Ville Mäkipelto & Paavo Huotari: Sensuroitu - Raamatun muutosten vaiettu historia

 

Otava 2023. Nextoryn e-kirja. 292 s.

Olen kiinnostunut kirjojen ja kirjoittamisen historiasta ja kääntämisen ja kielen kysymykset ovat kiehtoneet minua pitkään. Niinpä kun joskus viime vuonna näin mainoksen siitä, että tämä kirja on ilmestymässä, meni kirja samantien lukulistalle.

Ville Mäkipellon ja Paavo Huotarin kirjoittama tietokirja Sensuroitu - Raamatun muutosten vaiettu historia käsittelee yleistajuisesti Raamatun ja Raamattuun (tai ehkä tämän teoksen luettuaan kannattaa ihan alleviivaten sanoa Raamattuihin) liittyvien tekstien historiaa: tekstien kirjallistumista, kopioimista ja kopioiden mukanaan tuomia tahattomia ja tahallisia muutoksia ja eri raamatunkäännöksiä.

Teoksessa on useita lyhyitä taulukoita, joissa eri lähteiden tekstiä on asetettu rinnakkain, minkä avulla lukijalle tehdään näkyväksi eri lähteiden eroja ja yhtäläisyyksiä. Taulukoiden yhteydessä on analyysia ja pohdintaa siitä, millaisiin tulkintoihin eri sanavalinnat voivat johtaa, miksi teksteillä on eroja ja mikä niistä mahdollisesti olisi alkuperäisin.

Raamatun historia on minulle pääpiirteittäin tuttu, joten Sensuroitu-kirjan suurissa linjoissa ei ollut minulle uutta tietoa. Lukuisat esimerkit sen sijaan konkretisoivat asioita itselleni aivan uudella tavalla. Teos on kokonaisuudessaan kirjoitettu freesisti (minkä näkee myös teoksen nimestä, joka mielestäni on varsin sensaatiohakuinen, mutta suotakoon se, sillä kirja kyllä ansaitsisi laajan lukijakunnan) ja se näkyy myös sisällöllisissä valinnoissa. Esimerkkejä poimittavaksi Raamatusta olisi varmaankin yllin kyllin, mutta tässä kompaktissa kirjassa käsitellään muun muassa kohtaa "nainen vaietkoon seurakunnassa" ja sitä, sanotaanko Raamatussa jotakin homoseksuaalisuudesta.

Epilogissa kirjoittajat avaavat omaa uskontosuhdettaan ja asiantuntemustaan, mikä tuo teokseen raikasta, nykyaikaista läpinäkyvyyttä.

Valter Lang: Homo Fennicus - Itämerensuomalaisten etnohistoria

 

SKS 2020. Suom. Hannu Oittinen. Vironkielinen alkuteos Läänemeresoome tulemised, 2018. 405 s.

Virolaisen arkeologian professorin kirjoittama tietokirja Homo Fennicus - Itämerensuomalaisten etnohistoria on kiinnostavalla ja kohtalaisen helposti lähestyttävällä tavalla kirjoitettu teos, joka pyrkii luomaan kokonaiskuvaa itämerensuomalaisista niin arkeologian, kielitieteen kuin genetiikankin avulla. Jollakin lailla teoksesta - sen lähestymistavasta - tulee mieleen Yuval Noah Hararin tuotanto: Langin tyyli ei ole yhtä popularisoiva tai poleeminen, mutta Homo Fennicus on ensimmäinen sellainen lukemani kirja, jossa kielihistoria asetetaan selvästi osaksi laajempaa kontekstia. Juuri tämä tekee teoksesta mielenkiintoisen. 

Lang ottaa teoksessaan kantaa erilaisiin kielitieteen historian selitysmalleihin siitä, millaisena itämerensuomen syntyhistoria on nähty ja miten kielen vaiheet on historiaan sijoitettu. Kielitieteen historiasta saa siis teoksesta jonkinlaisen kokonaiskuvan, jota vasten Lang peilaa omaa tulkintaansa. 

