Nina Lykke: Ei, ei ja vielä kerran ei

 

Gummerus 2019. Norjankielinen alkuteos Nei og atter nei. Suom. Sanna Manninen. Storytelin äänikirja, 8 h 7 min.

Nina Lykken tapa kirjoittaa satiiria ihmiselämän arkisista heikkouksista on osuva, tarkkanäköinen ja sopivassa suhteessa henkilöhahmojaan ymmärtävä ja heidän toimilleen naurava. Romaanissa Ei, ei ja vielä kerran ei on kolme keskuehenkilöä, joiden kautta kerronta vuoronperää suodattuu. Ensinnäkin on myöhäiskeski-ikäinen, (ylempään) keskiluokkaan kuuluva aviopari, vaimo Ingrid ja mies Jan. 

Ingrid on turvallisuushakuista elämää elävä opettaja, joka ei kuitenkaan ole aivan tyytyväinen elämäänsä: häntä turhauttavat esimerkiksi kotona asuvat aikuiset pojat, jo siis miehet, jotka vain tuntuvat nauttivan ilmaisesta täysihoidosta ilman aiettakaan aikuistua, itsenäistyä ja ottaa vastuu itsestään, ruoistaan ja pyykeistään. Jan puolestaan on töissä ministeriössä, tavanomainen harmaa byrokraatti, josta nuoruudessaan ei tullutkaan rokkitähteä - mutta hän vaikuttaa olevan ihan tyytyväinen elämäänsä.

Kolmas keskushenkilö on kolmikymppinen Hanne, joka ei oikein tunnu saavan elämästään kiinni. Parisuhteet eivät kestä, ystävät ympärillä käpertyvät rakentamaan perhe-elämäänsä, bilettäminen alkaa tuntua tyhjältä ja uraa toki voi aina maanisesti luoda - tai vaikka muuttaa aina uuteen asuntoon, kun mikään ei oikein tunnu omalta.

Tapahtumat lähtevät vyörymään, kun Hanne - joka on samassa ministeriössä töissä kuin Jan, joka ylennetään hiukan sattumalta ministeriön pomoksi - iskee Janin suoraviivaisesti ministeriön illanvietossa. Janin identiteetti ja elämä menevät aivan raiteiltaan. On kuin hän olisi nuori jälleen, kuin elämä antaisi ihan uudenlaisia mahdollisuuksia - ja hän kokee, että hänen on ehdottomasti annettava tälle kaikelle mahdollisuus. Kaksoiselämää avioliitossa kestää aikansa, mutta lopulta Jan kertoo suhteesta Ingridille - kuitenkin koko ajan korostaen, että hän ei halua erota. 

Romaanissa tapahtumat johtavat toisiin sillä tavoin kiinnostavasti, että kun toiset eivät toimikaan odotusten mukaisesti (olivatpa odotukset sitten henkilöhahmon omia tai vaikkapa kulttuurisia toimintamalleja), alkaa tapahtua kiinnostavia asioita. 

Mitä Hanne oikein tavoittelee ja voiko sen saada? Onko ruoho vihreämpää aidan toisella puolella, toisten elämässä? Voisiko alkaa elää jonkun toisen elämää, muuttua toiseksi, tulla sitä kautta onnelliseksi ja saavuttaa tasapainon, joka toisella näyttää olevan?

Mikä on jätetyn naisen (jota toki tietenkään "ei jätetä", joska Jan "ei halua erota") rooli ja mitkä ovat myöhäiskeski-ikäisen naisen mahdollisuudet tehdä ratkaisuja elämässään, joka ei pitkään aikaan ole tuntunut tyydyttävältä?

Mikä on viidenkympin villityksen kouriin joutuvan miehen paikka maailmassa? Voiko nuoruuden elää uudelleen - ja voiko sen elää uudelleen siten, että se ei johtaisikaan aikuisuuteen vaan olisi jatkuvaa, ihanaa vapautta ja eläimellistä seksiä?

Ei, ei ja vielä kerran ei on viihdyttävä romaani, joka pitää otteessaan ja luo moniulotteisia henkilöhahmoja, joissa on samastumispintaa ja joille voi samalla kuitenkin nauraa. Hieno yhdistelmä!

