The Pimpsons @ Q-teatteri, Helsinki

Lauri Maijalan Q-teatteriin kirjoittama ja ohjaama näytelmä The Pimpsons on puhutteleva ja vaikuttava teos perheestä, esittelytekstin mukaan "räävitön pop-tragedia perheestä", "keltamusta familycomedy". Näytelmä saa sekä itkemään että nauramaan, ja näyttelijätyö (Lotta Kaihua, Satu Tuuli Karhu, Ria Kataja, Eero Ritala) kaikissa rooleissa on aivan timanttista. 

Näytelmä lähtee liikkeelle siitä, kun isä Homre ja äiti Magre odottavat nelikymppisiä lapsiaan Brtiä ja Ilsaa kotiin jouluksi. Tunnelma on odottava ja jo tässä vaiheessa jännitteinen: Homre istuu tylsistyneenä sohvalla kalsareissa katsomassa tv:tä ja Magre häsää ympäriinsä, paistaa kalkkunaa ja tuo kukkia kotiin. Kun Brt ja Ilsa saapuvat, se mitä perheestä on jäljellä on koolla, ja tapahtumat lähtevät käyntiin. Vaikuttaa siltä, että sekä Ilsasta että Brtistä on tullut menestyjiä omalla tavallaan: Brt on miljonääri, jolla on perhe, Ilsa puolestaan on Lontoossa asuva menestyvä huippuyliopistoissa uraansa tekevä nuori nainen, joka on naimisissa rikkaan miehen kanssa. 

Äiti Magren hahmossa on alussa mielestäni eniten traagisia elementtejä: hänen suhteensa Homreen on myrkyllinen ja heidän välillään on selvästikin käsittelemättömiä asioita, jotka ovat muhineet jo kauan. Magresta huokuu yksinäisyys: hän ilahtuu lasten saapumisesta, ja molempien lasten kanssa käydään kohtaus kalenterin kanssa. Magre haluaa kyläilemään Brtin perheen luokse, ja kun Brt sanoo, että pitää kalenteroida, äiti hakee heti kalenterin ja ehdottaa kesäkuuta; Brtin on todettava, että hän tarkoitti kalenteroimista pikemminkin kuvaannollisesti, ja äiti perääntyy. Sama keskustelu käydään Ilsan kutsuessa perheen Lontooseen, mutta nyt äiti osaa jo ehdottaa kalenterointia pikemminkin alustavan ajan haarukoimiseksi, kuitenkin kalenteri konkreettisesti kädessään, mutta Ilsakin siirtää kalenteroinnin joulunjälkeiseen aikaan vedoten kalenterin aiheuttavan hänessä ihan hirveästi stressiä, kun töissä on ollut nyt niin hektistä.

Katsoja aistii jännitteet perhesuhteissa heti näytelmän alusta asti, ja ennen väliaikaa totuudenpuhujan roolissa on Ilsa. Hän kokee tarvetta olla rehellinen ja puhua perheen ongelmista, joita riittää. Suurimpana elefanttina huoneessa on kuitenkin se syy, miksi Ilsa ei ole käynyt perheensä luona seitsemään vuoteen: Maddy on kuollut, ja Maddyn itsemurhasta ei puhuta. Muitakin puhumattomia asioita on: Homren väkivaltaisuus, perheenjäsenten terveydentila ja kaikkien hahmojen jonkinasteinen alkoholismi. 

Näytelmän ensimmäisellä puoliskolla minuun vaikutuksen teki eritoten Magren välttelevä olemus: kuinka hän koettaa rakentaa perhejoulua ja kuinka hän mukautuu muoiden henkilöiden odotuksiin mutta hänestä kuitenkin ajoittain pilkahtaa myrkyllinen rehellisyys, kun hän ei kykene pitämään kulisseja yllä. Esimerkiksi alussa lasten saavuttua muut kuin Homre leikkivät tyynysotaa, minkä päätteeksi Magre toteaa, ettei hän vuosiin ole nauranut niin paljon - ja osoittaa sanansa Homrelle samalla mulkaisten tätä pahasti.

The Pimpsonsien ensimmäinen puolisko on täynnänsä hyvin traagisia elementtejä ja vasrmasti kaikille katsojille tuttuja perheongelmien sävyjä, vaikka ongelmat Pimpsoneilla eivät olisikaan identtisiä kaikkien katsojien perhekokemusten kanssa. Ratkaisu laittaa lavalle kuvitteellinen, parodinen Pimpsons-perhe toimii hienosti etäännyttämisen keinona, koska näytelmän sisällöt ovat lähes sietämättömiä. Jos lavalla nähtäisiin "tavallinen suomalainen perhe" ja juoni olisi sama, näytelmä olisi vain kauheaa katsottavaa.

