Tainaron @ Kansallisteatteri, Helsinki

Leena Krohnin romaanin Tainaron (1985) pohjalta dramatisoitu samanniminen esitys on nähtävissä Kansallisteatterin Pienellä näyttämöllä. Näytelmänä Tainaron tuntuu yhtä erikoiselta kokemukselta kuin Krohnin tekstikin on romaaniksi - mikä kaikki voi olla romaani, no, esimerkiksi Tainaron, joka on kokoelma minän kirjoittamia kirjeitä Tainaronista, hyönteisten kaupungista, sinälle, joka ei tunnu vastaavan.

Näytelmä on varsin uskollinen romaanille, kirjerakenne toistuu siinäkin. Lavastus on unenomainen ja valaistuksella on suuri rooli tunnelman luomisessa. Voimakkaiten näyttämösovitus tuntuu mielestäni puhuvan muutoksesta: ihmisten muutos on hidasta ja huomaamatonta siinä missä hyönteisten muutos on toisinaan niin järisyttävä ja kokonaisvaltainen muodonmuutos, että herää kysymys identiteetin pysyvyydestä tai edes jatkuvuudesta; mitä ovat muistot, jotka rakentavat meidät - onko valemuistoilla ja omilla muistoilla edes mitään määrittävää eroa; ja entäpä sitten Tainaron kaiken kaikkiaan - "se ei ole paikka, se on tapahtuma". Näytelmässä kaikki todellakin virtaa ja syntyy jatkuvasti, ja tämä muutoksen ja jatkuvan muutoksen tematiikka on saatu niin hyvin näyttämölle, että näytelmä on pikemminkin kokemus kuin loogisesti juoneksi järjestäytynyt tapahtumaketju.

Näytelmän on ohjannut Essi Rossi ja dramatisoinut Iida Hämeen-Anttila. Näytelmän päähenkilö, Tainaroniin saapunut ihmettelijä, on Kati Outinen, mutta täytyy sanoa, että lavalla näytelmän todellinen tähti on Aino Venna, jonka esittämää musiikkia kuullaan läpi näytelmän ja joka edustaa milloin mitäkin tainaronilaista hyönteistä tai tarvittaessa vaikka radiota. Aino Vennan taito olla läsnä ja luoda tunnelmia on ilmiömäinen.

Tainaron on kokonaisvaltainen kokemus, jossa kaikki hetket eivät kanna aivan yhtä vahvasti. Osa siirtymistä kirjeestä toiseen tuntuu tyhjäkäynniltä, vuorosanat varmaankin esitys esitykseltä hoituvat luontevammiksi ja tunnelman intensiteetti ei jaksa kantaa aivan koko esityksen läpi, mutta näytelmä hioutunee sujuvammaksi syksyn mittaan. Kuitenkin Aino Vennan sekä valaistuksen ja lavastuksen luoman kokonaistunnelman vuoksi Tainaron kyllä kannattaa käydä katsomassa. Ei kaikkein helpointa teatteria, mutta kokemisen arvoinen näytelmä!

Tiina Raevaara: Korppinaiset

"Jokaisella ihmisellä on taakkanaan menneisyys."

Like 2016. 280 s.

Tiina Raevaaran Korppinaiset on hieno romaani, joka ei tunnu tyhjentyvän yhdellä lukukerralla vaan se jättää ajattelemaan vielä lukemisen jälkeenkin. Romaani on taiten rakennettu ja intensiivisesti ja aukkoisesti kirjoitettu.

Jälkikäteen ajatellen romaani koostuu hyvinkin niukoista aineiksista: on nuori päähenkilömies, Johannes, jolla on yksi elämänsä rakkaus, Aalo. Johannes on menettänyt Aalon, mutta sitten avautuukin mahdollisuus saada hänet takaisin. Johannes päättää muuttaa elämänsä suuntaa, lähteä pois suuresta kaupungista, jossa hänen elämänsä on merkityksetöntä, ja palata kotikaupunkiinsa meren rannalle isovanhempiensa taloon, ja kunnostaa talon häntä ja Aaloa ja elämän uutta alkua varten.

Romaanin teemat ovat kuitenkin suuria: intensiivinen, jopa pakkomielteinen rakkaus, kuoleman mysteeri ja suvun kahleet.

Korppinaiset on romaani, jota ei tee mieli laskea käsistään. Symboliikka on vahvaa: on isovanhempien talo, joka elää unohduksessa mutta kuitenkin sisällään niin vahvoja muistoja, ettei se tunnu pääsevän irti menneisyydestään eikä myöskään päästävän uutta hakevaa Johannesta kohti uutta, vaan se vetää Johanneksen mukaan menneisyydessä tapahtuneisiin asioihin. Kaupungissa Johannes on työskennellyt kelloliikkeessä - symboliikkaa tässäkin - mutta nyt hän päättää jättää taakseen niin kellot kuin kaupunginkin ja siirtyä eikään kuin menneisyyden ja tulevaisuuden minuutittomaan aikaan. Ja sitten ovat linnut - romaanin johtomotiivi, joka näkyy jo teoksen nimenkin tasolla.

Kun Johannes palaa isovanhempiensa taloon - jota asuttaa mystinen vuokralainen Jaakko - paljastuu myös, että taloon liittyvät olennaisesti mustat naakat ja korpit. Naakat asuttavat talon ullakkoa ja työntyvät romaanin todellisuuteen realismia rikkovalla tavalla. Moni seikka romaanissa käy kyseenalaiseksi - mikä on totta tai todellisuutta, ja millä tavoin todellisuus ylipäätään on olemassa.