Koska teoksessa kielihistoria asetetaan ajalliseen kontekstiin suhteessa arkeologiaan, kirjassa käsitellään melko pitkästi ja mielestäni yksityiskohtaisesti esimerkiksi erilaisia keramiikkakulttuureja. Ymmärrän tämän tarpeellisuuden; oma kiinnostukseni arkeologiaa kohtaan ei kuitenkaan ole näin yksityiskohtaista, kuin mitä Langin teoksen sisältö paikoin on, joten näissä kohdin koin kirjan hieman puuduttavaksi.

Lang alleviivaa - riittävän monessa kohdin teosta, jotta se lukijalle selväksi tulee -, että "yhtäläisyysmerkki tulee poistaa arkeologisen kulttuurin ja kielen ja geenien väliltä". Lang kritisoi teoksessaan ennen muuta kampakeraamista teoriaa, jossa kampakeramiikka on liitetty suomalais-ugrilaisiin, ja Kalevi Wiikin tulkintaa, jonka mukaan suomalais-ugrilaista asutusta ja kieltä olisi ollut Suomessa ja Virossa jo pysyvästi jääkauden jälkeisestä ajasta asti.

Homo Fennicus on ajattelemisen aihetta antava kirja, jossa selväksi tulee myös se, että etenkin genetiikka etenee tällä hetkellä sellaisin harppauksin, että uusia tutkimustuloksia saattaa tulla nopeaankin tahtiin. Tämä jättää lukijan odottavalle kannalle - ehkäpä Langin teoksen tyyppisiä kokonaisesityksiä on tulossa enemmänkin.

Markku Löytönen & Laura Kolbe (toim.): Suomi - Maa, kansa, kulttuurit

SKS 1999. 375 s.

Markku Löytösen ja Laura Kolben milleniumin kieppeillä toimittama Suomi - Maa, kansa, kulttuurit oli toimivaa ja kiinnostavaa iltalukemista. Teoksessa on lukuisia Suomea ja suomalaisuutta eri näkökulmista käsitteleviä artikkeleja ja esseitä. Osa teksteistä tuntuu ajattomilta, osa paljastaa selvästi sen, kuinka pitä aika 1990-luvun lopusta onkaan jo kulunut.

Kiinnostavinta teoksessa on sen moninäkökulmaisuus ja yllättävintä se, kuinka tekstit, joiden aihepiiri ei itseä kiinnosta tai joiden aihepiiriä ei ole koskaan tullut edes ajatelleeksi, imaisevat mukaansa jonkin ilmiön äärelle. Tällaisia tekstejä itselleni Suomi - maa, kansa, kulttuurit -kirjassa olivat esimerkiksi Hannu Salmen "24 Suomea sekunnissa - Miten suomalainen elokuva löysi maiseman", Maria Lähteenmäen "Villi ja vapaa Pohjola - Kansantaitelija Andreas Alarieston mennyt maailma" ja Pentti Yli-Jokipiin "Paikallisyhteisöjen muutos Suomessa kesäisten tanssilavojen kuvastamana".

Suomi - Maa, kansa, kulttuurit on kirjoitettu sillä tavoin helposti lähestyttäväksi, ettei lukijan tarvitse olla minkään alan erityisasiantuntija ymmärtääkseen tekstejä ja päästäkseen ilmiöihin sisään. Suomen historia ja (1990-luvun lopun) nykyhetki valottuvat teoksessa moninäkökulmaisesti, ja teokset tekstit voivat toimia ensimmäisenä askeleena johonkin aihepiiriin tutustumiseen.

Itselleni eniten silmiä avartava oli suomalaisten luontosuhteen käsitteleminen useassakin teoksen tekstissä - me suomalaiset hellimme usein itsestämme ajatusta, että olemme suuria luonnonystäviä, rakastamme luontoa ja pidämme siitä huolta. Tämän teoksen lukeminen kuitenkin osoitti selvästi, että Suomessa ei koskaan ole arvostettu luontoa (ainakaan sen enempää kuin muualla), ja luonnon alistamiselle ja tuhoamiselle taloudellisen hyötymisen toivossa tai vain arkielämän helpottamiseksi on meillä pitkät perinteet.

Lari Kotilainen: Kielen elämä - Suomen kieli eilisestä huomiseen

Siltala 2016. 239 s.