Näytelmän huippukohdan jälkeen jokainen perheenjäsen kokee oivalluksia ja jokainen pääsee kertomaan rehellisesti oman kokemuksensa. Homre on päätynyt baariin, missä hän oivaltaa elämän rajallisuuden ja sen, että rakastaa perhettään ja haluaa sanoa sen heille. Homre lähtee kotiin, mutta hänen matkatessaan kotiin kotona on ehtinyt ja ehtii käydä monenlaista. 

Ensimmäinen, joka kotona sanoo suorat sanat, on Magre. Siinä missä hän ennen väliaikaa on pyytänyt lapsiltaan, ettei halua kuulla olohuoneessaan v-sanaa, hän väliajan jälkeisessä monologissaan toteaa, että "nyt äiti sanoo vittu", ja antaa palaa. Kun Homre saapuu kotiin, saapuminen on Magren kannalta myöhäistä: Magre on kuollut sohvalle, ja Homre on kahteen kertaan kuolemaisillaan ja toisella kerralla kuoleekin.

Kun vanhemmat makaavat kuolleina, on lasten aika olla rehellisiä. Ilsa tunnustaa, että hänen miehensä on jättänyt hänet jo vuosia sitten, hän on lopettanut opinnot yliopistossa, koska ei vain jaksanut, ja itse asiassa asuu vuokralla slummissa ja siivoaa työkseen teattereita, ja vuokrarästit painavat päälle. Brt puolestaan tunnustaa, etteivät hänen miljoonansa bitcoinkaupasta ole tulleet, vaan pitkällisestä huumekaupasta, ja kun se paljastui hänen vaimolleen, hänen piti jättää perheensä ja hän oli hyvin lähellä tehdä itsemurhan - mutta tulikin sitten jouluksi kotiin. 

Kaikkien kulissit siis kaatuvat ja kaikki saavat vuoronsa tarkastella itseään rehellisesti. Siinä missä alkupuolen syytökset ja rehellisyydenpuhumisenhalu kohdistuvat itsestä toisiin, toisella puoliajalla hahmot pyrkivät olemaan itsestään toisille rehellisiä. Se onnistuu, mutta kuulijakunta ei aina ole enää tavoitettavissa, koska hahmot kuolevat kukin vuorollaan.

Kun Ilsa ja Brt saavat tietää olevansa umpikujassa paitsi itse myös molemmat, pääsevät kunnon itsetuhobileet käyntin. Ilsan aloitteesta he vetävät överit Brtin kokaiinilla ja kodin kaapeista löytyneellä viinalla.

Väliajan jälkeinen puolisko näytelmästä on överifarssimaista sähellystä, mikä tuo onnistuneen kontrastin alkupuoliskon traagisuudelle - vaikka farssimaisuutta alkupuolellakin on.

Ville Verkkapuro: Pete

 

Kosmos, 2022. Nextoryn äänikirja, 8 h 18 min.

Ville Verkkapuron autofiktiivisen esikoisromaanin Pete tarinan matka rakentuu näennäisesti sen ympärille, että aikuinen poika haluaa selvittää isänsä, Peten, tarinan. Isä on kuollut 37-vuotiaana, pojan ollessa teini. Romaani rakentuu kuitenkin pikemminkin tutkielmaksi addiktioista, pohdintaa päihteistä - niin laillisista kuin laittomistakin - on romaanissa paljon. Pete oli alkoholisti, ja minäkertoja-päähenkilö pohtii paljon omaa suhtautumistaan päihteisiin ja päihteiden asemaa ja merkitystä eri yhteiskunnissa ja ihmiskunnan vaiheissa ylipäätään.

Romaanissa on paljon populaarikulttuurin kuvastoa: Nirvanan Kurt Cobainin tarina kulkee päähenkilön oman tarinan peilinä läpi koko romaanin, ja vertauskuvia löydetään paljon myös esimerkiksi Simpsoneista. Romaanin esseistisestä otteesta näkyy, että taustakirjallisuutta on luettu paljon, ja romaani rakentuu ikään kuin romaanin kirjoitusprosessin kuvaukseksi. Taustakirjallisuus - niin päihteisiin liittyvä tutkimus kuin toisaalta kerronan teorian tutkimus - kuitenkin solahtaa romaanin maailman rakennuspalikaksi onnistuneesti eikä se näyttäydy väkinäisenä tai irrallisena osana teosta. 

Romaanin tarina ponnistaa ns. valkoisen roskaluokan maailmasta. Päähenkilö on syntynyt nuorille vanhemmille yllättäen, äiti ja Pete eroavat, Peten elämän täyttää alkoholi, eikä äitikään ole pulloon sylkevää sorttia. Lapsuudessa muutetaan usein, äiti viihtyy yöelämässä ja poika on paljon hoidossa muualla kuin kotonaan. Äidin poikaystävät vaihtuvat, uuseperhekuvioita syntyy. Kotona syödään epäterveellisesti, luetaan Seiskaa ja pelataan videopelejä.

