Mel Robbins ja Sawyer Robbins: Let them -teoria - Elämän mullistava menetelmä, josta miljoonat puhuvat

 

Gummerus 2025. Suom. Kirsimarja Tielinen. Lukijana Katja Ståhl. Äänikirjana Storytelin kautta. 10 h 22 min.

Mel Robbinsin itseapukirja Let them -teoria on aikamoinen kuuntelukokemus. Katja Ståhl on aivan nappivalinta lukijaksi. Hänen tapansa artikuloida sopii teoksen tyyliin, joka on muodoltaan jutusteleva ja podcastmaisen väljä ja jonka esimerkit ovat arkisuudessaan puhuttelevia. Teoksessa toistetaan sanaliittoyhdyssana Let them -teoria niin monta kertaa, että se meinaa tulla uniin. Suunnilleen joka toinen virke tuntuu alkavan "Let them -teoria auttaa sinua ymmärtämään...". 

Kirja on monin paikoin sisällöltään aika kevyttä ja banaalia - alkupuoleltaan jopa siinä määrin, että meinasin siirtää äänikirjan roskakoriin. Teoksen toisessa osiossa sen sijaan on joitain oivalluksiakin, kuten lausahdus "Antaa aikuisten olla aikuisia". Antaa ihmisten elää omaa elämäänsä, tehdä omat virheensä ja valintansa. Omassa elämässään voi sitten valita, haluaako pitää elämässään ihmisiä, jotka ovat sellaisia kuin ovat. Tätä asiaa Let them -teorian toisessa osassa pyöritellään niin konkreettisten esimerkkien kautta ja moneen kertaan, että asia alkaa mennä lukijallekin perille. Toisessa osassa hahmotellaan kiinnostavasti myös ajatusta aikuisiän ystävyyksistä ja siitä, kuinka ihmiselämän rakenteet ovat lapsuuden ja nuoruuden aikana aivan erilaisia kuin aikuisuudessa ja kuinka se vaikuttaa siihen, että lapsena ja nuorena on eräällä tapaa myös helpompaa ystävystyä. 

Kolmannessa osassa teoksen punainen lanka sitten taas katkeaa ja sisältö on aika sirpaleista. Aikaansa ei välttämättä kannata käyttää Let them -teorian kuuntelemiseen (eikä taatusti lukemiseen! teosta olisi voinut tiivistää isolla kädellä), mutta lopulta kokemus oli ihan jees. Teos antaa kiinnostavan kurkistusaukon myös amerikkalaiseen kulttuuriin, jossa sekä selviytyminen että menestyminen ovat enemmän itsestä kiinni kuin hyvinvointivaltiossa - sekä toisaalta myös somemaailmasta tuttuun puhetapaan, jossa mitä tahansa ajatuskyhäelmää voi kutsua "teoriaksi" ja mitä tahansa juttutuokiota asiantuntijan kanssa "tutkimukseksi".

Patrik Radden Keefe: Kivun valtakunta - Suku, joka rikastui lääkeriippuvuudella

 

Gummerus 2023. Alkuteos Empire of Pain. Suom. Maija Heikinheimo. Storytelin äänikirja, 21 h 11 min.

Toimittaja Patrik Radden Keefen kirjoittama Kivun valtakunta - Suku, joka rikastui lääkeriippuvuudella on Yhdysvaltain (ja sieltä maailmanlaajuiseksi levinneestä tai leviävästä) opioidikriisistä kertova teos. Teoksen aikajänne on paljon pidempi kuin opioidikriisin, ja teos onkin 1900-luvun kattava Sacklerien suvusta kertova sukusaaga, joka samalla on kuvaus yritysmaailmasta ja sen lainalaisuuksista.

Sukusaagamainen taustoituksen kaltainen osuus on teoksessa pitkä. Sillä on kuitenkin oma merkityksensä, sillä se antaa syvyyttä ja kenties joitakin selityksiä siinä vaiheessa, kun teos keskittyy käsittelemään opioidikriisiä ja Sacklerin omistaman Purdue Pharman keskeistä osuutta kriisin luomisessa. 

Taustoitusosuudessa kuvataan 1900-luvulla lääkebisneksessä toimineita Sacklerin veljeksiä, eritoten Arthur Sackleria, joka kehitti lääkkeiden markkinointia ja mainontaa varsin lennokkaasti ja vapauksia ottaen ja möi 1900-luvulla muun muassa Valiumia - lääkettä, jonka senkin käyttö aiheutti ongelmia. 

Kivun valtakunta ei tavallaan sisällä sellaista tietoa opioidikriisistä itsestään, jota ei olisi jo tähän mennessä ollut saatavilla, mutta se törkeys, jolla Purdue Pharma ja Sacklerien suku toimivat myydessään ja markkinoidessaan vahvaa opioidilääkettä, näyttäytyy niin häikäilemättömänä ja sumeilemattomana, ettei lukijana tai kuuntelijana voi oikeastaan muuta kuin haukkoa henkeään. 

Lääkeyhtiöiden toiminnasta on ollut muutakin epäeettisyyteen liittyvää uutisointia, mutta Kivun valtakunta näyttää Purdue Pharman toiminnan bisneksenä, jossa tärkeintä on maksimoitu tuotto - sillä ei ole merkitystä, kuinka valheellisia markkinointiväitteet ovat, kuinka löyhällä moraalilla lääkettä jaellaan tai kun väärinkäyttö räjähtää käsiin eri puolilla Amerikkaa, kyse onkin vain yksilöistä, jotka ovat alttiita riippuvuuskäyttäytymiselle eikä lääkkeellä ole siihen mitään roolia. Huh huh! 

Myös se seikka, kuinka Sacklerit ovat halunneet profiloitua hyväntekeväisyyslahjoittajina ja taidemesenaatteina, kerrassaan hyviksinä - tarkasteltuna vasten sitä toimintaa, jota suku on harjoittanut bisnesrintamalla, niin huh huh sillekin.

Varsin huokailuttava teos siis, Kivun valtakunta. Ja saa olemaan kriittisempi sen suhteen, että siellä, missä kyse voi olla oman edun tavoittelemisesta - kuten bisneksessä - ei kannata olla itse liian sinisilmäisenä ja luottavaisena liikkeellä.

Jia Tolentino: Trikkipeili - Ajatuksia aikamme itsepetoksesta

 

Into 2022. Suom. Aura Nurmi. Alkuteos Trick Mirror: Reflections on Self-Delusion. Nextoryn äänikirja, 12 h 1 min.

Jia Tolentinon esseet ovat kiinnostavaa kuunneltavaa. Teos alkaa mediakriittisillä esseillä, joissa käsitellään esimerkiksi tosi-tv:tä ja internetiä, ja loppupuolen esseet keskittyvät naisen aseman käsittelemiseen ja esimerkiksi amerikkalaiseen hääkulttuuriin. Uskonto ja kirjoittaminen ovat tavalla tai toisella läpäiseviä teemoja kokoelmassa.

Tolentino kirjoittaa ilmiöistä kriittisesti ja myös itsekriittisesti, ja esseissä näkyy yleissivistys.

En uskoisi sanovani tätä, mutta olisin toivonut lukijan lukevan teoksen hieman hitaammin: artikulaatio on kyllä selvä, mutta kuuntelijana en ihan ehdi prosessoida kaikkea kuulemaani tällä lukutahdilla. Kenties täytyy vielä palata teoksen äärelle kirjallisessa muodossa.

Anniina Nurmi: Rakastan ja vihaan vaatteita

 

S&S, 2021. Nextory 7 h 21 min.

Anniina Nurmen tietokirja Rakastan ja vihaan vaatteita käsittelee vaateteollisuutta ja sen ettisyyttä niin suhteessa materiaaleihin kuin tuotantoonkin. Rakastan ja vihaan vaatteita on varsin kattava ja monipuolinen teos ja tekee hienosti näkyväksi sen, kuinka hankalaa vaatteiden eettisyyden tarkasteleminen on jopa vaatealan ammattilaiselle - puhumattakaan sitten tavallisen kuluttajan näkökulmasta. 

Nykymaailman globaalissa vaatetuotannossa koko tuotantoketjun tarkasteleminen läpinäkyvästi aina materiaaleista valmiiksi vaatteeksi ei tunnu onnistuvan sitten millään, ja teos paljastaakin suuria rakenteellisia ongelmia vaatetuotannossa: Rakastan ja vihaan vaatteita tarkastelee vaatetuotantoa toisaalta laajoissa ideologisissa konteksteissa ja toisaalta yksittäisten, konkreettisten esimerkkien kautta.

Anniina Nurmi on itse vaatesuunnittelija, joka on opiskellut alaa, ollut töissä Luhdan vaatesuunnittelijana ja perustanut (ja lopettanut) oman ekologisen vaatemerkin. Rakastan ja vihaan vaatteita antaa siis näkökulmia vaatetuotantoon monella tasolla.

Vaikka teoksen suurin ansio onkin mielestäni vaatetuotannon eettisyyden ja ekologisuuden määritelemisen hankaluuden paljastaminen, teoksen lukemisesta ei tule sellaista oloa, että tekisi mieli luovuttaa koko eettisyys- ja ekologisuuspohdinta. Teos viestii myös siitä, että ekologisin vaate on se, joka ihmisellä jo on vaatekaapissaan, ja saa pohtimaan omaa elämää kulutuskriittisesti. Teos paljastaa myös erilaisia viherpesun mekanismeja ja vaateteollisuuden omavalvonnan tekopyhiä rakenteita.

Suomessa vaatetuotantoa (vaatetehtaita ja ompelimoja) ei juuri enää ole, ja ylipäätään Euroopassakin ne ovat vähenemään päin. Vaatetuotanto itsessään esimerkiksi Kaukoidässä ei ole ongelma, mutta sen käytännön toteutukseen liittyy paljon sortoa ja sekä eettisiä että ekologisia ongelmia. 

Ihan mielenkiinnosta kirjan luettuani ryhdyin tarkastelemaan omaa vaatekaappiani ja vaatteideni Made in -lappuja, eikä lopputulos varsinaisesti yllättänyt minua mutta jollakin tasolla yllätti silti. Perusvaatekaapissani on noin neljä Suomessa tehtyä vaatetta: t-paita, jonka olen voittanut urheilukilpailussa 1990-luvulla; puuvillamekko, jonka olen ostanut kirpparilta joskus 2000- tai 2010-luvulla, melko varmasti Svala-merkkinen t-paita (paidassa ei ole Made in -lappua, mutta siinä lukee Svala of Finland ja olen ostanut paidan Svalan tehtaamyymälästä Kärsämäeltä) sekä itse neulomani bolero. Muutama vaatteista on tehty Euroopassa: Dewoltin merinoalusasut Liettuassa, Acliman merinoasut Virossa, jokunen vaate Portugalissa, Benettonin merinovillatakit Serbiassa, Noshin trikoopaidat jossakin päin Eurooppaa ja farkuista parit Turkissa, jos se lasketaan Euroopaksi. 

Eniten yllätyin kuitenkin Haloselta ostamistani farkuista ja neuleista sekä Novitan trikoopaidoista ja mekoista: molemmissa mainitaan vain valmistuttaja (Veljekset Halonen tai Novita), mutta ei mitään valmistajasta tai valmistusmaasta. En tiennyt Made in -merkinnän poisjättämisen olevan edes laillista, mutta kaipa se siten on. Tai ehkä ko. vaatteissa on alun perin ollut jokin pahvilappu, jossa on ehkä lukenut jotain.

