Cristina Sandu: Tanskalainen retkikunta

 

Otava 2024. Lukija Anna Kuusamo. Äänikirjana Storytelin kautta.10 h 4 min.

Pidin paljon Cristina Sandun esikoisromaanista Valas nimeltä Goliat. Sandun tavassa kirjoittaa on jotain rauhallista, analyyttista ja tarkkaa, joka saa viihtymään hänen luomassaan kirjallisessa maailmassa. Tanskalainen retkikunta kertoo tanskalaisista, Nicaraguaan 1900-luvun alkupuolella lähtevistä siirtolaisista, joille on luvattu maata ja sitä kautta menestystä, kunhan he vain jaksaisivat uudisraivata ja tehdä töitä. Kuten monissa tällaisisssa tosipohjaisissa tarinoissa, joissa lähdetään etsimään seikkailua ja parempaa elämää ja elintasoa jostain toisaalta, kenties jopa toiselta puolen maapalloa, harvoin asiat menevät ihan niin kuin Strömsössä - eikä niin käy myöskään tässä romaanissa.

Siirtolaiset kokevat monenlaisia vastoinkäymisiä: trooppisia sairauksia, säätiloja, joihin he eivät ole tottuneet, petoksia, väkivallan uhkaa ja väkivaltaa, mielenterveyden järkkymistä ja nälänhätää. 

Retkikunta jättää kuitenkin jälkensä Nicaraguaan, ja romaani kertoo myös vuosisadan myöhemmistä vuosikymmenistä ja kerronta yltää nykypäivään saakka. Romaani opetti minulle paljon maasta, josta en tiennyt juuri mitään.  

Leonora Carrington: Kuulotorvi

 

Suom. Kristiina Drews. Äänikirjana Storytelin kautta. Lukija Karoliina Kudjoi. Kosmos 2025. 6 h 49 min. 

Leonora Carringtonin romaani Kuulotorvi todellakin luo omaehtoisen maailmansa. Eritoten pidin henkilögalleriasta: päähenkilö on yli 90-vuotias Marian Leatherby, ja enemmistö sivuhenkilöistä kuuluu samaan ikäluokkaan ja sukupuoleen, mikä tuntuu vallankumouselliselta. Romaanin alussa Marian asuu poikansa perheen luona. Hänellä järki leikkaa, mutta kuulo on mennyt. Sitten eräänä päivänä hän saa eksentriseltä bestikseltään lahjaksi kuulotorven, joka avaa hänelle täysin uuden maailman - nyt hän pystyy kuulemaan keskustelut, joita muut perheenjäsenet hänestä kotona käyvät, mutta perheenjäsenet eivät tiedä hänen laajentuneesta maailmankuvastaan, sillä hän käyttää kuulotorvea heiltä salaa.

Käy ilmi, että miniä junailee Marianin siirtämistä vanhainkotiin, muiden seniilien joukkoon. Eräiden käänteiden kautta muutto lopulta tapahtuu, ja Marianin maailma mullistuu. Vanhainkoti on ideologisesti hyvin omanlaisensa paikka, eräänlainen uskonnollinen ryhmittymä tuntuu ylläpitävän sitä, ja toisaalta konkreettisesti eräs pihi pariskunta. Vanhainkodissa tapahtuu monella tasolla kummia: asumukset ovat mitä mielikuvituksellisimman muotoisia (kuten kenkä), ruokatarjoilu on niukkaa, aktiviteetit omanlaatuisiaan ja kaikenlaista hämärää ja mysteeritä tuntuu tapahtuvan. Romaani laajeneekin myyttisiin ulottuvuuksiin erään nunnan ja Graalin maljan myötä, ja jossain kohdin dystopiaksi, kun tuntuu, että aurinko on sammunut tai maan navat vaihtaneet paikkaa.

Kaikista sivupoluista en lukijana nauttinut, minua olisi kiinnostanut keskittyä tiiviimiin Marianin näkökulmaan, elämään ja ajatuksiin sekä kokemuksiin vanhainkodissa - realistisesta kerronnasta irtautumisesta sen sijaan nautin. 

Antti Hyyrynen: Kouvola 2000

 

Like 2025. Äänikirjana Storytelin kautta. Lukijana Johanna Kokko. 8 h 39 min. 

Antti Hyyrysen Kouvola 2000 on millenium-ajan virasto-Suomea byrokraatti Kyllikki Marsin näkökulmasta kuvaava romaani, joka lähtee kerronnassaan Kouvolan Asiainhoitovirastosta (tosimaailmassa Pohjola-talo) laventumaan aivan omille kierroksilleen historialliseksi romaaniksi, scifiksi, foliohattuiluksi ja Eyes wide shutia parodioivaan bdsm-ulottuvuuteen. 

Koktail pysyy hyvin kasassa ja kerronnan lävistää lakoninen huumori. Viihdyttävänä ajatusleikkinä Kouvola 2000 toimii hienosti. Milleniumin ajankuva piirtyy romaanin maailmassa selväpiirteisenä esiin - nykyhetkessämme siirtymä paperiajasta digiin on jo arkea ja siirtymä analogisesta digitaaliseen menneisyyttä, mutta toisin oli vuonna 2000. Ja tosiaan, vuodesta 2000 on jo 25 vuotta aikaa.

Romaanissa on virkistävää myös se, että se tuo Kouvolan myös kotimaisen kirjallisuuden maailmankartalle. Vaikka romaanin kerronta ylittää realismin rajat, kaupunki ja tunnelma ovat tunnistettavia.

Muistopäivä @ Kansallisteatteri, Helsinki

Elli Salon kirjoittama ja Riikka Oksasen ohjaama Muistopäivä Kansallisteatterin pienellä näyttämöllä kertoo Stalinin vainoista ja tekee sen niin koskettavasti, että itkin useassa kohtauksessa niin ennen väliaikaa kuin väliajan jälkeenkin - ja vielä siinäkin kohdin, kun näytelmän päätyttyä poistuu salista ja koettaa koota itseään selviytyäkseen narikasta, saa kokea yhden tunteellisen yllätyksen. Senkin voi sanoa, etten ollut tunteineni yksin, vaan niiskutusta kuului muualtakin yleisöstä, joka muutoin oli aivan hiirenhiljaa. Muistopäivä osuu johonkin sellaiseen kohtaan kollektiivisessa muistissa, joka on kipeä ja herkkä.