Korppinaiset on myös vahvasti intertekstuaalinen romaani - milläpä muullakaan tavalla kuin viitaten kirjallisuuden kaanonin tunnetuimpaan "korppiin", Edgar Allan Poeen. Poemaisuus tulee esiin niin juonen ja symboliikan kuin myös suorien viittausten kautta. Myös Korppinaisten tunnelmassa on paljon samaa kuin Poen novellien tunnelmassa.

Romaanin dystooppinen ja osin myös mysteerinen ulottuvuus liittyy kuolemaan. Voiko kuolemaa hallita, voiko ihminen olla kuoleman herra? Miten elämän ja kuoleman tai kuolleena olemisen raja edes määritellään?

Korppinaiset on ensituttavuuteni Raevaaran tuotannosta, mutta se herätti ehdottomasti halun tutustua enemmänkin kirjailijan tuotantoon. Raevaara kirjoittaa kuulaasti ja alleviivaamattomasti ja myös aukkoinen ja monitulkintaisuuden mahdollistava tyyli romaanissa kiehtoo.

***

Lukuhaaste 2016:
8. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa en ole lukenut aiemmin
32. Kirjassa on myrsky
41. Kirjassa lähetetään kirjeitä
44. Kirjassa joku kuolee
45. Suomalaisesta miehestä kertova kirja
49. Vuonna 2016 julkaistu kirja

Leena Rantanen: Kirjeitä jonnekin

"Olen aina tiennyt että minulla on enemmän ystäviä kuolleiden kuin elävien parissa."

Like 2005. 130 s.

Leena Rantasen kirjeromaani Kirjeitä jonnekin sisältää 47 kirjettä kuolleille, joista osa on historiallisia henkilöitä ja osa kirjoittajan henkilökohtaisen elämän kannalta olennaisia persoonia. Takakanteen on nostettu motoksi seuraavat lauseet: "Jos kerran kuollut kirjoittaa minulle, voin minäkin kirjoittaa kuolleille. Yhtäkkiä minun tekee mieleni puhua ties kuinka monelle muullekin jota ei enää ole." Kirjeromaanin lähtökohtana on postipaketti, jonka kirjailija on saanut: paketillinen alun perin lähettämättömiä kirjeitä henkilöltä, joka nyt on jo kuollut. Nuo kirjeet avaavat kirjailijassa uuden näkökulman elämään ja kuolemaan tai rajallisuuteen ylipäätään, ja niin hän alkaa itse kirjoittaa tärkeille kuolleilleen.

Kuolleille kirjoitetuissa kirjeissä paljastuu paljon myös kirjoittajasta itsestään, ja parhaimmillaan kirjeet ovat silloin, kun ne sisältävät syvällisiä, jollain lailla universaaleja havaintoja elämästä. Monessa kirjeessä on jotain aforistista, mutta koskettavin on mielestäni Marina Tsvetajevalle osoitettu kirje (eikä ehkä vähiten siksi, että pidän paljon Tsvetajevan runoista). Tuossa kirjeessä kirjoittaja avaa omaa runojen lukemisen kokemustaan myrksyisenä jouluyönä ja kuvailee Tsvetajevan elämää myrskynä: ankaraa arkea, rahattomuutta, nälkää ja Stalinin vainoihin joutunutta perhettä sekä lopulta itsemurhaa.

Kohtalollisin kuva tulee kuitenkin kirjeen lopussa, yhdistävänä lankana kirjoittajan ja Tsvetajevan välille: "Kun tuuli vihdoin asettui ja aurinko tuli hetkeksi, olisin mennyt kanssasi puistooni jonka saatat tunteakin Pariisin ajaltasi, olisin lukenut sinua keisaripuiden alla. Mutta kaikki puistot oli suljettu viikoiksi ja kuukausiksi tuon myllerryksen jälkeen. Aidan takana minua odotti lohduton näky: neljä valtaisaa keisaripuuta makasi maassa, tyvestä poikki! Kuin perhe! Siinä aidan takaa katsoessani minusta tuntui kuin olisin todella tavoittanut sinut." Tällaiset hetket, joissa aika ja etäisyys tuntuvat kumoutuvan, ovat merkityksellisiä. Jonkinlaisia ymmärryken hetkiä. Jotka jäävät mieleen.

Kirjeitä jonnekin on varsin lohdullista luettavaa kuoleman äärellä. Käsitys ajasta muistuttaa sitä, jonka Marcel Merleau-Ponty esittelee teoksessaan Phénoménologie de la perception (1945); että ei ole mennyttä tai tulevaa, on vain tämä hetki, johon mennyt ulottuu ja johon tuleva romahtaa. Toisaalta Rantasen kirja edustaa sitä käsitystä, että kuolleet elävät meissä ja muistoissamme - ja toisaalta siellä Taivaassa, jonne enkeliposteljooni kirjeet kiikuttaa. Ja jälkimmäisessä minusta tärkein havainto on se, että me tarvitsemme kuolleitamme. Että elämä ei ole vain elävien välistä kommunikaatiota, vaan on kyse laajemmasta ilmiöstä, millaiseksi ikinä kuoleman sitten käsitämmekään.