Terhi Törmälehto: He ovat suolaa ja valoa

Otava 2024. Storytelin äänikirja, 9 h 35 min.

Terhi Törmälehdon romaani He ovat suolaa ja valoa on hienovarainen romaani, joka kertoo vaikeasta aiheesta. Romaanin keskiössä on kahden kehityslinjan seuraaminen. Toisen päähenkilön kautta tarkastellaan kysymystä, kuinka fundamentalistisesti ajatteleva henkilö radikalisoituu. Toisen päähenkilön muutostarina on erilainen: voiko rakastuminen muuttaa ihmistä?

Romaanin kerronta fokalisoituu kahden päähenkilönaisen, Anun ja Susannan kautta. Molemmat ovat uskovaisia suomalaisia naisia, kristittyjä. Anu on rovaniemeläinen yläkoulun saksanopettaja, joka on keski-ikäinen sinkku. Susannakin on keski-ikäinen nainen, mutta hän on naimisissa liberaaliuskovaisen pappi Villen kanssa, johon hän on tutustunut opiskeluaikana, ja heillä on teini-ikäinen lapsi Emppu. Susanna on uskossaan fundamentalistinen konservatiivikristitty, eikä Anukaan mitään laimean tapakritistyn hahmoa edusta. Lisäksi romaanissa on minäkertoja, enkeli, jonka tehtävänä on seurata tai vartioida Anua ja Susannaa.

Romaani alkaa, kun naiset - jotka eivät tunne toisiaan ja joita yhdistää romaanin tarinan ajan lähinnä maantiede - istuvat lentokoneessa matkalla kohti Israelia kevättalvella 2023. Anu on ensimmäsitä kertaa matkalla pyhälle maalle, mutta hänen vanhempansa ovat käyneet Israelissa useasti. Anu etsii elämälleen jotain uutta suuntaa, jotain sisältöä ja merkitystä, joka olisi enemmän kuin mitä elämä tähän mennessä on tarjonnut. Susannan Israelin-matkalla sen sijaan on selkeä tarkoitus: hän on Israelin ystävä ja matkustaa Israeliin toimiakseen Israelin puolesta - tai sillä tavoin hän itse asian käsittää. 

Romaanin kerronnassa käytetään paljon uskonnollista kieltä, mikä auttaa pääsemään romaanihahmojen tajuntaan ja tapaan hahmottaa maailmaa. Tällainen uskonnollinen kieli (maailmallisuus, henkivallat ja niin edelleen) ei kuulu siihen kuplaan, jossa itse elän, ja siksi osin romaani onkin niin kiehtovaa kuunneltavaa. Se todella avaa sellaisia todellisuuksia, jotka eivät ole minulle tuttuja. Molemmat päähenkilöt näkevät, pyytävät ja lukevat merkkejä, ja molemmille heistä todellisuus on muutakin kuin vain se, mitä konkreettisesti näemme. Sekä Jumala että Saatana tekevät jatkuvasti töitään.

Sinkku-Anu kohtaa Jerusalemissa miehen, ja Jerusalemin-matka muuttaa Anun ajattelua Israelista hitaasti mutta peruuttamattomasti. Anu pohtii useasti, onko muutos peräisin Saatanasta vai onko ajattelun muuttaminen perusteltua. Jos on oppinut uskomaan totuuteen, joka on muuttumaton - saako silloin muuttua? 

Myös Susanna muuttuu. Hänkin kohtaa Israelissa asioita, jotka eivät tunnu aivan siltä kuin mitä hän oli niiltä odottanut. Susanna on aina elämässään, lapsuudenperheestään asti, tuntenut vierautta. Ja vaikka hänellä on mies ja lapsi, hänestä usein tuntuu, kuin hän ei vieläkään tulisi täysin nähdyksi ja ymmärretyksi. 

Susannan hahmossa Törmälehto kuvaa harvinaisen hienovaraisesti ja uskottavasti sitä, kuinka ihminen voi radikalisoitua. Nyt kyseessä on vain radikaali kristinusko, ei radikaali islam, jota olemme tottuneet tarkastelemaan tuomitsevasti nykyajassa. Susanna on keski-ikäinen, perheellinen, valkoinen lääkäri - ja hän radikalisoituu. Hän on uskoontulemisestaan alkaen ollut konservatiivi ja fundamentalistikristitty, mutta pandemian aikana hän löysi internetistä kanavia ja materiaaleja, joiden kautta hän löysi vielä äärimmäisempää ajattelua kuin mitä suomalaisissa herätysliikkeissä harjoitettiin. 

Susannan hahmon kautta tulee näkyväksi ääriliikkeiden rahankeruumetodit ja ihmiskauppaan tai -salakuljetukseen rinnastuva toiminta, jota ääriliikkeet rahoittavat. Israelin siirtokuntapolitiikkaa päästään tarkastelemaan ruohonjuuritasolla. Susannan kehitys on huima: näinkö nopeasti kalteva pinta vie mennessään, jos ympärillä on ihmisiä, jotka pitävät toimintaa ja ajattelua normaalina?

He ovat suolaa ja valoa on ajankohtainen ja tarkkanäköisesti kirjoitettu romaani, joka näyttää asioita, tekoja ja ajatuksia, mutta jättää tulkintojen tekemisen lukijalle. Wau, hieno kirja. Uskaltaisikohan raati nostaa tällaista romaania mukaan Finlandia-kuusikkoon?

Miranda Cowley Heller: Paperipalatsi

"Muodot nousevat tyhjästä."

Tammi 2022. Alkuteos The Paper Palace, 2021. Suom. Tuulia Tipa. 453 s.

En ole koskaan aiemmin kuullutkaan Miranda Cowley Helleristä, mutta tartuin Paperipalatsiin, koska se vaikutti lupaavalta lomalukemiselta. Kannen pastellisävyt ja maisema, vanhanaikainen fontti teoksen nimessä, takakannen bestsellerille tyypillinen lupaus "intohimosta, rakkaudesta ja perheitä tuhoavista salaisuuksista". Tavallaan Paperipalatsi lunastaakin lupauksensa, mutta mikään unohtumaton lukukokemus romaani ei ole.

Paperipalatsi on yhdenpäivänromaani. Romaani alkaa "Klo 6.30" ja viimeinen luku tapahtuu 24 tunnin sisällä ensimmäisestä. Tavallaan romaanin nykyhetki siis etenee suunnilleen samassa tahdissa kuin aika lukijankin kellossa. Nykyhetkestä tehdään sitten takaumia päähenkilö Ellen lapsuuteen, nuoruuteen ja nuoreen aikuisuuteen, ja niiden avulla pyritään syventämään henkilökuvausta.

Romaanin tapahtumat lähtevät raflaavasti liikkeelle siitä, että päähenkilö Elle on kesänvietossa Paperipalatsi-nimisessä lomakylässä, jossa hän aina viettää kesänsä, ja on juuri paneskellut lapsuudenystävänsä/nuoruudenrakkautensa Jonasin kanssa edellisillan juhlissa. Ellellä on perhe ja myös Jonas seurustelee. Lukijalle luodaan kuva siitä, että Elle ja Jonas ovat tunteneet hyvin pitkään ja heitä yhdistää erityslaatuisen vahva side, jonka on tarkoitus luoda romaanin kertomuksen intohimoinen pohjavire. Jotenkaan romaani ei onnistu vakuuttamaan tässä, mikä syö romaanin jännitettä. 

Toinen romaanin jännitettä syövä tekijä on se, että hahmojen luonne ei piirry selvästi esiin. Elle paljastuu korkeasti koulutetuksi ranskalaista kirjallisuutta opiskelleeksi naiseksi, joka ilmeisesti on paraikaakin töissä yliopistolla, mutta silti hänestä piirtyy ajoittain white trash -henkinen vaikutelma esimerkiksi sen perusteella, kuinka hän puhuu muille ihmisille. Ajoittain jäin myös miettimään suomennosratkaisuja:

"Uimarannan pysäköintialue on kuin pätsi. Nousen autosta hiekkaiselle asfaltille ja kiljahdan. 'Perkeleen perseensuti.' Hyppään takaisin Saabiin. 'Jalkapohjista taisi palaa iho.'"

Perkeleen perseensuti? - Hieman erikoinen ratkaisu tässä kohdin. Jäin melko pitkäksi aikaa toisaalta miettimään, mitäköhän tämä on ollut alkukielellä, toisaalta miettimään, tulisiko tällaisessa tilanteessa huudahdettua tuolla yhdistelmällä (jos tyylivalinnan pohtiminen sivuutetaan).

Jotkin romaanin juonikuviot, kuten sukupolvissa toistuva insestikokemus, tulevat vähän yllättäen.

Paperipalatsissa on siis sinänsä perusteltuja elementtejä niin tyylin, sisältöjen kuin juonen ja miljöönkin kannalta, mutta kuuluvatko kaikki elementit samaan teokseen - siitä en niinkään vakuuttunut.

Lena Bivner: Helvetti, jota kutsuin rakkaudeksi

 

Ord Beroende Förlag 2018. Nextoryn e-kirja, 265 s.

Lena Bivnerin kirjoittama Helvetti, jota kutsuin rakkaudeksi on omaelämäkerrallinen kokemuskirja väkivaltaisesta rakkaussuhteesta, ja se toiminee parhaiten vertaistukikirjana. Bivner kirjoittaa omasta kokemuksestaan: avioero, salamarakastuminen - ja uudessa suhteessa hiljalleen ilmenevät outoudet, jotka ovat henkistä ja fyysistä väkivaltaa mutta joihin rakastunut nainen hiljalleen tottuu halussaan "korjata" mies. 

Suhde siis alkaa nopeasti ja seksi on intohimoista. Pikku hiljaa erikoisuuksia kuitenkin alkaa tulla esiin: "Peterin mielialanheilahdukset saivat minut keskittymään entistä enemmän häneen ja hänen tunnetiloihinsa." Nainen huomaa mukautuvansa ja pyrkivänsä miellyttämään, mutta "mitä kuuliaisemmaksi tulin, sitä ilkeämmäksi hän muuttui, siinä näytti olevan jokin matemaattinen yhtälö".

Nainen käy parinkin terapeutin luona keskustelemassa suhteesta. Naisen kuvatessa parisuhteen arkea terapeutti sanoo: "Ihminen, joka kokee turvattomuutta, toimii usein sillä tavoin. Hän vaatii enemmän kontrollia kuin on tarpeen, koska on itse epävarma. Joskus tuo kontrollin tarve voi käydä suorastaan vaaralliseksi. Mitä enemmän sellaista ihmistä yrittää miellyttää, sitä enemmän hän vaatii." Ja kuinka nainen reagoi? "Tässä vaiheessa minun olisi pitänyt perääntyä ja antaa Peterin olla. Sellaista viisautta minulle ei kuitenkaan ollut. Sen sijaan aloin ottamaan entistä enemmän vastuuta hänen hyvinvoinnistaan."

Kontrolli alkaa henkisenä väkivaltana ja alkaa hiljalleen saada fyysisiäkin piirteitä. Teoksessa tuodaan esiin henkisen väkivallan ja manipulaation esimerkkitapauksia:

"Eräällä Chamonixin-matkalla, jonka ostin meille saatuani vuotuisen bonukseni pankista, paljastui Peteristä useampikin sairas ja jopa vaarallinen puoli. - - Hänen olotilansa vaikutti kaikkeen, mitä lomaviikon aikana teimme, minkä vuoksi hiihtämisestäkään ei tullut mitään."

"Peterin ummehtuneiden erivapauksien lista sen kuin piteni. Makuuhuone oli tila, jossa hän oli hallinnut jo pitkään, eikä kyse ollut pelkästään siitä, että minun piti aina olla seksuaalisesti hänen käytettävissään. Peter sai sytyttää valot keskellä yötä lukeakseen, minä en. Hän sai myös jatkaa lukemistaan sen jälkeen, kun minä olin sammuttanut oman lamppuni, minä en. Hän sai herättää minut keskellä yötä keskustellakseen parisuhteestamme, minä en. Peter sai myös pitää kännykkäänsä öisin makuuhuoneessa, minä en. Peter vihasi sitä, kun puhelimeeni joskus kilahti tekstiviesti tai meili ja oli siksi vaatinut minua lupaamaan, etten ikinä pitäisi puhelintani makuuhuoneessa." 

Manipulaation voimasta kertoo sekin, että naisella on kaksi lasta, joista Peter ei ole pätkääkään kiinnostunut, ja Peter tekee sen täysin selväksi. Tässäkin kohdin nainen vain ajattelee Peterin tarvitsevan aikaa, tukea ja ymmärrystä. Varoitusmerkeiksi eivät riitä ne seikat, että Peter vaikuttaa pitkälti elävän naisen rahoilla ja nainen hoitaa kaikki arjen askareet. Peterin vastuulle yhteiselämässä tuntuu jäävän vain niistä "mielialanvaihteluista" vastaaminen, joihin nainen koettaa parhaansa mukaan mukautua.

Seksistäkin tulee suhteessa siis alistamisen ja vallankäytön väline: "Seksi näytti toimivan välillämme palkintona silloin kun asiat olivat hyvin ja voiteluaineena silloin kun ne olivat huonosti. Suhteemme alussa olin todellakin nauttinut rakkauselämästämme, mutta ajan mittaan siitä oli tullut pikemminkin pakkopullaa. Etenkin siksi, että minulla ei ollut oikeuta kieltäytyä siitä. Ei edes siinä vaiheessa, kun sain hankaushaavoja neljännen yhdynnän jälkeen saman päivän aikana."