Tapahtumakulku on historiasta tuttu ja jo alussa tiedetään, kuinka tässä oikein käy. Niille katsojille, jotka eivät tiedä historiallisesta kontekstista, asia kerrotaan näytelmän alussa. Katsoja pääsee seuraamaan Suomesta Neuvosto-Karjalaan loikkaavan pienen ryhmän matkaa ensin veneellä talvisen Suomenlahden yli Inkeriin, ja vainokoneiston rattaissa syvemmälle eri gulagien maailmaan. 

Lavastus on pienieleinen. Koko ajan on pimeää tai hämärää, jossain vaiheessa alkaa sataa lunta ja se ei vain lopu. Näytelmää, tunnelmaa ja juonta kannattelee musiikki. Lavalla on koko ajan kaksi muusikkoa, Eva Louhivuori ja Ilkka Tolonen. Musiikki maalaa tunnelmaa ja miljöötä voimakkaasti ja sen merkitys näytelmässä on valtava. 

Näytelmän alussa kerrotaan myös se, että näytelmän repliikit pohjautuvat vahvasti lukuisten arkistojen materiaaliin sekä kirjeisiin ja muistelmiin. Muistopäivän teemoja ovat yksilön pyrkimys kohti parempaa elämää, ponnistelut ja tulevaisuudenusko, toisaalta tuho, menetys ja kuolema. 

Vainokoneisto näyttää voimansa, ja vapauteen on vaikeaa uskoa, kun olosuhteet todellakin näyttävät enemmän vankeudelta kuin tavalliselta elämältä. Raskasta työntekoa kuvataan hionosti tanssillisilla koreografioilla, joiden toisteisuudesta välittyy pakkotyön ankaruus ja pyrkimys täyttää työnormeja, jotka ovat utopistisia tai tappavan raskaita. Neuvostotodellisuuden köyhyys ja puute alkavat hiljalleen paljastua, kyseessä ei olekaan se proletariaatin paratiisi, jota matkalaiset lähtivät tavoittelemaan. 

Mikään tästä ei tietenkään tule katsojalle yllätyksenä, mutta elämänuskon hajoamista on rankkaa katsoa. Suuret unelmat vaihtuvat aivan pieniksi toiveiksi, mutta yksilön elämällä ei todellakaan ole mitään arvoa neuvostojärjestelmässä, jossa kuolemienkin määrä on normitettu.

Muistopäivä kuvaa diktatuuria yksilön kokemuksen kautta ja saa kokemaan surua siitä, että jotkut ovat todella joutuneet kokemaan elämässään tyon kaiken - ja samalla ajattelemaan, että ei koskaan enää: tuollaista maailmaa ja pahuuden koneistoa en halua. 

Helsingin Sanomat antoi näytelmälle viisi tähteä. 

Aleksander Solženitsyn: Syöpäosasto 1. osa

"Syöpätalon numero oli 13." 

Tammi 1971. Venäjänkielinen alkuteos 1968. Suom. Esa Adrian. 322 s.

Aleksander Solženitsynin Gulag - Vankileirien saaristo teki minuun suuren vaikutuksen. Syöpäosasto on odottanut kirjahyllyssäni vuosia - voiko teokselle antaa luotaantyöntävämpää nimeä? Eräänä iltana tartuin tuumasta toimeen ja poimin ensimmäisen osan hyllystä. Luin teosta pitkään, hiljalleen, iltakirjana ennen nukkumaan menemistä. Lukutapa sopii teokseen: vaikka kyseessä on romaani, luvut toimivat myös novellimaisesti: henkilökuvat toki syvenevät teoksen mittaan, mutta kussakin luvussa keskitytään jonkin ilmiön tai jonkun henkilön kuvaukseen. 

Itse asiassa romaanin nimi on nerokas. Se estää tarttumasta teokseen - ja kyllä, teoksessa myös kuvaillaan syöpiä, niiden oireita ja hoitoja, mikä on epämiellyttävää tai mihin tekee mieli ottaa etäisyyttä. Ja mitä rivien välissä sitten on? Syöpäosastolla luetaan lehtiä, joissa käsitellään päivänpolitiikkaa, potilaina on miehiä, jotka ovat vankileireiltä vapautuneita karkotuksessä eläviä vankeja tai tutkimusta tekeviä yliopisto-opiskelijoita... Romaani on siis vahvasti yhteiskunnallinen ja tarkastelee 1950-luvun Neuvostoliiton poliittista tilannetta ja yhteiskunnallisia kysymyksiä.

Kerronnan verkkaisuus luo oivaa kontrastia nykyajan sirpaleisuudelle ja hektisyydelle, se antaa mahdollisuuden pysähtyä. Siirrän ensimmäisen osan kirjahyllyyn paikoilleen ja nostan toisen osan yöpöydälle. 

Sörkka svengaa @ Musiikkiteatteri Kapsäkki, Helsinki

Sörkka svengaa svengasi hienosti Musiikkiteatteri Kapsäkin lavalla. Sadan vuoden takainen arki, juhla ja aatemaailma välittyvät hyvin salakapakaksi rakennetulta lavalta, ja missä muualla kuin Sörnäisissä olisi parempi esittää Sörnäisten historiaa. 

Salakapakan pianisti säestää esityksen laulut, ja osin mukana on muitakin soittimia. Näyttelijät laulavat hyvin, ja esityksen ehdoton tähti on pääosan esittäjä Elsa Saisio Eevan roolissa. 