Juha Itkonen: Anna minun rakastaa enemmän

 "Keittiöstä puuttuu ikkuna."

Teos, 2005. 398 s.

Olen aiemmin lukenut Juha Itkoselta vain novelleja (Huolimattomia unelmia), ja Anna minun rakastaa enemmän on ensimmäinen häneltä lukemani romaani. Romaanin henkilökuvaus on monikerroksista ja teemat koskettavia: yksinäisyys, iän mukanaan tuomat muutokset, unelmat ja elämänpettymys sekä itsepetos.

Anna minun rakastaa enemmän -romaanissa on kaksi kertojaa ja kärjistetysti sanottuna yksi päähenkilö. Romaanin päähenkilö on Suvi Vaahtera, josta kehittyy maailmankuulu rocktähti Summer Maple. Suville itselleen kertojaääntä ei kuitenkaan anneta. Romaanin kerronta suodattuu toisaalta Suvin äidin, Leenan, kautta, toisaalta Antin, joka on tuntenut Suvin nuoruudestaan asti. Romaanissa kerrotaan siis Leenan ja Antin elämästä, mutta kummankin elämän keskipisteessä on Suvi Vaahtera, Summer Maple.

Suvi Vaahtera on vanhempiensa, Leenen ja Riston, ainoa lapsi. Ainoana lapsena hän on vanhempiensa silmäterä ja suuren rakkauden kohde ja rocktähdeksi ja Summer Mapleksi muututtuaan hän määrittelee ja hallitsee pitkälti myös vanhempiensa elämää, tai pikemminkin hänen brändinsä ja sen mukanaan tuoma julkisuus, jolta vanhemmatkaan eivät voi säästyä. Antti ja Suvi puolestaan tutustuvat teini-ikäisinä, soittavat samassa bändissä ja elävät teinirakkautta, ja suhde muodostuu Antin elämää vahvasti määritteleväksi ja ohjaavaksi seikaksi. Periaatteessa romaani siis kertoo Leenasta ja Antista, mutta kaikki kiertyy Suvi Vaahteran ympärille.

Kerrontaratkaisu on kiehtova, sillä se toisaalta havainnollistaa ihmisten välistä yhteyttä eli sitä, kuinka tulkitsemme toisiamme ja kuinka paljon kuvittelemme ymmärtävämme toisiamme ja kuinka lopulta jokainen meistä kuitenkin elää omaa elämäänsä eikä voi määritellä toisen elämän suuntaa tai valintoja; toisaalta kerrontaratkaisu laittaa lukijankin julkkiksen, tässä tapauksessa Summer Maplen, ulkopuoliseksi tarkastelijaksi, vaikkakin päästääkin lukijan julkkiksen sisäpiiriin.

Anna minun rakastaa enemmän -romaanin kerronnassa on paljon kaihoa. Kohtauksessa Suvi Vaahteran varhaislapsuudesta kuvataan hidasta ajankulua, kuinka aika tuntui olevan erilaista ennen, menneisyydessä: "Hae kamera. Risto hakee. Kohta Risto on lattialla polvillaan ja kääntelee linssiä. Aikaa ennen digitaalia, hidasta, kaunista aikaa. Kaitafilmi palaa, kamera surisee - -."

Yksi romaanin keskeisistä teemoista on ihmiselämän ajankulu ja vanheneminen, nuoruudesta luopuminen. Äiti Leena pohtii elävästi nuoruuden hybristä, voittamattomuuden ja kuolemattomuuden tuntua:

"Ennemmin tai myöhemmin - - hulahtaa vartalon läpi viileä varmuus maailman rajattomuudesta, siitä että tämän kevään jälkeen tulee toinen kevät ja toisen jälkeen kolmas, että keväitä kaiken järjen mukaan on edessä vielä kymmeniä, kuusikymmentä, hyvänen aika, melkein sata, joka tapauksessa enemmän kuin yksi ihminen tarvitsee, enemmän kuin saattaa käsittää, ja näiden keväiden kuluessa, jonakin näistä keväistä voi vielä itsekin muuttua vaikka miksi, ihmiseksi jota ei vielä osaa edes kuvitella. - - se ajatus, se siunattu tunne saattaa tulla missä tahansa ja milloin vain, aamulla raitiovaunussa, yöllä omassa sängyssä, juhlissa parveketupakalla, eikä sitä osaa nimetä eikä arvostaa, ei edes tunnistaa tunteeksi ennen kuin se lakkaa tulemasta: vasta silloin tajuaa että se kuului  nuoruuteen eikä elämään."

Sama teema tulee esiin myös Antin kerrontajaksossa, se kuinka "voi itsekin vielä muuttua vaikka miksi, ihmiseksi jota ei vielä osaa edes kuvitella", mutta näkökulmasta, jolloin "tajuaa että se kuului nuoruuteen eikä elämään":

"Minä en koskaan saa tietää mitä muuta minusta olisi voinut tulla, ei kukaan ihminen koskaan saa. Ehkä todella on niin, ehkä kaikki ihmiset näissä viidessä metsänlaitaan kloonatussa talossa hautovat toteutumattomia elämiään, ja jos näin on, minua tosiaankin pelottaa asua täällä: pelottaa törmätä pysäköintikatoksessa naapurin ilmeettömään insinööriin, pelottaa istua taloyhtiön kokouksessa riitelemässä vastikkeesta, pelottaa juoda isännöitsijän tarjoamaa marjamehua pihan hilpeiden isien kanssa huhtikuussa kun taas järjestetään kevättalkoot ja narsissit istutetaan kukkapenkkeihin ja kyljykset ja grillimakkarat ja kananrinnat tirisevät yhteisillä rahoilla hankitussa kaasugrillissä. - - Täällä kaikkien espoolaisten kaikki järjettömät haaveet paisuvat paisumistaan, nehän tässä talossa vinkuvat, eivät suinkaan patterit, mikä hirveä ulina, ei pelkästään tik tak tik tak, uiuiuiuiviuuuuu myös, ja kun ikuisesti toteutumattomat unelmat jonain kauniina päivänä räjähtävät silmille, niiden riekaleita kerätään kuin koiranpaskoja pihamaalta: kuralätäköistä, likaisista lumikasoista, koivujen orvoilta oksilta."

Kohtaus on paitsi oivallinen elämänvalheen kuvaus, toisaalta sijoitettu mitä ilmeisimpään ylemmän keskiluokkaisuuden kritiikin kärjistettyyn miljööseen, Espooseen.

Kadonnut nuoruus ja sen menetyksen luoma nostalgia ja suru ilmenevät hienosti kohtauksessa, jossa Leena on saapnut Lontooseen tapaamaan tytärtään, Summer Maplea:

"Sama kaupunki kuin 30 vuotta sitten: samat kadut, samat talot, sama taivas. Lautalla Norjasta Newcastleen ja bussilla alas Lontooseen, minä ja Helena - norjalaisten perässä homeiseen retkeilymajaan Tottenham Court Roadille ja sieltä päivisin Charing Cross Roadille levykauppoihin. Green Parkissa yhtenä yönä me joimme päämme sekaisin ja melkein irtaannuimme ruumiistamme, niin kaukana se oli solukämpästä ja sihteeriopistosta. Pitkätukkaisia poikia, arvoituksellisia tyttöjä, yksi joka luki Ginsbergiä ääneen, Grateful Dead, eikä siitä niin kovin kauan ole, kasvot muistaa, jonkun nimenkin, missä he ovat nyt, missä, yksin orpo piru kävelen Piccadilly Streetiä puiston ohi ja joudun lopulta aukiolle, missä ihmiset ovat nuoria ja kiireisiä ja kaupungin kovettamia. Mitä sinä täällä, vanha nainen neonvalojen keskellä; mene museoon niin kuin muut ikäisesi, katso maalausta ja huokaa sen kauneutta, kanna muistosi kotiin ja näe siitä hillittyjä unia. Kamala tunne, pimeä kuoppa keskellä kirkasta päivää, ja minun on paettava pubiin odottamaan kunnes sieluni saapuu."

Kerrontaratkaisustaan johtuen Anna minun rakastaa enemmän -romaanin keskiöön nousee myös muistamisen tematiikka. Muistot voivat hallita ihmisen elämää näin, miten Antti ilmiön kokee:

"Minussa on jokin vika, minä en kerta kaikkiaan osaa unohtaa. Että voi maata vuosikausia vierekkäin jonkun ihmisen kanssa, jakaa pelkonsa ja toiveensa suunnitelmansa: että tämä ihminen sitten yhtäkkiä vain lähtee ja kantaa kaiken tämän mukanaan. Että voi läpikotaisesti tuntea toisen ihmisen ruumiin, todella tuntea niin kuin omistaisi; että tämä kyseinen ruumis nyt on tuhansien kilometrien päässä, ikuisesti kosketukseni ulottumattomissa. Käsittämätöntä, käsittämätöntä pelkästään se, että paikat eivät muista ihmisiä: miten jokin minulle merkityksellinen kadunkulma voi jatkaa olemistaan tavallisena typeärnä risteyksenä, jossa lyhtypylväät särisevät ja liikkeet vaihtuvat toisiin ja minä olen vain yksi miljoonista, nimetön sielu kirkuvissa liikennevaloissa."

Paikkojen "muistista" on kirjoittanut hienosti filosofi Maurice Merleau-Ponty, jonka näkemyksen jaan pikemminkin kuin Antin kokemuksen. Vaikka ihmisestä saattaa tuntua siltä, että elämä jatkuu hänen ympärillään ja hän itse elää menneessä, kuten Antti yllä kuvatussa tilanteessa, fenomenologi Merleau-Pontyn mukaan paikat itse asiassa kantavat mukanaan kaikkia aikoja, kaikki ajat ikään kuin romahtavat nykyhetkeen. Se voi tapahtua paitsi ihmisen kokemusten ja muistojen kautta, kuten Antille yllä, toisaalta myös siten, että menneisyys myös konkreettisesti näkyy ja on läsnä tässä hetkessä, vaikkapa kaiverruksena pulpetin kannessa tai kolhuna sängyn jalassa. Antti kokee ahdistusta menetetystä menneisyydestä, jonka hän uskoo ainoastaan itse muistavansa ja siksi ahdistuu, mutta merleaupontymäinen tulkinta on sävyltään kaikenkattavampi ja mielestäni sikäli lohdullisempi - kaikki on tässä.

Anna minun rakastaa enemmän -romaanissa on paljon melankoliaa. Se tulee ilmi muun muassa Leenan kerrontajaksossa olevista yöllisistä keskusteluista, joita Leena käy miehensä Riston kanssa:

"Perhe on lähtökohtaisesti surullinen yksikkö, Risto sanoo. Jos mihinkään, se perustuu väärinymmärrykseen.
        Väärinymmärrys koskee kaikkia, jokaista perheenjäsentä, Risto sanoo. Perheenjäsenet eivät ikinä näe toisiaan ihmisinä: he näkevät toisensa vanhempina ja lapsina, eivätkä nämä ole mitään muuta kuin rooleja jotka ikuisesti kätkevät todellisen minän."