Teoksen lukijana tuntuu, että seksin muuttuminen "pakkopullaksi" (kyllä: suomennos on täynnä kliseitä, fraaseja ja kömpelyyksiä - oletan alkuteoksen olevan ruotsinkielinen, ja koska suomentajan nimeä ei mainita, mahtaisiko kyseessä olla konekäännös? muutamissa paikoin sanavalinnat ovat myös selkeän virheellisiä) on naiselle jollakin tavoin käänteentekevää suhteessa olemisen kannalta, vaikkei hän eroa siinä vaiheessa vielä vakavissaan pohdi tai ainakaan tee. Seksi ja ylipäätään fyysinen vetovoima kuitenkin olivat suhteen alkupuolella niitä voimia, jotka saivat naisen hurmaantumaan mieheen.

Nainen paitsi käy terapeutilla ja kertoo suhteen outouksista joillekin ystävistään, lopulta myös kirjoittaa lehden psykologipalstalle kysyäkseen neuvoa. Lehden psykologin vastauksen ydin on selkeä: "Lakkaa keskittymästä mieheen, hänen tunteisiinsa, hänen tarpeisiinsa, hänen taustaansa, hänen näkemyksiinsä sinusta ja hänen arvoihinsa ylipäätään."

Teoksen loppusanoissa on ikään kuin teoreettinen tiivistelmä väkivaltasen parisuhteen tunnusmerkeistä. Sitä, millainen on tyypillinen pahoinpitelijä, kuvataan seuraavasti: "Psykopaattisia piirteitä omaavat miehet voivat ulkopuolisen silmin olla hyvinkin mukavia ja toimia moitteettomasti ammateissaan mutta kotioloissa he ovat varsinaisia piruja. Siellä heillä on lupa nöyryyttää, manipuloida, kontrolloida ja nujertaa kumppaninsa, joka turhaan yrittää saada ympäristöään ymmärtämään kuinka ilkeä hänen puolisonsa on. Hän [tyypillinen pahoinpitelijä] on usein 'hyvä tyyppi'. Hän voi olla menestyvä, älykäs, karismaattinen, kiltti, mukava ja avulias ympäristöään kohtaan. Jos nainen kertoisi jollekin millainen hän on kotona, ei ympäristö välttämättä heti uskoisi häntä, koska hänellähän on 'huippumies'."

Kirjallisia tai kaunokirjallisia ansioita Helvetti, jota kutsuin rakkaudeksi -teoksella ei ole, mutta yhden pääpiirteittäisen tapausesimerkin se väkivaltaisesta suhteesta antaa.

Perttu Pölönen: Tulevaisuuden lukujärjestys

Otava 2020. Nextory 5 h 12 min.

Perttu Pölösen kirjoittama tietokirja Tulevaisuuden lukujärjestys on ollut lukulistallani jo pitkään. Tulevaisuudentutkimus on hyvin kiinnostava tieteenala, ja Pölösen tulokulma teoksessaan siihen on se, mitä taitoja tulevaisuudessa tarvitsemme. Pölönen käsittelee niin koulutusta, työelämää, yrittäjämäistä asennetta kuin vuorovaikutustaitojakin, viimeksi mainittuja eritoten suhteessa uusiin vuorovaikutuskanaviin, kuten sosiaaliseen mediaan.

Pölösen tapa kirjoittaa on raikas, positiivinen ja konkretisoiva. Mikä teoksessa puolestaan paikoin ärsyttää tai tuntuu silmiinpistävältä, on Pölösen oma positio (joka on jokseenkin elitistisen maailmankansalaisen) ja se, että osa argumenteista on perusteltu ohuesti - kuten vaikkapa näkökulma siitä, kuinka alan asiantuntija ei ole paras asiantuntija, koska hänen näkemyksensä ovat luutuneita ja hän ei kykene tarkastelemaan asiaa asian vaatimalla freesiydellä. Esimerkiksi tästä Pölönen nostaa vaikkapa sen, että opettaja toki luulee olevansa alansa asiantuntija, mutta näinhän ei ole. 

Toisaalta Pölönen tuulettaa asiantuntijuuden käsitettä nostamalla esiin sen, kuinka nuorilla on asiantuntemusta vaikkapa sosiaalisen median vaikuttamisesta, vaikka heillä ei olekaan yhtä pitkää elämänkokemusta kuin vaikkapa keski-ikäisillä, ja näitä nuoria asiantuntijoita voisi hyödyntää enemmänkin. Tätä ajatusta olisin odottanut Pölösen tosin vievän pidemmälle, sillä hän tyytyy konkretisoimaan sitä sillä, että yritykset voisivat käyttää vaikuttajanuoria asiantuntijoina markkinoinnissaan. Näinhän käsittääkseni tapahtuukin.

Vaikka suhtaudun Tulevaisuuden lukujärjestykseen kritisoivastikin enkä allekirjoita kaikkia sen ajatuksia, pidin silti kirjasta ja se sai ajattelemaan asioista uudesta näkkulmasta. Ennen kaikkea pidin Pölösen esittelemistä konkreettisista ajattelun työkaluista, kuten metodeista, joita hän esittelee käsitellessään luovuutta ja ongelmanratkaisukykyä. Tällaisia ovat esimerkiksi ominaisuusluettelo, huonojen ideoiden keksiminen, käyttötarkoitusten listaaminen ja kysymyspeli.

Siinä missä aiemmin kuuntelemani tietoteos, Jaron Lanierin 10 syytä tuhota kaikki sometilit nyt, suhtautuu sosiaaliseen mediaan äärimmäisen kriittisesti, Pölösen Tulevaisuuden lukujärjestyksen asenne somea kohtaan on myönteinen tai neutraali. Pölönenkin kyllä nostaa esiin sen, kuinka somelle ei tule antaa liikaa aikaa, mutta hän näkee somen kuitenkin enemmän mahdollisuutena kuin uhkana ja maalailee myös ajatuksia herättäviä visioita siitä, mitä kaikkea tulevaisuuden some voi olla tai kuinka tekoäly voi vaikuttaa tulevaisuudessa. Pölönen pohtii muun muassa mahdollisuutta tekoälypuolueesta tai -hallitsijasta.

Teknologinen kehitys ei Tulevaisuuden lukujärjestyksessä siis ole uhka vaan mahdollisuus, mutta vaikka kirja käsitteleekin paljon teknologiaa, sen pohjavire on silti mielestäni vahvasti humaani. Tulevaisuuden ihmiselle tärkempiä ovat ennen kaikkea ne taidot, joihin kone ei pysty: vuorovakutus, empatia ja persoona.

Miranda July: Avokämmen

"Ajaessani lääkärin vastaanotolle tunsin olevani tähtinäyttelijä elokuvassa, jota Philip katseli: auton ikkunat olivat auki, tukka hulmusi tuulessa, ohjasin yhdellä kädellä."

Siltala 2016. Suom. Hilkka Pekkanen. Alkuteos The First Bad Man, 2015. 344 s.

Miranda Julyn romaani Avokämmen on absurdi, provosoiva ja varsin erikoinen romaani. Päähenkilö on nelikymppinen Cheryl Glickman, joka on töissä naisiin kohdituvaa väkivaltaa esiin tuovassa ja vastustavassa järjestössä nimeltä Avokämmen. Cheryl elää melko eristäytynyttä ja omaehtoista elämää. Hänen elämänsä koostuu tarkoista rutiineista ja niiden vastapainoksi villeistä fantasioista, kunnes eräänä päivänä hänen ovellaan seisoo Clee, Avokämmenen perustajapariskunnan aikuinen tytär, joka on päättänyt muuttaa Cherylin luokse asumaan "joksikin aikaa". Cherylin arki suistuu raiteiltaan, ja se tapahtuu täysin absurdilla ja sovinnaisuuksia totaalisesti murtavalla tavalla.

Cheryl käy erinäisissä vaihtoehtohoidoissa ja terapiassa, sillä hän kärsii "globus hystericuksesta", valtavasta, hengensalpaavasta tunteesta kurkussaan. Cheryl on neuroottinen mutta samalla paikoitellen hurmaavan tarkkanäköinen henkilöhahmo:

"Suzanne - - piirsi - - päärynän. 'Sinun vartalosi on tämän muotoinen. Näetkö? Pikkuriikkinen ylhäältä ja vähemmän pikkuinen alhaalta.' Sitten hän selitti, miten luotiin illuusio sopusuhtaisesta vartalosta käyttämällä alaosassa tummia värejä ja yläosassa kirkkaita. Aina kun näen naisia joilla on sellainen väriyhdistelmä tarkistan, ovatko he päärynänmuotoisia, ja aina he ovat - päärynä ei pysty huijaamaan toista päärynää."

Tarkkanäköisyyden lisäksi Cherylissä on ihailtavaa itsevarmuutta:

"'Isä sanoi, että pukeudut ihan kuin lesbo.' Hymyilin, Ei ollut vaikea kuvitella Mark Kwonia paisuttelemassa kuvausta siitä, miten olin epäonnistunut hänen miellyttämisessään; juuri sellainen hän oli."

Avokämmenen tarinaa pohjustellaan lyhyesti, ja sen jälkeen se lähtee vyörymään raiteiltaan täysin absurdeille kierroksille. Cherylin ja Cleen suhde on jo alun perin hyvin erikoinen, mutta se saa aivan käsittämättömiä käänteitä. Juuri kun lukija on hyväksynyt näiden käänteiden synnyttämän maailman, maailma käännetään uudelleen aivan ympäri - ja niin tapahtuu vielä kertaalleen, ennen kuin romaani saadaan päätökseen. Avokämmen on siis lukukokemuksena punastuttava, hämmentävä ja humoristinen, mutta henkilöhahmoissa on myös syvyyttä, vaikka he ovat osin aivan käsittämättömiä. Mutta ehkä me kaikki ihmiset olemme, loppujen lopuksi?

Avokämmen pohtii syvimmiltään myös sitä, mistä elämässä oikein on kysymys:

"- - miettisin sitten, mitä vaihtoehtoja minulla oli. Mutta siinäpä se: vaihtoehtoja ei ollut. Vaihtoehtoja oli ollut ennen lapsen tuloa, mutta ne olivat jääneet toteuttamatta. En ollut lentänyt Japaniin yksin katsomaan, millaista siellä oli. En ollut käynyt yökerhoissa ja kehottanut vieraita ihmisiä kertomaan itsestään minulle. En ollut edes käynyt elokuvissa yksin. Olin ollut hiljaa, vaikka ei ollut mitään syytä olla hiljaa, ja olin käyttäytynyt johdonmukaisesti, vaikka johdonmukaisuudella ei ollut merkitystä."

Onko ihmisellä valinnan varaa vai toteuttaako jokainen omaa kohtaloaan? Onko elämässä tilanteita, joissa valinnanvaraa ei ole? Poissulkeeko jokin valinta lopullisesti joitakin muita?

Avokämmen kuvaa hienosti myös ihmisen muodonmuutosta, uuden identiteetin ja minän syntyä sekä siihen liittyvää vanhasta luopumista:

"Kun aurinko sitten nousi, kiipesin itsesäälini vuorenhuipulle ja muistin, että olin aina ennenkin odottanut kuolevani elämän päätteeksi. Mitä väliä sillä oikeastaan oli, vaikka eläisin koko elämäni tätä poikaa hoitaen - kai sellainen olisi yhtä hyvä elämä kuin jokin muukin? olisin aina maan matonen. Lapsi ei ollut vienyt minulta lentokykyä eikä ikuista elämää. Nyt osasin arvostaa nunnia, ei pakosta nunniksi joutuneita vaan nykyaikaisia naisia, jotka valitsivat nunnan elämän vapaaehtoisesti. Jos oli niin viisas että ymmärsi elämän muodostuvan enimmäkseen toiveistaan luopumisesta, eikö silloin kannattanut opetella hyväksi luopujaksi sen sijaan että yritti tavoitella kaikenlaista? Tällaiset oudot oivallukset putkahtelivat esiin tahtomattani, ja aloin ymmärtää, että unettomuus ja valvominen ja jatkuva syöttäminen olivat jonkinlaista aivopesua, prosessi joka muokkasi entistä minääni hitaasti mutta vakaasti uuteen uskoon: äidiksi. Se teki kipeää. Yritin tiedostaa tapahtumaketjua ikään kuin katselisin minulle tehtävää leikkausta. Toivoin että voisin säilyttää pienen murusen entistä itseäni, vain sen verran, että pystyisin varoittamaan muita naisia. Tiesin kuitenkin, ettei se varmaankaan onnistuisi. Kun kehityspolku olisi valmis, minulla ei olisi enää jäljellä mitään minkä avulla valittaa, mikään ei tekisi enää kipeää, en muistaisi mitään."

Harriet @ Ryhmäteatteri, Helsinki

Milja Sarkolan ohjaama ja käsikirjoittama Harriet-näytelmä Ryhmäteatterissa ei niinkään kerro nimihenkilöstään Harrietista tai hänen elämästään vaan muistamisesta ja historiankirjoituksesta.

Näytelmä keskittyy yhteen huhtikuiseen päivään vuonna 1918. Sama kohtaus, joka johtaa traagisesti Harrietin rakastajan Olof Laguksen kuolemaan, toistuu näytelmässä. Yleisölle näytetään kohtauksesta eri versioita - niin tapahtumassa osallisina olleiden kuin myöhemmän ajan historiankirjoittajien. Näytelmä tekee näkyväksi sen, kuinka historiankirjoitus on aina tarinankerrontaa, eikä kertoja pääse irti omasta subjektiudestaan. Tarinoissa voidaan pyrkiä totuuteen tai kerrottuja asioita voidaan tahallisesti vääristellä. Fiktio saattaa lopulta osua lähemmäs olennaista kuin fakta.