Näytelmän juoni rakentuu varsin simppelin kolmidraaman varaan, ja ratkaisu on toimiva: näytelmässä ehditään pysähtymään musiikkinumeroiden äärelle ja ajan aatemaailmaa pystytään avaamaan yksittäisten henkilöhahmojen avulla. Sisällissodasta on kulunut vasta kahdeksan vuotta, vankileirit ovat todellisuutta samoin kuin köyhyys, prostituutio ja kieltolaki sekä salakuljetusbisnes, fasismi nostaa päätään niin Euroopassa kuin Suur-Suomi-aatteenakin, samoin sosialismi. Karjalaan haluavat niin Akateeminen Karjala-Seura kuin punaisen Karjalan rakentajatkin. Näytelmän vahvuus on se, että kaikki aatteet näyttäytyvät aikansa tuotteina ja omalla tavallaan yksisilmäisinä. Poikkeuksen edellä mainittuun tekee feminismi - vapautuminen ja tasa-arvo ovat näytelmän lävistävä punainen lanka, joka yltää näyttämöltä tähän päivään. 

Elli Salo: Keräilijät

Otava 2025. Lukijana Karoliina Niskanen. Äänikirjana Strytelin kautta. 4 h 52 min.

Elli Salon esikoisromaani Keräilijät on omaääninen, samanaikaisesti koskettava ja groteski teos. Päähenkilö menee tekemään arkeologista kenttätutkimusta perä-Kainuuseen Venäjän rajan lähettyville. Korvessa keskellä ei mitään, "Läätteessä" (mikä lukijalla assosioi sotahistoriatematiikankin vuoksi Raatteentiehen, mitä tässä lienee haettukin) asuu luontokuvaaja Ani, jonka tämänhetkinen elämä on vähän niin ja näin. 

Ani on koettanut tehdä luontomatkailubisnestä syrjäisellä leirintäalueella, mutta teoria kuulostaa kauniimmalta kuin mitä itärajan syrjäiset leirintäalueet ehkä tuppaavat todellisuudessa olemaan. Luontokuvausta Ani edelleen tekee, mutta alkoholi vie välillä enemmän, välillä vähemmän. Leirintäalueella, jonne minäkertoja pikkumökkiin majoittuu, asuu pysyvänoloisesti vanhassa asuntovaunussaan myös Ljudmila, joka elanto tulee pitkälti marjanpoimimisesta. Tämä kolmikko - ja tietysti myös Anin koira Ystävä, rajavartiolaitokselta eläköitynyt susikoira - on kerronnan keskiössä, ja kolmea naista yhdistää se, että jokaisen elämä itse asiassa tällä hetkellä on vähän niin ja näin. Mitä kohti tässä oikein olisi menossa, vai ollako tässä?

Keräilijät-romaanin motiivit ja teema liittyvät teoksen nimeen. Eri henkilöt keräilevät konkreettisesti kuka mitäkin - minäkertoja arkeologisia löytöjä, Ljudmila marjoja, Ani ihmisiä elämäänsä vaikka erakoksi naamioituukin - ja romaani itsessään on myös eräänlainen keräilyerä, mutta ehdottomasti hyvässä mielessä: keskushenkilöt ovat tarinassa, koska ovat ajatuneet sinne, missä kohtaavat, ja arkeologiset löydöt ovat olemassa siellä missä ovat jos ovat, ja niiden jäljille on päästy muistokeruun avulla. Päähenkilön veli on kuollut, ja suru on osa häntä. Hänkin on eräänlainen muistojen keräilijä - paitsi sotahistoriallisten muistojen, myös oman elämänsä muistojen.

Kerronnassa on mahtavaa lakonisuutta ja groteskia huumoria, ja välillä ei voi kuin nauraa henkilöhahmojen tarinoille. Henkilöihin kuitenkin suhtaudutaan empaattisesti. Jokaisella heistä on heikkoutensa, ja juuri se tekee heistä inhimillisiä ja aitoja. Sillä mennään, mitä on.

Elli Salo tuo kotimaiseen kirjallisuuteen uuden äänen, jossa tuntuu olevan hieman kaikuja toisaalta Alexandra Salmelan groteskista tyylistä tai Jaroslav Hašekin huumorista, toisaalta selkosten eräkirjallisuudesta, jota on kerrontaan on pastissoitu suoraankin mukaan. 

Kustantamon sivujen kirjailijaesittelyn mukaan Salo toimii Kansallisteatterin kotikirjailijana, ja romaaniin pohjautuvan näytelmän kantaesitys on Kajaanin kaupunginteatterissa. Toivottavasti esitys nähtäisiin myös Kansallisteatterin lavalla. Romaanin voi kuvitella taipuvan näytelmäksi toimivalla ja puhuttelevalla tavalla.

Andreina Cordani: Murha jouluostoksilla

 

Alkuteos Murder at the Christmas Emporium. Suom. Antti Autio. Otava 2025. Lukija Anni Kajos. Äänikirjana Storytelin kautta, 11 h 32 min.

Andreina Cordanin dekkarissa Murha jouluostoksilla on klassisen dekkarin ainekset: suljettu tila ja sen myötä rajattu määrä henkilöhahmoja, joista jokaisella omat salaisuutensa ja jokin syy, miksi juuri he ovat paikalla. Miljöö on överijouluisa - koska tapahtumien näyttämnönä on joulutavaratalo - ja vanhanaikainen, sillä kaikki nykyajan härpäkkeet, kuten älypuhelimet, on poistettu käytöstä. Murha jouluostoksilla on siis paljossa velkaa Agatha Christien tyylille - ja ihanaa, että ajassamme joku jatkaa hänen perinnettään näin selvästi, mutta kuitenkin nykyajan tvistillä. 

Kerronta etenee preesensissä ja jännite kantaa vahvana läpi koko teoksen. Lukijakin miettii ankarasti, kuka on murhaaja ja miksi. Henkilöhahmojen kuvausta syvennetään takaumilla menneisyyteen ja romaanin rytmi toimii. Kertojanääni kommentoi hahmoja osuvasti ja kriittisestikin, ja kokonaisuus on rakennettu taidokkaasti.

Tämä dekkari pitää otteessaan!