Break! @ Kansallisteatterin Maalaamosali, Helsinki

Antti Haikkalan käsikirjoittama (yhdessä työryhmän kanssa) ja ohjaama näytelmä Break! esitettiin Kansallisteatterin uudella Maalaamo-näyttämöllä, ja ennen kuin kirjoitan näytelmästä, on sanottava muutama sana Kansallisteatterin remontista, jonka tuotteena uusi näyttämökin on syntynyt. 

Remontin tulos on kerrassaan viehättävä! Pienen näyttämön puolen kahvila-ravintola on tunnelmaltaan aivan ihana, sekä valaistus että kalustus ovat freesillä tavalla vanhanaikaiset, tunnelmassa on samaa kuin Babylon Berlin -tv-sarjassa. Kahvila-ravintolaan tulisi mielellään käymään silloinkin, kun ei ole menossa teatteriin. Ikkunoista näkee Kaisaniemen puistoon, ja kun puistonäkymä joskus selviytyy omasta remontistaan, näkymäkin sen kuin paranee.

Mutta sitten näytelmään itseensä. Break! sijoittuu koulumaailmaan, itse asiassa katsojat pääsevät oppilaiden asemaan, kun he saapuvat hissillä kerrokseen, jossa Maalaamosali on. Aulassa on tarjolla purkkaa, vettä ja näkkileipää, sekä ohjeistavia julisteita ja kuvataidenäyttely. Näytelmä itsessään on interaktiivinen oppitunti, jonka pitävät opettaja Jukka ja kouluavustaja Dina, ja 9F:n oppilaina ovat yleisö ja oppilaita näyttelevät näyttelijät. Oppilas-näyttelijöistä keskeisessä roolissa ovat yksi tyttö (Lempi Kivinen) ja yksi poika (Tuure Alanne), ja molempien näyttelijäsuoritukset ovat hienoja, näytelmän parasta antia.

Näytelmän keskeisenä teemana on uupuminen, joka koskettaa niin oppilaita kuin opettajaakin. Kouluavustaja on töissä ensimmäistä päivää, joten hän on vielä nuori, freesi ja pirtsakka.

Break! sisältää joitakin osuvia oivalluksia. Omassa katsojakokemuksessani tällaisia olivat ennen muuta teknologian kanssa sählääminen ja etäpalaverin esittäminen, joka johtaa näytelmän kliimaksiin. Näytelmän ongelmana oli kuitenkin mielestäni se, ettei siinä ehkä ollut osattu päättää, mille kohderyhmälle (opettajille? oppilaille? opiskelijoille? kaikille koulumaailman kokemusasiantuntijoille?) se on ensisijaisesti suunnattu, mistä johtuen sisällössä on jonkin verran selviöitä, latteutta ja tyhjäkäyntiä. Näytelmän kesto on kuitenkin kompakti ja tähän formaattiin väliajattomuus sopi hyvin.

Minna Rytisalo: Jenny Hill

 

WSOY 2023. Nextoryn äänikirja, 6 h 46 min.

En erityisesti pitänyt Minna Rytisalon esikoisromaanista Lempi, mutta Jenny Hill on toista maata. Romaanissa on hiukan samanlainen kerrontarakenne kuin Laura Lindstedtin romaanissa Oneiron, ja kertojanääni on valloittava. Romaanin aloitus ei aivan lähde lentoon (mielestäni fyysisyyden kuvaus siinä tuntuu jotenkin teennäiseltä), mutta kun kerronta pääsee vauhtiin, teos on aivan timanttinen.

Romaanin päähenkilö on Jenny Hill - keski-ikinen nainen, jolla on aikuiset lapset, mies ja merenrantatalo, ja hän lähtee avioliitostaan ja itselleen Jenni Mäkenä tutuksi tulleesta elämästään, ja kasvaa tai muuttuu Jenny Hilliksi, naiseksi, joka hiljalleen alkaa löytää oman äänensä ja elämänsä. 

Jenny Hill alkaa käydä terapiassa, kirjoittaa pöytälaatikkoon kirjeitä Brigitte Macronille, muistelee lapsuuttaan, nuoruuttaan ja perhe-elämän aikaa, miettii itseään, valintojaan ja arvojaan ja samalla elää elämäsnä nykyhetkeä.