Leenan ja Riston keskustelut tekevät näkyväksi yhden romaanin pääteemoista, ihmisten väliset suhteet, niiden tulkinnallisuuden ja ihmisten yksinäisyyden. Aivan kuten romaanissa Leena ja Antti tulkitsevat Suvi Vaahteraa, niin me kaikki tulkitsemme elämässämme muita. Tulkintamme ovat erilaisia ja henkilökohtaisia, ja onko niistä lopulta mikään "oikea". Ihmisen olemus tuntuu pakenevan määrittelyjä, olevan postmodernisti aina jotakin muuta tai jossakin muualla.

Desző Kosztolányi: Nero, verinen runoilija

"Vain yksi ainoa uninen ääni kuului."

Gummerus 1944. Suom. Väinö Olkkonen. Unkarinkielinen alkuteos Nero, a véres költő, 1922. 302 s.

Desző Kosztolányin romaani Nero, verinen runoilija kertoo Rooman keisari Nerosta. Romaani näyttää ylhäisessä asemassa olevan henkilön elämän tyhjyyden sekä keisarin itsensä että hänen lähipiirinsä näkökulmasta.

Romaanin alussa Nero nousee valtaistuimelle hallitsemaan Roomaa. Hän on nuori poika, jolla on nuoren harkitsemattomat huvit. Jo alun perin häntä ahdistaa palatsi ja hänen asemansa tarjoamat loputtomat mahdollisuudet. Nero näytetään itsekeskeisenä ja tyrannimaisena luonteena, mutta koska hänen ratkaisujaan tarkastellaan usean henkilöhahmon kautta, syntyvä kokonaiskuva on uskottava - vaikkei sitä kauniina voi pitää.

Tiedämme historiasta, että toinen tyranni, Hitler, haaveili myös taiteilijan urasta. On spekuloitu, jos hän olisi onnistunut taidemaalarina, olisiko maailma säästynyt holokaustilta. No, Kosztolányin romaanissa keisari Nero innostuu runoudesta, eikä siitäkään seuraa mitään hyvää.

Filosofi Seneca näytetään henkilönä, joka on pitkälti vastuussa Neron kasvatuksesta. Senecan persoonallisuutta luonnehditaan näin: "Hänellä ei ollut muuta uskontoa kuin kirjoittaminen, ja hänen vakaumuksensa, minkä alituinen miettiminen ja ajatteleminen olivat lopulta saaneet perin horjuvaksi, heilahteli aina sen puolelle, jonka kanssa hän puhui." Seneca kykeneekin selviämään romaanin maailmassa melko pitkään, mutta kaikkivaltiasta Neroa ei lopulta pidättele mikään. Seneca näytetään yhtenä tämän helvetinkoneen, Neron, rakentajista, eikä Neron valta johda missään vaiheessa hyvään. Lopuksi Seneca näkee ratkaisuksi vain luovuttamisen: "'Nyt on koetettava hymyillä' hän [Seneca] huokasi, 'niinkuin syksy, yksinkertaisesti ja lempeästi. Syksy, mikä ei halua enää mitään.'"

Romaani näyttää sen, kuinka rumaa jälkeä tulee vallan, taiteen ja mielistelyn yhteenliittymästä. Nuoruusajan toilailujensa jälkeen Nero nimittäin innostuu runoudesta. Kun hän on lukenut pitkän yön pimeydessä kirjoittamansa ensimmäisen runonsa kasvattajalleen Senecalle, Seneca reagoi siihen näin:

"Seneca pyyhkäisi otsaansa karistaakseen välinpitämättömyyden, mikä oli kuin harmaa hämähäkinverkko vastustamattomasti takertunut häneen pitkän, puisevan runon vaikutuksesta. Hän toivoi voivansa punehtua ja innostua."

Koska Nerolla on kaikki valta, hänen lähipiirinsä kannattaa suhtautua häneen kannustavasti ja ihailevasti jo omankin etunsa vuoksi. Toisaalta tilanne tarjoaa myös lähes loputtomat manipuloimisen ja hyötymisen mahdollisuudet lähipiirille. Kosztolányin romaani näyttää naiset vahvoina hahmoina, jotka onnistuvat halutessaan taitavuudellaan ohjailemaan tapahtumia kulisseissa, vaikka pintapuolisesti näyttääkin siltä, että miehet tekevät kaiken.

Toinen tällainen vahva naishahmo on Neron äiti, joka keisarin nuoruudessa pitää todellista valtaa käsissään keisarin huvitellessa omituisella tavallaan kaupungin yössä. Runousvaiheessa kuvioihin astuu mukaan Poppaea, joka vaikuttaa kulisseissa niin voimakkaasti, että Nerosta tulee kuin tuleekin "kuuluisa runoilija". Nero ei siedä todellista lahjakkuutta ja todellisia kilpailijoita runouden saralla, joten ne, joita Poppaea ei koneistollaann kykene vaientamaan, vaientaa Nero itse.

Nero kokee pahimmaksi kilpailijakseen sairaalloisen velipuolensa Britannicuksen, joka kirjoittaa erikoisia ja omaperäisiä runoja, jotka jäävät lukijan mieleen kummittelemaan pitkäksi aikaa. Nero koettaa ostaa Britannicuksen, mutta kaikki ei olekaan kaupan:

"'Kaikki on minun', Nero huusi raivoissaan ja suunniltaan ja polki jalkaansa. 'Sekin, mitä ei ole.' Tuntui kuin Britannicus olisi pudistanut päätään. Hän ajatteli: Ei, se on minun. Se on yhä minua, mitä ei ole. Se ei ole sinun. Sinun on vain kaikki muu."

Kosztolányi kirjoittaa ajattomaan ja kuulaaseen tyyliin. Ironialtakaan ei tosin vältytä. Nykylukijan silmiin tuntuu huvittavalta keisari Neron lääkärin tapa ohjailla hallitsijaansa silloin, kun tämä kokee epävarmuutta runoilijanlahjakkuutensa kanssa:

"Athenaeus [lääkäri] - - käski valmistaa pieniä tauluja, joihin oli värillisin kirjaimin kirjoitettu rauhoittavia, viihdyttäviä, voimistavia lauseita. Ensimmäisessä oli sinisellä ja keltaisella - rauhan väreillä: Olen hyvin rauhallinen. Keisarin, joka makasi selällään, piti katsella sitä. Myöhemmin orjat näyttivät uutta taulua, jota potilas silmäili taas pari minuuttia. Punaiset ja siniset kirjaimet muodostivat kreikkalaisen lauseen. Siinä säteilivät vallan värit: Kaikki voima on minun. Pienemmistä sinipunaisista ja keltaisista kirjamista syntyi kauneuden loitsu: Apollo hymyilee minulle. Sitten oranssi ja vihreä sytyttivät iloa mieleen: Minä laulan ihanasti. Lopuksi tulivat punaiset kirjaimet yksin, sekoittamattomina. Varma, voimakas, vastustamaton innoitus: Olen suuri runoilija."

Voimatauluja keisarille! Miksipä ei.

Kaikesta edellä mainitusta huolimatta romaani näyttää henkilöhahmonsa, mukaanlukien Neron, moniulotteisina ja samastuttavina, kärsivinä ja rakastavina, kerrassaan inhimillisinä olentoina. Nero, verinen runoilija on jollakin tapaa katharttista luettavaa. Romaani tarkastelee ihmisyyden inhimillisiä puolia ja eritoten vallan seuraamuksia erilaisista näkökulmista tarkasteltuna.

"Missä on kärsimyksen raja? Siinä, missä voimamme loppuvat. Kun kärsimys kohtaa kestämiskykymme rajan, se tuhoaa itsensä. Joka epätoivoon vaipuneena kärsii tuskaa eikä mitään toivoa ole, hän ei tätä toivoa kadota, sillä hän tietää, että silloin kun kärsimys tulee mahdottomaksi kestää, se muuttaa muotonsa joksikin muuksi. Kukaan ei voi kärsiä enemmän kuin ihminen."

Marko Annala: Värityskirja

"Leikkimaasto alkaa suoraan takaovelta."

Like 2017. 203 s.

Suomessa masennus on kansantauti. Koulukiusaamisesta on puhuttu jo pitkään ja sosiaalinen media on tehnyt näkyvämmäksi myös aikuisten kiusaamisen. Marko Annalan vaikuttava omaelämäkerrallinen esikoisromaani Värityskirja tekee näkyväksi kiusaamisen ja masennuksen välisen suhteen - tai oikeastaan kiusaaminen on sanana silkka eufemismi, kysymys on väkivallasta, minkä tämäkin romaani nostaa perustellusti esiin. Värityskirja on ehdottoman suositeltavaa lukemista kaikille.

Romaani kuvaa päähenkilö-minäkertojan lapsuutta, nuoruutta ja aikuisuutta, ja siinä missä masennus ja paniikkihäiriö luovat teokselle pohjan, teoksen keskiössä on kuitenkin luovuus ja ajatus eteenpäin pyrkimisen tärkeydestä: ihminen ei pääse irti kokemuksistaan ja historiastaan - vaikka tietoinen muistijälki olisikin "hauras, niin hento hipaisu pintaa, ettei se paljasta pölyn alta mitään", kuten minäkertoja toteaa - niin menneisyyden kokemuksiin ei kannata jäädä kiinni.

Värityskirja on myös romaani unelmista ja niiden toteutumisesta, sillä "Kuinka katkeransuloista onkaan, että ihmisen vanha unelma alkaa toteutua juuri kun on luonut muita unelmia ja alkanut hellittää vanhoista". Värityskirjaa voi lukea myös kurkistuksena suomalaiseen rock-elämään, sillä romaanissa kuvataan myös Mokoma-yhtyeen synty ja nousu kuuluisuuteen.

Romaani on voimakastunnelmainen. "Koen kehoni olevan kuin ruumisarkku, johon mieleni on suljettu" - paniikkihäiriö, sen lähestyminen ja paini paniikkikohtausten kanssa kuvataan samastuttavasti.

Synkistä teemoistaan huolimatta Värityskirja ei ole synkkä romaani, vaan siinä on valoa ja merkitystä: "Ihmisen on pystyttävä vastaamaan kysymykseen olemassaolonsa oikeudesta. Jos ei pysty, masentuu vuorenvarmasti. Ihminen tarvitsee syyn olemiselleen. Joku löytää sen tekemisestä, joku tekemisen tuloksista. Nuorena ensirakkaus sen selittää. Myöhemmin syliin tunkevat lapset kirkastavat syyn. Mutta pohjimmiltaan ihmisen olisi osattava löytää syy olemassaololleen vailla muita tekijöitä. Jos minulla olisi vain tämä oma olemiseni eikä mitään muuta, miksi olisin?"

Hanna Weselius: Alma!

"Poika on nuori, ehkä vasta kuusitoista."

WSOY 2016. 207 s.

Alma! on Hanna Weseliuksen esikoisromaani, joka voitti Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon vuonna 2016. Alma! ei ole kaikkein helpommin lähestyttävä romaani, sillä se on moniääninen, kollaasimainen ja provokatiivinen. Ytimessä on naiseus, huutomerkillä varustettuna, kuten nimestäkin näkee. Alma! ei ole pohdintaa tai vellomista, vaan suoraa puhetta myös siinä konkreettisessa merkityksessä, että romaani osoittaa sanansa suoraan henkilöille, kuten nimihenkilö Alma Mahlerille.