Keserédes komediák: Walking Mad, Cacti, 5 tangó @ Unkarin valtionooppera, Budapest

Unkarin valtionooppera Andrássy útilla on vastaremointoitu - no sehän oli nähtävä. Joskus vuosia sitten olen osatnut neljännen parven halvimman lipun Wágnerin Parsifaliin, ja huh mikä kipuaminen jyrkkiä portaita pitkin sinne piippuhyllykatsomoon olikaan. Lipun hinta oli tosin nelisen euroa, että kyllä sillä sitten kiipesikin useamman väliajan verran ylös ja alas. Kokemus oli tuolloinkin huima, ja jo tuolloin kulta, marmori ja hieman kulahtanut punainen sametti tekivät estetiikallaan kerrassaan keisarillisen vaikutuksen.

 

Mutta nyt kaikki oli aivan priimaa. Kulta kimalsi, kattomaalaukset hohtivat, sametti leimusi ja marmori kiilsi. Tällä kertaa paikkamme olivat permannolla, ja permantolippu tähän kolmesta esityksestä koostuneeseen nykytanssikokonaisuuteen maksoi hiukan alle 70 euroa.

 

Ensimmäinen kokonaisuuden osa oli nimeltään Walking Mad, ja sen tunnelma oli ahdistava. Näyttämöllä oli lavasteena korkea lauta-aita, jota kierrettiin, johon välillä aukesi ovi, joka saattoi kaatua, joka ylitettiin ja joka välillä taittui nurkaksi, joka supistui kasaan. Tanssijat olivat pukeutuneet vanhanaikaisiksi nuoriksi katupojiksi, mukana oli pari naista erivärisissä mekoissa. Jossain kohdin mietin, kuvaako kohtaus raiskausta - mikään keveä tämä ensimmäinen ei siis ollut.

Toinen esityksistä, Cacti, oli abstraktein, symbolisin, ilottelevin, modernein ja sekopäisin. Lavalla oli runsaasti näyttelijöitä, esitykseen kuului metatason kommentoiva ironinen kertojanääni, hienoa valojenkäyttöä ja esityksen nimenkin mukaisesti kaktuksia. 

Kahden osan jälkeen oli väliaika, ja väliaikatilat olivat aivan yhtä prameat kuin salikin.

 

Väliajan jälkeen oli kolmannen osion, 5 tangón vuoro.  Osio oli ehkä perinteisin. Tangosta nähtiin erilaisia nykytanssivariaatioita sekä pääparin esittämänä että usean tanssijan koreografiana. Jollakin lailla tästä esityksestä tuli mieleeni flamenco - ehkä vain osion värimaailma loi assosiaation.

Zsuzsa Péreli: Beyond the Visible @ Műcsarnok, Budapest

Sankarten aukion laidalla sijaitsevassa Budapestin Taidehallissa on esillä tekstiilitaiteilija Zsuzsa Pérelin vaikuttava näyttely Beyond the Visible. Näyttelyssä on usealla tekniikalla luotua tyyleittäin tai teemoittain ryhmiteltyä taidetta. Pérelin näyttelyssä katsojalle tulee selväksi, mikä ero on käsityöläisellä ja taiteilijalla: molemmat voivat olla taitavia, mutta taiteilijan töissä on jotain enemmän kuin pintataso. Ja Pérelin töissä todellakin on. Seuraavassa joitain poimintoja näyttelystä.

Useissa töissä tyhjällä tilalla luodaan merkityksiä. Yksi näyttelyn vaikuttavimmista tällaisista töistä on Poor Angel (alla sekä koko teos että lähempi kuva enkelistä).

Enkeli on ikään kuin ristiinnaulittu maan ja taivaan välille, ja kaupunkimaisema hänen alapuolellaan näyttää harmaalta, toivottomalta ja tuhoutuneelta. Teoksen tunnelma on erittäin voimakas.

 Näyttelyssä on useita voimakastunnelmaisia teoksia, jotka muistuttavat seepianvärisiä vanhoja valokuvia. Yksi tällainen työ on To Commemorate the Years of Service, jossa mies sulautuu kuvan taustaan sekä värien että kuvioiden puolesta: hänen taustallaan kasvaa puu, jonka lehdet muuttuvat leimuaviksi liekeiksi, ja liekeiksi muuttuvat myös kunniamitalit takin rintamuksessa. Takki sulautuu vuoristoon, jossa vuorten rinteillä näkyy raunioituneita kyliä tummine ikkuna-aukkoineen - tummine kuin miehen silmät.

 

Vielä yhtenä nostona näyttelystä voisi ottaa teoksen nimeltä Amnesia. Amnesia on ripustettu näyttelyyn eri tavalla kuin muut teokset. Siinä missä muut teokset roikkuvat näyttelytilan seinillä, Amnesia on kehystetty siten, että katsoja pääsee taulun kummallekin puolelle. Teos on siis kaksipuolinen ja näyttää tältä:

 

Kohtaammeko toisemme? Näemmekö toisemme? Mitä on muisti, mitä unohdus? Millä tavoin olemme olemassa ja millä tavoin hiivumme pois, haihdumme, katoamme? Millaiset ovat juuremme, menneisyytemme? Teos herättää pohtimaan useita inhimilliseen olemassaoloon liittyviä kysymyksiä. 

 

Széchenyin kylpylä, Budapest

Budapestin kuuluisista kylpylöistä Budan puolella sijaitseva Gellértin kylpylä meni remonttiin syksyllä 2025, mikä varmasti lisää ruuhkaa Városligetin puistossa Pestin puolella sijaitsevassa Széchenyin kylpylässä. Varhaisina lintuina olimme liikkeellä heti perjantaiaamusta, ja se osoittautui oikeaksi ratkaisuksi. 

Kylpyläkäynti on varsin hintava. Valitsimme keskihintaisen vaihtoehdon eli yksityisen pienen pukuhuoneen, jonne tavarat sai jättää. Tällainen sisäänpääsy maksoi himpun vaille 40 euroa, ja lisäksi meidän piti käydä pyyheostoksilla (18 euroa) - ja kylpylässä oli myös vaatimus liukastumisvaaraan vedoten käyttää lipokkaita, mutta onnistuin livahtamaan sisään ilman tämänkin ostoksen tekemistä. Varsin suolaisista hinnoista puhutaan. Toki sisäänpääsyssä olisi voinut valita edullisemman hinnan, jossa vaatteet vaihdetaan pienessä pukuhuoneessa, mutta tavarat laitetaan säilöön lokeroon ja sitten lähtiessä taas roudataan omaisuus pieneen pukuhuoneeseen pukeutumista varten. 