Jenny Hill ei ole mikään suoraviivainen chick lit -henkinen muutostarina, vaan kuvaus muuttumisen askeleista ja prosessista. Romaanissa elämä ei muutu täydelliseksi, kun Jenny uskaltautuu muutokseen, eikä muutos tapahdu kuin sormia napsauttamalla. Päähenkilö on epätäydellinen, kokee hankalia tunteita ja tilanteita eikä myöskään ajattele kaikesta kauniisti ja kypsästi.

Nykyajan ilmiöitä, kuten naisetn voimaantumispuhetta ja sille rakennettua bisnestä, tarkastellaan kriittisessä valossa Jennyn siskon yrityksen kautta, joka myy naisille suunnattuja erilaisia voimaantumispalveluita, jumalatarpuhetta ja kursseja. Tällaisen puheen tyhjänpäiväisyyttä ja merkityksiä perataan, mutta pohditaan myös sitä, miksi tällaiseen puheeseen suhtaudutaan kriittisesti tai naureskellen.

Mainitsin alussa Oneironin, koska myös Jenny Hill on pitkälti kirjoitettu preesensissä ja kolmannessa persoonassa, ja päähenkilön kuvaa syvennetään universaaliksi kuvaukseksi (keski-ikäisestä) naisesta romaanissa olevien Ajattarien avulla. 

Ajattaret ovat ikään kuin samanlaisessa roolissa Jenny Hillissä kuin antiikin ajan näytelmissä kuoro: kyseessä on satuhahmojen joukko, joka kommentoi Jennyn valintoja, tekoja ja ajatuksia, pyrkii ohjaamaan Jennyä irtautumisessa maailman syöttämistä ajattelumalleista ja auttamaan häntä kuulemaan omat mielipiteensä ja tulkintansa, jotta hän kykenisi tekemään omat ratkaisunsa itse. Ajattaria ovat esimerkiksi Tuhkimo, Tähkäpää ja Ruusunen - ja samalla, kun he puhuvat Jennylle, he kertovat myös itse omalla äänellään ja omasta kokemuksestaan käsin omat tarinansa tyyliin "näin se oikeasti meni". 

Romaani siis tulkitsee samalla länsimaista satuperinnettä feministisestä tulokulmasta - mitä satujen tapahtumat olisivat voineet päähenkilön kokemusnäkökulmasta olla, ilman patriarkaalista katsetta ja aikansa yhteiskuntaan sopivaa opetusta.

Jenny Hillissä ei ole pätkääkään paasaavuutta, moralisointia tai pinnallista voimaantumispuhetta, mikä mielestäni vaatii taidokkuutta, kun kirjoitetaan tästä aihepiiristä. Mielestäni tässä romaanissa tulee esiin sellainen kertojanääni, jolle kotimaisen kaunokirjallisuuden kentällä on sekä tilaa että tilausta. Minulla ei ole aavistustakaan, mitä Rytisalo on mahdollisesti kirjoittanut Lempin ja Jenny Hillin välissä, enkä ole varma, olenko sitä niin kiinnostunut tutkimaankaan, mutta tulevia teoksia odotan tämän lukukokemuksen pohjalta innostuneena.

Juha Itkonen: Anna minun rakastaa enemmän

 "Keittiöstä puuttuu ikkuna."

Teos, 2005. 398 s.

Olen aiemmin lukenut Juha Itkoselta vain novelleja (Huolimattomia unelmia), ja Anna minun rakastaa enemmän on ensimmäinen häneltä lukemani romaani. Romaanin henkilökuvaus on monikerroksista ja teemat koskettavia: yksinäisyys, iän mukanaan tuomat muutokset, unelmat ja elämänpettymys sekä itsepetos.

Anna minun rakastaa enemmän -romaanissa on kaksi kertojaa ja kärjistetysti sanottuna yksi päähenkilö. Romaanin päähenkilö on Suvi Vaahtera, josta kehittyy maailmankuulu rocktähti Summer Maple. Suville itselleen kertojaääntä ei kuitenkaan anneta. Romaanin kerronta suodattuu toisaalta Suvin äidin, Leenan, kautta, toisaalta Antin, joka on tuntenut Suvin nuoruudestaan asti. Romaanissa kerrotaan siis Leenan ja Antin elämästä, mutta kummankin elämän keskipisteessä on Suvi Vaahtera, Summer Maple.