Harrietissa on onnistuttu luomaan vahva tunnelma pianonsoiton ja laulujen sekä kynttilänvalon käyttämisen avulla. Menneisyys herää eloon näyttämöllä.

Syvimmiltään näytelmä mielestäni kertoo Harrietin hahmon kautta eksistentiaalisesta yksinäisyydestä.

Jonathan Franzen: Vapaus

"Walter Berglundia koskevat uutiset jäivät paikallisessa lehdistössä vaille huomiota - hän ja Patty olivat muuttaneet Washingtoniin kaksi vuotta aiemmin eivätkä merkinneet Saint Paulille enää mitään - mutta Ramsey Hillin alueen koulutettu väki ei ollut kotikaupungilleen niin uskollista, ettei olisi lukenut New York Timesia."

Siltala 2011. Englanninkielinen alkuteos Freedom, 2010. Suomentanut Raimo Salminen. 634 s.

Jonathan Franzenin tiiliskiviromaani Vapaus kertoo monisyisesti ja moniäänisesti ihmiselämän valintatilanteista ja siitä, mihin valinnat - olivatpa ne harkittuja tai ajautumisenkaltaisia - johtavat. Ehkäpä romaanin nimi liittyy eniten tähän: amerikkalaisen nyky-yhteiskunnan jäsenten vapauteen tehdä päätöksiä ja valintoja, ja siihen, että päätöksiä ja valintoja rajaavat kuitenkin muidenkin päätökset ja valinnat. Mitä on siis vapaus?

Romaani kuvaa amerikkalaista ylempää, kouluttautuvaa tai kouluttautunutta keskiluokkaa, jolla joko on varalllisuutta tai joka tekee luokkanousun keräämällä enemmän varallisuutta kuin mitä heidän vanhemmillaan on. Romaani kuvaa useita henkilöhahmoja, joista keskeisiä ovat Patty, Walter, Richard, Joey, Jessica ja Connie. Romaani kattaa ajanjakson Pattyn, Walterin ja Richardin nuoruudesta heidän myöhäiseen keski-ikäänsä saakka.

Patty, Walter ja Richard ovat yliopisto-opiskelijoita. Patty on urheilijatyttö, klassinen suorittaja, jolla on kompleksinen äitisuhde: "Patty meni hänen luokseen ja antoi halata itseään. Koska hänen äitinsä oli paljon pienempi, hän tunsi olevansa vähän kuin kaappikello, jota Joyce yritti nostaa ja siirtää." Patty tuntuu pitkälti mukautuvan muiden ihmisten näkemyksiin, hän ei juurikaan tunnu uskaltavan käyttää sitä vapautta ja ottaa sitä vastuuta, joka hänelle itselleen itsestään kuuluisi:

"'Mutta sinä tunnut minusta oikein mukavalta tyypiltä!' Walter sanoi. Patty tiesi sisimmässään, että Walter oli saanut hänestä väärän vaikutelman. Ja virhe jonka hän seuraavaksi teki, hänen elämänsä todella iso virhe, oli mukautua Walterin käsitykseen hänestä, vaikka hän tiesi ettei se ollut oikea. Walter tuntui niin varmalta hänen hyvyydestään, että sai lopulta hänetkin hyväksymään ajatuksen."

Walterilla puolestaan on pienituloinen perhetausta, ja hän on hyvin ahkera ja kulttuurisesti ja akateemisesti suuntautunut, toisin kuin hänen lapsuuden perheensä. Richard Katz on villi ja vapaa rokkari, jollakin tavoin yliopisto- ja työelämän vaatimusten ulkopuolella liikkuva hahmo, vaikka hänenkin elämässään on realiteetteja.

Vapaudessa kuvataan sävykkäästi menestymistä ja kuuluisuutta sekä niiden eri variaatioita. Arki ja siitä poikkeaminen määrittyvät eri tavoin riippuen siitä, mikä on tavanomaista ja kuuluu arjen piiriin ja mikä puolestaan on poikkeavaa ja sikäli kuuluu joko erityisiin ilon tai surun aiheisiin:

"Sitten Lucy jäi huulet raollaan ja julkean haastava katse silmissään odottamaan, nähdäkseen kuinka hänen läsnäolonsa - hänen olemassaolonsa draama - vaikuttaisi Katziin. Kaikkien kaltaistensa pimujen tavoin hän näytti vakuuttuneelta provokaationsa ainutkertaisuudesta. Katz oli, käytännössä kirjaimellisesti, törmännyt samaan provokaatioon sata kertaa aiemminkin, minkä johdosta hän joutui nyt siihen naurettavaan tilanteeseen, että hän tunsi omantuntonsa kolkuttavan koska ei pystynyt teeskentelemään provosoitunutta: koska hän sääli Lucyn urheaa pikku egoa, joka ajelehti avuttomana ikääntyvän naisen epävarmuuden merellä. Hän epäili, ettei pääsisi puusta pitkään Lucyn kanssa vaikka yrittäisi, mutta hän tiesi Lucyn ylpeyden saavan kolauksen, elle edes muodon vuoksi koettaisi esiintyä epämiellyttävästi."

Joey, Jessica ja Connie sen sijaan ovat seuraavaa sukupolvea, romaanissa ensin lapsia ja sen jälkeen nuoria aikuisia - ja heidänkin pitää tehdä omat päätöksensä suhteessa vanhempiinsa, vapauteen ja elämänvalintoihin.

Franzenin henkilökuvaus on nautittavaa luettavaa. Näin kuvataan esimerkiksi Connieta: "Connie ei ymmärtänyt mitään kokonaisuudesta, hän oli pelkkää syvyyttä vailla leveyttä. Kun hän piirsi huopakynillä, hän uppoutui tummentamaan yhden tai kahden alueen värisävyä jättäen loput kokonaan värittämättä ja sivuutti Pattyn hyväntahtoiset kehotukset kokeilla muitakin värejä."

Vapaus käsittelee useita suuria teemoja: yhteiskuntaa, arvoja, valintoja, ympäristökysymyksiä ja -vastuita, identiteettiä, minuutta... Lukiessani Franzenia oivalsin, että Jussi Valtosen Finlandia-palkittu romaani He eivät tiedä mitä tekevät (2014) on Vapaudelle - kenties Franzenille laajemminkin - paljon velkaa. Valtosen romaanin tapahtumat ja henkilöhahmot sekä romaanin laajuus ovat hyvin samankaltaisia kuin Vapaudessa.

Franzenin kirjoitustyyli (suomennos on oivallinen!) vaati minulta hetken aikaa totuttelua, sillä virkkeet ovat pitkiä ja niissä käytetään paljon lauseenvastikkeita ja upotettuja täsmennyksiä. Aluksi tämä tuntui hankalalta ja vaikeaselkoiselta, mutta kun romaani imi mukaansa, kielikin alkoi soida.

Kerrontatekniikka Vapaudessa on kiehtova. Pääosin kerronta fokalisoituu vuoroin keskeisten henkilöhahmojen näkökulmasta, mikä tuo romaaniin moniäänisyyttä ja moninäkökulmaisuutta ja on nykyromaaneille melko tyypillinen rakenne. Romaanissa on kuitenkin eräänlaisena mise en abyme -tyyppisenä upotuksena myös "Patty Berglund: Virheitä tuli tehtyä - Patty Berglundin omaelämäkerta hänen itsensä kertomana (kirjoitettu terapeutin ehdotuksesta)" ja sen jatko-osa "Patty Berglund: Virheitä tuli tehtyä (loppuosa) - Eräänlainen kirje omaelämäkerturin lukijalle". Nämä osiot kerrotaan osin minä- ja osin hän-muodossa Pattyn näkökulmasta, mutta sellaista kommentoivaa ja itsetietoista omaelämäkerrallista kertojaa käyttäen, joka tietää enemmän kuin sen, mistä on kertomassa, koska kertoo omasta menneestä elämästään tulevaisuudessa olevasta nykyisyydestä käsin:

"Ajan kuluminen oli outoa tavalla, jonka omaelämäkerturi pystyy nyt, saatuaan varsin runsaasti kokemusta tapetuista iltapäivistä, tunnistamaan masennuksen aikaansaannokseksi (yhtaikaa loputonta ja hirvittävän nopeaa; sekunnista toiseen tupaten täyttä, tunnista toiseen täydellisen sisällötöntä) - -."

"Koska omaelämäkerturi ei kykene muistamaan, mikä hänen tietoisuutensa tila oli kolmena ensimmäisenä opiskeluvuonna, hän yksinkertaisesti epäilee ettei ollut tietoisuuden tilassa ollenkaan. Hän tunsi olevansa valveilla, mutta itse asiassa hänen on täytynyt kävellä unissaan. Muutoin on vaikea ymmärtää miksi hän, mainitaksemme vain yhden esimerkin, otti niin läheiseksi ystäväkseen häiriintyneen tytön, joka käytännössä katsoen vainosi häntä."

Vapauden vahvuus on pitkä aikajänne. Romaani onnistuu kuvaamaan sitä, mikä ihmisessä on pysyvää läpi elämän, ja samalla sitä, kuinka ihminen muuttuu ja saakin muuttua. Pattyn elämä kokonaisuudessaan määrittyy jollakin tavoin virheiden tekemisen kautta, mikä näkyy hänen omaelämäkertateoksensa nimessä ja heijastuu myös ihmisiin hänen ympärillään: "Hänelle ei ollut yllätys, ettei Patty ollut ottanut yhteyttä, ja kuitenkin moinen hiljaisuus tuntui taktiselta vedolta, vihamielisyydeltä. Ihmiseksi, joka ei oman tunnustuksensa mukaan ollut tehnyt muuta kuin virheitä, Patty loi tekemisillään pelottavan varjon, mitä ne sitten olivatkin."

Vapaus kertoo siitä, mikä tapahtui, ja yhtä lailla siitä, mikä jäi tapahtumatta. Se, mikä tapahtuu, ei katoa, vaan kaikesta jää jälki - vaikka jälki ei olisikaan fyysisessä maailmassa havaittava. Tästä kertoo hienosti seuraava merleaupontylaista todellisuudentulkintaa edustava katkelma:

"Siihen kohtaan seinää ei jäänyt minkäänlaista jälkeä, ja kuitenkin se pysyi jälkeenpäin ikuisesti ympäristöstään erottuvana ja selvästi merkittynä. Se oli pieni maailmankaikkeuden koordinaatti, historiansa pysyvästi leimaama ja muuttama. Siitä paikasta tuli huoneeseen hiljainen kolmas olento hänen [Pattyn] ja Walterin lisäksi niiksi viikonlopuiksi, jotka he viettivät mökillä kahdestaan."

Tänä aikana, jolloin ihmisillä on halu jättää maailmaan itsestään jälki ja jolloin toisaalta maailmaan jää konkreettisia jälkiä meistä kaikista enemmän kuin koskaan aiemmin internetin selaushistorian, julkaistujen somesisältöjen ja tiedonkeruuohjelmien kautta, on virkistävää muistaa, että joskus järisyttävimmät jäljet ovat niitä, jotka ovat hyvin yksityisiä ja vain muistoissa.

Haruki Murakami: Kafka rannalla

"'Rahaako sinulla siis on riittävästi?' poika nimeltä Varis kysyy raukealla äänellään."

Tammi 2009. Japaninkielinen alkuteos Umibe no Kafuka, 2002. Suomentanut englanninnoksesta Kafka on the Shore, 2005, Juhani Lindholm. 639 s.

Haruki Murakamin Kafka rannalla on varsin tiiliskivimäinen romaani, mutta todellakin, lumoava teos. Kun tarina imaisee mukaansa, lukijana toivoo, ettei se päättyisi. Tosin jossakin vaiheessa jouduin tarinan suhteen hieman lukuähkyyn ja mietin, mitenköhän kirjailija saa solmittua eri kerrontanäkökulmat ja aika -sekä todellisuustasot yhteen - ja pelkäsin, ettei lopetus vain olisi lattea. Varsin onnistunut se kuitenkin on, ja lukukokemuksena Kafkaa rannalla voi vahvasti suositella. Romaanin kerronta rikkoo realismin mutta tavalla, joka koko ajan tuntuu luonnolliselta fiktion maailmassa. Tyyliltään ja tarinaltaan Kafkasta rannalla tulee mieleen hieman Herman Hesse, ja hänen teoksistaan päähenkilö- ja tarinavalinnan suhteen eniten Demian, tunnelman ja elämän syvien kysymysten pohtimisen suhteen puolestaan Narkissos ja Kultasuu.

Romaanissa on kaksi keskushenkilöä: päähenkilö, 15 vuotta täyttävä poika, joka päättää karata kotoa, ja toisena keskeisenä hahmona päältäpäin katsottuna hyvin yksinkertainen jo vanha mies, Nakata, joka on lapsena joutunut eräänlaiseen onnettomuuteen, jossa hän on täysin menettänyt muistinsa ja taitonsa, kuten lukutaidon.

15-vuotias poika ei viihdy kotonaan. Hänen äitinsä ja siskonsa ovat jättäneet perheen pojan ollessa lapsi, ja poika asuu kaksin isänsä kanssa, joka pojan näkökulmasta on etäinen ja lähinnä kiinnostunut työstään. Poika ottaa nimekseen Kafka Tamura, repullisen tavaraa ja hiukan rahaa kotoaan, ja lähtee karkumatkalle: hänestä tuntuu, ettei hän enää voi olla kotona - siellä ei ole hänelle mitään muuta kuin ahdistusta. Kafkalla on myös ikään kuin mielikuvitusystävä tai sisäinen ääni, joka ajoittain ottaa myös ulkoisen muodon ja jonka nimi on "poika nimeltä Varis".