Lokakuun viileässä aamussa kylpyläkokemus oli kuitenkin aivan ihana. Toinen lämpimistä ulkoaltaista oli remontissa, mutta toinen oli auki. Aamun ja aamupäivän ihmismäärässä se oli riittävä, mutta puolillepäivin tultaessa ruuhka alkoi altaassa olla melkoinen. Ulkona oli muis ihan oikeaan uimiseen tarkoitettu rata-allas, mutta sen suhteen kuri oli kova: ilman uimahattua altaaseen ei ollut mitään asiaa.

Sisätilojen istuskelualtaat erilämpöisine vesineen olivat käytössä, lisäksi myös saunaosasto. Kaikkein parasta Széchenyissä on kuitenkin ikoninen lämmin ulkoallas, jossa voisi viettää aikaa vaikka shakkia pelaten.  

Jos rahasta ei ole tiukkaa, lillumishetki Széchenyissä rentouttaa ihanasti. Voisin kuitenkin kuvitella, että mieltäkohottavamman kylpemishetken voisi saavuttaa jossakin toisessa kolkassa Unkaria, kylpylässä, joka ei olisi aivan näin turistien ruuhkauttama ja hinnoiltaan yhtä huima.

Aamupäivän lotraamisen jälkeen oli ihanaa kuljeskella Városligetin puistossa isojen puiden alla ja ihmetellä alkusyksyn ruskaa. Puistossa on myös useita erilaisia ravintoloita. Uidessa ja kylpiessä tulee aina nälkä, ja ihan parasta on kunnon mättöruoka. Meidän valintamme oli klassikkoannos uppopaistettua juustoa, majoneesia ja ranet oluttuopin kera. Puistossa olisi ollut mahdollisuus syödä myös toista uppopaistettua unkarilaista herkkua, nimittäin lángosia, mutta sen säästimme myöhemmälle. 

 

Nino Haratishvili: Kahdeksas elämä (Brilkalle), osa II

 

Alkuteos Das achte Leben (Für Brilka). Suom. Anne Kilpi ja Raija Nylander. Aula & co 2025. Lukija Katja Aakkula, Äänikirjana Storytelin kautta, 25 h 49 min.

Nino Haratihsvilin suurromaani Kahdeksas elämä on suomennettu kahtena niteenä. Osa II keskittyy suvun jäsenten vaiheisiin Stalinin kuoleman jälkeen. Paljon kerrotaan laulaja-lauluntekijä Kittyn elämästä ja urasta lännessä, tarkemmin Lontoossa. 

Toista osaa hieman vaivaa se, että kill your darlings -kirjoitusohjetta ei ole noudatettu: tuntuu siltä, että vuosisadan alkupuolella nuoruuttaan ja elämänsä kukkeinta ajanjaksoa viettäneet henkilöt kuten Stasia sen kuin vaan pysyvät hengissä ja ovat muuttuneet muuttumattomiksi, jähmettyneiksi hahmoiksi - he nyt vain ovat sellaisia kuin ovat, ja pikemminkin miljöötä kuin eläviä ja hengittäviä ihmisiä, tapettia tapahtumien taustalla.

Romaanin toisen osan rytmi ei ole yhtä onnistunut kuin ensimmäisessä osassa, mutta tarina kantaa silti loppuun saakka, vaikka välillä siinä onkin tyhjäkäyntiä. Koska romaani on laaja - yhteensä yli viisikymmentä tuntia kuunneltuna - oli aikaa myös miettiä, mikä tässä tuntuu kumman tutulta. Ja oivaltaa: tässä on samanlaisia nyky-bestsellerin elementtejä, kuin Hanya Yanagiharan booktokissakin globaalisti trendanneissa tiiliskiviromaaneissa kuten Pienessä elämässä: useampi kuin yksi henkilöhahmo, traumoja, salaisuuksia, kurjuutta ja väkivaltaa, mutta kuitenkin ylempi keskiluokkainen sävy, joka näkyy esimerkiksi ruokakuvauksissa. Mikään ei siis ole liian kurjaa ja ankeaa, vaikka välillä väkivalta onkin brutaalia ja sen seuraukset kattavat koko ihmiselämän, ehkä ylisukupolvisestikin.

Kahdeksannen elämän tarina yltää nykyaikaan ja romaanissa kertojanäänenä toimivaan Nizaan asti. Lopulta kerronta sulautuu nykyhetkeen. Aikajana ja ihmismäärä, jonka romaani kattaa, ja se huima yksityiskohtaisuus, jolla kerrontaa viedään eteenpäin, tekevät vaikutuksen. Euroopan 1900-luvun historian käänteet välittyvät elävinä teoksesta ja niiden yksilötason vaikutukset tulevast elävästi esiin. 

Viihteellisyyttä ja helpostilähestyttävyyttä lisätään kerronnan keinoin. Kun ensimmäistä osaa lukiessani pohdin, onko suklaa maagisen realismin elementti muutoin realistisuuteen pyrkivässä kerronnassa, toisen osan kohdalla käy selväksi, että vastaus on ei. Suklaa on vain lohduttava elementti ja miljöökuvauksen osa. Toisessa osassa suklaa jää päälleliimatuksi motiiviksi, jonka mukaantulo kohtauksiin tuntuu irralliselta lisältä.

Kokonaisuudessaan Kahdeksas elämä on kuitenkin otteessaan pitävä kokemus.

Nino Haratishvili: Kahdeksas elämä (Brilkalle), osa I

Saksankielinen alkuteos Das achte Leben (Für Brilka). Suom. Raija Nylander. Lukija Katja Aakkula. Aula & co, 2024. Äänikirjana Storytelin kautta, 17 h 52 min.