Suvi Vaahtera on vanhempiensa, Leenen ja Riston, ainoa lapsi. Ainoana lapsena hän on vanhempiensa silmäterä ja suuren rakkauden kohde ja rocktähdeksi ja Summer Mapleksi muututtuaan hän määrittelee ja hallitsee pitkälti myös vanhempiensa elämää, tai pikemminkin hänen brändinsä ja sen mukanaan tuoma julkisuus, jolta vanhemmatkaan eivät voi säästyä. Antti ja Suvi puolestaan tutustuvat teini-ikäisinä, soittavat samassa bändissä ja elävät teinirakkautta, ja suhde muodostuu Antin elämää vahvasti määritteleväksi ja ohjaavaksi seikaksi. Periaatteessa romaani siis kertoo Leenasta ja Antista, mutta kaikki kiertyy Suvi Vaahteran ympärille.

Kerrontaratkaisu on kiehtova, sillä se toisaalta havainnollistaa ihmisten välistä yhteyttä eli sitä, kuinka tulkitsemme toisiamme ja kuinka paljon kuvittelemme ymmärtävämme toisiamme ja kuinka lopulta jokainen meistä kuitenkin elää omaa elämäänsä eikä voi määritellä toisen elämän suuntaa tai valintoja; toisaalta kerrontaratkaisu laittaa lukijankin julkkiksen, tässä tapauksessa Summer Maplen, ulkopuoliseksi tarkastelijaksi, vaikkakin päästääkin lukijan julkkiksen sisäpiiriin.

Anna minun rakastaa enemmän -romaanin kerronnassa on paljon kaihoa. Kohtauksessa Suvi Vaahteran varhaislapsuudesta kuvataan hidasta ajankulua, kuinka aika tuntui olevan erilaista ennen, menneisyydessä: "Hae kamera. Risto hakee. Kohta Risto on lattialla polvillaan ja kääntelee linssiä. Aikaa ennen digitaalia, hidasta, kaunista aikaa. Kaitafilmi palaa, kamera surisee - -."

Yksi romaanin keskeisistä teemoista on ihmiselämän ajankulu ja vanheneminen, nuoruudesta luopuminen. Äiti Leena pohtii elävästi nuoruuden hybristä, voittamattomuuden ja kuolemattomuuden tuntua:

"Ennemmin tai myöhemmin - - hulahtaa vartalon läpi viileä varmuus maailman rajattomuudesta, siitä että tämän kevään jälkeen tulee toinen kevät ja toisen jälkeen kolmas, että keväitä kaiken järjen mukaan on edessä vielä kymmeniä, kuusikymmentä, hyvänen aika, melkein sata, joka tapauksessa enemmän kuin yksi ihminen tarvitsee, enemmän kuin saattaa käsittää, ja näiden keväiden kuluessa, jonakin näistä keväistä voi vielä itsekin muuttua vaikka miksi, ihmiseksi jota ei vielä osaa edes kuvitella. - - se ajatus, se siunattu tunne saattaa tulla missä tahansa ja milloin vain, aamulla raitiovaunussa, yöllä omassa sängyssä, juhlissa parveketupakalla, eikä sitä osaa nimetä eikä arvostaa, ei edes tunnistaa tunteeksi ennen kuin se lakkaa tulemasta: vasta silloin tajuaa että se kuului  nuoruuteen eikä elämään."

Sama teema tulee esiin myös Antin kerrontajaksossa, se kuinka "voi itsekin vielä muuttua vaikka miksi, ihmiseksi jota ei vielä osaa edes kuvitella", mutta näkökulmasta, jolloin "tajuaa että se kuului nuoruuteen eikä elämään":

"Minä en koskaan saa tietää mitä muuta minusta olisi voinut tulla, ei kukaan ihminen koskaan saa. Ehkä todella on niin, ehkä kaikki ihmiset näissä viidessä metsänlaitaan kloonatussa talossa hautovat toteutumattomia elämiään, ja jos näin on, minua tosiaankin pelottaa asua täällä: pelottaa törmätä pysäköintikatoksessa naapurin ilmeettömään insinööriin, pelottaa istua taloyhtiön kokouksessa riitelemässä vastikkeesta, pelottaa juoda isännöitsijän tarjoamaa marjamehua pihan hilpeiden isien kanssa huhtikuussa kun taas järjestetään kevättalkoot ja narsissit istutetaan kukkapenkkeihin ja kyljykset ja grillimakkarat ja kananrinnat tirisevät yhteisillä rahoilla hankitussa kaasugrillissä. - - Täällä kaikkien espoolaisten kaikki järjettömät haaveet paisuvat paisumistaan, nehän tässä talossa vinkuvat, eivät suinkaan patterit, mikä hirveä ulina, ei pelkästään tik tak tik tak, uiuiuiuiviuuuuu myös, ja kun ikuisesti toteutumattomat unelmat jonain kauniina päivänä räjähtävät silmille, niiden riekaleita kerätään kuin koiranpaskoja pihamaalta: kuralätäköistä, likaisista lumikasoista, koivujen orvoilta oksilta."

