Gummerus 2025. Alkuteos Ultra-Processed People. Suom. Lauri Sallamo ja Heidi Tihveräinen. Äänikirjana Storytelin kautta, 12 h 48 min. Lukija Raiko Häyrinen.
Chris van Tulleken toimii Lontoossa infektiotautilääkärinä ja University College Londonin apulaisprofessorina ja on väitellyt molekyylivirologian alalta. Hänen ruokateollisuutta ja ruokailusuosituksia kritisoiva tietokirjansa Ultraprosessoitua on julkaistu alun perin vuonna 2023 ja ollut siitä saakka median ja suuren yleisön kiinnostuksen kohteena.
Ultraprosessoitua on vetävästi ja popularisoidusti kirjoitettu kirja, jonka keskeisenä väitteenä on se, että maailman ruokateollisuus tuottaa lähinnä ultraprosessoitua ruokaa, koska sen tuottaminen on halpaa ja siitä saa parhaat voitot. Ruokateollisuuden säätely on varsin aukkoista, eikä ruokateollisuus kykene riittävään itsesäätelyyn, koska yritysten tehtävänä on tuottaa voittoa. Ultraprosessoidun ruoan vaikutusta ihmisiin ei vielä riittävästi tunneta - kun raaka-aineet pilkotaan molekyylitasolle ja näistä ainesosista sekoitetaan ruoankaltaista teollista massaa, kehon mekanismit eivät enää tunnista lopputulosta ravinnoksi ja eikä enää tuota esimerkiksi kylläisyyden tunnetta. Esimerkiksi keinotekoisten makeutusaineiden kanssa käy kirjan mukaan juuri näin: keholle annetaan signaali, että nyt sisään laitetaan makeaa eli energiaa, mutta kun keinotekoisissa makeutusaineissa ei olekaan energiaa kuten sokerissa, keho ei ymmärrä, mitä tapahtuu. Kirja väittää myös, että useista ultraprosessoiduista "ruoista" pyritään tekemään addiktoivia (mitä enemmän syödään, sitä enemmän myydään ja saadaan voittoa), ja rakentaa tätä kautta yhteyttä globaalisti kasvaneen ylipainoisuuden ja globaalin ruokateollisuuden tuottaman uktraprosessoidun "ruoan" välille.
Van Tulleken asemoituu kirjoittajana yksinäiseksi soturiksi (jonka taustalla tosin on yliopistotason tutkimusta ja muitakin tutkijoita) suurtaa ja pahaa globaalia rahanahnetta ruokateollisuutta vastaan. Van Tullekenin teoria ei vaikuta olevan aivan valmis tai täysin vedenpitävä, mutta se saa ajattelemaan. Mitä minä suuhuni laitan ja miksi? Entä jos sijoittaisin siihen, että söisin "aitoa" ruokaa? Van Tulleken argumentoi, että ultraprosessoidun ruoan addiktoivuus yhdistettynä siihen, että keho ei tunnista erilaisten mössöjen ainesosia ravinnoksi eikä reagoi niihin kylläisyyssignaalein, saa ihmisiä syömään liikaa, ahmimaan ja lihomaan. Oikeallakin ruoalla on mahdollista lihoa, mutta van Tulleken haastaa "perinteisten" ravintoterapeuttien ajattelun siitä, että ravinnon terveellisyyden kannalta tulisi keskittyä eri ravintoaineiden (kuten rasvojen, hiilihydraattien ja proteiinin) määriin ja väittää, että enemmän merkitystä on sillä, syökö ihminen lähinnä ultraprosessoitua "ruokaa" vai "aitoja" raaka-aineita ja prosessoitua (esimerkiksi tölkkipavut; kaikki ruoan käsitteleminen pilkkomisesta ja lämmittämisestä alkaen määritellään prosessoimiseksi) ruokaa.
Van Tullekenkin toteaa, että myös ultraprosessoituja ruokia on erilaisia, mutta ultraprosessointiin ilmiönä teos suhtautuu hyvin kriittisesti tai negatiivisesti. Nyrkkisääntönä ultraprosessoitujen elintarvikkeiden tunnistamisesta todetaan, että jos ainesosaluettelossa on jotain, mitä kotikeittiössä ei käytetä, kyse on ultraprosessoinnista. Teoksessa myös listataan esimerkkejä ainesosista ja avataan, mitä ne oikeasti ovat ja missä kaikkialla niitä käytetään. Näihin konkreettisiin esimerkkeihin tekisi mieli palata kirjallisesti, mutta harmillisesti Storytelissä teoksesta on tarjolla vain äänikirjaversio, ei e-kirjaa. Kiinnostuneille tiedoksi, että näitä asioita listataan ainakin teoksen luvussa 24.