"Ei ole olosuhteita, joihin ihminen ei saattaisi tottua, varsinkin, jos hän näkee koko ympäröivän maailman elävän niissä. Tiedätkö, Alma, kuka tämän virkkeen on kirjoittanut? Olisitkohan sinä noin sokea, jos olisit edes vähän seurannut aikaasi ja lukenut ajatuksella muutaman klassikkoromaanin sen sijaan että olet kulkenut linnunpönttö päässä, niiaillut ja nöyristellyt omassa kodissasi ja avioliitossasi? Sinusta ei ollut mitään hyötyä suffragettien sukupolvelle. Kuulitko sinä koskaan Emmeline Pankhurstista? Et. Sinä olit jo nuorena lehmä.
        Lehmä! Minäpä määrittelen sinulle lehmän. Lehmä on suurisilmäinen mukavuudenhaluinen maitoa tihkuva eläin, joka viihtyy laumoissa ja kääntyy aina selkä tuuleen päin. Siinä se kustannustehokkaana märehtii ruohotuppoaan eikä ole pätkääkään kiinnostunut maailman menosta. Ja kun tuuli kääntyy, koko lauma kääntyy. - - Niin kuluu lehmän elämä, siinä se kääntyilee laitumella lyhyet päivänsä kuin valtava tuuliviiri, tulee välillä siemennetyksi, synnyttää, antaa ottaa vasikkansa itseltä pois, antaa kaiken maitonsa pois mitään kysymättä ja kävelee lopuksi omin jaloin kesysti mökeltäen teuraalle. Sille ei pidetä muistotilaisuutta, mutta jos pidettäisiin, lehmää muisteltaisiin hyvänä lypsäjänä. Niin ja niin monta litraa siitä saatiin irti."

Almaa puhutellaan myös mitä mehevimmin metaforin, joista suosikkini on "sinä Alma, sinä marinoitu luumu" - tätä käytetään puhuteltaessa Almaa siinä vaiheessa, kun tämä on jo elämänsä ehtoopuolella ja viihtyy hyvin likööripullon seurassa. Kerrassaan herkullista kieltä! Weseliuksen provokatiivisessa tyylissä minua viehtättää myös jonkinlainen tietoisenoloinen anakronistisuus: tarkasteltaessa 1900-luvun alun ja puolivälin ihmisiä ja ilmiöitä käytetään osin nykyajalle tyypillistä ilmaisua, esimerkiksi voidaan todeta "poiaystävä sekosi", joista termeistä kumpaakaan on vaikeaa kuvitella käytetyn kyseisenä aikana.

Itse asiassa Alma!:ssa on paljon samaa kuin Anja Kaurasen aikanaan hätkähdyttäneessä feministisessä esikoisromaanissa Sonja O. kävi täällä (1981), joka sekin käsittelee naiseuden odotuksia ja stereotypioita ja tekee sen räväkästi. Alma! vain ei tarkastele maailmaa yhden henkilön näkökulmasta.

Naiseuden normeja käsitellään osuvimmin henkilöhahmojen ajatusten virtaa seuraamalla, mistä seuraavat kaksi esimerkkiä. Ensinnäkin joka naiselle samastuttava tilanne bussista lähtöä tekevästä keski-ikäisestä Ainosta:

"Aino pyyhkii silmiään, haroo tavaransa laukkuun, taputtelee taskujaan, onko minulla jotain taskuissa? Mitä minulla pitäisi olla taskuissa? Hanskat? Lasikenkä? Tuhkaa? Herneitä? ja poukkoaa pois."

Niinpä - mitä naisella pitäisi olla taskuissaan? Mitä joka nainen kantaa näkymättömissä taskuissaan?

Toinenkin esimerkki on Ainosta ja siitä, kuinka meissä jokaisessa on opittuja kerroksia, joita kannamme mukanamme, oli se sitten järkevää tai ei, ja joihin me emme ehkä edes pysty vaikuttamaan:

"Aino on - - noudattanut äidin neuvoa: katso aina suoraan eteenpäin, näytä siltä kuin olisin menossa jonnekin. Miksi sitäkin neuvoa pitää noudattaa, se on vain jäänyt mieleen eikä ilmeisesti poistu sieltä koskaan."

Alma! havainnoi myös nykymaailman ilmiöitä, kuten netin vihapuhetta, esimerkkitapauksenaan tapa, jolla "juorulehtien sivuilla omaa glamour-elämäänsä viettävää viihdetanssijaa" käsitellään anonyymeissa kommenttiketjuissa. Romaani onnistuu näyttämään tällaisten tekstien kirjoittajat naurettavassa valossa, asettamaan mittasuhteita paikoilleen:

"Eikä tämä lopu. Paskakuoro jatkaa silmänkantamattomiin. Se tosiaankin on aina asemissa. Nämä pedot päivystävät hehkuvien ruutujensa äärellä lähiöittäin, kerrostaloihin pinottuina pahnueina, ikkunat huurussa, viemärit tukossa, paksut verhot kiinni vedettyinä, ja ovat mihin tahansa vuorokaudenaikaan valmiita tanssahtelemaan näyttämölle, areenalle, sen keskipisteeseen, maahan lyödyn tumman hahmon äärelle kummastelemaan, venyttelemään kaulojaan: kas, se nytkähtelee."

Alma! muistuttaa pikemminkin novelli- tai esseekokoelmaa kuin romaania, sillä siinä on monia havaintoja ja ajatuskulkuja, jotka liittyvät toisiinsa lähinnä temaattisesti. Sikäli Weseliuksen tyyli tuo mieleen myös Milan Kunderan, jolle romaanihenkilöt ovat marionettimaisia hahmoja, joiden tehtävänä on elävöittää abstraktien käsitteiden pohdintaa. Kundera tosin on juoni- ja tarinakeskeisempi kirjoittaja, Weselius puolestaan kielenkäytössään Kunderaa paljonkin pisteliäämpi, samalla myös humoristisempi.

Yksi tällainen temaattinen ajatusketju liittyy meitä ympäröiviin esineisiin ja siihen, miten suhtaudumme niihin. Useiden sivujen mittainen kuvaus on kokonaisuudessaan osuva, ja se huipentuu tähän johtopäätökseen:

"Jatkuvaa surua, loppumattomana jonona soivia lauluja ja esineiden epäempaattista tanssia hyllyissä ja laatikoissa, jatkuvaa surua josta et pääse irti vaikka tukit korvasi ja vaikka uupumattomana pyyhit pölyjä esineistäsi ja jalkalistoistasi, jatkuvaa surua joka panee katseesi harhailemaan ja väistelemään muita ihmisiä, surua josta et pääse irti koska sinä itse olet se joka teet lauluista ja esineistä ja jalkalistoista sen mitä ne ovat."

Alma! on kiinnostava teos, jonka ajatuksia ei voi purematta niellä.

Antti Ritvanen: Miten muistat minut

Ne olivat jääneet asuntoon kaksin, äiti ja Linde.

Otava 2016. 462 s.

Jos tähän aikaan vuodesta voi veikata Helsingin Sanomien esikoiskirjakilpailun voittajaa, vahva ehdokkaani on Antti Ritvasen romaani Miten muistat minut. Kerronta on kuulasta muttei siloteltua, henkilöhahmot ovat kiinniostavia ja rakenne on toimiva. Romaanin päähenkilö on Jesse Vuorinen, lapsesta nuoreksi aikuiseksi, ja toinen keskushenkilö on hänen äitinsä, kuuluisa kirjailija Marjatta Aalto. Kerronta fokalisoituu näiden kahden henkilöhahmon läpi ja kerrotut asiat ristivalotetaan kiinnostavalla tavalla.

Miten muistat minut on ennen kaikkea romaani äidin ja pojan välisestä suhteesta ja taiteilijaelämästä. Ritvanen on ammatiltaan psykologi, mikä näkyy romaanissa hienovireisyytenä ja osin eksplisiittisestikin, kun Jesse käykeskustelemassa elämästään ammattilaisen kanssa ja kun äiti hurahtaa erilaisiin terapioihin. Romaani ei kuitenkaan ole kaunokirjalliseen asuun puettu sairaskertomus tai psykologian luento, vaan psykologinen ulottuvuus tuo syvyyttä romaaniin.

Taitelijaelämän kuvauksena Miten muistat minut on varsin raadollinen. Marjatta-äiti on ehkäpä itselleen ja taiteelleen uskollinen, mutta siitä saavat kärsiä muut. Päihdekuvauksien kautta romaani muistuttaa myös rokkielämäkertaa - ja onhan sille alibikin. sillä Jessen isä on töissä musiikkialalla ja äidin elämän rakkaus on suomalainen rocktähti.

Romaanin kerrontaan tuo uskottavuutta sekin, että fiktiivisten teosten, bändien ja lehtien lisäksi mainitaan todellisia suomalaisia kirjailijoita, muusikkoja ja lehtiä. Myös taiteilijaäidin julkaisut - runokokoelmat, (omaelämäkerralliset) romaanit ja niin edelleen on nimetty ja kuvailtu kiinnostavasti.

Antti Ritvasen esikoisromaani jättää odottamaan tulevaa tuotantoa hyvin kiinnostuneena.


* * *

Lukuhaaste 2016:
3. Kirjassa rakastutaan
8. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa en ole lukenut aiemmin
13. Kirjan nimi on kysymys
17. Kirjassa juhlitaan
41. Kkirjassa lähetetään kirjeitä
44. Kirjassa joku kuolee
45. Suomalaisesta miehestä kertova kirja
49. Vuonna 2016 kirjoitettu kirja

Kari Hotakainen: Ihmisen osa

"Minun nimeni on Salme Sinikka Malmikunnas ja kaikki mitä minä sanon, painetaan sanasta sanaan tähän kirjaan."

Siltala 2009. 276 s.

Kari Hotakaisen Ihmisen osa on mainio romaani. Se on kertomus kertomisesta ja tarinoista, siitä, miten ja kenen kertomina tarinat ovat olemassa, kenellä on positio kertoa siten, että ihmiset kuulevat, kuuntelevat ja ovat kiinnostuneita kuulemaan tarinan. Tällainen henkilö on tietysti kirjailija. Ihmisen osan kirjailijalla ei tosin aluksi mene kovin hyvin: hän maleksii kriisissä ja tarinatta kirjamessuilla, missä hän kohtaa romaanin keskushenkilönaisen, Salmen, joka on eläköitynyt nappikauppias mutta jolla eittämättä on kertomisen lahja. Sen kirjailija huomaa heti hetken kohtaamisessa tupakkapaikalla, ja niinpä hän tarjoaa naiselle diiliä: jos nainen kertoo tarinansa ja kirjailija saa kirjoittaa siitä romaanin, nainen saa 7 000 euroa.