Romaanin rajatussa pojan elämänkaaressa lapsuudesta nuoreen aikuisuuteen rajautuu jonkinlainen sankarimyytin kasvukertomus: nuoruuteen länsisuomalaisessa pikkukaupungissa liittyy rajuakin päihteidenkäyttöä, sitten poika muuttaa Helsinkiin ja pääsee tai päätyy mukaan mainostoimistoelämään, ylenee, saa kovaa palkkaa, elämässä tärkeässä roolissa ovat erilaiset huumeet, kunnes käyttö alkaa aiheuttaa lähinnä itsetuhoisuutta ja päähenkilö jotakuinkin raitistuu ja kiinnostuu terveellisistä elämäntavoista. Pinnallinen mainostoimistoelämä ja kapitalistinen menestys jätetään taakse.

Romaanissa onkin useita kohtauksia, joissa kuvaillaan tarkasti, mitä vegaanis-terveellistä ruokaa päähenkilö valmistaa: mainitaan avokado, chiansiemenet, smoothiet, nyhtökaura... Asioita kuitenkin ristivalotetaan kiinnostavalla tavalla: samanaikaisesti, kun ruoanlaitosta ja syömisestä kerrotaan, taustakirjallisuudesta nostetaan esiin (ylemmän) keskiluokan ruokafetissi ja huomio, kuinka merkityksellisyyttä ja nautintoa koetetaan hakea ruoasta. Myös päihteiden merkitystä ja käyttöä ristovalotetaan varsin freesisti: vaikka päähenkilö tavallaan irtautuu päihdemaailmasta ja esimerkiksi baareissa tilaa alkoholitonta olutta, hän ei kuitenkaan missään vaiheessa tuomitse muiden päihteidenkäyttöä ja ottaa joissakin tilanteissa itsekin.

Romaanin keskeisimpänä teemana on mielestäni addiktioiden ja addiktiivisuuden pohdinta. Addiktioista kirjoitetaan kiinnostavasti, uteliaalla ja empaattisella otteella. Ainoat korviin särähtävät kohdat addiktiopohdinnoissa ovat ne, joissa puhutaan "oikeasta tavasta" tai "oikeista syistä" käyttää. Kirjoittaja koettaa perustella näitä asioita (lyhyesti sanottuna siten, että oikea käyttö tapahtuu ikään kuin ilon ja ymmärtämisen näkökulmasta, ei pakenemisen tai vaikeiden asioiden käsittelemisen välineenä), mutta ei mielestäni täysin onnistu. Olipa argumentoitava asia mikä tahansa, on varsin heppoista sanoa, että jos sitä tekee "oikealla" tavalla, se on hyvästä, ei ongelma.

Romaanin kielessä on jonkin verran korrelaattivirheitä, jotka toimitusvaiheessa olisi voinut perata pois. Virhe on suhteellinen käsite, ja esimerkiksi äiti-sanan astevaihteluton käyttö sopii toisaalta romaanin päähenkilön kerrontaan, toisaalta ehkä korostaa äidin merkitystä ja romaanin päähenkilön läheistä suhdetta (tai toivetta ja halua läheisestä suhteesta) äitiin; samaa sanoisin vaikka psyyke-sanan puhekielisestä taivutuksesta. Korrelaattiongelmat eivät puolestaan ole kerronnan kannalta perusteltuja vaan luovat vain ongelmallisia viittausuhteita asioiden välille.

Pete on kiinnostava, tärkeä ja lukijan itsensäkin ajattelemaan saava romaani ylisukupolvisuudesta ja käytösmalleista sekä elämän merkityksellisyyden etsimisestä.

Kaikki hienot jutut @ Kansallisteatteri, Helsinki

Duncan Macmillanin kirjoittama ja Kansallisteatterin Willensauna-näyttämölle Mari Lehtosen ja Ilja Peltosen ohjaama näytelmä Kaikki hienot jutut käsittelee rankkoja teemoja. Keskiössä on (äidin) mielenterveysongelmat ja itsetuhoisuus.

Kaikki hienot jutut on yhden näyttelijän (Ilja Peltonen) show, joka muuntuu kerrasta kertaan. Willensaunaan on rakennettu intiimi ja pelkistetty tila, jossa tarina etenee. Näytelmä on kasvutarina, ja sen päähenkilö on alussa 7-vuotias poika. Yleisö pääsee seuraamaan pojan kasvua pojasta mieheksi. Näytelmässä käydään läpi lapsuutta ja nuoruutta ongelmineen ja iloineen, joista suurin osa on vahvasti samastuttavia, vaikka näytelmän päähenkilö joutuukin kantamaan myös sellaisia murheita ja taakkoja, joita meille kaikille ei ole annettu.

Kaikki hienot jutut on helposti lähestysttävää ja koskettavaa teatteria, joka puhuu tärkeistä aiheista.