Ville Ropponen & Ville-Juhani Sutinen: Luiden tie - Gulagin jäljillä

Like 2019. 398 s.

Ville Ropposen ja Ville-Juhani Sutisen Luiden tie - Gulagin jäljillä on sekä matkakirja että historiankirja. Luiden tie tekee näkyväksi sitä, miten Vankileirien saaristo näkyy nyky-Venäjällä (jos osaa katsoa), miten Gulagin muistoon suhtaudutaan ja miten se läpäisee koko Venäjän.

Luiden tie lähtee liikkeelle Solovetskin luostarista ja siitä, että Gulag kyllä on näkyvillä, jos sitä osaa katsoa. Kirjan lukija johdatellaan katsomaan niinkin arkista ja jokapäivästä esinettä kuin 500 ruplan seteliä:

"Venäjän 500 ruplan setelin kääntöpuolella on maassa hyvin tunnetun Solovetskin luostarin kuva. Se kohoaa karunkauniilla kallioisella rannalla Vienanmeren ulapan avautuessa kupolien takana.
        Kun seteliä alettiin painaa Neuvostoliiton romahtamisen jälkeisen rahauudistuksen tultua voimaan, luostarin rahaan piirtänyt taiteilija otti mallia vanhasta valokuvasta ja hahmotteli Solovetskin kirkon ilman ristiä. Sellainen se olikin miltei koko neuvostoajan - mutta ei pelkästään valtion uskontokielteisen politiikan vuoksi, vaan myös siksi, että Solovetskin saari oli valjastettu osaksi Gulagia.
        Toisin sanoen taiteilija ei piirtänytkään seteliin kirkkoa vaan hahmotteli siihen vahingossa vankileirin! Erehdys huomattiin nopeasti, ja uusissa seteleissä kirkko sai ristinsä."

500 ruplan setelin Solovetskin luostarilla on siis nykyään risti. Konkreettisemmin "millä silmällä pitää katsoa, jotta voi nähdä" -ajatus tulee Luiden tiessä esiin esimerkiksi Kolymassa, Transportnyin kylän leirisairaalan ja hautausmaan luona:

"Ensi alkuun hautausmaasta muistuttaa ainoastaan aukio, jonka kasvusto on lyhyempää kuin ympärillä. Pian maassa erottuu matalia kumpuja ja heinikon lomasta tuskin erottuvia ristinnysiä. Ilma on täynnä surraavia paarmoja, niitä samoja 'turvonneita, inhottavia hyönteisiä, jotka muistuttavat pieniä lepakoita', kuten Jevgenia Ginzburg kirjoittaa muistelmissaan Kolymasta."

Jotkin toiset hautausmaat erottuvat selvemmin, kuten Intan laitamilla sijaitseva Vostotšnyin kylän hautausmaa: "Neuvostoaikana tyypilliset metalliset hautapaadet ovat ruostuneet ja kenottavat koivikossa auringonlaskun sävyttäminä kuin hajonneiden saunankiukaiden rivistöt. - - Oman onnensa nojaan jäänyt hautausmaa tuntuu kiteyttävän sen, miten Gulag muistetaan ja unohdetaan: kulumisena, ruosteena. Se ilmenee aukkona tarinassa." Noita "tarinan aukkoja" Ropponen ja Sutinen Luiden tiessä etsivät, ja myöskin kiinnostavalla tavalla löytävät.

Gulagin arkkitehtuuria on edelleenkin nähtävillä. Tällainen kohde on esimerkiksi Intan vesitorni, joka
"on yksi osoitus siitä, miten Gulag on sulautunut osaksi arkea. Torni on paikkakunnan ylpeys ja esiintyy jopa kaupungin vaakunassa. Vertailun vuoksi voidaan miettiä, voisiko saksalainen pikkukaupunki ylpeillä sillä, että keskitysleirivangit ovat rakentaneet sen ainoan nähtävyyden, ja laittaa sen vieläpä vaakunaan".

Mikä tulee esiin Aleksandr Solženitsynin Vankileirien saaristossakin, sitä käsitellään myös Luiden tiessä, mutta hyvällä tavalla alleviivaavammin ja suorasanaisemmin, nykyajasta käsin ihmetellen ja oivaltaen: Gulag oli niin voimakkaasti yhteiskuntaa läpäisevä ilmiö, että se on läsnä lähes joka paikassa. Tätä Luiden tiessä avataan puhuttaessa Gulagin maantieteestä:

"Monet Venäjän liikenneyhteydet perustuvat vielä nykyäänkin niihin samoihin reitteihin, jotka rakennettiin vankileirien saariston tarpeisiin, usein vankityövoimalla. Yksittäisten kylien ja kaupunkien lisäksi useat Gulagia palvelleet laajemmat alueet nojaavat yhä siihen osaan historiaa, joskus myös ainoaan historiaan, joka niillä on.
        Gulagin maantiede on tosiasia vielä tänäkin päivänä.
        --
        Yllättävän moni venäläinen - - asuu siellä missä asuu nimenomaan Gulagin tai leirijärjestelmään kiinteästi liittyneiden pakkosiirtojen vuoksi. Gulag on edelleen osa venäläistä todellisuutta."

Ja sikäli kun Gulag on "osa venäläistä todellisuutta", se on myös hyvin arkista: "Gulagin mennyt ja nykyinen tavallisuus Siperiassa ja muilla vankileirialueilla saattaa kuulostaa yllättävältä, mutta kehyksiinsä asetettuna se ei sitä ole. Jokapäiväisyys oli usein käytännön pakko. Vankeja ja leirejä oli yksinkertaisesti niin paljon, etteivät ne voineet olla näkymättä. - - Jos Gulag alussa häiritsikin kylän elämää, yleensä siihen totuttiin pian. Solženitsyn käyttää näistä paikkaunnista ilmaisua 'leirien lähimaailma' ja uskoo, että leirit myrkyttivät ne ja niiden kautta koko maan."