Romaani käsittelee siis myös kysymyksiä siitä, mikä kaikki on kaupan ja mihin hintaan. Möisitkö sinä elämäsi 7 000 eurolla? Rahan, vallan ja kertomisen tematiikka näkyy muutoinkin henkilöhahmojen tasolla. Naisen jo aikuisilla lapsilla ei mene kovinkaan vahvasti, mutta heidän peilinään on toisaalta vahvatahtoinen, ohjaileva ja hyvää tahtova äiti sekä mystinen audimies Kimmo, jonka hahmon kautta romaani irvailee niille hyväosaisille, joilla on kylmä, kova ja itsekeskeinen maailmankuva:

"Rupusakit vaelsivat muovikassit käsissään huolettomina ja vastuuttomina, täysin tietämättöminä varakkaiden huolista. He ripustautuivat sosiaaliseen turvaverkkoon ja keinuivat pikkukännissä iltapäiväunille. Yhteiskunta oli rakentanut heille monimutkaisen, mutta toimivan järjestelmän, joka mahdollisti sen, että he saattoivat hetkenä minä hyvänsä luovuttaa ja tipahtaa selkä edellä ja kädet sivuilla taaksepäin vuokratalon katolta varmoina siitä, että työttömyyskorvauksista ja toimeentulotuista kudottu verkko odotti alhaalla seuraavaa keinahtajaa. Valtio oli olemassa heitä varten, heitä varten se perustettiin."

Romaanin henkilökuvaus on herkullista, sillä se maalaa samanaikaisesti oivallista kuvaa Salmesta, jonka kautta suurin osa kertomuksesta fokalisoituu, kuin myös niistä henkilöistä, joista Salme kertoo. Näin Salme havainnoi esimerkiksi tytärtään Helenaa:

"Helenasta sanon tähän väliin yhden asian, menköön sitten nauhurille: se vanhimman lapsen vastuu istuu kiven murikkana harteilla läpi elämän, se syntyy suoraan isommaksi eikä se ole hyvä juttu. Murrosikäisenä siinä oli sellaista palvelijan vikaa. Tai ei vikaa, vaan luonnetta. Se katsoi pienempiensä perään, sammutteli valot, korjasi astioita pöydältä, järjesteli pipoja ja hanskoja. Palvelijan lapsuus on lyhyt, kyllä minä huomasin, kun se vielä nuorena naisenakin istui nurkassa, meikkasikin sillä lailla mekaanisesti, ei hurmausmielessä. Ihna niin kuin sillä raukalla olisi ollut vain velvollisuuksia, ei etuja. Sen kynnet oli lyhyet, muiden punaiset. Näytti vähän siltä, että kun muut tytöt tuijottivat taivaanrantaan, niin mieädn Helena katsoi linja-auton aikatauluja. Kyllä ihmisen lapsella pitäisi olla humpsutuskausi."

Ihmisen osa on sujuvaa, vetävää ja viihdyttävää luettavaa, mutta viihderomaanista ei ole kyse, sillä romaani ottaa epäsuorasti kantaa moniin tärkeisiin asioihin.

* * *

Kirjahaaste 2016:
17. Kirjassa juhlitaan
44. Kirjassa joku kuolee
45. Suomalaisesta miehestä kertova kirja

Kerstin Ekman: Huijareiden paraati

"Kustannustaoimittajalla on pikkutakki ja sen alla T-paita."

Tammi 2014. Suom. Pirkko Talvio-Jaatinen. Alkuteos Grand final i skojarbranschen, 2011. 474 s.

Kerstin Ekmanin romaani Huijareiden paraati käsittelee kirjoittamista ja kirjailijuutta, kustannus- ja mediamaailmaa, olemassa olemisen mahdollisuuksia ja tapoja ja loppujen lopuksi totuuden, tarinan ja valheen välistä suhdetta.

Romaanin päähenkilö on kuuluisa ruotsalainen kirjailija, Lillemor Troj. Hän on tehnyt vuosikymmenten uran, on jo 76-vuotias, saanut useita kirjallisuuspalkintoja ja Ruotsin Akatemian jäsenyyden.

Lillemor ei kuitenkaan kirjoita teoksiaan itse. Lillemor ei osaa kirjoittaa. Hän osaa kyllä editoida ja puhtaaksikirjoittaa, muttei tehdä kokonaista tarinaa, luoda kirjan maailmaa. Lillemorin takana on toinen nainen, Babba Andersson. Babba on kirjoittanut kaikki kirjat, mutta Lillemor on antanut kirjoille kasvot. Miksi tällainen järjestely? Kenen etua salaisuus palvelee? Ja entä jos se tulisi julki?Näistä kysymyksistä romaani lähtee liikkeelle.

Huijareiden paraati on sujuva kustannusmaailmaan ja seurapiireihin sijoittuva lukuromaani, mutta samalla se käsittelee suuria kysymyksiä. Lillemor ja Babba käyvät useita keskusteluja kirjallisuuden syvimmästä olemuksesta - josta Babballa tuntuu kirjoittavana ihmisenä olevan enemmän sanottavaa, mutta toisaalta on Lillemorkin opiskellut kirjallisuutta, joten on hänelläkin näkemyksiä.

"Eihän siitä, minkä on kerran lukenut, pääse eroon koskaan", voisi olla jonkinlainen kirjoittamisen ydinmotto.

Mitä kirjoittaminen on? Lillemor syyttää Babbaa plagioinnista, mihin Babba vastaa: "Ei kuule, sitä minä en tehnyt. Minä tein sen kaiken omakseni. Minä luin ja sulatin sen, ja minä tein siitä kaikesta omani. Kirjallisuus elää kirjallisuudesta, etkö tajua sen vertaa? Kirjallisuus tulee kaikenlaisesta, mitä on kirjoitettu, ja kerrottu, se syntyy siitä mitä on luettu!" Lukematta ei voi kirjoittaa ja luettu suodattuu kirjoitetuksi. Myöhemmin romaanissa Babba pitää varsin pitkän monologin kirjoittamisesta:

"Kyllä sinä tiedät, että kirjailijat varastavat ja valehtelevat. Lainaavat, saavat vaikutteita, ilmaisevat saman toisin sanoin, parodioivat, alludioivat tai mitä helvatin hienoja sanoja siitä nyt voikaan käyttää. Tekevät kaikkea paitsi plagioivat, sillä plagiointihan on kielletty. Sitä ei ainakaan saa myöntää ääneen. Mutta he varastavat joka tapauksessa. Kirjallisuus elää kirjallisuudesta. Ja sinä tiedät varsin hyvin, että kirjailijat varastava toisiltaan. He käyttävät hyväksi ja loisivat, riisuvat lähimpänsä ilkosilleen ja tunkeutuvat vielä sitäkin syvemmälle, ihon alle. He ryöstävät mutsinsa haudan ja haistelevat faijansa kalsareita, ja niin he ovat tehneet aina Ensimmäisen Mooseksien kirjan ajoista asti. He panevat rakastettunsa makaamaan tahraiselle patjalle ja riistävät hänen viattomuutensa yleisön silmien edessä. Ja jotta pystyisivät jatkamaan sitä hommaa yökkimättä he kutsuvat usein itseään jollain muulla nimellä. Arouetista tulee Voltaire. Poquelinesta tulee Molière. Diplomaatti Henri Beyle pelkäsi maineensa puolesta niin paljon että kutsui itseään kirjoittaessaan Stendahliksi. Eräs Edvin Johnsson unelmoi toisesta elämästä, ja sen elämän kirjoitusasu oli Eyvind Johnson.
        Ennen vanhaan naiset piiloutuivat miehennimien taakse, ja se jopa teki heille hyvää, koska he tulivat sillä tavalla vahvemmiksi ja röyhkeämmiksi. Aurore Dudevant jotenkin vain katosi ja George Sandista tuli oikeasti George Sand. Luulen, että hän oli siitä ylpeä.
        Mutta muuten uskon lähinnä, että he kutsuvat itseään joksikin muuksi kestääkseen oma häpeämättömyytensä. Eihän Johan Friedolf Johansson itse kirjoita Erään heinäkuun yön raakuuksia. Vaan Jan Fridegård. /--/
        Eräät eivät koskaan kutsu itseään muulla nimellä kuin sillä, joka heille on alun perin annettu tai jonka he saivat naimakaupassa, mutta he itse muuttavat luultavasti nimen taakse, josta on tullut fantasmagoria, keinotekoinen näköharha, ja jota he työstävät yhtä sitkeän peräänantamattomasti kuin kertomuksiaan ja runojaan."

Monologi alkaa kirjoittamisesta ja päätyy tekijyyden ja kirjailijuuden kysymysten äärelle. Babba ei lapsena kirjoja ahmiessaan juuri kiinnittänyt huomiota kirjailijoihin: "Minä en siihen aikaan  juuri piitannut kirjailijoista, koska en ymmärtänyt heidän rooliaan kirjan synnyssä. Kirjat olivat maailmoja. Ne vain olivat olemassa." Sittemmin Babba on karvaastikin saanut havaita, että toisille on helpompaa tulla kirjailijaksi kuin toisille - eikä kyse niinkään ole siitä, osaako kirjoittaa, vaan siitä, onko ihmisellä ulkonäköä ja sosiaalista pääomaa nousta kiinnostavaksi julkisuuden henkilöksi. Tätä dilemmaa, joka on syy myös siihen, miksi Babba tarvitsee Lillemoria, romaanissa käsitellään varsin paljon.

Kuitenkin pitkän kirjoittamis- ja kirjailijuusmonologinsa päätteksiBabba toteaa kirjailijan ja nimen välisestä suhteesta omakohtaisesti "Minä kutsun itseäni nimellä Lillemor Troj", mihin Lillemor oikeutetun oloisesti reagoi "Entä minä sitten /--/ Kuka minä olen?" Baban vastaus on tyhjentävä: "Se on kysymys, joka olisi piinannut sinua, vaikken minä olisi koskaan tullut sinun elämääsi." Ihmisen on rakennettava itselleen identiteetti - olipa se sitten olemassa vain häntä itseään ja hänen elämäänsä varten, julkisuutta varten tai jotakin monimutkaisempaa suhde-, julkisuus- ja mediapeliä varten, kuten Lillemorin ja Babban muodostama kirjailijuus.

Mutta kuten aiemmin totesin, myös Lillemorilla, olipa hän henkilöhahmoja kuinka huojuva tai epävarma tahansa. on näkemyksiä siitä, mitä tarkoittaa olla kirjailija. Ekman on kirjoittanut Lillemorin suuhun feminististä diskurssia: "Se [kynä] on miehisen kirjoittamisen symboli. Luovuus on sukupuolistettu, eikä nainen pääse siihen käsiksi. Nainen on liian muovautuva. Hänen on kautta historian ollut pakko tehdä itsestään sellainen." Ja ainakin Lillemor itse tämän romaanin henkilöhahmona on varsin muovautuva, muokattavissa ja vietävissä. Lillemor on pelkuri, tai sellaiseksi Babba hänet kuvaa: "Hän pelkäsi sekä minua että Sunea. Miten voi päätyä niin kurjaan jamaan? Oikeastaan tiesin vastauksen: koska haluaa olla kaikkien rakastama. Ja mieluiten myös kaikkien ihailema. /--/ Silloin muuttuu säikähtäneeksi kaniksi."

Huijareiden paraati on siis viihdyttävä ja sujuva romaani kirjallisuuspiireistä, tai satiiri, kuten takakansi toteaa, mutta pinnan alla kyse on sen pohtimisesta, kenellä on oikus kertoa tarinoita, saada äänensä kuuluviin ja määrittää se, millaisena maailman näemme ja millaisena muistamme menneisyyden - tai millaisena tarinana menneisyys meille kerrotaan. Kysymys on siis totuudesta ja siitä, miten se on olemassa:

"Se, että jokin on piilossa katseilta, ei merkitse, että se on epätotta tai valheellista, minä sanoin. Miksi se, mitä sinä sanot valheeksi, muuttuisi totuudeksi jos tulisi julki?"
     