Nakata on lapsuuden onnettomuuden jälkeen elänyt hyvin vaatimatonta elämää. Romaanin alkuhetkellä hän elää kaupungin avustuksella ja täyttää päivänsä etien omistajiltaan kadonneita tai karanneita kissoja: Nakata nimittäin ei osaa lukea tai kokemuksensa mukaan kommunikoida kovinkaan hyvin ihmisten kanssa - "Nakata on vähän tyhmä" on lause, joka Nakatan suusta usein romaanin aikana kuullaan - mutta sen sijaan hänellä on kyky puhua kissojen kanssa. Ja tästä tapahtumat alkavat vyöryä eteenpäin.

Romaanissa on dialogin joukkoon sujautettuna jonkin verran taidehistoriaa: on keskusteluja niin kirjallisuudesta, musiikista kuin kuvataiteestakin. Erään henkilöhahmon, joka yhdessä kohdin ilmaantuu paikalle eversti Sandersin muodossa, suuhun on kirjoitettu tämänkin romaanin taideteorian ydin:

"Itse kivellä ei olekaan mitään merkitystä. Tilanne nyt vain vaatii jotakin, ja juuri tällä hetkellä se jokin sattuu olemaan tämä kivi. Anton Tšehov sanoi sattuvasti, että 'jos tarinassa on pistooli, sen pitää myös laueta'. - - Tšehov tarkoitti, että välttämättömyys on omalakinen käsite. Se on rakenteeltaan erilainen asia kuin logiikka, moraali tai merkitys. Sen funktio määräytyy yksinomaan sen tehtävästä. Sellaista ei tarvita, millä ei ole mitään tehtävää. Sen, minkä välttämättömyys vaatii, on oltava olemassa. Siinä teille dramaturgiaa. Logiikalla, moraalilla ja merkityksellä ei ole sen kanssa mitään tekemistä. Kaikki on suhteellista. Tšehov ymmärsi dramaturgiaa oikein hyvin."

Kafka rannalla -romaanissa kyse on elämän merkityksen löytämisestä, ja myös rakkaudesta ja haavoittuvuudesta. Teemoista, jotka yhdistävät kaikkia ihmisiä: olipa sitte kyse nuoresta, keski-ikäisestä tai vanhasta; miehestä, naisesta tai jostakin muusta; yksinkertaisesta ja pohtivasta henkilöstä; henkilöstä nykyajassa tai sata vuotta sitten.

"Ihmiset väsyvät nopeasti sellaiseen, mikä ei ole pitkäveteistä, mutta eivät sellaiseen, mikä on." Kafka rannalla -romaanin tematiikka on ajaton, eikä romaani tavallaan pyri kertomaan jostakin erikoisesta (vaikka kerronta ylittääkin realismin): tavallaan romaani kertoo juurikin "jostain pitkäveteisestä", mutta niin mukaansatempaavalla tavalla, että kuten kirjoitin, teosta on vaikea laskea käsistään.

Nakata on romaanissa hahmo, joka saa tehtävän suorittajan roolin. Apurihahmoksi Nakata saa Hoshino-nimisen miehen. Parivaljakko täydentää toisiaan absurdillakin tavalla, josta ei myöskään huumoria puutu. "Kyseleminen on noloa hetken aikaa, mutta kyselemättömyys on noloa koko elämän", Hoshino siteeraa Nakatalle vaarivainaansa elämänopetuksia, ja niin heidän odysseiansa jatkuu, vaikka määränpää onkin tuntematon.

Kafka rannalla on myös ylistys kirjoille, kirjastoille ja lukemiselle. Päähenkilö Kafka on aina lukenut paljon, se on ollut hänen tapansa paeta todellisuutta. Karattuaan kotoaan hän löytää itseään kiinnostavan pienen yksityiskirjaston, Komuran muistokirjaston. Tämä paikka tuo etäisesti mieleen myös Carlos Ruiz Zafónin Unohdettujen kirjojen hautausmaan. Komuran muistokirjasto tuntuu tosin enemmän olevan unohdettujen ihmisten hautausmaa - muistojen kirjasto tai odottamisen eteinen.

"Mutta se on sinun teoriasi, ei minun, enkä minä ole millään tavalla vastuussa siitä." Ihmiset asettavat erilaisia merkitysodotuksia tai -leimoja asioille, mutta kuten Saeki-niminen hahmo romaanissa toteaa, vastuu teoriasta - siis oletuksesta sen suhteen, mikä tai millainen joku tai jokin on - on teorian keksijällä; kohteella vastuuta ei ole. Romaanissa on myös oivallinen kohtaus, jossa käsitellään feminismiä ja sukupuolten välistä tasa-arvoa ja asetetaan kirkkaalla tavalla naurunalaiseksi kaikenlainen moralismi ja ennakko-oletukset - joista vastuu on siis aina niiden kantajalla, ei kohteella.

Aivan kuten se, kuinka romaanin kerronta liukuu yli realismin rajojen, näyttäytyy romaanissa luontevana, samoin ihmiselämässä järkevyyden ja järjettömyyden tai ymmärryksen ja ymmärtämättömyyden raja on olemassa. Siihenkin voi suhtautua aivan luontevana asiana, kuten Hoshino tapahtumien edetessä toimii:

"Mitä enemmän Hoshino yritti saada asiasta tolkkua, sitä sekavammaksi se tuntui muuttuvan. Hän päätti, että oli paras olla yrittämättä löytää tolkkua sellaisesta, missä sitä ei alun alkaenkaan ollut. 'Parempi olla kokonaan ajattelematta kuin ajatella ilman tarkoitusta', hän sanoi lopulta ääneen, kädet puuskassa."

Kaikkea ei voi eikä tarvitsekaan ymmärtää, ja se voi olla aivan luonnollista ja luontevaa. Kafka rannalla -romaanin opetus tuntuu olevan se, että käsittämättömän edessä kannattaa antautua, elää ja kokea rohkeasti, ja uskoa siihen, että tšehovilaisen taideteorian mukaan "sen, minkä välttämättömyys vaatii, on oltava olemassa".

Maja Lunde: Mehiläisten historia

 

"Me tasapainoilimme kukin oksallamme kuin isokokoiset linnut, muovisäiliö toisessa kädessä ja höyhensivellin toisessa."

Tammi 2016. Norjankielinen alkuteos Bienes historie, 2015. Suomentanut Katriina Huttunen. 431 s.

Maja Lunden Mehiläisten historia on kiehtova ja ajatuksia sekä tunteita herättävä lukuromaani. Romaanissa on kolme aikatasoa ja kolme keskushenkilöä: William, joka elää 1800-luvun Britanniassa, George, joka elää 2000-luvun Amerikassa ja Tao, jonka tarina sijoittuu dystooppiseen tulevaisuuteen vuoden 2098 Kiinassa.

William on keski-ikäinen mies, jolla on nuorena miehenä ollut lupaava tutkijanura luonnontieteilijänä. Hän kuitenkin rakastuu ja menee naimisiin, ja romaanin alussa hän on suurperheen (tai ehkäpä aikanaan ihan tavanomaisen perheen) isä, joka kamppailee perheensä toimeentulosta ja jonka tutkijanura on katkolla - osin hänen omasta tahdostaan, osin ikään kuin olosuhteiden pakosta. William on vuoteenomana, sillä hän on menettänyt kiinnostuksensa elämää kohtaan, kadottanut tutkijanintohimonsa arjen pyörteisiin.

George on keskiluokkainen amerikkalainen puurtaja, joka pyörittää mehiläistilaa. Hänkin suhtautuu työhönsä intohimoisesti, sillä hän on jo monennen polven mehiläistilallinen ja hän haluaa kunnioittaa perinteitä. Hän nikkaroi pesänsä itse siinä missä muut tilaavat ne valmiina tukusta ja hänen elämänsä keskittyy mehiläisiin, vaikka hänelläkin on perhe: vaimo ja aikuistuva poika, josta hän toivoo tilalleen jatkajaa. Perilliset eivät vain aina ole sitä, mitä vanhemmat toivovat.

Samankaltainen tilanne vaivaa myös Williamia: hänellä on vain yksi poika, Edmund, ja sen lisäksi lukuisia tyttäriä - mutta 1800-luvulla perheen toivo on pojassa. Edmundkaan ei vain valitettavasti vaikuta suuntaavan intohimoaan samaan asiaan kuin isänsä, luonnontieteeseen ja eritoten mehiläisiin, vaan johonkin aivan muuhun.

Tulevaisuusdystopiassa vuonna 2098 mehiläiset ovat kadonneet maailmasta. Tätä tilannetta lukija pääsee tarkastelemaan kiinalaisen Taon silmin. Tao työskentelee pölyttäjänä, mihin työhön on masinoitu iso osa muistakin kiinalaisista. Taon lahjakkuus ei vain koskaan ole ollut fyysisessä hienomotoriikassa; hän tuntee itsensä pölyttäjänä äärimmäisen kömpelöksi, häntä kiinnostaisi enemmänkin opiskella ja viettää aikaa kirjastossa, ja nuorena hänellä olikin yllättävän paljon mahdollisuuksia opiskella - siitä hän sai punaisen pioneerihuivinkin. Nyt hänellä on mies, Kuan, ja heillä kolmivuotias poika, Wei-Wen.

Tao jakaa samat vanhemmuuden huolet kuin William ja Georgekin: Wei-Wen ei ole kiinnostunut siitä mistä Tao; kun Tao koettaa käyttää aikaa Wei-Wenin kotiopetukseen antaakseen hänelle mahdollisuuden parempaan tulevaisuuteen kuin työläisyyteen pölyttäjänä, Wei-Wen ei jaksa olla aloillaan tai keskittyä. Taoa turhauttaa, aivan kuten edeltävien sukupolvien Williamia ja Georgeakin.

Vaikka Mehiläisten historia on dystopia, sen keskiössä ei ole dystooppisen maailman tai tuhon kuvaaminen, vaan toisaalta nimensä mukaisesti mehiläiset, toisaalta ihmisyys. Samat toiveet ja pettymykset yhdistävät ihmisiä niin menneessä, nykyisyydessä kuin tulevaisuudessakin, ja ajasta aikaan ihmiset etsivät merkityksellisyyttä elämälleen - ja huomaavat, että he eivät voi päättää jälkeläistensä valinnoista, eivätkä jälkeläiset ole olemassa täyttääkseen heidän unelmiaan. Elämä voi johtaa onnistumisen iloon tai katkeraan pettymykseen, ja matkaan kuuluu niin optimistista itsepetosta kuin karvaita menetyksiäkin.

Maja Lunden ihmiskuvaus on uskottavaa ja monisyistä, ja vaikka se paikka paikoin on synkkää, romaanista jää kuitenkin toiveikas vire.

Aila Tuomi: Kuolemanvoittoleikki

"Tämä on luettelo maalauksista, jotka Kristian maalasi Jyväskylässä sinä talvena, kun olimme erossa jo kolmatta vuotta."

Kirjayhtymä 1990. 271 s.

Aila Tuomen Kuolemanvoittoleikki on ristiriitainen romaani. Aluksi olin jättää sen lukemisen kesken, kahdesta syystä: toisaalta siinä on jotain äärimmäisen ysäriä tai sitten tarkoitan tässä ysärillä sitä, mitä itse luin ysärin alussa, eli nuorisokirjallisuutta, toisaalta romaanin alkupuolella kerronta fokalisoituu osin romaanin keskushenkilön, Kristianin, läpi silloin, kun hän on lapsi - enkä ole erityisen innostunut lapsipäähenkilöistä. En kuitenkaan luovuttanut, ja kokonaisuudessaan Kuolemanvoittoleikki on onnistunut lukukokemus.

Romaanin tarina kertoo kahdesta veljeksestä, Mikasta - jonka näkökulmasta tarinaa enien kerrotaan - ja Kristianista, joka on veljeksistä se, jonka ympärillä tarina eniten pyörii. Mika on Kristianin pikkuveli, mutta heistä kahdesta se, joka on perinteisellä tavalla miehekäs, siis toisaalta lihaksikas, toisaalta äkkipikaisen aggressiivinen ja kaikenkaikkiaan niin periheteromainen kuin olla ja voi. Niinpä Mika, niin pikkuveli kuin onkin, on veljessuhteessa se, joka saa toimia pelastajana. Hän on pelastanut Kristianin tilanteesta jos toisestakin, useimmiten nyrkkiensä avulla.

Kristian puolestaan on eteerinen ja taiteellinen - sekä hyvin herkkä. Hänen mielenterveytensä on ollut koetukseela ja lapsena ja teininä, kun perhettä on kohdannut erinäisiä tragedioita. Tästä juontaa romaanin nimi, Kuolemanvoittoleikki. Kristianin abivuonna veljekset ovat keksineet tämän leikin, jolla saa pidettyä Kristianin demonit loitolla. Leikin leikkiminen on kuitenkin vaarallista ja kuluttavaa, ja niinpä Mika on pistänyt välit poikki Kristianin kanssa tämän valmistuttua ylioppilaaksi.