Luiden tie käsittelee myöskin Gulagin vankimielisairaalajärjestelmää: 

"Rankaisevan neuvostopsykiatrian uhrien määrä on edelleen arvoitus. Mielisairaaloissa oli heidän lisäkseen hoidossa myös aidosti sairaita. Tilastointia vaikeuttaa sekin, että osa tervejärkisistä sairastui henkisesti 'hoidon' vuoksi.
        - - Mielisairaalaverkosto ei kasvanut yhtä suureksi kuin Gulag, mutta sinne tuomittiinkin karkeasti ottaen vain se osuus väestöstä, joka olisi muuten pantu leireille poliittisista syistä. Psihuška oli leirien jatko-osa. Tarsisi kirjoittaa, ettei vankimielisairaalassa 'ollut sen paremmin potilaita kuin lääkäreitäkään, vaan vain vartijoita jotka valvoivat hankalia kansalaisia.'"

Luiden tie ristivalottaa kiinnostavalla tavalla Gulagin muistamista ja muistelemista. Länsimainen mielikuva historian kauhujen muistamisen kulttuurista tuntuu tukevan sitä, että tyypillisesti ajatellaan Saksan käsitelleen historiansa kauhut oikeaoppisella tavalla siinä missä Venäjän ajatellaan harrastaneen vaikenemisen kulttuuria. Luiden tie osoittaa, että asia ei ole aivan näin yksioikoinen.

Ruohonjuuritasolla muistamista ja muistelemista tuntuu olevan paljonkin:

"Poliittisen sorron ja vankileirien muistaminen jäi 1990-luvun taitteessa - - väliaikaisuuden tilaan - - . Vertauskuvallisesti voisi sanoa, että muistopatsaiden jalustat valettiin, mutta itse patsaat jäivät valtaosin pystyttämättä. Toisin sanoen leirimenneisyys tuotiin esiin ja sitä käsiteltiin laajasti, mutta siitä ei jäänyt pysyvää merkkiä tulevaisuuteen.
        Neuvostoliiton raunioilla sadat tai jopa tuhannet ihmiset ja paikallistahot pystyttivät Gulag-muistomerkkejä ympäri maan. Muistaminen jäi taas yksityisten harteille. Näitä monumentteja on valtavasti, joidenkin laskujen mukaan yli tuhat, ja yhdessä ne voivat tuoda esiin vankileirien saariston poskettoman mittakaavan. Liian harva kuitenkin tietää niistä ja usein ne sijaitsevat syrjässä. Onkin kohtalon ironiaa, että kerran tuntemattoman vankileirien saariston tilalle on nyt noussut tuntematon muistomerkkien saaristo."

Virallinenkin Venäjä harjoittaa muistamisen kulttuuria:

"Ongelma ei niinkään tunnu olevan siinä, etteikö asia [Gulag] olisi esillä, vaan siinä, että Venäjä on jakautunut menneisyyden muistamisessa. Ne, jotka suhtautuvat kriittisesti neuvostohistoriaan, tietävät poliittisesta sorrosta ja Gulagista paljon, kun taas ne, jotka pitävät neuvostoaikaa myönteisenä ja muistelevat Stalinia lämmöllä, eivät yleensä lue Novaja Gazetaa [, jossa on ilmestynyt esimerkiksi osio 'Totuus Gulagista'].
        - - 
        Vuonna 2017 monumentti nimeltä 'Surun seinä' pystytettiin Moskovan keskustaa kiertävän niin sanotun puutarhakehätien varteen. Se on vihdoin ensimmäinen valtiollinen muistomerkki neuvostosorrolle ja Gulagille. Muistomerkin avajaisissa oli mukana myös presidentti Putin. Eräät toisinajattelijat ovat kuitenkin pitäneet patsasta yrityksenä valkopestä historiaa."

Muistaminen ei ole yksioikoista, ja yhtä lailla kuin historian kirjoittaminen on vallankäyttöä ja valikointia, niin on toki muistaminenkin. Gulagin museoimiseen Luiden tie antaa varsin ällistyttävänkin kurkistusikkunan:

"Entisen Gulag-kaupungin Vorkutan kaupunginjohtaja kaavaili 2010-luvun taitteessa paikalliseksi vetonaulaksi 'Gulag-puistoa'. Kyseessä olisi ollut jonkinlainen realistinen vankileirisimulaattori, jonka avulla pohjolaan oli määrä houkutella niin venäläisiä kuin ulkomaalaisiakin turisteja. 
        - -
        Sorron ja Gulagin teemoista tuotetaan myös populaarikulttuuria. Venäjällä on muun muassa esitetty tosi-tv-sarjaa, jossa kuvataan vainojen erottamien sukulaisten etsintää ja jälleennäkemistä.
        - - 
        Moskovan valtiollinen Gulag-museo on keskeinen toimija sorron ja sen uhrien muiston säilyttäjänä. Julkisena laitoksena se myös nostaa leirit suuren yleisön ja Venäjällä vierailevien näkyville. - - Toisinajattelija ja historoitsija Anton Antonov-Ovsejenko perusti museon 2000-luvun alussa Moskovan keskustaan - -. Museo avautui vuonna 2004, mutta se oli kovin pieni. Myöhemmin se sai rahoitusta Venäjän kulttuuriministeriöltä ja muutti isompaan rakennukseen. Uudistettu Gulag-museo avattiin vuonna 2015."

Harri Sirola: Kaksi kaupunkia

"Jupiter sattui olemaan kalan tähdistössä ja näkyi hyvin mäntypuiseen kalastajaveneeseen."

Teos 2015 (ensimmäinen painos: Gummerus 1991). 637 s.

Harri Sirolan Kaksi kaupunkia on upea, vaikuttava romaani, jota syyttä ei ole kutsuttu Sirolan päätyöksi. Muistan aiemmin lukeneeni teoksen aikalaisvastaanoton epäonnisuudesta. Romaani kertoo kahdesta kaupungista, Tallinnasta ja Helsingistä, ja niiden kautta kahdesta täysin erilaisesta maailmasta: totalitaristisesta Neuvosto-Virosta ja kapitalistisesta mutta suomettuneesta Suomesta. Romaani julkaistiin ensimmäistä kertaa vuonna 1991, jolloin maailma, josta romaani kertoo, lakkasi olemasta: Neuvostoliitto hajosi ja Viro itsenäistyi, eikä lukijoita kiinnostanut se, mistä romaani kertoo, koska oltiin uuden maailman äärellä, vapauden ja muutoksen murroksen hurmassa.