Georgialaisyntyisen kirjailija Nino Haratishvilin romaani Kahdeksas elämä (Brilkalle) julkaistaan suomeksi kahdessa osassa. Ensimmäinen osa kattaa georgialaisen suvun saagan ja historian pyörteet1900-luvun alusta tsaarinajan Venäjältä Neuvostoliiton synnyn kautta Hruštševin aikaan saakka. Romaani yhdistää kiehtovalla tavalla yksilötason kerronnan ja suuret yhteiskunnalliset muutokset - sodat, vallankumoukset, vallanpitäjien oikut ja institutinalisoidun väkivallan.

Kerrontaratkaisu romaanissa on nykykirjallisuudessa poikkeuksellinen. Romaanissa on minäkertoja - mikä selittää myös romaanin nimessä olevan omistuksen "Brilkalle". Brilka on suvun nykyajassa elävä kaksitoistavuotias jäsen, joka asuu Euroopassa ja karkaa. Minäkertoja on Niza, Brilkan täti. Minäkertojan ääni tulee ajoittain näkyväksi kerronnassa, kun kertoja tiivistää jotain, osoittaa sanansa nimenomaan Brilkalle tai miettii tarinankerronnan lainalaisuuksia ylipäätään - millä periaatteella hän valitsee, mitä kertoo, tai missä kohdin hän on tietämykseltään rajoittunut kertoja ja arvailee. Pääosin kerronta kuitenkin suodattuu menneessä elävien suvun jäsenten kautta, ja kerronnan fokus siirtyy aina ajassa eteenpäin seuraavaan sukupolveen.

Jollakin lailla Kahdeksannesta elämästä tulee mieleen Gabriel García Marquézin Sadan vuoden yksinäisyys. Vaikka Kahdeksannessa elämässä ei ruusunlehtiä sadakaan taivaalta, suku kollektiivisena keskushenkilönä muistuttaa Marquézin tyylistä - ja toisaalta vaikka Kahdeksas elämä ei maagista realismia varsinaisesti olekaan, siinäkin on ainakin suomennoksen ensimmäisen osan perusteella selittämättömäksi jäävä, maagisen viittaava elementti, nimittäin suklaa. 

Romaanin alussa,tsaarinajan Venäjän aikatasolla suvun patriarkka palaa Georgiaan Euroopasta ja tuo mukanaan kehittelemänsä suklaareseptin. Patriarkalla on unelma avata eurooppalaistyylinen kahvila, joka myy kuumaa suklaata. Näin tapahtuukin, joskin neuvostovallankumouksen jälkeen kahvila kansallistetaan ja siitä riisutaan kaikki porvarilliseen dekadenssiin viittaavat ilmiöt. Suklaaresepti kuitenkin jää sukuun ja siirtyy suvun salaisuutena sukupolvelta toiselle. Patriarkka kertoo salaisen reseptin tyttärelleen Anastasialle, joka on yksi romaanin keskeisistä henkilöhahmoista - minäkertoja on Anastasian lapsenlapsenlapsi. Anastasia (eli Stasia eli Tasa) suhtautuu suklaareseptiin varoen, sillä isä on kertonut hänelle, että suklaan nauttimisesta seuraa onnettomuuksia. Suklaa on siis vastustamattoman hyvää, mutta sen nauttimiseen liittyy vaara.

Suvussa sekä onnea että onnettomuutta piisaa. Historialliset käänteet näkyvät elinoloissa. Sotiin joudutaan, kun maailmansotia on, ja ne muuttavat niin yksilöitä kuin perheitäkin. Gulagiin joudutaan, ja päästäänkö sieltä pois? Jos joku valtiorakenteessa valtaa saava jotain haluaa, hän myös sen ottaa - ja mitä siitä seuraa? Neuvostojärjestelmä kiduttaa, ja naisiin voi soveltaa erityisiä kidutus- ja uhkailumenetelmiä, joissa uhreja ovat sekä varsinaiset uhrit että kidutusta toimeenpaneva, siihen uhkailtu ja pakotettu porras. Millainen side tällaisia yhteisiä kokemuksia kohtalon oikusta kokeneiden välille syntyy? Ja lopulta Georgiassa piirit ovat aika pienet - vastakkain menneisyydessä kohdattujen henkilöiden kanssa voi osua yllättävissä paikoissa. Millaista on asua maassa, jossa jokainen on joko vallankäyttäjä tai vallankäytön kohde - ja asetelmat voivat kääntyä ympäri yhdessä yössä? Neuvostoliitosta ei myöskään noin vain matkusteta pois, vaan se vaatii erityisiä järjestelyjä. Miltä tuntuu elää uuden, salatun identiteetin kanssa vieraassa maassa, kulttuurissa ja kielessä ilman yhteyttä perheeseen ja sukuun?

Esimerkiksi edellä esitettyjä kysymymyksiä Kahdeksannen elämän tarina käsittelee eri henkilöhahmojen kautta. Tarina on runsas ja rikas, ja myös äänikirjan virkkeet ovat pitkiä ja polveilevia. Kuunteleminen - vaikka kyseessä onkin juonivetoinen romaani - vaatii siis keskittymistä, ja aluksi virkerakenne tuntui suorastaan vieraannuttavalta. Kun romaanin kuunneltuani huomasin, että alkuteos on saksankielinen, virkerakenne tuntui saavan jonkinlaista selitystä. Olisiko Thomas Mannilla ollut jotain samankaltaista polveilevuutta? Suomentajalla ei kyllä ole ollut helppoa tämän teoksen kanssa - ja äänikirjan kuuntelijakin saa olla paikoin tarkkana omistusliitteiden ja lauseenvastikkeiden kanssa.

Haratishvilin romaanin maailma on samanaikaisesti värikäs ja synkkä. Kuunteluun menee saman tien romaanin toinen osa - josko siinä selviäisi, onko romaani realismia vai maagista realismia, eli mikä on suklaan salaisuus. 

Ulrika Lagerlöf: Lakkasuo

 

"Lumi on rakeista ja märkää jalkojen alla ja roiskuu pitkin sääriä juostessa." 

Ruotsinkielinen alkuteos Hjortronmyren. Suom. Kristiina Vaara. Otava 2025. 400 s.