***

Lukuhaaste 2016:

3. Kirjassa rakastutaan
6. Kirjastosta kertova kirja
8. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa et ole lukenut aiemmin
16. Et ole ikinä ennen kuullut kirjasta
17. Kirjassa juhlitaan
19. Kirjan päähenkilö on sinun unelmatyössäsi
23. Oman alansa pioneerinaisesta kertova kirja
30. Viihteellinen kirja
41. Kirjassa lähetetään kirjeitä

Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät

"Hän tuijotti äänimaton hypnotisoimana televisiota, jonka joku oli avannut."

Tammi 2014. 559 s.

Jussi Valtosen romaani He eivät tiedä mitä tekevät on loistava, moniulotteinen, kantaa ottava ja kriittinen - ja todella Finlandiansa ansainnut, mikäli Finlandia-palkinnon ajatellaan edustavan jähmettyneen instituution sijaan jotain saavuttamisen arvoista. Sikäli Finlandia on tämän romaanin suhteen sattuva osuma, että palkinto kasvattaa myynti- ja lukijamääriä, ja He eivät tiedä mitä tekevät on romaani, joka suomalaisen todellakin kannattaa lukea.

He eivät tiedä mitä tekevät ottaa kriittisesti kantaa moneen asiaan ja paljastaa näkökulmatekniikastaan johtuen tarkastelemiaan asioita ristivalottaen. Romaanin keskiössä on kolme henkilöhahmoa: amerikkalainen Joe, joka nuorena tutkijana uraansa aloitellessaan rakastuu suomalaiseen Alinaan, Alina, joka koettaa etsiä elämäänsä kurssia niin urallaan, naisena kuin äitinäkin, ja Joen ja Alinan lapsi Samuel. Pääaikatasoja on kaksi: Joen ja Alinan suhde ja Samuelin varhaislapsuus, Samuelin teini-ikä ja nuori aikuisuus ja Joen ja Alinan elämä tahoillaan.

Etenkin romaanin alkupuolella käsitellään jonkin verran kulttuurieroja. amerikkalainen Joe saapuu Suomeen ja kokee kulttuurishokin vaihe vaiheelta. Suomalaisuus näytetään romaanin lukijalle Joen silmien läpi kriittisesti. Suomessa on ollut tapana hokea Suomen olevan maailman paras maa ynnä muuta vastaavaa. Joen läpi katsottuna moni asia, etenkin työelämä ja yliopistomaailma, näyttää lähinnä sisäänpäinlämpiävältä piiri pieni pyörii -leikiltä, johon ei haluta mukaan uusia leikkijöitä. Kuka tahansa "huippuprojekteissa" tai "kansainvälisissä projekteissa" tai minkä tahansa instanssin viestinnässä  mukana ollut henkilö tunnistaa romaanin kritiikin osuvuuden.

Joe on amerikkalainen, jonka perhe on juutalainen. Hän on itse varsin vieraantunut juutalaisuudesta. Joen osalta romaani metakommentoi itseään ja sitä, miten suomalaiset lokeroivat ei-suomalaisia: "-- jos hän olisi kuvitteellinen henkilö suomalaisessa romaanissa, hänen kaikki tekonsa luettaisiin hänen amerikkalaisuutensa kuvana, ja vaikka hän tekisi mitä, hänen olisi vaikea saada täyttä oikeutta kokonaiseen ihmisyyteen, koska se olisi varattu suomalaiselle romaanihenkilölle. Hän saisi ikuisesti edustaa joko kansallisuuttaan - tai ehkä vanhempiensa uskontoa, parhaassa tapauksessa molempia, moniulotteisimmillaan amerikanjuutalaisuutta - mutta ei koskaan ihmisenä olemista kuten suomalainen."

Suomalaisuus näyttäytyy itseensä kääriytyneenä normina: maailma on sellainen kuin minä. Minä olen normi. Me olemme kaikki niin kuin minä. Tämä lyhytnäköisyys, suomalaisen maailmankaikkeuden pienuus, ällistyttää Joeta: "Mutta - että kaikilla on täsmälleen sama tausta, samat sukujuuret, sama koulutus, samat kokemukset, täsmälleen samat mielipiteet? Kuinka oudolta, kuinka merkilliseltä täytyi tuntua elää näin suljetussa ympäristössä, näin pienesti keskenään." Joen ajatuksenjuoksun seuraaminen asettaa lukijan saman kysymysen äärelle: elänkö minä "näin suljetussa ympäristössä, näin pienesti keskenään"? Onko tämä ainoa tapa elää? Onko tämä se tapa elää, kuin miten minä haluan elää?

Joe törmää yliopiston illanvietossa konkreettisesti suomalaisen maailman pienuuteen ja oletukseen kaikkien samanlaisuudesta. Illanvietossa suomalainen kertoo juutalaisvitsin: "--suomalaiselle ei ollut tullut edes mieleen, että vitsi voisi mitenkään liittyä keneenkään, joka oli olemassa - jopa paikalla. Suomalainen oli olettanut, että hän oli tapakristitty kuten koko maailma täällä, tietenkin. -- Ei suomalainen ollut tarkoittanut loukata. Se oli ainoa looginen selitys." Joe johtaa tilanteesta tulkinnan:  "Tämän täytyi olla merkillisin hänen kohtaamansa antisemitismin muoto: kuvitelma, että koko kansaa ei ollut."

Joen kokemukset asettavat Alinan kohtaamaan Suomen ja oman suomalaisuutensa uudella tavalla. Romaanin myöhemmällä aikatasolla, Samuelin nuoruudessa, Alina löytää itselleen uuden uramahdollisuuden tietokirjailijana. Tuolloin hän joutuu kasvokkain sekä itsetuntonsa että suomalaisen todellisuuden kanssa. Alinan kokemus asiantuntijaksi tulemisesta heijastelee toisaalta hänen heikkoa itsetuntoaan mutta sitäkin voimakkaammin yhteiskuntaamme. Suomi ei ole kansainvälinen ja verkostoitunut vaan hyvinkin sulkeutunut ja itseriittoinen yhteiskunta:

"Mutta joissakin näistä tilaisuuksista se ensimmäisen kerran tapahtui: joku toimittajista kutsui yllättäen häntä sivulauseessaan asiantuntijaksi, ja hän hätkähtäen tajusi saapuneensa jonkinlaiseen risteykseen. Hän oli lyöty ällikällä: näinkö ihmisestä tuli asiantuntija? Suomi on aika pieni maa, toimittaja vastasi, kun Alina yritti kysellä, eikö joku muu nyt kuitenkin olisi perehtyneempi, tutkija tai järjestöaktiivi. -- Laajemman näkemyksen tarpeeseen hän yritti tarjota toimittajille yhteystietoja Pennsylvanian yliopiston sosiologian professorille, jota hän oli itse haastatellut puhelimitse ja jonka tutkimuksia kasapäin lukenut, henkilölle, joka oli vuosikymmeniä työkseen tutkimut korkeakoulutettujen maahanmuuttajien kokemuksia eri yhteiskunnissa, muun muassa kaikissa Pohjoismaissa --. Professorilla oli hämmästysttävän terävä ja kiinnostava näkökulma myös Suomeen, ehkä siksi, että oli asunut täällä vuoden itsekin. Lontoossakin oli tutkija, joka tiesi tästä aiheesta työnsä puolesta kaiken - ihan oikea tutkija, toisin kuin Alina, harrastelija. Toimittajat hengittivät mykkinä puhelimeen ja sanoivat sitten hmm, kiitos, äänellä, josta kuuli heti, että he eivät ikinä soittaisi Philadelphiaan eivätkä Lontooseen. 'Tietäisitkö ketään kotimaista asiantuntijaa?' he sanoivat. 'Osaisitko sanoa Suomesta jonkun, jota voisi haastatella?' he sanoivat. ' Kukahan Helsingin yliopistossa osaisi kertoa?'"

Edellä lainattu kohta romaanista tiivistää osuvasti omahyväisyyden itseriittoisen löyhkän, joka suomalaisuutta määrittelee. Onko kyynistä sanoa näin? Mieleen ei kuitenkaan tule yhtään aitoa vastaesimerkkiä. Suomalaisuutta määrittelee toki myös sama seikka kuin Alinaa asiantuntijauransa alkuvaiheilla: heikko itsetunto. Alina kykenee tunnistamaan käytöksensä ja tunnistamisen kautta myöhemmin muuttamaan sitä: "Ensimmäisiin tilaisuuksiin, joihin häntä pyydettiin puhumaan -- hän meni villatakissa ja tajusi jälkeenpäin näyttäneensä epävarmalta parikymppiseltä ja käyttäytyneensä anteeksipyytelevästi ja kuin pyytäisi, että joku tönäisisi hänet kumoon."

Suomi ja Amerikka asetetaan romaanissa sekä rinnakkain että vastakkain. Molemmat näyttäytyvät lopulta moniulotteisina hyvine ja huonoine puolineen, samankaltaisuuksineen ja erilaisuuksineen. Joe suhtautuu kotimaassaan Yhdysvalloissa valloilleen päässeeseen yritysten hegemoniaan kriittisesti ja kaipaa sen valossa Suomea:

"Koulussa oli vieraillut mies ja nainen suuresta yrityksestä, siitä, joka oli rahoittanut koulun liikuntasalin lisäsiiven rakentamisen. Siipi olikin nimetty yrityksen mukaan. Tällaisina hetkinä Joe huomasi kaipaavansa Suomeen, jossa yhteiskuntaa ei ollut myyty markkinoille. Ei Helsingissä voisi olla virvoitusjuomatehtaan mukaan nimettyä jalkapallokenttää tai puhelinoperaattorille omistettua jääkiekkoareenaa. Suomalaiset ymmärsivät, mihin sellainen kehitys johtaisi. Hän ihaili sitä, että Suomessa monet suurista yrityksistä omisti edelleen valtio, edes osittain. Suomessa valtion sähköyhtiö ei ikinä voisi romahduttaa yhteiskuntarauhaa jakamalla kymmenien miljoonien optioita toimitusjohtajalleen --."

Joen näkökulmasta kuvattu Suomen kaipuu ja ihannoiminen näyttäytyvät kuitenkin lukijalle ironian läpi - sillä Joen kuvaama amerikanisaatio on jo tapahtunut Suomessa, ei kenties yhtä suoraviivaisesti ja näkyvästi kuin Yhdysvalloissa, mutta kuitenkin tapahtunut. Ei tarvitse kauaa miettiä keksiäkseen "virvoitusjuomatehtaan mukaan nimetyn" jääkiekkoareenan tai "puhelioperaattorille omistetun" jalkapallokentän Helsingissä.
Romaani mehuttelee kulttuurieroilla mutta kulttuurieroja ei ehkä kuitenkaan voi nostaa teoksen tematiikan keskiöön, missä pikemminkin ovat tieto ja kontrolli. Valtonen hahmottelee romaanissa varsin dystooppisen kontrolliyhteiskunnan, jonka ytimessä ovat erilaiset yhteisölliset mediapalvelut, suuryitykset ja niiden äärimmäiset haluttavaksi mainostettu ja propagoitu uusi teknologia. Apple oli i-tuotteillaan aiemmin äärimmäisen suosittu, mutta se ei osannut uusiutua. Nyt markkinoille on applen hengessä tulossa uusi iAm-laite, joka on enemmän kuin laite, se on uusi todellisuus... Valtonen kuvaa uskottavasti uuden laitteen markkinoinnin sekä tarpeen ja halun, jonka sen kehittäjät saavat ihmisissä syntymään. iAm-kokemus on koukuttava, se havainnollistetaan usean henkilöhahmon näkökulmasta. iAm vaikuttaa tulevaisuudennäkymänä joltakin yhtä uskottavalta, kuin mitä George Orwellin Isoveli dystopiassa Vuonna 1984 (1949) nykypäivänä on.