Nyt aikaa on kulunut riittävästi, jotta Kahden kaupungin loistokkuus tulee esiin. Toisaalta maailma ei ole muuttunut mihinkään, vaikka suuri ja mahtava itänaapurimme ei enää marssikaan punalipun alla ja vaikka esimerkiksi teknologinen kehitys on muuttanut maailmaa huimasti. Kaksi kaupunkia on vahva romaani, jonka sanoma, sisältö ja ilmaisukeinot kestävät aikaa. Nykylukija voisi todeta, että Sofi Oksasen menestysromaani Puhdistus ja Katja Ketun hieno romaani Yöperhonen tuntuvat olevan vahvasti velkaa Kahdelle kaupungille; toisaalta Kaksi kaupunkia on myös elävä kuvaus nuoresta aikuisuudesta, elämänjanosta ja rakkauden ja elämän merkityksen hakemisesta.

Kahden kaupungin tärkeimmäksi henkilöhahmoksi nousee virolainen muusikko Ants Semper, toisinajattelija Tallinnasta. Romaani ristivalottaa Antsin hahmoa hienosti: totalitaristisen yhteiskunnan näkökulmasta hän on ehdottomasti vähintäänkin toisinajattelija, mutta toisaalta humaanista näkökulmasta ja toisaalta vapaan yhteiskunnan näkökulmasta hän on ihan tavallinen ihminen, joka haluaisi vain elää omaa elämäänsä rauhassa. Se ei tietenkään onnistu.

Antsin hahmon kautta romaani onnistuu kuvaamaan vapautta, valtaa ja mielivaltaista alistamista traagisesti ja koskettavasti, mutta kuitenkin myös vahvasti toivon kautta. Antsn elämänasenne on hyväksyvyydessään sellainen, josta tekee mieli ottaa mallia. Antsille tapahtuu kohtuuttomia asioita, mutta kaiken keskellä hän pyrkii olemaan tyyni ja löytämään aina kauneutta elämästä. "Tämä ei ollut minkään alku, eikä minkään loppu. Tämä oli eräs tuokio elämässä."

Muita virolaisia henkilöhahmoja ovat Antsin veli Maks, hänen ystävänsä Rein, lukuisat naishahmot, rakastajattaret, joita Ants kutsuu itämaisittain hanumeiksi, ja heistä keskeisimpänä Aave, Reinin vaimo, jonka alkoholisoitunut isä on kuuluisa kuvataiteilija ja jonka äiti on katkeroitunut kotirouva, joka on täysin kyllästynyt miesten ryyppäämisen seuraamiseen. Ja koska totalitarismissa ja kyttäysyhteiskunnassa eletään, aina ja kaikkialla joku on petturi, ilmiantaja, juudashahmo.

Suomenlahden pohjoispuolelta tutustumme eksentrisyyteen pyrkivään, pinnalliseen, hedonistiseen ja itsekeskeiseen runoilijaan taiteilijanimeltään David Leija, ja hänen vastapainokseen maanläheiseen ja kultasydämiseen kalastajaan Joniin, jonka tärkein kalakaveri on Kössi.

Suomelahden yli syntyy sattuman varaan rakentunut side, joka yhdistää kaikkia henkilöhahmoja: kun David Leija käy Tallinnassa biletysreissulla, hän tutustuu Antsiin, joka haaveilee Suomenlahden yli vapaaseen maailmaan loikkaamisesta. Tämä romaanin jännite tekee näkyväksi sen, kuinka erilaiset maailmat vallitsevatkaan lahden eri puolin; millaisia ovat suomalaisten ongelmat ja elämäntavoitteet, millaisia virolaisten, ja kuinka erilaiset ovatkaan ne todellisuudet, jotka nämä mahdollistavat tai tekevät olemassaoleviksi.

Kaksi kaupunkia on todella vaikuttava lukukokemus. Romaanin tarina jää pohdituttamaan pitkäksi aikaa. Se myös saa miettimään omia elämänvalintoja ja kaikkia niitä mahdollisuuksia, jotka ovat olemassa.

* * *

Lukuhaaste 2016:

2. Matkakertomus
3. Kirjassa rakastutaan
4. Maahanmuuttajasta, pakolaisesta tai turvapaikanhakijasta kertova kirja
17. Kirjassa juhlitaan
25. Kirjassa on yli 500 sivua
32. Kirjassa on myrsky
41. Kirjassa lähetetään kirjeitä
42. 2000-luvulla sotaa käyneestä maasta kertova kirja
44. Kirjassa joku kuolee

Sari Näre & Jenni Kirves (toim.): Luvattu maa - Suur-Suomen unelma ja unohdus

Johnny Kniga 2014. 407 s.

Sari Näreen ja Jenni Kirveen toimittama Luvattu maa - Suur-Suomen unelma ja unohdus on erittäin mielenkiintoinen artikkelikokoelma, jossa tarkastellaan Suur-Suomi-hanketta monesta näkökulmasta.

Teoksen aloittaa Oula Silvennoisen artikkeli "Kumpujen yöhön - eli kuinka historiallinen muisti vääristyi". Silvennoinen käsittelee artikkelissaan suomalaista suhtautumista Suur-Suomi-hankkeeseen. Silvennoinen viittaa muun muassa yhdysvaltalaiseen kirjallisuudentutkijaan Paul Fusselliin, joka on todennut ironiasta tulleen ensimmäisen maailmansodan kokemusten myötä 1900-luvun läntisen historian hallitsevan muistamisen ja kerronnan tavan; Silvennoinnen zoomaa tämän havainnon läpi Suomeen ja toteaa, että "Suomalainen nationalismi myöhästyi eurooppalaisen sotasukupolven ironisen muistin junasta". Junaan noustiin vasta toisen maailmansodan loppumetreillä, kesällä 1944 neuvostojoukkojen suurhyökkäyksen alettua, jolloin "Suur-Suomesta alkoi olla jäljellä enää vahvan ironian sävyttämä muisto".