Romaanin nykyhetkessä ollaan kolmen vuoden päässä abivuodesta, ja paljastuu, että Kristianilla on toisaalta vakavia sydänvaivoja, joita hän ei ole hoitanut asianmukaisesti, sekä valtava perintö käsiensä ulottuvilla. Perhe on sitä mieltä, että Kristian kuuntelee vain Mikaa, joten Mikan on otettava yhteyttä Kristianiin. Tästä lähtee liikkeelle romaanin nykyhetkessä etenevä juoni, jonka tapahtumia valotetaan takaumin.

Kuolemanvoittoleikki on oiva katsaus 1980-luvun lopun tai 1990-luvun alun suomalaiseen yhteiskuntaan ja sen asenteisiin. Kristian nimittäin on homoseksuaali. Mika puolestaan on "tosimies", joka muistaa korostaa sitä, kuinka hän tarvitsee naisia muun muassa paineidensa laukaisemiseen. Mika ei juuri mitään homoudesta tiedä, mutta kun hän käy pelastamassa humalaisen veljensä homodiskosta, hän keskustelee erään keski-ikäisen homon kanssa, joka suosittelee hänelle tietokirjaa luettavaksi; sitä kautta Mikakin saa asiallista tietoa homoseksuaalisuudesta ja oppii näkemään ilmiön ja hiljalleen ymmärtämään sitä:

"Tavallisilla ihmisillä ei ollut aavistustakaan siitä alakulttuurista, joka jossain heidän jalkojensa ja massakulttuurin puristuksessa yritti löytää ihmisarvonsa ja elintilansa. Olin kiitollinen kaikesta siitä, minkä olin joutunut kokemaan, näkemään ja lukemaan, sillä hetkellä, kun näin Nilkin ilmeen, Sen nimi oli syyllisyys, häpeä, alistuvuus, nöyryys."

Mikan ja Kristianin suhde sen sijaan on aina, välirikkoa ennen, ollut hyvin läheinen, jopa epätyypillisen läheinen. Perheessä sitä on selitetty pitkälti perhettä kohdanneiden tragdioiden avulla. Nyt Mikan tehtävä on pelastaa Kristian ja saada hänet suostumaan hänelle elintärkeisiin sairaalahoitoihin ja samalla selvittää abivuoden päätteeksi tapahtunut välirikko, sillä ilman tapahtuneen kohtaamista Kristianin kanssa asiat eivät etene.

Kuolemanvoittoleikissä on kyse vieraan ymmärtämisestä, mikä koetetaan tehdä lukijallekin mahdolliseksi juuri Mikan henkilöhahmon kautta, johon toisaalta tiivistyy stereotyyppinen miehisyys ja heteroseksuaalisuus mutta joka toisaalta Kristianin kanssa jaetusta lapsuudesta ja nuoruudesta johtuen on myös moniulotteinen ja ristiriitainen hahmo. Ollaan itsensä näkemisen ja itsensä hyväksymisen kysymysten äärellä - sillä ilman itsensä kohtaamista ja hyväksymistä ei voida vaatia sitä, että muut tai yhteiskunta näkisivät tai hyväksyisivät jotain, jonka olemassaoloa ne eivät tiedä tai ymmärrä:

"Mene peilin eteen - - yritä hyväksyä se, mitä näet, yritä rakastaa sitä ajatellen, että se on mies, jonka kanssa sun täytyy elää. Sun täytyy saada sen hyväksyntä, rakkaus ja kunnioitus, ei muiden... Mutta sun täytyy kans oppii tekeen sille hyvää."

Kuolemanvoittoleikki näyttää myös sen, että Suomen asenneilmapiiri on osittain muuttunut huimasti noin kolmessakymmenessä vuodessa; osittain taas samankaltaista ahdasmielisyyttä ja lyhytnäköisyyttä, pelkoa, on edelleen vahvasti olemassa.

Michał Witkowski: Hutsula

"Viides kerros, soitan ovipuhelimella, joku kimittää, kuuluu oohittelua ja aahittelua."

Like 2007. Alkuteos Lubiewo, 2005. Suomentanut Tapani Kärkkäinen. 314 s.

Michał Witkowskin Hutsula on hämmentävä romaani Puolan kommunismin ajan homokulttuurista ja siitä, millaisena se jatkui, vaikka kommunismi romahti. Hutsula on samaan aikaan punastuttava, nostalginen ja empaattinen. Takakansi luonnehtii romaanin olevan "eräänlainen hinttari-Decamerone", ja se on osuvasti sanottu. Romaanin keskushenkilö on saman niminen kuin kirjailija (toki häntä useammin kutsutaan Mikaelaksi), mutta enemmän äänessä ovat muut, lähinnä vanhemmat homot, joita romaanissa kutsutaan "siskoiksi". Hutsula vaikuttaakin olevan kadonneen tai katoamaisillaan olevan, epätrendikkään ja todellakin marginaalissa olevan siskokulttuurin kuvaus.

"Siskot ovat omaksuneet ne käyttäytymismallit, joista naiset ovat emansipaatiossaan päässeet eroon: passiivisuuden, mieltymyksen alistumiseen, vaitiolon, jalan panemisen toisen päälle merkkinä sulkeutumisesta, suun suipistamisen saman asian ilmentymänä, miehen elättinä olemisen itsenäisyyden sijaan, itsensä alentamisen, tietynlaisen yliherkkyyden jota nykyään esiintyy harvoin edes kaikkein naisellisimmilla naisilla, jopa juoruilunhalun ja ailahtelevuuden ('nainen on häilyvä'). Nämä feminismin ovesta ulos heitetyt piirteet palaavat takaisin siskouden ikkunan kautta."

Siskot eivät edusta sitä, millaisena homoseksuaalisuus nykymediassa näyttäytyy, mitä kirjan kertojanääni kritisoi ja minkä kertojanääni näyttää tylsänä paasaamisena: " - - että adoptio-oikeus, että vapautuminen, oikeus avioliittoon, Vihreä puolue ja ylipäätään oma mies, vakikumppani, turvaseksi (oman kumppanin kanssa), kortsut. Me ollaan sivistynyttä väkeä ja halutaan hoitaa hommat siististi ja eettisesti, niin että yhteiskunta hyväksyy, valkoisin hansikkain (kunhan eivät vain tahriintuisi)."

Siskot ovat jotain ihan muuta. Siskouden kuvaamiselle on vaikeaa löytää kieltä, koska siskoudesta "ei ole kirjoitettu reportaaseja": "Kaikesta voi kirjoittaa: huorista, roistoista, murhaajista, metallivarkaista ja petturista, mutta tästä ei voi. Vaikka tässä kukaan ei tee kenellekään mitään pahaa. Ei ole olemassa kieltä jolla tästä voisi kirjoittaa - voi vain kirjoittaa että 'perse', 'kyrpä', 'ottaa suihin', 'julli'", "Siskot kutsuvat toisiaan hellittelymielessä hutsuiksi, akoiksi ja luntuiksi ja ovat onnessaan". Ja tällaista kieltä romaanissa käytetäänkin runsaasti ja roisisti, ja romaanin kielen maailmaan totuttelemisessa  tottumattomalla lukijalla meneekin aikansa punastelemisen parissa.

Toisaalta siskouden kieli on aivan omansa, ja hyvinkin rikas sellainen. "Sanoissa on heidän voimansa. Mitään heillä ei ole, kaikki pitää sepittää, kehittää ja säveltää. Nykyään voi rahalla vaihtaa kaiken: sukupuolen, silmien ja hiusten värin... Ei jää tilaa mielikuvitukselle. Siksi heistä on parempi olla köyhiä ja 'leikkiä'." Tämän groteskin ilottelevuuden ja surumielisyyden varaan rakentuu romaanin empaattinen katse ja nostalgia. Maailma on jo muuttunut, mutta siskot eivät:

"Niin, vanhoilla siskoilla on jo Villonin katkera elämänkokemus, ota poikia vielä kun on niiden aika, mutta siskojen aika on jo ohi ja silti he ottavat, ottavat ihan liian myöhään, vaikkei enää ole juuri mitä tuoda näytille. He seisoskelevat täällä kuin juhlissa joista ovat myöhästyneet, jäljelle on jäänyt pelkkiä rippeitä."

Myös maailman muutosta ja mennyttä maailmaa kuvataan ymmärtävän linssin läpi, mikrotasolla. Homokohtaamiset sijoittuvat pääosin puistoihin ja puistojen yleisiin vessoihin, ja näin kerrotaan "Keskusaseman Pisuaressasta", siis vessavahdista:

"Koko kommunismin ajan ja pitkään vielä sen jälkeenkin hän istui nyrpeän näköisenä vessaneteisessä, omassa vastaanottokopissaan, lilanvärinen esiliina yllään, tukka sekaisin, ja hörppi lasitölkistä teetä, oikein ryysti, ja 'istuskeli'. Istuskeleminen oli ennen aikaan oikea elämäntapa."

Istuskeleminen elämäntapana! Tämäntyyppisia havaintoja kommunismin maailmanjärjestyksestä romaanissa riittää. Siskotkin ovat läpeensä nostalgisia, he tuntuvat ymmärtävän olevansa menneen maailman jäänne. Hutsula kertoo ihmisistä, jotka ovat marginaalin marginaalissa:

"Ai että miten meikäläiset pärjää? No, ei se helppoa ole. Ensinnäkin eletään yksin, toiseksi elämä on niukkaa, ollaan syrjässä, eläkkeellä, sivussa valtavirrasta. Sama juttu nuoremmillakin, ollaan jotenkin sivussa. Kaksinkertainen marginaali, ollaan köyhiä ja lisäksi vielä hinttejä. Sitä pitää luoda itselleen sellainen oma pikku maailma. Niin. - - Sitten sitä tottuukin yksinäisyyteen ja merkityksettömyyteen - ja siitä hauskuus alkaakin. Katsos koko vuoden voi iloita (vaivihkaa, töissä, pöydän ääressä, peiton alla) siitä, että pääsee tänne koko kesäksi aurinkoon kutemaan ja rasvaamaan itseään, katselemaan..."

Ja tuo paikka, jonne pääsee "koko kesäksi aurinkoon kutemaan", on Hutsula: dyynit Itämeren rannalla, ja etenkin yksi majatalo. Hiekkadyynirannoilla keskushenkilö Mikaelakin "on kytiksellä" siinä missä muutkin siskot - unelmia ja kuvitelmaa on enemmän kuin todellista toimintaa, ja niinpä Mikaelakin ehtii suunnitella kirjaprojektiaan ja hahmotella "Puolen Suurta Siskoatlasta": kuvailla erilaisia siskotyyppejä ("Kulutussisko", "Operettisisko", "Iänikuinen Tuote-esittelijäsisiko", "Homoyhteisön Mediasuhteidenhoitajasisko eli lyhyesti Edustussisko"...) ja kerätä siskojen tarinoita kirjaansa. Esimerkiksi tällaisia:

"Kukkeimpina aikoinaan - eli siis seitsemänkymmentäluvulla - Näyttelijätär kävi kytiksellä paikalla jota kutsuttiin Oikeustalonkulmaksi. Nyt sinne ei työnnä kuonoaan kapinen koirakaan, mutta siihen aikaan se kuhisi elämää! Siellä ravasivat lähikivitalojen ja huopakattoisten elementtimörskien tavalliset heterot, aviomiehet ja perheenisät, kotivaatteissa eli siis pikkuhoususillaan, kiireesti sillä vaimo oli torkahtanut television ääreen. Eikä aikaakaan niin suihinotto oli jo toimitettu!"

Kevin Frazier: Nicole

"Autojen valot harhailevat taustapeilissä."

Avain 2007. Englanninkielisestä käsikirjoituksesta suomentaneet Yasir Gaily ja Sari Kumpulainen. 349 s.

Kevin Frazierin romaani Nicole on vangitsevaa luettavaa: kun teoksen aloittaa, sitä ei malta laskea käsisitään. Nicole on samanaikaisesti raadollinen ja viihteellinen. Toisaalta se on stieglarssonmainen aikuisten satu, toisaalta hyvin synkkä ja armoton romaani. Stieg Larssonin tyylistä Nicolen kuitenkin erottaa se, että Nicole on pohjimmiltaan henkilöhahmojaan ymmärtämään pyrkivä romaani - vaikka jotkin juonenkäänteet ovatkin sellaisia, joita lukiessaan ei voi kuin kauhistella ihmisluonteen ja kohtalon armottomuutta.

Romaanin keskushenkilö on sen nimihenkilö, Nicole. Romaanin ydintematiikkaa on identiteetti ja nykymaailman kaikki mulle heti nyt -asenne: "Haluan mitä tahansa ja haluan sen juuri silloin, kun haluan sitä. Haluan kaikkea koko ajan. - - Haluan enemmän kuin yhden elämän. - - Enemmän kuin yhden vartalon. Enemmän kuin yhden rakastajan tai perheen, enemmän kuin yhdet kasvot. Niin monta kuin pystyn hallitsemaan. Niin monta kuin pystyn pitämään." Onko pakko valita, vai voiko johonkin pisteeseen saakka saada kaiken haluamansa? Onko se kaikille mahdollista yhtä aikaa?

Nicole on romaanin alkupuolella losangelesilaisessa lakitoimistossa harjoittelijana työskentelevä perheellinen Roland Toivonen. Hän on hiljainen ja kömpelö, ujo nuori mies. Hän rakastaa vaimoaan Mardellea ja heidän yhteistä lastaan Karenia, mutta iltaisin hän viettää kaksoiselämää prostituoituna transvestiittina halvoissa motelleissa. Tuolloin hän tutustuu tarkemmin Leoon, menestyvään lakimieheen, joka on naimisissa Elenan kanssa, jonka kanssa Leolla on myös poika, Jason. Ennen kuin kaksoiselämä käy Rolandille liian raskaaksi, Mardelle pettää Rolandia maskuliinisen Ellisin kanssa, ja lopulta erinäisten käänteiden kautta Roland katoaa. Ja Nicole syntyy. Ja tästä romaanin tarina todella vasta lähtee lentoon.