Yhteisöllisten viestimien suhteen romaani muistuttaa maailmassa olevan sekä hyvää että pahaa - ehkä sitä enemmän mitä enemmän jompaakumpaa koetetaan häivyttää tai väittää olemattomaksi: "Joe tajusi hätkähtäen vasta nyt istuessaan yöllä tietokoneensa ääressä, että uusissa viestimissä he jatkuvasti muistuttivat koko maailmaa itsestään ja työstään - kertoivat siitä kaiken myös niille, jotka halusivat heille pahaa. Niille, jotka seurasivat heitä tehdäkseen pahaa."

Yhteisölliset viestimet keräävät käyttäjistään runsaasti yksilöitävissä olevaa tietoa, mikä paljastuu itseään aina kriittisenä pitäneelle Joellekin kovin konkreettisesti. iAm-kokemuksen kuvaus herättänee lukijassakin mediakriittisiä tuntemuksia - onko sittenkään aivan loistava ajatus raportoida kaikesta sosiaalisessa mediassa, vaikka tuntuisikin siltä, että mitään salattavaa ei ole? Olisiko sittenkin tärkeää varjella edes joitakin oman elämän osa-alueita medialisoitumiselta ja keskittyä konkreettiseen hetkeen, kun se osuu kohdalle?

Tietoon ja tietämättömyyteen He eivät tiedä mitä tekevät ottaa kantaa monelta suunnalta. Keskeiseksi aiheeksi nousee anarkismi, vaikuttaminen, eläinkokeet ja ekoterrorismi - joista kaikki ovat käsitteitä, jotka voisi korvata toisillakin, esimerkiksi suoralla toiminnalla, propagandalla, kiduttamisella ja maailman pelastamisella. He eivät tiedä mitä tekevät kiinnittää usein huomion todellisuuden luomiseen ja sikäli todellisuuden keinotekoisuuteen tai tulkinnallisuuteen: olipa kyse sitten iAmin luomasta todellisuudesta, hakukoneiden optimoimista tuloksista tai sanojen ja niiden viittauskohteiden välisestä suhteesta, lukijaa muistutetaan useaan otteeseen, että se, mitä hän maailmana pitää, on jo osin jonkin tahon suodattamaa, nimeämää tai luomaa.

Myös uskonnollista tai hengellistä kaipuuta, kaipuuta yhteydestä johonkin merkitykselliseen uskonnollisessa kontekstissa sivutaan loistavan nettisivuparodian kautta. Mitä tapahtuu, kun keski-ikäinen elämässään totuutta ja syvempää merkitystä etsivä nainen, Alina, päätyy keskustelupalstalle? Voitte kuvitella, kannattaa lukea.

Jussi Valtosen He eivät tiedä mitä tekevät osuu ja uppoaa lukijan tajuntaan. Tämä on romaani, joka kestää aikaa.

Alexandra Marinina: Seitsemäs uhri

"'En tiedä teistä, arvoisat läsnäolijat, mutta minä olen koulujoista lähtien inhonnut Gogolin teoksia.'"

Otava 2007. Suom. Liisa Viitanen. Alkuteos Sedmaja žertva. 525 s.

Jouluhäsellyksen keskellä kaipasin helppoa lukemista ja tutustuin itselleni aiemmin tuntemattomaan dekkaristiin Alexandra Marininaan. No, koukuttavampiakin dekkareita on tullut luettua.

Seitsemännessä uhrissa Marinina käyttää näkökulmatekniikkaa - kerronnan näkökulmia romaanissa on karkeasti arvioituna parisenkymmentä (miliisiin edustaja Anastasia Kamenskaja, erinäinen määrä hänen työtovereitaan ja perheenjäseniään, murhaaja ja hänen perheenjäseniään sekä hänen uhrinsa). Lukijaa helpottaa se, että kertoja ilmoitetaan väliotsikoittain, mutta tälläinen määrä näkökulmia on jo varsin huimaava - varsinkin kun huomioidaan vielä venäläinen lempinimiperinne.

No. Seitsemännen uhrin juoni rakentuu sarjamurhaajan ympärille, mikä on toimiva perusvalinta dekkariin, sillä silloin toimintaa riittää. Marinina on myös varsin yhteiskunnallinen kirjoittaja, tässä teoksessa hän ottaa kantaa muun muassa kodittomuuteen, syrjäytymiseen ja miliisin palkkatasoon.

Seitsemännessä uhrissa olisi ollut tiivistämisen varaa. Jännitys pysyy varsin hyvin yllä, mutta sen pitäisi olla korkeimmillaan vielä siinä vaiheessa, kun käsillä on agathachristiemäinen loppukohtaus, jossa tekijä saa selityspuheenvuoronsa. Tuossa vaiheessa tämä dekkari ei kuitenkaan voisi enää vähempää kiinnostaa, sillä kaikki, mitä murhaaja sanoo, on tullut esiin jo aiemmin.

Hämeenlinna @ Q-teatteri, Helsinki

Hämeenlinnan jälkeen: tämä samanaikaisesti tyhjä ja ajattelias olo, jonkinlainen sanattomuus, jota koettaa paloitella sanoiksi.

Juha Itkosen käsikirjoittaman näytelmän Hämeenlinna lähtökohta rakentuu kliseelle, vastakkainasettelulle Helsingin ja muun Suomen välille. Muu Suomi, pikkukaupunkilaisuus, konkretisoidaan hämeenlinnalaisuudeksi. Tämä vastakkainasettelu saa rinnalleen tai sisälleen toisen: dikotomian siitä, että on ihmisiä, joilla on suuret unelmat ja merkityksellinen elämä, ja ihmisiä, jotka elävät taviselämää ja toteuttavat tavisunelmia.

Merkittävät taideteokset onnistuvat käsittelemään aiheitaan koskettavasti. Koskettavimmat aiheet ovat - niin taiteessa kuin elämässäkin, mikäli tämä jaottelu on tarpeen - usein suurimpia kliseitä. Rakkaus. Kuolema. Kohtalo. Se, että kliseeseen saa koskettavan ja jollain lailla tuoreen näkökulman, on ihailtavaa. Siinä Itkonen, ohjaaja Jussi Nikkilä ja Q-teatterin työryhmä ovat onnistuneet.

Hämeenlinna ei varsinaisesti kerro mitään uutta. Mutta se näyttää nykypäivän todellisuuksia: omakotitalounelman ja sen, mitä tapahtuu unelman sisällä; sosiaalisen siirtymän paritalosta lähiöön; keskiluokkaisen unelman tavoittelemisen hinnan, ja erilaisia maksutapoja sille - esimerkiksi joutumisen yhteiskunnan tai perheen marginaaliin, reunalle, ulkopuolelle.

Hämeenlinnan olemusta saapuu tarkkailemaan helsinkiläinen tähtitoimittaja. Sanna-Kaisa Palo näyttelee karikatyyriroolinsa valloittavasti. Hämeenlinnalaisina hänen tarkkailevan katseensa alla ja c-kasettinauhurinsa äärellä nähdään hajallaan oleva perhe, jonka monisyisyys valottuu vähä vähältä. Näyttelijätyö on kauttaaltaan hienoa.

Helsinkiläisyys saa oman kritiikkinsä ja näyttäytyy pinnallisena ja todellisuudesta etäisenä, mutta varsinaisen syväluotauksen saa pikkukaupunkilaisuuden olemus, ja se syväluotaus on lopulta varsin raadollinen. Näytelmän pohjimmaisia kysymyksiä on, mitä on onnellisuus ja millaisille valheille se rakentuu - olipa kysymys sitten helsinkiläisestä onnellisuudesta tai hämeenlinnalaisesta onnellisuudesta. Menkää katsomaan, jos vielä mahdutte mukaan.

Orkesteri The Everlast @ KOM-teatteri, Helsinki

Okko Leon ohjaama näytelmä Orkesteri The Everlast on "Komedia siitä mitä takahuoneessa tapahtuu". Tapahtumat sijoittuvat hääkeikalle, työväentalon takahuoneeseen, mikä selittää nostalgisen lavastuksen. Tapahtumat rakentuvat pitkälti odottamiselle, ja odottamisen tyhjä tila nostaa esiin bändin sisäiset ristiriidat, joiden varaan näytelmän juoni rakentuu.

Bändijulisteen näköisessä käsiohjelmassa Hannu (Jani Rapo), bändin viides jäsen, "joka ei sano sanaakaan koko näytelmän aikana", saa eniten tilaa. Hannun esittely on kenties (ironinen) kannanotto ihmissuhdedynamiikkaan, sillä Hannusta kerrotaan: "Mikäli tätä näytelmää esitykseksi työstävät ihmiset kokevat Hannun kiusallisena, vastenmielisenä tai jopa vaivaannuttavana, hänet voidaan toki sulkea pois koko näytelmästä, ikään kuin häntä ei olisikaan eikä hänestä kukaan olisi mitään koskaan kuullutkaan. Sitä paitsi näinhän me toimimme sellaisten ihmisten kohdalla, joilla ei ole meille mitään annettavaa."

Bändin muut jäsenet ovat Halla (Juho Milonoff), Rane (Pekka Valkeejärvi), Timi (Samuli Niittymäki) ja Jase (Janne Reinikainen), lisäksi matkalla takaisin kohti kuuluisuutta ja uranousua bändin liepeillä hengaa Hallan sisko, Idols-tähti Simone Päiväperhonen (Laura Malmivaara).

Näytelmän ensimmäisessä dialogikohtauksessa lavalla nähdään Halla ja Rane. Juho Milonoffin Halla on saituutensa kourissa eittämättä näytelmän hauskimpia hahmoja, varsinkin kun hän lisäksi on hieman hidasälyinen.

Särön näytelmän fiktiiviseen maailmaan toi minulle lähes ylitsepääsemättömästi se, että alkukaksikko näytteli keskeiset roolit myös Kom-teatterin Karkkipäivässä - Milonoff oli pääroolin yksinäinen pikkupoika, Valkeejärvi keski-ikäinen kirjailija, jolle osui jonkinlainen pelastajan rooli. Orkesteri on näytelmänä aivan erilainen kuin traaginen ja itkettävä Karkkipäivä, mutta Milonoffin puhemaneeri - joka kyllä sopii tähänkin hahmoon - on aivan sama. Myös näiden kahden näyttelijän esittämien roolihahmojen valtasuhde on samankaltainen kuin Karkkipäivässä - Milonoff on avuton altavastaaja, Valkeejärvi muriseva keski-ikäinen. En ole varma, pääsinkö näistä samankaltaisuuksista ylitse kunnolla koko näytelmän aikana, mikä toi katsomiskokemukseeni oudon ja epäsopivan heijastuspinnan.