Täytyy myöntää, että teoksen luettuani mieltäni jäi vaivaamaan spekulatiivinen kysymys siitä, mitä olisi tapahtunut, mikäli Suur-Suomi-hanke olisi onnistunut? Hankkeen onnistuminen olisi edellyttänyt natsi-Saksan voittoa (ja sikäli myös Neuvostoliiton häviöä) toisessa maailmansodassa, mistä seuraa ihan omanlaisiaan spelukaatioita, mutta jos keskitytään miettimään vain suursuomalaisuutta, askarruttavia avoimia kysymyksiä jää silti runsaasti - esimerkiksi kieli- ja kulttuuripoliittiset kysymykset.

Tuomas Teporan artikkelissa "Heimoveljiä, valkobandiitteja ja punikin perkeleitä: Valkoisen ja punaisen Suur-Suomen aate- ja tunnehistoriaa ennen toista maailmansotaa" tuodaan esille se, että siinä missä Karjalaa alkujaan tarkasteltii karelianististen lasien läpi, karjalaisuutta korostaen, 1920-luvun lopulta lähtien näkökulma muuttuu: kieli- ja kulttuuripolitiikasta tuli avoimen suomalaista. Olisiko (Itä-)Karjala Suur-Suomen osana muodostunut jonkinlaiseksi Suomen omaksi pikku siirtomaaksi, jonka alkuperäiskulttuuri toisaalta olisi haluttu museoida, toisaalta käytännössä "puhdistaa" suomalaiseksi? Mikä olisi karjalan kielen (/kielten) asema nyky-Suomessa? Olisivatko ne vähemmistökieliä, kuten saame?

Jenni Kirves tuo artikkelissaan "Naiset suurta Suomea synnyttämässä: Hurmamieltä ja hurjaa kieltä" esiin naisten näkökulmaa suursuomalaisuuteen. Sari Näreen artikkelissa "'Taistelukenttänä Suomen nuorten sielu': Suur-Suomi-hengen nostatusta, hengellä pelaamista ja vastarintaa" puolestaan käsitellään nuorisolle suunnattua Suur-Suomi-diskurssia. Näre siteeraa paljon Suur-Suomi-runoutta, jossa "välittyivät fasismille tyypilliset totalitaariset piirteet". 1930-luvun ja 1940-luvun alkupuolen Suomi näyttäytyy hyvinkin fasistisena. Näreen mukaan heimoaatteen mausteena oli ryssäviha, pyhä viha uskonnollisella merkityksellä maustettuna. Uskonto sekoitettiin politiikkaan, joka nähtiin lähinnä kamppailuna "vihollista" vastaan, ei niinkään kompromisseihin pyrkivänä yhteisten asioiden hoitona. Näreen artikkelin diskurssianalyysi herättelee miettimään myös nykydiskeursseja, ja eritoten nuorille suunnattua puhetta. Mitä me tällä hetkellä vaadimme ja odotamme nuorisolta ja millaisella ilmaisulla nuorisoa ohjataan tavoitteita kohti?

Näre nostaa esiin myös 1930- ja 1940-lukujen laajan ilmiantojärjestelmän. Hän toteaa näien vuosikymmenten olleen "suomalaisen kortistoinnin kulta-aikaa". Etsivän keskuspoliisin ja valtiollisen poliisin toiminta ulottui kaikkialle; kaikki ilmiannettiin, kaikki toimivat ilmiantajina ja Valpo kortitti ilmiannetut.

Varsinainen sotimisen näkökulma tulee eniten esiin Ville Kivimäen artikkelissa "Rintamamiesten Suur-Suomi: Odotukset, kokemukset ja tunteet jatkosodassa". Kivimäki tuo esiin Itä-Karjalan miehityksen aiheuttamat ristiriitaiset tavoitteet ja tunteet, hän esimerkiksi huomauttaa, että "Onkin jäänyt varsin vähälle huomiolle, että ne puna-armeijan joukot, joita vastaan suomalaiset vuonna 1941 Laatokan pohjoispuolella taistelivat, koostuivat merkittävältä osaltaan Itä-Karjalan omasta väestöstä". Edellä havaittu selittää hyvin sitäkin, miksi Karjalan asukkaat suhtautuivat ristiriitaisesti tai epäilevästi heitä "vapauttamaan" tulleisiin suomalaisiin.

Artikkelinsa lopussa Kivimäki ottaa kantaa suomalaiseen sotadiskurssiin. Hän toteaa, että parin viime vuosikymmenen aikana torjuntavoitosta on tullut yleisin tapa puhua jatkosodasta, ja selittää tätä sillä, että "Kansallisesti on otollisempaa rakentaa kollektiivisia muistoja yhteisen selviytymistarinan ympärille - toisin kuin unelmalle Suur-Suomesta, Tali-Ihantalalle on mahdollista antaa selkeä, ristiriidaton merkitys".

Teoksen viimeinen artikkeli, Jenni Kirveen "Pyhä ja kirottu sota: Suur-Suomi-aatteen uho ja tuho aikalaisten kokemana" tarkastelee aatemaailma murrosta - miten Suur-Suomi-ajattelu oli mahdollista jollain lailla tukahduttaa ja jättää taakse ja mitä aatteen kannattajille kävi? Hitlerin Taisteluni oli Suomessakin hitti, Kirveen mukaan sitä painettiin kaikkiaan 30 000 kappaletta. "Kolmannessa valtakunnassa nähtiin monia ihailemisen arvoisia asioita, kuten esimerkiksi täystyöllisyys, perhekeskeisyys, ruumiinkulttuurin ihannointi, järjestelmällisyys ja toiminnallinen tarkkuus."

Kun sota loppui, traumatisoituneet miehet palasivat rintamalta. Jotain valtion kaksinaamaisesta politiikasta kertoo se, että viinakaupat avattiin - näin "iso osa miesten kotiuttamisrahoista saataisiin saman tien takaisin valtion kassaan".