Lari Kotilainen kirjoittaa kielestä maanläheisesti ja kiinnostavasti. Hän pitää muun muassa Suomensuojelija-blogia sekä facettaa ja twiittaa aiheesta. Kielen elämä on alaotsikkonsa mukaisesti teos, joka kertoo suomen kielen kehityksestä ja ominaispiirteistä menneisyydestä nykypäivän kautta aina tulevaisuuden spekulaatioihin saakka. Twitterissä Kotilaisella on tähän teokseen liittyvä tili @100xsuomenkieli, jolla hän twiittaa ytimekkäitä ja hauskoja havaintoja aiheesta.

Kielen elämä julkaistiin tänä syksynä ja odotinkin sitä kieli pitkällä. Kirjamessuilta teosta ja löytyi. Kielen elämä on helppolukuinen ja viihdyttävä teos, mutta itse hieman petyin siihen - Kielen elämä sopii parhaiten sellaiselle lukijalle, joka ei suomen kielestä vielä kovin paljoa tiedä.

Itselleni teos ei antanut juuri mitään uutta, mitä nyt pienen tieto lisää tuskaa -tyyppisen kokemuksen: mitä enemmän lukee jostakin aiheesta, sitä näkyvämmäksi tulee se, kuinka teosten sisältöä sopeutetaan eri kohderyhmille. Kielen elämä on teos, jonka avulla on helppoa aloittaa suomen kieleen tutustuminen, mutta asiasta enemmän tietäville teos on sangen höttöisä.

* * *

Lukuhaaste 2016:

8. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa en ole lukenut aiemmin
14. Historiaa käsittelevä tietokirja
49. Vuonna 2016 julkaistu kirja

Johanna Isosävi & Hanna Lappalainen (toim.): Saako sinutella vai täytyykö teititellä? Tutkimuksia eurooppalaisten kielten puhuttelukäytännöistä

SKS 2015. 434 s.

Johanna Isosävin ja Hanna Lappalaisen toimittama artikkelikokoelma Saako sinutella vai täytyykö teititellä? Tutkimuksia eurooppalaisten kielten puhuttelukäytännöistä on kiinnostava ja käytännöllinen katsaus eurooppalaisiin puhuttelukäytäntöihin. Nimensäkin mukaisesti artikkelien keskiössä on se, miten missäkin kielessä ja kulttuurissa sinutellaan ja teititellään, mutta myös muita puhuttelukäytäntöjä, kuten tittelien käyttöä, tädittelyä ja sedittelyä käsitellään.

Teoksessa tarkastellaan komeatoista kieltä: ruotsia, suomea, viroa, venäjää, tsekkiä, puolaa, unkaria, englantia, saksaa, ranskaa, italiaa, espanjaa ja portugalia. Lähes jokaisen artikkelin alussa varoitellaan siitä, kuinka kyseisen kielen puhuttelukäytännöt ovat koukeroisia ja hankalia jopa äidinkielisille puhujille - mutta niin se taitaa mennä kaikissa inhimillisen elämän toimintoihin liittyvissä asioissa, joihin liittyy tulkinnanvaraa. Selväksi lukijalle tulee se, että ruotsia lukuun ottamatta muut kielet suosivat huomattavasti enemmän teitittelyä ja muita kohteliaisuusmuotoja, ja suoraan sinutteluun siirtyminen tulkitaan todennäköisesti epäkohteliaisuudeksi tai epäsovinnaiseksi käytökseksi.

Artikkelit havainnollistava hyvin myös kielten ja ajttelun eroa eri kulttuurien välillä: kaikissa kielissä ei suinkaan valintaa tehdä kahden pronominin (suomen sinä / te) välillä, vaan variaatiota on enemmänkin. Myös muiden puhuttelusanojen merkitystä eri kielissä valaistaan havainnollistavilla tavoilla.

Kaikkia euroopan kieliä tämä teos ei kata, mutta mukaan valikoiduista kielistä välittyy hyvinkin moninaisia kommunikoinnin tapoja. Tällaisia kielititeteellisiä teoksia, joissa käsitellään fokusoidusti yhtä ilmiötä eri kielikonteksteissa, lukisi mielellään enemmänkin: artikkelit ovat paitrsi havainnollisia, myös yleistajuisia, ja eri kieliä vertaileva ote muistuttaa hyvin siitä, kuinka monimuotoisessa maailmassa elämme.


* * *

Lukuhaaste 2016:
13. Kirjan nimi on kysymys
14. Historiaa käsittelevä tietokirja