Orkesteri The Everlast hauskuuttelee elähtäneen, superhittinsä vuonna 95 tehneen bändin alennustilalla ja ihmissuhdekarikatyyreillä. Loppua kohden komedia kääntyy farssiksi ja ylikierroksilla käydään komeasti. Tilanne- ja henkilöhahmostereotyypit ovat hyvin hallussa, mutta yllätyksiä on vähän. Jasen hahmo onnistutaan pitämään hauskana, hänessä olisi suurimmat mahdollisuudet ajautua surkean ja säälittävän puolelle. Omalaatuisin hahmo on Halla, jonka repliikit käsittämättömyydessään aiheuttavat yllättävimmät naurut - yllättävyyttä näytelmä kaipaisi lisää, vaikka kokonaisuus toimii hyvin yhteen.

Arto Salminen: Kalavale (kansalliseepos)

"Rikotut pullot eivät hajonneista poikenneet."

WSOY 2005. 246 s.

Fisu-Hanski on Spede Pasanen, joka ei ole ehtinyt kuolla ajoissa. Hän on elänyt siihen ikään, että hän ymmärtää edustavansa vanhanaikaiseksi käynyttä viihdebisnestä - niin viihteen kuin bisneksenkin osalta. Vaimo on kuollut, aikuinen tytär ei ole isänsä elämästä kiinnostunut, rakastajattaria kiinnostaa Hanskissa enemmän raha kuin persoonallisuus tai ailahteleva impotenssi.

Oona on Fisu-Hanskin megabeibe, white trash -neitonen Pihlajamäestä. Oonan hahmossa tiivistyy paljolti nykyajan julkisuushakuisuus, julkisuusbisnes, köyhyys ja sivistymättömyys - mutta inhimillisesti ja ymmärrettävästi. Salminen on saanut Oonaan niitä ominaisuuksia, jotka turhissa julkkiksissa tosimaailmassakin kiinnostavat, ajatellaanpa vaikka Viidakon tähtöset 2:ssa kirkkaiten loistanutta BB-Nikoa möläytyksineen.

Kasperi on Hanskin firmassa työskentelevä nykyajan hölynpölyjargonia suoltava kylmäävä, laskelmoiva ja kyvykäs mies, joka alkaa ideoida aivan uudenlaista tosi-tv-konseptia oheistuotteineen. Hanski ei idealle heti alkuun lämpene, mutta ideasta kehittyy Auschwitz. Oonasta tulee ohjelman wannabe-sadistinen juontaja, mitä seuraavassa repliikissä perustelee Kasperi:

"Oona /--/ yhdistää nämä kaksi ryhmää. Oona on alaluokkaa, mutta sen habituksesta on kiinnostuneita koulutetut, rahaa käyttävät nuoret aikuiset. Samalla ne on kiinnostunu koko paketista. /--/ Niitä kiinnostaa tällainen yhteiskunnallinen kokeilu. Ne ei moralisoi, ne haluaa tätä. Mä olen tänä aamuna jäsentänyt katsojasegmentit asenneavaruudessa. Me isketään Auschwitzillä niihin, jotka on asennevarmuudeltaan liikkuvia, jotka on aktiivisia kuluttajia."

Kasperin orwellillaiset, merkityksettömät uuskielisyydet osuvat ja uppoavat.

Kalavaleen kerronta vaihtelee lähinnä Fisu-Hanskin ja Oonan välillä. Kummallakin kertojista on selkeä, omanlaatuisensa ääni. Fisu-Hanskin havainnot ovat elämästä luopuneen ja luovuttaneen vanhenevan miehen näkökulmasta suodattuneita, Hanski edustaa aivan eri maailmaa kuin Kasperi - välillä hän jaksaa kritisoida ja ihmetellä Kasperia, pidemmän päälle hän alistuu kiinnostumattomuuteen ja luovuttaa bisneksensä ohjat Kasperin käsiin:

"En enää viitsinyt kysellä Kasperilta mitä sen sanat tarkoittivat. Se oli turhaa, koska minulle ne eivät tarkoittaneet mitään. Kukaan ei enää puhunut totta, siksi kenenkään ei tarvinnut valehdella."

Oonan kertojanäänen puhekielisyys on ihailtavaa. Hyvin usein puhekieltä kirjoitettaessa - olipa sitten kyse dialogista, sisäisestä puheesta tai muusta kerronnasta - lopputulos on epäuskottava, jotenkin liiallinen tai liikaa aikaansa sidoksissa. Pitäisikö nyt todeta, että Kalavaleen julkaisemisesta on VASTA kahdeksan vuotta, mistä johtuen puhekielikin toimii edelleen erinomaisesti, vai ihmetellä, miten on mahdollista, että teoksen julkaisemisesta on JO kahdeksan vuotta, mutta silti kielellinen ilmaisu toimii edelleen. Niin tai näin, Oonan kieli tuntuu todella sujuvalle ja uskottavalle.

Harvassa ovat ne teokset, jotka todella onnistuvat kritisoimaan omaa aikaansa ja näyttämään raadollisen tarkkanäköisesti sen, että keisari todellakin on ilman vaatteita. Arto Salmisen Kalavale eittämättä on tällainen romaani, ja vaikka tosi-tv:n, median ja julkisuuden sekä bisnesmaailman kritiikki saattaa kuulostaa jo läpeensä kalutulta luulta, Kalavaleella on kärkevä ja perusteltu sanottavansa asiaan.

Vaikka ilmiöt olisivat aikasidonnaisia ja sikäli vanhentuvia, Kalavale teoksena tuskin vanhenee. Sen kieli on nautittavaa ja se käsittelee tämän ajan ilmiöitä asettaen ne yleisinhimilliseen vallan, halun ja rakastamisen kontekstiin, joka on aina ajankohtainen.

Anja Snellman: Ivana B.

"Hanki itsellesi varjo, shadow, ryömi rupiesi kannen alle, ompele itsellesi kallolippu, lyö kellosi rikki tähän hetkeen, revi naurettava raiderisi, juo käärmeöljysi, oksenna lihallinen installaatiosi."

Siltala 2012. 166 s.

Aluksi Anja Snellmanin Ivana B. ärsytti minua. Teos vaikuttaa välityöltä: luvut ovat lyhyitä, aihe on ajankohtainen, sisällöllisesti kirjalla ei ehkä ole siihen mitään uutta sanottavaa. Jokin kantaaottavuus, inhimillisyys ja aikalaiskritiikki teoksessa kuitenkin alkoi viehättää, kuin myös henkilöhahmojen monitulkintaisuus; Anja Snellmanilla on tapana kirjoittaa omaelämäkerrallista kaunokirjallisuutta, missä hän on myös parhaimmillaan ja nautittavimmillaan. Mitä "fiktiivisempi" aihepiiri on, sitä tyhjemmäksi lukukokemus jää - esimerkkinä tästä olkoon Safari Club (2010). Ivana B. mahdollistaa mielestäni omaelämäkerrallisuuden kaksoitulkinnan - kuinka arveluttavaa tällainen biografistinen tulkinta sitten lieneekin, en malta olla spekuloimatta sillä.

Mistä teos sitten kertoo? Päähenkilö on keski-ikäinen naiskirjailija, jonka monologia kirja on. Monologi on suunnattu "erityistason lyhytterapeutti Parantaiselle", mutta se ei ole terapiatilanteen sohvapuhetta suoraan terapeutille, vaan se vaikuttaa pikemminkin kirjailijan päänsisäiseltä puheelta - kuviltelmalta, millaisia terapiakohtaamiset voisivat olla, harjoitelmalta, miltä tuntuisi suunnata sanansa terapeutille. Terapoimisen tarpeen synnyttää Ivana B., joka on nuori, julkea mediapersoona, wannabe-kirjailija, joka jostain syystä on ottanut kirjailijan ivansa kohteeksi. Ivana B. mollaa ja piikittelee kirjailijaa muun muassa blogissaan, Facebook-päivityksissään ja Twitterissä, mikä on ajaa kirjailijan hermoromahdukseen. Teoksessa kohtaa siis kaksi kirjailijakäsitystä, sivistyskäsitystä, menestyskäsitystä sekä kaksi sukupolvea.

Ivana B.:ssä ruumiillistuu tämänhetkinen julkisuudenkipeys - julkisuus on itseisarvo, mediaa kiinnostaa ärsyttävä, itsestään näennäisesti kaiken paljastava persoona, josta myös kustantamot kiinnostuvat - Ivana B. aikoo kirjoittaa kirjan, kunhan se vain syntyy, oheen brändätään tietysti myös hajuvesi, ehkä vaatemallisto. Ivana B. osaa myydä itsensä, häntä ei todellakaan tarvitse esiintymiskouluttaa. Ja kun yleisö tuntee hänet, hän voi vaikkapa kirjoittaa kirjan - se myy varmasti. Kirjoittaminen ei enää ole kovaa työtä, kirjoittaminen ei enää vaadi sivistystä. Ivana B.: hahmo on tarkkanäköisesti viety äärimmilleen, hänessä tiivistyy aikamme idoli ja sikäli myös aikamme. Ei kestävältä näytä.

Keski-ikäisen kirjailijan hahmo vaikuttaa edustavan sitä sukupolvea, jolla on erilainen taide- ja kirjailijakäsitys kuin Ivana B.:llä. Kirjailija ei kuitenkaan ole kaikkitietävä moralisti, vaan hänen hahmonsa piirtyy esiin menneen maailman edustajana, joka näytetään (itse)ironisessa valossa. Jokainen haluaa menestystä ja ihailua osakseen, mutta kiltin tytön imagolla ja meikkaamiskyvyttömänä ei enää ole mahdollisuuksia. Kirjailijallakin olisi ollut mahdollisuutensa nuorena - jos hän vain olisi ymmärtänyt pukeutua räväkämmin, hehkua nuoruudessaan. Nyt se on myöhäistä.

Mahdollinen omaelämäkerrallisuuden kaksoispositio on siinä, että kirjailija edustaa menneen ajan kirjailijakuvaa, sivistystä ja sisältöä, siinä missä Ivana B.:n rooliksi jää edustaa dingelidongeli-nykyaikaa. Toisaalta kirjailija on jo menetetty, menneisyyden tapaus, ja sikäli kyse on isänmurhasta (voidaanko isänmurhan käsite kääntää suoraan äidinmurhaksi, kun kyse on naisista?). Nuorten tehtävänä on kyseenalaistaa vanhat rakenteet, panna tuulemaan tavalla, joka saa kirjallisuusinstituution harmaahapset huojumaan ja vapisemaan kainanosauvojensa varassa kohti unohdusta ja hautaansa - väistymään ja antamaan tilaa uudelle sukupolvelle, jolla on uutta annettavaa. Eikö Sonja O. (1981) - jonka nimen yhteneväisyyttä Ivana B.:n välillä ei voi olla huomaamatta - ollut aikanaan juurikin tällainen teos?

Edellä kirjoitetun valossa Ivana B.:tä voi mielestäni lukea paitsi taide-, kulttuuri- ja arvokritiikkinä, miksei jopa moraliteettina, mutta myös kirjallisena identiteettimonologina, jossa vastakkain ovat nuori kirjailijaminä ja pitkän uran tehnyt kirjailijaminä.

Loppujen lopuksi Snellmanin Ivana B. antaa siis paljonkin ajateltavaa.