Siinä missä natsi-Saksa on saanut perata hyvinkin tarkkaan historiaansa ja sotasyyllisyysoikeudenkäyntejä on käyty, Suur-suomen jälkipyykki näyttää Luvattu maa -teoksen näkökulmasta toisenlaiselta. "Suomessa sotasyyllisiksi tuomittiin sodan jälkeen poliitikkoja ja upseereita, ei ajattelijoita tai tieteentekijöitä", Kirves kirjoittaa. "Entiset Suur-Suomi-kiihkoilijat saivat kaikessa rauhassa jatkaa entisissä toimissaan. /--/ juuri kukaan heistä ei kärsinyt paljoakaan sodan jälkeen ammatillisessa mielessä entisistä aatteistaan vaan he saivat jatkaa entisissä viroissaan jaylenivät urapolullaan ilman ongelmia. Heille jaettiin myös kaikkein korkeimpia arvonimiä."

Jos matka Suomen historian vaietun diskurssin puolelle kiinnostaa, Luvattu maa on ehdottoman suositeltava teos.

Terhi Rannela: Punaisten kyynelten talo

 

"Kyykistyn joen rantaan ja upotan yhden lääkepulloista lietteiseen veteen."

Karisto 2013. 254 s.

Terhi Rannelan romaani Punaisten kyynelten talo kertoo rankasta aiheesta, Kamputsean kansanmurhasta. Romaanissa on käytetty näkökulmatekniikkaa, jolla valotetaan tapahtumia eri sukupuolten ja sukupolvien näkökulmasta, ja näkökulmatekniikalla pyritään osoittamaan myös se, kuinka monisäikeinen kysymys syyllisyydestä ja syyttömyydestä on.

Viimeeksi mainittu seikka on Rannelan romaanin suurin ansio: jos järjestelmän ilmianto- ja tarkkailukoneisto on viritetty niin äärimmilleen kuin 1970-luvun Kamputseassa, kaikki ovat sekaantuneet siihen jollain lailla. Romaani onnistuu käsittelemään vainoharhaisuutta uskottavasti.

Romaanin lopussa on luettelo aihepiirin kirjallisuudesta otsikolla "Keskeisiä lähteitä ja inspiroijia". Luettelosta löytyy itselleni kaksi entuudestaan tuttua suomennettua kirjaa. Denise Affoncon omaelämäkerta Elossa kuoleman kentillä ja Kim Echlinin romaani Kadonneet. Vaikka Rannelan romaani on varsin hyvä, mielestäni nämä kaksi lähdeluettelossa mainittua teosta ovat parempia.

Katja Kettu: Kätilö

"Minä olen kätilö Jumalan armosta ja kirjoitan nämä rivini sinulle, Johannes."

WSOY 2011. 344 s.

Katja Ketun Kätilö ei mielestäni ole todellakaan helpoimmin lähestyttäviä romaaneja. Aihe on mielenkiintoinen: Lapin sota. Samoin näkökulma - aihetta tarkastellaan suurimmalta osin naispäähenkilön, kätilön näkökulmasta. Mutta kieli! Romaanin kieli on vahvasti murteellista, mikä tuo mieleen Timo K. Mukan Maa on syntisen laulun. Lisäksi tyyli on voimakkaan kansanomaisen alatyylistä, siis ronskia.

Katse ei niinkään ole henkilöhahmojen korostunein tapa havainnoida ympäristöä, vaan huomio kiinnittyy usein hajuihin, asiat "onkaavat" ja "lemuavat". Esimerkiksi Masha-tytön kerrotaan tuoksuvan "suoyrteille ja enkelten kuselle". Luonnonyrtit ja kansanlääketiede - luonnollisestikin kätilön ammattiin liittyen - kehystävät päähenkilön kokemusmaailmaa ja kielikuville on tyypillistä ylevän ja alhaisen groteski yhdistäminen. Kuolleen miehen vuonolla olevaa mökkiä kuvataan ruveksi maan kamaralla ja "kuin maaäidin kohdustaan pieraisemaksi vuorensirpaleeksi". Muutoinkin kuvaus on voimakkaan naturalistista. Esimerkiksi päähenkilö kuvailee itseään itsetietoisuuden hetkellä seuraavaan tapaan:

"Minä en ole karvahorsma enkä rämekettana, en kenenkään kulliharja, lempipersku, haarohölttänä, en tumppurisakas, helluntain heikonpala, paloaseman esikunnanpoikain posetiivi, liivinakuttaja, ritsakuski, pirssihuora, kapiaisen karvalelu tai ruikkukuksa. En häpyheitto, saksanmarkan mälliniilu, lapinlisä, kulkulupa, käyntikortti, lapinportti. Kun en ole."

Edellä mainitut seikat saivat minut lähes luovuttamaan romaanin lukemisen, mutta tahdonvoimalla jatkoin eteenpäin - ja jossain vaiheessa tarina vei mukanaan eikä kirjaa enää voinut laskea kädestään.

Päähenkilönä on siis jo kolmenkymmenen ikävuoden rajapyykin ylittänyt kätilönainen, jolla ei juuri ole mieskokemuksia. Kätilö kohtaa puolisaksalaisen sotilaan, Johann Angelhurstin, ja he rakastuvat - mutta tarina ei ole siirappia tai millään lailla suoraviivainen. Kätilö hakeutuu Johannin, hänelle suomalaisittain Johanneksen, perässä Titovkan vankileirille itärajan tuntumaan. Toisaalla romaanissa kulkee kätilön ja sotilaan tarinalinja, toisaalla sodan kuvaus henkilötasolla eri näkökulmista.

Rakkaudesta ja rakastumisesta kasvaa vahva, naturalistinen, eläimellinen kertomus, jota kehystää sota olosuhteineen ja rooleineen. Sotakuvaus on moniulotteista ja sekä tunnelmiltaan että näkökulmiltaan täysin erilaista kuin vaikkapa Tuntemattomassa sotilaassa. Kätilössä ei ole lainkaan taistelukuvausta vaan sota näytetään rintamalinjan sisäpuolelta: on vakoilua ja erilaisia rintamalinjoja maan sisällä, on naisen asema ja rooli vankileirillä, on ihmiskokeita ja muunkinlaista kuolemaa kuin rintamakuolema, on piristeitä, päihteitä ja lääkkeitä, joita ihmiset käyttävät selvitäkseen sodasta henkisesti tai kyetäkseen pakenemaan todellisuutta toisenlaisiin kuviin.