Lakkasuo on viihderomaani, jonka tapahtumat sijoittuvat Pohjois-Ruotsiin ja joka kertoo rakkaudesta, suvun salaisuuksista ja luonnon merkityksestä. Romaani etenee kahdessa aikatasossa. Nykyisyys tapahtuu vuonna 2022, ja nykyhetken keskushenkilönä ja samalla romaanin päähenkilönä on metsäteollisuusyhtiössä työskentelevä Eva, joka lähetetään kotikyläänsä ratkomaan yhtiön mediaskandaalia. Menneisyys puolestaan sijoittuu sotia edeltäviin vuosiin 1930-luvulla. Ollaan samassa pohjoisruotsalaisessa pikkukylässä, ja keskiössä on Evan 17-vuotias isoäiti Siv. Sivillä ei ole mahdollisuutta jatkaa opintoja, vaan hänet lähetetään kokiksi savottakämpälle keskelle miehistä maailmaa ja korpea. 

Menneisyyden tasolla romaanissa on kyse Sivin kasvukertomuksesta ja valinnoista, joita hän tekee tai hänen on mahdollista tehdä. Savottaelämä näyttäytyy raskaana työnä ja nuoren tytön epävarmuutta ja varmuuden hiljattaista kasvamista kuvataan uskottavasti. 

Lakkasuon tematiikka käsittelee paitsi luontosuhdetta ja ihmisten suhtautumista metsään eri aikoina ja eri näkökulmista, myös ruotsalaisten ja saaamelaisten välistä suhdetta ja siihen liittyvää kitkaa, joka tulee näkyväksi metsään liittyvien ristiriitaisten intressien ja keskenään ristiriidassa olevien oikeuksien kautta. Myös aktivismia käsitellään sekä nykyajassa, jossa aktivistiteinit kampanjoivat metsän suojeluarvojen puolesta hakkuita vastaan, että menneisyydessä, jossa osa saamelaisista herää yhteiskunnalliseen aktivismiin maanomistukseen liittyvien oikeuksiensa puolesta. 

Lakkasuon juonessa on monia tasoja ja viihderomaaniin sopivia onnistuneita elementtejä: rakkautta, salaisuuksia, jännitystä ja yhteiskunnallisia teemoja. Evan ja Sivin tarinan rinnakkain kulkeminen osoittaa, kuinka aika, jossa elämme, määrittää elämän ongelmia ja niiden ratkaisemisen tapoja.

Narva-päivät 2025 @ Narva

Vuoden 2025 Narva-päivät juhlittiin kesäkuun viimeisenä viikonloppuna, ja samaan aikaan kaupungissa järjestettiin myös Esto 2025 -konferenssi. Vuonna 2025 Narva on myös suomalais-ugrilainen kulttuuripääkaupunki. Narva-päivillä oli monenlaista ohjelmaa, joista tässä vain muutama poiminta. Koko ohjelman voi nähdä tapahtuman sivuilta. 

Lauantaiaamuna Narvan linnan linnapihalla ja puistossa järjestettiin myyjäiset. Paikalla oli ihastuttavan paljon pieniä käsityökojuja, joissa myytiin puuvilla- ja pellavatuotteita, keramiikkaa, kudonnaisia, virkattuja ja neulottuja vaatteita ja koruja ynnä muuta. Myös ruokapuolella oli kiinnostavaa tarjontaa, kuten paikallista hunajaa, pakurijuomaa, kuivattua kalaa, kurkkusäilykkeitä, marjoja ja paljon muuta. Toki markkinahumuun kuuluen oli myös onnenpyöräkoju, hattaraa, perunakiekuroita ja kaiken maailman kiinakrääsää, mutta yli puolet kojuista oli jotakin muuta kuin perusbulkkia.

Illalla linnapihan festarilavalla oli livekeikkoja ja paikallisten kulttuurintekijöiden palkitsemiset. Musiikista vastasi Ivo Linna & Supernova (joka sai yleisön syttymään Eestlane olen ja eestlaseks jään -hittibiisillään) ja uudemman polven artisti Stefan & bänd.

 

Narvan kaupunki sijaitsee aivan Narvajoen rannalla, ja joen toisella puolella on Venäjän Ivangorod. Joen länsirannalla seisoo Narvan linna ja itärannalla Ivangorodin linna - ja siinä linnat ovat katselleet toisiaan satoja vuosia. Tässä on ollut lännen ja idän kohtaamispiste jo pitkään, ja jotakin nykyisestä ajan hengestä tähän myös tiivistyy. Aivan linnojen vieressä on joen ylittävä silta, josta rajaliikenne kulkee. Ja enää se kulkee vain jalan, ja vain muutama rajanylittäjöä kerrallaan. Narvan Peetri-aukion laidalla seisoo yötä päivää rajanylittäjien jono, välillä pidempänä, välillä lyhyempänä, satoi tai paistoi. Narvajoki virtaa voimakkaasti ja pyörteisesti, satunnaisia kalastajia seisoo molemmilla rannoilla ja ihmisiä on kalassa myös pienellä veneellä. Lokit kaartelevat joen yllä - sieltä noussee niillekin saalista niin hyvin, että rantapromenadin terassilla istuvia lokit eivät piinaa lainkaan. Tunnelma Narvan kaupungissa on pysähtynyt, lähes uinuva. Länsipuolella jokea on Viron rajapyykki ja Viron ja Euroopan unionin liput liehuvat linnan saloissa - itärannalla seisoo Venäjän rajapyykki ja salossa liehuu Venäjän lippu. Narvan kulttuuripalkinnot jaettiin ja juonnettiin sujuvasti kahdella kielellä, viroksi ja venäjäksi. Kaupungilla kuulee lähinnä venäjää, taloyhtiön ilmoitustaulun tulosteet ovat vain venäjäksi. Tällaisissa paikoissa vironkieliseen koulutukseen siirtyminen voi olla hyvinkin mullistava uudistus.

 

 

Bloom: The Collection Against Time @ NART, Narva

Narvan taideresidenssi NART:in alkukesän näyttely Bloom: The Collection Against Time sisältää maisemateoksia (maalauksia, grafiikkaa, kuvituksia) useilta vuosikymmeniltä. Kiinnostavin kompositio ja kiehtovin tunnelma oli mielestäni Paul Liivakin taulussa Seashore (1930).