Romaani kerrotaan draamallisessa preesensissä, mikä tuo kerrontaan intensiteettiä. Keskushenkilöitä, joiden jokaisen näkökulmasta tarinaa kerrotaan, ovat kaikki nimeltä mainitut ja muutama marginaalisempi hahmo. Tapahtumat ristivalottuvat hienosti ja henkilöhahmot näyttäytyvät moniulotteisina. Tapahtumat etenevät Los Angelesista muun muassa Lontooseen, Pietariin, Pariisiin, Arkangeliin ja Suomeen.

Vaikka Nicolessa on paljon toimintaa, romaani keskittyy kuitenkin henkilöiden sisäisiin ristiriitoihin ja henkilöiden välisiin suhteisiin. Tunteiden kuvaus on hienovaraista ja osuvaa:

"Seuraan koko päivällisen ajan, kuinka käsi vie haarukan suuhuni. Huomaan ajattelevani: 'Kenen käsi tämä on?' Katselen ryppyistä puuvillapöytäliinaa ja ajattelen: 'Kenen pöytä tämä on?' Näen, kuinka Jason kokoaa salaatinlehdistä ja tomaattiviipaleista ympyrää ja ajattelen: 'Kenen lapsi tuo on?'
        En ole enää ihan oma itseni. Tämä ei enää ole ihan minun ruokasalini. Muutumme kaikki - minä, Jason, huone, talo - ja syy siihen istuu parin metrin päässä minusta pöydän vastakkaisella puolella. Se muistuttaa Leoa, mutta se ei ole hän. Se esittää häntä hyvin taitavasti. - -
        - - 'Anteeksi kulta, mutta minun täytyy vielä mennä toimistolle."
        - - 'Et voi lähteä töihin enää tähän aikaan', sanon teeskennellyn kepeästi. Ajattelen: 'Kenen ääni tuo on?' Se ei voi olla minun. Se kuulostaa niin teennäiseltä. En koskaan antaisi itseni kuulostaa noin teennäiseltä."

Jokainen ihminen on omalla tavallaan kiinni itsessään ja omassa elämässään, ikään kuin vankina, kuten Jason pohtii:

"He [isä ja äiti] eivät pysty keskittymään, jos kotona on liikaa meteliä. En tykkää pysytellä hiljaa, mutta minulla ei ole valinnanvaraa. Olen ajatellut, kuinka isä sanoi, että valinnanvaran puute on melkein aina esimerkki epäoikeudenmukaisuudesta. Hän puhui asiakkaansa puolesta esittämästään argumentista, mutta myöhemmin aloin pohtia, mahtoiko sama päteä minuun ja hiljaa pysyttelemiseen."

Toisaalta kultaisestakin häkistä voi murtautua, ja lähes kaikki voi olla mahdollista. Mutta voiko toisiin luottaa? Kuinka monta varasuunnitelmaa kannattaa tehdä? Onko tosirakkautta olemassa?

Satumaisuutta ja viihteellisyyttä romaaniin tuo se, että henkilöhahmot ovat rikkaita ja urakeskeisiä, eikä raha ole heille ongelma. Esimerkiksi erästä kilpailevan lakifirman johtajaa kuvaillaan Leon, itsekin vaikutusvaltaisen lakimiehen, silmin näin: "Kaikki hänessä on vapautunutta, itsevarmaa, rentoa. - - Rakastaa omaa täyteläistä mumisevaa puheääntään, pitkiä soljuvia virkkeitään. Toimitusjohtajan ääni - miehen, joka olettaa muiden nauttivan hänen yksinpuheluistaan."

Rolandin muuttuminen Nicoleksi tuo vahvasti mieleen Stieg Larssonin Millenium-trilogian Lisbeth Salanderin hahmon, joka peruukki päässään ja värilliset piilolinssit silmissään onkin yhtäkkiä muiden mielestä täysin tunnistamaton - ja lisäksi Lisbeth puhuu tarvittaessa mitä tahansa kieltä täysin ilman aksenttia. Rolandin muutos Nicoleksi tässä romaanissa on täysvaltaisempi ja tilanteeseen liittyy myös ura ja ihmissuhteet. Lukijan on kuitenkin allekirjoitettava uskottavuussopimus satumaisten elementtien kanssa viihtyäkseen romaanin parissa ja jännittääkseen juonenkäänteiden mukana.

Lämpimät suositukset teokselle erittäin mukaansatempaavana lukuromaanina!

Jari Nissinen: Paha mieli

"Edessä on tiheä lihamuuri."

Like 2015. 318 s.

Paha mieli on taitavasti kirjoitettu Suomen Amerikan Psyko. Päähenkilö on narsistinen taiteilija, näyttelijä-käsikirjoittaja Jesse, joka elää pintaliitoelämää, jota hän tosin ei haluaisi elää tai ei ainakaan tunnusta elävänsä. Hänhän on suuri taiteilija, massan yläpuolella, parempi kaikkia muita - vaikka lukija rivien välistä huomaakin, että "muut" eivät välttämättä ole samaa mieltä.

Romaanin kerrontarakenne toimii erinomaisesti. Kaikki suodattuu päähenkilö Jessen tajunnan läpi, ja vuorosanoja on niukasti. Näin päähenkilön kokemus itsestään välittyy lukijalle ikään kuin ainoana totuutena, sinä, mitä se on päähenkilölle itselleen. Henkilöhahmon ristivalotus syntyy hyvin hienovaraisesti: monissa sosiaalisissa tilanteissa Jesse on omissa ylemmyydentuntoisissa ajatuksissaan, mistä voi päätellä, ettei hän olekaan piireissään niin olennainen ja dominoiva hahmo kuin hän itse ajattelee olevansa.

Ristivalotusta päähenkilön hahmoon tuo myös se, että vaikka hän itse väittää olevansa "paras" ja ylivertainen muihin nähden, hän toisaalta ajautuu yhä syvemmälle omaan todellisuuspohjattomaan todellisuuteensa ja hän kykenee parhaiten (tai ainoastaan) toimimaan sellaisissa tilanteissa, jotka ovat ennalta-arvattavia ja joissa on kontrolli tai käsikirjoitus. Jos hän tulee yllätetyksi, hän on vietävissä, mistä hän ei itse lainkaan pidä.

"Pokeri on reilu ja tasa-arvoinen peli, sillä säännöt eivät ole tulkinnanvaraisia. Rodusta, sukupuolesta, iästä, vammaisuudesta tai köyhyydestä - mistään et saa lisäpisteitä. Kaikki lähtevät samalta viivalta, kuten peleissä ja urheilussa aina."

Toisaalta muut eivät todellakaan näe, mitä Jessen mielessä liikkuu, vaikka hän toisinaan puhuukin suoraan. Hänen sanottavansa on kuitenkin käsittämättömän kylmäävää ja epäodotuksenmukaista muiden mielestä; muut eivät kertakaikkiaan kykene vastaanottamaan sitä, mitä kuulevat:

"Johanna sanoo, ettei kuullut varmaan oikein, ettei se halua uskoa, mitä minä juuri sanoin, että varmaan tarkoitin jotain aivan muuta kuin mitä tarkoitin."

Myös kerronnan kieli on nautittavaa. Jessen ajatukset ja kokemusmaailma ovat kylmiä ja siekailemattomia, eikä kerronta selittele mitään. Takaumat ja ajatuskulut, joiden raiteille kesken kohtausten lähdetään, syventävät päähenkilön henkilökuvaa ja maailmankatsomusta.

Vaikka Amerikan Psyko Pahan mielen subtekstinä antaakin vahvasti odotuksia juonenkulusta, juoni yllättää silti. Loppua kohden on myös muutama kohtaus, jotka ovat niin kamalia, että jouduin itse lukemaan niiden ohi varsin kursorisesti.

Paha mieli ei todellakaan ole mikään hyvän mielen kirja, mutta vaikka se viekin tapahtumakulun äärimmilleen, on se silti muistutus siitä, että kaikki ihmiset eivät halua hyvää (tai ainakaan samaa tai samansuuntaista hyvää) - ja kuinka vaikeaa tai mahdotonta muiden saattaa olla sitä nähdä, vaikka se näytettäisiin heille.

George Eliot: Mylly joen rannalla

"Avaralla tasangolla kiirehtää Flossjoki mereen leviten laajaksi vihreitten äyräittensä välissä, ja vuoksi syöksyy sitä vastaan sulkien sen uoman rajuun syleilyynsä."

WSOY 1951. Suom. Saimi Järnefelt ja Helka Varho. 535 s.

George Eliotin klassikkoromaani Mylly joen rannalla (1860) oli ristiriitainen lukukokemus. Ensimmäisen sadan sivun ajan olin aivan valmis luovuttamaan: eikö tässä ole kyse mistään muusta kuin turhanpäiväisestä olohuonejaarittelusta erinäisten sukulaistätien ja -setien kesken, ja päähenkilötkin ovat lapsia, mistä en ole koskaan erityisesti nauttinut - tähän tyyliin:

"Tädit ja sedät näyttivät olleen vilkkaassa keskustelussa sisarusten tullessa huoneeseen arkoina ja vastahakoisina. Sillä vaikka tom, jonka käytännöllinen järki oli nyt uusien mielenliikutusten kannustamana noussut toimintaan, oli vaivannut päätään suunnitelmalla, jonka aikoi esittää jollekin sedälle tai tädille, niin eivät hänen tunteensa kuitenkaan millään lailla olleet ystävälliset. Hän pelkäsi mennä heidän kaikkien eteen yht'aikaa, samoin kuin häntä olisi kammottanut siemaista sellaista väkevää lääkettä, jota hän olisi pienin erin saattanut nipin napin sietää. Maggie taas oli kovin uupunut tänä aamuna. Lyhyen levon jälkeen hänet oli herätetty kolmen tienoissa, ja häntä painosti omituinen, uinaileva väsynys, joka seuraa sairashuoneessa valvomista päivänkoiton varhaisina, kylminä ja hämärinä hetkinä, jolloin elämällä ulkona päivänpaisteessa ei ole mitään merkitystä; se ympäröi vain kehyksenä pimeän sairaskammion synkkiä hetkiä."

En kuitenkaan luovuttanut kesken vaan päätin edetä lukemisessani iltaisin ennen nukkumaan menemistä, koska romaani - sikäli kun ajatukset pysyivät sen maailmassa kiinni - oli tylsyydessään rauhoittavaa ja rentouttavaa luettavaa. Toisaalta myös vanhanaikaisessa suomennoksessa oli jotakin viehättävää, vaikkakin virkkeet ovat osin kovin koukeroisia, osin oikeakielisyyssäännöt ovat muuttuneet (nimien kirjoittamisessa pistivät jatkuvasti silmään "Pullet täti" -tyyppiset kirjoitusasut) ja osin englannin vaikutus paistoi käännöksestä läpi nykyään laajassa puhekielisessä käytössä olevana sinä-passiivina.

Jotain viehätystä kerronnassa kuitenkin on:

"Siellä [ullakolla] Maggie ravisti veden mustista hiuksistaan ja juoksi edestakaisin kuin kylvystä kavunnut rottakoira. Sateisina päivinä, jolloin ilma vain ei ollut liian kylmä, ullakko oli Maggien rakkain paikka. Siellä hän purki huonon tuulensa ja puheli toukan nakertamille permantolankuille, hyllyille ja mustille, hämähäkin seittien peittämille orsille."

Ja paitsi viehätystä, niin vaikka romaani on alun perin alkukielellä julkaistu vuonna 1860, myös sen kuvaamissa ilmiöissä on nykyajallekin ominaisia asioita. Esimerkiksi muistisairauksista on tapana puhua nykyajalle tyypillisinä, ihmisen elinajan pidentymisestä johtuvina ilmiöinä, mutta lukekaapas tästä:

"Tulliver kumartui ja nojasi kyynärpäänsä tuolin käsinojaan ja katseli alas ikäänkuin jotain etsien - hapuillen pakenevia ajatuksia, kuten ihminen kamppailee unen kanssa. Maggie katsoi mykän surun valtaamana Tomiin. Isän ajatukset harhailivat kaukana nykyhetkestä, joka nyt vähitellen oli tunkeutuva täyttämään hänen hämärän tajuntansa. Tom oli melkein rytäämäisillään tiehensä, sillä hän pelkäsi tuskallisia kohtauksia. Tämä pelko onkin niitä piirteitä, jotka erottavat nuorukaisen neidosta ja miehen naisesta."

Eikö kuvaus pädekin ilmiselvästi muistisairauden oireisiin?

Mutta romaanista itsestään vielä. Päähenkilöitä ovat sisarukset Maggie ja Tom, joita kuvataan lapsuudesta nuoreen aikuisuuteen. Maggie on rasavilli ajattelija - ja romaanin alkusanojen mukaan kirjailija George Eliotin alter ego -, Tom puolestaan hyvin käytännönläheinen hahmo.