Adolfiini-huume on suosittua ja sitä syötetään myös kätilölle:

"Todellisuus pakeni parakinseiniä pitkin salamoiden loisteessa. /--/ Vajosin syvälle uneen, jossa laihat naiset nousivat Titovka-joesta nahka nurinpäin käännettynä, käyräpolviset sotavangit tanssivat vastavalossa, suolla mustalintu kantoi nokassaan kuollutta koiranpentua ja palava silmä huohotti Pelastuvuoren päällä. Näin kuvia, joita en milloinkaan myöhemmin nähnyt ja näin kuvia, jotka olivat suoraan tulevasta vaikken sitä vielä tiennyt. Miten se on mahdollista, sitä en osaa selittää." Myös saksalaisen Johanneksen todellisuudentajun hämärtymistä, sotaneuroosia ja päihteidenkäyttöä kuvataan hienovireisesti.

Romaanin todellisuus rakentuu erilaisista kuvista: on maailma, joka voidaan nähdä selvin päin, on maailma, joka nähdään huumeiden läpi, on sodan maailma ja arjen maailma, miesten maailma ja naisten maailma, ja edellä mainittujen lisäksi Johannes valokuvaa - on maailma, joka on vain hänen kuvissaan: kuvien maailman todellisuus ja harhaisuus astuu tarkasteltavaksi eri näkökulmista riippuen katsojasta.

Kun romaaniin uskaltaa astua tarpeeksi syvälle, se ei päästä otteestaan. Pohjoisen miljöö Lapissa ja Jäämeren rannalla alkaa tuntua todelliselta ja henkilöhahmot moniulotteisilta - tarina itsessään sellaiselta, että sen haluaa lukea loppuun, selvittäää, miten eri juonisäikeet kietoutuvat toisiinsa. Katja Ketun Kätilö on hieno ja vaikuttava romaani, sille kannattaa antaa mahdollisuus.

Barbara Demick: Suljettu maa. Elämää Pohjois-Koreassa.

"Jos vilkaiset satelliittien Kaukoidästä ottamia yökuvia, huomaat hämmästykseksesi suuren alueen, jossa ei näy valoja lainkaan."

Atena 2013. 12. uudistettu painos. Suom. Antti Immonen. Alkuteos Nothing to envy - ordinary lives in North Korea. 436 s.

Tuntematon kiehtoo. Pohjois-Korea on käsittämätön tragedia, dystopia ja samalla jonkinlaista sosiaalipornoa ensimmäisen maailman ihmisille. Suljetun maan kirjoittaja Barbara Demick oli alun perin Los Angeles Timesin toimittajana Koreassa ja teki lehteen haastattelusarjan Pohjois-Koreasta loikanneista ihmisistä. Samojen haastattelujen ja muun taustatyön pohjalta Demick on kirjoittanut Suljetun maan.

Suljettu maa onnistuu kuvaamaan pohjoiskorealaista arkea pitkähköllä aikajänteellä, jonkinlaisesta pärjäämisestä ruokapulan kautta nälänhätäkatastrofeihin. Suljettu maa esittelee ruokapulan synnyttämää kekseliäisyyttä: "Naiset jakoivat keskenään ruoanlaittovihjeitä: Jos valmistat maissiruokia, älä heitä pois tähkien suojuslehtiä, ruoteja, lehtiä ja vartta - viskaa ne kaikki myllyyn. Vaikkeivät ne ravitsekaan, ne täyttävät. Keitä nuudeleita ainakin tunnin, niin ne turpoavat suuremmiksi. Lisää muutamia ruohoja keittoon, jotta siinä näyttäisi olevan vihanneksia. Jauha pettua ja leivo siitä pieniä leipiä."

Suljettu maa tuo hyvin esiin häpeän ja syyllisyyden, jota Pohjois-Koreasta selvinneet, loikanneet kantavat mukanaan. "Nälkiintyminen tappaa omalla tavallaan. /--/ Tappajalla on vielä eräs julma piirre: se kiinnittää katseensa kaikkein viattomimpiin ihmisiin, jotka eivät koskaan varastaisi ruokaa, valehtelisi, petkuttaisi, rikkoisi lakia tai pettäisi ystävää. Tämän ilmiön italialainen kirjailija Primo Levikin huomasi Auschwitzista päästyään, kun hän kirjoitti, että hän ja muut selviytyjät eivät halunneet nähdä toisiaan enää koskaan sodan jälkeen, koska he kaikki häpesivät tekojaan." Yksi kirjan loikkareista, rouva Song, sanallistaa tilanteen näin: "Yksinkertaiset ja hyväsydämiset ihmiset, jotka toimivat heille opetetulla tavalla - he kuolivat ensimmäisinä."

Suljettu maa saa ajattelemaan tottelevaisuutta hyvyyden mittarina, tottelemattomuutta (ja siihen liittyvää riskiä) selviytymisen mittarina sekä jonkinlaisen marttyyriyden glorian ("en varasta koska se on väärin" -ajattelusta seuraavan menehtymisen) suhdetta selviytymisen häpeään: "Syyllisyys ja häpeä ovat pohjoiskorealaisten loikkareiden keskuudessa yleisiä. Monet vihaavat itseään niiden asioiden vuoksi, joita ovat joutuneet tekemään selvitäkseen."

Tuntuu niin väärältä, että ihmiset, jotka ovat kokeneet kauheita asoita elämässään saavat vielä hävetä selviytymistään ja kokea syyllisyyttä siitä - mikä taakka! Myös täysin toisenlaiseen yhteiskuntajärjestelmään sopetuminen on hankalaa: "Totalitaarisesta valtiosta paenneelle ei ole helppoa elää vapaassa maailmassa. Loikkarin on löydettävä itsensä uudelleen maailmassa, joka tarjoaa loputtomasti mahdollisuuksia. Asuinpaikan, työn ja vaatteiden valitseminen /--/ voi olla täysin lamauttavaa ihmiselle, jonka puolesta valtio on tehnyt kaikki päätökset koko elämän ajan." Valinnanvaikeuden lisäksi loikkareiden itsetuntoa syö se, että koko heidän entisellä elämällään Pohjois-Koreassa ei olekaan enää painoarvoa - kotimaassa hankittu koulutus ei ole lainkaan pätevä, Pohjois-Koreassa tarvittuja kykyjä ja tietoja ei ehkä lainkaan tarvita sen rajojen ulkopuolella.

