäröivät tuolit ovat samanlaista nostomallia kuin luentosaleissa, ja kullakin kirkollismiehellä oli vakituinen oma istumapaikkansa. Kokouksien tylsinä hetkinä heillä oli tapana kaiverrella milloin mitäkin tuoliensa alapintaan - joten voidaan sanoa, että ei maailma oikeastaan paljoa ole vuosisadoissa muuttunut.

Segovian linna puolestaan herättänee useimmissa länsimaista populaarikulttuuria tuntevissa näkijöissään kummaa tuttuuden tunnetta - olenko nähnyt tämän aikaisemminkin? Todennäköisesti, sillä Disneylandin linna on rakennettu tämän espanjalaisen esikuvansa mukaan.

Segovia on myös espanjalaisen rahanpainotaidon kehto. Tätä historiaa esittelee rahamuseo Real Casa de Moneda de Segovia.

Museossa on esillä vanhimpia säilyneitä kolikkoja ja se esittelee rahatalouden historiaa aina nykypäivään ja rahan virtualisaatioon asti. Esillä on myös vanhoja rahanpainokoneita, sillä ennen aikaansa museona rakennus palveli rahanpainamona.

Arabialaisen ja länsimaisen kulttuurin rinnakkaiseloa kaupungissa pääsee osuvasti ihailemaan San Antonion fransiskaaniluostarissa, jonka sisäkatot edustavat uskomattoman hienoa puuarkkitehtuuria.

Luostari on edelleen toiminnassa, mutta puuarkkitehtuuri asettaa joitakin rajoja sen käytölle. Esimerkiksi sisäpihaa ei voida pitää avoimena, kuten on tapana, sillä muutoin kattojen puukoristelut kärsisivät kosteudesta. Myöskin kynttilöiden sytyttäminen on tehty varsin moderniksi - sujauttamalla kolikon kynttelikkölaitteeseen saa sähkökynttilän syttymään.

Luostarin ruokaliutilan maalauset puolestaan saisivat Facebookin Taidevandalismi-ryhmäläiset intoutumaan estetiikallaan.

Niin kuin Segovian katedraalissa, myös San Antonion luostarissa on vaikuttava kokoelma keskiaikaisia koodekseja.

Madridin hälyä pakoon kaipaaville Segovia on unelmakohde, varsinkin jos tekee vierailun aikana, joka ei ole kuuminta turistisesonkia, sillä eritoten aasialaisia turisteja myöhäissyksylläkin on runsaasti liikkeellä. Kaupungin tunnelma on kuitenkin meditatiivisen rauhallinen ja maisemat ovat upeat.