Romaanista huomaa sen iän, jos ajattelee sen rakennetta ja kerrontatapaa. Nykyään onnistuneen romaanin pitäisi olla tasapainoisempi ja todennäköisesti tyyliltään eheämpi. Eliotin romaanissa on vahvoja realistisia sävyjä, kun kuvataan perheiden asemaa, oikeujuttuja, omaisuutta ja naisen asemaa. Kaikille kirjan henkilöhahmoille kuitenkin löytyy merkitys tarinassa, ja niinpä lukija pitkänomaisen johdannon aikana ehtiikin jo moneen kertaan ounastella, että tässäpä varmaan pohjustellaan jotain romanssia - ja niinhän siinä käykin. Puolivälin jälkeen keskitytäänkin hieman yllättäen ihmis- ja rakkaussuteisiin ja tunteiden kiemuroihin, jopa niin, että tyyli tuntuu ottaneen takapakkia 1800-luvun alkupuolelle ominaiseen romantiikkaan - vaikka toki realisminkin aikana kirjoitettiin rakkaudesta, kuten esimerkiksi Gustave Flaubert romaanissaan Emma (1856). Ja kun rakkaussuhteet kerran imaisevat syövereihinsä, sieltä ei ole paluuta.

Nykylukijan näkökulmasta romaanin rakenne on todella pahasti epätasapainossa. Alussa tuhrataan vähintäänkin sata jollei jopa kaksisataa sivua taustoittamiseen, sitten fokus vaihtuu käytännön ongelmien kuvaamisesta ihmissuhteiden kuvaukseen, ja lopussa, tadam, loppuratkaisu läväytetään yllättäen lukijan silmille suunnilleen viimeisen kymmenen sivun aikana, puhekielisesti ilmaistuna täysin puskista.

Noh, tulipahan luettua.

Toni Morrison: Rakkaus

"Naisten jalat ovat levällään, siksi minä hyräilen."

Tammi 2004. Suom. Seppo Loponen. Alkuteos Love, 2003. 276 s.

Toni Morrisonin romaani Rakkaus käsittelee monia suuria kysymyksiä, jotka tiivistyvät osuvasti tässä lyhyessä dialogissa:

"Kun asia on niin, että aluksi meidät myytiin, sitten päästettiin vapaaksi, ja lopulta myytiin itsemme eniten tarjoavalle.
Ketä sinä tarkoitat 'meillä'? Mustia? Naisia? Vai minua ja sinua?"

Romaanin keskiössä on toisaalta rotukysymys, toisaalta rakkaus ja seksi, rakkaus ja ystävyys sekä elämänvalintojen ja elämänmahdollisuuksien hinta. Romaanin poissaoleva, kuollut keskushenkilö on Bill Cosey, mies, johon moni on hulluna. Cosey on avain romaanin varsinaisiin henkilöihin, eritoten Heediin ja Christineen, joiden jännitteistä suhdetta Rakkaus avaa. Heedin ja Christinen, jotka romaanin nykyhetkessä ovat jo vanhuksia, sanotaan olleen "niitä lapsia, jotka eivät pysty peruuttamaan rakkautta eivätkä pysäköimään sitä", ja tästä romaanissa tuntuu pohjimmiltaan olevan kyse.

Mielestäni Rakkaus on sekava romaani, eikä se ollut mikään nautinnollinen lukukokemus. En kiinnostunut henkilöhahmoista riittävästi halutakseni tietää lisää heistä ja heidän kohtalostaan. Romaanin kerronta on varsin aukkoista, kenties Rakkaus olisi vaatinut enemmän keskittymistä kuin mitä minulla oli tällä hetkellä antaa. Rakkauden perusteella en innostunut Morrisonin tyylistä, vaikka kerronta ajoittain onkin osuvaa ja mehukasta, kuten tässä kuvauksessa, jossa havainnoidaan nuoren tytön ja pojan kipinöivää kohtaamista kahvilassa:

"Theo ärjäisi ruman sanan tytön perään, mutta se meni harakoille, sillä yleisöä ei ollut muuta kuin minä. Poika hoki sitä kauan ovenpamahduksen jälkeenkin. Tyypillistä. Nuoret eivät voi tuhlata sanoja, koska heillä ei ole niitä monta."

Olen helpottunut, että sain romaanin luettua, sillä pariin otteeseen mielessä kävi myös sen kesken jättäminen. Rakkaus oli hieman uuvuttava lukukokemus; vaikka Morrisonin tyyli on varsin erilainen kuin Siri Huvstedin, uuvuttavuudessaan kokemus on yhtäläinen.


***

Lukuhaaste 2016:
5. Kirjan kannesta voi tehdä kirjanaaman
8. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa en ole lukenut aiemmin
39: Nobel-voittajan kirjoittama kirja
44. Kirjassa joku kuolee

Janne Kuusi: Sielusta sieluun

"Helsingin sydän pysähtyi ja jähmettyi jääksi."

Like 2016. 323 s.

Janne Kuusen Sielusta sieluun on voimakas ja hieno historiallinen romaani, joka keskittyy perkaamaan Suomen ilmapiiriä 1940- ja 1970-luvulla. Aatteelliset aallot lyövät vuosikymmenten yli aina 2000-luvulle asti, ja maantieteellisesti tärkeää roolia näyttelee myös (Itä-)Berliini.

Romaanin keskushenkilöitä ovat Aune ja Maarit. Talvisodan alkaessa Aune on lukiossa opiskeleva nuori nainen, mutta sodat muuttavat hänen elämänsä suunnan. 1970-luvun tarinan keskushenkilö Maarit puolestaan on aatteellinen, vasemmistolainen taideopiskelija, jonka elämäntarina näyttäytyy yhtenä suurena hamartiana: epäonnisen rakkauseikkailun jäljiltä Maarit kaipaa maisemanvaihdosta ja niinpä hän päättää joltisestikin päähänpistosta hakea vaihto-opiskelijaksi DDR:ään, Berliiniin. Siinä missä sodat muuttavat Aunen elämän suunnan, Maaritille käännekohtana toimii DDR.

Jonkinlaisena romaanin mottona voisi pitää ensimmäisen luvun dialogista löytyvää Aunen salaisen rakkaussuhteen toisen osapuolen, Maurin, repliikkiä tilanteessa, jossa ilmahälytys katkaisee Aunen ja Maurin puistokävelyn: "'Älä välitä, ei meille käy kuinkaan', ihmeellisen levollinen Mauri lohdutti peloissaan vapisevaa Aunea. 'Pelko ei helpota. Se vain lamauttaa.'" Vaikka romaanin kumpikin keskushenkilö joutuu kokemaan hyvin rankkoja ja heistä itsestään riippumattomiakin asioita, pelkoon ei voi jäädä kiinni, tai koko elämä kuluu lamaantumisen kourissa.

Sielusta sieluun ei selittele asioita, vaan sekä Aune että Maarit elävät elämäänsä toisaalta tehden ne päätökset, jotka ovat heidän käsissään, ja toisaalta sietäen ne olosuhteet, joille he eivät voi mitään. Demokratia, tasa-arvo ja moraali ovat suhteellisia, niin kuin sekin, kuka tai mikä kulloisessakin (maailman)tilanteessa on ystävä tai vihollinen. Romaani herättelee ajattelemaan, että ihmisissä on niin paljon asioita, joita emme näe tai joista ei voi tai saa puhua. Elämän merkityksellisyys on kuitenkin löydettävä jostakin, vaikka elämässä saattaakin olla uinumis- tai latautumisvaiheita, joissa ihminen näyttää vain sopeutuvan tai ajelehtivan. Kun voimaa on tai tilaisuus tulee, oman elämän ohjista on otettava kiinni, olivatpa kohtalon käteen jakamat kortit sitten millaiset tahansa.

Sielusta sieluun peilaa rajaa oikeiden ja väärien valintojen, uskon ja epätoivon, luottamuksen ja petoksen välillä. Suoria vastauksia tai tuomioita romaani ei jakele, vaan se näyttää henkilöhahmonsa ambivalentissa valossa: kaikkialla on hyvää ja pahaa. Jos romaani jonkin mittarin oikeille ja väärille valinnoille antaa, se on se, että ihminen elää lopulta elämänsä alusta loppuun saakka itsensä kanssa: omiin valintoihinsa on voitava olla tyytyväinen tai ne on virhellisyyksineen kyettävä liittämään
osaksi omaa elämäntarinaa.

Piristävää romaanissa on sen naisnäkökulma: naisten kokemus talvi- ja jatkosodasta ja taistolaisaatteesta, ja toisaalta yleisemmällä tasolla naisten kokemus elämisestä, vaikuttamisesta ja selviytymisestä patriarkaalisessa maailmassa, jonka virallisissa tilanteissa ja valtakoneiston pyörteissä päätöksenteko ja muutoinkin aktiivinen rooli on miesten käsissä. Näine näkökulmineen Kuusen romaanin voi ajatella kirjoittavan myös vaiennettujen historiaa. Elämää tarkastellaan siitä näkökulmasta, jossa pitää miettiä, takaisiko avioliitto elannon ja aseman yhteiskunnassa, miten äpärälapsi vaikuttaa tulevaisuuteen, voiko raiskauskokemuksen jälkeen jatkaa elämää tai miten lesbopariin suhtaudutaan. Naisten valinnanmahdollisuudet elämässä rakentuvat eri tavoin kuin miesten, naisten on otettava huomioon valintoja tehdessään erilaisia asioita kuin miesten.

Sielusta sieluun on kerrassaan monitahoinen ja tarinaan mukaansa imevä romaani, jota ei malta laskea käsistään. Aunen ja Maaritin kohtalot jäävät vaivaamaan vielä lukemisen jälkeenkin.


***
Lukuhaaste 2016:
2. Matkakertomus
3. Kirjassa rakastutaan
4. Maahanmuuttajasta, turvapaikanhakijasta tai pakolaisesta kertova kirja
8. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa en ole lukenut aiemmin
17. Kirjassa juhlitaan
23. Oman alansa pioneerinaisesta kertova kirja
41. Kirjassa lähetetään kirjeitä
44. Kirjassa joku kuolee
49. Vuonna 2016 julkaistu kirja

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Harjukaupungin salakäytävät

"Syyssateiden aikaan kustantaja Olli Suominen osti sateenvarjoja ja unohti niitä ympäri Jyväskylää."

Atena 2010. 375 s.

Pasi Ilmari Jääskeläisen romaani Harjukaupungin salakäytävät on kiehtovaa luettavaa niin rakkaustarinoiden, elokuvien, elokuvallisuuden, maagisen realismin, jännityksen kuin Jyväskylänkin ystäville. Romaanin tapahtumat sijoittuvat Jyväskylään, jota romaanissa kuvaillaan samanaikaisesti ihastuttavan tunnistettavasti ja toisaalta maagisen realismin sävyttämänä.

Harjukaupungin salakäytävien päähenkilö on kirjakustantaja Olli Suominen, jolla on poika, vaimo ja keski-iän kriisi. Suhde poikaan tuntuu etäiseltä, suhde vaimoon väljähtyneeltä:

"Kuten niin monena aamuna ennenkin, hän ajatteli, että tuttuuden tunne oli harhaa. Ihmiset luulivat tuntevansa toisensa läpikotaisin, kun olivat eläneet vuosia yhdessä. Todellisuudessa ihmiset muuttuivat sitä vieraammiksi toisilleen, mitä pidempään he yhdessä elivät. Jossain vaiheessa rakastavaisina aloittaneet tottuivat toisiinsa ja lakkasivat olemasta uteliaita ja jakamasta muuta kuin kaikkein arkisimpia ajatuksiaan, kuvitellen että ihminen pysyy päivästä toiseen samana. Näin he muuttuvat toisiltaan salaa muukalaisiksi."

Yhtäkkiä Ollille avautuu yhteys nuoruudenrakkaus Kerttu Karaan, jonka kirjoittaman Elokuvallisen elämänoppaan Olli saa lahjaksi luokanopettaja-vaimoltaan, joka ei ylipäätään taiteen tai estetiikan päälle näytä erityisesti ymmärtävän. Kerttu Kara on Ollille kielletty hedelmä - tosin ei omena, vaan päärynä, tyttö päärynäkuvioisessa mekossa. Mutta onko nuoruuden huuma toisinnettavissa myöhemmin elämässä, vai jääkö päärynästä jäljelle vain raato - kara?

Tästä lähtöasetelmasta romaani alkaa kuitenkin avautua lukuisiin kiinnostaviin suuntiin eikä se todellakaan jää keski-ikäisen miehen rakastumisen tai hairahtumisen tyypilliseksi kuvaukseksi. Maaginen realismi astuu kuvaan, kun Ollin elämää avataan lapsuuden suuntaan. Lapsuuden kesinään Olli on viettänyt aikaa Enid Blytonin Viisikoksi samastuneen Viisikon kanssa, ja tämä Viisikko on löytänyt mystiset salakäytävät:

"He huomasivat nopeasti, että salakäytävät vaikuttivat ajatteluun ja erityisesti muistiin. Sisällä asiat vääristyivät ja tuntuivat toisenlaisilta kuin maan päällä. Aikakin kulkee omalla tavallaan: välillä se hidastuu, välillä kiihtyy ja joskus pysähtyy kokonaan. Jälkeenpäin he muistavat eri asioita tai samoja asioita mutta eri tavalla. Joitakin asioita he eivät muista lainkaan. Usein he ovat maan päälle noustuaan huomanneet kaiken salakäytävissä tapahtuneen jääneen hämärän peittoon ja jäljelle on jäänyt vain hölmistynyt olo, jonka salakäytävät ihmisille aiheuttavat."

Lapsuuden kesille on kuitenkin tullut traaginen loppu ja salakäytävät ovat unohtuneet. Miten nämä metaforisestikin ymmärrettävät salakäytävät voivat aueta keski-ikäiselle Ollille?