Köyhyys on ehkä aina suhteellista, lukuun ottamatta nälänhätää, jossa ei ole mitään suhteellista. Ennen nälänhätiä, ruoka- ja tavarapulaa, sähkönjakelun jatkuvia katkoja ja infrastruktuurin hidasta romuttumista tavallinen pohjoiskorealainen tuntui elävän omien normiensa mukaista tavallista elämää ja olevansa suhteellisen tyytyväinen siihen. Minulle uutta tietoa oli se, että Korean jakamisen jälkeen parinkymmenen vuoden ajan pohjoinen oli etelää rikkaampi - ja sittemmin kehitys on kulkenut hyvin eri suuntiin rajalinjan eri puolilla.

Suljettu maa on mielenkiintoista luettavaa Pohjois-Korean arjesta. Uudistettu painos sisältää jalkisanat, jotka on irjoittettu vuonna 2013. Jälkisanoissa käsitellään myös Kim Jong-unin valtaanastumista ja sen seurauksia, joten sikäli teos ylettyy nykyaikaan saakka, vaikka pääpaino on vuosikymmenissä Korean jakamisesta (1953) 1990-luvulle.

Riikka Pelo: Jokapäiväinen elämämme

 

"Seisoin sairaalan vastamaalatun sivurakennuksen edessä."

Teos 2013. 521 s.

Runollinen, kuulas, arkipäiväinen, raadollinen, tarkkanäköinen, rakkaudellinen. Riikka Pelon Jokapäiväinen elämämme on loistava romaani. Keskiössä on äidin ja tyttären suhde, kontekstina 1900-luvun alkupuolen Eurooppa, valtasuhteet, taustalla sota ja vallitsevava epäluulon ja epäluottamuksen ilmapiiri. Romaanihenkilöt ovat historiallisia henkilöitä, aikansa oikeita ihmisiä. Äiti on venäläinen runoilija Marina Tsvetajeva.

Pääaikatasoja on kaksi, vuoden 1923 Tsekkoslovakia ja vuoden 1939 Moskova. Tarinaa kerrotaan niin Marinan kuin hänen tyttärensä Aljan näkökulmasta. Tragedia tapahtuu monella tasolla - romaani on ihmissuhteiden tragedia, perheen tragedia ja yksilön tragedia kuin myös Euroopan, Venäjän, taiteilijan ja ihmisyyden tragedia.

Pelo kirjoittaa samanaikaisesti kuvallisesti ja konkreettisesti: "Yhdelle viikolle kaksi kuolemaa, kaksi kertaa elämä vetäytyi minun käsistäni, kuin maljakko olisi liukunut otteestani enkä olisi ymmärtänyt ottaa siitä kiinni. Ja tilalle aukeni musta läikkä, joka suureni, se imi kaiken itseensä, niityn, perhoset, auringon."

Romaanin taiteilijakuva noudattelee jokseenkin romantiikan taiteilijaneromyyttiä, siinä missä runous ja elämä ovat yhtä ja runoilijan tulee elää taiteensa näköinen elämä. Jokapäiväinen elämämme kuvaa arkea runoilijan kanssa jopa katkerasti:

"Olimme molemmat oppineet jo kauan aikaa sitten, että Marina roihahti yhtä nopeasti romansseilleen kuin niihin kyllästyi, ne olivat harvoin muuta kuin hänen mielikuvituksensa luomusta, sama juttu joka kerta, kuin Jeesus viikunapuun kohdatessaan, mutta hänen säkeensä vaativat sitä kuin maa lannoitetta, uuden runon ehtona oli aina uusi ja ylimaallinen kohde, joka yhdistäisi maan ja taivaan, kielen ja sielun, se oli hänen runousoppinsa, ja kaikki ihmiset, me mukaan lukien, olimme vain käyttötavaraa, statisteja hänen suuressa näytelmässään. Meidät oli yhtä helppo sysätä syrjään kuin näytelmän lavasteeet. Tämän opin olimme omaksuneet hyvin, sen ehdoilla elämä meni eteenpäin, se takasi kuohujen ja suvantojen vaihtelun, työrauhan, ja lopulta myös uuden runon, runoelman, lunastuksen, pelastuksen, messiaanisen rauhan."

Romaanin suurin tragedia on lopulta rakkauden tragedia, joka tulee esiin monissa ihmissuhteissa ja elämän mukanaan tuomissa ääritilanteissa. Rakkaus on samalla sokeaa itsepetosta kuin myös viiltäviä tarkkanäköisyyden hetkiä, mutta se on jotain, jonka ulkopuolella ei ole mitään, joten lopultakin rakkaus on ehdottomuutta, vaihtoehdottomuuteen saakka:

"Olen rakastanut Marinaa, olen rakastanut häntä enemmän kuin omaa elämääni, hän sanoi lopulta, mutta en usko että rakastan häntä enää, en ole rakastanut pitkään aikaan. Mutta koska rakkauden ulkopuolella ei ole mitään, pelkkä pimeys ja kaaos, meidän on uskoteltava itsellemme ja toisillemme että sittenkin rakastamme, esitettävä sitä jokainen päivä, mikä kauhea leikki."

Viktor E. Frankl: Ihmisyyden rajalla

"Tämä kirja ei pyri olemaan tosiasioiden ja tapahtumien selostus vaan selonteko henkilökohtaisista kokemuksista, jollaisia miljoonat vangit läpikävivät kerran toisensa jälkeen."

Otava 1978/2010. Alkuteos From Death-Camp to Existentialism 1959 / Man's Search for Meaning 1963. Suom. Osmo Jokinen ja Eila Sandborg. 125 s.