Kohtaus on paitsi oivallinen elämänvalheen kuvaus, toisaalta sijoitettu mitä ilmeisimpään ylemmän keskiluokkaisuuden kritiikin kärjistettyyn miljööseen, Espooseen.

Kadonnut nuoruus ja sen menetyksen luoma nostalgia ja suru ilmenevät hienosti kohtauksessa, jossa Leena on saapnut Lontooseen tapaamaan tytärtään, Summer Maplea:

"Sama kaupunki kuin 30 vuotta sitten: samat kadut, samat talot, sama taivas. Lautalla Norjasta Newcastleen ja bussilla alas Lontooseen, minä ja Helena - norjalaisten perässä homeiseen retkeilymajaan Tottenham Court Roadille ja sieltä päivisin Charing Cross Roadille levykauppoihin. Green Parkissa yhtenä yönä me joimme päämme sekaisin ja melkein irtaannuimme ruumiistamme, niin kaukana se oli solukämpästä ja sihteeriopistosta. Pitkätukkaisia poikia, arvoituksellisia tyttöjä, yksi joka luki Ginsbergiä ääneen, Grateful Dead, eikä siitä niin kovin kauan ole, kasvot muistaa, jonkun nimenkin, missä he ovat nyt, missä, yksin orpo piru kävelen Piccadilly Streetiä puiston ohi ja joudun lopulta aukiolle, missä ihmiset ovat nuoria ja kiireisiä ja kaupungin kovettamia. Mitä sinä täällä, vanha nainen neonvalojen keskellä; mene museoon niin kuin muut ikäisesi, katso maalausta ja huokaa sen kauneutta, kanna muistosi kotiin ja näe siitä hillittyjä unia. Kamala tunne, pimeä kuoppa keskellä kirkasta päivää, ja minun on paettava pubiin odottamaan kunnes sieluni saapuu."

Kerrontaratkaisustaan johtuen Anna minun rakastaa enemmän -romaanin keskiöön nousee myös muistamisen tematiikka. Muistot voivat hallita ihmisen elämää näin, miten Antti ilmiön kokee:

"Minussa on jokin vika, minä en kerta kaikkiaan osaa unohtaa. Että voi maata vuosikausia vierekkäin jonkun ihmisen kanssa, jakaa pelkonsa ja toiveensa suunnitelmansa: että tämä ihminen sitten yhtäkkiä vain lähtee ja kantaa kaiken tämän mukanaan. Että voi läpikotaisesti tuntea toisen ihmisen ruumiin, todella tuntea niin kuin omistaisi; että tämä kyseinen ruumis nyt on tuhansien kilometrien päässä, ikuisesti kosketukseni ulottumattomissa. Käsittämätöntä, käsittämätöntä pelkästään se, että paikat eivät muista ihmisiä: miten jokin minulle merkityksellinen kadunkulma voi jatkaa olemistaan tavallisena typeärnä risteyksenä, jossa lyhtypylväät särisevät ja liikkeet vaihtuvat toisiin ja minä olen vain yksi miljoonista, nimetön sielu kirkuvissa liikennevaloissa."