Juonen edetessä romaaniin tulee jatkuvasti uusia tasoja. Juoni alkaa saada dekkarimaisia piirteitä ja tarinan viittaukset niin kirjallisuuteen kuin eritoten elokuviin ovat runsaita. Romaanin lopetus on onnistunut ja se jättää pohtimaan elämänratkaisuja ja sitä, mikä merkitys on "käsikirjoituksen noudattamisella" ja miten vastuu tehdyistä ratkaisuista tai jahkailuista jakautuu kannettavaksi.

P.S. Tosin tarinan lopun jälkeen romaanista löytyy teksti: "Tästä teoksesta on painettu kaksi versiota, joiden loppuratkaisut poikkeavat toisistaan, eikä lukija voi kirjaan tarttuessaan teitää, kumman loppuratkaisun hän on käsiinsä saanut. - -"


***

Lukuhaaste 2016:

3. Kirjassa rakastutaan
7. Vihervuosi 2016 -sloganiin "Minun maisemani - maalla ja kaupungissa" sopiva kirja
8. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa en ole lukenut aiemmin
41, Kirjassa lähtetetään kirjeitä
44. Kirjassa joku kuolee
45. Suomalaisesta miehestä kertova kirja

Tiina Raevaara: Korppinaiset

"Jokaisella ihmisellä on taakkanaan menneisyys."

Like 2016. 280 s.

Tiina Raevaaran Korppinaiset on hieno romaani, joka ei tunnu tyhjentyvän yhdellä lukukerralla vaan se jättää ajattelemaan vielä lukemisen jälkeenkin. Romaani on taiten rakennettu ja intensiivisesti ja aukkoisesti kirjoitettu.

Jälkikäteen ajatellen romaani koostuu hyvinkin niukoista aineiksista: on nuori päähenkilömies, Johannes, jolla on yksi elämänsä rakkaus, Aalo. Johannes on menettänyt Aalon, mutta sitten avautuukin mahdollisuus saada hänet takaisin. Johannes päättää muuttaa elämänsä suuntaa, lähteä pois suuresta kaupungista, jossa hänen elämänsä on merkityksetöntä, ja palata kotikaupunkiinsa meren rannalle isovanhempiensa taloon, ja kunnostaa talon häntä ja Aaloa ja elämän uutta alkua varten.

Romaanin teemat ovat kuitenkin suuria: intensiivinen, jopa pakkomielteinen rakkaus, kuoleman mysteeri ja suvun kahleet.

Korppinaiset on romaani, jota ei tee mieli laskea käsistään. Symboliikka on vahvaa: on isovanhempien talo, joka elää unohduksessa mutta kuitenkin sisällään niin vahvoja muistoja, ettei se tunnu pääsevän irti menneisyydestään eikä myöskään päästävän uutta hakevaa Johannesta kohti uutta, vaan se vetää Johanneksen mukaan menneisyydessä tapahtuneisiin asioihin. Kaupungissa Johannes on työskennellyt kelloliikkeessä - symboliikkaa tässäkin - mutta nyt hän päättää jättää taakseen niin kellot kuin kaupunginkin ja siirtyä eikään kuin menneisyyden ja tulevaisuuden minuutittomaan aikaan. Ja sitten ovat linnut - romaanin johtomotiivi, joka näkyy jo teoksen nimenkin tasolla.

Kun Johannes palaa isovanhempiensa taloon - jota asuttaa mystinen vuokralainen Jaakko - paljastuu myös, että taloon liittyvät olennaisesti mustat naakat ja korpit. Naakat asuttavat talon ullakkoa ja työntyvät romaanin todellisuuteen realismia rikkovalla tavalla. Moni seikka romaanissa käy kyseenalaiseksi - mikä on totta tai todellisuutta, ja millä tavoin todellisuus ylipäätään on olemassa.

Korppinaiset on myös vahvasti intertekstuaalinen romaani - milläpä muullakaan tavalla kuin viitaten kirjallisuuden kaanonin tunnetuimpaan "korppiin", Edgar Allan Poeen. Poemaisuus tulee esiin niin juonen ja symboliikan kuin myös suorien viittausten kautta. Myös Korppinaisten tunnelmassa on paljon samaa kuin Poen novellien tunnelmassa.

Romaanin dystooppinen ja osin myös mysteerinen ulottuvuus liittyy kuolemaan. Voiko kuolemaa hallita, voiko ihminen olla kuoleman herra? Miten elämän ja kuoleman tai kuolleena olemisen raja edes määritellään?

Korppinaiset on ensituttavuuteni Raevaaran tuotannosta, mutta se herätti ehdottomasti halun tutustua enemmänkin kirjailijan tuotantoon. Raevaara kirjoittaa kuulaasti ja alleviivaamattomasti ja myös aukkoinen ja monitulkintaisuuden mahdollistava tyyli romaanissa kiehtoo.

***

Lukuhaaste 2016:
8. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa en ole lukenut aiemmin
32. Kirjassa on myrsky
41. Kirjassa lähetetään kirjeitä
44. Kirjassa joku kuolee
45. Suomalaisesta miehestä kertova kirja
49. Vuonna 2016 julkaistu kirja

Katja Kettu: Yöperhonen

"Minä olen Valkoisen Jumalan tytär ja minua ette kiinni saa."

WSOY 2015. 325 s.

Katja Ketun Yöperhonen on hieno romaani. Se kertoo moniäänisen, samalla historiallisen ja joko kulttuurihistorialliseksi tai fantasialliseksi nimettävän tarinan ihmisistä, kohtalosta ja rakkaudesta.

Tarina liikkuu kahdessa aikatasossa: toisaalta vuodessa 2015 ja Lavran kylässä, Marin tasavallassa Venäjällä (jossa leijailee vahvasti myös Neuvostoliiton henki, ylisten ja alisten henkimaailman olentojen lisäksi), toisaalta 1930-luvulta 1950-luvulle, Suomen Lapista Leningradin kautta Vorkutan työleirille, Komin tasavaltaan, Uralin taakse, lähelle Jäämerta.

Vuoden 2015 aikatason keskushenkilönä on Verna, nuori nainen, joka saapuu Lavran kylään selvittämään isänsä kuolemaan liittyviä tapahtumia. Vernan isä vaikuttaa päässeen jäljille siitä, mikä hänen sukunsa on: kuka on hänen äitinsä ja missä tämä on kuollut. Sitten isä on kuitenkin itsekin kuollut, hämärissä olosuhteissa Lavran kylässä.

Varhaisemman aikatason keskushenkilö on puolestaan Irga, Valkokenraalin tytär, joka 15-vuotiaana rakastuu Suenhampaaseen, jonka luokse hän loikkaa Neuvostoliittoon hiihtämällä rajan yli. Irgankin neuvostoparatiisi paljastuu siksi, josta olemme kuulleet: kuten moni Suomesta rajan taakse loikannut, Irgakin päätyy kuulusteltavaksi, saa tuomion petturuudesta ja laitetaan junalla Siperiaan, ja sinne hän Suomen näkökulmasta katoaa.

Irgan tarina kuitenkin jatkuu vaihtelevissa oloissa ja todellisuuksissa, joista yksi on dokumenttien todellisuus: kun vankileirien olot ovat mitä ovat ja poliittinen järjestelmä saa maailman näyttämään paperilla siltä miltä haluaa, totuus on olemassa niin monena versiona kuin siitä kertomuksia keksitään. Tämä onkin yksi Yöperhosen osuvimmista oivalluksista, ja siksi romaanin uskomaton ja polveileva kertomus tuntuu todelta, koska se voi olla yksi totuus siinä missä jokin toinenkin totuus voi olla totta.

Katja Ketun edellistä romaania, Kätilöä (2011), lukiessani Ketun kieli tuntui aluksi liian naturalistiselta omaan makuuni, vaikka Kätilön tarina loulta veikin mennessään. Yöperhosessa kieli sen sijaan tuntuu luonnolliselta ja toimii alun alkaen upeasti. Realistinen maailma ja kansauskon maailma lomittuvat toisiinsa, koska realismin todellisuus on yhtä uskomuksenvarainen kuin näkymättömissäkin oleva todellisuus. Marinmaalaisten uskomusmaailma välittyy aitona, Kominmaan samanistiset rituaalit ovat yhtä totta kuin työleirinkin todellisuus. Romaani herättää kansauskon henkiin elävästi - se, mistä ennen joulua luin Risto Pulkkisetn teoksesta Suomalainen kansanusko (2014), elää ja hengittää Yöperhosen maailmassa.

Yöperhosesta tulee väistämättä mieleen myös Sofi Oksasen Puhdistus (2008). Molemmat kertovat menneisyyden valheista ja petoksesta sekä totuudesta, joka tarinan edetessä väistämättä kuoriutuu esiin tai keriytyy pintaan, mutta siinä missä Puhdistus on yhteiskunnallinen ja muun muassa naisen asemaan kantaa ottava romaani, Yöperhonen on folklorea, uskomuksia tai nykyihmisen todellisuuskokemuksesta katsottuna fantasiaa hyödyntävä romaani, vaikka tässäkin romaanissa on oma yhteiskunnallisen vallantunnon ja pahuuden syntyä selittävä mehevä sivujuonensa.

Yöperhonen on kerrassaan taiten sommiteltu ja vetävästi sekä omaäänisesti kirjoitettu teos, ja moninäkökulmaisuudessaan mielestäni paljon Kätilöä kiinnostavampi, laajempi ja vaikuttavampi kirja. Kirjan luettuaan kirjailijaa ei voi kuin ihailla: mitä taidokkuutta.

***

Lukuhaaste 2016:
2. Matkakertomus
3. Kirjassa rakastutaan
4. Maahanmuuttajasta, pakolaisesta tai turvapaikanhakijasta kertova kirja
17. Kirjassa juhlitaan
41. Kirjassa lähetetään kirjeitä
42. 2000-luvulla sotaa käyneestä maasta kertova kirja
44. Kirjassa joku kuolee

Jälkeenjäävät @ Q-teatteri, Helsinki

Q-teatterin Jälkeenjäävät on vuoden paras teatterikokemus, ehdottomasti!

Jani Volasen ohjaamasta näytelmästä ei tee mieli kertoa juuri mitään, jottei tee paljastuksia niille onnekkaille, jotka vielä saavat lipun. Sen verran voi kuitenkin todeta, että näytelmä perkaa toisaalta suomalaisuutta ja toisaalta kysymystä siitä, mitä järkeä elämässä on ja elääkö ihminen sellaista elämää, johon hän on tyytyväinen. Näitä suuria ja vakavia kysymyksiä käsitellään aivan absurdin mutta ah niin arkisen huumorin kautta ja niin osuvasti ja hektisesti, että katsojana saa lopulta huutonauraa aivan holtittomasti.

Näyttelijät (Lotta Kaihua, Tommi Korpela, Elena Leeve, Pirjo Lonka, Jussi Nikkilä ja Eero Ritala) onnistuvat rooleissaan hienosti ja irrallisista kohtauksista rakentuva näytelmä ottaa kerta toisensa jälkeen esiin nyrjäyttävän yllättäviä näkökulmia kaikille tuttuihin tilanteisiin ja aiheisiin.

Miltä tavallisesta suomalaisesta tuntuu matkustaa ruuhkajunassa ja mihin ahdistus voi johtaa? Sketsi kasvaa aivan uskomattomiin mittasuhteisiin! Näytelmän alussa liikkeelle lähdetään homeisesta töölöläisasunnosta ja sitten kohtaamme - Pasin. Räppilaulussa esiin tulee keski-ikäisen miehen kriisi: kohtauksen alussa on aivan mahdotonta päätellä, missä ollaan ja mihin tämä kaikki johtaa. Eiku-laulu luotaa irrallisuutta ja sitoutumattomuutta. Riikinkukko-Korpelakin tulee omaan kohtaukseensa aivan puskista, toinen puoliaika alkaa niin osuvalla kuusaan murteella esitetyllä maakuntakohtauksella ettei mitään rajaa. Alepa - taistelukenttä -osioin jälkeen tulee sellainen olo, etten enää koskaan voi mennä Alepaan; ainakaan en ole sama ihminen kuin ennen näytelmän näkemistä. Manneken Pis -sketsissä meinasin pudota tuolilta nauraessani.

Vaikka Jälkeenjäävät rakentuu irrallisista kohtauksista, niiden välissä nähtävät videot rakentavat ajatuksia herättävän virran kohtauksien välille eikä kyse ole vain komediasta, vaan näytelmä saa myös pohtimaan elämän mielekkyyttä ja merkityksellisyyttä.

Jälkikäteispuinnissa lähikuppilan pöydän ääressä teimme myös havainnon, että itse asiassa - vaikka näytelmässä on mukana sekä miehiä että naisia - enemmistössä kohtauksia katsotaan maailmaa jotenkin siten, että keskiössä on mies. Miltä tämä näytelmä olisi näyttänyt, jos tarkastelunäkökulma olisi ollut enemmän naisen? Ei sillä, että näytelmän esittämät asiat ja ongelmat olisivat lähtökohtaisen sukupuoliriippuvaisia, mutta oliko näytelmä kuitenkin piilevän mieskeskeinen - sellainen, jollaisena olemme tottuneet itse asiassa koko yhteiskunnan olevan - siten, että emme oikeastaan edes kiinnitä asiaan huomiota vaan se tuntuu "normaalilta"?

Näytelmän kesto on onnistunut - loppu tulee yllättäen ja katsojana jää sellainen olo, että olisi katsonut tätä mielellään vielä pidempäänkin. Se on juuri oikea kohta lopettaa - tässä näytelmässä ei pääse puutumaan penkkiin kiinni eikä ole aikaa haukotella.