Viktor E. Franklin omaelämäkerrallinen teos Ihmisyyden rajalla jakautuu kahteen osaan. ensimmäisessä osassa Frankl (1905-1997) kertoo omista keskitysleirikokemuksistaan - hän vietti vuosia keskitysleirillä toisen maailmansodan aikana -, toisessa osassa hän puolestaan hahmottelee kehittämänsä psykoterapian, logoterapian, päälinjat.

Lukukokemuksena Ihmisyyden rajalla on kaksinainen kokemus. Alkupuolen keskitysleirikuvauksen pohdituttavinta antia on kuvaus vapautumisesta. Ensimmäisistä vapauden askelista leirin portin ulkopuolella, eikä kukaan tullutkaan lyömään. Vartijoiden uudesta asenteesta, kun he tarjosivatkin yhtäkkiä tupakkaa siviilivaatteissaan. Kukkaniitystä. Katkeruuden ja koston tunteista ja toimista. Pettymyksestä - tukahdutetut tunteet eivät heränneetkään heti eloon, eikä vapaus tuntunutkaan erityisen miltään. Pettymyksestä leirin ulkopuoliseen elämään, siihen, miten kotiinpaluu ei ollutkaan sellainen kuin kuvitelmissa. Ylipäätään aiemmat kuvaukset, joita muistan lukeneeni tai nähneeni leirien vapautumisesta, ovat antaneet paljon organisoidumman kuvan. Franklin kuvauksen perusteella leiri vain eräänä päivänä lakkasi olemasta ja vangit lähtivät kuka minnekin. Kuinka järkyttävää myös vapautumisen kokemuksen on täytynyt olla!

Teoksessa toistuu useaan otteeseen Nietzschen sitaatti "Se jolla on miksi elää voi kestää melkein minkä tahansa miten". Keskitysleirikokemus toimii taustana tälle ajatukselle. Frankl kirjoittaa, että se, millaiseksi henkilöksi vanki leirillä kehittyi, riippui tämän sisäisestä päätöksestä, ei pelkästään leirin vaikutuksesta: "Periaatteessa siis kuka tahansa ihminen voi, jopa sellaisissa olosuhteissa, päättää siitä mikä hänestä tulee - pohjimmiltaan ja sielullisesti. Hän saattaa säilyttää inhimillisen arvokkuutensa jopa keskitysleirissä."

Tärkeintä on löytää tarkoitus omalle elämälleen ja välttää toisaalta eksistentiaalisen tyhjiön, toisaalta"väliaikaisen olemassaolon" tilan. "Väliaikaisella olemassaololla" Frankl tarkoittaa tilaa, jossa aika menettää merkityksensä sikäli, ettei tulevaisuutta näy ja tämä hetki on niin tuskallinen, ettei siinä kykene olemaan, jolloin henkilö sulkee silmänsä todellisuudelta ja alkaa enää menneessä, ja todellisuus menettää merkityksensä. "Väliaikaisen olemassaolon" tilaan ajoi keskitysleirivankeja se, ettei heillä ollut mitään käsitystä, milloin vankeus päättyy - vankeus näytti täysin rajattomalta ja mielivaltaiselta.

Franklin mukaan ihmisen tarve löytää tarkoitus elämälleen on hänen elämänsä primaarinen voima; ainutlaatuinen ja ihmiselle ominainen siten, että vain ihminen itse voi tarkoituksensa toteuttaa ja hänen on itse se toteutettava. "Vain siten se saa merkityksensä, joka tyydyttää hänen oman tarpeensa löytää tarkoitus."  Franklin ajatukset kannustavat yksilöä löytämään oman tarkoituksensa, ja myös toteuttamaan sen.

Logoterapian mukaan elämän tarkoituksen voi löytää kolmella tavalla: 1) tekemällä jonkin teon, 2) kokemalla jonkin arvon, tai 3) kärsimällä. Kolmas kohta heijastelee Franklin omia kokemuksia, ja Ihmisyyden rajalla -teoksen läpi kulkee ajatus, että myös kärsimys voi olla arvokasta, jos ihminen asennoituu siihen sillä tavoin. On olemassa kärsimystä, jota ei voi paeta, joten on ihmisen oma valinta, kuinka hän siihen suhtautuu. Voi valita myös "olevansa kärsimyksensä mittainen".

Henkinen terveys puolestaan perustuu Franklin mukaan "jossain määrin jännitykseen, jännitykseen sen välillä mitä on jo saavuttanut ja mitä vielä tulisi saada aikaan, tai kuiluun sen välillä mitä joku on ja mitä hänestä pitäisi tulla". Ihmisellä täytyy siis olla päämääriä elämässään, päämäärä pitää yllä elämän tarkoitusta.

Ratkaisujen tekeminen ei kuitenkaan ole helppoa. Mistä ihminen tietää, kuinka toimia? Frankl sivuaa teoksessaan intuitioa, mutta selkein kannanotto intuitioon, pelkoon ja tekoihin tulee mielestäni lyhyen kertomuksen "Kuolema Teheranissa" kautta:

"Rikas ja mahtava persialainen käveli palvelijansa kanssa puutarhassa. Palvelija itki ja kertoi juuri kohdanneensa Kuoleman, joka oli uhkaillut häntä. Hän kerjäsi isäntäänsä antamaan hänelle nopeimman hevosen, jotta hän voisi kiireesti paeta Teheraniin, jonne hän voisi ehtiä samaksi illaksi. Isäntä suostui ja palvelija ratsasti pois hevosen selässä. Palatessaan taloonsa isäntä itse kohtasi Kuoleman ja kysyi häneltä: 'Miksi pelottelit ja uhkailit palvelijaani?' 'En pelotellut häntä. Olin vain hämmästynyt kun löysin hänet vielä täältä, kun olin suunnitellut tapaavani hänet tänä iltana Teheranissa', vastasi Kuolema."

Ollako siis täällä vai Teheranissa?

Teoksen loppupuolella puhuessaan vapaudesta ja vastuusta Frankl toteaa havainnollistavasti: "Ehdottaisinkin, että Yhdysvaltojen itärannikolla seisovan Vapauden patsaan täydennykseksi pystytettäisiin länsirannikolle Vastuun patsas." Näin ei liene vieläkään käynyt?