Paikkojen "muistista" on kirjoittanut hienosti filosofi Maurice Merleau-Ponty, jonka näkemyksen jaan pikemminkin kuin Antin kokemuksen. Vaikka ihmisestä saattaa tuntua siltä, että elämä jatkuu hänen ympärillään ja hän itse elää menneessä, kuten Antti yllä kuvatussa tilanteessa, fenomenologi Merleau-Pontyn mukaan paikat itse asiassa kantavat mukanaan kaikkia aikoja, kaikki ajat ikään kuin romahtavat nykyhetkeen. Se voi tapahtua paitsi ihmisen kokemusten ja muistojen kautta, kuten Antille yllä, toisaalta myös siten, että menneisyys myös konkreettisesti näkyy ja on läsnä tässä hetkessä, vaikkapa kaiverruksena pulpetin kannessa tai kolhuna sängyn jalassa. Antti kokee ahdistusta menetetystä menneisyydestä, jonka hän uskoo ainoastaan itse muistavansa ja siksi ahdistuu, mutta merleaupontymäinen tulkinta on sävyltään kaikenkattavampi ja mielestäni sikäli lohdullisempi - kaikki on tässä.

Anna minun rakastaa enemmän -romaanissa on paljon melankoliaa. Se tulee ilmi muun muassa Leenan kerrontajaksossa olevista yöllisistä keskusteluista, joita Leena käy miehensä Riston kanssa:

"Perhe on lähtökohtaisesti surullinen yksikkö, Risto sanoo. Jos mihinkään, se perustuu väärinymmärrykseen.
        Väärinymmärrys koskee kaikkia, jokaista perheenjäsentä, Risto sanoo. Perheenjäsenet eivät ikinä näe toisiaan ihmisinä: he näkevät toisensa vanhempina ja lapsina, eivätkä nämä ole mitään muuta kuin rooleja jotka ikuisesti kätkevät todellisen minän."

Leenan ja Riston keskustelut tekevät näkyväksi yhden romaanin pääteemoista, ihmisten väliset suhteet, niiden tulkinnallisuuden ja ihmisten yksinäisyyden. Aivan kuten romaanissa Leena ja Antti tulkitsevat Suvi Vaahteraa, niin me kaikki tulkitsemme elämässämme muita. Tulkintamme ovat erilaisia ja henkilökohtaisia, ja onko niistä lopulta mikään "oikea". Ihmisen olemus tuntuu pakenevan määrittelyjä, olevan postmodernisti aina jotakin muuta tai jossakin muualla.

Jonathan Franzen: Vapaus

"Walter Berglundia koskevat uutiset jäivät paikallisessa lehdistössä vaille huomiota - hän ja Patty olivat muuttaneet Washingtoniin kaksi vuotta aiemmin eivätkä merkinneet Saint Paulille enää mitään - mutta Ramsey Hillin alueen koulutettu väki ei ollut kotikaupungilleen niin uskollista, ettei olisi lukenut New York Timesia."

Siltala 2011. Englanninkielinen alkuteos Freedom, 2010. Suomentanut Raimo Salminen. 634 s.

Jonathan Franzenin tiiliskiviromaani Vapaus kertoo monisyisesti ja moniäänisesti ihmiselämän valintatilanteista ja siitä, mihin valinnat - olivatpa ne harkittuja tai ajautumisenkaltaisia - johtavat. Ehkäpä romaanin nimi liittyy eniten tähän: amerikkalaisen nyky-yhteiskunnan jäsenten vapauteen tehdä päätöksiä ja valintoja, ja siihen, että päätöksiä ja valintoja rajaavat kuitenkin muidenkin päätökset ja valinnat. Mitä on siis vapaus?

Romaani kuvaa amerikkalaista ylempää, kouluttautuvaa tai kouluttautunutta keskiluokkaa, jolla joko on varalllisuutta tai joka tekee luokkanousun keräämällä enemmän varallisuutta kuin mitä heidän vanhemmillaan on. Romaani kuvaa useita henkilöhahmoja, joista keskeisiä ovat Patty, Walter, Richard, Joey, Jessica ja Connie. Romaani kattaa ajanjakson Pattyn, Walterin ja Richardin nuoruudesta heidän myöhäiseen keski-ikäänsä saakka.

Patty, Walter ja Richard ovat yliopisto-opiskelijoita. Patty on urheilijatyttö, klassinen suorittaja, jolla on kompleksinen äitisuhde: "Patty meni hänen luokseen ja antoi halata itseään. Koska hänen äitinsä oli paljon pienempi, hän tunsi olevansa vähän kuin kaappikello, jota Joyce yritti nostaa ja siirtää." Patty tuntuu pitkälti mukautuvan muiden ihmisten näkemyksiin, hän ei juurikaan tunnu uskaltavan käyttää sitä vapautta ja ottaa sitä vastuuta, joka hänelle itselleen itsestään kuuluisi:

"'Mutta sinä tunnut minusta oikein mukavalta tyypiltä!' Walter sanoi. Patty tiesi sisimmässään, että Walter oli saanut hänestä väärän vaikutelman. Ja virhe jonka hän seuraavaksi teki, hänen elämänsä todella iso virhe, oli mukautua Walterin käsitykseen hänestä, vaikka hän tiesi ettei se ollut oikea. Walter tuntui niin varmalta hänen hyvyydestään, että sai lopulta hänetkin hyväksymään ajatuksen."