 

Samalla hinnalla (1 e) pääsee katsomaan myös Kreenholmin aluetta kuvaavan näyttelyn, joka esittelee alueen historiaa ja jossa on muun muassa pienoismalleja alueen rakennuksista.

 

Vesilahden kirkko, Vesilahti

Vesilahden puukirkko on rakennettu vuonna 1802 ja se seisoo kauniilla paikalla kirkonmäellä. Kirkkosalin maalauskoristelu on 1840-luvulta: sisäkattoon on maalattu upeat tuhat tähteä.

 

Vesilahdella on runsaasti kurkia. Suomalaisten muinaisuskosta on kirjoitettu Suomen alueella olleen heimoja, joista osan toteemieläin oli karhu ja osan hirvi (ja ilmeisesti myös saimaannorppaa palvovia ryhmiä oli), Vesilahdessa tulee mieleen, että täällä lienee palvottu kurkia. Myös kirkon saarnastuolin katolla seisoo kurki.

Vesilahden seurakunta on siitäkin kiinnostava, että kirkkoherrana toimii Kirkko-Harri eli Harri Henttunen. Joskus vielä täytyy päästä osallistumaan Kirkko-Harrin pappilan pihajumppaan, jossa ysärihitit raikaavat c-kasetilta!

Strömforsin ruukki, Ruotsinpyhtää

 

Strömforsin ruukin alue Ruotsinpyhtäällä on idyllinen kesäpäivän viettämisen kohde. Miljöössä on punamullalla maalattuja puutaloja, pieniä putiikkeja, ravintola tai useampi ja myös mahdollisuus majoittua. Vehreissä maisemissa on rentouttavaa harhailla, ja päämäärätietoisempi luontoihminen voi vaikka vuokrata kajakin.

Strömforsin ruukkiin on lyhyt matka poiketa 7-tieltä. Itse kävin päiväretkellä. Puotien tarjonta oli monipuolista: minua kiinnosti eritoten erilaiset käsityöt ja artesaanituotteet, joita olikin tarjolla monipuolisesti ja paikoin varsin edullisestikin. Rakentajaa ja remontoijaa voi puolestaan kiinnostaa Roseborg, perinnerakentajan rautakauppa, jossa pääsee hiplaamaan vanhoja ikkunoita, ovia ynnä muuta kiinnostavaa, vaikka ei olisi mikään rakennusprojekti erityisesti meneilläänkään.  

Kierroksen päätteeksi nautin herkullisen ja runsaan lohileivän ravintola Strömforsin Myllyn vehreällä kesäterassilla.

Jenny Erpenbeck: Kairos

 

Tammi 2025. Suom. Jukka-Pekka Pajunen. Lukija Mirjami Heikkinen. 12 h 55 min. 

Jenny Erpenbeckin romaanin  Kairos tarina sijoittuu 1980- ja 1990-lukujen Berliiniin, Itä-Saksaan. Keskushenkilöt ovat nuori, tarinan alussa 19-vuotias Katharina, ja Hans, joka puolestaan on huomattavasti Katharinaa vanhempi. Katharina on opiskelija, Hans tunnustettu kirjailija, joka lisäksi on töissä radiossa ja naimisissa. He salamarakastuvat, ja rakkaussuhde on heti hyvin intensiivinen ja intohimoinen. 

Alkupuoleltaan Kairos keskittyy kuvaamaan Katharinan ja Hansin suhdetta, ja taustana on Itä-Berliini. Yhteiskunnallisen kuohunnan voimistuessa ja lopulta muurin murtuessa pääosaan nousee Itä-Saksa ja itäsaksalaisuus, Hans ja Katharina muuttuvat puolestaan kulissiksi.

Tämä kaksinaisuus - mikä on miljöötä ja mikä puolestaan elää ja hengittää - tekee Kairoksesta kiehtovan romaanin. Hansin ja Katharinan rakkaustarinaa on välillä raskasta seurata: alussa intensiteetti on niin totaalinen, että toisiinsa rakastuneet eivät näe mitään muuta kuin toisensa (tai itsensä toisissaan?), mutta sitten suhde muuttuu sadistiseksi, masokistiseksi ja sairaaksi - omalla tavallaan molempien kokijoiden puolelta. Ikäero, valta-asema, avioliitto, sivusuhteet, seksi, hallitseminen, alistuminen... kaikki elämän osa-alueet kieroutuvat. Siltikin suhde jatkuu, vaikka eroja tai uhkailua niillä on. 

Romaanin loppupuolella pääosassa on yhteiskunnallinen murros ja henkilöhahmot ovat sen, eivät vain toistensa tai itsensä, armoilla. Tässä kohdin Kairos onnistuu tavoittamaan jotain hyvin osuvasti. Jos se maailma, jossa ja jonka säännöillä on tottunut elämään, yhtäkkiä katoaa ja muuttuu menneisyydeksi tai jopa naurettavaksi ja arvot kääntyvät ylösalaisin yhdessä yössä, sillä väistämättä on vaikutuksensa identiteettiin. Näiden kysymysten pohdinta romaanin loppupuolella on todella kiinnostavaa ja ajankohtaista aina, kun murros arvoissa ja ideologioissa tapahtuu.

Elise Pihlajaniemi: Linnaelämää keskiajan Suomessa

Otava 2025. Äänikirjana Storytelin kautta. Lukijana Krista Putkonen-Örn. 6 h 36 min.

Elise Pihlajaniemen kirjoittama tietokirja Linnaelämää keskiajan Suomessa esittelee keskiaikaisen linnaelämän ominaisuuksia ja suomalaisia keskiaikaisia linnoja. Samalla tulee kerrattua ja syvennettyä tietoja Suomen historian käänteistä kiinnostavalla ja konkreettisella tavalla. 

Teos herättää historiaa eloon niin tarkalla kuvauksellaan kuin myös lukujen alussa olevilla fiktiivisillä pohdinnoilla, joita ajan ihminen olisi saattanut mielessään pyöritellä.