Walterilla puolestaan on pienituloinen perhetausta, ja hän on hyvin ahkera ja kulttuurisesti ja akateemisesti suuntautunut, toisin kuin hänen lapsuuden perheensä. Richard Katz on villi ja vapaa rokkari, jollakin tavoin yliopisto- ja työelämän vaatimusten ulkopuolella liikkuva hahmo, vaikka hänenkin elämässään on realiteetteja.

Vapaudessa kuvataan sävykkäästi menestymistä ja kuuluisuutta sekä niiden eri variaatioita. Arki ja siitä poikkeaminen määrittyvät eri tavoin riippuen siitä, mikä on tavanomaista ja kuuluu arjen piiriin ja mikä puolestaan on poikkeavaa ja sikäli kuuluu joko erityisiin ilon tai surun aiheisiin:

"Sitten Lucy jäi huulet raollaan ja julkean haastava katse silmissään odottamaan, nähdäkseen kuinka hänen läsnäolonsa - hänen olemassaolonsa draama - vaikuttaisi Katziin. Kaikkien kaltaistensa pimujen tavoin hän näytti vakuuttuneelta provokaationsa ainutkertaisuudesta. Katz oli, käytännössä kirjaimellisesti, törmännyt samaan provokaatioon sata kertaa aiemminkin, minkä johdosta hän joutui nyt siihen naurettavaan tilanteeseen, että hän tunsi omantuntonsa kolkuttavan koska ei pystynyt teeskentelemään provosoitunutta: koska hän sääli Lucyn urheaa pikku egoa, joka ajelehti avuttomana ikääntyvän naisen epävarmuuden merellä. Hän epäili, ettei pääsisi puusta pitkään Lucyn kanssa vaikka yrittäisi, mutta hän tiesi Lucyn ylpeyden saavan kolauksen, elle edes muodon vuoksi koettaisi esiintyä epämiellyttävästi."

Joey, Jessica ja Connie sen sijaan ovat seuraavaa sukupolvea, romaanissa ensin lapsia ja sen jälkeen nuoria aikuisia - ja heidänkin pitää tehdä omat päätöksensä suhteessa vanhempiinsa, vapauteen ja elämänvalintoihin.

Franzenin henkilökuvaus on nautittavaa luettavaa. Näin kuvataan esimerkiksi Connieta: "Connie ei ymmärtänyt mitään kokonaisuudesta, hän oli pelkkää syvyyttä vailla leveyttä. Kun hän piirsi huopakynillä, hän uppoutui tummentamaan yhden tai kahden alueen värisävyä jättäen loput kokonaan värittämättä ja sivuutti Pattyn hyväntahtoiset kehotukset kokeilla muitakin värejä."

Vapaus käsittelee useita suuria teemoja: yhteiskuntaa, arvoja, valintoja, ympäristökysymyksiä ja -vastuita, identiteettiä, minuutta... Lukiessani Franzenia oivalsin, että Jussi Valtosen Finlandia-palkittu romaani He eivät tiedä mitä tekevät (2014) on Vapaudelle - kenties Franzenille laajemminkin - paljon velkaa. Valtosen romaanin tapahtumat ja henkilöhahmot sekä romaanin laajuus ovat hyvin samankaltaisia kuin Vapaudessa.

Franzenin kirjoitustyyli (suomennos on oivallinen!) vaati minulta hetken aikaa totuttelua, sillä virkkeet ovat pitkiä ja niissä käytetään paljon lauseenvastikkeita ja upotettuja täsmennyksiä. Aluksi tämä tuntui hankalalta ja vaikeaselkoiselta, mutta kun romaani imi mukaansa, kielikin alkoi soida.

Kerrontatekniikka Vapaudessa on kiehtova. Pääosin kerronta fokalisoituu vuoroin keskeisten henkilöhahmojen näkökulmasta, mikä tuo romaaniin moniäänisyyttä ja moninäkökulmaisuutta ja on nykyromaaneille melko tyypillinen rakenne. Romaanissa on kuitenkin eräänlaisena mise en abyme -tyyppisenä upotuksena myös "Patty Berglund: Virheitä tuli tehtyä - Patty Berglundin omaelämäkerta hänen itsensä kertomana (kirjoitettu terapeutin ehdotuksesta)" ja sen jatko-osa "Patty Berglund: Virheitä tuli tehtyä (loppuosa) - Eräänlainen kirje omaelämäkerturin lukijalle". Nämä osiot kerrotaan osin minä- ja osin hän-muodossa Pattyn näkökulmasta, mutta sellaista kommentoivaa ja itsetietoista omaelämäkerrallista kertojaa käyttäen, joka tietää enemmän kuin sen, mistä on kertomassa, koska kertoo omasta menneestä elämästään tulevaisuudessa olevasta nykyisyydestä käsin:

"Ajan kuluminen oli outoa tavalla, jonka omaelämäkerturi pystyy nyt, saatuaan varsin runsaasti kokemusta tapetuista iltapäivistä, tunnistamaan masennuksen aikaansaannokseksi (yhtaikaa loputonta ja hirvittävän nopeaa; sekunnista toiseen tupaten täyttä, tunnista toiseen täydellisen sisällötöntä) - -."

"Koska omaelämäkerturi ei kykene muistamaan, mikä hänen tietoisuutensa tila oli kolmena ensimmäisenä opiskeluvuonna, hän yksinkertaisesti epäilee ettei ollut tietoisuuden tilassa ollenkaan. Hän tunsi olevansa valveilla, mutta itse asiassa hänen on täytynyt kävellä unissaan. Muutoin on vaikea ymmärtää miksi hän, mainitaksemme vain yhden esimerkin, otti niin läheiseksi ystäväkseen häiriintyneen tytön, joka käytännössä katsoen vainosi häntä."

Vapauden vahvuus on pitkä aikajänne. Romaani onnistuu kuvaamaan sitä, mikä ihmisessä on pysyvää läpi elämän, ja samalla sitä, kuinka ihminen muuttuu ja saakin muuttua. Pattyn elämä kokonaisuudessaan määrittyy jollakin tavoin virheiden tekemisen kautta, mikä näkyy hänen omaelämäkertateoksensa nimessä ja heijastuu myös ihmisiin hänen ympärillään: "Hänelle ei ollut yllätys, ettei Patty ollut ottanut yhteyttä, ja kuitenkin moinen hiljaisuus tuntui taktiselta vedolta, vihamielisyydeltä. Ihmiseksi, joka ei oman tunnustuksensa mukaan ollut tehnyt muuta kuin virheitä, Patty loi tekemisillään pelottavan varjon, mitä ne sitten olivatkin."

Vapaus kertoo siitä, mikä tapahtui, ja yhtä lailla siitä, mikä jäi tapahtumatta. Se, mikä tapahtuu, ei katoa, vaan kaikesta jää jälki - vaikka jälki ei olisikaan fyysisessä maailmassa havaittava. Tästä kertoo hienosti seuraava merleaupontylaista todellisuudentulkintaa edustava katkelma:

"Siihen kohtaan seinää ei jäänyt minkäänlaista jälkeä, ja kuitenkin se pysyi jälkeenpäin ikuisesti ympäristöstään erottuvana ja selvästi merkittynä. Se oli pieni maailmankaikkeuden koordinaatti, historiansa pysyvästi leimaama ja muuttama. Siitä paikasta tuli huoneeseen hiljainen kolmas olento hänen [Pattyn] ja Walterin lisäksi niiksi viikonlopuiksi, jotka he viettivät mökillä kahdestaan."

Tänä aikana, jolloin ihmisillä on halu jättää maailmaan itsestään jälki ja jolloin toisaalta maailmaan jää konkreettisia jälkiä meistä kaikista enemmän kuin koskaan aiemmin internetin selaushistorian, julkaistujen somesisältöjen ja tiedonkeruuohjelmien kautta, on virkistävää muistaa, että joskus järisyttävimmät jäljet ovat niitä, jotka ovat hyvin yksityisiä ja vain muistoissa.